VI

Kun vesi on tavallista matalammalla, kuten joskus tapahtuu, käy

luotsaus vielä vaikeammaksi. Sellaisissa tapauksissa täytyi meidän

edeltäpäin "luodata" matalimmat paikat uomaa, ennenkuin höyrylaivalla

uskallettiin jatkaa matkaa.

Luotaus toimitettiin seuraavalla tavalla. Laiva kiinnitettiin

rantaan, heti karin yläpuolelle; se luotsi, jolla oli vapaavuoro,

ottaa "penikkansa" eli oppilaansa ja valiomiehistön -- joskus

seuraa mukana myös joku päällystöstä -- mukaansa veneeseen, ellei

aluksella ole harvinaisena ylellisyysesineenä erikoisesti varustettua

luotausvenettä, sekä lähtee etsimään parasta kulkuväylää, samalla

kun vartiovuorolla oleva luotsi tarkkailee hänen liikkeitään

kaukoputkella ja aina välillä antaa höyryviheltimellä merkin

"koettamaan ylempää" tai "koettamaan alempaa"; sillä vedenpinta

muistuttaa öljymaalausta siinä, että se on ilmehikkäämpi ja

käsitettävämpi määrätyllä etäisyydellä kuin liian läheltä katsottuna.

Merkinantoja tarvitaan kuitenkin harvoin, ellei tuule ja tuuli

riko pinnan luonnollista ja merkitysrikasta uurtelua. Kun vene

on ehtinyt karille, hiljennetään vauhti ja luotsi alkaa tutkia

syvyyttä kahdestatoista viiteentoista jalan pituisella seipäällä,

ruorinpitäjän tarkoin totellessa käskyjä "kääntää enemmän ylihankaan"

tai muita sellaisia.

Kun pohjatutkimus osottaa, että hän lähestyy vaarallista kohtaa,

lakkaavat miehet komennuksen mukaan soutamasta ja vene ajautuu virran

vietävänä. Seuraava komennussana on: "valmiiksi poijun luona!" ja

kun matalin kohta on keksitty, komennetaan: "heittäkää poiju!",

joka heti menee yli laidan. Ellei luotsi ole täysin tyytyväinen,

tutkii hän syvyyttä vielä kerran; jos hän havaitsee erehtyneensä,

muutetaan poiju. Vihdoin, kun hän on varma asiastaan, antaa hän

määräyksen, miehet ojentavat aironsa ylös ilmaan yhtaikaa ja

höyryvihellin ilmoittaa, että merkki on huomattu laivan kannelta;

sitten laiva puolella höyryllä tulee hiljaa ja varovasti kömpien,

suunnaten kulkunsa poijua kohti ja säästäen kaikki voimansa tuleviin

ponnistuksiin. Ratkaisevassa silmänräpäyksessä pinnistää se täydellä

höyryllä ja kyntää kitisten ja raapien läpi hiekan ja yli poijun,

kunnes se saavuttaa syvemmän veden matalikon toisella puolella. Tai

jää se myös kiinni, ja siinä tapauksessa voi mennä monta tuntia

-- tai päivää -- ennenkuin se onnistuu irtautumaan. Yöaikaan

kiinnitetään pieni paperilyhty, jossa on sytytetty kynttilä, poijun

kärkeen; se näyttää engl. penikulman päähän ja etemmäksikin pieneltä

loistavalta pisteeltä pimeässä vesierämaassa.

Mikään ei ollut viekottelevampaa luotsioppilaalle kuin tilaisuus

saada tulla mukaan luotaamaan. Niissä retkissä on eräänlaista

seikkailun tuoksua; toisinaan ne eivät olekaan ilman vaaraa; on

jotain kuvaamattoman ylvästä ja merisoturimaista istua siellä

korkealla peräkeulassa ja ohjata nopeata venettä; on jotain peräti

elähyttävää siinä tavassa, millä vene kiitää vanhain tottuneiden

merimiesten ollessa airoissa; on komeata nähdä vaahtojuovain lentävän

kummallekin puolen etukeulaa: tuntuu kuin kuulisi soittoa, kun joki

kohisee ympärillä. Maistaapa myös hyvältä tuollaiselle "penikalle"

silloin tällöin saada tilaisuus komentaa; sillä luotsi antaa sen

joskus hänen tehtäväkseen, sittenkun hän itse lyhyesti on ilmoittanut

suunnan.

Toinen syy, miksi luotsioppilas nauttii niin paljon luotauksesta, on

tieto, että jos on päivänvalo, seuraavat matkustajain silmät kaikkia

veneen liikkeitä mitä lämpimämmällä harrastuksella, ja jos on pimeä,

ovat samat silmät keskeymättä suunnatut veneen lyhtyyn, kun se kiitää

vettä pitkin ja katoaa kauas pimeyteen.

