Kun oleskelimme neljä päivää hiekkasärkällä Louisvillen edustalla,
onnistui vanha "Paul Jones" viettämään noin 14 vuorokautta matkalla
Cincinnatista New Orleansiin. Tämä oli kuitenkin lopulta onnekseni,
sillä erityisissä olosuhteissa tutustuin todellakin vihdoin erääseen
luotsiin, joka kohteli minua jonkinlaisella hyväntahtoisuudella,
menipä niinkin pitkälle, että opetti minua hoitamaan ruoria, joka
luonnollisesti yhä vielä lisäsi joen vetovoimaa minuun.
New Orleansiin tullessani tein kaksi ikävää huomiota. Toinen oli,
ettei mitään alusta, kaiken todennäköisyyden mukaan, tulisi lähtemään
Amatson-joen suulle lähimpäin kymmenen tai kahdentoista vuoden
kuluessa -- ja toinen, että ne yhdeksän tai kymmenen dollaria, jotka
olivat koko rahavarani, tuskin riittäisivät kestämään sellaisen
suurisuuntaisen löytöretken menoja, jollaista olin suunnitellut.
Minun täytyi siis antautua johonkin muuhun toimeen. "Paul Jones"
lähti pian S:t Louisiin. Tein täydellisen piirityssuunnitelman
luotsiani vastaan, ja kolmen päivän ankaran vastustuksen perästä
täytyi hänen antautua. Hän lupasi opettaa minulle luotsausta
Mississipillä New Orleansista S:t Louisiin viidestäsadasta
dollarista, jotka minä maksaisin ensimäisestä palkastani
tutkinnonsuorittaneena luotsina. Minä puolestani otin "opetellakseni"
kaksitoista- tai kolmetoistasataa penikulmaa tuota suurta jokea
sellaisella itseluottamuksella, jommoinen oli ominainen minun
ijälleni. Jos tosiaan olisin tiennyt, mille koetukselle sielunkykyni
panin, olisin varmasti ajatellut parikin kertaa uudestaan. Mutta minä
oletin, ettei luotsilla oikeastaan ollut mitään muuta tekemistä kuin
pitää huoli siitä, ettei laiva lähtenyt maalle juoksemaan, ja katsoen
joen leveyteen oli tuo asia minusta hyvin yksinkertainen.
Laiva lähti New Orleansin rannasta kello neljä iltapäivällä, ja
"meidän vahtimme" ei loppunut ennenkuin kello kahdeksan. Minun
esimieheni, mr. Bixby, käänsi laivan, ohjasi sen aivan likeltä ohi
muutamien laivojen peräpuolia, jotka olivat sulloutuneet rantaan,
ja sanoi sitte: "Niin no, käy ruoriin ja näytä, että kuljet noiden
alusten ohi niin kauniisti kuin kuorisit omenaa." Minä tartuin
peräsimeen, ja silloin minusta tuntui aivan kuin sydämeni olisi
vaipunut alas saappaisiin -- sillä minusta näytti välttämättömältä,
että me seuraavassa silmänräpäyksessä raapaisisimme peräpeilin joka
ainoasta aluksesta koko rivissä, niin lähellä me niitä olimme.
Pidätin henkeäni ja aloin voimaini takaa ohjata vastaiselle
puolelle, samalla; kuin ajattelin omia mietteitäni luotsista, joka
niin typerällä tavalla oli meidät sysännyt uhkaavaan vaaraan.
