Sittenkun minä pari vuotta tai vähän yli olin kokenut kovaa
luotsioppilaana ja sen ohessa myös ajoittain palvellut vähemmänkin
inhimillisten oppimestarien kuin mr. Bixbyn johdolla ja kokenut
monta vaihtelevaa kohtaloa, joiden kuvaaminen kävisi liian pitkäksi,
pääsin vihdoin niin pitkälle, että voin suorittaa tutkinnon ja
lunastaa täysinoppineen luotsin todistuksen. Aluksi täytyi minun
tyytyä tilapäisiin, vähemmän tuottaviin toimiin, mutta kun kaikki
meni onnellisesti eikä mitään onnettomuustapauksia sattunut,
sain vähitellen kiinteän jalansijan ja arvon ammatissani. Minun
onneni näytti olevan ratkaistu, elämänurani selväksi suunniteltu
eteeni, ja pidin päätettynä asiana, että viettäisin jälellä olevat
elonpäiväni joella tai kuolisin paikallani kuin ruorin uskollinen
ritari, kun hetkeni oli tullut. Mutta kohtalo oli toisin päättänyt.
Sota syttyi, kaikki yhteiskunnalliset siteet heltisivät, kauppa ja
liikenne lakkasi, ja samalla päättyi minunkin toimintani ja toiveeni
etenemisestä uralla, jonka olin valinnut.
Minun täytyi ansaita elatukseni muulla tavoin. Läksin aluksi Nevadan
hopeakaivoksille; sitten yritin sanomalehtikirjeenvaihtajana; sitte
kullankaivajana Californiassa; sitte taasen erään San Franciscon
sanomalehden "reportterina"; -- sittemmin erikoiskirjeenvaihtajana
Sandwich-saarilla; -- myöhemmin koetin onneani kiertelevänä Europan
ja Itämaiden kirjeenvaihtajana; senjälkeen valistuksen tulisoihdun
kantajana luentokateederissa; ja lopuksi olen joutunut kirjailijaksi
Uuden Englannin muitten kirjailijain joukkoon.
Tällä tavoin oli kulunut kaksikymmentäyksi pitkää vuotta siitä kun
viimeksi katselin ulos läpi ohjaushytin ikkunan, kun minut eräänä
päivänä valtasi voimakas halu saada taasen nähdä jokea, höyrylaivoja
ja niin monta vanhaa "poikaa" kuin mahdollisesti vielä oli jälellä.
Voitin puheillani seuraksi pari ystävääni ja me läksimme iloisina
matkalle länteenpäin huhtikuun alussa. Erinäisistä syistä olimme
päättäneet kulkea tekaistuilla nimillä. Ajatus sinänsä oli hyvä,
mutta se aiheutti meille loppumattomia huolia; sillä vaikka Smith,
Jones ja Johnson ovat nimiä, jotka helposti muistaa, kun ei ole
välttämätöntä, on kuitenkin, merkillistä kyllä, melkein mahdoton
pitää niitä mielessä, kun niitä tarvitsee. Kuinka rikolliset voivat
muistaa ihka uusia tekonimiään, on minulle arvotus. Olin viaton kuin
vastasyntynyt lapsi -- ja kuitenkin voin harvoin tai koskaan saada
uutta nimeäni yli huulteni, kun sitä parhaiten tarvittiin. Minusta
tuntui, että jos minun omallatunnollani sitäpaitsi olisi ollut joku
rikos, olisin todennäköisesti ollut liian suunniltani muistaakseni
edes oikeaa nimeäni.