Minä muistan, että eräällä matkalla oli laivassa muuan hyvin kaunis

kuusitoistavuotias tyttö, joka vietti melkein kaiken aikansa ylhäällä

ohjaushytissä meidän luonamme yhdessä setänsä ja tätinsä kanssa. Minä

luonnollisesti rakastuin häneen. Tom G., mr. Thornburgin oppilas,

joutui myös hänen viehätyksensä uhriksi. Tom ja minä olimme siihen

päivään asti olleet parhaita ystäviä -- mutta nyt alkoi meidän

suhteemme huomattavasti kylmetä. Kerroin nuorelle naiselle koko

joukon elämäni kohtaloita ja seikkailuita, sekä koetin niissä esittää

itseni mahdollisimman edullisessa ja sankarillisessa valossa. Tomkin

koetti esiintyä samallaisessa valossa, ja onnistuikin jossain määrin

-- mutta hänellä oli aina se heikkous, että hän tahtoi "koristella"

esityksiään jonkun verran. Kuitenkin, hyveellä on palkkionsa, ja

minä olin kieltämättä jonkun verran, joskaan en paljoa edellä

hänestä. Juuri kun asiat olivat tällä kannalla, tapahtui jotakin

mitä lupaavinta minun toiveilleni kaunottaren suosiosta. Luotsit

päättivät luodata karin, joka oli n:o 21 luona. Tämän piti kaiken

todennäköisyyden mukaan tapahtua kello yhdeksän ja kymmenen välillä

illalla, kun matkustajat olivat ylhäällä. Mr. Thornburgilla oli

vartiovuoro, ja Bixby siis, minun herrani ja mestarini, sai johtaa

luotaamista. Meillä oli lumoava luotausvene, pitkä, komea, siro,

nopea kuin vinttikoira, tuhdoilla oli pielukset, ja sillä oli

kaksitoistahenkinen miehistö, paitsi perämiestä, joka seurasi mukana

komentamassa, -- sillä meidän laivallamme tapahtui kaikki "sirosti".

Menimme maihin heti n:o 21 yläpuolella ja valmistauduimme lähtöön.

Oli pimeä, kolea yö, ja joki oli juuri siltä kohtaa niin leveä,

että tottumaton silmä ei olisi voinut erottaa vastakkaista rantaa.

Matkustajat olivat miehissä jalkeilla ja ylen jännittyneitä. Kun

tulin juosten läpi konehuoneen, somasti pukeutuneena myrskypukuun,

kohtasin Tomin enkä voinut pidättyä ohimennessä antamasta hänelle

pientä piikkiä: --

"Etkö ole aika iloinen, ettei sinun tarvitse lähteä luotaamaan --

häh?"

Tom aikoi juuri mennä edelleen, mutta hän kääntyi äkkiä ympäri ja

sanoi:

"Sen takia vain, että sinä olet noin ilkeä, saat nyt itse mennä

hakemaan peilitukin. Minä olisin juuri mennyt, mutta nyt saat sinä

mennä vaikka helkkariin ennenkuin tuon sen sinulle."

"Kuka on pyytänyt sinua tuomaan sen, häh? -- Sehän on veneessä".

"Niin, mutta sielläpä se nyt ei sentään tällä kertaa olekaan, pyydän

saada luvan sanoa herralle! -- Se on äsken maalattu ja on maannut

pari päivää naistensalongin kaidepuulla kuivamassa."

Minä syöksyin sinne ja säntäsin heti paikalla takaisin keskelle

ihmetteleviä ja uteliaita naisia, juuri paraiksi kuullakseni

komennushuudon:

"Ulos airot, miehet!"

Silmäys kaiteen yli riitti minulle osottamaan, että kaunis vene

oli täydessä vauhdissa, kurja Tom ruorin luona ja mr. Bixby hänen

vierellään sama peilitukki kädessä, jota minut oli puijattu hakemaan.

"Oi, kuinka kauheaa, että täytyy lähteä tuollaisessa pienessä

veneessä näin pimeällä! -- Kyllä se on kai hirvittävän vaarallista?"

Olisin mieluummin nähnyt hänen pistävän tikarin rintaani! -- Poistuin

täynnä katkeraa sappea ja menin ylös ohjaushyttiin auttamaan.

Hetken kuluttua kadotimme veneen lyhdyn näkyvistä ja vähän sen

jälkeen syttyi heikko kipinä kaukana joella. Mr. Thornbury ilmaisi

höyryviheltimellä, että hän oli huomannut merkin, peräännytti, ja

antoi sitten laivan mennä eteenpäin täyttä vauhtia valoa kohti.

