IV

Kun sitten oli kulunut, mikäli minusta itsestäni tuntui, ääretön

aika, olin vihdoinkin onnistunut ahtamaan pääni täyteen saaria,

kaupunkeja, kareja, niemiä ja väyliä -- ja se oli verrattain raskas

ja vaikea sälytys kannettavaksi vielä mukanakin. Mutta kun nyt

todellakin osasin ummistaa silmäni ja luetella sangen kunnioitettavan

jonon nimiä, hyppäämättä enempää kuin kymmenen penikulmaa joka

viisikymmenluvulla, alkoi minusta tuntua kuin olisin yhdellä

otteella vallan hyvin osannut luotsata laivan alas New-Orleansiin,

luonnollisestikin edellyttäen, että saisin hypätä noiden pienten

tyhjäin paikkain yli. Mutta elpyvä itsetuntoni oli tuskin nostanut

päätään, kun Bixby keksi jonkun tavan lyödäkseen sen maahan takaisin.

Eräänä päivänä kääntyi hän aivan äkkiä minuun sanoen:

"Kuvaappas rantaviiva Walnut Bendin luona. Minkä muotoinen se on?"

Hän olisi aivan yhtä hyvin voinut pyytää minua tekemään selkoa

isoäitini mielipiteestä protoplasmaan nähden. Mietin arvokkaasti

muutaman silmänräpäyksen ja ilmaisin sitten, ettei sillä minun

tietääkseni ollut mitään erikoista "muotoa." Tulistuvainen

oppimestarini laukaisi luonnollisesti heti ankaran pamauksen ja

jatkoi sitten lataamista ja laukaisemista, kunnes hänellä ei enää

ollut mitään lisättävää.

Olin jo aikoja sitten oppinut, ettei hänellä ollut varastossa enempää

kuin määräerä senlaatuisia ampumavaroja ja että hän, heti kun se

oli loppuun käytetty, muuttui varsin myötätuntoiseksi ja melkeinpä

katuvaiseksi vanhaksi kunnon mieheksi. Käytän tässä sanaa "vanha"

kiintymyksen ilmauksena -- sillä hän ei ollut siihen aikaan kuin pari

vuotta yli kolmenkymmenen. Minä siis odotin. Hetken päästä sanoi hän

lempeästi:

"Poikani, sinun on aivan pakko, näetkös, perin pohjin tuntea virran

muoto. Se on ainoa, jonka mukaan voi ohjata pikimustassa yössä,

ymmärrätkös. Mutta sitäpaitsi pitää sinun tietää, ettei se ole yhtä

helppoa yöllä kuin päivällä."

"Mutta millä ihmeellä sitten voin oppia tuon kaiken?"

"Mitenkäs sinä osaat kulkea ruokasalissa siellä kotona vaikka kuinka

pimeässä? -- Niin, kas, sen vuoksi että sinä tiedät sen muodon. Sinä

et voi sitä nähdä."

"Tarkotatteko te todellakin, sir, että minun tulee tuntea yhtä hyvin

ne sadat tuhannet mutkat ja lahdet tällä äärettömällä virralla kuin

tunnen huoneet kotona?"

"Hiisi minut vieköön, jollei sinun ole pakko tuntea niitä hyvän

joukon paremmin kuin kukaan ihminen tuntee huoneensa omassa

talossaan, sanon sinulle."

"Soisin olevani kuollut!"

"Niin, katsoppas, poikani, ei käy laatuun menettää malttiaan. Tämä,

näetkös, tämä täytyy oppia, tämä. Ei käy päinsä vilistää tiehensä.

Tähtikirkkaina öinä käyvät varjot niin mustiksi, ymmärrätkös, että

ellet tuntisi kuin viisi sormeasi, miltä ranta näyttää, pelästyisit

tiedottomaksi kerran neljännestunnissa, ja kuvittelisit jokaista

puunrunkoa niemeksi tai muuksi senkin vietäväksi -- ja sinä

seisoisit ja rehkisit viidenkymmenen kyynärän päässä virralla, kun

sinun pitäisi olla kahdenkymmenen jalan päässä rannasta. Pimeässä

et voi nähdä, missä jokin snagi on, mutta sinä tiedät pilkulleen,

missä se on, ja rantojen muoto sanoo sinulle sen, kun lähestyt

sitä. Sitten on meillä öitä, jotka ovat pimeitä kuin säkissä --

sellaisina öinä on virralla kokonaan toinen muoto kuin silloin kun on

tähtikirkasta. Silloin näyttävät rannat suorilta kuin kanavanreunat,

ja jollet tietäisi enempää kuin sen, ohjaisit sinä myös sen mukaan.

