Ruveta sanasille sellaisen ihmisen kanssa ei luonnollisestikaan
kannattanut. En keksinyt mitään muuta keinoa kuin alistaa
muistiparkani vielä suuremman painon alle, koko koneiston
räjähtämisen uhalla; ja kuinka olikaan, alkoi todellakin vähitellen
matalavesikin siihen kuuluvine lukemattomine luotsimerkkeineen
tarttua siihen. Mutta lopputulos oli sama. Tuskin oli yksi vaikeus
voitettu, kun jo toinen ilmestyi. Olin tosin usein nähnyt luotsien
tuijottavan veteen ja lukevan sitä kuin kirjaa; mutta minulle oli se
kirja sulettu. Vihdoin tuli se aika, jolloin oppimestarini näytti
katsovan minun edistyneen niin pitkälle, että voin sulattaa luennon
korkeammassa jokikielessä. Hän alkoi:
"Näetkö tuota käyrää viivaa vedessä? -- Se on kari. Ja lisäksi on se
poikkikari. Sen alla on kiinteä hiekkasärkkä, joka on pystysuora kuin
seinä. Vesi on syvä aivan sen vierelle asti, mutta sen yläpuolella on
se sitä hiivatin hiukan, sanon minä. Jos törmäisit sitä päin, voisit
yhtä hyvin sanoa alukselle hyvästit samalla. Kas, näetkös, että tuo
viiva ikäänkuin levenee ja katoaa tuolla yläpäässä?"
Kyllä, sen minä näin.
"No, siellä särkkä vajoaa, ja sieltä voit hädän tullen kömpiä yli
tekemättä mitään vahinkoa. Kas niin, ota nyt ruori ja laske aivan
karin luokse -- tässä on suvanto eikä virtaa laisinkaan."
Minä tottelin parhaani mukaan. Kun lähenimme sitä kohtaa, missä kari
vaipui, komensi Bixby:
"Olepas nyt varoillasi. Tee niinkuin käsken. Älä pelkää, että se
menee karille -- laiva ei tiedä mitään pahempaa kuin kariston. Työnnä
noin -- työnnä noin -- -- pidä ruori vakavana. Päästä nyt alas se! --
Ja pian sittenkin!"
Hän kävi itse käsiksi rattaaseen ja auttoi sitä hyrräämään ympäri
kuin rukki. Sitten pidimme siitä molemmin kiinni kaikin voimin. Laiva
vastusteli silmänräpäyksen, mutta samassa kääntyi se ylihankaan,
pisti ylös karia kohti ja lähetti pitkän, vihaisesti kohisevan ja
kuohuvan aallon perään näin:
"Varo nyt -- varo nyt, ettei se pääse kulkemaan käsistäsi. Noin, noin
-- kun se vastustelee ja ohjausköydet lyövät noin, vähän työntämällä,
niin kevennä hiukan ruoria -- noin -- yöllä ilmoittaa se tuolla
tavalla, että vesi on liian matalaa. Ohjaa aivan niemeä kohti, sanon
minä -- hiljaa, hiljaa, vähän kerrallaan. Kas niin, nyt olemme
hietasärkällä -- niemen ulkopuolella on aina hietasärkkä, sen tähden
että vesi siinä huuhtoutuu pyörteissä. Näetkö noita hienoja viivoja
tuolla, jotka ovat kuin viuhkan rivat? Ne ovat pieniä hiekkauurtoja,
nuo, -- niille ei sinun juuri tarvitse ajaa päälle, mutta pysyttäydy
aivan niiden luona. Varo nyt -- varo nyt! -- ei liian läheltä tuota
paikkaa, missä vesi näyttää tyveneltä ja ikäänkuin rasvaiselta -- siinä
on tuskin yhdeksää jalkaa, siinä, sitä ei se siedä. Katsohan, nyt se
jo alkaa haista taulalta -- varo nyt, sanon minä. Tuhat tulimaista,
siinä se pääsi sinulta! -- Seisota alihangan pyörä! -- Nopeasti,
sanon minä. Selvä peräytymään! -- Takaisin!"
Konekellot kilisivät ja kone totteli heti, valkeiden höyrypilvien
vyöryessä venttiileistä, mutta se oli vallan liian myöhään. Laiva
oli "haistanut taulaa." Toden teolla: kuohuviivat, jotka olivat
vetäytyneet kummallekin puolelle keulaa, katosivat silmänräpäyksessä,
ja suuri hyökyaalto tuli kierien eteen, -- laiva painui alihankaan ja
hyökkäsi sitten virran mukana vastaista rantaa kohti vinhaa vauhtia,
ikäänkuin se olisi tuntenut kuolemanpelkoa ja tahtonut paeta hinnalla
millä hyvänsä. Me olimme runsaan penikulman alempana kuin meidän
olisi pitänyt olla, kun meidän taas onnistui saada urakka siitä.
Iltapäivävuorolla seuraavana päivänä kysyi Bixby minulta, luulinko
voivani ohjata lähimmät pari penikulmaa omin neuvoin. Minä vastasin:
"Ensin niemen yläpuolella olevan ensimäisen snagin sisäpuolelta,
ulkopuolelta seuraavaa, sitten Higginsin lautatarhaa kohti ja -- --"
"All right. Tulen takaisin ennenkuin ehdit ensimäiselle niemelle."