Muutaman silmänräpäyksen kuluttua hiljennettiin vauhtia, ja pian sen

jälkeen sanoi mr. Thornbury:

"Halloo, -- se perhanan poijulyhty on sammunut!"

Hän komensi koneet seisomaan. Silmänräpäystä myöhemmin sanoi hän:

"Kas, tuolla se taas on."

Pyörät alkoivat taasen käydä ja komennettiin olemaan "valmiit

luotaamaan". Vesi kävi yhä matalammaksi -- sitten tuli taas syvempää!

-- Mr. Thornbury mumisi:

"Tuhat tulimaista, minä en käsitä tätä. Todellakaan en usko, että

poiju olisi ajautunut karilta. Minusta tuntuu kuin sen pitäisi

olla enemmän ylihangan puolella. No -- varminta on kuitenkin joka

tapauksessa ohjata sitä kohti."

Me jatkoimme siis matkaa valoa kohti, yhä edelleen puolella

höyryllä. Juuri siinä silmänräpäyksessä kun höyrylaivan etukeulan

piti mennä otaksutun poijun yli, tarttui mr Thornbury voimakkaasti

kellontankoon, soitti oikean hälytysmerkin ja huusi:

"Tuhat tulimaista -- -- sehän on vene!"

Hurja kuoro hätääntyneitä huutoja ja kirkumisia kuului alikannelta

-- sitten kuolonhiljaisuus, jota seurasi riuskuva ja rätisevä ääni.

Luotsi huusi:

"Kas perhanaa! -- siinä jauhoi pyörä sen kahvipuiksi! -- Juokse! --

Katso keitä on kuollut!"

Kädenkäänteessä olin alhaalla keskikannella. Mr. Bixby, perämies

ja useimmat miehistöstä olivat pelastuneet. He olivat huomanneet

vaaran vasta kun oli myöhäistä paeta, ja kun kannenkaide seuraavassa

silmänräpäyksessä työntäytyi esiin heidän päänsä päällä olivat

he varuillaan ja tiesivät mitä heidän tuli tehdä; Bixby antoi

komennuskäskyn ja samassa silmänräpäyksessä hyppäsivät he kaikin

kiinni kaiteeseen ja vedettiin kannelle. Heti sen jälkeen meni vene

peräänpäin, kohtasi pyörän ja murskautui hitusiksi. Kaksi miestä ja

Tom olivat kadonneet -- ilmoitus, joka kulovalkean tavoin levisi

laivassa. Matkustajat tunkeilivat etukeulaan, naiset niinkuin

herratkin, kauhistunein katsein ja kalpein poskin, samalla kun

puoliääneen keskustelivat kamalasta tapauksesta. Yhtämittaa kuului:

"Mies-parat! -- poika-raukka, poika-raukka, poika-raukka!"

Vene laskettiin heti vesille ja lähetettiin etsimään kadonneita.

Nyt kuului heikko huuto kaukaa takaapäin. Vene oli kadonnut

vastakkaiselle taholle. Puolet miehistöä syöksyi laivan toiselle

sivulle kehottelemaan uijaa huudoillaan, toinen puoli syöksyi

toiselle sivulle huutamaan, että vene kääntyisi takaisin. Uija

näytti lähenevän, mutta hänen äänensä kuului heikompana, niinkuin

hänen voimansa olisivat olleet ponnistetut äärimmilleen. Väki seisoi

nyt tiheässä ryhmässä konekannen kaiteen luona, nojaten yli sen ja

tähystellen pimeyteen -- ja uijan jokainen huuto puristi heiltä

semmoisia sanoja kuin: "Voi poloista! -- eikö mitään voida tehdä

hänen pelastamisekseen?"

Mutta huudot jatkuivat yhä ja lähenivät, ja nyt kuultiin äänen

urhokkaasti huutavan:

"Minä voin saavuttaa teidät -- heittäkää köydenpää tänne!"