Mutta se, joka tuntee joen, ohjaa laivan suoraan sitä kohti, mikä

näyttää suoralta, muuratulta seinältä, ja se seinä väistää häntä

ja päästää hänet eteenpäin -- sillä hän tietää, näetkös, että joki

tekee käänteen juuri sillä kohdalla. Ja sitten on meillä sumuöitä

tietystikin. Otappas tuollainen yö, jolloin on oikein harmaa, taaja

sadesumu, niin saat nähdä, poikaseni, ettei rannoilla ole mitään

muotoa ensinkään. Viisaammatkin miehet kuin sinä ovat siinä joutuneet

ymmälle. Ja sitten ovat rannat toisenlaisia aina sen mukaan, onko

uusi vai loppu- vai täysikuu, ymmärrätkös. On näes --"

"Oi, herran tähden, älkää sanoko enempää! -- Onko minun todellakin

opittava joki kaikilla noilla viidellätuhannella tavalla? Jos minä

pänttäisin kaiken tämän pääkallooni, pakahtuisi se vallan varmasti!"

"Ei! -- ei sinun tule oppia muuta kuin kuinka joki on muodostunut.

Ja se on sinun opittava niin eh-dot-to-man ihkavarmasti ja visusti,

että aina osaat ohjata oman pääsi mukaan, mitä tahansa sitten luulet

näkeväsikin silmiesi edessä."

"No, minä kai koetan sitten -- mutta jos nyt oppisin tuon kaiken,

niin voin kai sitten luottaa siihen? -- joki on kai aina samanlainen

eikä rupea muuttelemaan muotoaan, toivoakseni?"

Ennenkuin esimieheni ehti vastata, tuli W----, toinen luotsi,

ottaakseen vartiovuoron, ja sanoi samassa:

"Kuuleppas, Bixby, olehan varoillasi, kun tullaan Presidentin-saaren

luo ja niille seuduille. Joki on leikkautunut maihin, ja hiekkasärkät

ovat myödänneet, niin että on odotettavissa koko ihanaa. Sinä et tule

tuntemaan samaksi väylää n:o 40:n yläpuolella. Jos sentään, on kai

mentävä sycomore-snagin sisäpuolelta."

Niin sain vastauksen siihen kysymykseen. Tässä oli siis kokonaisia

penikulmia rantaa, joka juuri oli muuttamassa muotoaan. Koko

miehuuteni oli taas mennyttä. Kaksi seikkaa näytti minusta

päivänselviltä: se että miehen päästäkseen luotsiksi tuli oppia

enemmän kuin oikeastaan olisi sallittua kenenkään ihmisen tietää, ja

se että hänen kerran vuorokaudessa tuli oppia kaikkityyni uudestaan

aivan toisella tavalla.

Sinä yönä kesti meidän vartiovuoroamme kahteentoista. Luotseilla oli

tapana jutella hiukan vartiovuoron vaihtuessa. Kun uusi luotsi otti

paikan ruorirattaan ääressä, oli lähtevän luotsin tapana ohimennen

mainita, että oltiin siinä tai siinä käänteessä, tai sen tai sen

istutuksen tai lautatarhan läheisyydessä. Tämä oli itse asiassa tyhjä

kohteliaisuus; mutta minä pidin sitä välttämättömyytenä. Kysymyksessä

olevana yönä tuli W---- kuitenkin kaksitoista minuuttia liian

myöhään vuorolleen, ja kun tätä luotsien kesken pidetään melkein

anteeksiantamattomana virheenä luotsitapoja vastaan, jätti Bixby

hänelle ruorin ja poistui sanaakaan virkkamatta. Minä kauhistuin.

Yö oli pimeä kuin säkissä, ja me olimme juuri tavattoman leveässä

ja vaarallisessa käänteessä, missä tuskin voi erottaa rantoja tai

muita merkkejä. Minusta tuntui uskomattomalta, että Bixbyllä oli

voinut olla sydäntä jättää miesparka sillä tavoin ja samalla heittää

laiva varmaan perikatoon. Mutta päätin lujasti, etten ainakaan minä

hylkäisi häntä. Hän saisi tuntea, että hänellä oli ainakin yksi

ystävä vierellään. Minä siis pysyttelin läheisyydessä, samalla kun

odottelin, että minulta kysyttäisiin, missä me olimme. Mutta W----

ohjasi päätäpahkaa edelleen läpipääsemättömän yhteensulloutuneiden

mustien kissojen muurin läpi, joka näytti ympäröivän meitä, eikä

hiiskunut sanaakaan. Siinä oli vasta ylpeä p--u, ajattelin hiljaisessa

mielessäni; -- sellainen pentele, joka mieluummin antaa laivan

ja meidän kaikkityyni mennä menojamme kuin alentuu hankkimaan

tietoja minulta, sen vuoksi että minua, jumala paratkoon, vielä

ei voida lukea maan suolaan, tai ettei minulla vielä ole lupa

tiuskua kapteenille ja riehua mieleni mukaan elämän ja kuoleman

kanssa höyrylaivalla. Kiipesin penkille ja istuuduin siihen;