Onneksi olin kylliksi viisas vaijetakseni. Minuutin kuluttua olin
suureksi mielihyväkseni laskenut leveän, turvallisen väylän "Paul
Jonesin" ja muiden laivojen välille -- ja kymmenen sekunnin kuluttua
olin häpeällisesti poistettu luottamuspaikaltani, samalla kun
oppimestarini taas huolimattomasti heittäytyi vaaraa kohti, nylkien
minut elävältä parjauksillaan pelkuruudestani. Tunsin itseni kovin
loukatuksi, mutta minun täytyi vasten tahtoani ihailla sitä tyyntä
varmuutta, millä hän hoiti ruoriratasta, taivuttaen itseään milloin
oikealle, milloin vasemmalle ja aina ohjaten niin läheltä muita
laivoja, että perikatomme näytti alati olevan edessämme, jonkun
verran rauhoituttuaan sanoi hän minulle, ettei virta ollut niin
voimakas lähellä rantaa kuin kauempana keskellä, ja että meidän
sentähden, kun me kuljimme virtaa ylöspäin, täytyi pysytellä niin
lähellä rantaa kuin mahdollista, kun sitä vastoin kulkiessamme
vastakkaiseen suuntaan piti pysytellä keskellä, jotta meillä olisi
virta apunamme. Hiljaisessa mielessäni päätin aina ohjata laivoja
vain virtaa alaspäin, ja antaa henkilöiden, jotka olivat kuuroja
järjen äänelle, kulkea virtaa ylöspäin. Aina väliin osotteli mr.
Bixby kaikenlaisia mieltäkiinnittäviä paikkoja minulle. Hän sanoi:
"Tässä meillä on Kuudenneulanniemi." Minä suostuin siihen kernaasti.
Se oli sangen hauska saada tietää, mutta minä en parhaalla tahdollani
voinut saada selville, mitä se minulle kuului. Toisen kerran sanoi
hän: "Tuo on Kymmenenpenikulmankärki". Vähän myöhemmin lausui hän:
"Tuo tuossa on Kahdentoistapenikulmankärki." Kaikki ne olivat melkein
vedenpinnan tasalla; kaikkityyni näyttivät ne samanlaisilta minun
silmiini -- kaikki ne olivat yksitoikkoisia eivätkä millään tavalla
muistuttaneet luonnonkauneudesta. Aloin toivoa, että minun arvokas
päällikköni olisi jo muuttanut puheenainetta. Mutta ei, innolla, joka
olisi ansainnut paremman asian, ahtasi hän itsepintaisesti minuun
noita tarpeettomia tietojaan. Hän luikersi pitkin rantoja erään
niemen luo ja sanoi samassa: "Tässä loppuu tyynivesi, aivan tuon
kiinapuuryhmän kohdalla; me saamme mennä toiselle rannalle nyt"; ja
niin hän ohjasi sinne. Hän jätti ruorin minulle pari kertaa, mutta
minulla oli aina huono onni. Joko minä juuri olin ohjaamaisillani
ylös sokeri-istutuksiin tai ohjasin liian keskelle virtaa --
ja molemmissa tapauksissa jouduin poikkeuksetta epäsuosioon ja
parjaustulvaan.
Vihdoin loppui meidän vahtivuoromme; me söimme illallista ja menimme
alas hyttiin. Keskiyön aikana tunkeutui jonkun lyhdyn valo unisiin
silmiini, ja yövartija sanoi: "Nouse ylös! --"
Sitte hän poistui. Minä en voinut käsittää tämän mitä ihmeellisimmän
tapauksen syytä, ja kun olin vähän aikaa miettinyt sitä, nukahdin
uudestaan. Mutta ei viipynyt kauvaakaan, kun yövartija taas ilmestyi,
ja tällä kertaa rupesi hän olemaan karkea. Minä suutuin ja sanoin:
"Mitä se merkitsee, että te keskellä yötä tulette tänne tappelemaan?
-- Saadaanpas nähdä, etten minä enää saa nukuttua."
Yövartija sanoi:
"Niin, jollei sitä juuri tapahdu, niin paistettakoon minut silakkana."
Väki, joka oli lopettanut vahtivuoronsa, oli juuri laskeutumassa
yöpuulle, ja minä kuulin pari raakaa naurunpurskahdusta sekä muutamia
pistäviä huomautuksia, kuten esimerkiksi: "Halloo, yövartija! -- Etkö
sinä ole saanut penikkaasi vielä valveille? -- Hän itkee varmaankin
äitiään, pikku raukka. Antakaa sille tuttia ja lähettäkää peräpuolen
siivoojatar tänne laulamaan sille kehtolauluja."
