II

Kun minä olin poika, oli minulla ja tovereillani eräässä

pikkukaupungissa Mississipin länsirannalla vain yksi toiveittemme ja

kunnianhimomme päämäärä, nimittäin saada jokin paikka höyrylaivassa.

Meillä oli tosin silloin tällöin muitakin tulevaisuuden unelmia,

mutta ne olivat ohimeneviä, joka kerran kun taideratsastajajoukko

kävi kaupungissa, saimme me kaikki hehkuvan halun opetella

itsemme klowniksi. Ensimäiset neekerilaulajat, jotka esiintyivät

paikkakunnalla, herättivät meissä syvän kaipuun saada omistautua

tälle elämänuralle; ja välistä väikkyi mielessämme sekin rohkea

toivo, että jos saisimme elää ja olla kilttejä, niin Jumala sallisi

meistä tulla merirosvoja, kun tulisimme suuriksi. Kaikki nämä

tulevaisuuden suunnitelmat kalpenivat yksi toisensa jälkeen; mutta

höyrylaivaelämä säilytti aina viehätyksensä.

Kerran päivässä laski höyrylaiva laituriimme matkalla ylöspäin S:t

Louisista ja toinen alaspäin matkalla Keokukista. Ennenkuin nämä

tapaukset olivat sattuneet, elimme me kaikin toivossa; kun ne olivat

ohi, ei elämällä ollut enää mitään tarjottavana. Näin ei ollut laita

ainoastaan poikain, vaan koko kaupungin. Huolimatta vuosista, jotka

ovat sen jälkeen kuluneet, näen kaiken vielä elävänä edessäni:

vanhan valkean kaupungin, joka uinuu aamuauringon paisteessa; tyhjät

tai melkein tyhjät kadut; kaksi tai kolme kauppapalvelijaa, jotka

istuvat nukuksissa puotinsa edustalla alhaalla Rantakadulla, hakien

tasapainoa seinää vasten tuolin kahdella jalalla, leuat rintaan

painuneina ja hatut yli silmien vedettyinä; emäsiat pikkuporsaineen

verkkaan astuskelemassa jalkakäytävällä, einehtien meluunan kuoria

ja sydämiä; kaksi tai kolme vaatimatonta kasaa rahtitavaraa alhaalla

kivetyllä rantalaiturilla, ja kaupungin kuuluisan, paloviinalta

tuoksuvan juopporatin uinumassa niiden vähäisessä varjossa;

kaksi tai kolme halkolotjaa, jotka ovat kiinnitetyt laiturin

yläpäähän, kenenkään kuulematta aaltojen hiljaista loisketta niiden

laitoja vasten; suuren Mississipin, majesteetillisen, valtavan

Mississipin levittämässä penikulman laajuista, välkkyvää pintaansa

päivänpaisteessa; pimeän metsän vastaisella rannalla; "niemennenät"

yläpuolella kaupunkia, jotka rajoittavat näköalan kummallekin

suunnalle ja näyttävät muuttavan joen suureksi, autioksi, loistavaksi

sisäjärveksi! -- Äkkiä näyttäytyy kapea juova mustaa sauhua toisen

kaukaisen niemennenän päältä; samassa silmänräpäyksessä korottaa

musta laiturirenki, tunnettu terävistä silmistään ja valtavista

keuhkoistaan, mölinän, joka lyö korvat lukkoon: "Laa-a-aiva tulee!"

