Brandolf, nuori oikeusopin tutkija, riensi porraskäytävää ylös talon
ensimäiseen kerrokseen, missä eräs hänelle tuttu perhe asui, ja
siinä ajatuksissaan loikatessaan astuimelta toiselle oli hän vähällä
kaataa naisihmisen, joka keskellä portaita istuen kiillotti veitsiä.
Hänestä tuntui kuin häntä olisi veitsellä pistetty kantapäähän; hän
katsahti taakseen ja näki allaan vihasta punaiset kasvot, jotka, mikäli
hän saattoi alasvedetyn pääliinan tähden huomata, olivat nuorehkon
naisen, jota hän piti palvelijattarena. Vihoissaan ja suutuksissaan
katseli nainen alas työhönsä, ja Brandolf astui sydämessään loukattuna
tuttavansa asuntoon. Siellä tarkasteli hän saappaansa korkoa ja
huomasi, että sen kantapään nahkaan oli todella syntynyt pieni naarmu.
"Kuinka surkeita olemmekin, me ihmiset!" huudahti hän. "Joka päivä
puhumme me rakkaudesta ja ihmisyydestä ja joka päivä loukkaamme teillä,
portaissa ja käytävissä jotakin lähimäistämme! Tosin emme tahallamme;
mutta täytyypä minun itselleni tunnustaa: jos tuo nainen olisi
atlaspuvussa istunut portailla, niin olisinpa varmaan hänet huomannut!
Kunnia tuolle veitsiä kiillottavalle, puolustuskuntoiselle olennolle,
joka on ainakin painanut kostavan tutkaimensa kantapäähäni, ja hyvä
sekin, ettei se ollut mikään Akilleenkantapää."
Hän kertoi tuttavilleen pienen kohtauksensa. Kaikki huudahtivat: "Se
oli paronitar!" ja perheenisä lisäsi: "Rakas Brandolf! tällä kertaa
on teidän humaaninen omatuntonne vienyt teidät harhaan! Tuo nainen
porraskäytävässä on todellinen paronitar, joka pelkästä ilkeydestä,
estääkseen siten kulkua porraskäytävässä, ja itaruudesta, hän kun
ei henno käyttää omia huoneitaan siihen tarkotukseen, sotkee ja
kiillottelee yleisessä porraskäytävässä eikä sen ohella aatelisessa
ylpeydessään meitä porvarillisia tervehdi eikä edes luo katsettaan
meihin!"
Ihmeissään tästä kummallisesta selityksestä uteli Brandolf lähemmin
paronittaresta. Hän oli muutamia viikkoja sitten muuttanut taloon
kerroksen toisella puolen olevaan pienempään huoneustoon ja oli heti
kiinnittänyt ovelle loisteliaan nimensä sekä samalla ripustanut
ikkunaan ilmotuksen, jossa hän tarjosi vuokralle kalustetun huoneuston.
Joitakin vuokralaisia oli siinä jo asunutkin, mutta kukaan ei ollut
voinut kestää paria päivää pitempää aikaa, kun he jo olivat maksettuaan
melkoisen laskun paenneet tiehensä. Se joka joutui mokoman vuokraajan
satimeen, ei saanut omassa huoneessaan tupakoida, ei maata upealla
sohvalla, ei kulkea koluten huoneessaan, vaan hänen täytyi ottaa
saappaat jaloistaan säästääkseen mattoja; hän ei saanut yönutussa
eikä edes paidanhihoissa oleilla ikkunan ääressä, jottei hän siten
häpäisisi tätä vapaaherrallista asuntoa, ja sen lisäksi oli hän kuin
avuton vanki, sillä paronittarella ei ollut mitään palvelusväkeä,
vaan teki hän itse kaikki tehtävät ja kieltäytyi jyrkästi jokaisesta
palveluksesta, mikä ei suorastaan kuulunut hänen velvollisuuksissa.
Joka aamu asetti hän vuokralaisensa huoneeseen pullon puhdasta vettä
ja täytti iltasin vesiastian, mutta muutoin ei hän suostunut tuomaan
lasiakaan, vaikka hänen vuokralaisensa olisi janoon nääntynyt. Kaiken
tämän teki hän epäystävällisin sanoin tai ei puhunut ollenkaan mitään.
Kukaan ei tuntenut hänen perhesuhteitaan eikä mistä hän oli tullut; hän
ei seurustellut kenenkään kanssa, ja kun hänen taloudelliset toimensa
pakottivat hänet menemään kaivolle ja pihalle piikain ja palvelusväen
keskuuteen, kulki hän heidän keskellään äänetönnä kuin joku pahahenki.
Lyhyesti, kaikki olivat yksimielisiä siitä, että hän oli ilkeämielinen
paholainen, joka piti epäystävällistä ja outoa peliään omaksi edukseen
ja oli muka laskenut, että hän menettelynsä kautta saisi aikaan sen,
että hänen vuokralaisensa alituisesti vaihtuivat ja hän siten sai
tilaisuuden maksattaa heillä useita pieniä, liioteltuja laskuja ja
kiskoa heiltä ylimääräisiä vuokrarahoja, jos he ennen määräaikaa
muuttivat tiehensä. Tämä suunnitelma, jos se oli totuuden kanssa
yhtäpitävä, ei ollutkaan huono, sillä talo oli kauniin liikekadun
varrella, joka houkutteli aina uusia varakkaita muukalaisia vuokraamaan
paronittaren huoneen, mistä he kuitenkin pian luopuivat ja jättivät
sijansa toisille.
Kun tämä kuvailu, monen merkillisen pikkupiirteen höystämänä,
oli päättynyt, tunsi Brandolf pikemmin salaista sääliä tuota
pahaa paronitarta kohtaan kuin vihaa tai halveksumista, ja kun
hänen tuttavansa pilalla kysyivät, eikö hän tahtoisi tulla heidän
naapurikseen ja asettua asumaan tuon merkillisen paronittaren luo,
vastasi hän vakavasti: "Miksi en? Olisipa hauska päästä hänen sisimmän
olentonsa perille ja vääntää hänen päänsä paikoilleen!"
Mutta kun hän näki, ettei talon emäntä pitänyt enemmistä puheista tässä
asiassa, vaikeni hän. Kadulle tullessaan johti vuokrailmotus, joka taas
oli ikkunassa, uudelleen paronittaren hänen mieleensä.
Brandolf ei voinut lainkaan käsittää, kuinka yleensä saattoi
pahanilkisten ja tyhmien ihmisten tähden joutua selkkauksiin' ja
ikävyyksiin. Niin hyväntahtoinen ja rauhaa rakastava kuin hän
pohjaltaan olikin, tunsi hän kuitenkin aina oikeata kaipuuta saada
torailla kaikenlaisten riitapukarien kanssa ja osottaa heille heidän
hulluutensa. Kun hän kuuli puhuttavan vääryydestä, suututtivat häntä
enemmän ne, jotka sitä kärsivät, kuin ne, jotka sitä harjottivat, koska
hänen mielestään jälkimäiset eivät milloinkaan pääse sokeudestaan,
jollei heille tehdä vastakynttä. Vain avoimen väkivallan jätti hän
silleen, se kun itse merkitsi itsensä eikä sentähden tarvinnut mitään
huomautusta esiintyäkseen täydessä surkeudessaan ja tuhotakseen itse
itsensä. Hän ymmärsi hyvin inhimillisiä olosuhteita ja luotti niin
suuresti inhimillisyyteen jokaisessa ihmisessä, että uskalsi yrittää
kaikkein jöröimmässäkin herättää eloon tämän perikuvan tai ainakin
saada syntiseen tietoisuuden siitä, että hänet jo oli opittu tuntemaan
sekä että hän tapaisi voittajansa. Mutta — olipa että se johtui siitä,
että kiukuttelijat jo kaukaa vainusivat hänen voitollisen varmuutensa,
tai ihmislasten yhteisestä kohtalosta, joka harvoin antaa meidän
toivojemme toteutua — niin ei Brandolfille tarjoutunut yhtään kunnon
tilaisuutta, ja missä ikinä joku pahanilkinen olento kukoisti, sinne
tuli hän aina liian myöhään ehtiäkseen taittaa toivomansa kukkasen.
Sentähden kulki hän paronittaren oven ohi kuin suljetun paratiisin
sivu, jonne hän täydestä sydämestään ikävöi taistelemaan sitä
vartioivien lohikäärmeiden kanssa.
Kun hänen tuttavansa perhe lapsineen palvelijoineen päivineen lähti
syyskuussa matkalle Italiaan viettämään talvea, tunsi Brandolf,
vaunujen verkalleen talonemännän silmälläpidon alaisina pois vieriessä,
ettei hänellä tässä talossa ollut oikeastaan enää mitään tekemistä ja
että hänen asiansa olisi ollut lähteä siivosti kotiinsa. Mutta hän
astuikin porraskäytävää ylös, soitti paronittaren ovelle, ja pyysi
nähdä hänen huoneitaan. Paronitar tunsi hänet heti siksi mieheksi,
joka oli häntä portaissa töytäissyt, ja naapuriväen jokapäiväiseksi
vieraaksi. Epäluuloisesti ja suurin silmin katsoi hän häneen puhumatta
sanaakaan ja piti käsin ovesta, ikäänkuin hän olisi tahtonut lyödä sen
kiinni toisen nenän edessä; kuitenkaan ei hän sitä uskaltanut tehdä,
vaan laski Brandolfin, annettuaan hänelle lyhyen vastauksen, sisään.
Happamen kohteliaasti vei paronitar hänet huoneita katsomaan; ne olivat
erittäin siististi ja kauniisti sisustettuja, ja Brandolf selitti
lyhyen tarkastelun jälkeen, jonka hän teki enemmän näön vuoksi, että
hän oli halukas vuokraamaan tämän huoneuston ja että hän jo seuraavana
päivänä muuttaisi siihen asumaan. Ilman vähintäkään ilonilmausta
kumarsi paronitar hiukan. Brandolf ei muutoin nytkään hänestä paljoa
nähnyt, sillä hänellä oli huivi käärittynä suojuksen tavoin pään ja
kaulan ympäri ja sitä paitsi oli hänellä yllään harmaa päällysvaate,
joka saattoi yhtä hyvin olla viitta kuin kotipuku. Brandolf riensi
ilmottamaan isäntäväelleen muutostaan. Nämä surivat sitä kovin, sillä
heillä ei ollut koskaan ollut niin rakastettavaa vuokralaista, ja kun
he itse olivat säännöllistä ja hyväluontoista väkeä, tuntui heistä
Brandolfin muutto kaksinkerroin selittämättömältä. He saattoivat
selittää sen ainoastaan siten, että Brandolfilla varakkaana ja
oppineena herrana oli omat mielitekonsa eikä mitään suruja, ja että hän
sentähden voi mielin määrin seurata päähänpistojaan.
Vasta kun Brandolf oli muuttanut kapineensa uuteen asuntoonsa
ja sinne sijottautunut, veti hänen huomionsa puoleensa näiden
huoneiden tavallisten vuokrahuoneiden sisustuksesta suuresti eroava
kalustus. Hänellä oli hallussaan kolme kadunpuoleista huonetta.
Niiden sisustus näytti järjestetyn koko perheen yhteisen neuvottelun
mukaan ja kaikki kalusto oli kallisarvoisesta aineksesta. Lattia oli
kauttaaltaan kirjavien mattojen peitossa, joita muutamin paikoin
oli kaksinkerroin; jokaisessa huoneessa oli kirjotuspöytä, hienoja
kaappeja, ylellisyyskaluja, pelipöytiä ja peilejä, sohvia ja pehmeitä
patjatuoleja loppumattomiin; komeat uutimet verhosivat ikkunoita
ja yksin seinilläkin tunkeili joukko tauluja, vaskipiirroksia ja
muuta sellaista, ikäänkuin olisi jonkun muuttaneen perheen kaikki
seinäkoristeet olleet siinä huutokauppaa varten näytteillä. Jos
tämän kautta näiden muutoin isonlaisten huoneiden koko jo näytti
suuresti pienentyneen, niin kävi asia vielä arveluttavammaksi nurkkiin
asetettujen hyllyjen tähden, joille oli kasattu suuri määrä maalattuja
ja kullattuja porsliinikaluja ja hienonhienoja lasikoruja, mitkä
vapisivat kuin haavanlehdet jokaisesta voimakkaammasta askeleesta.