minusta ei näyttänyt viisaalta ruveta nukkumaan niin kauan kuin tuo

hulluinhuoneen asukas oli vartiovuorolla.

Nukkumaan minä siitä huolimatta rupesin, ja aika vahvaan uneen

vaivuinkin, sillä kun seuraavan kerran katsoin ympärilleni, oli päivä

valkenemassa, W---- oli poissa, ja Bixby seisoi taas ruorirattaassa.

Kello oli siis neljä ja kaikki oli niinkuin pitikin -- paitsi minä:

minä tunsin mielestäni olevani säkki täynnä kuivia luita, joihin

kaikkiin oli yhtaikaa tarttunut reumaattinen särky.

Bixby kysyi minulta, minkä päähänpiston takia olin jäänyt

kannelle, ja hiukan epäröityäni tunnustin, että perussyyni

oli pelkkä ihmisrakkaus: -- tahdon sanoa W----lle missä oltiin.

Tarvittiin kokonaista viisi minuuttia ennenkuin Bixbyn onnistui

käsittää tämä ajatus koko julkeudessaan, mutta silloin täyttikin

se hänet nähtävästi aina kaulaa myöten, sillä hän sanoi minulle

kohteliaisuuden, ja kaupantekijäisiksi vielä sellaisen, joka ei ollut

jokapäiväisimpiä. Hän sanoi:

"Kuuleppas, kun sinut ottaa noin ikään yltäyleensä ja kaikki siihen

laskettuna, niin luulen todellakin, että sinä olet suurempi aasi kuin

mikään muu elävä olento, minkä koskaan ennen tiedän kohdanneeni. Mitä

turkasta sinä kuvittelet hänen tarvinneen kysyä sinulta?"

Sanoin luulleeni, että -- olisi voinut olla hyvä hänelle saada tietää

se.

"Hyvä hänelle! -- No, jopa h----ssä! -- Enkö minä ole sanonut sinulle,

sinä erinomainen pässinpää, että joki täytyy tuntea yhtä hyvin kuin

tuntee huoneensa kotonaan omassa talossaan?"

"Niin, tiettävästikin, minä kyllä voin löytää omissa huoneissani

pimeässä, jos tiedän, että olen omissa huoneissani -- mutta kuinkas

sitten käy, jos minä en tietäisi sitä? -- Kuinkas silloin kävisi?" --

"Niin, katsoppas, se _pitää_ sinun tietää, kun on kysymys joesta,

ymmärrätkös."

"Vai niin. No, sitten olen iloinen, etten sanonut mitään W----lle."

"Siinä sinä sanoit toden sanan. Senkin sukkula! -- Hän olisi siinä

paikassa laskettanut sinut ulos läpi ikkunan ja särkenyt yli sadan

dollarin peilinlasit ja akkunanpuitteet ja muut."

Olin hyvilläni siitä, että tällainen kauhea tapaus oli välttynyt,

sillä kapteeni ei voinut koskaan kärsiä väkeä, joka käsitteli

varomattomasti aluksen tavaroita.

Omistauduin nyt todenteolla tutkimaan jokea -- ja sitkeämpää,

vastahakoisempaa tehtävää ei ainakaan minulla ole ollut onnettomuus

saada suoritettavakseni. Kiinnitin silmäni terävään, metsän

peittämään maankielekkeeseen, joka pisti pitkälle virtaan kappaleen

matkan päässä meidän edessämme, ja koetin mitä tunnollisimmin

valokuvata sen piirteitä ja ulkonäköä aivokalvooni -- ja katso,

tuskin olin jotenkuten onnistunut tässä työssä, kun tuo sietämätön

olio meidän lähetessämme alkoi ikäänkuin sulaa kokoon ja vetäytyä

takaperin ympäröivään rannikkoalueeseen! -- Kun panin merkille erään

silmäänpistävän kuolleen puun niemenkärjessä, huomasin pian saman

puun, niin pian kuin tulimme lähemmäksi sitä, mitä juonikkaimmalla

tavalla sekottautuneen ja sotkeutuneen kokonaiseen metsään muita

puita. Vuoretkaan eivät suvainneet pysyttää muotoaan viittä

minuuttia, vaan muuttivat ulkonäköään niin äkkiä kuin olisivat olleet

voita ja sijainneet kuuman ilmanalan helteisimmässä keskipisteessä.