ja tuossa tuokiossa on näyttämö muuttunut. Juopporatti alkaa

liikkua, puotipalvelijat heräävät, vaunuja ja rattaita alkaa ratista

kivikadulla, väestö virtaa kaikista asumuksista ja kädenkäänteessä

on kuollut kaupunki elossa ja täydessä toimessa. Työntökärryt,

kuormavaunut, miehet, pojat, kaikki ryntäävät eri tahoilta samaan

kohtaan, höyrylaivalaiturille. Sinne saavuttua kiinnittävät

kaikki silmänsä lähestyvään laivaan niinkuin ennenkuulumattomaan

ihmeeseen. Ja laiva on todellakin aika komea näky. Se on pitkä, siro,

komea ja loistava; sillä on kaksi korkeaa, kauniisti koristettua

savupiippua vierekkäin, joiden välissä riippuu joku kullattu

koriste, joka heiluu edes takaisin tuulessa; muhkea "ohjaushytti"

pelkkää peililasia ja kultausta ylimmällä kannella; rataskomerot

upeilevat kultaisine säteineen laivan nimen ympärillä; konekansi,

myrskykansi ja teksaskansi komeilevat hienoine, vaaleaksimaalattuine

rautakaiteineen; Amerikan lippu liehuu iloisesti tangossa; kaikki

uunit ovat auki ammollaan ja tulet liekehtivät uljaasti niissä;

ylin kansi vilisee matkustajia; suuren kellon luona seisoo kapteeni

tyynenä, mahtavana, kaikkien kadehtimana; sysimusta savu vyöryy

paksuina pilvinä savutorvesta -- halpaa huvia, joka aikaansaadaan

heittämällä muutamia halkoja pesään juuri vähää ennen johonkin

kaupunkiin saapumista; miehistö on ryhmittynyt kannen katokselle;

leveä rantaporras pistää alihangan sivusta, ja sen äärimäisessä

kärjessä keikkuu taitavasti kadehdittava merimies köysivyyhti

kädessään; pidätetty höyry viheltää kimeästi hanoista; kapteeni

nostaa kättään -- kello soi; pyörät seisovat; sen jälkeen alkavat

ne pyöriä vastakkaiseen suuntaan, vellovat vedet muutamassa

silmänräpäyksessä kuohuksiin, -- ja nyt lepää höyrylaiva hiljaa. Ja

nyt alkaa hurja kiire päästä maihin, päästä laivaan, purkamaan ja

ottamaan vastaan kuormaa, kaikki yhtaikaa ja keskeymättä perämiesten

kajahtelevien kirousten, haukkumasanojen ja komennushuutojen

seuraamana ja avustamana. Kymmenen minuuttia myöhemmin on höyrylaiva

taas lähtenyt rannasta, minkään lipun liehumatta tangossa ja

mustan savun tupruamatta savutorvista -- vielä kymmenen minuuttia

lisäksi, ja kaupunki on taasen kuollut, ja juopporatti on uudelleen

rauhallisesti nukahtanut tavarakääryjen varjoon.

[Amerikalaiset jokihöyrylaivat eroavat rakenteeltaan melkoisesti

europalaisista. "Voidakseen kuvitella sellaista alusta", sanoo v.

Hesse-Wartegg, "täytyy ajatella kaunista kolmikerroksista rakennusta

puulautalla, joka vain etu- ja takakeulassa pistää muutaman jalan

vedenpinnan yläpuolelle. Alin kerros (jossa koneet ovat) on

tarkotettu tavaroita varten; toisessa kerroksessa on salonki, jonka

ympärillä matkustajain hytit sijaitsevat; kolmannessa kerroksessa

on asumuksia kapteenia, upseereja ja miehistöä varten; ylinnä on

perämies pienessä lasihytissä. Kaksi pitkää, kapeaa savutorvea ja

joitakuita lyhty- ja lipputankoja kohoaa yli uinuvan palatsin."]