Millä hurraahuudolla häntä tervehdittiin! -- Ensimäinen

perämies sijoittui keskelle merkkilyhdyn voimakkainta valoa,

ja hänen auttajansa tungeksivat hänen ympärillään. Seuraavassa

silmänräpäyksessä sukelsivat uimarin kasvot valopiiriin ja sekuntia

myöhemmin vedettiin hänet laivaan vettä valuen ja väsyneenä,

huumaavain hurraahuutojen kaikuessa. Se ei ollut kukaan muu kuin tuo

pahuuksen Tom! --

Veneen miehistö haki joka suunnalta, mutta ei löytänyt jälkeäkään

kummastakaan muusta miehestä. Varmaankaan he eivät onnistuneet

saamaan kaiteesta kiinni, vaan sortuivat takaperin, osuivat pyörään

ja kuolivat paikalla. Mitä Tomiin tuli, ei hän koskaan ollut

koettanutkaan hypätä kaiteelle, vaan oli heittäynyt päistikkaa

veteen ja sukeltanut pyörähuoneen alle. Se oli yksinkertaisin

asia maailmassa; minä olisin varsin hyvin voinut tehdä samoin, ja

sen sanoinkin -- mutta kukaan ei välittänyt siitä; kaikki pitivät

itsepäisesti melua vain tuolle aasille, ikäänkuin hän olisi tehnyt

jonkin suurteon. Minun entinen heilini ei voinut loppumatkalla saada

kyllikseen "sankari"-raukasta; -- mutta minusta se oli samantekevää

-- minä en voinut kärsiä häntä.

Syy miksi me luulimme veneen merkkilyhtyä poijulyhdyksi oli seuraava.

Mr. Bixby selitti, että sittenkun hän oli laskenut poijun ulos

ja vakuuttautunut siitä, että se pysyi paikoillaan, souti hän

jonkun matkan päähän, muutamia satoja kyynäriä sivulle höyrylaivan

suunnasta, odottamaan tätä. Kun he odottelivat, puheli hän perämiehen

kanssa; muutaman silmänräpäyksen kuluttua katsahti hän ylös ja

huomasi poijulyhdyn kadonneen, mutta luuli höyrylaivan jo kulkeneen

yli karin. Hän huomasi, että höyrylaiva suuntasi kulkunsa heitä

kohti, mutta ei ihmetellyt tätä, koska sen piti niin tehdäkin --

senhän tuli kulkea läheltä heitä ja ottaa heidät kannelle. Vasta

viime silmänräpäyksessä iski hänen päähänsä kuin salama, että laiva

koetti purjehtia hänet upoksiin, sentähden että se piti hänen

merkkilyhtyään poijulyhtynä. Hän huusi: "Valmiina, pojat, hyppäämään

kaiteelle!" ja seuraavassa silmänräpäyksessä suoritettiin hyppy.

Ennen kaikkea tulee luotsin viljellä ja harjoittaa sielunvoimiaan,

kunnes ne saavuttavat melkein uskomattoman täydellisyyden asteen.

Tarkotan muistia. Hän ei saa koskaan eikä millään ehdolla tyytyä

uskomaan, että joku seikka on niin tai näin -- hänen tulee varmasti

tietää se. Minkä halveksumisen olisikaan siihen aikaan saanut

osaksensa luotsi, joka olisi uskaltanut esiintyä heikolla "minä

luulen" voimakkaan "minä tiedän" asemasta. Se, joka ei ole kokenut

sitä, voi muuten tuskin kuvitella, mitä oikeastaan merkitsee tuntea

pienintä yksityiskohtaa myöten kahdentoista sadan penikulman pituinen

jokimatka, ja tuntea se niin hyvin, ettei mikään erehdys ole

mahdollinen. Ottakaa esimerkiksi New Yorkin pisin katu kulkeaksenne

ristiin rastiin joka suuntaan, tutkikaa kaikki sen yksityiskohdat

niin tarkkaan, että lopulta tunnette joka talon, akkunan, oven,

katulyhdyn tai nimikilven ulkoa ja niin hyvin, että voitte

silmänräpäyksessä ja epäröimättä sanoa millä paikalla olette, jos

teidät pilkkosen pimeänä yönä yht'äkkiä vietäisiin johonkin kohtaan

tätä katua -- ja te saatte heikon kuvauksen Mississippi-luotsin

tietomäärän laadusta ja suuruudesta, minkä vanhaan hyvään aikaan

täytyi mahtua hänen päähänsä. Jos te sitten edelleen tahdotte

koettaa painaa mieleenne tarkasti joka kadunkulman muodon,

katuojien leveyden, eri vesilammikkojen ja rikkaläjien laajuuden,

laadun ja syvyyden, niin voitte te mahdollisesti alkaa aavistaa,

mitä Mississippi-luotsin täytyy tietää voidakseen viedä aluksensa

varmasti satamaan. Ja jos tahdotte edelleen koettaa vähintäin

kerran kuukaudessa antaa näiden tunnusmerkkien vaihtaa paikkaansa,

sekaantumatta niissä tai erehtymättä pimeimpänäkään yönä -- silloin

te tiedätte jotakuinkin, mitä vaatimuksia oikullinen Mississippi

asettaa sen ihmisen muistille, jonka on ohjattava suurta höyrylaivaa

sen ikuisesti vaihtelevissa kulkuvesissä.

