Kun naisten kunnianhimo jättää kauneuden, viehkeyden ja naisellisuuden
ja pyrkii muille aloille, päättyy asia tavallisesti sillä, että he
lopuksi pukeutuvat miesten vaatteihin ja alkavat niissä esiintyä.
Halu näytellä miestä ilmenee jo kristinuskon ensimäisen aikakauden
hurskaassa legendamaailmassa ja useammalla kuin yhdellä sen ajan
pyhistä naisista oli kiihkeä halu vapautua kodin tavoista ja
seuraelämästä.
Sellaisen esimerkin tarjoo m.m. hieno roomalaisneiti Eugenia, jonka
seikkailu kuitenkin päättyi tavalla, joka ei ole harvinainen, siten
nim., että hänen, jouduttuaan pahaan pulaan miehisten rakkausjuttujensa
tähden, täytyi turvautua luonnollisen sukupuolensa tarjoamiin
apukeinoihin pälkähästä pelastuakseen.
Hän oli ylhäisen roomalaisen tytär. Hänen isänsä asui perheineen
Aleksandriassa, missä oli niin kosolta filosofeja ja kaikenlaisia
oppineita. Niin sai Eugeniakin erittäin huolellisen kasvatuksen ja
hän mieltyi itse tieteeseen niihin määrin, että hän, kohta kun oli
lapsenikänsä kuluttanut, kulki jokaisen filosofin, skolastin ja puhujan
koulussa, kuin ylioppilas, jota tehdessään hänellä aina oli mukanaan
kaksi siroa ikäistänsä poikasta. He olivat hänen isänsä vapautetun
orjan poikia, jotka olivat kasvatetut hänen rinnallaan ja joiden täytyi
ottaa osaa kaikkiin hänen opintoihinsa.
Ajan mukaan tuli tytöstä mitä ihanin neiti, ja hänen
lapsuudentoverinsa, jotka molemmat, ihmeellistä kyllä, olivat nimeltään
Hyazinthus, kasvoivat niinikään solakoiksi nuorukaisiksi, ja missä
rakastettava Eugenia oli nähtävissä, siellä nähtiin myöskin aina hänen
molemmilla puolillaan kummatkin Hyazinthukset solakoina ja soreina
kulkevan hänen takanaan, sillä aikaa kuin heidän herrattarensa heihin
selin kääntyneenä väitteli heidän kanssaan.
Ei ole yhdelläkään sinisukalla ollut kahta sopivampaa seuralaista,
milloinkaan ei heillä ollut muuta mielipidettä kuin Eugeniallakin ja
aina olivat he tietämisessä hänestä tuumaa jälessä, niin että hänellä
aina oli oikeus puolellaan eikä hänen milloinkaan tarvinnut peljätä
sanovansa jotain ymmärtämättömämpää kuin seurakumppaninsa.
Kaikki Aleksandrian kirjatoukat tekivät elegioja ja mieterunoja tästä
runollisesta ilmiöstä ja kummankin Hyazinthin täytyi huolellisesti
kirjottaa nämä värsyt kultaiselle taululle ja kantaa niitä hänen
takanaan.
Joka puolelta vuodelta kävi hän vain kauniimmaksi ja oppineemmaksi, ja
hän samoili jo kaikessa rauhassa uusplatonilaisen opin salaperäisiä ja
eksyttäviä puistikolta, kun nuori prokonsuli Aquilinus häneen rakastui
ja pyysi hänen isältään häntä vaimokseen. Mutta isä kunnioitti ja
pelkäsi tytärtään niihin määrin, ettei hän roomalaisesta isänoikeudesta
huolimatta uskaltanut tehdä tyttärelleen mitään ehdotuksia, vaan
kehotti kosijaa itse toimimaan, vaikkakaan hänelle kukaan vävy ei ollut
tervetulleempi kuin Aquilinus.
Mutta Eugeniakin oli jo ehtinyt salaa iskeä silmänsä Aquilinukseen,
sillä tämä oli uljain, arvossapidetyin ja ritarillisin mies
Aleksandriassa ja sitäpaitsi pidettiin häntä sekä henkevänä että
hyväsydämisenä miehenä.
Kuitenkin otti hän vastaan rakastuneen konsulin rauhallisesti ja
arvokkaasti, pergamenttikääröjen ympäröimänä ja Hyazinthien seistessä
nojatuolin molemmin puolin. Toisella heistä oli yllään taivaansininen
puku, toisella ruusunpunainen ja Eugenialla itsellään lumivalkea, ja
heitä saattoi yhtä kernaasti luulla kolmeksi kauniiksi ja hennoksi
pojaksi kuin kukoistavaksi neitoseksi.
Tämän tuomioistuimen eteen astui nyt miehekäs Aquilinus pukeutuneena
yksinkertaiseen arvokkaaseen togaan. Hän olisi mieluimmiten halunnut
tunnustaa rakkautensa yksinkertaisella ja sydämellisellä tavalla.
Mutta kun hän näki, ettei Eugenia lähettänyt pois nuorukaisia,
istuutui hän tuolille hänen eteensä ja esitti pyyntönsä harvoin ja
miehekkäin sanoin, jota tehdessään hänen täytyi itseään tyynnytellä,
sillä hän katseli päätään kääntämättä Eugeniaa ja näki tämän suuren ja
rakastettavan sulon.