Isäni oli rauhantuomari, ja minä olin vakuutettu siitä, että hänellä

oli ehdoton valta elämän ja kuoleman suhteen -- että hän voi

silmänräpäyksessä hirtättää kenen tahansa, joka ei ollut hänelle

mieleen. Tämä oli tosin yleensä kunniaksi kylläkin minulle, mutta

siitä huolimatta oli hetkiä, jolloin en kokonaan voinut vaijentaa

palavaa haluani päästä höyrylaivapojaksi. Aluksi tuntui minusta

kuin olisin mieluimmin tahtonut päästä tarjoilijaksi, niin että

olisin voinut näyttäytyä puettuna valkoiseen esiliinaan ja pudistaa

pöytäliinaa kaiteen yli kaikkien toverien nähden. Myöhemmin tuntui

minusta merimies, jonka oli tapana seistä köysivyyhti kädessä

rantaportaalla, kadehdittavimmalta. Mutta ikävä kyllä -- kaikki

tämä ei ollut muuta kuin valveilla olevan unia, liian taivaallisia

voidakseen koskaan toteutua. Eräänä päivänä meni muuan poika

menojaan eikä hänestä kuultu sen koommin pitkään aikaan. Vihdoin

ilmestyi hän jälleen koneenrasvaajana eräässä laivassa. Tämä tapaus

vapisutti kaikkien niiden hyvien opetusten perusteitakin, joita

minä olin saanut pyhäkoulussa. Kysymyksessä oleva nuorukainen

ei ollut koskaan kunnostautunut millään erikoisen hyveellisellä

vaelluksella, kun _minä_ taas aina tunnollisesti olin pysytellyt

hyveiden polulla -- ja siitä huolimatta hän oli saavuttanut tuon

kuulumattoman korkean kunnian, kun minä taas edelleen sain huokailla

surullisessa mitättömyydessä, ja se heittiö ei ollut sitte edes

jalomielinen onnessaan. Hän sovitti aina niin, että hänellä oli

joku ruostunut ruuvi tai muu sentapainen puhdistettavana silloin

kun laiva oli meidän laiturissa, ja hän istui aina jollain

silmäänpistävällä paikalla konekannella ja suoritti tätä työtään,

jotta me kaikki olisimme nähneet hänet, kadehtineet häntä ja

vihanneet häntä, ja joka kerran kun hänen laivansa oli nostettu

maalattavaksi ja korjattavaksi, tuli hän kotiin ja käydä ketkutteli

ympäri kaupunkia mustimmissa ja rasvaisimmissa vaatteissaan, niin

ettei kukaan ihminen silmänräpäykseksikään voinut unhottaa, että

hän oli höyrylaivapoika; ja lisäksi ahtasi hän puheeseensa joukon

höyrylaiva-sanantapoja, joihin hän oli niin tottunut, varjele,

ettei hän voinut muistaa, että toiset eivät voineet ymmärtää niitä.

Hän puhui hevosen "ylihangan-puolesta" säädyttömällä tavalla, joka

suorastaan pakotti toisen toivomaan hänelle kuolemaa. Ja hän puhui

"Sangluista" (S:t Louis) niin vastenmielisen tuttavallisesti,

että olisi voinut luulla hänen syntyneen ja kasvaneen siellä --

linkosi esiin viittauksia tapauksista, jolloin hän "oli kulkenut

ylös Neljättä katua, tiedättehän", tai kun hän oli ollut mukana

jossain tulipalossa hoitamassa höyryruiskua, "Vanhaa Missouria",

minkä jälkeen hän ivallisesti vihjasi, että sinä päivänä paloi

tarpeeksi monta taloa, jotta niillä olisi voinut rakentaa meidän

kaupunkimme kolmeen kertaan. Pari poikaa oli aikaisemmin ollut

meidän kunnioittavan ihmettelymme esineenä, koska he kerran olivat

olleet S:t Louisissa ja heillä oli piskuinen tuntemus sen ihmeistä

-- mutta heidän aikansa oli nyt kokonaan mennyttä. He noudattivat

nöyrää vaikenemista tai vetäytyivät kokonaan taamma, heti kun tuo

pelottava koneenkäyttäjän alku ilmaantui näköpiiriin. Sillä elikolla

oli myös aina rahoja, ja hän käytti aina hiusöljyä. Sitäpaitsi omia

aikojaan käyvä hopeakello ja mahdottoman loistavat messinkiperät.

Hänellä oli nahkavyö uumillaan, ja hän halveksi housunkannattimia.