Mutta hän ei tullut. Häntä ei näkynyt vielä silloinkaan kun pääsin
niemen ohi ja tulin väylälle, johon nähden minulla oli omat
epäilykseni. En aavistanut, että hän seisoi piilossa savutorven
takana, nähdäkseen kuinka minä tulen toimeen. Kuitenkin jatkoin
matkaani iloisesti, määrättömän ylpeänä, sillä hän ei ollut vielä
koskaan antanut minun yksin ohjata laivaa niin pitkää aikaa kuin
tällä kerralla. Menin niinkin pitkälle ylimielisyydessäni, että
ajoittain päästin ruorin ja käänsin selkäni sille, samalla kun
välinpitämättömän tyynesti katselin perämerkkejä ja viheltelin
muuatta säveltä, -- menettelytapa, jota usein olin kunnioittavasti
ihmetellyt sekä Bixbyssä että muissa luotsipukareissa. Heittäydyin
kuitenkin mahdollisesti vihdoin kai liian kauan näihin katselemisiin,
ja kun lopulta käännyin, lensi sydän sellaista vauhtia ylös
kurkkuuni, että jollen olisi purrut hampaita yhteen, olisi se ehkä
kokonaan muuttanut muihin avaruuksiin saman tien. Sillä aivan
etukeulamme edessä levitti yksi noita kauheita poikkikareja juuri
siinä silmänräpäyksessä inhottavan pituutensa! -- Kadotin tuossa
tuokiossa kaiken tajuni -- en tiennyt seisoinko päälläni vai
jaloillani; -- haukkasin ilmaa ja tunsin ikäänkuin tukehtuvani;
kieputin ratasta kuin tuulispää; laiva, totteli ja kääntyi heti,
mutta kari näytti myös kääntyvän, sillä se oli yhä edelleen aivan
keulan edessä; -- minä pakenin -- se seurasi jälessä -- aina aivan
keulan edessä, niinkuin kauhea kuumenäky. En nähnyt enää minne
mentiin -- paeta, vain paeta, oli ainoa ajatukseni. Onnettomuus
oli välttämätön -- miksi, miksi ei tuo kurja saapunut! -- Jos
olisin tehnyt sen rikoksen, että ilman lupaa olisin soittanut
kelloa, niin olisi voinut tapahtua, että minut ilman tutkimusta ja
tuomiota olisi heitetty yli laidan, mutta mieluummin niinkin kuin
antaa aluksen tuhoutua! -- Sokeassa epätoivossa toimeenpaninkin
alhaalla konehuoneessa helvetillisen hälytyksen, jommoista mikään
koneenkäyttäjä ei liene koskaan kuullut. Kesken tätä mieletöntä
kellonsoittoa alkoivat koneet rajusti peräännyttää, ja sekin
vähäinen järki, mitä minulla vielä oli jälellä, meni lemmon tietä:
me olimme nyt vähällä joutaa metsään joen toiselle rannalle.
Tänä kauhun hetkenä ilmestyi mr. Bixby myrskykannelle. Hän tuli
astuskellen tyynesti ja huolettomasti kuin ei olisi mitään ollut
tekeillä, ja sieluni lensi häntä vastaan; -- koko hätäni katosi siinä
silmänräpäyksessä, olisin tuntenut itseni rauhalliseksi Niagaran
reunalla niin kauan kuin mr. Bixby seisoi myrskykannella.
Leppoisasti, hiljaa, otti hän hammastikun suustaan ja piteli sitä
sormiensa välissä niinkuin se olisi ollut sikari -- me olimme juuri
kiipeämäisillämme suureen puuhun, joka oli kallistunut veteen, ja
matkustajat hyökkäsivät esiin kuin pelästyneet rotat -- ja sitten
aukaisi hän suunsa ja ilmoitti minulle mitä lempeimmällä äänellä
seuraavan neuvon:
"Pysäytä ylihangan ratas! -- pysäytä alihanka!"
Laiva epäröi, seisoi hiljaa, painoi peräpeilinsä oksia vastaan
ratkaisevan sekunnin ja alkoi sitten vastahakoisesti loitontua taas
maasta.
"Pysäytä ylihanka. Pysäytä alihanka. Koneet valmiina. Nyt eteenpäin
täyttä vauhtia! -- Suuntaa nientä kohti."
Pois höyrysimme me iloisesti ja rauhallisesti kuin kesäaamu.
Mr. Bixby astui nyt ohjaushyttiin ja lausui teeskennellyn
yksinkertaisesti:
"Jos sinua maalta pyydetään pysähdyttämään alus, poikaseni, täytyy
sinun aina lyödä kolme lyöntiä isolla kellolla ennenkuin käännät,
niin että voivat selviytyä koneissa."
Minä punastuin tästä ivailusta, ja vastasin heikolla äänellä, ettei
minua oltu maalta käsin pyydetty pysähdyttämään alusta.
"No, vai niin -- sitten se tapahtui puitten ottoa varten.
Vahtivuorolla oleva perämies ilmoittaa kyllä sinulle, milloin niitä
tarvitaan."
Minua kalvoi häpeä, mutta minun täytyi myöntää, ettei tarkoitukseni
ollut myöskään ottaa puita.
"No, eikö sitäkään? -- mutta mitä herran nimessä sinulla oli
tekemistä tuolla mutkassa? -- Oletko kuullut puhuttavan, että joku
laiva olisi mennyt rantoja pitkin ylös virtaa veden ollessa näin
alhaalla, mitä? --"
"En, sir -- en -- en ajatellutkaan kulkea rantoja pitkin. Tahdoin
vain välttää poikkikarin."
"Poikkikarin! -- sellaista ei ole kolmen penikulman päässä täältä."
"Mutta minähän näin sen. Se oli aivan samanlainen kuin tuo tuossa,
jonka ohi me kuljemme."
"Vai niin, tuoko tuolla? -- Aja yli vain!"
"Onko se käsky, sir?"
"On. Aja yli. Kyllä minä vastaan."
Nyt minulle oli yhtä tärkeätä hävittää laiva kuin äsken pelastaa.
Toistin hiljaa vielä kerran käskyn itsekseni sen varalle, että joudun
siitä oikeudessa vastaamaan, palautin vielä Jumalan mieleeni ja
ohjasin suoraan karille. Kun se katosi laivan keulan alle, pidätin
henkeäni; mutta me soluimme sen yli aivan kuin se olisi ollut
rasvattu.
"No, näetkös nyt eron, nulikka? -- Se oli vain -- tuulenviima, joka
väreilyttää veden tuolla tapaa."
"Kyllä minä sen näen: Mutta se näytti joka tapauksessa aivan karilta.
Miten voin koskaan erottaa niitä toisistaan?"