Eugenia hymyili tuskin huomattavasti eikä edes punastunut, sillä hänen
tieteenharrastuksensa ja henkinen sivistyksensä olivat opettaneet
hänet hillitsemään kaikki tavallisen elämän hennommat liikutukset.
Hän otti sentähden ylleen vakavan, syvämielisen katsannon ja vastasi:
"Sinun toivomuksesi saada minut vaimoksesi, oi Aquilinus, on minulle
mitä suurimmaksi kunniaksi, mutta ei voi saada minua kuitenkaan
menettelemään epäviisaasti; ja ajattelematonta olisi, jos me, toisiamme
koettelematta, seuraisimme ensimäistä raakaa pyydettä. Ensimäinen
ehto, joka tulevan puolisoni tulee täyttää, on se, että hän ymmärtää
ja kunnioittaa minun henkisiä harrastuksiani ja pyrkimyksiäni ja
ottaa niihin osaa. Niin ole tervetullut luokseni kilpailussa näiden
nuoruudentoverieni kanssa, minun kerallani tutkimaan korkeimpia
asioita. Silloin ei meiltä ole puuttuva tilaisuutta oppia näkemään
olemmeko toisillemme luodut vai emmekö, ja jonkun aikaa kestäneen
yhteisen henkisen harrastuksen jälkeen tunnemme toisemme niin tarkkaan
kuin kahden jumalanluoman sopii, jotka eivät halua vaeltaa pimeydessä,
vaan valossa."
Aquilinuksen sisässä alkoi jo salaa kuohua, mutta hän vastasi tähän
korkealentoiseen puheeseen ylpeän rauhallisesti: "Jollen sinua tuntisi,
Eugenia, en olisi sinua vaimokseni pyytänyt, ja minut tuntee suuri
Rooma yhtä hyvin kuin tämä maakunta! Jollei sinun tietosi nyt jo riitä
sinulle sanomaan mikä minä olen, niin pelkään, ettei se koskaan tule
riittämään. Enkä minä ole tullut tänne uudelleen koulua käydäkseni vaan
noutaakseni itselleni aviopuolison; ja mitä näihin kahteen poikaseen
tulee, niin olisi, jos minulle soisit kätesi, ensimäinen toivomukseni,
että heidät vihdoinkin laskisit luotasi ja antaisit heidät
vanhemmilleen takaisin, jotta he voisivat heitä avustaa ja olla heille
hyödyksi. Nyt pyydän, että annat minulle vastauksen, et oppineena, vaan
todellisena naisena."
Nyt oli jo kaunis filosofi kuitenkin käynyt punaiseksi kuin
purppurainen neilikka ja hän vastasi sykähtelevin sydämin. "Vastaukseni
on pian annettu, sillä huomaan sinun sanoistasi, ettet minua rakasta,
oi Aquilinus! Se olisikin minulle yhdentekevää, jollei olisi loukkaavaa
valehdella jalosukuisen roomalaisen tyttärelle."
"Minä en valehtele milloinkaan", sanoi Aquilinus kylmästi. "Jääkää
hyvästi!"
Eugenia käänsi päänsä pois vastaamatta tähän tervehdykseen, ja
Aquilinus astui hitaasti talosta kotiansa kohti. Eugenia aikoi,
ikäänkuin ei mitään olisi tapahtunut, ottaa esille kirjansa, mutta
kirjaimet tanssivat hänen silmissään ja Hyazinthien täytyi lukea
hänelle ääneen, sillä aikaa kuin hän täynnänsä tulista suuttumusta
ajatuksineen retkeili omilla teillään.
Sillä vaikka hän tähän päivään saakka oli pitänyt konsulia sinä
miehenä, jonka hän mieluimmiten ottaisi puolisokseen, jos hänen
kerran täytyi joku ottaa, niin oli konsuli nyt tullut hänelle
ylipääsemättömäksi loukkauskiveksi.
Aquilinus puolestaan hoiti kaikessa rauhassa tehtäviään ja suri
salaa omaa hulluuttaan, joka ei sallinut hänen unohtaa tuota
koulumestarimaista kaunotarta.
Kului sitten lähes kaksi vuotta, joiden aikana Eugeniasta tuli jos
mahdollista vielä merkillisempi ja todella loistava personallisuus,
ja Hyazintheistäkin oli tullut kaksi vahvaa parrakasta nuorukaista.
Vaikkakin joka suunnalla alettiin tätä kummallista menoa kaiheksia
ja vaikka ihailevien epigrammien asemasta ruvettiin sepittämään
ivallisia pilkkarunoja, ei Eugenia kuitenkaan saanut luopuneeksi
henkivartijoistaan; sillä vielähän eli Aquilinus, joka oli tahtonut
kieltää häntä niitä pitämästä. Aquilinus kulki levollisena tietään
eikä näyttänyt enää sen koommin immestä välittävän, mutta hän ei
katsonut ketään muutakaan naista, eikä enää kuultu hänen suunnittelevan
muutakaan kosintaa, niin että häntäkin alettiin soimata siitä, että
hän, korkea virkamies, edelleen eleli naimatonna.