Kaikille näille korutavaroille oli maalattu tai kaiverrettu sama
vaakuna, mikä myöskin komeili ulko-ovella paronitar Hedvig von
Lohausen-nimen yläpuolella. Myöhemmin maata pannessaan huomasi
Brandolf, että samainen vapaaherra-vaakuna oli kudottu myöskin ylen
loisteliaan vuoteen liinoihin, mikä näytti olevan toinen puolisko
muinaisista morsiusvuoteista. Kaikki kapineet näissä kolmessa täyteen
sullotussa huoneessa olivat mitä moitteettomimmassa kunnossa eikä
missään voinut nähdä tomuhiutaletta, ja Brandolfista näytti jo siltä,
kuin olisi vuokralainen vain määrätty kaiken tämän ihanuuden vartijaksi
ja kuin saisi hän pian tomupyyhkimen ja viuhkan käteensä. Sillä sen,
joka noiden huoneiden kunnossapidosta huolehti, tuli todennäköisesti
asua noissa huoneissa. Mutta on heti sanottava, ettei niin lainkaan
ollut asianlaita; puhdistus pantiin aina toimeen vuokralaisen
poissaollessa, ikäänkuin sen olisi tehnyt joku näkymätön henki, ja
lasi- ja porsliinikapineet olivat aina yhtä varmasti paikoillaan kuin
jos ei ihmiskäsi olisi niihin koskaan kajonnut ja kuitenkaan ei niillä
voinut keksiä pienintä tomuhiutalettakaan.
Nyt alkoi Brandolf tarkkaavasti odotella emännän huonoja tapoja ja
tottumuksia alkaakseen ihmisyyden nimessä sotaretken niitä vastaan.
Mutta hänen huono onnensa näytti täälläkin hänet tapaavan: vihollinen,
joka varmaankin aavisti uuden vastustajansa voiman, pysyi salassa.
Brandolf ei edes voinut tupakinsavulla ajaa vihollista luolastaan,
sillä hän ei polttanut, ja kun hän vartavasten osti itselleen sellaisen
pienen piipun, jota muurarit käyttävät työtä tehdessään, sekä vähän
huonoa tupakkia ja toi saaliinsa kotia ja sytytti piipun, täytyi hänen
jo kolme savua vedettyään heittää se ikkunasta ulos, niin pahalta se
maistui. Mattoja ja patjoja ei myöskään käynyt päinsä liata, sillä
hän ei ollut sellaiseen tottunut; niin ei hänellä ollut enää muuta
neuvoa kuin avata ikkuna ja siten saada aikaan vetoa. Lisäksi puki hän
ylleen flanellijakun, pani päähänsä mustasta silkistä tehdyn myssyn
ja asettui niin leveästi ikkunaan kuin mahdollista. Ei viipynytkään
kauan, ennenkuin vapaaherratar von Lohausen ilmaantui avoimeen
oveen, mainitsi katumelun tähden tavallista korkeammalla äänellä
vuokralaistaan nimeltä, ja kun tämä katsoi taakseen, osotti hänelle
suurta hevoskärpästä, joka lentäen kierteli huonetta. Naapurissa on
hevostalli, huomautti paronitar lyhyesti. Kohta otti Brandolf myssyn
päästään, ajoi kärpäsen huoneesta ja sulki ikkunan. Sitten pani hän
myssyn uudelleen päähänsä, mutta otti sen taas pois huomatessaan,
että nainen seisoi vielä huoneessa ja näytti katselevan häntä hänen
puuhassaan heikolla mielihyvällä. Niin, mikäli paronittaren totisista
ja surullisista kasvoista oli näkyvissä, saattoi niissä melkein huomata
kirkkaan iloisuuden välähdyksen, joka kuitenkin pian katosi, samoinkuin
itse rouvakin.
Toistaiseksi ei Brandolf tiennyt, millä nyt alottaa; hän kääriytyi
kauniiseen työnuttuunsa, pani jakkunsa ja myssynsä paikoilleen ja
istui sohvaan. Istuessaan keksi hän seinässä vihreistä ja kultaisista
lasihelmistä tehdyn soittonuoran ja veti siitä kohta voimalla. Kuin
tuulispää ilmestyi paronitar harmaassa puvussaan ja pää entiseen tapaan
huivin verhoamana. Brandolf pyysi lähettää sanan räätälilleen, joka
asui kaukana monen kadun päässä. Paronitar punasti; hänen täytyi itse
lähteä, sillä hänellä ei ollut palvelijaa, jonka olisi voinut lähettää.
Hetken kestävän vaitiolon jälkeen kysyi hän, oliko asialla kiire vai
saisiko se ehkä jäädä iltapäivään. Brandolf selitti, että asia oli
kiireellinen, sillä hän tahtoi ompeluttaa irti menneen napin takkiinsa,
jota juuri tänään aikoi käyttää. Paronitar katsoi häneen syrjästä
ja oli jo aikeissa lyödä oven kiinni, mutta kääntyi vielä kerran ja
kysyi, eikö hän voisi ommella nappia. "Epäilemättä, jos olette niin
ystävällinen", sanoi Brandolf, "nappi riippuu vielä yhdestä säikeestä
takissa. Mutta enpä voi teiltä sitä pyytää!"
"Onko parempi juosta puoli tuntia pitkin katuja?" vastasi hän ja meni
noutamaan pienen vanhan neulakorin, jossa oli neulatyyny ja muutamia
lankarullia. Brandolf ojensi hänelle takin ja hänen ylhäinen emäntänsä
ompeli kapein sorminensa napin kiinni. Kun hänen työnsä tähden täytyi
olla kirkkaammassa valossa, näki Brandolf nyt ensi kerran selvemmin
osan hänen kasvoistaan, pyöreän hienon posken, pienen varmapiirteisen
suun ja sen yläpuolella hiukan terävähkön nenän; syvään työn yli
painuneet silmät jäivät näkymättömiin päähineen varjoon. Mutta se
mikä oli näkyvissä oli läpikuultavan valkeaa ja muistutti vanhojen
saksalaisten kuvien nunnanpäitä, joiden esikuvina aina oli joku hiukan
riutunut ja samalla huolien painama nainen.
Kuitenkaan ei jäänyt paljon aikaa havainnontekoihin, sillä hän oli
kädenkäänteessä valmis ja kadonnut.
Näin oli Brandolf päässyt ensimäisen päivänsä päähän ja samalla
tavalla kului useita viikkoja ilman että sattui mitään, joka olisi
tarjonnut hänelle tilaisuuden puuttua asiain menoon. Hänen täytyi
sentähden tyytyä odottamiseen, tarkkaamiseen ja arvailemiseen; sillä
jokin salaisuus tämän kaiken takana piili, vaikkakin paronitarta oli
liiaksi pahanilkisyydestä paneteltu. Ensiksikin pani Brandolf merkille,
että se osa asuntoa, jossa paronitar asui, oli luoksepääsemätön ja
sulettu; hänellä oli hallussaan kyökki, yksi-ikkunainen kapea kamari
ja toinen pieni huone. Niissä oleskeli hän kaiket ajat ypöyksinään,
sillä lukuunottamatta leipuripoikaa ei hänen luonaan näyttänyt käyvän
ristinsielua. Yhden ainoan kerran oli Brandolf tilaisuudessa heittämään
pikaisen silmäyksen kyökkiin, jossa näkyi suuri paljous kauniita
keittokaluja; mutta mistään ei voinut päättää että siellä olisi koskaan
pidetty tulta tai keitetty. Koskaan ei sieltä kuulunut tulen rätinää
tai puun pauketta tai lihan ja vihannesten hakkuuta taikka paistuvien
makkarain surinaa voisulassa. Millä eli paronitar? Tässä alkoi
uteliaalle vuokralaiselle asia selvetä: varmaankaan ei millään! Hän
näkee nälkää — sillä aikaa kuin minä kulutan aikaa etsien syytä hänen
suruunsa! Kappale kurjuutta, köyhä paronitar, joka on joutunut yksin
maailmaan, ties minkä kohtalon oikun kautta!
Brandolf ei nauttinut asunnossaan muuta kuin aamuisin kahvia parin
tuoreen sämpylän keralla, josta hän tavallisesti jätti toisen
tarjottimelle. Eräänä päivänä luuli hän sitten huomanneensa että rouva
Hedvig von Lohausen noutaessaan pois tarjottimen, katsahti ahnaasti
lautaseen, nähdäkseen oliko toinen sämpylä jälellä, ja riensi nopeasti
tiehensä. Hänen silmänsä oli loistanut kuin tähti. Brandolfin täytyi
asettua ikkunan eteen tullakseen ajatustensa herraksi. Mitä on ihminen,
puheli hän itsekseen, mitä on mies ja nainen! Hehkuvin silmin pitää
heidän tavotella ravintoaan kuin metsän petojen!
Hän ei ollut koskaan tuota katsetta ennen nähnyt. Mutta kuinka kaunis
ja loistava olikaan hänen silmänsä ollut!
Eräänlaisella julmuudella jatkoi hän huomiontekojaan; erään kerran
pisti hän jälelle jääneen sämpylän taskuunsa ja vei sen mukanaan;
toisen kerran jätti hän vain puoli sämpylää ja kolmannen kerran
molemmat, ja aina luuli hän paronittaren alas- tai ylösluoduista
silmistä, nopeammasta tai hitaammasta käynnistä keksineensä kokeensa
vaikutuksen ja tuli viimein vakuutetuksi siitä, ettei tuo naispoloinen
syönyt sanottavasti muuta kuin mitä hänen eineestään jäi jälelle, pari
lasillista maitoa ja puoli sämpylää taikka koko sämpylän.
Nyt tuli Brandolfin muuttaa menettelyään; hänen tuli etsiä tilaisuutta
ruokkiakseen hiukan villikissaa, kuten hän nimitti paronitarta hänen
luoksepääsemättömyytensä tähden, vaikkapa vastoin hänen tahtoaankin,
mutta hänen oli meneteltävä varovasti ja harkinnalla. Hän ilmotti,
ettei hän enää viitsinyt lähteä kotoaan myöhemmälle eineelle, jota
hänen oli tapana nauttia muualla, ja tilasi joka aamu kotiinsa aterian,
johon kuului munia, sianlihaa, voita ja sämpylöitä. Tästä jätti hän
suurimman osan jälelle siinä toivossa, että tuo poloinen kirkonhiiri
käyttäisi sitä hyväkseen. Se tapahtuikin ehkä jonkun päivän aikana;
mutta sitten näytti paronitar jotain vainunneen, kävi epäluuloiseksi
ja huomautti eräänä päivänä Brandolfille, että tämän pitäisi tilata
vähemmän tai jollakin tavalla käyttää sitä, mikä jää jälelle, eikä hän
lopulta kajonnut edes niihin sämpylöihin, jotka Brandolf jätti. Nyt oli
Brandolf taas neuvoton.
Eräänä päivänä, kun hän palasi kaupungilta kotiansa, kohtasi hän
paronittaren eteisessä puhuttelemassa vihanneskaupustelijaa, jolla
oli myytävänä kärryissään komea neilikkakasvi, mikä huolimatta
myöhästyneestä syksystä kukoisti täynnä tulipunaisia neilikoita.
Paronitar taivutti kasvin latvaa kädellään ja kätki nopeasti kasvonsa
kukkiin, ilmeisesti haluten itselleen kukkasta; hän kysyi epäröiden
sen hintaa, puisti päätään, laski kukanlatvan kädestään ja kiiruhti
nopeasti tiehensä. Brandolf osti kohta kasvin toivoen saavuttavansa
paronittaren ja voivansa taivuttaa hänet ottamaan sen vastaan, mutta
tämä oli jo ehtinyt kadota luolaansa, ja Brandolf vei neilikan
huoneeseensa sekä asetti sen pienelle pöydälle ikkunan ääreen, missä
hänellä myös oli tuoli, jossa hänen oli tapana istua ja lukea.