Osata koko vanha ja uusi Testamentti ulkoa, edes ja takaisin,

niin että osaa juoksevasti laskettaa sen alusta loppuun tai alkaa

umpimähkään mistä paikasta tahansa kertaakaan sekaantumatta

tai erehtymättä tavuissakaan -- se kaikki on mitätöntä sen

jättiläismäisyyden rinnalla, jonka Mississippi-luotsi siihen aikaan

kykeni esittämään, kun oli kysymys joesta ja sen yksityiskohdista.

Moni saattaa ehkä pitää tätä vertausta liioteltuna ja epäillä sen

todenperäisyyttä -- mutta aivan varmaan ei kukaan luotsi.

Ja kuinka helposti ja vaivatta tämä ihmeellinen muisti täyttääkään

tehtävänsä! -- Kuinka tietoisesti ja selvästi, ilman ponnistuksia

se toimiikaan! -- Ottakaamme esimerkki. Luotaaja huutaa: "Kaksi

-- ja -- puoli! -- Kaksi -- ja puoli! -- Kaksi -- ja -- puoli! --

Kaksi -- ja puoli! --" kunnes se lopulta tuntuu yksitoikkoiselta

kuin kellonnaksutus; keskustelu jatkuu koko ajan ja luotsi ottaa

vaivatta siihen osaa, näyttämättä kuuntelevan luotaajan huutoja;

mutta jos tämä pistäisi joukkoon ainoankaan "Kaksi -- kolme --

neljäsosaa!" pitkään riviin huutoja "Kaksi -- ja puoli!", niin voi

olla täysin vakuutettu siitä, että luotsi kolme viikkoa jälkeenpäin

kykenee täysin kuvaamaan pilkulleen laivan aseman joessa silloin

kun "Kaksi -- kolme neljäsosaa!" sanottiin ja niin tarkoin tekemään

selkoa merkeistä sekä edessä että takana kuin myös sivuilla,

että meidän pitäisi kyetä viemään laiva sinne omin neuvoin ensi

kerralla ja asettaa se aivan samaan paikkaan! -- Luotaajain huudot

eivät vetäneet hänen ajatuksiaan pois keskustelusta, mutta hänen

harjaantunut muistinsa valokuvasi silmänräpäyksessä kaikkityyni ja

kokosi sivuseikat vastaista käyttöä varten, ilman mitään hänen omaa

tietoista ponnistustaan. Luonnoltaan keskinkertainenkin muisti voi

tämän harjotuksen kautta kehittyä todelliseksi jättiläiseksi; --

mutta, huomattakoon tarkoin, vain erityisellä tarkoin rajoitetulla

alalla. Sama mies, jonka muistin on mahdoton jättää kokoamatta

pienintäkään yksityiskohtaa, kun on kysymys väylistä, kareista,

särkistä ja merkeistä, pidättääkseen ne kuin ruuvipenkissä, ei

luultavastikaan päivällisaikaan olisi voinut tehdä selkoa siitä, mitä

hän oli syönyt aamiaiseksi.

Palvelin kuitenkin kerran ruorimiehenä erään luotsin alaisena,

jonka muisti täytti minut alituisella ihmetyksellä. Tämä muisti oli

kuitenkin synnynnäinen eikä harjaantumuksen kautta aikaansaatu, ellen

ole erehtynyt. Jos joku esimerkiksi oli sattunut mainitsemaan jonkun

nimen hänen läsnäollessaan, alkoi hän silmänräpäyksessä:

"Voi, siunatkoon, hänet minä tunsin! -- Vaalea, punatukkainen mies,

pieni arpi vasemmalla puolella kaulaa, ikäänkuin hänellä olisi ollut

tikku nahan alla. Siitä on nyt tasan kolmekymmentä vuotta. Matkustin

kerran hänen kanssaan. Oli vain viisi jalkaa vettä joen yläjuoksussa

muistaakseni. 'Henry Blake' istui karilla Tower Islandin luona, ja

'Georg Elliott' kadotti peräsimensä 'Sunflowerin' hylyssä."

"Mutta 'Sunflowerhan' upposi vasta --"

"Kyllä minä tiedän toki koska se upposi; se oli kolme vuotta

aikaisemmin, toisena päivänä joulukuuta; Asa Hardy kuljetti sitä --

hänen veljensä oli esimiehenä samalla laivalla; se oli hänen ensi

matkansa; Tom Jones kuvasi kaikkityyni, kun me tapasimme toisemme

New-OrIeansissa viikkoa myöhemmin -- hän oli ensimäisenä perämiehenä.