Jos mitään nuorukaista koskaan sydämellisesti on ihailtu ja

vihattu ystäviensä ja aikalaistensa taholla, oli se hän. Ei mikään

kaupungin tyttönen voinut vastustaa hänen lumousvoimaansa. Hän löi

joka ainoan pojan laudalta. Kun hänen höyrylaivansa vihdoin eräänä

päivänä räjähti ilmaan, levisi sydämiimme hiljainen tyytyväisyys,

sellainen, jota me emme olleet tunteneet moneen kuukauteen. Mutta

kun hän viikko senjälkeen tuli kotia pelastuneena, elävänä ja

kuuluisana, sekä esiintyi kirkossa kaikkine laastarilappuineen ja

siteineen kuin mikäkin loistava sankari, jota kaikki katselivat,

josta kaikki puhuivat -- näytti meistä todellakin kuin kaitselmuksen

puolueellisuus tuohon halveksittavaan matelijaan nähden olisi

saavuttanut huipun, jota tuskin voi hyväksyä.

Tämän olion loistava ura voi aikaansaada vain yhden tuloksen, ja se

seurasi heti. Poika toisensa jälkeen meni höyrylaivaan. Papin pojasta

tuli koneenkäyttäjä. Tohtorin ja pormestarin pojista tuli perämiehiä.

Ravintoloitsijan pojasta tuli tarjoilija erääseen laivaan; etevimmän

kauppiaamme neljästä pojasta ja maatuomarin kahdesta tuli luotseja.

Luotsina oleminen oli kuitenkin etevintä kaikesta. Luotsilla oli

jo siihen aikaan, kun kaikki palkat olivat paljo alemmat kuin

sittemmin, ruhtinaallinen palkka -- sadastaviidestäkymmenestä

kahteensataanviiteenkymmeneen dollariin kuussa ja kaikki ilmaiseksi.

Hänen tulonsa kahtena kuukautena olisivat riittäneet papin koko

vuosipalkan maksamiseen.

Mutta vielä oli meistä muutamia jälellä -- valitettavia olioita,

joiden vanhemmat eivät sallineet heidän "lähteä joelle."

Seurauksena tästä oli, että minä eräänä päivänä karkasin tieheni.

Sanoin etten koskaan, koskaan enää tule kotia, ennenkuin tulen

mahtavasti täysin valmiina luotsina. Mutta kuinka olikaan, ei se

näyttänytkään käyvän aivan niin helposti kuin olin ajatellut. Minä

menin nöyrästi erääseen suurimmista laivoista, joita oli ahtautuneina

kuin sardiineja S:t Louisin laivaveistämöä pitkin, ja kysyin kainosti

luotseja, mutta sain vain äreitä ja lyhyitä vastauksia perämiehiltä

ja miehistöltä. Minun täytyi tyytyä tähän kohteluun sillä kertaa,

mutta lohduttauduin ajatellen sitä aikaa, jolloin minä olisin suuri

ja kunnioitettu luotsi ja minulla olisi kasoittain rahaa, niin että

voisin lyödä kuoliaaksi muutamia noista perämiehistä ja maksaa niistä.

Aika kului, ja minun kunnianhimoiset unelmani näyttivät yhtä

toteuttamattomilta. Mutta minä en kehdannut palata kotiin. Olin

Cincinnatissa, kun aloin tehdä suunnitelmia uutta elämänuraa varten.

Olin juuri lukenut retkikunnasta, jonka hallitus oli lähettänyt

tutkimaan Amatson-joen juoksua. En vaivannut itseäni tämän suuren

yrityksen yksityisseikoilla -- yksityisseikat eivät koskaan ole

olleet minun asioitani. Pistin vain pillit pussiin ja ostin lipun

New Orleansiin, vanhaan puolimätään alukseen nimeltä "Paul Jones."