Huolellisesti asetti hän kuitenkin pöytää säästääkseen nelitaitteisen
nidoksen kukkaruukun alle.
Myöhemmin lähti hän taasen tiehensä aterialle, ja kun oli alkanut
sataa, otti hän jalkaansa kummikalossit. Sentähden olivat hänen
askeleensa kuulumattomat, kun hän jonkun ajan kuluttua palasi ja astui
huoneeseensa. Avoimen oven kynnyksellä seisten näki hän rouvan istuvan
tuolilla neilikan edessä tomuviuhka kädessään. Hän nojautui väsyneenä
tuolin selkämystä vasten ja oli nukahtanut kädet ynnä tomuviuhka
sylissään. Hiljaa sulki Brandolf oven ja hiipi sohvalle, mistä hän
ristissä käsin tarkkaavasti katseli nukkuvaa naista. Ei voinut sanoa,
että hänen kasvonsa kuvastivat juuri erityisemmin surua, pikemmin
heijastivat ne kaiken elämänilon ja toivon puutetta. Vain suljetuissa
silmäripsissä näkyi kaksi kyyneltä, jotka siinä kuivuivat ilman
liikatunteilua kuin kaksi huomaamatta kadotettua helmeä.
Sitä liikutetummaksi tuli Brandolf tästä näystä; mitä kauvemmin hän
katsoi, sitä enemmän ahdisti hänen sydäntään; hän toivoi, että hän
olisi voinut kutsua tuon tuntemattoman onnettoman kohtaloa omakseen,
ikäänkuin se olisi ollut joku ihanasti kukkiva omenapuunoksa tai joku
kalleus. Hänessä oli koko elämänsä ajan ollut jotain narrimaista, jos
yleensä voi sanoa narrimaiseksi sitä, mitä kuka hyvänsä ei tee toisen
jälessä.
Äkkiä liikahti nukkuja kuin pahan unen ahdistama ja heräsi. Hämillään
silmäili hän ympärilleen ja kun hän huomasi huoneessa miehen
osanottavine kasvonilmeineen, hypähti hän tuolilta ja pyysi entistä
paljon lempeämmin sanoin anteeksi käytöstään. Vieläpä hän lisäksi
selitti, että neilikat olivat hänen lempikukkiaan ja ettei hän ollut
voinut vastustaa kiusausta viipyä hetken niiden ääressä, jolloin
hän oli nukahtanut. Hän kertoi ennen hoitaneensa enemmän kuin sataa
tuollaista kasvia, joista toinen oli toistaan kauniimpi ja joista
kullakin oli oma värinsä.
"Saanko tarjota tämän teille, rouva paronitar?" sanoi Brandolf, joka
oli kohta noussut seisomaan. "Olen sen ostanut sentähden, että näin
teidän tuolla alhaalla ottavan sen käteenne ja sitä mielihyvällä
katselevan."
Mutta kaunis sää oli jo ohi. Punastuen puisti paronitar päätään.
"Minun luonani on liian vähän valoa sille", sanoi hän, "täällä on sen
parempi!" Ikäänkuin hän olisi katunut, että oli puhunut liian paljon,
tervehti hän lyhyesti, lähti tiehensä sekä suvaitsi seuraavina päivinä
tuskin näyttäytyä.
Viimein toi hän kuukausilaskun, joka oli kirjotettu harmaalle
paperiliuskalle. Brandolf jätti tahallaan sen lähemmin tarkastamatta;
sydämessään toivoen, että se olisi hyvin korkea, maksoi hän summan,
mikä kuitenkaan ei millään tavalla noussut yli sen määrän, johon
Brandolf oli tottunut. Kun Brandolf laski rouvalle rahat, seisoi tämä
omituinen emäntä asennossa, joka pikemmin oli nöyrä kuin uhkaava,
ikäänkuin hän olisi odottanut tavallista vuokran irtisanomista. Mutta
itsekseen päättäen kerrankin keksiä valoa tähän salaisuuteen, antoi
hän rouvan lähteä ilman että hän mitenkään osotti haluavansa muuttaa.
Uteliaana tutki Brandolf sitten paperiliuskaa saadakseen selville,
miten oli laita paronittaren laskutaidon, ja hän huomasi, ettei siinä
ollut penniäkään yli määrän; sen sijaan oli joka kerta kun hän einettä
syödessään oli jättänyt toisen sämpylöistä jälelle, vain toinen
merkitty laskuun. Nyt ei Brandolf enää paljon ymmärtänyt koko juttua,
vielä vähemmän kun hän iltapuoleen, mennessään ulos, ensi kerran kuuli
kyökistä hiljaista pauketta kuin palavista puista ja tunsi hyvästi
kiehuneen jauhovellin tuoksun, ja häntä halutti kummasti saada nauttia
sitä hänkin. Nyt oli hän vakuutettu, että paronitar nyt vasta ensi
kerran keitti itselleen lämmintä ruokaa. Hän tekee, ajatteli Brandolf,
sitä kerran kuukaudessa, kun vuokralainen maksaa laskun, samalla
tavalla kuin työmiehellä maksupäivänä on tapana käydä ravintolassa.
Ja itse asiassa ei seuraavana päivänä enää näkynyt mitään merkkiä
eilisestä keittämisestä.
Lokakuun puolivälissä joutui Brandolf paronittaren kanssa lähempään
keskusteluun, samanlaiseen kuin kerran neilikoista. Rouva huomautti
Brandolfille, että talvi saattoi tulla minä päivänä hyvänsä ja tehdä
tarpeelliseksi uunien lämmittämisen, ja kysyi pitäisikö hänen tilata
puita ja kuinka paljon. Brandolf mainitsi niin suuren määrän, että
sillä saattoi lämmittää kaikki huoneuston uunit ja pitää iloista
takkavalkeaa aina toukokuuhun saakka. Samalla antoi hän rouvalle
pankkiosotuksen, pyytäen häntä huolehtimaan kaikesta, mikä oli tarpeen,
puiden ostamisesta ja särkemisestä; rouva otti pankkiosotuksen ja
toimitti asian suurella huolella ja ymmärryksellä. Ei viipynyt
kahdeksaa päivää, ennenkuin alkoi tuiskuta, ja nyt täytyi yksinäisyyttä
rakastavan emännän useammin näyttäytyä, hän kun itse sytytti tulet
vuokralaisensa kolmeen uuniin sekä kantoi niihin tarvittavat puut.
Hänen kasvonsa ja kätensä nokeutuivat tässä työssä ja hän oli pian
täydellisen tuhkimuksen näköinen.
Mutta jos Brandolf oli luullut, että hän lämmittäisi hiukan myöskin
omia huoneitaan, niin oli hän siinä erehtynyt, sillä yhtä vähän kuin
kesän aikaan saattoi Brandolf huomata, että niissä olisi poltettu
puita. Ja kuitenkin oli kylmyys jo käynyt varsin kovaksi; mutta
paronitar, toimitettuaan puiden oston vuokralaisensa puolesta,
oleskeli yksin kylmissä huoneissaan ja teki siellä Jumala ties mitä.
Hän kävi silmin nähden kalpeammaksi, hoikemmaksi ja väsyneemmäksi ja
näytti siltä kuin hän olisi päivä päivältä aina suuremmalla vaivalla
haalinut sisälle puukantamuksen. Se kuristi Brandolfin sydäntä, vaikka
hän muutoin olikin niin reipas ja huoleton mies. Mutta jokaisen
kokeen saada häntä puhumaan ja ottamaan vastaan apua torjui nainen
itsepintaisesti luotansa, ikäänkuin hän ehdon tahdoin olisi aikonut
raastaa itsensä kuoliaaksi. Brandolf oli puolestaan yhtä itsepäinen
ja odotteli vain sopivaa tilaisuutta, joka ei voinut olla pian
ilmestymättä.
Kuitenkin kävi aika hänelle hiukan pitkäksi. Hänen leskeksi jäänyt
isänsä oli suuri tilanomistaja ja sangen rikas mies, joka toivoi,
että ainoa poikansa olisi asunut hänen luonaan ja ottanut haltuunsa
tilojen hoidon. Toiselta puolen oli poika huomattava juriidinen kyky,
jota ylhäältäpäin oli kehotettu tavottelemaan valtion virkoja. Hän
olikin tullut pääkaupunkiin perehtyäkseen enemmän virkamiehen alaan ja
kerrankin ratkaistakseen suuntaan tai toiseen, ainakin joksikin aikaa.
Työskennellen joka päivä vapaaehtoisena jonkun tunnin ministeristössä
ja ollen muutoin hiukan mukavuuteen tottunut äidinpoika, soi hän
itselleen yllin kyllin aikaa vaaliaan varten. Kuitenkin sai hän uuden
aiheen kiiruhtaa, sillä häntä oli ajateltu erääseen toimeen, joka
olisi vaatinut häntä oleskelemaan syrjäisessä maankolkassa. Itse
puolestaan ei hän taas olisi tahtonut luopua asunnossaan alottamansa
jutun ratkaisusta, ja isä ahdisti myös vanhalla vaatimuksellaan. Asian
tällä kannalla ollen makasi Brandolf eräänä aamuna vuoteessa tavallista
kauvemmin ja mietiskeli, mitä hänen pitäisi tehdä. Lopulta tuli hän
siihen päätökseen, että hän vallan hyvin voisi käyttää juriidisia
tietojaan ja hänelle tarjottua virka-asemaa hyväkseen kootakseen
kaikessa hiljaisuudessa tarvittavat tiedot paronittaren menneisyydestä
ja nykyisyydestä ja tilaisuuden mukaan hankkiakseen tuolle hyljätylle
naiselle paremman aseman, taikka sitten karkottaakseen hänet kokonaan
mielestään ja jättääkseen koko jutun sikseen.
Tällä mielellä pukeutui hän ja kiiruhti toiseen huoneeseen nauttimaan
aamukahvinsa päästäkseen sitten heti matkaan. Mutta huolimatta siitä
että aamu oli jo kulunut pitkälle ei kahvitarjotinta näkynytkään
vanhalla paikalla; huoneet olivat kylmillään, sillä yhteenkään
uuniin ei oltu tehty tulta. Ihmeissään aukaisi hän oven eteiseen ja
kuunteli; mutta hän ei nähnyt eikä kuullut mitään. Hän veti kauniista
kellonuorasta, mutta kaikki jäi edelleen kuolonhiljaiseksi. Huolissaan
astui hän käytävän toiseen päähän, kunnes tuli kyökin ovelle ja
koputti sille, ensin hiljaa, sitten voimakkaammin, saamatta mitään
vastausta. Hän aukaisi oven, kulki keittiön läpi toiselle ovelle, joka
vei paronittaren asuinhuoneeseen. Sille koputteli hän taasen varovasti
ja kuunteli, mutta ei kuullut muuta kuin keskeytymättömän kiivaan
hengityksen ja ajottaisia valituksia. Silloin aukaisi hän tämänkin
oven ja astui pimeään ja synkkään huoneeseen, jonka paljaat seinät
olivat kylmyydestä niin kosteat, että ne tihkuivat vettä; pihalle päin
olevan ikkunan peitti yksinkertainen valkea uudin sekä tiheä kerros
jääkukkia. Kurjalla vuoteella, jonka muodostivat olkisäkki, karkea
liina ja surkean ohut peite, makasi paronitar. Kapea, hieno vartalo
kuvastui peitteen läpi, kalpea pää lepäsi huonolla tyynyllä ja kostea
pähkinänruskea tukka ympäröi sekavissa kiemuroissa kasvoja, jotka
avoimin silmin tuijottivat kosteaan peitteeseen. Hänellä oli yllään
ohut flanellipuku; käsivarret ja kädet, jotka lepäsivät peitolla,
värisivät kuitenkin kylmästä ja kuumeesta ja koko muukin ruumis vapisi
silminnähtävästi peitteen alla. Säikähtyneenä astui Brandolf vuoteen
viereen ja puhutteli sairasta; tämä käänsikin silmänsä häntä kohti,
mutta ei näyttänyt häntä tuntevan; kuitenkin pyysi sairas heikolla
äänellä heti vettä. Brandolf juoksi kohta kyökkiin, löysi siellä vettä
ja täytti lasin. Hänen täytyi kohottaa sairaan päätä, jotta tämä
voisi viedä lasin suuhunsa; kaksin käsin piteli paronitar Brandolfin
kädestä ja lasista lujasti kiinni ja joi ahnaasti veden. Sitten laski
hän päänsä taasen alas, katseli hetken tuota vierasta miestä ja sulki
sitten silmänsä.