Kapteeni Hardy kuoli muuten pian sen jälkeen -- hän sai naulan

jalkaansa kuudes päivä heinäkuuta ja kuoli kouristukseen viidestoista

päivä. Hänen veljensä John kuoli kahta vuotta myöhemmin -- kolmas

päivä maaliskuuta -- kasvoruusuun. Minä en tuntenut ketään heistä --

he olivat kaikki ylhäältä Allighanysta, olivat he -- mutta ihmiset,

jotka tunsivat heidät, kertoivat minulle. Sama henkilö kertoi myös,

että kapteeni Hardy kävi pumpulisukissa sekä kesällä että talvella.

Hänen ensimäisen vaimonsa nimi oli Jane Shook -- hän oli Uudesta

Englannista -- ja toinen kuoli hulluinhuoneessa. Se oli näet suvussa.

Hän oli Lexingtonista, Kentukystä, -- hänen nimensä oli Horton!"

Ja niin edespäin aina loppumattomiin. Hän ei suorastaan voinut

unhoittaa mitään. Sellainen muisti on oikea onnettomuus. Sen

omistaja kadottaa kokonaan kyvyn erottaa tärkeän merkityksettömästä.

Hänen puheensa tulee sälytetyksi väsyttävillä yksityiskohdilla

ja hän itse aivan yksinkertaisesti sietämättömäksi seuraihmisen

kannalta katsottuna. Sitäpaitsi on hänen aivan mahdoton koskaan

pysyä asiassa. Hän ei voi vastustaa kiusausta seurata jokaista

pientä muistin syrjäpolkua, joka viittaa hänelle, ja kaiken loppuna

on, että hän joutuu kokonaan harhapoluille. Kysymyksessä oleva

mr. J. voi esimerkiksi alkaa rehellisellä tarkotuksella kertoa

ennenkuulumattoman hauskaa kaskua koirasta. Hän voi olla niin

naurunhaluinen ajatellessansa sitä, että hän tuskin voi puhua.

Hän otti sitten lähtökohdaksi koiran rodun ja henkilökohtaiset

ominaisuudet, ulkonäön, kasvatuksen ynnä muun; sen jälkeen

harhaili hän koiran entisen omistajan elämänvaiheissa -- omistajan

perheessä, kuvailen häitä ja hautajaisia, jotka olivat sattuneet

tässä perheessä, lausuen sen ohessa onnittelu- ja hautausrunoja,

joita näissä tilaisuuksissa oli esitetty; tällöin voi hän sattua

muistamaan, että joku näistä tapauksista oli tapahtunut "sinä

ankarana talvena" sinä ja sinä vuonna, minkä jälkeen seurasi

yksityiskohtainen kuvaus tuosta talvesta, kaikkien kuoliaaksi

paleltuneitten henkilöitten nimien sekä silavan ja heinäin

tilastollisten hintatietojen ohella samalta ajalta. Silava ja

heinät olivat luonnollisena ylimenona viljaan, ja vihannesrehut

johtivat ajatuksen lehmiin ja hevosiin; hevosista tuli hän aivan

luonnollisesti taideratsastajiin ja muihin kuuluisiin ratsastajiin.

Taideratsastajista oli siirtyminen eläinnäyttelyihin helppo ja

huomaamaton; elefantista keski-Afrikaan oli vain askel; pakanaraukat

johtivat ajatuksen uskonnollisiin kysymyksiin -- ja kolmen tai neljän

tunnin kuluttua tuli vartiovuoron vaihto, ja J. jätti ohjaushytin

mumisten otetta aikoja sitten pidetyistä saarnoista, jotka koskivat

rukousta armonvälikappaleena. Ensimäinen johdanto oli siis ainoa,

minkä koskaan sai tietää tuosta koirasta, jonka elämänvaiheita

kuullakseen oli koko ajan istunut kuin neuloilla.

Luotsilla tuli, kuten sanottu, olla hyvä muisti, mutta onpa kaksi

ominaisuutta, jotka ovat aivan yhtä välttämättömät hänelle. Hänellä

täytyy olla suuri päättäväisyys ja jääkylmä, murtumaton luottamus.