Kuudentoista dollarin edestä voin sydämestäni nauttia sen salongin

kauhtuneesta ja likaisesta loistosta, jonka lähin omistaja olin,

sillä "Paul Jonesilla" ei ollut erityistä vetovoimaa kokeneempiin

matkustajiin.

Kun vihdoin lähdimme porhaltamaan pitkin leveää Ohiota, tunsin

yht'äkkiä muuttuneeni uudeksi olennoksi, joka melkein herätti omaa

ihastustani. Minä olin _matkustaja!_ Koskaan ei millään sanalla

ole ollut makeampaa makua suussani kuin tällä. Tunsin itseni niin

ylpeäksi, niin yleväksi, niin läpeensä oman arvoni ja tärkeyteni

täyttämäksi, että kaikki epäjalot tunteet katosivat sielustani

ja minä voin katsoa ei-matkustavia kanssa-ihmisiäni säälillä,

jossa tuskin oli halveksimisen hiventäkään. Kun pysähdyimme

pikkukaupunkeihin ja lastauspaikkoihin, en voinut olla huolettomasti

kumartumatta konekannen aitauksen yli, herättääkseni rannalla olevien

poikien kateutta ja nauttiakseni siitä. Jolleivät ne näyttäneet

huomaavan minua, aivastin minä herättääkseni niiden huomion tai

siirrähdin sellaiseen paikkaan, jossa niiden oli mahdoton kääntää

huomiotaan minusta. Ja heti kun huomasin, että ne katselivat minua,

aloin haukotella ja ojennella itseäni sekä muulla tavoin osottaa,

että olin kerrassaan ikävystynyt ja kyllästynyt matkustamiseen.

Olin koko ajan paljain päin ja oleskelin parhaastapäästä tuulessa

ja auringonpaahteessa, saadakseni niin pian kuin mahdollista

itselleni vanhan matkustajan ahavoittuneen ja päivänpolttaman ihon.

Jo seuraavana päivänä sain tuntea iloa, joka täytti sieluni mitä

puhtaimmalla kiitollisuudella: nahka rupesi halkeilemaan kaulastani

ja nenältäni. Oikein minä toivoin, että pojat ja tytöt siellä kotona

olisivat minut nähneet nyt.

Ennen pitkää saavuimme Louisvilleen -- tai ainakin sen välittömään

läheisyyteen. Me tartuimme pohjaan joillekin särkille keskelle

virtaa ja jäimme makaamaan siihen neljäksi päivää. Aloin sinä aikana

tuntea itseni niin kotiutuneeksi laivalla kuin olisin kuulunut

perheeseen jonkinlaisena kapteenin pikkupoikana ja perämiehen

nuorempana veljenä. Ei kukaan voi kuvitella, kuinka ylpeäksi tunsin

itseni huomatessani tämän, tai miten liikuttava ja sydämellinen

hellyys noita ihmisiä kohtaan alkoi täyttää sydäntäni. En voinut

arvata silloin, kuinka syvästi ylpeä laivamies halveksii kurjan

maalla-asujan moista julkeutta. Ennen kaikkea paloi minussa halu

kääntää suuren, kiivaan ensimäisen perämiehen huomio itseeni.

Tässä tarkoituksessa pidin häntä herkeämättä silmällä, toivoen

vihdoin saavani tilaisuuden tehdä hänelle jonkun palveluksen. Tämä

tilaisuus tuli viimein. Yleisen melun vallitessa, jonka aiheutti joku

temppu lastauksessa, ärjäsi äkkiä perämies kääntymättä erikoisesti

kehenkään: "Tänne kanki!" Minä, joka tavallisuuden mukaan olin

lähettyvillä, ehätin kaikkien edelle, riensin silmänräpäyksessä hänen

eteensä ja sanoin nöyrästi: "Olkaa hyvä ja sanokaa minulle, missä se

on, niin minä juoksen heti hakemaan!"

