"No, tämähän menee ihan päin seiniä! -- Sano edes joku nimeltään
niistä niemistä -- mikä tahansa -- joita minä sinulle ilmotin."
Ajattelin hetkisen, mutta tunnustin vihdoin, etten voinut muistaa
yhtään ainoata.
"No, kuules! -- Mitä merkkejä kohden ohjataan silloin, kun on
muutettava rantaa, heti Kahdentoistapenikulmankärjen yläpuolella?"
"Minä -- minä en tiedä."
"Sinä -- sinä -- et tiedä?" matki hän ääntäni. "Mitä hittoa sinä
sitte tiedät, senkin nulikka?"
"Minä, minä -- -- en mitään."
"Sinä suuri Pyhä Anttoni! -- siinä sinä sanoit toden. Sinä olet
tosiaan suurin pässinpää, mitä olen tavannut! -- Ja sinä aijot tulla
luotsiksi -- sinä! -- -- Sinulla ei ole älyä ohjata edes vanhaa
lehmää veräjästä sisään!" --
Ei ollut hyvä olla tekemisissä hänen kanssaan, kun hän joutui
tuollaiselle tuulelle. Hän polki ja nosteli jalkojaan, aivan kuin
lattia olisi polttanut hänen jalkapohjiaan, samalla kun hän kiehui
ja porisi itsekseen. Väliin kiehahti hän yli äyräittensä ja poltti
minuakin.
"Kuuleppas! -- Mitä varten sinä luulit minun sanoneen noiden kaikkien
niemien nimet, sinä nulikka?"
Ajattelin vapisten sitä muutamia sekunteja, ja silloin meni
paholainen minuun ja houkutteli minut sanomaan:
"Tuota -- tuota -- aikani kuluksi, ajattelin minä."
Se vaikutti kuin punainen vaate sonniin. Hän kirosi ja pärmänttäsi,
niin että se teki hänet kai sokeaksi (hän oli juuri aikeissa
ajaa suoraan poikki joen), -- sillä hän oli ajamaisillaan erään
halkoveneen päälle, rikkoen sen perämelan. Laivuri lähetti tietysti
täyden panoksen valittuja kirouksia peräämme. Koskaan ei ole kukaan
ihminen ollut niin kiitollinen mistään hyvästä työstä kuin Bixby
tästä tapauksesta: hän oli nimittäin pakahtua vihasta, ja nyt
hän löysi sellaisen, joka voi vastata. Hän avasi luukun, pisti
päänsä siitä ulos ja huojensi kukkuraisen sydämensä sellaisella
kaunopuheisuudella, jommoista minä en ollut ennen kuullut. Mitä
heikommiksi laivurin vannomiset etenivät, sitä suuriäänisemmäksi tuli
Bixby ja sitä voimakkaammiksi kohosivat hänen soimauksensa, ja kun
hän vihdoin sulki luukun, oli hän kirjaimellisesti "tyhjä." Vaikka
olisi vetänyt nuottaa hänen sisäisessä ihmisessään, ei olisi voinut
löytää pienintäkään kirousta. Hetken kuluttua sanoi hän minulle mitä
ystävällisimmällä äänellä:
"Poikani, sinun täytyy hankkia itsellesi muistiinpanokirja, ja joka
kerran kun minä sanon jotain, on sinun vain kirjoitettava se muistiin
ja opeteltava se. Ei ole muuta keinoa tulla hyväksi luotsiksi kuin
opetella koko joki ulkoa. Se sinun täytyy tuntea kuin aapiskirjasi."
Se oli virkistävä tieto, sillä muistini ei koskaan ollut vahva
puoleni. Koetin sitäpaitsi pitää rohkeuttani yllä ajattelemalla, että
arvokas esimieheni pani hiukan liikoja.
Pian senjälkeen veti hän eräästä nuorasta ja löi pari iskua suureen
soittokelloon. Nyt olivat kaikki tähdet poissa ja oli pimeä kuin
säkissä. Kuulin siipirattaitten heittävän vettä rantoja vastaan,
mutta en ollut varma, näinkö maata. Joku ääni sanoi myrskykannelta:
"Missä me olemme, sir?"
"Joneksen istutuksilla."
Ajattelin kaikessa hiljaisuudessa kernaasti lyöväni vetoa siitä,
etteivät ne olleet siinä. Mutta minä en hiiskunut sanaakaan.