"Niin, tosiaan en voi sanoa sitä sinulle. Vaisto, näes, sen sanoo.
Sitä ei voi selittää."
Hän näytti olevan oikeassa. Vedenpinta tuli aikaa voittaen
ihmekirjaksi minunkin silmissäni -- kirjaksi, joka oppimattomalle
oli kirjoitettu vieraalla kielellä, mutta joka siihen vihitylle
ilmoitti syvimmät salaisuutensa yhtä selvästi kuin olisi ne joku
ääni lausunut, ja se ei ollut mikään kirja, joka luettiin kerran
läpi ja pantiin sitte sivulle; koko pitkällä kahdentoistasadan
penikulman matkalla ei ollut ainoatakaan sivua, jonka rankaisematta
olisi saanut jättää lukematta, ei ainoatakaan, jonka yli tunsi halua
hypätä, uskossa että joku toinen olisi jännittävämpi. Koskaan ei ole
ihmiskäsi kirjoittanut ihmeellisempää kirjaa -- ei koskaan mitään
tenhoavampaa, mieltäkiinnittävämpää, aina uudempaa. Matkustaja,
joka ei osannut lukea sitä, ihaili mahdollisesti -- sikäli kuin
hän huomasi sen -- omituista, hienoa poretta veden pinnalla, joka
on kuin hymykuoppa lapsen poskessa; mutta luotsin silmissä oli tuo
pore lause, joka oli painettu harvennetuilla kirjasimilla monine
varottavine huutomerkkeineen, -- sillä se merkitsi, että tässä
piili laivahylky tai kari, joka voisi lävistää vahvimmankin laivan
upoksiin. Tosiaankin, matkustaja, joka ei voinut saada selkoa tästä
kirjasta, näki siinä vain sarjan ihania kuvia, jotka aurinko oli
maalannut ja pilvet varjostaneet -- mutta harjaantuneelle silmälle
ei tämä ollut kuvia, vaan pikemmin mitä vakavinta ja pelottavinta
todellisuutta.
Nyt, kun minun vihdoinkin oli onnistunut oppia joen hiljaista kieltä
ja tunsin jokaisen mitättömän esineen sen rannoilla, melkein niinkuin
tunsin kirjaimet, olin kieltämättä voittanut paljon -- mutta minä
olin myös kadottanut jotain, mitä en enää koskaan voi saada takaisin.
Koko majesteetillisen joen kauneus, ihanuus ja runollisuus oli
poissa! -- Muistan vielä seivästi erään ihmeen ihanan auringonlaskun,
jonka todistajana olin vähä sen jälkeen kun ensin olin alottanut
elämäni joella. Leveä vedenpinta näytti muuttuneen vereksi; aivan
keskellä vaaleni puna ja muuttui kullaksi, ja tälle kultapohjalle
kuvastui terävästi yksinäinen, sysimusta, uiskenteleva puunrunko;
eräässä kohdassa näkyi pitkä, käyrä, hohtava juova vedessä; toisessa
paikassa liikuttivat pintaa poreilevat pyörteet, moniloistoiset kuin
opaalit; missä ruusunhohde oli valjuin, näkyi peilikirkas pinta, jota
rajoittivat mitä hienoimmat toinen toisiinsa sulautuvat renkaat;
vasen ranta kasvoi tiheää metsää, ja pimeän varjon, jonka se heitti
veteen, katkaisi eräässä kohdassa pitkä, uurteinen juova, joka hohti
kuin hopea, samalla kun korkealla metsän yläpuolella yksinäinen,
tavaton, kuollut puu ojenteli ainoata vielä lehtien peittämää
oksaansa, joka hehkui kuin tulenliekki laskevan auringon loisteessa.
Kaikkialla miellyttäviä viivoja, päilyviä pintoja, metsittyneitä
kunnaita ja siintäviä selkiä -- kaikkialla sama taikavalaistus, sama
lempeästi loistava värileikki.
Seisoin kuin noiduttu, kaikin aistimin ahmien kaikkea tuota
ihanuutta, joka ympäröi minua. Tämä maailma oli vielä aivan uusi
minulle, enkä ollut mitään sen vertaista nähnyt ennen. Mutta,
kuten sanottu, tuli päivä, jolloin minulla ei enää ollut silmää
joen kauneudelle, tai ainakin jolloin se lakkasi vaikuttamasta
samalla tavalla minuun. Jos olisin seisonut vielä kerran saman
luonnonnäytelmän edessä kuin sinä iltana, olisin tyynesti ja
ilman ihastusta pannut sen merkille, sekä luultavasti hiljaisessa
mielessäni selitellyt kaiken mitä näin seuraavalla tavalla: "Tuo
aurinko merkitsee, että saamme tuulta huomenna, tuo uiskenteleva
puu merkitsee, että joki nousee, -- minkä se yhtä hyvin saisi olla
tekemättä, -- tuo käyrä juova vedessä syntyy poikkikarista, joka
kyllä jonakin kauniina yönä tehnee selvää yhdestä tai toisesta
höyrylaivasta, jos se jatkaa levenemistään tuolla tavoin; nuo
pyörteet osottavat, että hiekkasärkkä tuolla on hajaantumassa ja
että kulkuväylä on muuttumassa; nuo vaihtuvat renkaat merkitsevät,
että tuo yhteinen paikka, joka jo on niin vaarallinen, on yhä
madaltumassa; -- hopeajuova tuolla varjossa on tervehdys uudelta
snagilta, joka on niin hyväntahtoinen, että asettuu keskelle
kulkuväylää, juuri kaikkein parhaalle paikalle, minkä on voinut
löytää pyydystääkseen höyrylaivoja; tuo suuri kuollut puu ja sen
ainoa elävä oksa ei tule kestämään kauan, ja kuinka Herran nimessä
voi sitten yöaikaan löytää tietä kaikkien noitten salakarien välitse
ilman tuota siunattua vanhaa merimerkkiä, jonka mukaan ohjata?"