Jos joku lumppujen kerääjä tarjoutuisi äkkiä Venäjän keisarille

suorittamaan hänen hyväkseen jonkun mutkikkaan valtiollisen

tehtävän, olisi mahdotonta, että tämä valtias tulisi enemmän

hämmästyneeksi kuin "Paul Jonesin" perämies silloin minun rohkeasta

esiintymisestäni. Hän lakkasi totisesti kiroomastakin. Hän seisoi

hiljaa kädet sivulla ja tirkisteli alas minuun. Tarvittiin kymmenen

sekuntia ennenkuin hän oli saanut kootuksi takaisin hämmentyneet

sielunkykynsä. Sitten hän sanoi painavasti: "No, jopa h----ssä!"

ja kääntyi takaisin työhönsä näköjään aivan kuin oltuaan silmä

silmää vastaan jonkun ongelman kanssa, joka on liian monimutkainen

ratkaistavaksi.

Minä piilottelin ja etsin yksinäisyyttä koko lopun päivää. En

mennyt alas päivälliselle; viivyttelin menemästä illallisellekin

siksi kunnes kaikki muut olivat lopettaneet. En enää tuntenut

olevani miehistön kanssa niin läheistä sukua kuin aamulla. Mutta

vähitellen heräsivät elonhenget minussa samalla kun taas menimme

virtaa alaspäin. Olin pahoillani siitä, että vihasin perämiestä

niin hirveästi kuin vihasin, sillä itse asiassa oli mahdotonta

kenenkään -- ainakaan pojan -- olla ihailematta häntä. Hän oli

kookas, leveäharteinen ja jäntevä, ja hänen kasvonsa olivat

melkein kokonaan parran peittämät; hänen oikeaan käsivarteensa

oli tatuoitu punainen ja sininen nainen molemmin puolin sinistä

ankkuria, jossa oli punainen köysi; -- ja mitä kirouksiin tulee,

oli hän mestari. Kun hän oli lastausta valvomassa, pysyttelin aina

hänen läheisyydessään kuuntelemassa ja katselemassa häntä. Hän oli

kokonaan oman majesteettitunteensa läpitunkema ja antoi muidenkin

sen tuntea. Jos hän antoi pienimmänkin käskyn, laukasi hän sen

kuin pitkäisen leimauksen ja antoi sitä seurata pitkän, kierivän

ukkosenjyrinän kirouksina. En voinut olla mielessäni vertaamatta

sitä tapaa, jota tavallinen maanjussi käyttää käskyjä antaessaan

ja sitä millä perämies niitä antoi: Jos joku tavallinen ihminen

esim. tahtoisi maihinmenosillan muutetuksi jalan verran, sanoisi

hän melkein varmasti näin: "Kuules, Jussi tai Ville, ole hyvä ja

siirrä tätä rantaporrasta vähän." Mutta paneppa perämies hänen

sijaansa, niin saat silmänräpäyksessä kuulla hänen ärjyvän: "Hei

tänne, senkin kelvottomat kuhnukset! -- Nostakaa rantaporras ales

ensin, kuuletteko! Nostakaa rantaporras ales ensin, sanon minä! --

Nopeasti toimeen! -- Mitä tuhannen miljoonaa paistettua pikkupirua

te siekailette? -- Ettekö saa jalkojanne liikkumaan, senkin kirotut

maamyyrät! -- Kuuletteko mitä minä sanon? -- Jalat liikkeelle! --

No, ettekö te nosta rantaporrasta ensin? Mitä? -- Mitä? -- Enemmän

taaksepäin! -- Enemmän taaksepäin! -- No, kiirehtikää, sanon minä,

muuten niin --! -- Istu ja pala! -- Nukutteko te, miehet -- No, niin

-- -- minnekä sinä sen tynnyrin aiot viedä? -- Perään päin, sanon

minä, perään päin, muuten pakotan sinut nielemään sen kokonaan,

-- no, tuleeko siitä mitään, senkin -- senkin kilpikonnan ja

pattijalkaisen hautajaishevosen välimuoto!!!!"

Olisin suonut osaavani puhua sillä tavalla.