Minä vain odotin. Mr. Bixby soitti konekelloja, ja jonkun ajan
perästä kääntyi laivan keula maihin päin, lyhty paloi kannella,
joku musta olento juoksi maihin, ja ääni, joka varmaankin kuului
jollekulle neekerille, sanoi: "Antakaa minulle kapsäkki, Jones" --
ja seuraavassa silmänräpäyksessä kuljimme taas virralle, aivan kuin
ei mitään olisi tapahtunut. Vaivuin taas ajatuksiin ja sanoin sitte
-- tietysti kuulumattomasti: "No niin, että hän löysi istutukset, on
pelkkä onnellinen sattuma, jommoisia tapahtuu yksi sadassa vuodessa",
-- ja minä tosiaan uskoin niin.
Kun olimme kulkeneet noin seitsemän- tai kahdeksansataa penikulmaa
jokea ylöspäin, olin mukiinmenevästi oppinut ohjaamaan laivaa
päivänvalolla, ja ennenkuin saavuimme S:t Louisiin olin ottanut
muutamia edistysaskeleita, vaikkakin hyvin vähäpätöisiä, taidossa
yöllä ohjata sitä. Minulla oli muistiinpanokirja, joka oli
sullottu täyteen kaikenlaisten kaupunkien, niemien, särkkien,
saarien, väylien, matalien y.m. nimiä: mutta muistikirjaan sitte
rajoittuvatkin kaikki tietoni; päässä ne eivät tahtoneet pysyä.
Sydäntäni särki, kun ajattelin, että minulla joka tapauksessa
on ainoastaan puolen jokea kirjoitettuna muistiin, sillä kun
vahtivuoroamme kesti vain neljä tuntia, jota seurasi neljän tunnin
lepo, vaihdellen samalla tapaa päivällä ja yöllä, niin jäi aina
neljän tunnin tyhjä aukko kirjaani joka kerta kun olin ollut
nukkumassa, aina matkan alusta asti.
Jonkun ajan kuluttua muutti päällikköni erääseen suureen
New-Orleans-laivaan, ja minä pistin pillit pussiini ja seurasin
häntä. Se oli komea laiva. Kun minä seisoin sen ohjaushytissä,
olin minä niin korkealla vedenpinnasta, että luulin seisovani
vuorella; kantta ulottui pitkältä sekä keulaan että perään päin
allani. Ihmettelin kuinka minä koskaan olin voinut olla niin
yksinkertainen, että olin pitänyt "Paul Jonesta" isona laivana.
Ero oli suuri muissakin suhteissa. "Paul Jonesin" ohjaushytti
oli ahdas, ränsistynyt, korearyysyinen hökkeli -- mutta täällä
se oli loistava temppeli, jossa oli lasiseinät; se oli tarpeeksi
suuri vaikka tanssiaisia varten, punan- ja kullankirjavat komeat
uutimet, arvokkaisuutta lisäävä sohva, nahkaiset pielukset ja
selkänoja korkealla istuimella, jolla vieraat luotsit tapasivat
istua "katselemassa jokea" ja kertoa loppumattomia laivurikaskuja,
sirot sylkiastiat entisten puisten sahajauholaatikkojen sijalla,
kiiltävät vahakangasmatot lattialla, suuri kamiini talven varalta,
komeasti kirjailtu ruoriratas niin korkea kuin mies, messinkinupit
soittokelloissa ja sievä musta palvelija lumivalkea esiliina edessään
kantamassa jäätelöä ja kahvia ylös vahtivuoron aikana, oli sitte
yö tai päivä. Se näytti joltakin, se; minussa alkoi rohkeus taas
kasvaa, ja rupesin uskomaan, että oli sentään sangen romanttista ja
miellyttävää olla luotsina. Heti kun olimme rannalta lähteneet, aloin
vaeltaa ristiin rastiin tässä suuressa höyryaluksessa, ja kaikki mitä
näin, täytti sydämeni ilolla. Kaikki oli hienoa ja kiillotettua kuin
vastaanottohuoneessa; ja kun seisoin kullankimaltelevan salongin
toisessa päässä, olin katselevinani loistavan tunnelin läpi. Joka
hytin ovea koristi jonkun lahjakkaan ilmoituskilpimaalarin tekemä
öljytaulu, kaikkialla kimalteli hiotut kristallikynttiläkruunut,
piletinmyyjän konttori oli sirouden mestarinäyte, ja palvelijoilla
oli käherretyt tukat ja uskomattoman kalliit puvut. Konekansi oli
tilava kuin kirkko, ja palavien uunien yläpuolella näkyi kahdeksan
tavatonta höyrypannua! -- Mutta kylliksi tästä! En ole koskaan
tuntenut itseäni niin yleväksi -- ja kun kuulin, että kaikki
kohteliaat palvelijat puhuttelivat minua "sir", ei tyytyväisyydelläni
ollut rajoja.