Niin, kaikki tuo runollinen loisto, joka oli levinnyt yli joen, oli
kadonnut minun silmistäni. Kaikilla niillä yksityisseikoilla, jotka
ennen olivat ihastuttaneet minua, oli nyt minulle arvoa vain sikäli
kuin ne voivat palvella tienoppaana luotsia.
V
Se hyväntahtoinen lukija, joka on ollut niin kohtelias, että on
seurannut minua aina tähän asti, on varmaankin ihmetellyt, että niin
perinpohjin olen käsitellyt luotsitaitoa ikäänkuin jonkinlaisena
"tieteenä". Suoraan sanoen on tämä juuri ollut pääasiallinen
tarkoitukseni näillä vaatimattomilla kuvauksilla; enkä ole vielä
sanonut kaikkea, mitä minulla on sanottavaa. Toivomuksenani on
niin selvästi kuin mahdollista osottaa yleisölle, mikä merkillinen
tiede juuri tämä luotsitaito on. Muut kulkuväylät ovat määritellyt,
kartotetut ja varustetut majakoilla ja merimerkeillä, niin että on
verrattain helppo oppia kulkemaan niitä; muut joet muuttavat vain
hyvin hitaasti juoksuaan ja fyysillistä laatuaan, niin että on
tarpeeksi, kun kerta kaikkiaan oppii tuntemaan ne -- mutta luotsi
saa aivan toisen ja äärettömän paljoa vastuullisemman ja vaikeamman
tehtävän, kun tulee kysymys jättiläismäisistä virroista semmoisista
kuin Mississippi ja Missouri, joiden lietteistä muodostuneita
rantoja kaivaa, leikkaa ja syö vesi, joiden "snagit" lakkaamatta
muuttavat asemaa, joiden karit alinomaa muuttavat paikkaansa, joiden
kulkuväylät alinomaa siirtyvät toiselta sivulta toiselle ja joiden
tuhannet esteet ja vaikeudet on kohdattava ja voitettava kaikkina
aikoina ilman ainoankaan majakkatornin tai poijun, meriviitan taikka
merimerkin apua; sillä mitään näistä kaikista ei ollut olemassa
siihen aikaan, josta kirjoitan, koko tuolla kolmesta neljään
tuhannen engl. penikulman matkalla. [Nykyään ovat nämä olosuhteet,
niinkuin monet muut tässä kuvatut, melkoisesti muuttuneet.] Tunnen
itseni jossain määrin oikeutetuksi lausumaan mielipiteeni tästä
asiasta sen seikan vuoksi, ettei kukaan tähän asti ole tehnyt tälle
suurelle "tieteelle" täyttä oikeutta ja ettei kukaan ole kirjoittanut
riviäkään siitä, ei ainakaan kukaan, joka itse olisi palvellut
luotsina ja jolla siten olisi käytännöllistä kokemusta asiasta.
Kun olin tullut niin pitkälle, että tunsin kunkin sellaisen esineen
nimen ja aseman, joka jollakin tavalla oli yhteydessä joen ja
kulkuväylän kanssa; kun olin opiskellut sen juoksua niin tarkoin,
että ummessa silmin ajatuksissani osasin seurata sitä S:t Orleansiin;
kun olin oppinut lukemaan vedenpintaa yhtä vapaasti kuin luin
aamulehtien johtavia kirjoituksia; ja kun vihdoin uskomattomalla
vaivalla olin onnistunut harjaannuttamaan tylsän muistini pysyttämään
siinä loppumattoman rivin luotsausnumeroita ja vesimerkkejä ynnä
muuta sellaista -- silloin alkoi minusta näyttää kuin kasvatukseni
olisi ollut likimain täydellinen, ja aloin pitää lakkia kolmella
neljänneksellä ja hammastikkua huulieni välissä, seisoessani
ruorirattaan ääressä. Mr. Bixbyllä oli avoin silmä näille ajan
merkeille. Eräänä päivänä sanoi hän:
"Kuinka korkea mahtanee tuo hietasärkkä tuolla Burgessin luona olla,
luullaksesi?"
"Kuinka minä sitä tietäisin, sir. Sehän on kumminkin kolme
neljännespenikulmaa tästä."
"Huono silmä -- huono silmä. Ota kiikari."
Minä tein niin, ja sanoin muutaman silmänräpäyksen kuluttua:
"Hm -- -- se voi olla noin likimain puolentoista jalkaa korkea,
ajattelen."
"Puolentoista jalkaa! -- tuo on kuuden jalan särkkä tuo, sanon minä,
hyvä herra. Kuinka korkea oli särkkä viime matkalla?"
"Sitä en todellakaan tiedä. En pannut sitä merkille."
"Vai niin, sinä et tehnyt sitä? -- mutta sen sinä saat olla hyvä ja
tehdä tästedes."
"Minkä takia sitten?"
"Ka, hyvin yksinkertaisesti sen vuoksi, että se sanoo sinulle hyvän
joukon muita asioita, jotka voivat olla hyvät tietää. Ensiksikin
sanoo se sinulle, onko joessa enemmän vettä kuin viime kerralla."
"Mutta senhän sanovat minulle luotaajat!"
"No, mutta oletappas, että he erehtyisivät? -- sehän on
ajateltavissa. Sen voisivat he nähdä särkästä, ja silloin voisit sinä
samalla antaa luotaajille pienen näpsäyksen. Tuo särkkä oli kymmenen
jalan korkuinen, kun me viimeksi menimme tästä ohi; ja nyt se on vain
kuusi. Mitä sinä luulet sen merkitsevän?"
"Luonnollisestikin, että vesi on nyt korkeammalla kuin silloin."
"Hyvä. No onko vesi nyt nousemassa vai laskemassa?"
"Nousemassa."
"Erehdys."
"Anteeksi, mutta sitä minä en usko, sir. Tässä tulee ajelehtiva puu."
"Kun joki nousee, pääsevät ajopuut irti, se on selvä -- mutta ne
uiskentelevat vielä kauan sen jälkeen kuin laskeminen on alkanut.