Kun särkyneet tunteeni olivat alkaneet jonkun verran tyyntyä

perämiehen kanssa sattuneen ikävän kohtauksen jälkeen, aloin

vähitellen kainosti lähennellä yhtä laivan vaatimattomimmista

virkailijoista -- yövartijaa. Aluksi hän minulle ärjyi, mutta

lopulta uskalsin tarjota hänelle uuden savipiipun, ja tämä saattoi

hänet lempeämmälle tuulelle. Sallipa hän minun istua vierellään

ison kellon lähellä myrskykannella, ja antautuipa aikaa myöten

kanssani keskusteluunkin. Hän olisi tuskin voinut muuta tehdäkään,

niin selvästi osotin minä, kuinka suurta kunniaa tunsin hänen

alentuvaisuudestaan, ja niin hartaasti kuuntelin jokaista sanaa,

mikä kirposi hänen huuliltaan. Hän nimitteli minulle ne epäselvät

niemet ja saaret, joiden ohi soluimme yön pimeydessä, ja vähitellen

alkoi hän puhua itsestään ja kertoa minulle elämänsä vaiheita.

Hän näytti tosin hentomieliseltä ollakseen mies, jolla on kuusi

dollaria palkkaa viikossa. Mutta minä imin ahnaasti joka ainoan sanan

uskolla, joka olisi voinut siirtää vuoria, jos se vain olisi tullut

järkevästi käytettyä. Mitäpä minuun kuului, että hän oli likainen,

rasvainen ja löyhkäsi paloviinalle? Mitäpä minuun kuului, ettei

hänen puheensa ollut kieliopin mukaista ja että hänen kiroilunsa oli

niin huonotekoista, että sen pikemmin voi sanoa laimentaneen hänen

keskusteluaan? -- Hän oli suurta vääryyttä kärsinyt ihminen, kovaa

kokenut mies, ja siinä oli kaikki mitä minun tarvitsi tietää. Kun

hän kehitti surullista historiaansa, tippuivat hänen kyyneleensä

lyhdylle, jota hän piti polvillaan, ja minäkin itkin osaaottaen. Hän

kertoi olevansa englantilaisen aatelismiehen poika. Hänen isänsä

piti hänestä, mutta vieroi häntä, sentähden että hän oli pieni; ja

senvuoksi lähetettiin hänet jo lapsena "yhteen noista vanhoista,

ikivanhoista akatemioista" --, hän oli unohtanut nimen. Aikoinaan

kuoli aatelismies, minkä jälkeen minun surkuteltavan ystäväni äiti

"kahmasi" koko omaisuuden ja "syrjäytti" hänet. Sitte kun äiti oli

syrjäyttänyt hänet, onnistui muutamien ylhäisön jäsenten, joihin hän

oli ystävällisissä suhteissa, hankkia hänelle paikka kajuuttavahtina

eräällä aluksella; -- ja tästä kohdasta alkaen heitti yövartijani

kaikki ajan, paikan ja mahdollisuuden estävät kahleet ja syöksyi

päistikkaa kertomukseen, joka oli täynnä mitä uskomattomimpia

seikkailuja -- kertomukseen, joka oli niin verinen ja niin täpötäysi

mitä järkyttävimpiä ja itsetiedottomia konnankoukkuja, että minä

istuin hengitystäni pidätellen, ihmeissäni, lumottuna, väristen,

ihaillen ja jumaloiden! -- Olipa kova kolaus, kun sittemmin keksin,

että mielenkiintoinen yövartijani itse asiassa oli yksinkertainen,

raaka, tietämätön, hentomielinen juoppohullu, joka oli ravinnut

mielikuvitustaan kiihottavilla nurkkanovelleilla ja rikosromaaneilla,

joista hän oli kokoonpannut tämän lorun; sen oli hän sitte kertonut

minuntapaisilleni herkkäuskoisille nuorukaisille niin usein, että

vihdoin itsekin oli alkanut uskoa sitä.