"Ettekö tunne minua? Kuinka teidän on?" sanoi Brandolf ja etsi
paronittaren ohkasesta ja valkeasta kädestä valtimoa, jonka pikainen
lyönti helposti tuntuikin ihon läpi. Kun sairas ei vastannut eikä
avannut edes silmiään, riensi Brandolf talonmiehen luo, joka asui
maakerroksessa ja käski tämän vaimon mennä sairaan luo pitämään hänestä
huolen, sillä aikaa kun hän itse meni hakemaan lääkäriä. Hän lähtikin
heti matkaan; hän oli tuttu erään sairashuoneen esimiehen kanssa ja
etsi nyt häntä hänen aamupäiväisestä toimestaan. Lääkäri lopetti niin
nopeasti kuin mahdollista välttämättömät tehtävänsä ja ajoi sitten
viipymättä ystävänsä kanssa vaunuissa viimemainitun asuntoon. "Sinä
olet valinnut itsellesi omituisen emännän", puhui lääkäri leikkiä
laskien, "jos hän kaiken päälliseksi kuolee, saat sinä laskuusi
hoitokustannukset, hautauksen ja hautakiven ennen kuin muutat muualle!"
"Ei, ei", huudahti Brandolf, "hän ei saa kuolla! Minä olen kerran
saanut nähdä hänen onnettoman kohtalonsa ja olen nyt kuin heikko
nainen, jonka lapsi on sairastunut!"
Hän kertoi lääkärille, niin paljon kuin tietä riitti, paronittaren
elämäntavoista. Lääkäri pudisti päätään ihmetellen. "Lohausen!" sanoi
hän, "jospa tietäisin, milloin olen tuon nimen ennen kuullut! Joka
tapauksessa, katsokaamme, mitä voimme hänen hyväkseen tehdä!"
"Mikä pahanpäiväinen luola!" huudahti hän astuessaan siihen kosteaan,
kylmään ja pimeään huoneeseen, jossa sairas makasi. Paronitar oli nyt
tiedoton eikä ollut talonmiehen vaimon sanojen mukaan liikkunut sen
jälkeen kuin Brandolf oli lähtenyt. Lyhyen tarkastelun jälkeen selitti
lääkäri, että tässä oli kysymyksessä joku vaikeampi hengenvaarallinen
tauti. "Ennen kaikkea täytyy hänen pois täältä", sanoi hän, "oikeaan
vuoteeseen ja terveeseen ilmaan! Minun sairassaleissani löydämme
hänelle helposti sijan, jos toimitamme hänet sinne; yksityis-huoneet
ovat tosin kyllä kaikki tällä hetkellä käytännössä."
"Me emme voi antaa tämän ihmisaran naisen herätä tajuntaan vieraassa
paikassa ja outojen ihmisten ympäröimänä", sanoi Brandolf, joka ei
tahtonut laskea talosta huolenpitonsa esinettä. "Ja sitäpaitsi", jatkoi
hän, "on tässä nähtävästi kysymyksessä häpeällä ja katkeruudella
salattu köyhyys, ja on meidän siihen nähden oltava hienotunteisia. Minä
voin vallan hyvin luopua laitimaisesta huoneestani; toimittakaamme
hänet sinne, hankkikaamme hänelle tilapäinen sairaanhoitajatar ja
sulkekaamme minun huoneisiini vievä ovi, niin emme kumpikaan ole
toisellemme haitaksi. Kun meillä vain ensiksi olisi vuode!"
"Olen kurkistanut tähän viereiseen huoneeseen", jutteli talonmiehen
leski, "ja näin siellä vierekkäin täydellisen kauniin sängyn osat.
Taivas tietäköön, miksi tämä ihmeellinen nainen nukkuu tuollaisella
kerjäläisvuoteella, kun hänellä on hallussaan niin hyvä vuode!"
"Sen voin minä sanoa", puhui Brandolf, "hän tekee sen säästääkseen
parempaa vuodetta voidakseen hätätilassa vuokrata huoneustonsa
kahdelle vuokralaiselle. Niin paljon olen nähnyt, että hän kaiketi on
koko elämänsä ajan tottunut kieltäytymään, ehkä ei hyvyydestä, vaan
sentähden että se hänestä on ollut välttämätöntä. Sillä tuo pieni ja
hento nainen tuossa peitteen alla on tinkimätön vaatimuksissaan itseään
ja muita kohtaan."
Lääkäri keskeytti hänet sanoen: "Niinpä tahdon heti itse lähteä
hakemaan erään hyvän hoitajattaren, jonka tunnen, ja lähetän
hänet tänne." Sen jälkeen lähti hän vaunuissaan luvattuaan antaa
sairaanhoitajattarelle tarpeelliset määräykset. Myöskin talonmiehen
vaimon täytyi lähteä omille asioilleen ja Brandolf jäi siten istumaan
yksin kuumesairaan vuoteen ääreen, kunnes hoitajatar talonmiehen vaimon
saattamana saapui koreineen ja kamppeineen. Ensiksi pantiin parempi
huone kuntoon ja sijotettiin siihen hyvä vuode, jonka jälkeen paronitar
kannettiin sinne. Kun molemmat naiset eivät kunnolla tahtoneet voida
muuttoa toimittaa, otti Brandolf kursailematta sairaan tuhkimuksen
peittoon käärittynä käsivarrelleen ja kantoi hänet hellävaroin, kuin
jos hän olisi ollut hauras onnenunelma, toiseen huoneeseen ja jätti
hänet sitten naisten huostaan. Hän antoi kummallekin tarvittavat rahat,
jotta he voisivat hankkia mitä välttämätöntä oli, ja kehotti heitä
pitämään sairaasta hyvää huolta. Itseään varten tilasi hän niinikään
erityisen siivoojattaren, joka tuli aamuisin ja oli saapuvilla koko
päivän, joten muuten niin hiljaisessa keittiössä kerrankin oli liikettä
ja elämää.
Enemmän kuin kahden viikon ajan pysyi sairas tiedotonna ja lääkäri
vakuutti monet kerrat, että tuossa hennossa ruumiissa täytyi piillä
voimakas luonto, jos sairas parantuisi. Se tapahtui kuitenkin;
kuumehoureet lakkasivat ja eräänä päivänä katseli hän hiljaa ja
rauhallisesti ympärilleen. Hän näki kauniin huoneen ja siinä oman
kalustonsa, ystävälliset hoitajattaret ja hauskan tohtorin, joka
lohduttavin kasvonilmein ja sanoin astui hänen vuoteensa luo; mutta hän
ei kysellyt mitään, vaan jättäytyi hiljaiseen rauhaan, ikäänkuin hän
olisi pelännyt sitä rikkoa. Vasta kolmantena tai neljäntenä päivänä
alkoi hän kysellä, mitä hänelle oli tehty ja kuka hänestä oli pitänyt
huolta. Kun hän kuuli vuokralaisena sen tehneen, vaikeni hän taas ja
makasi kauvan hiljaisissa mietteissä; mutta hänen uhkamielisyytensä
näytti murtuneen ja tuo tieto tuntui häntä enemmän elähyttävän kuin
huolettavan.
Kun Brandolf kuuli onnellisesta käänteestä, oli hän hyvin tyytyväinen
ja hän tunsi suunnilleen samanlaista mielihyvää kuin lapsi, jolla on
kotonaan rakas vieras ja jolla kaikenlaiset suloiset ja ihmeelliset
seikkailut kummittelevat mielessä. "Kuinka vähän tarvitseekaan
ihminen", ajatteli hän sydämessään, "valmistaakseen itselleen hauskan
kepposen, ja kuinka paljon hyviä tilaisuuksia tarjoutuukaan aina tien
varrella, kun vaan niitä osaa nähdä!"
Sillä välin oli kaupungilla levinnyt tieto Brandolfin hoitamasta
sairastuneesta aatelisesta vuokraemännästä ja huhu tuli niihinkin
piireihin, joissa Brandolf seurusteli, eikä tämä kulkupuhe häntä
mitenkään vaivannut. Hän naureskeli vain itse sitä, että hän oli tullut
taloon taltuttaakseen vihaisen lohikäärmeen ja saikin nyt toimia
sairaan- ja köyhänhoitajana. Kulkupuheiden kautta sai Brandolf tietää
pari niukkaa piirrettä hoidokkaansa entisyydestä. Naapurivaltiossa
eläneen ja kuolleen vapaaherra von Lohausenin tyttärenä oli hän
mennyt naimisiin ratsumestari von Schwendtnerin kanssa, mutta oli
kolmivuotisen onnettoman avion jälkeen hänestä eronnut, jonka perästä
Schwendtner oli joutunut huonoon asemaan. Brandolf tunsi kohta
kummallista mustasukkaisuutta tuota tuntematonta kohtaan ja suurta
rangaistuksen halua, aavistamatta, että hänen vielä täytyisi pitää
miehestä huoli, kun tämä oli joutuva hänen käsiinsä.
Edelleen noin kahdeksan päivän kuluttua oli paronitar jo ratkaisevasti
parantumisen tiellä, jollei mitään odottamattomuuksia sattuisi.
Brandolf paloi halusta saada nähdä tuota pelastamaansa olentoa, ja
antoikin hoitajattaren suoraan kysyä, ottaisiko rouva paronitar hänet
vastaan. Sillä hän tahtoi myöskin kohteliaisuuden kautta vaikuttaa
sairaan tilan paranemiseen ja hyvittää sen, mitä tämä palvelevana
emäntänä hänen mielestään oli saanut kärsiä. Lyhyesti, hän tahtoi,
että kaikki kävisi parhaalla ja hienoimmalla tavalla niin kauvan kuin
hänellä oli asia käsissään.
Kun hän sai sanan, että sairas odotti hänen käyntiään, puki hän ylleen
vieraspuvun ja veti hansikkaat käteensä astuessaan sairaan huoneeseen.
Hän hämmästyi aika tavalla nähdessään paronittaren makaavan sirosti
järjestetyssä vuoteessa, ja tuskin tunsi hänet entiseksi: hän oli
puettu puhtaihin valkoisiin liinavaatteihin ja hänen kasvonsa olivat
henkevän kalpeat ja taitavasti järjestetyn tukan ympäröimät. Paronitar
loi vakavasti silmänsä tulijaan, joka istuutui hoitajattaren vuoteen
viereen asettamalle tuolille. Sairaan katse oli samalla kertaa
hajamielisenä ja tarkkaavana kiintynyt Brandolfin kasvoihin ja näytti
niitä uteliaana tutkivan, sillä aikaa kun jälkimäinen kysyi sairaan
tilaa ja lausui ilonsa hänen paranemisestaan.
"Teidän ystävänne, hyvä herra tohtori", sanoi hän hiljaa, "luulee minun
parantuvan."
"Hän on siitä vakuutettu ja minä myös, sillä hän ymmärtää kyllä
asiani" vastasi Brandolf, ja paronitar jatkoi: "Teillä on ollut huono
onni asuntoa valitessanne! Sen sijaan että olisitte, niinkuin asiaan
olisi kuulunut, tullut palvelluksi, on teidän täytynyt pitää huolta
emännästänne, jota ette lainkaan tunne!"
"En olisi voinut valita asuntoani paremmin", vastasi Brandolf selvästi
näkyvällä mielihyvällä; "tehkää nyt meille mieliksi ja antakaa itseänne
vielä edelleen kärsivällisesti hoitaa älkääkä vaivatko itseänne
millään! Eikö totta, te lupaatte sen?"