Kun luotsioppilas alkaa tuntea itsensä niin tottuneeksi joella, että

hän osaa ohjata laivaa yhtä hyvin yöllä kuin päivänvalolla, kulkee

hän tavallisesti esteettömästi tietään siinä uskossa, että hänen oma

luottamuksensa se rohkaisee häntä; -- vasta siinä silmänräpäyksessä,

jolloin hänen oppimestarinsa ensi kertaa jättää hänet kokonaan omiin

valtoihinsa, keksii hän erehdyksensä ja huomaa, että luottamus onkin

toisen. Joki näyttää hänestä samassa silmänräpäyksessä vilisevän

vaaroja, joita hän ei ensinkään ole valmis kohtaamaan -- hän on

menettää kaiken tietoisuutensa, ja neljännestunnissa on hän valkoinen

kuin hursti ja puolikuoliaaksi pelästynyt. Luotseilla on senvuoksi

tapana, erilaisin keinoin ja sotajuonin kasvattaa "penikoitaan"

tyynesti katsomaan vaaraa silmiin. Yksi heidän mielinautinnoitaan

onkin tehdä oppilaillensa tuollaisia pieniä kolttosia kaikessa

ystävyydessä.

Mr. Bixby teki minulle kerran sellaisen kepposen, jota minä

vuosikausiin sen jälkeen en voinut ajatella punastumatta korviani

myöten. Olin silloin vähitellen kehittynyt aika kelvolliseksi

ruorimieheksi, niin että mr. Bixby melkein useimmiten luovutti

minulle koko työn niin päivällä kuin yölläkin. Hän antoi minulle

harvoin mitään ohjausta, vaan rajoittui hoitamaan ruoria erityisen

pimeinä öinä tai tavallista vaikeammissa väylissä, viemään laivan

maihin, kun niin tarvittiin, sekä näyttelemään herrasmiestä yhdeksän

kymmenettäosaa vartiovuorosta ja nostamaan palkkansa. Vesi oli

korkealla, ja minä olisin tuntenut itseni syvästi loukatuksi, jos

joku olisi tahtonut panna kyseenalaiseksi minun kykyni luotsata laiva

mistä tahansa läpitse Cairon ja New-Orleansin välillä ilman apua ja

opetusta. Ajatus, että olisin voinut pelätä kulkea minkä paikan ohi

tahansa päivänvalolla, oli liian hullu minulle, jotta olisin edes

silmänräpäykseksi pysähtynyt siihen.

Eräänä kauniina kirkkaana kesäpäivänä tulin puhisten täyttä

vauhtia pitkin joen mutkaa saaren n:o 66 yläpuolelle, täpötäynnä

itsetyytyväisyyttä nenä pystyssä kuin milläkin kirahvilla, kun mr.

Bixby sanoi:

"Minä menen hetkeksi alas. Sinä muistat kai, kuinka sinun tulee

ohjata tästä alkaen -- sinun tulee luovata yli?"

Tämä oli melkein loukkaus. Kysymyksessä oleva ylimenopaikka

oli yksinkertaisimpia ja helpoimpia koko joella. Oli tuskin

ajateltavissa, että siinä olisi voinut saada vahinkoa, joko sitten

ohjasi oikein tai ei; ja mitä syvyyteen tulee, ei kenkään koskaan

ollut onnistunut löytämään mitään pohjaa siinä. Kaiken tämän tiesin

varsin hyvin.

"Että muistanko minä sitä? -- Hyvät ihmiset! Tuossa minä voisin

ohjata vaikka sidotuin silmin."

"Miten syvää siinä sitten on?"

"Sepä oli merkillinen kysymys. Siinä ei voisi päästä pohjaan

kirkontornillakaan."

"Vai niin, luuletko niin, vai?"

Pelkästään se äänenpaino, jolla tämä kysymys esitettiin, horjutti

jonkun verran itseluottamustani, juuri sitä oli mr. Bixby tahtonut.

Hän poistui enempää sanomatta. Mielikuvitukseni alkoi heti toimia ja

uskotella minulle jos jotakin. Bixby lähetti -- luonnollisestikin

minun tietämättäni -- jonkun peräkannelle ilmoittamaan salaisia

määräyksiä luotaajille, toisella sanansaattajalla oli kuiskutteleva

neuvottelu upseerin kanssa, ja sen jälkeen kätkeytyi hän itse

savutorven taakse panemaan merkille, mitä tuleman piti. Hetken

kuluttua astui kapteeni myrskykannelle; sen jälkeen näyttäytyi

ensimäinen perämies -- sitten koneenhoitaja. Joka minuutti lisääntyi

seurakunta, ja ennenkuin olin ehtinyt niemen kärjen ohi, oli noin

viisitoista tai kaksikymmentä henkilöä kokoontunut aivan nenäni

eteen. Aloin ihmetellä, mitä merkillistä mahtoi olla tekeillä.

Juuri kun käänsin, mennäkseni yli vastakkaiselle rannalle, katsahti

kapteeni ylös ja kysyi teeskennellyn levottomasti:

"Missä on Bixby?"

"Tuolla alhaalla, kapteeni."