Silloin on särkkä varmin. Näetkö tuolla -- tuota hienoa vyötä
vaaleata sakkaa? -- Sen on vesi jättänyt, kun se oli korkeammalla.
Sinä näet myös, että ajopuut alkavat tarttua kareille siellä ja
täällä. Särkkä auttaa sinua oikeaan toisellakin tavalla. Näetkö tuota
puunkantoa tuolla niemennenässä?"
"Näen, sir."
"No, vesi ulottuu nyt aivan sen juurelle asti. Se sinun pitää
muistaa."
"Minkä takia?"
"No, se merkitsee, että vesi 103:n luona olevassa 'solassa' on kuusi
jalkaa."
"Mutta meillähän on pitkältä vielä 103:een."
"Siitäpä juuri näet, kuinka suuri hyöty on kunnollisesti tehdä
huomioita tuosta särkästä. Vesi on nyt tarpeeksi syvä 103:n luona,
mutta on toinen kysymys, voiko se olla yhtä syvä, kun me ehdimme
sinne. Mutta sen voimme me pitkin matkaa lukea särkistä, ymmärrätkös.
Noista ahtaista solista ei mennä ylös, kun joki on laskemassa, eikä
niissä ole monta, joita ylipäänsä kuljetaan alaspäin. Se on kielletty
Yhdysvaltain laissa. Mutta saattaa tapahtua, että joki alkaa nousta
taas ennenkuin ehdimme 103:n luo, ja siinä tapauksessa koetamme kai
sulloutua läpi. Annapas katsoa, syvässäkö kulemme?"
"Kuusi jalkaa perässä -- kuusi ja puoli etupäässä."
"Katsopas vain, sinä tiedät sentään jotain."
"Niin, mutta nyt minä myös tahtoisin tietää, onko tarkotus, että
minun lakkaamatta on vain mittaamistani mitattava näiden särkkäin
korkeutta tällä koko kahdentuhannen penikulman matkalla, kuukaudet
pääksytysten ympäri vuoden?"
"Ymmärrettävästi!"
Tunteeni olivat sitä laatua, ettei niitä voinut tulkita sanoin.
Hetken hiljaisten katselemisten jälkeen kysyin:
"No, ja näitä niin sanottuja 'solia' [ahtaita salmia saarten ja
niemien välissä, joista päästään kulkemaan vain korkeimman veden
aikana] -- onko näitä useitakin?"
"Kyllä sen saat uskoa. Luultavasti tulemme tekemään tämän matkan
kokonaan toisella tapaa kuin vielä koskaan olet kokenut. Jos joki
nousee taas -- ja se ei ihmetyttäisi minua -- niin menemme särkkien
sisäpuolelta, joiden sinä ennen olet nähnyt nousevan vedestä kuin
talon katon -- me kiidämme suoraan yli vajonneiden paikkain, joita
sinä et ole koskaan huomannut, ja suoraan läpi karien, jotka muuten
ovat enemmän kuin viisikymmentä syltä ympärimitaten; me kompuroimme
väyliä, joissa sinä aina olet luullut olevan pelkkää mannerta; me
pyyhällämme läpi metsien ja teemme siten pieniä oikoteitä, noin
kaksikymmentäviisi penikulmaa tai niillä vaihein; ja sinä saat nähdä
joka-ainoan saaren takasivun New-Orleansin ja Cairon välillä."
"Minä siis sangen yksinkertaisesti saan alkaa alusta taas ja oppia
yhtä paljon kuin olen jo oppinut?" --
"Sano yhtä hyvin kaksin verroin niin paljon, niin pääset lähemmäksi
totuutta."
"No, oppia on ikä kaikki. Olin aasi, kun laisinkaan ryhdyin koko
kauppaan."
"Sangen totta; sitä sinä muuten olet vieläkin. Mutta kun sinä kerran
tulet valmiiksi, niin et enää ole mikään aasi."
"Minusta ei tule koskaan valmista."
"Hm -- se kai jää minun asiakseni, se."
Seuraavina kuukausina sain monta merkillistä kokemusta. Jo saman
päivän iltapäivällä, jolloin ylläoleva keskustelu oli tapahtunut,
kohtasi meitä suuri vedenpaisumus, joka kuohuten vieri alaspäin
virtaa. Koko valtava vedenpinta oli mustanaan uiskentelevia tukkeja,
oksia ja puita, jotka vesi oli syönyt ja temmannut kuletettavakseen.
Mitä suurinta varovaisuutta ja taitavuutta vaati päivänkin valolla
laivan ohjaaminen tällaisen eteenpäin syöksyvän ja liikkuvan
tukkilautan välitse, ja vaikeudet lisääntyivät luonnollisestikin yön
tullen. Aina vähän väliä sukelsi jättiläismäinen tukki, joka sitä
ennen oli kätkeytynyt aivan veteen, etukeulan eteen -- ei kannattanut
koettaa väistää sitä, saattoi vain pysäyttää koneet, minkä jälkeen
toinen pyörä jyristen kulki tukin koko pituuden yli hirvittävällä
pauhulla ja rytinällä, ja laiva kallistui toiselle kyljelle, mikä oli
mitä epämieluisinta matkustajille. Silloin tällöin törmäsimme myös
näihin puunrunkoihin pauhaavalla jyrinällä täyttä vauhtia, jolloin
laiva huojui ja natisi liitteissään kuin olisi se kulkenut suoraan
maalle. Toisinaan suvaitsi tuollainen tukki myös tarttua keskelle
etukeulaa ja sulkea puolen Mississippiä meidän edestämme, -- eikä
silloin ollut muuta keinoa kuin kulkea "kravuntietä" vähän matkaa,
kunnes pääsimme eroon vastenmielisestä rasituksestamme. Useimmiten
törmäsimme valkoisia, kuorittuja tukkeja päin, jotka ovat vaikeimpia
erottaa pimeässä; mustat sensijaan näkee jonkunverran selvemmin.