Brandolf piti sairasta teeskentelemättömästi ja tuttavallisesti kädestä
ja tämä puolestaan ojensi hänelle melkein aineettoman kalpean ja
heikon kätensä, joka painoi niin kovin vähän. Samalla muodostui hänen
vakavan suunsa ympärille harvinainen, äärettömän liikuttava hymyily
kuin lapselle, joka ensi kerran oppii nauramisen taidon. Mutta hänen
hymyilynsä oli muuttumaisilla nyyhkytykseksi. Brandolf ahmi janoisin
silmin tämän pienen häipyvän näyn; mutta kun hän muisti, ettei hän
saanut kauvan läsnäolollaan kiihottaa sairasta, puristi hän keveästi
tämän kättä ja jätti hyvästit.
Mutta hän lähti huoneesta itsensäkin tähden, sillä hän kaipasi
vapaaseen ilmaan hyräilemään ilolaulua, jonka hän jo alkoi vetäessään
päälleen nuttua ja painaessaan lakin päähänsä lähteäkseen puoliselle.
Iloisesti tervehti hän jokapäiväisiä pöytäkumppaneitaan ja sai herrat
heti hyvälle tuulelle tilatessaan pullon tuoksuavaa reininviiniä.
Toinen toisensa jälkeen seurasi esimerkkiä; syntyi yleinen iloisuus
ilman että kukaan tiesi, mistä se oli saanut alkunsa. Lopulta
keksittiin Brandolf sen alkuunpanijaksi ja asetettiin ahtaalle.
"Ah", sanoi hän, "minun kissallani on poikia, ja kun tänään otin yhden
niistä käteeni, aukenivat siltä silmät samalla hetkellä ja minä näin
sen kanssa maailman ensi kerran."
Herrat puistivat hymyillen päätään mokomalle jutulle; mutta Brandolf
kävi jo samana iltapäivänä sangen tarkkanäköiseksi; sillä kun hän
tuli työnhaluisena virastoonsa, jossa hän sai tutkittavakseen erään
maaseudulla asuvan korkeamman lainviranomaisen asiakirjoja, työskenteli
hän niin tyynen kirkkaalla mielellä, että toimitti ankaran arvostelun,
jonka johdosta tuo kaukainen mies tuli sangen levottomaksi, sai
nuhteita ja lopuksi eronkin, kaikki tuon kissanpojan vuoksi, jonka näön
ilmestymisen päivää Brandolf oli viettänyt.
Seuraavana päivänä uudisti Brandolf käyntinsä ja toi paronittarelle
muutamia hienovärisiä ruusuja, jotka hän oli kokoillut erään
puutarhurin kasvihuoneesta. Sairas piti niitä peitteellä lepäävässä
kädessään. Tällaista kohteliaisuutta ei häntä kohtaan vielä oltu
osotettu eikä hän ehkä sellaista ollut kaivannutkaan. Se oli sentähden
ikäänkuin hänen ensimäinen kokemuksensa uudelleen alkavassa elämässään,
ja sen mukaan kuin hänen vielä heikko sydämenlyöntinsä sen salli,
levisi heikko puna, samanlainen kuin kädessään olevien ruusujen, hänen
kalpeille poskilleen. Samaan aikaan ilmestyi oikea hymyilykin hänen
kasvoilleen, sekin ensimäinen hänen uudessa elämässään. Hän johti
mieleen vanhan sananparren, joka kuuluu: Sa punaruusuks muuttaa voit
liljat valkoiset; jok’ kalpee neitsyt purppuroi, kun häntä suutelet!
Suutelemisesta ei tässä nyt kuitenkaan ollut puhetta.
Brandolf piti joka päivä huolta, ettei sairaalta puuttunut jotain
silmiä tai suuta virkistävää, aina sen mukaan kuin lääkäri antoi luvan,
eikä sairaskaan vastustellut, hän kun tiesi sairaudestaan jo pian
paranevansa. Noin viikon kuluttua ilmotti hoitajatar, että paronitar
oli jo noussut vuoteesta ja odotteli Brandolfia nojatuolissaan. Hänellä
oli yllään vaatimaton vanha silkkileninki ja päässään oli hänellä musta
pitsihuivi; saattoi selvästi nähdä, että hän tahtoi osottaa kunniaa
vieraalleen. Hän katseli lempeän vakavasti Brandolfiin, kun tämä onnea
toivottaen astui sisään ja paronittaren viittauksesta istuutui.
"Kun kerran pistin teitä veitsellä kengänanturaan", sanoi hän, "en
ajatellut, että tulisin vielä kerran näin istumaan teitä vastapäätä!"
"Se oli sangen rakastettava pisto; sillä se on alkusyy meidän hyvään
ystävyyteemme ja sitä ilman en minä varmaankaan olisi milloinkaan
tullut vuokralaiseksenne", vastasi Brandolf, "sillä minä tulin teitä
siitä rankaisemaan."
"Olettepa todella keränneet hiiliä pääni ympäri", sanoi paronitar, "te,
joka nähtävästi olette pelastanut elämäni! Mutta te joudutte vielä
pelastetunkin elämäni tähden kärsimään. Olen huomannut, etten voi tulla
toimeen tähänastisella itsenäisellä tavalla ja olen sentähden aikonut
päästä jonnekin taloudenhoitajaksi tai johonkin muuhun samanlaiseen
toimeen. Olen hoitajattaren ja talonmiehen vaimon avulla ottanut niin
tarkkaan kuin mahdollista selvän menojen suuruudesta, ja maksaakseni
niistä syntyvän laskun sekä hankkiakseni tarpeelliset varat lähintä
tulevaisuutta varten olen päättänyt myödä huonekalustoni, kaikki mitä
minulla on jälellä, niin pian kuin vaan olen täydellisesti entiselläni.
Sentähden täytyy minun pyytää teitä luopumaan nykyisestä asunnostanne
samalla kun toivon, ettette pyynnöstäni pahastu. Mutta sitä ette
varmaankaan tee, sillä te olette ensimäinen kunnon mies, joka tielleni
on sattunut, ja minä suren sitä, että niin pian teidät menetän!"
"Se menetys ei ole teille niin helposti onnistuva!" huudahti Brandolf
temmaten hänen kätensä ja pitäen sitä omassaan. "Sillä teidän
päätöksenne sopii mainiosti yhteen sen suunnitelman kanssa, jonka olen
teitä varten laatinut! Luuletteko, että noin ilman muuta sallimme
teidän jäädä turvattomaan yksinäisyyteenne?"
"Ah, Jumalani", sanoi paronitar ja alkoi itkeä, "en ole tottunut noin
ystävällisiin sanoihin, ne murtavat sydämeni!"
"Ei, ne tekevät teidät terveeksi!" jatkoi Brandolf, "kuunnelkaa nyt
ystävällisesti minua! Isäni elää vanhana leskimiehenä tiloillaan
ja hänen täytyy vielä jonkun aikaa odotella minua kotia. Meidän
hoitajattaremme on puoli vuotta sitten kuollut ja isäni kaipaa
tiloilleen naisellista silmälläpitäjää. Suostukaa sentähden lähtemään
hänen luoksensa, niin pian kuin olette täysissä voimissanne, ja
käyttäkää tätä tilaisuutta niin kauvan kuin se teitä huvittaa tai
kunnes teille ilmenee joku toivotumpi tilaisuus! Että te olisitte
meille hyödyksi, siitä olen vakuutettu; sillä pidän sitä kieltäytymisen
taitoa, jota olette täällä harjottanut, vain pohjaltaan terveen
taloudellisen vaiston sairaana ilmenemismuotona, ja minä tiedän, että
te pitäisitte palvelusväestänne hyvän huolen. Enkö olekin oikeassa?"
Hänen kätensä vapisi, kun hän hiljaa sanoi: "Tuntuu todella hyvältä
kuulla teidän puhuvan tuolla tavalla, eikä minun, jumalankiitos,
tarvitse kieltäytyä!"
Näin puhuessaan katsoi hän Brandolfiin, silmissä sydämellisen
kiitollisuuden ilme, niin että jälkimäisen rinta paisui tästä uudesta
rakastettavasta näystä.
"On siis päätetty, että tulette?" kysyi Brandolf nopeasti ja toinen
vastasi: "Minulla ei ole voimia torjua luotani teidän tarjoustanne,
mutta teidän täytyy kuitenkin sitä ennen kuulla, kuka olen ja mistä
olen peräisin."
"Huomenna pakinoimme enemmän, eihän asialla ole kiire", huudahti
Brandolf huolenpitonsa innossa, kun hän huomasi, että paronitar oli
liikutettu ja väsynyt, ja nousi päättävästi seisaalleen, huolimatta
siitä, että hän varsin vastenmielisesti luopui paronittaren kädestä.
Sitä terveemmältä näytti paronitar seuraavana päivänä. Hän nousi
nojatuolistaan ja astui lyhyin askelin Brandolfia kohti tämän tullessa.
Toinen pakotti hänet kuitenkin jälleen istumaan.
"Olen nukkunut hyvin koko yön", sanoi paronitar, "ja olen
nukkuessanikin tuntenut hyvinvointini, ikäänkuin olisin ollut tietoinen
siitä."
"Se on oikein!" vastasi Brandolf puutarhurin mielihyvällä, kun tämä
näkee kuihtuvan myrttipuun virkoavan ja puhkeavan ylt’ympäri vihreihin
lehviin. Sillä ihmetellen näki hän, kuinka viehättävän ilmeen nuo
kasvot voivat saada tyytyväisyyden ja huolettomuuden tilassa. Brandolf
otti käteensä pienen peilin, joka oli hänen läheisyydessään, ja piti
sitä rouvan edessä sanoen: "Katsokaahan vaan tänne!"
"Mitä!" huudahti paronitar hiukan säikähtäen, kun oli katsonut peiliin
eikä siellä huomannut mitään erityistä.
"Tarkotin vaan huomauttaa, kuinka kaunis te olette!"
"Minä? En ole koskaan ollut mikään kaunotar, ja nythän olen juuri
palannut haudan partaalta!"
"Ette kaunotar, mutta jotain parempaa!"
Hänen verensä läikehti jo hiukan voimakkaammin hänen poskilleen. Mutta
hän ei uskaltanut kysyä, mitä Brandolf oli tarkottanut, vaan otti
vaieten peilin hänen kädestään; mutta sisäisestä uteliaisuudesta loi
hän silmänsä maahan miettien, mitähän kaunotarta parempaa ja kuitenkin
peilissä näkyvää toinen oli mahtanut tarkottaa. Brandolf huomasi hänen
silmäluomiensa alla tuon miettivän ilmeen; hän näki, että oli sanonut
paronittarelle taaskin jotain, johon tämä ei ollut tottunut, ja kun se
ei näyttänyt olevan hänelle epämieluista, salli Brandolf hänen hetken
kaikessa hiljaisuudessa asiaa aprikoida, kunnes hän taasen kohotti
silmänsä. Huoneen läpi kulki enkeli, kuten on tapana sanoa. Estääkseen
itseään joutumasta hämilleen puhkesi paronitar puhumaan: "Olen nyt niin
rauhallinen mieleltäni, että luulen voivani teille haitatta lyhyesti
kertoa elämästäni; minulla ei olekaan paljon kerrottavaa.
Te näette minussa jälkeläisen suvusta, joka sitten vuosisadan
on elänyt yksinomaan naisten myötäjäisillä ilman minkäänlaista
työtä tai ansiota, kunnes viimein mitta täyttyi. Eräs tämän suvun
naisjäsenistä, isoäitini, sai nähdä kaiken omaisuutensa häviävän. Olen
hänet itse tuntenut ja nähnyt, miten isoisäni kaikessa mukavuudessa
kulutti hänen omaisuuttaan, sillä aikaa kuin heidän poikansa
kasvoi ja tuli naimaikään. Tälle hankki isoäitini ystäväpiiristään
itsesäilytysvaistonsa ajamana rikkaan perijättären, jolle tiedettiin
vuosien kuluessa vielä joutuvan lisää rikkautta, niin että se
ihmisellisesti katsoen oli erittäin edullinen naimiskauppa. Hän kuoli
kuitenkin varsin nuorena, synnytettyään maailmaan kaksi poikaa, ja kun
isoäiti arveli kahden tyhjäntoimittajan ilmestyneen sukuun entisten
lisäksi, ei hän levännyt, ennen kuin oli toiselle pojista, isälleni,
hankkinut toisen perijättären, joka sitten minulle antoi elämän. Mutta
elin vielä niin kauvan, että sain kuulla isoäidin ennen kuolemaansa
kiroavan huolenpitoaan, jonka kautta hän oli syössyt kaksi nuorta
naista turmioon.