Sitä enemmän varoi itsepäinen Eugenia lähettämästä luotaan pahennusta
herättäneitä nuorukaisiaan, koska se saattaisi näyttää sovinnon
merkiltä. Sitä paitsi viehätti häntä yleisen tavan ja julkisen
mielipiteen uhalla tehdä tiliä teoistaan vain itselleen ja säilyttää
näissä oloissa, jotka olisivat muille naisille olleet vaarallisia, jopa
sietämättömiä, sydämessään tietoisuuden puhtaasta elämästä.
Tällaiset tavallisuudesta poikkeamiset olivat niihin aikoihin ilmassa.
Kuitenkaan ei Eugenia tuntenut itseään onnelliseksi eikä tyytyväiseksi;
hänen seuralaisensa saivat filosofoida läpi taivaan, maan ja helvetin
tullakseen taas äkkiä keskeytetyksi ja saadakseen tuntikaudet samoilla
herrattarensa kanssa maita ja metsiä. Eräänä aamuna tahtoi hän ajaa
maatilalle; hän ohjasi itse vaunuja ja oli mitä herttaisimmalla
tuulella. Taivaalla loisti kirkas kevätpäivä ja ilma oli täynnä
balsamintuoksuja. Hyazinthitkin iloitsivat Eugenian iloisuudelle.
Niin ajoivat he pienen esikaupungin läpi, missä kristittyjen oli
sallittu pitää jumalanpalvelustaan. He viettivät juuri pyhäpäivää;
munkkiluostarin kirkosta kaikui hurskas laulu ja Eugenia pidätti
hevosia kuunnellakseen ja hänen korviinsa sattuivat psalmin sanat:
"Niinkuin naarashirvi vesilähteelle niin ikävöi minun sieluni, o Herra,
sinun tykösi! Minun sieluni kaipaa elävää Jumalaa!"
Näiden sanojen kaikuessa, hartaiden ja nöyrien äänten laulamana, kävi
hänen konstikas olentonsa äkkiä yksinkertaiseksi, hänen sydämeensä
oli satutettu ja se näytti nyt tietävän mitä tahtoi, ja verkalleen
sanaakaan puhumatta ajoi Eugenia edelleen maatilalle. Siellä pukeutui
hän miesten vaatteihin, viittasi Hyazinthit luoksensa ja jätti
maakartanon tapaamatta ketään palvelusväestä. Ja hän palasi takaisin
luostarin luo, kolkutti portille ja esitti abotille itsensä ja
seuralaisensa kolmena nuorena miehenä, jotka pyysivät tulla otetuiksi
munkeiksi luostariin, erota maailmasta ja elää Jumalalle. Hän oli
ottanut kaikesta niin hyvän selon ja osasi vastata niin täsmällisesti
abotin tutkaileviin kysymyksiin, että abotti otti heidät kaikki kolme,
joita hän piti hienoina ja ylhäisinä nuorukaisina, luostariin ja antoi
heidän pukea ylleen hengellisen puvun.
Eugenia oli kaunis enkelimäinen munkki, ja oli nimeltään Veli Eugenius,
ja Hyazinthitkin näkivät pyytämättään tulleensa muutetuiksi munkeiksi,
he kun olivat jo aikoja sitten tottuneet menettelemään kaikessa
naisellisen esikuvansa tahdon mukaan. Kuitenkaan ei munkkielämä ollut
heistä hullumpaa, sillä he saivat nyt viettää päivänsä verrattomasti
rauhallisemmin eikä heidän tarvinnut enää mitään tutkia ja he olivat
muuten jo ennestään tottuneet mukautumaan kuuliaiseen elämäntapaan.
Veli Eugenius sitävastoin ei levähtänyt, vaan hänestä tuli kuuluisa
munkki, jonka kasvot olivat kalpeat kuin marmori, jonka silmät
hehkuivat ja jonka käytös oli kuin arkkienkelin. Hän käänti useita
pakanoita, hoiti sairaita ja köyhiä, syventyi jumalansanaan, saarnasi
äänellä, joka oli kultaisen kellon ja tuli abotin kuoltua valituksi
hänen seuraajakseen. Niin oli nyt hento Eugenia seitsemänkymmenen
munkin, pienen ja suuren, päämies.
Hänen näin pysyessä seuralaisineen kadonneena, oli hänen isänsä
kysyttänyt orakelilta, mitä hänen tyttärestään oli tullut, ja tämä oli
ilmottanut, että jumalat olivat vieneet Eugenian ja asettaneet hänet
tähdeksi taivaalle. Pakanalliset papit tahtoivat täten kristityille
osottaa heidänkin tahollaan tapahtuvan ihmeitä, tietämättä että juuri
kristityillä oli heidän lintunsa satimessa. Jopa viitattiin erääseen
tähteen, jolla oli kaksi pienempää rinnalla kulkijaa, muka uutena
tähtikuvana, ja aleksandrialaiset seisoivat kaduilla ja talojensa
harjoilla ja katselivat korkeuteen, ja moni, joka kerran oli nähnyt
tytön katuja kulkevan ja muisti hänen kauneutensa, tositeolla rakastui
tuohon tähteen ja kurkisti siihen kostein silmin, sen rauhallisena
kulkiessa taivaan tummaa sineä.
