III

Kun oleskelimme neljä päivää hiekkasärkällä Louisvillen edustalla,

onnistui vanha "Paul Jones" viettämään noin 14 vuorokautta matkalla

Cincinnatista New Orleansiin. Tämä oli kuitenkin lopulta onnekseni,

sillä erityisissä olosuhteissa tutustuin todellakin vihdoin erääseen

luotsiin, joka kohteli minua jonkinlaisella hyväntahtoisuudella,

menipä niinkin pitkälle, että opetti minua hoitamaan ruoria, joka

luonnollisesti yhä vielä lisäsi joen vetovoimaa minuun.

New Orleansiin tullessani tein kaksi ikävää huomiota. Toinen oli,

ettei mitään alusta, kaiken todennäköisyyden mukaan, tulisi lähtemään

Amatson-joen suulle lähimpäin kymmenen tai kahdentoista vuoden

kuluessa -- ja toinen, että ne yhdeksän tai kymmenen dollaria, jotka

olivat koko rahavarani, tuskin riittäisivät kestämään sellaisen

suurisuuntaisen löytöretken menoja, jollaista olin suunnitellut.

Minun täytyi siis antautua johonkin muuhun toimeen. "Paul Jones"

lähti pian S:t Louisiin. Tein täydellisen piirityssuunnitelman

luotsiani vastaan, ja kolmen päivän ankaran vastustuksen perästä

täytyi hänen antautua. Hän lupasi opettaa minulle luotsausta

Mississipillä New Orleansista S:t Louisiin viidestäsadasta

dollarista, jotka minä maksaisin ensimäisestä palkastani

tutkinnonsuorittaneena luotsina. Minä puolestani otin "opetellakseni"

kaksitoista- tai kolmetoistasataa penikulmaa tuota suurta jokea

sellaisella itseluottamuksella, jommoinen oli ominainen minun

ijälleni. Jos tosiaan olisin tiennyt, mille koetukselle sielunkykyni

panin, olisin varmasti ajatellut parikin kertaa uudestaan. Mutta minä

oletin, ettei luotsilla oikeastaan ollut mitään muuta tekemistä kuin

pitää huoli siitä, ettei laiva lähtenyt maalle juoksemaan, ja katsoen

joen leveyteen oli tuo asia minusta hyvin yksinkertainen.

Laiva lähti New Orleansin rannasta kello neljä iltapäivällä, ja

"meidän vahtimme" ei loppunut ennenkuin kello kahdeksan. Minun

esimieheni, mr. Bixby, käänsi laivan, ohjasi sen aivan likeltä ohi

muutamien laivojen peräpuolia, jotka olivat sulloutuneet rantaan,

ja sanoi sitte: "Niin no, käy ruoriin ja näytä, että kuljet noiden

alusten ohi niin kauniisti kuin kuorisit omenaa." Minä tartuin

peräsimeen, ja silloin minusta tuntui aivan kuin sydämeni olisi

vaipunut alas saappaisiin -- sillä minusta näytti välttämättömältä,

että me seuraavassa silmänräpäyksessä raapaisisimme peräpeilin joka

ainoasta aluksesta koko rivissä, niin lähellä me niitä olimme.

Pidätin henkeäni ja aloin voimaini takaa ohjata vastaiselle

puolelle, samalla; kuin ajattelin omia mietteitäni luotsista, joka

niin typerällä tavalla oli meidät sysännyt uhkaavaan vaaraan.