Me ostimme liput "Gold Dust "-höyrylaivaan. Kello oli kahdeksan
illalla, kun peräydyimme laiturista mennäksemme yli joen. Kun
pilkkosen pimeässä aloimme lähetä rantaa, tuli äkkiä näkyviin
loistava sähkövalo peräkannella ja valaisi veden ja pakkahuoneen
niin kirkkaasti kuin olisi ollut päivä. Tämä oli suuri muutos:
heiluvien, savuavien, häkääsynnyttävien merkkilyhtyjen aika oli
ohi. Ja sen sijaan, että olisi touhulla ja melulla huudettu tusinan
verta miehiä laittamaan maihinmenosiltaa paikoilleen, suoritti kaksi
miestä vähän höyryn ja hissitelan avulla tämän toimituksen niin
kevyesti ja vaivattomasti, että kaikki oli jo kunnossa ja paikoillaan
lyhyemmässä ajassa kuin perämies vanhaan aikaan tarvitsi noiden
valmistavien kirousten laskettelemiseen. Ettei tätä käytännöllistä
ja yksinkertaista maihinmenosiltojen hoitamisen keinoa oltu keksitty
samalla kun ensimäinen höyrylaiva rakennettiin, osottaa joka
tapauksessa, mikä hitaasti edistyvä hyönteinen inhimillinen ymmärrys
on.
Kello kahdeksan korvissa läksimme me vihdoin matkalle. Kello
kuusi seuraavana aamuna nousin kannelle. Kuljimme juuri erään
kallioniemen ohi, jolla näkyi vanha pakkahuone -- eli oikeammin
-- sen rauniot. Katselin ihmetellen ympärilleni -- kaikki näytti
minusta aivan oudolta ja vieraalta. Oliko mahdollista, että minä
kahdessakymmenessäyhdessä vuodessa olin voinut unhottaa tutut rannat?
-- Itse joen muoto näytti minusta uudelta, ja silmäni ei keksinyt
ainoatakaan kohtaa, joka olisi sille ollut tuttu. Tunsin itseni
vastenmielisesti yllätetyksi, alakuloiseksi ja kiukkuiseksi.
Sanotussa niemessä laskimme maihin hyvin puetun herrasmiehen sekä
kolme siroa naista ynnä useita ryssännahkaisia matkalaukkuja.
Merkillinen palkka tuollaisille matkustajille, ajattelin minä.
Vaunuja ei näkynyt. Seurue ei näyttänyt myöskään odottavan mitään
sellaista, vaan käyskeli tyynesti edelleen kaartelevaa polkua pitkin
ja katosi pian näkyvistä.
Mutta salaisuus sai selityksensä, kun me uudelleen pääsimme
liikkeelle. Matkustajat aikoivat selvästikin suureen kaupunkiin,
joka sijaitsi äskenmuodostuneen saaren piilossa. En voinut muistaa
sellaista kaupunkia. Koko seutu oli minulle aivan outo. Aloin
todella tulla huonolle tuulelle. Sitten osottautui, että kaupunki
oli S:t Genevieve. Oikullinen joki oli eräänä päivänä puhkaissut
niemen ja sijoittanut suuren, tarpeettoman saaren sen eteen,
katkaisten sen yhteyden veden kanssa ja muuttaen sen täydelliseksi
sisämaankaupungiksi. Se on komea vanha kaupunki, joka todella olisi
ansainnut paremman kohtalon. Sen perustivat alkuaan ranskalaiset, ja
se on jäännös kauan sitten menneestä ajasta, jolloin voitiin kulkea
Mississipin suulta Quebeciin ja koko ajan olla Ranskan alueella ja
Ranskan lakien alaisena.
Vähän sen jälkeen nousin myrskykannelle ja heitin pitkän, kaihoisan
silmäyksen ohjaushyttiin päin.