Myöskin Aquilinus tähysi taivaisiin, mutta hän pudisti päätään eikä hän
tahtonut saada selvyyttä asiassa. Sitä lujemmin uskoi kadonneen isä
orakelin selitykseen ja tunsi itsensä siitä aika tavalla mairitelluksi
sekä osasi pappien avulla järjestää niin, että Eugenialle pystytettiin
kuvapatsas ja että hänelle osotettiin jumalallista kunnioitusta.
Aquilinus, jonka viran puolesta täytyi antaa suostumuksensa, teki sen
sillä ehdolla, että kuva tulisi aivan kadonneen näköiseksi; se oli
helposti tehtävissä, sillä hänestä oli olemassa suuri joukko veistoksia
ja rintakuvia, ja niin asetettiin hänen marmorinen kuvapatsaansa
Minervan temppelin esisaliin, ja kelpasi se yhtä hyvin jumalien
kuin ihmistenkin nähtäväksi, sillä se oli, huolimatta täydellisestä
yhdennäköisyydestä kadonneen kanssa, ihanneteos sekä pään ja ruumiin
asennon että vaatetuksen laskoksien puolesta.
Luostarin seitsemänkymmentä munkkia oli, saatuaan tietää tästä
uutuudesta, kovasti suutuksissa sen voiton johdosta, joka täten oli
pakanallisella taholla saatu, uuden jumalankuvan pystyttämisestä ja
kuolevaisen naisen julkeasta palvelemisesta. Kiivaimmin panettelivat
he naista itseään muka maankulkijana ja petollisena ilveilijänä ja he
melusivat päivällisen aikaan aivan tavattomasti. Hyazinthit, joista
oli tullut kaksi nöyrää pientä pappismiestä ja jotka pitivät abotin
salaisuuden haudattuna povessaan, katselivat tätä merkitsevästi, mutta
hän viittasi heitä olemaan vaiti ja panetteli ja melusi hänkin muiden
mukana rankaisuksi entiselle pakanalliselle ja syntiselle itselleen.
Mutta keskiyön aikaan nousi Eugenia vuoteeltaan, otti käteensä vahvan
vasaran ja lähti hiljaa luostarista särkemään omaa kuvaansa. Helposti
löysi hän loistavan marmorisen kaupunginosan, missä temppeli ja yleiset
rakennukset sijaitsivat ja missä hän itsekin oli viettänyt nuoruutensa
ajan. Ketään ei näkynyt liikkeellä tässä mykässä kivisessä kaupungissa;
juuri kun nuori munkki astui ylös temppelin portaita, kohosi kuu
yli kaupungin pimennon ja heitti päivänheleän valon temppelin
etusalin pylväskäytäviin. Silloin näki Eugenia kuvansa; valkean kuin
vastapudonnut lumi, ihmeellisen ihanan ja kauniin, olkapäät sirosti
alasvaluvan vaipan peitossa, silmät täynnä pyhää intoa uneksien
kaukaisuuteen tähyilevinä ja suu keveässä hymyssä.
Uteliaana astui kuvan luo kristitty nainen vasara kohotettuna
kädessään; mutta suloinen vavistus värisytti hänen sydäntään, kun
hän näki kuvan koko loistossaan; vasara vaipui alas ja hän iloitsi
sydämessään nähdessään edessään oman muinaisen olentonsa. Katkera
kaipuu valtasi hänet sitten, hänestä tuntui kuin olisi hän karkotettu
kauniimmasta maailmasta ja kuin hän nyt ilottomana varjona harhailisi
tyhjyydessä; sillä vaikka taiteilija oli kuvasta tehnyt ihannekuvan,
esitti se juuri sentähden Eugenian alkuperäisintä sisintä olemusta,
jonka hänen tieteelliset harrastuksensa olivat kätkeneet näkyvistä,
ja hän tunsi nyt eräänlaista ylevää turhamaisuutta tuntiessaan siinä
paremman itsensä kuunvalon lumoavassa loistossa. Hänen oli, kuin olisi
hän, puhuaksemme uudenaikaiseen tapaan, pelannut väärillä korteilla.
Äkkiä kuului reippaita miehenaskelia; Eugenia kätkeytyi vaistomaisesti
pylvään varjoon ja näki Aquilinuksen korkean vartalon astuvan esiin.
Eugenia näki, kuinka hän asettui patsaan eteen, katseli sitä kauvan
ja lopulta laski kätensä sen kaulaan painaakseen keveän suutelon
marmorisille huulille. Sitten kääriytyi hän mantteliinsa ja kulki
hitaasti pois katsoen useamman kerran taakseen hohtavaa kuvaa. Eugenia
vapisi niin, että hän itse sen huomasi; suuttuneena astui hän uudelleen
kuvan eteen vasara koholla tehdäksen lopun tästä synnillisestä pilasta;
mutta sen sijaan että hän olisi lyönyt rikki sen kauniin pään, painoi
hänkin, kyyneliin puhjeten, suudelman sen huulille ja kiiruhti pois,
sillä hän kuuli yövahdin askelten lähestyvän. Aaltoilevin povin hiipi
hän kammioonsa eikä nukkunut sinä yönä ennenkuin auringon noustessa, ja
aamurukouksen aikana uneksi hän nopeassa vaihtelussa asioista, jotka
olivat rukouksesta sangen kaukana.