Korkean veden mukana tuli luonnollisestikin, kuten tavallista, koko
joukko tavattomia tukkilauttoja yliseltä Mississipiltä, hiililotjia
Pittsburgista, halkoaluksia kaikilta mahdollisilta tahoilta ja
tasapohjaisia, leveitä jokialuksia "Posey Countysta" Indianasta,
kuormattuina "hedelmillä ja puutavaroilla" kuten rahtikirjoissa
sanottiin, vaikka koko ihanuus itse asiassa oli kurpitsoja ja
tynnyrinkimpiä. Kaikki luotsit vihasivat sanomattomasti näitä
aluksia, ja se maksettiin heille takaisin korkoineen. Laki vaati,
että kaikilla tuollaisilla avuttomilla joenkömpijöillä aina tuli olla
palava lyhty huipussa, mutta tätä lakia harvoin noudatettiin. Tavan
takaa sattui pilkkosen pimeinä öinä, että valo äkkiä hypähti ylös
aivan meidän keulamme edestä ja hätääntyneen äänen kuultiin parkuvan
aarniometsän murteelle ominaisella nenä-äänellä:
"Mihinkä h----tiin te menette? -- Ettekö voi nähdä eteenne, senkin
kirotut kanavarkaat, senkin yksisilmäiset verenimijät, senkin
täytetyn paviaanin umpisokeat poikaset!"
Kun me porhalsimme ohi, valaisi uuniemme punainen hehku
silmänräpäyksen lotjaa ja hulluna viittovaa puhujaa, ja tässä
silmänräpäyksessä vaihtui hänen ja meidän kansimiestemme ja
lämmittäjäin välillä kokonainen asevarasto voimakkaimpia kiroamisia
ja noitumisia, samalla kun toinen pyöristämme huristi perämelan
rouskuvien jätteiden yli, -- sen jälkeen oli kaikki taasen hiljaista
ja mustaa niinkuin ennenkin. Ja tämä sama laivuri ei varmaankaan
kammonnut New-Orleansissa haastaa meidän laivaamme oikeuteen ja
vaatia vahingonkorvausta, vannoen ja vakuuttaen, että hänellä
koko ajan oli lyhdyssä valo, vaikka puhdas totuus luultavasti
oli, että sama lyhty silloin oli kojussa, missä "miehistö" juuri
askaroitsi pelaamalla korttia ja juopottelemalla, kenenkään olematta
kannella vartioimassa. Kerran tapahtui ahtaassa solassa, missä --
niinkuin perämiehet itse tapaavat sanoa -- "oli pimeä kuin lehmän
vatsassa", että me ehdottomasti olisimme murskanneet kokonaisen
Posey-County-perheen, puutavaroineen kaikkineen, elleivät he
ratkaisevassa silmänräpäyksessä olisi olleet soittamassa viulua
kojussa. Me kuulimme äänen niin ajoissa, että ehdimme kääntää tieltä,
tekemättä sanottavampaa vahinkoa -- ikävä kyllä -- vaikka olimme niin
lähellä, että oli täysi syy toivoa päinvastaista. Nyt tulivat he
luonnollisesti esiin lyhtyineen, ja sillä aikaa kun me peräännyimme,
seisoi koko perhe -- miehet, vaimot ja lapset -- rivissä sen
valossa ja sadattelivat meitä kunnes olivat sinisiä kasvoiltaan
ponnistuksista. Erään toisen kerran lasketti muuan hiililotja-mies
revolverinluodin ohjaushyttiin, kun me eräässä äkkikäänteessä
tempasimme häneltä perämelan.
Sen vedenpaisumuksen aikana, josta nyt on puhe, olivat nämä
pikkualukset sietämätön kiusa ja ainainen harmin lähde. Me kuljimme
nyt läpi solan toisensa jälkeen -- uutta maailmaa minulle -- ja
jos jossain oli kapeampi paikka kuin muualla, voimme olla melkein
vakuutettuja siitä, että tapasimme siinä lotjan ennen meitä -- tai
jollei se ollut siinä, oli se vielä pahemmassa paikassa, nimittäin
karilla aivan solan suussa. Ja silloin voi olla varma, että
sadatuksia vaihdeltiin molemmin puolin.
Keskellä jokea saattoi myös tapahtua, juuri kun ravasimme sakeassa
sumussa, että äkkiä kuulimme huutoa ja läkkiastian räminää, minkä
jälkeen samassa silmänräpäyksessä suuri tukkilautta tuli näkyviin
sumussa, aivan meidän vierellämme. Sellaisissa tilanteissa ei
ollut aikaa pysähtyä vaihtamaan kohteliaisuuksia, vaan me soitimme
konekelloja, niin että ne olivat vähällä hellitä, ja päästimme kaiken
höyryn päälle, päästäksemme pois tieltä niin pian kuin mahdollista.
Mielellään ei törmää kallioita ja kiinteitä tukkilauttoja päin, jos
vain voi välttää niitä.
Kuten sanottu, tutustutti tämä suuri tulva minut kokonaan uuteen
maailmaan. Kun joki oli noussut yli äyräittensä, jätimme me kaikki
vanhat merkkimme ja painelimme uljaasti yli särkkien, jotka
ennen olivat olleet kymmenen jalkaa vedenpinnan yläpuolella; me
pysyttelimme aivan lähellä matalikkorantoja, kuten Madrid-poukaman
luona, jota minun aina oli käsketty välttää; laskimme läpi solista
sellaisista kuin 82:n luona olevasta, joka itse asiassa ei ole
muuta kuin juopa ja jonka suu näytti kiinteältä vihreältä muurilta,
kunnes olimme aivan sen ääressä. Muutamat näistä solista veivät läpi
täydellisen aarniometsän. Tavattomat, kirvestä näkemättömät puut
olivat kallistuneet pienen, kapean, mutkaisen kulkuväylän yli, ja
seutu teki sen vaikutuksen, että mikään ihmisjalka ei ollut koskaan
astunut tällä maalla. Heiluvat viiniköynnökset, ruohottuneet,
rauhaisat laaksopolut siirtyivät vuoronsa jälkeen ohitsemme; kukkivat
köynnöskasvit pukivat tulipunaisine kelloineen kuolleitten puitten
runkoja, ja koko metsän loisto ja ihanuus levisi täällä näkymättömänä
ja ihmissilmän huomaamattomana. Nämä solat olivat lumoavia paikkoja
kuljettaviksi; vain aivan suussa olivat ne syviä, virta oli
kohtalaisen voimakas ja rannat niin äkkijyrkät, että laiva aivan
hautautui pajupehkoihin, joiden ohi kuljettiin.