Kun palasin ohjaushyttiin, oli S:t Louis kadonnut jo näköpiiristä, ja
kauhukseni huomasin, ettei minulla ollut kaukaisintakaan aavistusta,
missä me olimme. Tässä oli kyllä kappale jokea, joka aivan oikein
oli viety kirjaani, mutta valitettavasti se ei minua hyödyttänyt
vähintäkään -- kaikki oli kokonaan takaperosin käännettyä. Olin
nähnyt sen, kun tulimme ylöspäin virtaa, mutta ei kertaakaan
ollut päähäni pälkähtänyt kääntyä katsomaan, miltä joki näytti
vastakkaiseen suuntaan. Sydämeni täytti epätoivo tullessani siihen
vakaumukseen, että minun täytyi opetella tämä hirveä joki sekä
etu- että takaperin, jos mielin mitään saada aikaan.
Ohjaushytti oli täynnä vieraita luotseja, jotka matkustivat
"katselemaan jokea." Mississippi muuttaa uomaansa mitä
merkillisimmin, niin että luotsit tavallisesti katsoivat pakolliseksi
tehdä pienen tarkastusmatkan virtaa alaspäin Cairoon sillä aikaa
kun heidän aluksiaan lastattiin, perehtyäkseen vallitseviin
olosuhteisiin, erittäinkin tällaisina aikoina, jolloin vesi oli
matalalla. Meillä ei ollut sen vähempää kuin yhdeksän tai kymmenen
noita "jokitarkastelijoita" laivallamme, ja heille oli kyllä hyvää
tilaa ohjaushytissämme, jossa he olivat tervetulleita, sillä luotsit
ovat tavattoman puheliaita kohdatessaan toisiaan, ja kun he eivät
koskaan puhu muusta kuin joesta, on heidän keskustelunsa aina yhtä
tenhoava ja mieltäkiinnittävä ammattiveljien kesken. Oikea luotsi ei
kysele mitään asiaa taivaan ja maan välillä paitsi jokea, ja hän on
asemastaan ylpeämpi kuin kuningas valtaistuimellaan.
Muutamat vieraamme olivat somistautuneet kiiltäviin
silinterihattuihin, paidanrintamuksiin, jalokivineuloihin,
glacékäsineihin ja kiiltonahkasaappaisiin. He esiintyivät valituilla
lauseilla ja ilmaisivat koko olemuksessaan sitä tyyntä arvokkuutta,
joka kuuluu melkoisen omaisuuden ja suuren maineen saavuttaneille
henkilöille, Muut olivat huolettomammin puettuja ja käyttivät yleensä
korkeapohjaisia, leveälierisiä huopahattuja, jotka muistuttivat
Cromwellin ratsumiehiä.
Minä olin nolla tässä korkeassa seurassa, ja tunsin itseni
masentuneeksi, milteipä mitättömäksi. Minua ei katsottu edes
tarpeelliseksi auttamaan ruorissa silloin kun luotsi tarvitsi
pikaista apua -- se vieraista, joka oli lähimpänä, oli heti käsillä,
kun tarve vaati, ja se tapahtui hyvin usein purjehdusväylän kapeuden
ja alhaisen veden tähden. Seisoin vaiti nurkassa ja kuuntelin --
ja noiden mahtavien herrojen puhe teki mieleni vielä raskaammaksi,
sillä siitä, mitä he sanoivat, kävi selvästi, hirvittävän selvästi
ilmi, mikäli korvani eivät minua pettäneet, ettei minun tarvinnut
oppia kaikkien joessa ja joen varrella olevien kaupunkien, kylien,
saarten, niemien ja mutkien nimiä, vaan täytyi rakentaa läheinen
persoonallinen tuttavuus jok'ainoan vanhan "snagin" [_Snags_ --
"isoja joen irtirepimiä puita, jotka aluksi uivat veden pinnalla,
kunnes niiden juuret tarttuvat pohjaan, jossa peittyvät hietaan.