Munkit kunnioittivat abotin unta pitäen sitä hartauden harjottelusta
johtuvan yövalvonnan seurauksena. Mutta lopulta näkivät he itsensä
pakotetuiksi murtautumaan Eugenian makuukammioon, sillä hänelle
oli tarjolla aivan erikoinen tehtävä. Muuan ylhäinen leski, jonka
kerrottiin makaavan sairaana kristillisen avun tarpeessa, oli
lähettänyt häntä noutamaan pyytääkseen abotti Eugeniuksen hengellistä
puolestapuhumista ja neuvoa, hän kun jo kauvan aikaa sitten oli oppinut
kunnioittamaan hänen toimintaansa ja hänen olentoaan. Munkit eivät
tahtoneet menettää tätä tilaisuutta vallotukseen, mikä kirkolle täten
oli tarjolla, ja herättivät Eugenian. Puolittain hämmennyksissä ja
posket punottavampina kuin pitkään aikaan tätä ennen lähti hän matkaan,
mietiskellen enemmän aamuista untaan ja viimeöistä pylväskäytävää kuin
sitä tehtävää, joka oli hänen suoritettavanaan. Hän astui pakanallisen
lesken taloon ja vietiin hänen huoneeseensa sekä jätettiin siellä
kahden kesken hänen kanssaan. Kaunis, tuskin kolmenkymmenen vuotias
nainen makasi leposohvalla pitkänään, mutta ei sairaana ja vaivaisena,
vaan ylpeydestä ja elämänhalusta loistavana. Tuskin saattoi hän pysyä
hiljaa ja rauhallisena, kunnes luuloteltu munkki oli hänen toimestaan
istunut aivan hänen lähelleen; sitten tarttui hän munkin molempiin
valkeihin käsiin, painoi päänsä niiden yli ja peitti ne suudelmilla.
Eugenia, jonka ajatukset olivat muualla, ei ollut huomannut naisen
kevytmielistä ulkonäköä vaan piti hänen menettelyään nöyryyden ja
hengellisen antautumisen merkkinä eikä häntä sentähden estellyt. Tästä
rohkaistuneena kääri pakananainen käsivartensa Eugenian kaulaan,
luullen syleilevänsä nuorta ja kaunista munkkia. Lyhyesti, ennen kuin
Eugenia tiesi tämän taivaallista tunsi hän itseään intohimoisesti
puristettavan ja suunsa peitettävän rajuilla suudelmilla. Hämmästyneenä
havahtui hän vihdoin hajamielisyydestään, mutta kului aikaa, ennen
kuin hänen onnistui päästä irti tuosta hurjasta syleilystä ja nousta
seisaalleen.
Mutta silloin alkoi pakanallisen saatanan kieli liikkua; myrskyisin
sanoin ilmotti pakanatar luulotellulle abotille rakkautensa ja
kaipuunsa ja koetti kaikin tavoin hänelle todistella, että hänen
kauneutensa ja nuoruutensa velvollisuus oli tyydyttää hänen kaipuunsa,
ja että hän juuri sentähden oli noudattanut hänet tänne. Sen ohella
teki hän uusia hyökkäyksiä ja suloisia viettelyksiä, niin että Eugenian
oli vaikea torjua hänet luotaan, mutta lopulta abotti kuitenkin
rohkaisi mielensä ja luki hänelle lakia hehkuvin silmin sekä ilmotti
hänelle niin voimakkain manauksin kuin munkille on mahdollista, että
jumalansana jo tunsi hänen huonon tuumansa epäonnistumisen, saman jota
Potifarin vaimo ja niin moni muu oli yrittänyt. Pakananainen hyökkäsi
kuin tiikeri Eugenian kimppuun, sulki hänet vielä kerran syliinsä kuin
rautaisin käsivarsin, veti hänet mukanansa vuoteeseen ja päästi samalla
sellaisen kiljunnan, että palvelijattaret syöksyivät joka taholta
huoneeseen.
"Auttakaa! Auttakaa!" huusi hän, "tämä mies tahtoo tehdä minulle
väkivaltaa", ja samassa laski hän vapaaksi Eugenian, joka peloissaan ja
säikähdyksissään kavahti jalkeille.
Ohi juoksevat naiset alkoivat pian kirkua vielä kauheammin kuin
heidän emäntänsä ja huusivat mieshenkilöitäkin paikalle. Eugenia ei
säikähdyksestä saanut sanaa suustaan, vaan pakeni talosta täynnänsä
häpeää ja inhoa joukon melun ja sadatusten seuraamana.