Yhdelläkään ainoalla esineellä ei ollut samaa muotoa ylöspäin

mentäessä kuin niillä oli alaspäin tultaessa. Se oli viedä järjen! --

Valitin tästä Bixbylle, joka vastasi tyynesti:

"Niin, näetkös, sehän se on juuri temppu asiassa, se. Ellei rannikko

muuttaisi ulkonäköään joka minuutti, ei siitä olisi mitään hyötyä.

Katsohan nyt esimerkiksi tätä paikkaa, missä me nyt olemme. Niin

kauan kuin tuo kunnas tuolla ei ole muuta kuin yksi ainoa kunnas,

tiedän minä voivani tyynesti pitää samaa suuntaa kuin tähän asti;

mutta niin pian kuin se erottautuu ikäänkuin V:ksi, on aika kääntää

ylihankaan niin pian kuin mahdollista, muutoin kulkee laiva suoraan

karille; -- ja hiukan etempänä, kun tuon V:n toinen sakara kääntyy

toisen taakse, on käännyttävä alihankaan takaisin, jotta en sattuisi

tekemisiin snagin kanssa, joka voisi katkaista laivan emäpuun

niin sievästi kuin purasimella. Jos tuolla kunnaalla ei olisi

ymmärrystä muuttaa muotoaan pimeinä öinä, olisi näillä tienoin kaunis

höyrylaivahautausmaa vuoden kuluessa, se on totinen totuus."

Oli selvää, että minun tuli oppia joen ja rantojen muoto kaikilla

ajateltavissa olevilla tavoilla -- eteenpäin ja taaksepäin, poikin

ja pitkin -- ei ollut muuta neuvoa -- puhumattakaan siitä, miltä ne

näyttivät öisin, jolloin oli sumua eikä niillä ollut mitään muotoa

ensinkään. No, minä nostin kaikki purjeet ja näin kaiken mahdollisen

vaivan. Ajan mittaan aloin todellakin päästä jotenkuten tuon vaikean

läksyn herraksi, ja pieni itsetyytyväisyyteni alkoi taasen pistää

päätään hiukan esiin. Mutta Bixby oli heti valmis antamaan sille

uuden sysäyksen. Hän avasi tulen seuraavalla tavalla:

"Kuulehan, paljonko oli meillä vettä väylässä Hole-in-the-Wallin

luona, viimeisen edellisellä matkalla?"

Minusta tuntui se melkein loukkaukselta. Minä vastasin:

"Jokaisella matkalla, mentäköön ylös- tai alaspäin, pitävät

luodinheittäjät senkinpäiväistä messua kuorossa sillä kohtaa tunnin

tai kolmeneljännestä kerrallaan. Kuinka voi kukaan vaatia, että minä

muistaisin jotakin siitä sotkusta?" --

"Niin, niin, poikani, se sinun kuitenkin pitää muistaa. Sinun on

pakko pilkulleen muistaa, miten syvässä laiva kulki ja minkä merkkien

mukaan me ohjasimme siinä, missä meillä oli matalin vesi koko niiden

kahden, tuhannen karin matkalla, jotka sijaitsevat S:t Louisin ja

New-Orleansin välillä -- etkä sinä myös saa sekottaa matkaa toiseen,

sillä vedensyvyys vaihtuu joka kerralla. Muistapas se."

Kun olin tullut taasen tajuihini, sanoin minä:

"Jos joskus pääsen niin pitkälle, että osaan tehdä tuon, niin täytyy

minun myös osata herättää kuolleita, ja silloin ei minun tarvitse

olla luotsina elättääkseni itseäni. Anna minulle yhtä hyvin samalla

sanko ja köysiluuta; en kelpaa muuksi kuin kannenlakaisijaksi.

Minulla ei ole tarpeeksi suuria aivoja ollakseni luotsi, ja jos

minulla olisi, en voisi kantaa enää niitä ylhäällä, vaan täytyisi

minun kulkea kainalosauvoilla."

"Puuta -- heinää! -- Kun sanon, että opetan ihmisen luotsaamaan, niin

on myös tarkoitukseni tehdä se. Voit luottaa siihen, että minä joko

opetan hänet tai sitten lopetan hänet."