Virta kuluttaa pian latvan, ja teräväksi hioutunut runko kallistuu
nyt jokeen; sen huomaa ainoastaan tottunut silmä pienestä
pintaväreilystä. Jokainen höyrylaiva, joka ui tällaista snagia päin,
saa heti läven pohjaan ja vajoo ilman pelastuksen mahdollisuutta."
-- V. Hesse-Wartegg] kanssa, jotka koristivat joen kahdentoistasadan
penikulman pituisia rantoja; -- ja mikä vielä pahempi -- minun täytyi
tietää missä nuo esineet olivat pimeässä, sikäli kuin en saanut
otaksua, etteivät meidän vieraamme olleet varustettuja silmillä,
jotka näkivät yhtä hyvin yöllä kuin päivällä. Minä aloin jo toivoa
koko luotsilaitosta niin pitkälle kuin pippuri kasvaa ja sydämessäni
valittaa, että koskaan olin onnettomasti päättänyt valita tällaisen
ammatin itselleni.
Kun alkoi hämärtää, soitti mr. Bixby kolme kertaa isoa kelloa
(maihinlaskemisen merkki) -- ja kapteeni astui kajuutastaan
texas-kannelle ja katsoi kysyvästi ylös ohjaushyttiin päin. Mr. Bixby
sanoi:
"Me pysähdymme tähän yöksi, kapteeni."
"Hyvä, sir."
Siinä kaikki. Laiva ajoi maihin ja oli siinä yön. Minusta näytti
tavattoman suuremmoiselta se, että luotsi noin vain voi tehdä mitä
halusi, pyytämättä siihen lupaa komealta kapteenilta. Minä söin
illallisen ja menin maata kovin alakuloisena päivän huomioista.
Kallis muistiinpanovihkoni näytti minusta nyt vain tarpeettomien
nimien sekasotkulta. Aina kun päivän kuluessa katsoin siihen, alkoi
päätäni huimata enemmän kuin ennen. Toivoin unien tuovan lohdutusta
ja rauhaa -- mutta ei, -- kaikki mitä olin nähnyt, kuullut ja
kokenut, ajelehti koko yön aivoissani ja painoi rintaani kuin hirveä
hellittämätön painajainen.
Seuraavana aamuna heräsimme jotenkin huonolla tuulella. Viiletimme
nyt täyttä vauhtia virtaa ylöspäin, mistään vaaroista välittämättä,
sillä meidän oli tärkeä ehtiä Cairoon ennen yön tuloa. Mutta mr.
Bixbyn toverin, toisen luotsin, onnistui kesken kaiken asettaa laiva
karille, ja niin paljon aikaa meni hukkaan ennenkuin taasen oltiin
irti, että jokseenkin varmasti näimme pimeän yllättävän meidät
aikoja ennenkuin olimme ehtineet päämääräämme. Tämä oli todellinen
onnettomuus, varsinkin useille vieraille luotseille, joiden laivat
eivät voineet lähteä ennenkuin he olivat päässeet takaisin.
Ohjaushytissä kävi keskustelun sävy melkoisesti vakavammaksi.
Ylöspäin mentäessä laivat tavallisesti kulkivat koko yön, olipa vesi
korkealla tai matalalla; mutta alaspäin mentäessä olivat luotsit
varovaisempia -- vaara oli liian suuri voimakkaan virran takia, joten
oli tapana pysähtyä paikoilleen yöksi.
Vielä oli kuitenkin heikko toivo; jos me vain voisimme ehtiä
"Hattusaaren" ohi, missä kulkuväylä oli tavattoman vaikea ja täynnä
vaarallisia kareja, ennen yötä, niin voisimme uskaltaa Cairoon asti
pimeästä huolimatta, sillä jälellä oleva tie ei tarjonnut mitään
mainittavampia vaikeuksia. Mutta koettaa sivuuttaa Hattusaari
pimeässä olisi sulaa järjettömyyttä. Kelloilta kysyttiin ahkerasti
neuvoa pitkin ehtoopäivää, ja lukemattomia laskelmia tehtiin
vauhdin nopeudesta. Hattusaari oli ainoa puheenaine; toisinaan oli
mieliala ylen toivorikas, ja toisinaan, kun vauhtia hiljennettiin
vaarallisilla paikoilla, laski toivon astemittari taas alas nollaan.