Nyt ei pirullinen leski kammonut juosta oikopäätä suuren kansajoukon
seuraamana konsuli Aquilinuksen luo muka valittamaan munkin
häpeällisestä menettelystä. Hän kertoi, kuinka munkki oli pyhänä
miehenä tullut hänen taloonsa tungetellen ensin käännytyshankkeineen
ja sitten, niiden epäonnistuttua, yrittäen riistää häneltä hänen
kunniansa. Kun koko hänen seurueensa todisti hänen puheensa todeksi,
antoi vihastunut Aquilinus sotaväen heti ottaa luostarin haltuunsa ja
tuoda abotin ja munkin hänen luokseen, jotta hän saisi tuomita.
"Näinkö te alatte toimintanne, te kurjat teeskentelijät?" puhui hän
heille ankaralla äänellä. "Oletteko jo niin röyhkeitä, että te, joiden
olemassaolo hädin tuskin suvaitaan, loukkaatte meidän naistemme kunniaa
ja hiivitte ympäri kuin raivoisat sudet? Onko teidän mestarinne, jota
minä kunnioitan enemmän kuin teitä, te valehtelijat, opettanut tai
sallinut sellaista? Ei suinkaan! Te olette kurjia raukkoja, jotka
olette ottaneet itsellenne väärän nimen voidaksenne kaikessa rauhassa
palvella pahetta! Puolustautukaa, jos voitte, syytöstä vastaan!"
Häpeämätön leski uudisti nyt, ulkokullaisten huokausten ja kyynelten
keskeyttämänä, valheellisen kertomuksensa. Kun hän oli lopettanut ja
jälleen sievästi kääriytynyt viittaansa, katselivat munkit pelolla
toisiaan ja abottiaan, jonka viattomuutta he eivät epäilleet, ja he
korottivat yhteisesti äänensä torjuakseen valheellista syytöstä. Mutta
sekä lesken palvelijat että useat naapurit ja ohikulkijat, jotka olivat
nähneet abotin häpeissään ja peloissaan pakenevan talosta ja jotka siis
pitivät häntä syyllisenä, todistivat nyt toinen toisensa perästä ja
äänekkäästi tehdystä häpeällisestä teosta niin että munkki-parkain puhe
hukkui kokonaan tähän yleiseen kirkunaan.
He katselivat nyt epäluulolla abottiinsa ja hänen nuoruutensa tuntui
monelle harmaaparralle heidän keskuudessaan antavan epäilyksiä.
He huusivat, että jos hän oli syyllinen, niin olisi Jumala hänet
rankaiseva, niin kuin hekin nyt antoivat hänet maallisen tuomarin
käsiin.
Kaikkien katseet suuntautuivat nyt Eugeniaan, joka seisoi yksin
ihmisjoukon keskellä. Hän oli maannut itkien kammiossaan, kun häntä
ja munkkeja tultiin noutamaan ja oli nyt kaiken aikaa seisonut
alas luoduin silmin ja munkkikaapu syvään pään yli vedettynä sekä
oli mitä surkeimmassa tilassa; jos hän säilytti syntyperänsä
ja sukupuolensa salaisuuden, niin täytyi hänen alistua väärän
syytöksen alle, ja jos hän ne tunnustaisi, niin nousisi myrsky
luostaria vastaan voimakkaampana kuin ennen ja sitä uhkaisi varma
perikato, sillä luostari, jolla abottina oli kaunis nuori nainen,
saisi luonnollisesti osakseen pahansuovan pakanamaailman pilkan ja
halveksunnan. Tätä pelkoa ja epävarmuutta ei hän olisi tuntenut,
jos hänellä, munkkikielellä puhuen, olisi ollut puhdas sydän; mutta
sitten viime yön oli epätietoisuus saanut sijan hänen mielessään, ja
onneton kohtaus synnillisen lesken kanssa oli saattanut hänet vielä
enemmän sekaannuksiin, niin ettei hänellä enää ollut rohkeutta esiintyä
päättäväisesti.
Mutta kun Aquilinus vaati häntä puhumaan, muisti hän tämän rakkauden
ja luottaen siihen keksi hän pakotien. Hiljaisella ja nöyrällä äänellä
vakuutti hän olevansa syytön ja sanoi tahtovansa näyttää sen konsulille
toteen, jos hän saisi puhua kahdenkesken hänen kanssaan. Hänen äänensä
sointu liikutti Aquilinusta, ilman että tämä tiesi minkä tähden, ja hän
suostui puhumaan kahdenkesken syytetyn kanssa. Hän antoi viedä hänet
talonsa sisimäisiin huoneisiin ja meni sinne hänen kanssaan. Nyt loi
Eugenia silmänsä häneen, heitti päähineen niskaan ja sanoi: "Minä olen
Eugenia, jota kerran olet pyytänyt vaimoksesi!"
Heti tunsi Aquilinus hänet ja oli vakuutettu hänen sanojensa
totuudesta; mutta samassa hänessä heräsi voimakas suuttumus ja
mustasukkaisuus, kun hän tapasi kadonneen lemmittynsä naisena, joka
koko ajan oli elellyt salaa seitsemänkymmenen munkin parissa. Hän teki
sentähden itselleen väkivaltaa ja uskotteli Eugenialle, samalla kun hän
häntä tutkien tarkasteli, ettei hän lainkaan uskonut hänen sanojaan, ja
puhui: "Sinä olet todella kevytmielisen neitsyen näköinen. Mutta se ei
minua liikuta; olen vaan halukas tietämään, mitä olet leskelle tehnyt."