Isä kulutti rahaa alituisilla matkoilla, hänen kun ei koskaan ollut
hyvä kotona. Ajan oloon sai hän päähänsä toisen hulluuden, hän kun
alkoi seurustella kevytmielisten naisten kanssa, joille antoi kaiken
rahan ja muun mikä saattoi rahasta käydä. Yksinpä viljan ja viinin,
puun ja polttoturpeen antoi hän viedä talosta noille naisille, jotka
puolestaan ottivat kaiken vastaan. Kasvavat pojat halveksivat häntä
sentähden, mutta oppivat pian hänen tapansa ja ryöstivät taloa hekin
käsirahoikseen. Kukaan ei heitä voinut kasvattaa eikä opettaa, ja
kun he olivat tulleet lailliseen ikään, pakenivat he sotapalvelusta,
vaikka olivatkin suuria ja terveitä miehiä. Isä vihasi heitä ja
himoitsi sitä perintöä, mikä heitä vielä äidin puolelta odotti,
saadakseen poikiensa luonnollisena holhojana ainakin pariksi vuodeksi
omaisuuden käsiinsä. Mutta pojat tulivatkin täysikäisiksi, ennenkuin
tuo odotettu tapaus sattui; ja silloin yhdistivät he omaisuutensa ja
lähtivät kahden matkaan ulos avaraan maailmaan saadakseen noudattaa
mielihalujaan, eivätkä he jättäneet penniäkään jälkeensä. He riippuivat
kiinni toisissaan kuin takkiaiset ja tekevät sitä kaiketi vieläkin, jos
elävät; sillä kukaan ei tiedä, missä he ovat.
Isä tuli sairaaksi ja kuoli, ja nyt eli äitini yksin minun kanssani
köyhtyneellä Lohausenin tilalla. Jo vuosia sitten oli hän koettanut
pelastaa, mitä pelastettavissa oli, ja nyt taisteli hän kuin sotilas
häviötä vastaan. Häneltä opin elämään melkein kuin tyhjästä ja
säästämään. Pysyimme muutamien palvelijain kanssa talossa, vaikka
se jo oli pahasti velkaantunut. Varhain ja myöhään oli äiti asiain
johdossa; mutta eräänä kostean-kylmänä syksyaamuna, kun hän vaelteli
istutuksilla valvoakseen itse hedelmien korjuuta, sai hän taudin, johon
hän muutamien päivien kuluttua kuoli.
Nyt olin yksin, mutta en kauvan aikaa. Viimeinen perintö, joka meidän
onnettoman sukumme osalle tuli, lankesi minulle, kokonaista kaksisataa
tuhatta taalaria. Niiden mukana ilmestyivät äkkiä veljetkin, näköjään
hyvissä varoissa, mutta tavoiltaan varsin villiytyneinä. He toivat
mukanaan ratsumestari Schwendtnerin, siron ja vakavan miehen, jolla
näytti heihin olevan hyvä vaikutus ja joka piti heitä jonkunverran
kurissa, kun he hurjistelivat yli rajojen. Hän oli neuvoineen aina
saapuvilla loukkaamatta silti talon tapoja. Palvelijat olivat iloisia
kuullessaan taitavan miehen jakavan heille käskyjään, sillä he
eivät itsestään ymmärtäneet paljon. Kuitenkin oli kaikessa jotakin
salaperäistä, joka minua kammotti ja teki minut levottomaksi. Kaiketi
juuri tämän pelkoni ja turvattomuuteni tähden jouduin ratsumestarin
kosintaan vastaamaan myöntävästi ja tulin siten hänen uhrikseen;
menin naimisiin kokonaan sokaistuna tuntematta miestä kohtaan mitään
hellempiä tunteita, ja silloin alkoi kärsimysteni kausi.
Sillä kaikki oli ollut edeltäpäin suunniteltua peliä. Omaisuuteni
keinoteltiin minun hallustani, en tiedä millä tavalla, ja sijotettiin
muka hyvään talteen erääseen pääkaupungin pankkiin. Veljet katosivat
taasen saatuaan sielunmyyntinsä palkan ja pidätettyään itselleen
oikeuden myöhemmin vielä ottaa ryöstöön osaa. Kolme vuotta vietin
sitten kidutuksen ja alennuksen tilassa. Veljiä en ole sen koommin
nähnyt. Mieheni oli aina tai melkein aina kotoa poissa. Eräänä päivänä
tuli hän puolijuopuneen miesseuran kanssa vaunuineen hevosineen
tilalle ja käski panna hyvän kestityksen toimeen. Minä tein voitavani,
sillä aikaa kuin miehet ammuskelivat pistooleineen. Minulla oli
vuoteessa sairas lapsi, jota poikkesin hetkeksi katsomaan; se oli
kauvan valitettuaan vihdoinkin nukahtanut. Silloin tuli Schwendtner
pistooli kädessä ja käski minun tuoda "hänen poikansa" seuralle
nähtäväksi. Huomautin hänelle, että lapsi-parka nukkui. Mutta hän
huusi: Tahdonpa sinulle näyttää, kuinka sotilaan poika herätetään!
ja laukaisi pistoolin lapsen kasvojen editse, niin että kuula osui
aivan lähelle seinään. Lapsi säikähti pahanpäiväisesti ja sai kauheita
suonenvetokohtauksia; kolmen päivän kuluttua oli lapsi kuollut. Mutta
tuona päivänä pakotti mieshirviö minut istumaan vieraiden kanssa
ruokapöytään. Päästäkseni rauhaan istuin jonkun hetken ja silloin sätti
hän minua koko seuran kuullen niin kunniattomasti kuin ainoastaan
omatunnoton ihminen voi vaimoaan sättiä. Minä nousin pöydästä ja kuljin
horjuen suonenvedossa kärsivän lapseni luo.
Koko seurue lähti kuitenkin pian samaa tietä kuin oli tullutkin. Kohta
sen jälkeen kuoli, kuten sanottu, lapseni; hautasin sen kaikessa
hiljaisuudessa antamatta miehelleni mitään tietoja siitä ja jätin
sitten koko tilan, jonka nimi minulle valitettavasti vielä on jäänyt.
Myömällä äidiltä perityt koruni sain varoja palkatakseni asianajajan,
joka vapautti minut miehestäni ja teki pesäeron, mikä päättyi siten,
etten saanut osalleni taaleriakaan omaisuudestani. Kaikki meni minulta
hukkaan, vaikkakaan se ei ollut voinut kulua niin lyhyessä ajassa.
Schwendtner erotettiin jonkun aikaa sen jälkeen upseerikunnasta ja
sanotaan hänen sittemmin kuljeskelleen veljieni kanssa soittoniekkoina
maita mantereita. Lopuksi kerrotaan heidän kaikkien joutuneen linnaan.
Lohausenin tila myötiin enkä minä saanut muuta kuin huonekaluston,
jonka avulla olen, kuten olette nähnyt, koettanut tulla toimeen
huoneiden vuokraajana, vaikkakin huonolla menestyksellä. Kaksi vuotta
olen asunut tässä kaupungissa, jota en milloinkaan ole voinut kärsiä,
muuttaen talosta toiseen, aina pelon ahdistamana, etten voisi maksaa
vuokraa. Niin on keskellä kirkkainta päivää tapahtunut se ihme, että
heikko nainen on saanut melkein nääntyä nälkään, sillä aikaa kuin kolme
vahvaa miestä jumalaties missä kuluttivat hänen laillisen perintönsä.
Sillä varmaankin ovat he osan siitä kätkeneet talteen, niin kuin
varkaatkin osaavat kätkeä saaliinsa, ja perivät sen kuritushuoneesta
päästyään."
Tässä keskeytti hän kertomuksensa, ei sen tähden, että se vielä olisi
ollut lopussa, vaan sen takia, että Brandolf kävi levottomaksi ja
hänen silmänsä alkoivat palaa suuttumuksesta. Kuitenkin hillitsi hän
pian kohoavan vihansa ja masensi raivonsa, jota hän tunsi roistoväkeä
kohtaan, jottei toipuva rouva olisi hänkin joutunut saman intohimon
valtaan, nyt kun hän juuri oli päässyt kertomasta onnettomasta
elämäntarinastaan kuin heräävä pahasta unesta.
"Tuo on nyt ohi, eikä enää palaja!" sanoi Brandolf levollisesti ja
tarttui hänen käteensä, jota hän hellästi siveli, sillä Brandolf alkoi
jo pitää paronitarta kuin voitettua kalleutta tai hänelle uskottua
omaisuutta, josta hän on vastuussa ja jota hän sentähden ei laskenut
käsistään. Niin alkoi hiljaa ja rauhallisesti uusi elämä, kunnes
lääkäri aurinkoisena maaliskuun päivänä selitti paronittaren jo
parantuneen ja voivan vaaratta lähteä matkalle.
Nyt myötiin kaikki talouskapineet, ennen muita lukemattomilla
vaakunoilla varustetut porsliiniesineet; ainoastaan sen, joka saattoi
olla jonakin muistona äidistä, piti paronitar itselleen, mutta kaiken
muun tahtoi hän hävittää muististaan.
Myöskin antoi hän muuttaa vaatimattoman pukuvarastonsa uudempaan, etsi
Brandolfin pyynnöstä tämän isälle siistin kamarineitsyen ja lähti
viimein, lukemattomien onnentoivotusten saattamana, kamarineitsyen
kanssa matkaan sitä maakuntaa kohti, missä Brandolfin isä, joka oli
häntä vastaanottaakseen ryhtynyt kaikkiin tarpeellisiin valmistuksiin,
asui.
Brandolf taasen lähti toiseen maankolkkaan, missä hän oli ottanut
toimekseen muutaman kuukauden ajan hoitaa väliaikaisesti tärkeänlaista
virkaa ja selvitellä eräitä sekaannuksiin joutuneita asioita.
Tahdottiin tämän toimen kautta koetella hänen voimiaan tulevia tehtäviä
varten; mutta Brandolf oli mielessään päättänyt palata tämän toimen
täytettyään takaisin vapauteensa.
Ei kulunut monta viikkoa, ennen kuin vanhalta herralta, Brandolfin
isältä, alkoi tulla kirjeitä, jotka olivat täynnänsä ylistystä rouva
Hedvig von Lohausenille ja kiitosta asiain nykyiselle hoidolle. Oli
kuin hänellä olisi ollut joukko haltioita palveluksessaan, niin
nopeaan ja hyvässä järjestyksessä kävi kaikki hänen tultuaan; hänen
kättensä töillä oli todellinen siunaus, ja liikuttavaa oli nähdä,
millä hiljaisella ilolla hän johti talon töitä. Varhaisesta aamusta
myöhäiseen iltaan liikkui hän, minkäänlaista melua pitämättä, paikasta
toiseen, ja rakastettavalta näytti, kun hän toisinaan soi itselleen
hetken levon, enemmän sentähden että toisetkin saisivat hiukan
henkäistä kuin itse levätäkseen. Myöskin sisäkkö oli toimeensa varsin
sovelias ja kyökki oli käynyt vallan mainioksi, lyhyesti, herra isä oli
kuin taivaassa ja tunsi nuorentuneensa. Kertoipa hän melkein ajatelleen
sitäkin hulluutta, että menisi naimisiin, pitääkseen tuon erinomaisen
naisen kaiket ajat luonaan.