Tarkkaan tutkittuani vartiovuorossa olevan luotsin kasvoja tulin
siihen tyydyttävään vakaumukseen, etten koskaan ennen ollut nähnyt
häntä; rohkaisin siis itseni ja astuin portaita ylös. Luotsi katseli
tarkkaan minua enkä minäkään vähemmin tarkasti häntä. Kun nämä
valmistavat toimenpiteet oli saatu pois tieltä, istahdin korkealle
penkille, ja hän kääntyi kokonaan ympäri, sekä alkoi uudelleen
hoitaa tointaan. Minä katsahdin ympärilleni. Kaikki ohjaushytin
yksityiskohdat näyttivät niin ihmeen tutuilta -- paitsi yhtä ainoata
poikkeusta: isoa torvea, jonka päässä oli leveä suppilo, lähellä
ruoria. Minä mietin hetken, mitä tuo mahtoi olla; vihdoin kysyin sitä
luotsilta.
"Konekellojen kuuntelemista varten."
Taas järkevä keksintö, jonka olisi pitänyt olla keksitty puolen
vuosisataa sitten. Ajattelin juuri tätä, kun luotsi äkkiä kysyi:
"Tiedättekö te, mihin tätä köyttä käytetään?"
Minun onnistui kiertää kysymys, antamatta ilmi itseäni.
"Herra on kai ensi kertaa ohjaushytissä?"
Sen kysymyksen alitse minä konttasin.
"Mistä herra on kotoisin?"
"Uudesta Englannista."
"Ensi kerranko herra on matkalla länteenpäin?"
Sen kysymyksen yli minä kiipesin.
"Jos herraa miellyttää tämä, niin sanon herralle mielelläni, mihin
näitä kaikkia kojeita tarvitaan."
Minä kiitin nöyrimmästi.
"Tämä" -- hän laski kätensä sille kellolle, jolla annettiin merkki
"takaperin" -- "on hälytyskello, jos tuli sattuisi pääsemään irti;
tämä" -- merkkikello "täyttä vauhtia" -- "on tarjoilijan kutsumista
varten; tämä" -- höyryvihellin -- "on kapteenin kutsumista varten" --
ja niin jatkoi hän esineen esittämistä toisensa jälkeen, tyynesti ja
tasaisesti lasketellessaan pitkän jonon mitä hirvittävimpiä valheita.
Minä tunsin hyvin tuon; muistin vanhastaan, mikä erinomainen
nautinto oli höyrylaivan väellä syöttää pajuköyttä vieraille vatsan
täydeltä mitä uskomattomimpien ryövärihistoriain muodossa. Koskaan
en ole tuntenut itseäni suuremmassa määrässä matkustajaksi kuin
tässä silmänräpäyksessä. Kiitin häntä teeskennellyn liikutettuna
tiedonannoistaan ja merkitsin mieltäkiinnittävimmät uutiset
muistikirjaani. Yhä innostuneempana alkoi hän nyt valehdella minulle
vanhaan hyvään tapaan. Toisinaan pelkäsin melkein, että hänen
keksimiskykynsä räjähtäisi sen pelottavan korkeapaineen alla, millä
hän ne esitti; mutta se piti. Niin jouduimme vähitellen joen moniin
omituisuuksiin ja oikkuihin -- ja tässä sai hänen mielikuvituksensa
vasta oikean näytöspaikan. Ne olivat jättiläismäisiä ja
hämmästyttäviä tapauksia, joilla hän kuvitti kertomuksensa.
Esimerkiksi:
"-- Näkeekö herra tuota pientä luotoa tuolla, joka nipin napin
ulottuu vedenpintaan? -- Niin, kun minä ensi kertaa tulin tänne, oli
se runsaasti kuusikymmentä jalkaa korkea ja kaksi penikulmaa pitkä
vankka vuori. Kaiken muun on joki syönyt, paitsi tuota hiukkaa."
(Syvä huokaus.)
Tunsin voimakkaan halun iskeä hänet kuoliaaksi, mutta hillitsin
itseni.
Kun jonkun alkaa myöhemmin tapasimme omituisen aluksen eli oikeammin
lotjan, joka oli varustettu hissilaitoksella ja nostovivulla
tuntematonta tarkoitusta varten, viittasi hän välinpitämättömästi
ja ohimennen -- ikäänkuin se olisi ollut liian tavallinen esine
ansaitakseen erikoista huomiota -- "alligaattorilaivaan".