Eugenia kertoi vavisten ja arkaillen koko tapahtuman, ja Aquilinus
huomasi kertomuksen koko laadusta syytöksen valheellisuuden ja
kehnouden, mutta vastasi kylmäverisyyttä teeskennellen: "Ja millä
tavalla olet sinä sitten, jos olet Eugenia, tullut munkiksi, missä
tarkotuksessa ja kuinka on se ollut mahdollista?"
Hänen näin puhuessaan punastui Eugenia ja loi silmänsä hämmentyneenä
maahan; kuitenkaan ei hänestä tuntunut vastenmieliseltä olla täällä
ja taas pitkästä ajasta puhua vanhalle hyvälle tuttavalleen itsestään
ja elämästään; sentähden ei hän vitkastellutkaan, vaan kertoi
yksinkertaisin sanoin kaiken mitä hänelle sitten hänen katoamisensa
oli tapahtunut, mutta Hyazintheistä ei hän ihmeellistä kyllä puhunut
sanaakaan. Kertomus miellytti Aquilinusta ja hänelle kävi hetki
hetkeltä vaikeammaksi salata jälleen löydetyltä kaunottarelta
mieltymystään. Kuitenkin hillitsi hän itsensä ja päätti vastaisen
kohtelunsa varalle ottaa selvää, oliko hänellä myöskin mitä siveyteen
ja tapojen puhtauteen tulee entinen Eugenia edessään.
Hän sanoi sentähden: "Kaikki tuo on hyvin kerrottua tarua, kuitenkaan
en pidä sitä tyttöä, joka sinä nyt sanot olevasi, omituisuudestaan
huolimatta, mahdollisena tuollaisiin sopimattomiin seikkailuihin;
ainakin olisi todellinen Eugenia pitänyt edullisempana ruveta nunnaksi.
Sillä miksi hyödyksi tai hurskaudeksi voi taivaan nimessä munkkikaapu
ja elämä seitsemänkymmenen munkin parissa olla oppineimmallekaan
ja hurskaimmallekaan naiselle? Sentähden pidän sinua yhä edelleen
parrattomana miehen lurjuksena, johon en lainkaan usko. Sitäpaitsi on
mainitsemani Eugenia selitetty jumalaiseksi ja tähdissä asuvaksi, hänen
kuvansa seisoo pyhitettynä temppelissä, ja sinun käy huonosti, jos
edelleen pysyt kiinni synnillisessä väitteessäsi."
"Tuota kuvaa on eräs mies viime yönä suudellut!" vastasi Eugenia
hiljaisella äänellä ja katsoi merkitsevästi hämmästyneeseen
Aquilinukseen, joka puolestaan tuijotti häneen kuin johonkin
yliluonnollisilla ominaisuuksilla varustettuun. "Kuinka voi sama mies
kiduttaa henkilöä, jonka mukaan kuva on tehty?"
Mutta Aquilinus voitti hämmennyksensä, oli kuin hän ei olisi noita
sanoja kuullut, ja jatkoi kylmästi ja ankarasti: "Lyhyesti sanoen,
kristittyjen munkkipoloisten tähden, jotka minusta näyttävät
viattomilta, en voi enkä tahdo uskoa, että sinä olet nainen! Valmistau
tuomittavaksi, sillä sinun selityksesi eivät ole minua tyydyttäneet!"
Silloin huudahti Eugenia: "Siispä auttakoon minua Jumala!" ja repäisi
munkkipukunsa kahtia, kalpeana kuin valkea ruusu ja lyyhistyen kokoon
häpeästä ja epätoivosta. Mutta Aquilinus otti hänet käsivarsillensa,
painoi hänet rintaansa vasten, kääri vaippaansa ja kyyneleet putoilivat
hänen silmistään tytön kauniille päälle. Aquilinus huomasi hyvin, että
Eugenia edelleen oli kunniallinen nainen. Hän kantoi hänet lähimpään
huoneeseen, missä oli rikkaasti varustettu vierasvuode, laski hänet
siihen hellävaroin ja peitti hänet purppuraisella peitolla poskiin
saakka. Sitten suuteli hän häntä suulle kolme tai neljä kertaa, lähti
ulos ja sulki oven jälessään. Sen jälkeen otti hän käteensä vielä
lämpimän munkinkaapun, joka makasi lattialla, ja lähti taasen ulos
valtavan kansanjoukon luo sekä puhui sille: "On tapahtunut ihme. Te
munkit olette viattomia ja voitte palata takaisin luostariinne. Teidän
abottinne oli paha henki, joka tahtoi teitä turmella ja vietellä.
Ottakaa tämä hänen kaapunsa ja ripustakaa se johonkin muistoksi
hänestä; sillä muutettuaan minun silmieni edessä ihmeellisellä tavalla
muotoaan, raukesi hän tyhjiin ja katosi näkymättömiin! Mutta tämä
nainen, joka käytti hyväkseen tätä pahaa henkeä teitä turmellakseen, on
epäluulonalainen noituudesta ja on heitettävä vankeuteen. Menkää nyt
kotia näine hyvinenne ja olkaa tyytyväiset!"