Viimein tuli isältä kirje, jossa hän kirjotti todenteolla ajatelleensa
avioliittoa ja tulleensa siihen tulokseen, että pojan pitäisi panna se
toimeen. Sillä niin hellästi kuin rouva von Lohausen pitikin isästä
huolta, oli hänen sydämensä kuitenkin kiintynyt poikaan, sen saattoi
selvästi nähdä. Koskaan ei rouva pojasta puhunut; mutta kun tämän
nimi mainittiin, punastui hän aina vähän kuin nuori tyttö, jota hän
kapeine ja hienoine vartaloineen muistuttikin. Sentähden toivoi isä,
että Brandolf uskaltaisi tämän teon; isä ei puolestaan voinut toivoa
itselleen parempaa miniää.
Brandolf vastasi mielellään suostuvansa. Hän rakasti Hedvigiä
suojattinaan kuin jos tämä olisi ollut hänen lapsensa; mutta hän
saattoi häntä rakastaa myöskin vaimona ja siten sitoa hänet silkkisellä
siteellä, niin ettei hän enää päässyt hänen käsistään. Kuitenkin pyysi
hän isää kosimaan puolestaan ja ottamaan vastaan ne rukkaset, jotka
rouva joka tapauksessa muka tulisi antamaan.
Siihen vastasi isä, että hän oli kohta tehnyt työtä käskettyä ja
saanut heti myöntävän vastauksen. Se oli tapahtunut tiellä suureen
kasvitarhaan, jonka hän oli saattanut erinomaiseen kuntoon. Hän oli
ollut niin rehellinen ja avomielinen, ettei hän sekuntiakaan voinut
epäröidä, vaan oli heti ojentanut isälle molemmat kätensä samalla kun
hänen kasvonsa olivat saaneet ihmeellisen antautuvan ja sielukkaan
ilmeen. Niin, niin, kirjotteli isä, se pieni noita ei ollut ainoastaan
hyödyllinen vaan myös sangen suloinen ja niin edespäin.
Nyt alkoi Brandolf lähetellä valitulleen pieniä kirjelippuja ja suuria
lahjoja. Paronitar vastaili myöskin lyhyesti, mutta hänen kirjeidensä
kirjaimet vapisivat siitä tunteesta, joka niissä liikkui. Kihlauksen
päivä sovitettiin toukokuuhun ja sukulaiset ja ystävät kutsuttiin
sitä viettämään. Talonemäntänä oli Hedvigillä ilo tehdä juhlaa varten
tarvittavat valmistukset, vaikka hän itse oli morsian. Brandolfin
tullessa meni hän yksin häntä vastaan; he olivat sen niin edeltäpäin
sopineet. Brandolf astui hänen kanssaan yksinäisen kukkivan kedon
poikki, jonka keskelle tultuaan Brandolf valkeiden omenapuiden oksien
alla painoi morsiamensa lujasti rintaansa vasten ja tämä puolestaan
lankesi hänen kaulaansa. Tässä ei ole enää muuta sanottavaa kuin että
he saivat molemmat tuntea sitä suurta ilon ja surun vaihtelua, josta
meidän nykyaikaiset Shylockimme pitävät niin tarkkaa laskua.
Kun Brandolfin täytyi syyspuoleen saakka olla toimessaan ja kun hän ei
tahtonut enää häiden jälkeen jäädä virkaan, päätettiin viettää häät
viininkorjuun aikana, ja siten yhdistettiin siihen myöskin luonnon
juhla ja annettiin sen kautta tämän paljon kärsineen taloudenhoitajan
ja morsiamen häille eräänlainen symbolinen muoto. Myöskään ei
häämatkasta ollut puhetta vaan päätettiin alkaa avioelämä syksyn
työtouhulla.
Keskikesällä matkusti Brandolf vielä kotia pariksi päiväksi; opittuaan
tuntemaan morsiamensa tuimana talvisaikana ja mentyään kihloihin hänen
kanssaan keväällä, tahtoi hän nähdä hänet myöskin kesän loistossa,
ennenkuin syksy saapuisi. Hedvig oli jo täydellisesti voimistunut,
mutta oli vielä miettiväinen ja hiljainen, ja se kirkas lemmenilo,
mikä hänessä hehkui, oli saman näkymättömän käden vaalima kuin ne
kultaiset tähkät, jotka tuhansissa lyhteissä makasivat sidottuina
pellolla. Kahden avaran keltaisen pellonkaistaleen välille oli
istutettu rivi vanhoja tammia, joiden varjot muodostivat voimakkaan
vastakohdan ketojen ja poutapilvien häikäisevän valon rinnalla; kirkas
puro juoksi niinikään puiden varjossa. Täällä piti Hedvig majaa; hän
huolehti suuren työläisparven ravitsemisesta, ja jokainen tahtoi
syödä täällä; myöskin vanha herra oli tullut ulos. Ja vaikka kaikki
miellyttävästi tunsivat Hedvigin läsnäolon, oli kuitenkin kuin hän
ei olisi ollut siellä. Syönnin jälkeen jäi hän yksikseen läpinäkyvän
puutarhan laitaan, jonka puunrunkojen lomasta kaikkialla saattoi nähdä
peltojen yli. Hän meni solmimaan elonkorjuu-seppeleitä ja Brandolf teki
hänelle seuraa. Yksinkertaisessa kesäpuvussaan, kantaen kaulassaan
ohutta kultaketjua, joka kannatti kelloa, näytti hän kuin vapaan ilman
tyttäreltä, joka elää vain nykyisyydessä muistamatta menneisyyttä tai
tulevaisuutta.
"Oletko jo ennen elänyt jotain sellaista kuin tällä hetkellä?" kysyi
Brandolf tuttavallisesti seuraten hänen askarteluaan.
"En", vastasi Hedvig, "minulla ei ole mitään muistoa! Minulle on kaikki
uutta ja sentähden niin iloista ja ohitsekiitävää. Minusta tuntuu kuin
en olisi ennen koskaan elänytkään."
Paluumatkallaan virantoimitukseensa kohtasi sade Brandolfin ja hänen
täytyi sentähden useamman kerran poiketa majataloihin. Niin joutui
hän monen peninkulman päässä lähtöpaikastaan erääseen kestikievariin,
jonka suuri vierastupa oli täynnä kaikenlaisia matkustajia. Niiden
joukossa oli kolme pitkää karheapartaista ja huonosti puettua miestä,
joilla oli mukanaan vanhat ränsistyneet soittokoneet. Brandolf
huomasi, kuinka miehet aina sen mukaan kuin uusia miehiä astui tupaan
karkotettiin paloviinalaseineen pöydästä pöytään ja ajettiin viimein
kokonaan vierastuvasta. Muristen, mutta vastarintaa tekemättä, menivät
he pihalle, asettuivat siellä puukatoksen alle ja ottivat esiin
soittoneuvonsa, nähtävästi kostaakseen. He nostivatkin niin kauhean
melun, että väkeä tuli ulos tuvasta pyytämään, että he vaikenisivat.
Eräs hyväntahtoinen rihkamakauppias keräili muutamia kuparilantteja
noille onnettomille ja antoi heille tämän pienen palkkion, jonka
jälkeen he lopettivat melunsa ja kyyristyivät pihan nurkkaukseen
odottelemaan sateen lakkaamista. Brandolf kysyi eräältä palvelijalta,
mitä surkeita pelimanneja nuo olivat. "Niin", vastasi poika, "he eivät
suinkaan ole mitään toivottua ja rakastettua väkeä. Noita kahta hiukan
lyhempää sanotaan Lohauseniksi ja tuon pisimmän nimi on Schwendtner.
Huhu tietää kertoa, että he olivat muinoin rikkaita junkkareita, jotka
ovat joutuneet kuritushuoneeseen."
Hedvig olikin itse asiassa erehtynyt otaksuessaan, että osa häneltä
ryöstetystä omaisuudesta olisi vielä roistojen hallussa. Nämä olivat
suunnitelleet ruveta harjoittamaan rahoillaan koronkiskomista ja
olivat siten alottaneet toimintansa, mutta rahat joutuivatkin vääriin
käsiin ja nuo kolme lurjusta tulivat perinpohjin nyletyiksi. Tästä
suuttuneina koettivat he suurenmoisella vekselinväärennyksellä parantaa
asemaansa ja päästä taasen jaloilleen. Mutta se epäonnistui ja heidät
sulettiin vuodeksi linnaan ja saivat he pukea vanginvaatteet yllensä.
Kun he pääsivät vapaiksi, olivat he rutiköyhät; yksin heidän siistit
pukunsa ja silkkiset nuttunsa oli varas myönyt ja heidän täytyi
verhota itsensä niillä vaatimattomilla rääsyillä, joita hyväntahtoiset
ihmiset heille antoivat. Niin eivät he enää voineet esiintyä
soittajina edes kunniallisissa ravintoloissa ja luisuivat siten aina
alaspäin retkeillessään pitkin maanteitä. Nyt eivät he enää voineet
lainkaan elää toisistaan erossa; jos he milloin koettivat lähteä eri
suunnille tullakseen siten paremmin toimeen, olivat he kahden viikon
päästä taasen jo varmasti yhdessä. Pitkä ratsumestari Schwendtner
oli nuoruudenpäivinään oppinut soittamaan viulua ja osasi vielä
hät’hätää sillä jotain vingutella. Molemmat Lohausenit olivat poikasina
soittaneet torvea ja huilua, mutta olivat jo varhain jättäneet kaiken
työnteon muille.
Näistä ihanteellisista nuoruudenharrastuksistaan saivat he tekosyyn
solmia kestävän ystävyysliiton ja lähteä kiertämään maita mantereita
leivän tähden ja seikkailun halusta.
Brandolf, joka istui kestikievarin ikkunan ääressä ja tarkasteli
sateen rummuttaessa ikkunaan pihan yli noita kolmea harmaata veljestä,
ei voinut olla epätietoinen siitä, keitä hän näki edessään. Pelko ja
suru morsiamen tähden oli tämän vastenmielisen kohtauksen ensimäinen
vaikutus. Hedvig ei voinut aavistaa, että hänen huono kohtalonsa oli
näin lähellä häntä. Sitten nousi Brandolfissa voimakas suuttumus ja
hän tunsi halua noutaa ajurin piiskan ja lähteä sillä ruoskimaan noita
kolmea miestä. Mutta kuta kauvemmin hän katsoi sitä lempeämmäksi
kävi hänen mielensä ja lopulta valtasi hänet hilpeä tyytyväisyys,
kun hän näki miten huonosti noiden toverusten oli käynyt. Hän näki
Schwendtner-paran kerran toisensa jälkeen pyyhkivän punertuneita
silmiään ja käsittelevän läpikastuneita kenkiään, joihin hän työnsi
palan koivuntuohta, minkä löysi puuvajan edustalta, sillä aikaa kuin
Lohausenit ottivat evässäkistä muutamia leivänkannikoita ja alkoivat
niitä pureksia sekä senjälkeen, löydettyään pihan liasta sikarinpätkän,
puhdistivat sen ja sitä vuoroin polttelivat; sillä veljesrakkaus näytti
heissä yhä säilyneen.
Noin puolen tunnin jälkeen, jonka kestäessä sade valui virtanaan, oli
Brandolfin mielessä kypsynyt enemmän hupainen kuin väkivaltainen kosto-
ja vapautussuunnitelma, jonka ydinkohta oli se, että tuon kolmiapilaan
pitäisi omalla tavallaan olla läsnä häissä. Ja viipymättä ryhtyi hän
sitä toteuttamaan.
Hänellä oli kotitalosta mukanaan kekseliäs ja uskollinen renki, Jochel,
joka oli ollut hänen kasvinkumppaninsa ja jonka kanssa hän muinoin
oli pannut toimeen monta narrinkujetta. Tämän Jochelin kutsui hän
nyt syrjäiseen paikkaan ja pyysi häntä panemaan merkille nuo kolme
soittoniekkaa ja seuraamaan heidän jälkiään, liittymään sopivalla
hetkellä jonkun tekosyyn nojalla heihin ja houkuttelemaan heidät voiton
ja ihanan tulevaisuuden lupauksilla tilan läheisyyteen. Sillä oli
tärkeätä, että he häiden ja viininkorjuujuhlan aikana olisivat käsillä,
tietämättä mitä talossa tapahtui.