"Alligaattorilaiva! -- Mitä lajia ne ovat?"
"Alligaattorien pyydystämistä varten, luonnollisestikin."
"Onko niitä nyt niin monta, että ne ovat vaivaksi?"
"Oh, ei juuri niin paljoa enää nykyään, kun hallitus on alkanut
rajoittaa niiden lukua. Mutta ennen oli toisin. Ei nyt aivan joka
paikassa, tiettävästikään -- mutta niillä oli lempipaikkansa, siellä
täällä, missä joki oli leveä ja vesi matala -- esimerkiksi Plum
Pointin, Stack Islandln ja muutamain muitten paikkain läheisyydessä
-- niitä sanotaan vielä tänä päivänä Alligaattori-särkiksi!"
"Hyvät ihmiset! -- voivatko ne todella olla haitaksi laivakululle?"
"Oo-ja, kyllä ne sitä olivat, siihen aikaan. Matalalla vedellä
luonnollisestikin. Oli tuskin ainoatakaan matkaa, jolla ei olisi
tartuttu karille alligaattoreihin."
Minusta tuntui kuin minun nyt olisi pitänyt ottaa tomahawki esille.
Mutta hillitsin itseni vielä vähän ja sanoin:
"Se mahtoi olla hirvittävää."
"Kyllä, luulisipa kylläkin. Se oli suurimpia luotsausvaikeuksia.
Olihan aivan mahdoton laskea etukäteen; ne tuhannen pahuukset
eivät olleet paikallaan koskaan viittä minuuttia. Karinhan voi
nähdä, hiekkasärkän voi nähdä, sehän ei ole mikään taito -- mutta
alligaattorimatalikkoa ei voi koskaan nähdä -- ei siitä puhettakaan.
Ei voi koskaan tietää, kuinka on ohjattava sen ympäri, kun sattuu,
että ne kanaljat muuttavat paikkaa taas, tuossa tuokiossa, niin ettei
pääse kulkemaan. Tietystikin oli myös sellaisia, joilla oli erikoinen
silmä alligaattorivesiä varten -- mutta luonto oli sen heille
lahjottanut -- se oli heillä syntyään, nähkääs, herra; sellaista ei
voi oppia, ei -- siinä tarvitaan vainua. Malttakaas, -- minä voisin
mainita heistä muutamia vielä -- niitä oli Ben Thornburgy, ja Beck
Jolly, ja Horace Bixby, ja Georg Ealer, ja Billy Youngblood --
kaikki parhaita ensiluokan alligaattoriluotseja. Ne miehet osasivat
haistaa alligaattoriveden pitkän matkan päähän, niinkuin joku muu
voi haistaa whiskyn. Hyvä Jumala! -- olisipa minulla totta vie
dollari jokaiselta penikulmalta, jonka päästä ne miehet voivat tuntea
alligaattorimatalikon! -- Ja ne miehet maksoivat, sen saa herra
uskoa. Hyvällä alligaattoriluotsilla oli selvät viisitoistasatasensa
rahaa kuukaudessa. Niin, niin! -- väitettiin että heillä oli oikein
alligaattorivainu, vieläpä yölläkin -- niin, sanon nyt vain niinkuin
olen kuullut kerrottavan. On kyllä semmoisia, jotka voivat syöttää
ihmisille pajuköyttä eivätkä ole siitä millään, varjelkoon, kunhan
vain saavat ihmisten silmät tuijottamaan. Mutta kas, sellaista vikaa
ei ole Robert Stylesissä, ei, -- hän ohjaa aina selvää suuntaa, hän."