Tässä silmänräpäyksessä ilmestyi mr. Bixby näyttämölle. Jonkun
minuutin perästä kiipesin minä nopeasti rappusia ylös ohjaushyttiin
muutamia vaatekappaleita päälläni, muut sylissäni. Mr. Bixby seurasi
minua ihan kintereillä, jakaen selittäviä huomautuksia. Tämä oli
uutta -- tämä päähänpisto nousta keskellä yötä työhön. Se oli niitä
luotsilaitoksen yksityiskohtia, joista olin tähän saakka ollut
tietämätön. Minä kyllä tiesin, että laivat kulkivat yöaikaankin,
mutta miten olikaan, en ollut tullut koskaan ajatelleeksi, että
ihmisten täytyi nousta lämpimistä sängyistään ohjaamaan niitä.
Aloin pelätä, ettei luotsielämä ollutkaan aivan niin romanttista
kuin olin kuvitellut; ainakin oli sen tässä puolessa jotakin peräti
proosallista.
Yö oli sangen pimeä, vaikka tähtiä tuikki tiheässä taivaalla. Minun
pelkäämäni perämies seisoi ruorissa ja ohjasi vanhaa alusta erästä
vilkuttavaa tähteä kohti taivaanrannalle, samalla kun hän piti laivaa
kuitenkin virranuomassa. Molempien rantojen väliä ei ollut täyttä
engl. penikulmaa, mutta sentään ne näyttivät hyvin kaukaisilta,
sumuisilta ja epäselviltä. Perämies sanoi:
"Meidän on laskettava Jonesin istutuksille, sir."
Nyt riemuitsi minun kostonhimoinen mieleni. Sanoin itsekseni:
"Onneksi olkoon, mr. Bixby! -- Tulee hauskaa teidän hakea Jonesin
istutukset pimeässä -- oikein toivon, ettette koskaan niitä löytäisi,
niin kauan kuin elätte."
"Ylä- vai alapäähänkö istutuksia?" kysyi Bixby tyynesti.
"Yläpäähän."
"Se ei käy päinsä. Vesi on liian matalalla. Ei ole pitkä matka
alapäähän, ja siihen saatte tyytyä."
"Hyvä, sir. Jollei Jones ole siihen tyytyväinen, niin sanokoon mitä
tahansa."
Senjälkeen perämies poistui. Iloni alkoi vähitellen kylmetä ja
ihmetykseni kasvaa. Tässä oli ihminen, joka ei ainoastaan tyynesti
ottanut löytääkseen noita istutuksia sysimustassa yössä, vaan oli
päällepäätteeksi valmis löytämään kumman tahansa pään niistä. Mieleni
kovin teki kysyä erästä seikkaa, mutta minä olin niin tarpeeksi
täynnä minulle murahdettuja tylyjä vastauksia, että minä katsoin
parhaimmaksi pitää suuni kiinni. Kysymys, minkä minä olisin tahtonut
esittää, oli vain se, missä määrin mr. Bixby todella oli niin suuri
aasi, että kuvitteli voivansa löytää istutukset yöllä, jolloin kaikki
maisema oli aivan samanlaista ja samanväristä. Mutta minä olin vaiti.
Opin tuona aikana pitämään kieleni hampaitten takana.
Mr. Bixby ohjasi heti rantaa kohden ja vähän ajan perästä hiipi aivan
pitkin rantaa, ihan kuin kirkkaalla päivällä. Eikä siinä kyllin --
hän hyräili sitäpaitsi --
"Taivahan Valtias, ilta jo saapuu" j.n.e.
Minusta tuntui kuin olisin uskonut henkeni hirveän huolettoman
mielipuolen käsiin. Hetken kuluttua kääntyi hän minuun ja kysyi:
"Mikä on ensimäisen niemen nimi New Orleansin yläpuolella?"
Minua ilahutti, että voin hetkeäkään epäröimättä vastata. Sanoin,
etten sitä tiennyt.
"Tuhannen tulimmaista, mitä se merkitsee?"
Hänen tapansa pelottivat minua tosiaan. Mutta minä toistin yhä
järkähtämättömästi, etten sitä tiennyt.
"Oletpa sinä kaunis lintu", sanoi mr. Bixby. "No, entä seuraava niemi
sitte?"