Kaikki hämmästyivät tätä puhetta ja katselivat peloissaan pahan hengen
kaapua. Leski puolestaan kalpeni ja peitti kasvonsa sekä paljasti
siten huonon omantuntonsa. Kunnon munkit iloitsivat voitostaan
ja lähtivät matkaan tyhjän kaapunsa kanssa aavistamatta, minkä
suloisen olennon se oli sisäänsä kätkenyt. Leski vietiin vankeuteen;
Aquilinus kutsui uskollisimmat palvelijansa tykönsä sekä lähti heidän
kanssaan kiertelemään kaupungin kauppiasten luona ostaen kantamuksen
kallisarvoisia naisten vaatteita. Ne toimitti orja niin nopeasti ja
salaa kuin suinkin taloon.
Hiljaa astui konsuli siihen huoneeseen, missä Eugenia oli, istuutui
hänen vuoteensa reunalle ja näki, että hän nukkui aivan tyynenä
niinkuin ainakin joku joka lepää vaikeiden ponnistusten jälkeen. Hänen
täytyi hymyillä Eugenian mustalle leikatulle munkinpäälle ja siveli
keveällä kädellä hänen lyhyttä paksua tukkaansa. Silloin tämä heräsi ja
avasi silmänsä.
"Tahdotko nyt vihdoin tulla vaimokseni?" kysyi Aquilinus, johon
kysymykseen Eugenia ei vastannut myöntäen eikä kieltäen vaan värisi
vain hiljaa purppuraisen peitteen alla, johon hän oli kääriytynyt.
Sitten toi Aquilinus hänen vuoteensa viereen kaikki ne vaatteet ja
kalleudet, mitä hieno rouva niihin aikoihin tarvitsi pukeutuakseen
kiireestä kantapäähän, ja jätti hänet yksin.
Auringonlaskun jälkeen samana päivänä ajoi hän Eugenian keralla,
ainoastaan muutamain uskottujen saattamana, eräälle maakartanoistaan,
joka oli yksinäisellä viehättävällä paikalla tuuheiden puiden varjossa.
Maakartanossa toimitettiin vihkiminen mitä suurimmassa hiljaisuudessa,
ja vaikka oli kulunut näin paljon aikaa, ennenkuin he tulivat yhteen,
ei heistä kuitenkaan tuntunut mikään aika hukkaan kuluneelta, päin
vastoin tunsivat he mitä vilpittömintä kiitollisuutta siitä onnesta,
jonka he olivat toisilleen valmistaneet. Aquilinus omisti päivät
työlleen ja ajoi iltasella nopeimmilla hevosillaan puolisonsa luo.
Myrskyisinä ja sateisina päivinä rakasti hän joskus kiiruhtaa
tavallista varemmin maakartanoon Eugeniaa ilahuttaakseen.
Eugenia ryhtyi puolestaan sen enemmittä mutkitta samalla
perusteellisuudella, jota hän oli osottanut filosofiassa ja
uskonnollisessa lihankidutuksessa, harrastamaan aviollista rakkautta
ja uskollisuutta. Mutta kun hänen hiuksensa olivat saaneet
tavallisen pituuden, vei Aquilinus hänet, keksien jonkun nerokkaan
tarinan selitykseksi, takaisin Aleksandriaan, saattoi hänet hänen
hämmästyneiden vanhempiensa luo ja vietti loistavat häät.
Isä tosin ällistyi suuresti tavatessaan kuolemattoman jumalattaren ja
taivaallisen tähtikuvan asemasta rakastuneen maallisen aviorouvan,
ja näki kaipuulla vihityn muistopatsaan vietävän temppelistä; mutta
kuitenkin kiitettävästi kyllä painoi enemmän ilo tyttären takaisin
paluusta, isä kun sai hänet nyt kauniimpana ja rakastettavampana kuin
koskaan ennen. Marmoripatsaan asetti Aquilinus talonsa kauneimpaan
huoneeseen; mutta hän varoi sitä enää suutelemasta, hänellä kun nyt oli
alkuperäinen taideteos lämminverisenä luonaan.
Kun Eugenia sitten oli tarpeeksi oppinut tuntemaan avioelämää, suuntasi
hän kasvatuksensa puolisonsa käännyttämiseen kristinuskoon, jota hän
edelleen tunnusti, eikä hän levännyt ennenkuin Aquilinus julkisesti
liittyi hänen uskoonsa. Legenda tietää vielä kertoa, kuinka koko perhe
sitten muutti Roomaan siihen aikaan, jolloin kristillisvihamielinen
Valerianus oli noussut hallitukseen, ja kuinka Eugenia tuli kuuluksi
uskonsankariksi ja marttyyriksi ja vasta silloin oikein osotti suurta
hengenvoimaansa.
Hänen vaikutuksensa Aquilinukseen oli tullut niin suureksi, että hän
saattoi ottaa hengelliset Hyazinthinsakin mukaansa Aleksandriasta
Roomaan, missä hekin voittivat marttyrikruunun. Heidän esirukouksensa
lienevät hyödyksi etenkin ahkeroille koulutytöille, jotka ovat jääneet
luvuissaan toisista jälelle.