Herra Jumala! -- tämä oli Rob Styles? -- tämä viiksiniekka ja komea
herra? -- Pieni, laiha, hintelä "penikka" siihen aikaan kun minä
hänet tunsin. Hän oli huomattavasti pulskistunut edukseen ulkonaisen
ihmisensä puolesta niiden kahdenkymmenenviiden vuoden aikana, jotka
olivat kuluneet viime tapaamisestamme -- puhumattakaan siitä, miten
hän oli pulskistunut taidossa "kirjailla".
Hetken mietittyäni sanoin:
"Minusta näyttää kuin ei kannattaisi juuri naarata alligaattoreja --
nehän tulevat kuitenkin takaisin taas."
"Oi, jospa herra tuntisi alligaattorit yhtä hyvin kuin minä, ei herra
sanoisi niin. Jos alligaattori sattuu joutumaan kerrankin alttiiksi
naaraukselle, on se saanut tarpeeksi. Te ette saa enää koskaan kuulla
puhuttavan hänestä. Hän ei tule takaisin, ei, vaikka tarjoisitte
hänelle omenapasteijaa. Jos alligaattori karttaa maailmassa mitään
enemmän kuin muuta, niin se karttaa joutumista naaratuksi. Eivätkä
ne peijakkaat muuten pääsekään paljaalla hätyyttämisellä -- useimmat
otetaan laivaan ja lasketaan lastiruumaan -- ja kun lasti on täysi,
viedään ne alas Orleansiin hallituksen tehtaisiin."
"Minkä takia sitten?"
"Kenkien valmistamista varten sotaväelle. Alligaattorinnahkaa
parempaa ei ole. Ne kengät kestävät viisi vuotta ja ovat
vedenpitäviä. Alligaattorinpyydystys kuuluu hallitukselle. Jos
tapatte alligaattorin, voitte kiittää Jumalaa, jos ette tule
hirtetyksi siihen paikkaan. Alligaattori on etelävaltioiden pyhä
lintu -- sitä ei saa koskea."
"No, vieläkö nytkin on tapana törmätä alligaattorikarille?"
"Ei, sitä ei ole tapahtunut vuosikausiin."
"No, miksi vielä pidetään alligaattorilaivoja tällä joella?"
"Oo, vain jonkinlaisena poliisikuntana. Ne kulkevat nyt vain ylös
ja alas, silloin tällöin. Alligaattorit tuntevat ne yhtä hyvin kuin
murtovaras poliisikonstaapelin, ja kohta kun ne näkevät niiden
tulevan, pistävät ne pillit pussiin ja lähtevät käpälämäkeen."
Tämän alligaattorihistorian sopivan lopun, ellen sanoisi pyöristyksen
jälkeen, siirryimme muihin läheisiin aineisiin, ja ystäväni Styles
kertoi hiuksia nostavia juttuja kuuluisain laivain urotöistä
entisaikaan. Hän pysytteli erityisellä innolla eräässä näistä
laivoista ja lisäsi sitten:
"Se laiva -- se oli 'Cyclone' -- ja se oli sen viimeinen matka -- se
upposi samalla matkalla -- kapteenin nimi oli Tom Ballons, pahin
peijakas valehtelemaan, mitä minä koskaan olen tavannut. Se mies
ei osannut puhua totta -- se oli hänelle suorastaan mahdotonta,
oli sitte ilma mikä tahansa. Niin, kylmät väreet kulkivat pitkin
selkää, kun häntä kuunteli. Minun täytyi jättää hänet lopuksi -- en
jaksanut enää kestää kauempaa. Sananlasku sanoo: 'Minkälainen herra,
sellainen renki' -- ja kun aina elää sellaisen ihmisen kanssa, tulee
itse epäillyksi. Rehellisyys ennen kaikkea, sanon minä. Hänellä oli
useampia huonoja ominaisuuksia kuin seitsemällä muulla miehellä.