Kerran sattui eräässä näistä lumotuista solista, että meidän tiemme
sulki kokonaan iso kumoon kaatunut puu, joka oli muodostanut
juovan yli sillan. Tämä osottaa parhaiten, kuinka kapea kulkuväylä
voi näillä paikoin olla. Matkustajat saivat tunnin kestävän
mieluisan kävelyn tässä neitseellisessä aarniometsässä, sill'aikaa
kun meidän väkemme raivasi esteen pois tieltä, sillä kääntyä ei
luonnollisestikaan voinut.
Matka Cairosta Bàton Rougeen ei tuota tulvaveden aikana mitään
erikoisia vaikeuksia yöaikaankaan, sillä sen tuhannen penikulman
pituiset muurit läpitunkematonta metsää, jotka reunustivat
jokea, keskeyttää vain pitkien välimatkojen päässä maatalo, niin
että on aivan yhtä vaikeaa päästä "joesta" kuin on päästä pois
kujasta, jonka molempia sivuja rajoittaa lankkuaita. Mutta Bàton
Rougesta New-Orleansiin ovat olosuhteet aivan toiset. Joki on
siellä penikulmaa leveämpi ja paikoin kaksisataa jalkaa syvä.
Enemmän kuin sadan penikulman pituinen ranta-alue on metsätön ja
kokonaan sokeriviljelysten peittämä, joilla vain harvat istutetut
kiinapuukäytävät keskeyttävät maiseman yksitoikkoisuuden. Kahdesta
neljään penikulman laajuudelta istutusten takaa on metsä niinikään
kaadettu. Kun ensi hallat uhkaavat, kiirehtivät istutusten omistajat
korjaamaan sadon katon alle. Kun ruoko on puristettu ja jauhettu,
kootaan jätteet, joita sanotaan "bagasseksi", suuriin läjiin ja
poltetaan. Nämä bagasseläjät palavat sangen hitaasti ja synnyttävät
savua, joka ei ole suuresti pahempaa kuin suoraan hiidenluolan
keittiöstä nouseva.
Kymmenestä viiteentoista jalan korkuinen maavalli oli luotu
kummallekin puolelle jokea, ja tämä maavalli sijaitsee keskimäärin
40 jalkaa rannasta. Kuviteltakoon nyt koko seutua täynnänsä
läpipääsemätöntä savua, jota synnyttivät palavat bagasseläjät
sadan penikulman alalla, kun joki on noussut yli äyräittensä,
ja sitten onnetonta höyrylaivaa keskellä tätä kaikkea, keskiyön
aikana! -- Mieluisampia kohtauksia voi ajatella. Luotsi on silloin
rannattomalla, rajattomalla merellä, joka katoaa pimeyteen, sillä
sakeassa sumussa on mahdoton erottaa maavallin kapeaa juovaa, joka
on ainoa, jonka mukaan oikeastaan voi ohjata. Koko vartiovuoron
ajan kiusaa epävarmuuden tuska. Itse istutuksetkin kiskoo savu
mennessään, ja ne näyttävät osalta merta. Oikeaan suuntaan voi
vain toivoa ohjaavansa, mutta sitä ei voi tietää. Tietää vain
sangen todennäköisesti kulkevansa kuuden jalan päässä maavallista
ja perikadosta, juuri kun luulee olevansa keskellä kulkuväylää.
Ja senkin tietää, että jos yht'äkkiä tupertuisi ylös maavallille
ja savupiiput lentäisivät yli laidan, olisi vain vähäinen
lohdutus muistaa aavistaneensa onnettomuuden. Eräs suurista
Vicksburg-laivoista nousi tuollaisena yönä sokeri-istutukselle ja
sai jäädä siihen viikoksi aikaa. Mutta tällä urotyöllä ei ollut edes
uutuuden viehätystä -- se oli suoritettu useat kerrat ennen.
Ennenkuin lopetan tämän luvun, täytyy minun kertoa omituinen tapaus,
joka tuli juuri nyt mieleeni. Olipa kerran tällä joella aivan
erinomainen luotsi, mr. X., joka myös oli unissakävijä. Väitettiin,
että kun hänen ajatuksensa askartelivat jossain hyvin sekavassa
ja vaikeassa osassa jokea, jota juuri piti kulettaman, voitiin
hänen nähdä usein kävelevän unissaan ja silloin toimittavan mitä
merkillisimpiä asioita. Hän palveli kerran suurella New-Orleansin
laivalla toverini, George Ealerin kanssa. George oli alkumatkalla
levoton, mutta rauhottui sitten vähitellen, kun hänen toverinsa
näytti taipuvaiselta rauhallisesti jäämään kojuunsa sittenkun
hän kerran oli nukahtanut. Myöhäisenä iltana kerran läheni laiva
Helenan kaupunkia Arkansasissa. Vesi oli tavattoman matalalla ja
kulkuväylä heti kaupungin yläpuolella varsin vaikea ja mutkainen.