Minuunkin tarttui yleinen jännitys siinä määrin, että kauhean
edesvastuun painostamana, joka tuntui rasittavan hartioitani, toivoin
vain voivani päästä maihin edes pariksi -- vain pariksi minuutiksi,
jotta olisin saanut vetää oikein syvään henkeä ja sitten alkaa
taasen uudelleen. Sinä päivänä ei noudatettu mitään säännöllistä
vahtivuoroa; meidän luotsimme hoitivat vuorotellen peräsintä, aina
sen mukaan kuin jommallekummalle olivat tutumpia ne paikat, joita
kuljettiin, ja molemmat pysyttelivät he poistumatta ohjaushytissä.
Tuntia ennen auringonlaskua otti Bixby ruorin, ja W----, toinen luotsi,
astui syrjään. Seuraavana puolenatuntina piti jokainen kelloa
kädessään ja seisoi hiljaa ja levottomana ja odottavana. Vihdoin
sanoi joku syvään huoaisten:
"Niin -- tuolla on Hattusaari ja me emme ehdi sivuuttaa sitä."
Kaikki kellot pantiin taskuihin, kaikki huokasivat ja murisivat:
"Herra Jumala, jospa vain olisimme olleet tässä puolta tuntia
aikaisemmin", ja ilma oli painostava pettymyksestä. Jotkut
kääntyivät jo mennäkseen, mutta viipyivät vähän aikaa, kun ei
mitään pysähdysmerkkiä kuulunut. Aurinko koski jo taivaanrantaa --
höyrylaiva kulki tyynesti edelleen. Kysyvät katseet lensivät toisesta
toiseen; eräskin, joka jo oli käsi lukossa ja oli jo painanut nappia,
jäi odottamaan, katsoi taaksensa, otti kätensä pois lukosta ja antoi
napin nousta taas paikoilleen. Me kuljimme täysin konein mutkasta
alas. Vaihdettiin yhä enemmän katseita, nyökytettiin päätä hiljaa
toisilleen, ilmaistakseen hämmästystä ja ihmettelyä -- mutta kukaan
ei lausunut sanaakaan. Itsetiedottomasti kasaantuivat kaikki tiheään
ryhmään peräsinmiehen taakse taivaan pimetessä ja tähtien alkaessa
tulla näkyviin. Vaitiolo ja henkeä pidättävä jännitys alkoi tulla
painostavaksi.
Nyt veti Bixby nuorasta, ja kaksi ison laivakellon syvää, sointuvaa
lyöntiä kaikui yössä. Sitten silmänräpäyksen väliaika, ja taas
lyönti. Heti kuului vartian huuto myrskykannelta:
"Valmiita luotaamaan! -- Luodatkaa alihangan puolelta! -- luodatkaa
ylihangan puolelle!"
Luotaajain huudot alkoivat kuulua kaukana, ja kansivartijat toistivat
ne:
"S-y-y-l-tää kolme! -- S-y-y-l-tää kolme! -- Kaksi -- kolme --
neljännestä! -- Kaksi -- ja puoli! -- Kaksi -- ja -- neljännes! --
Sy-y-l-tää kaksi! -- Yksi -- kolme -- neljännestä!"
Nyt veti Bixby parista kellotangosta, heikko kellon kilinä kuului
syvältä alhaalta konehuoneesta, ja meidän vauhtimme alkoi hiljentyä.
Höyry pihisi hanoista. Luotaajain huudot jatkuivat -- ja niissä
on aina jotakin kamalaa ja pelottavaa, niissä äänissä, yötiseen
aikaan. Jok'ainoa luotsi oli nyt tähystämässä, silmät sirillään,
ja he puhuivat vain kuiskaten. Kukaan muu ei näyttänyt tyyneltä
ja huolettomalta kuin Bixby itse. Hän hoiteli kylmäverisesti ja
epäröimättä peräsintä, tekemättä mitään muita huomioita, ja ohjasi
laivaansa ainakin minun mielestäni täydellisesti näkymättömien
merkkien mukaan -- sillä meidän mielestämme, mikäli näytti, me
olimme pimeällä rannattomalla ulapalla. Hytissä puhuttiin nyt vain
puoliääneen ja lyhyinä lauseina.