Onneksi olin kylliksi viisas vaijetakseni. Minuutin kuluttua olin

suureksi mielihyväkseni laskenut leveän, turvallisen väylän "Paul

Jonesin" ja muiden laivojen välille -- ja kymmenen sekunnin kuluttua

olin häpeällisesti poistettu luottamuspaikaltani, samalla kun

oppimestarini taas huolimattomasti heittäytyi vaaraa kohti, nylkien

minut elävältä parjauksillaan pelkuruudestani. Tunsin itseni kovin

loukatuksi, mutta minun täytyi vasten tahtoani ihailla sitä tyyntä

varmuutta, millä hän hoiti ruoriratasta, taivuttaen itseään milloin

oikealle, milloin vasemmalle ja aina ohjaten niin läheltä muita

laivoja, että perikatomme näytti alati olevan edessämme, jonkun

verran rauhoituttuaan sanoi hän minulle, ettei virta ollut niin

voimakas lähellä rantaa kuin kauempana keskellä, ja että meidän

sentähden, kun me kuljimme virtaa ylöspäin, täytyi pysytellä niin

lähellä rantaa kuin mahdollista, kun sitä vastoin kulkiessamme

vastakkaiseen suuntaan piti pysytellä keskellä, jotta meillä olisi

virta apunamme. Hiljaisessa mielessäni päätin aina ohjata laivoja

vain virtaa alaspäin, ja antaa henkilöiden, jotka olivat kuuroja

järjen äänelle, kulkea virtaa ylöspäin. Aina väliin osotteli mr.

Bixby kaikenlaisia mieltäkiinnittäviä paikkoja minulle. Hän sanoi:

"Tässä meillä on Kuudenneulanniemi." Minä suostuin siihen kernaasti.

Se oli sangen hauska saada tietää, mutta minä en parhaalla tahdollani

voinut saada selville, mitä se minulle kuului. Toisen kerran sanoi

hän: "Tuo on Kymmenenpenikulmankärki". Vähän myöhemmin lausui hän:

"Tuo tuossa on Kahdentoistapenikulmankärki." Kaikki ne olivat melkein

vedenpinnan tasalla; kaikkityyni näyttivät ne samanlaisilta minun

silmiini -- kaikki ne olivat yksitoikkoisia eivätkä millään tavalla

muistuttaneet luonnonkauneudesta. Aloin toivoa, että minun arvokas

päällikköni olisi jo muuttanut puheenainetta. Mutta ei, innolla, joka

olisi ansainnut paremman asian, ahtasi hän itsepintaisesti minuun

noita tarpeettomia tietojaan. Hän luikersi pitkin rantoja erään

niemen luo ja sanoi samassa: "Tässä loppuu tyynivesi, aivan tuon

kiinapuuryhmän kohdalla; me saamme mennä toiselle rannalle nyt"; ja

niin hän ohjasi sinne. Hän jätti ruorin minulle pari kertaa, mutta

minulla oli aina huono onni. Joko minä juuri olin ohjaamaisillani

ylös sokeri-istutuksiin tai ohjasin liian keskelle virtaa --

ja molemmissa tapauksissa jouduin poikkeuksetta epäsuosioon ja

parjaustulvaan.

Vihdoin loppui meidän vahtivuoromme; me söimme illallista ja menimme

alas hyttiin. Keskiyön aikana tunkeutui jonkun lyhdyn valo unisiin

silmiini, ja yövartija sanoi: "Nouse ylös! --"

Sitte hän poistui. Minä en voinut käsittää tämän mitä ihmeellisimmän

tapauksen syytä, ja kun olin vähän aikaa miettinyt sitä, nukahdin

uudestaan. Mutta ei viipynyt kauvaakaan, kun yövartija taas ilmestyi,

ja tällä kertaa rupesi hän olemaan karkea. Minä suutuin ja sanoin:

"Mitä se merkitsee, että te keskellä yötä tulette tänne tappelemaan?

-- Saadaanpas nähdä, etten minä enää saa nukuttua."

Yövartija sanoi:

"Niin, jollei sitä juuri tapahdu, niin paistettakoon minut silakkana."

Väki, joka oli lopettanut vahtivuoronsa, oli juuri laskeutumassa

yöpuulle, ja minä kuulin pari raakaa naurunpurskahdusta sekä muutamia

pistäviä huomautuksia, kuten esimerkiksi: "Halloo, yövartija! -- Etkö

sinä ole saanut penikkaasi vielä valveille? -- Hän itkee varmaankin

äitiään, pikku raukka. Antakaa sille tuttia ja lähettäkää peräpuolen

siivoojatar tänne laulamaan sille kehtolauluja."