Kaikki ne olivat sälytetyt hänen pääkallonsa takapäähän ja painoivat
suorastaan hänen päätään taaksepäin, niin että hän aina kulki nenä
pystyssä. Ihmiset luulivat, että se oli ylpeyttä, mutta ei, se oli
pelkkää ilkeyttä. Jospa vain olisitte nähnyt hänen jalkansa, olisitte
luullut häntä yhdeksäntoista jalan pituiseksi, mutta sitä hän ei
ollut, hän oli vain viisi. Jaloissa vain oli vika. Jos hänestä olisi
ottanut kaikki valheet, siitä miehestä, olisi hän varmaan kutistunut
kokoon, niin ettei hän olisi ollut herran hattua suurempi; ja jos
sitten olisi ottanut hänestä ilkeyden, olisi hän samassa kadonnut.
'Cyclone' oli koko peto kulkemaan ja hienoin laiva ohjattavaksi, mikä
koskaan on uinut vedessä. Ei tarvinnut muuta kuin panna ruori suoraan
ja antaa mennä, niin se selviytyi itsestään suunnista. Eräänä aamuna
-- se oli juuri viimeinen matka, minkä se koskaan teki -- otettiin
ruori kannelle korjattavaksi. Minä en tiennyt siitä mitään, minä,
vaan peräydyin laiturista ja laskin alas jokea, sangen iloisena ja
tyytyväisenä. Olin kulkenut varmaankin kaksikymmentäkolme penikulmaa
hyvin vaikeassa väylässä --"
"Ilman ruoria?"
"Aivan niin -- -- kun kapteeni tulee ylös kannelle ja alkaa torua
minua, kun minä ajan täyttä vauhtia, vaikka on pilkkosen pimeä yö --"
"Yö --? -- mutta tehän sanoitte --"
"Älkää välittäkö siitä mitä minä sanoin -- pimeä silloin vain oli
kuin säkissä, se on varma, mutta hetken päästä tuli esiin kuu, ja --"
"Te kai tarkotatte aurinkoa -- sillä tehän sanoitte -- kuulkaahan
-- oliko tuo ennenkuin te jätitte kapteenin sen takia että hän niin
valehteli, vai --"
"Oi, aikoja ennen -- aikoja ennen -- No, kuten sanoin, minä --"
"Mutta tälläkö matkalla sitten laiva upposi --"
"Hyvät ihmiset, ei! -- se oli paljon jälkeenpäin -- useita kuukausia.
No kapteeni, hän --"
"Hän siis teki kaksi viimeistä matkaa, sillä tehän sanoitte
selvästi --"
Hän astui takaperin ruorin luota, pyyhkäisi hikeä otsaltaan ja sanoi:
-- -- "Kuulehan, sinä --" (hän mainitsi minut nimeltä) -- "nyt voit
kernaasti ottaa ruorin hetkeksi ja valehdella minun asemastani.
Sinä olet paremmin niissä asioissa perillä. Vai niin, sinä aioit
näytellä vieraan ja matkustajan osaa, varjelkoon! -- -- Hyvä Jumala,
minä tunsin sinut ennenkuin olit ehtinyt sanoa seitsemää sanaa --
ja niin minä päätin koetella hiukan suonenlyöntiäsi. Vai niin, sinä
tahdoit saada minut kertomaan. No, toivoakseni olet tyytyväinen. Kas
niin, tule nyt kauniisti tänne, ota ruori ja päätä vartiovuoroni,
toveri. Äläkä purjehdi toista kertaa väärän lipun alla, muuten pääset
tekemästä työtä elatukseksesi!"
Niin päättyi matkani tuntemattomana; tuskin kuuden tunnin päässä S:t
Louisista! -- Mutta minä voitin kuitenkin kaupassa, sillä kaiken
aikaa olivat sormeni syhyneet päästä käsiksi ruoriin. Näytti kuin
olisin unohtanut itse virran -- mutta laivan ohjaamistaitoa en ollut
unohtanut, enkä myöskään ollut kadottanut kykyä nauttia siitä!