Ealerilla oli vartiovuoro, mutta kun yö oli tavattoman pimeä ja
sateinen ja X. oli kulkenut tämän paikan myöhemmin kuin hän, ajatteli
hän juuri, eikö hänen ollut viisainta pyytää kumppaniaan tulemaan
ylös auttamaan ruoriin, kun ohjaushytin ovi aukeni ja X. astui
sisään. On huomattava, ettei pimeinä öinä luotsi karta mitään niin
visusti kuin valkeanvaloa; jokainenhan tietää, että jos sellaisena
yönä valaistussa huoneessa, ei voi nähdä mitään, mitä tapahtuu
ulkopuolella, mutta jos sammuttaa valon, voi pian koko hyvinkin
erottaa esineitä. Siksi jättävät luotsit tupakoimisenkin sellaisina
öinä, ohjaushytin kamiinaa ei saa lämmittää, uunit peitetään suurilla
peitteillä ja kattoikkuna suletaan huolellisesti. Laiva on siis aivan
pimeä. Sillä epämääräisellä oliolla, joka nyt astui ohjaushyttiin,
oli kuitenkin mr. X:n ääni. Se sanoi:
"Annahan kun minä otan ruorin, George, minä olen ollut täällä
myöhemmin kuin sinä ja tunnen kulkureitin paremmin, ja juopa on
vaikea, ja minun on helpompi ohjata itse kuin sanoa sinulle kuinka
sinun tulee ohjata."
"Kiitos, sepä oli kunnon teko; olen niin väsynyt, ettei minulla
luullakseni ole enää hikipisaraakaan ruumiissani. Olen seissyt tässä
ja kieputtanut pyörää kuin orava -- on niin pimeä, etten tiedä minne
ollaan menossa ennenkuin se kierii ympäri kuin hyrrä."
Ealer heittäytyi hengästyneenä ja huoaten penkille, ja tumma olio
sijoittui ruorin luo sanaakaan virkkamatta ja seisoi siinä sitten
tyynenä, liikkuen melkein huomaamattomasti ja kääntäen laivaa milloin
sivulle, milloin toiselle, niin helposti kuin olisi ollut kirkkain
päivänvalo. Kun George näki tämän luotsitaidon mestarinäytteen,
toivoi hän, ettei olisi tunnustanut heikkouttaan. -- Hän avasi
silmänsä, hämmästyi, ja vihdoin sanoi hän:
"No -- minä luulin todellakin osaavani höyrylaivan ohjaustaidon,
mutta nyt näen erehtyneeni!"
X. ei vastannut mitään, mutta jatkoi tyynesti työtään. Hän soitti
luotaamaan; hän soitti hiljaista vauhtia; hän asetti laivan tarkasti
näkymättömien merkkien mukaan kulkemaan ja seisoi sitten taas
tyynenä ruorissa ja katseli kylmäverisesti eteenpäin ja taaksepäin,
saadakseen selville suunnan. Sitä mukaa kuin kulkureitti madaltui,
antoi hän koneen käydä hiljempää ja pysäytti vihdoin kokonaan, minkä
jälkeen laiva syvässä hiljaisuudessa liukui virran mukana. Kun
saavuttiin matalampaan paikkaan, antoi hän taas mennä täyttä vauhtia,
vei laivan loistavasti yli matalikon ja asetti sen taasen varovasti
menemään merkkien mukaan, sama tarkka luotaus ja hiljennetyn vauhdin
käyttö seurasi, laiva luisui jälleen yli matalikon seuraavaan
merkkiin. Nyt lähestyi viimeinen ja vaikein kari. Hiljaa, melkein
tuuman tuumalta, luisui laiva eteenpäin pimeässä, ajautui hitaasti
matalikolle sekä syöksyi sitten korkealla paineella äkkiä syvään
veteen: se oli pelastunut! --
Ealer veti syvään kauan pidättämänsä henkäyksen, ja sanoi sitte:
"Olipa se, peijakas vieköön, loistavin luotsaus, mitä tällä joella
koskaan on nähty! -- En sitä todellakaan uskoisi, ellen olisi nähnyt
omin silmin!" --
Vastausta ei kuulunut, ja hän lisäsi:
"Noh, kuulehan, toveri, olepas hyvä ja jää ruoriin vain viideksi
minuutiksi, niin käväisen juomassa kupposen kahvia!"
Minuuttia myöhemmin seisoi Ealer tarjoilupöydän luona alhaalla
ravintolahuoneistossa, pureskellen leivosta ja virkistäen itseään
kahvilla. Samassa katsahti yövartija sattumalta ovesta, ja kun hän
huomasi Ealerin, huusi hän:
"Kuka on ruorissa. Sir?"
"X."
"Kiirehtikää sinne ylös minkä ehditte, herra!"
Seuraavassa silmänräpäyksessä syöksyivät molemmat miehet ohjaushytin
rappusia ylös, kolme porrasaskelta kerrallaan! Siellä oli tyhjää! --
Suuri höyrylaiva pyyhälsi täyttä vauhtia pitkin virtaa omin neuvoin!
Vartija syöksyi uudelleen ulos; Ealer tarttui ruoriin, komensi
taaksepäin ja pidätti henkeään samalla kun höyrylaiva vastahakoisesti
kääntyi poispäin hinaajalaivasta, jota päin se juuri oli törmäämässä
keskellä Meksikon lahtea!
Hetken päästä tuli yövartija ja sanoi:
"Eikö se hölmö puhunut mitään siitä, että hän nukkui, ensin kun hän
tuli tänne ylös?"
"Ei."
"Niin, mutta sen hän kuitenkin teki. Minä tapasin hänet kävelemästä
kaidepuulla niin vapaasti ja huolettomasti kuin olisi kävellyt
katukäytävällä. Otin ja pistin hänet hyttiinsä -- mutta nyt oli hän
taas ulkona tanssimassa köydellä peräpäässä samalla tavalla, senkin
riivattu!"
"No -- -- ensi kerran kun hän saa kohtauksen, varon minä ja
pysyttelen lähitienoilla. Mutta minä vain toivon, että hän saisi
niitä usein. Teidän olisi pitänyt nähdä hänet tuolla matalikoitten
luona Helenansalmessa. Minä en ole koskaan nähnyt mitään
loistavampaa! -- Oi, hyvä Jumala -- jos hän voi suorittaa tuollaisen
kahdeksantoista-karaatin-kiilto-hansikas-timantti-rintaneula-luotsi
-mestarinäytteen, kun hän on täydessä unessa -- mitä hän mahtaisikaan
tehdä, jos hän olisi kuollut!!"