Tässä silmänräpäyksessä ilmestyi mr. Bixby näyttämölle. Jonkun

minuutin perästä kiipesin minä nopeasti rappusia ylös ohjaushyttiin

muutamia vaatekappaleita päälläni, muut sylissäni. Mr. Bixby seurasi

minua ihan kintereillä, jakaen selittäviä huomautuksia. Tämä oli

uutta -- tämä päähänpisto nousta keskellä yötä työhön. Se oli niitä

luotsilaitoksen yksityiskohtia, joista olin tähän saakka ollut

tietämätön. Minä kyllä tiesin, että laivat kulkivat yöaikaankin,

mutta miten olikaan, en ollut tullut koskaan ajatelleeksi, että

ihmisten täytyi nousta lämpimistä sängyistään ohjaamaan niitä.

Aloin pelätä, ettei luotsielämä ollutkaan aivan niin romanttista

kuin olin kuvitellut; ainakin oli sen tässä puolessa jotakin peräti

proosallista.

Yö oli sangen pimeä, vaikka tähtiä tuikki tiheässä taivaalla. Minun

pelkäämäni perämies seisoi ruorissa ja ohjasi vanhaa alusta erästä

vilkuttavaa tähteä kohti taivaanrannalle, samalla kun hän piti laivaa

kuitenkin virranuomassa. Molempien rantojen väliä ei ollut täyttä

engl. penikulmaa, mutta sentään ne näyttivät hyvin kaukaisilta,

sumuisilta ja epäselviltä. Perämies sanoi:

"Meidän on laskettava Jonesin istutuksille, sir."

Nyt riemuitsi minun kostonhimoinen mieleni. Sanoin itsekseni:

"Onneksi olkoon, mr. Bixby! -- Tulee hauskaa teidän hakea Jonesin

istutukset pimeässä -- oikein toivon, ettette koskaan niitä löytäisi,

niin kauan kuin elätte."

"Ylä- vai alapäähänkö istutuksia?" kysyi Bixby tyynesti.

"Yläpäähän."

"Se ei käy päinsä. Vesi on liian matalalla. Ei ole pitkä matka

alapäähän, ja siihen saatte tyytyä."

"Hyvä, sir. Jollei Jones ole siihen tyytyväinen, niin sanokoon mitä

tahansa."

Senjälkeen perämies poistui. Iloni alkoi vähitellen kylmetä ja

ihmetykseni kasvaa. Tässä oli ihminen, joka ei ainoastaan tyynesti

ottanut löytääkseen noita istutuksia sysimustassa yössä, vaan oli

päällepäätteeksi valmis löytämään kumman tahansa pään niistä. Mieleni

kovin teki kysyä erästä seikkaa, mutta minä olin niin tarpeeksi

täynnä minulle murahdettuja tylyjä vastauksia, että minä katsoin

parhaimmaksi pitää suuni kiinni. Kysymys, minkä minä olisin tahtonut

esittää, oli vain se, missä määrin mr. Bixby todella oli niin suuri

aasi, että kuvitteli voivansa löytää istutukset yöllä, jolloin kaikki

maisema oli aivan samanlaista ja samanväristä. Mutta minä olin vaiti.

Opin tuona aikana pitämään kieleni hampaitten takana.

Mr. Bixby ohjasi heti rantaa kohden ja vähän ajan perästä hiipi aivan

pitkin rantaa, ihan kuin kirkkaalla päivällä. Eikä siinä kyllin --

hän hyräili sitäpaitsi --

"Taivahan Valtias, ilta jo saapuu" j.n.e.

Minusta tuntui kuin olisin uskonut henkeni hirveän huolettoman

mielipuolen käsiin. Hetken kuluttua kääntyi hän minuun ja kysyi:

"Mikä on ensimäisen niemen nimi New Orleansin yläpuolella?"

Minua ilahutti, että voin hetkeäkään epäröimättä vastata. Sanoin,

etten sitä tiennyt.

"Tuhannen tulimmaista, mitä se merkitsee?"

Hänen tapansa pelottivat minua tosiaan. Mutta minä toistin yhä

järkähtämättömästi, etten sitä tiennyt.

"Oletpa sinä kaunis lintu", sanoi mr. Bixby. "No, entä seuraava niemi

sitte?"

Luotsina Mississippi-joella: Humoristinen kertomus · 第 5 / 12 题