Mutta silloinpa olinkin mennyttä miestä. Mielikuvitukseni alkoi

heti luoda vaaroja tyhjästä, ja ne lisääntyivät nopeammin kuin

ehdin laskea niitä. Äkkiä luulin näkeväni karin aivan edessäni!

-- Kuvaamaton kauhu, joka viime silmänräpäyksessä valtasi koko

olemukseni, sai jalkani horjumaan. Koko itseluottamukseni katosi

siinä paikassa. Tartuin kellon kahvaan -- päästin sen, häveten --

tartuin siihen uudelleen -- päästin sen taas -- tartuin vielä kerran

vapisevin käsin, ja soitin niin heikosti, että tuskin voin itse sitä

kuulla. Samassa silmänräpäyksessä huusivat kapteeni ja perämies kuin

yhdestä suusta:

"Halloo -- valmiina luotaamaan! Ylihangan luotaajat -- kiirehtikää,

pojat!"

Tämä oli uusi isku. Aloin kääntää ruoria niinkuin olisin ollut orava

-- mutta tuskin olin alkanut kääntää alihankaan, ennenkuin luulin

näkeväni uusia vaaroja sillä suunnalla, minkä jälkeen hyökkäsin

vastakkaiselle suunnalle -- ainoastaan vielä kerran kauhistuakseni,

ja kääntääkseni alihankaan uudelleen. Nyt kuuluivat luotaajain huudot

kuin haudasta:

"Syl--tää -- nel -- jä!"

Neljän sylen syvyys paikalla, jossa piti olla mahdoton päästä

pohjaan! Kauhu pysäytti hengitykseni.

"Syl -- tää kolme! -- Syltää -- kolme! -- Kaksi -- kolme

neljättäosaa! -- Kaksi -- ja puoli!" --

Tämä on kauheata! -- Kävin kiinni kellon kahvaan ja pysäytin koneen.

"Kaksi -- ja neljännes! -- Kaksi -- ja neljännes! -- Syl -- tää --

kaksi!"

Olin suunniltani. En tiennyt mitä kummaa tehdä. Värisin kuin haavan

lehti kiireestä kantapäähän, ja olisin voinut ripustaa hattuni

silmiini, niin pitkälle ne pullistuivat päästäni pelkästä kauhusta.

"Yksi -- kolme -- neljännestä! -- Yhdeksän -- jalkaa -- ja -- puoli!"

Laiva kulki yhdeksän jalan syvyydessä! -- Käteni vapisivat

kuin hyytelö. En kyennyt niillä vetämään edes kellonnauhasta.

Epätoivoissani ryntäsin puhetorven luo ja kiljasin koneenkäyttäjälle:

"Taivaan Jumalan tähden, Ben -- _peräytä!_ -- Peräytä siltä sielu

ruumiista, jos sinulle on elämä rakas! -- Pian, Ben! -- Takaperin!"

Ovi sulkeutui hiljaa. Katsahdin ympärilleni, ja siinä seisoi Bixby

lempeän hyväntahtoisesti hymyilevin huulin. Senjälkeen laukesi

koko seurakunta myrskykannella sydämelliseen, loppumattomaan

nauruntyrskeeseen. Käsitin nyt kaikki, ja tunsin itseni nolommaksi

kuin voi sanoin kuvata. Laiva asetettiin taas merkkien mukaan, kone

pantiin käyntiin, ja senjälkeen sanoin minä:

"Olipa kaunis kepponen toimittaa minut näyttelemään raukan osaa! --

Nyt en suinkaan pääse kuulemasta puhuttavan, että olen ollut kyllin

yksinkertainen antaakseni luodata 66:n yläpuolella."

"Sattuuhan sellaista, poikani, ja se on oikein sinulle. Etkö sinä

_tiennyt_, että siinä ei voi tavata pohjaa? --"

"Kyllä, sir, sen tiesin."

"No, kuinka tuhannen turkasta sinä sitten voit olla semmoinen aasi,

että annat minun tai kenen tahansa uskotella itsellesi jotakin

toista? -- On oltava varma asiastaan, katsohan. Muista se. Ja yksi

seikka lisäksi: jos joudut vaaralliseen pulaan, niin älä käyttäydy

kuin hupakko. Se ei maksa mätää munaa."

Se oli hyödyllinen läksytys, joskin vaikea sulattaa. Mutta pahinta

kaikesta oli kuitenkin useampana kuukautena lakkaamatta kaikissa

mahdollisissa tilaisuuksissa kuulla toistettavan sananpartta, johon

nähden minulla oli erityinen vastenmielisyys: "Taivaan Jumalan

tähden, Ben -- _peräytä!!"_