"Selvä on -- se on nyt ensimäisellä karilla."
Vaitiolo, ja sitten kuului taas puoliääneen:
"Istu ja pala! -- tuota sanon minä hienoksi."
Nyt pysähtyivät koneet kokonaan käymästä ja me ajauduimme virran
mukana. Ei silti ja senvuoksi, että minä olisin nähnyt ajautuvamme,
sillä nyt olivat kaikki tähdet kadonneet! Tämä hiljainen painuminen
virran mukana oli kuitenkin kaikkein kamalinta -- sydän melkein
lakkasi sykkimästä siinä. Muutamassa minuutissa erotin lyhyen matkan
päässä vielä mustempaa kuin tuo paksu pimeys, joka ympäröi meitä
-- se oli saaren äärimmäinen niemennenä. Me ohjasimme suuntamme
suoraan sille. Nyt olimme sen pimeässä varjossa, ja vaara näytti niin
uhkaavalta, että minä olin menehtyä ja tunsin voimakkaan halun tehdä
jotakin -- mitä hyvänsä -- pelastaakseni laivan. Mutta Bixby seisoi
yhä edelleen masentumattomana rattaansa ääressä, valppaana kuin
vaaniva kissa, ja kaikki muut luotsit olkapää toisessaan kiinni hänen
selkänsä takana.
Vesi kävi aina matalaa matalammaksi, luotaajain huudoista päättäen,
ja nyt oli se vain: --
"Kah-dek-san ja-a-alkaa! Kah-dek-san ja-a-alkaa! -- Seit-se-män ja
kol-- -- --"
Bixby lausui varottaen puhelintorveen koneenkäyttäjälle:
"Ole nyt varoillasi."
"Selvä on, sir."
"Seit-se-män ja pu-u-uoli! Seit-se-män ja-a-alkaa! -- Kuu- uu-si ja
kolme nelj--"
Me raapasimme pohjaan! -- Samassa silmänräpäyksessä toimeenpani Bixby
kamalan kellonkilinän ja ulvoi puhelintorveen: -- "Päästäppäs nyt
päälle! -- Kaikki mitä vain on!!" Laiva murskui ja raapi läpi hiekan,
heilui kauhuisan silmänräpäyksen perikadon partaalla -- ja oli yli
karin! ja niin jyrisevä hurraa-huuto, joka silloin kohotettiin Bixbyn
selän takana, ei liene koskaan ennen eikä jälkeen saanut mitään
ohjaushyttiä tutisemaan liitteissään! --
Tästä silmänräpäyksestä alkaen oli kaikki vaara sivuutettu. Bixby oli
sankari siitä hetkestä alkaen; ja kestipä kauan ennenkuin hän lakkasi
puhumasta sen illan urotyöstä joella!
Voidakseen täysin käsittää, mitä kuulumatonta varmuutta ja tarkkuutta
vaaditaan tavattoman höyrylaivan ohjaamisessa oikeaan suuntaan
tällä pimeällä vesierämaalla, tulee tietää, että peräsimessä
olevan miehen ei ainoastaan tullut äärimmäisen varovasti luotsata
lukemattomien snagien ja salakarien ohi sekä sitten kulkea niin
läheltä niemennenää, että puitten oksat lakasivat peräkantta, vaan
että hänen sitäpaitsi tuli päästä tuskin käsivarren pituuden päässä
ohi vajonneen ja näkymättömän hylyn, joka ehdottomasti, jos hän vain
olisi sattunut pyyhkäsemään siihen, olisi työntynyt eteen ja viidessä
minuutissa tuhonnut noin neljännesmiljoonan dollarin arvoisen lastin
ja vähintäin sataviisikymmentä ihmishenkeä lisäksi.
Sinä iltana kuulin viimeksi seuraavan kohteliaisuuden, joka oli
osotettu minun arvoisalle päällikölleni: eräs vieraamme mumisi
itsekseen äänenpainolla, joka ilmaisi syvää tyytyväisyyttä:
"Istu ja pala! -- se Bixby on oikea jyryluotsi!" --