Kunnon Jochel onnistuikin niin hyvin, että hän aivan oikein saattoi
miehet sovittuun aikaan talon läheisyyteen, missä hän jo etukäteen
kestitsi heitä muutamalla ruukulla viiniä ja miehet taas puolestaan
tarjoilivat hänelle lasin paloviinaa.
Näin viettivät he suloisessa sopusoinnussa aikansa, sillä he luulivat
todenteolla saavansa näytellä jotain hyvin tärkeätä osaa pähkähullun
tilanomistajan luona ja heidän intonsa kohosi sävelissä kauvas yli
metsän, jonka takana he piileilivät. Viininkorjuu oli jo alkanut ja
läheni loppuaan. Lukuunottamatta talon omaa työväkeä oli pitoihin
kutsuttu useita iloisia maalaispoikia ja tyttöjä, herrasperheet
kyökkäreistä, rengeistä ja muista palkollisista lähtien; osa
varsinaisista juhlavieraista oli jo saapunut, mutta vielä odotettiin
hyvää tanssimusiikkia.
Tuli sitten suuri juhlapäivä kultaisen ja lempeän lokakuunauringon
saattamana, joka nosti maasta utuharson toisensa jälkeen ja jälleen
hajotti ne, kunnes koko seutu, puut ja kukkulat kiilsivät lämpimässä
väriloistossa ja taivaanranta kajasteli salaperäisen sinisenä
ikäänkuin onnellista tulevaisuutta luvaten. Päärakennuksessa tapahtui
aamupäivällä vihkiminen, jonka aikana hieno soittokunta soitteli
avointen ikkunain ääressä. Sitten seurasi häävieraiden juhla-ateria,
jonka kestäessä viininkorjaajat ja juhlaan kutsuttu maalaisväki
aterioitsi ulkona ja syötyään ryhtyi reippaan soiton kaikuessa
karkeloon. Iltapuoleen, kun aurinko yhä rakastettavampana kulki alas
rataansa, panivat viininkorjaajat toimeen suuren kulkueen, jota varten
nuo kolme maankiertäjääkin oli varattu. Kulkueen muodostivat melkein
yksinomaan viininkorjaajat ja -pusertajat, jotka kaikenlaisissa
valepuvuissa ja työaseitaan kolistellen soittokunnan kulkiessa edellä
samosivat herrasväen ohi, joka seisoi puiston laitaan pystytetyllä
lavalla, keskellään muratista valmistetussa suojassa morsian ja
sulhanen.
Kulkue näyttikin varsin hauskalta samotessaan korkeiden puiden
alitse, ja Brandolf oli pitänyt huolta, että siihen tuli väriä ja
vaihtelua thyrsussauvojen, kulkusrumpujen, satyrinnaamarien ja etenkin
sievien lastenpukujen kautta, jotka kuvasivat viinin kukoistusaikaa.
Kokonaisuus tulkitsi iloa hyvästä viinivuodesta; kulkueen loppupää
oli sitävastoin omistettu huonon viinivuoden tuottamalle harmille.
Sitä esitti kolme pirua: happamuuden, vetisyyden ja kestämättömyyden
pahat henget, joita kuletettiin hännästä takaperin ja jotka saivat
soitollansa esittää huonon viinin surkeutta ja kurjuutta.
Pirujen osa oli juuri uskottu kolmelle maankiertäjälle. Heille oli
avoimesti esitetty, kaiken epäluulon poistamiseksi, heidän osiensa
laatu. He tiesivät myöskin, että tässä olivat häät kysymyksessä,
mutta Jochel oli niin suurella varmuudella ilmottanut valheellisesti
morsiamen nimen, etteivät he aavistaneetkaan oikeata asemaansa.
Kuitenkin tahtoi heidän syntyperänsä ja aatelinen verensä nousta
kapinaan, kun pirujen puvut puettiin heidän ylleen ja heidät
koristeltiin kaikenlaisilla helyillä. Heidät verhottiin nimittäin
harmaan ja mustan kirjavaan vuohennahkaan, heidän kasvonsa mustattiin
ja asetettiin vuohensarvet heidän päihinsä. Kunkin takapuoleen
kiinnitettiin hyvin lujaan lehmänhäntä ja solmittiin kaikki kolme
häntää yhteen sekä jatkettiin niitä köydellä; tähän köyteen tarttui nyt
molemmin puolin kaksikymmentä voimakasta nuorukaista tynnyrintekijän
puvussa ja viinilehväseppeleet otsallaan ja he vetivät kolmea pirua
selittäin kaikkien nähtäviksi. Kuten sanottu, eivät nämä heti tahtoneet
tuohon peliin suostua, mutta ne viisi taaleria, jotka kullekin
luvattiin palkaksi, voittivat kaiken vastustuksen.
Niin tulivat he esiin hyppien ja kompuroiden, sillä he eivät saaneet
hetkeäkään olla paikoillaan; takanaan kuulivat he viininkorjaajien
laulun, soiton ja rummunpärinän tietämättä, mihin he olivat tulossa;
he kuulivat tien ohessa seisovan kansan huudon ja naurun ja näkivät
viimein rivissä juhlapukuiset häävieraat, jotka taputtivat heille
käsiään ja huutaen tulkitsivat mielihyväänsä. Hikipisarat nokisella
otsallaan vingutti herra ratsumestari von Schwendtner viuluaan ja
Lohausenit puhaltelivat haljenneita huilujaan, kunnes he tietämättään
olivat saapuneet murattisuojan eteen, missä morsian seisoi,
rakastettavan näköisenä liehuvassa harsossaan ja ilta-auringossa, joka
välkkyi hänen timanttikoruissaan. Jochel, joka kulki nuoran päässä,
käski hetkeksi heittää vetämisen, jotta sarvipäät saivat hetken
seisoa. Kaikki kolme tunsivat heti entisen vaimon ja sisaren; mutta
he luulivat uneksivansa. He antoivat soittoneuvojensa vaipua alas ja
katselivat kuin mielipuolet morsiameen, joka heille hymyillen nyökytti
päätään; sillä hän ei tiennyt, kenet hän näki edessään, vaan luuli,
että nuokin olennot olivat päättäneet viettää hänen muistopäiväänsä
tuolla hullunkurisella pilalla. Mutta Brandolf taputti lujaan käsiään
ja huusi: "Aivan niin, miehet, aivan niin!"
Kuin uneksien tarttuivat he sarviinsa ja sitten häntiinsä, joista
tunsivat olevansa kahlitut; ja he tähysivät uudelleen ylös petetyn
sisaren ja puolison lumottuun kuvaan; mutta heidän huono omatuntonsa
ei sallinut heidän avata suutaan, ja ennen kuin he ehtivät enempää
aprikoida, antoi Jochel jo vetää köydestä, niin että heidän täytyi
taasen jatkaa takaperoista kulkuansa. Joukkue kulki talon ympäri, jonka
takabalkongilla kaupungin soittokunta sitä tervehti. Sitten samosi se
taasen puutarhaan ja kulki uudelleen herrasväen ohi. Taaskin annettiin
noiden kolmen julmurin seistä hetken morsiamen edessä ja sitten saivat
he kompuroida eteenpäin melun ja ilon käydessä yhä äänekkäämmäksi ja
huumaavammaksi. Mutta Brandolf antoi viittauksen, ja kolmannen kerran
uudistettiin näytös. Paholais-parat huomasivat, että heitä uudelleen
tahdottiin viedä esiin ja he koettivat puolestaan väkivallalla
riuhtaista itsensä irti. Sillä rappiotilastaan huolimatta tunsivat he
entisten aikain ylpeydellä joutuneensa petoksen ja pilkan uhriksi.
Mutta köyden lahjomaton kestävyys piti heidät kahleissa ja he seisoivat
uudelleen morsiamen edessä ja tähyilivät uudelleen ylös häneen. He
kiristivät hampaitaan ja puristivat käsiään nyrkkiin. Silloin heitti
Brandolf heille muutamia luisdoreja kullekin paperiin käärittynä, ja
salaman nopeudella heittäytyivät he niiden yli kuin kolme apinaa,
joille heitetään makeisia. Heistä näytti kuitenkin todennäköiseltä,
ettei heitä tunnettu.
Brandolf viittasi taaskin kädellään, Jochel tarttui köyteen ja
ystävykset katosivat vihdoinkin. Mutta heitä ei päästetty vieläkään
vapaiksi eikä viety muun kansan sekaan, joka uudelleen lähti kemuihin
ja tansseihin, vaan ohjasi Jochel heidät ja tynnyrintekijät syrjäiseen
ravintolapaikkaan kestitäkseen siellä erittäin tätä pirunväkeä. Nyt
täytyi sarvipäiden kulkea edellä ja soitella ja tynnyrintekijät tulivat
jälessä pitäen kiinni köydestä. Sillä välin alkoi hämärtää ja kun
tämä ihmeellinen seurue vihdoin saapui anniskelupaikkaan, nähtiin
herraskartanon seutuvilla kauniin ilotulituksen kohoavan ilmaan.
Pirut päästettiin nyt vasta vapaiksi, mutta voimakkaat nuorukaiset
ympäröivät heidät samassa ja Jochel pysyi alituisesti heidän
rinnallaan, niin etteivät he saaneet pienintäkään tilaisuutta vaihtaa
sanaakaan keskenään. Kuitenkin antautuivat he, sisäisen alennuksensa
unohtaen, syömään ja juomaan siitä runsaasta pöydästä, joka heille oli
katettu, ja sitä jatkettiin, kunnes joku avasi ikkunan ja viittasi
herraskartanoon päin, jonka kaikki ikkunat loistivat valosta, sillä
aikaa kun komea tanssimusiikki hiljaisessa yöilmassa kajahti selvästi
vaikka hillittynä yli seudun.
Talon yläpuolella paloivat kauniit tähdet, mikä kuitenkaan ei voinut
piruja vähintäkään liikuttaa; sillä jos heillä olisi ollut tunnetta
sellaista kohtaan, eivät he nyt olisi täällä olleet. Ainoastaan
viulujen hento ja ylhäinen ääni haavotti heidän sydämiään, se kun
muistutti heitä paremmista ajoista ja heidän sitä kuullessaan täytyi
ajatella sisarta ja puolisoa, joka nyt leijui tanssissa.
Tätä sisäistä tuskaansa vaimentaakseen antautuivat he hillittömästi
nauttimaan väkijuomia, joita Jochel heille anteliaasti tarjoili. Kun
hän piti heitä kyllin juopuneina alkoi hän heitä ärsyttää ja kiihottaa
vihaan; toiset seurasivat hänen esimerkkiään ja repivät piruja
hännästä, ja siten syntyivät yleiset pieksäjäiset ja tappelu.
Tällä hetkellä ilmestyi kaksi santarmia, jotka olivat talossa tätä
odottamassa, ja ennenkuin neljännestunti oli kulunut, istui kolme
maankiertäjää sidottuna kuormavankkureissa ja kaksi tuntia myöhemmin
piirin pääkaupungin vankitornin pimeydessä. Heidän ei kuitenkaan
käynyt aivan huonosti. Päinvastoin kutsuttiin heidät aamulla esiin ja
heiltä kysyttiin, tahtoivatko he päällysvaatteilla ja liinaisilla,
matkarahalla ja tarpeellisilla papereilla varustettuina, poliisin
silmänpidon alaisina muuttaa Uuteen Maailmaan, ja kolme päivää
myöhemmin matkustivat he jo, poliisipalvelijan, jolla oli mukanaan
rahat ja passit, saattamana merisatamaan. Poliisipalvelija jätti heidät
vasta sillä hetkellä, kun laiva nosti ankkurinsa.
Hedvig sai kuulla koko tapahtuman eräänä päivänä, kun hän, vuoden
vanhaa poikaa sylissään kantaen, lausui pelkonsa siitä, että hänen
poikansa joskus voisi joutua pahojen enojensa käsiin tai inhottavan
Schwendtnerin tuttavuuteen. Vasta nyt kertoi hänen miehensä sen
pilan, jonka hän oli näiden enojen kustannuksella itselleen suonut.
Kauhistuneena katseli Hedvig häneen, painaen lapsensa, ikäänkuin
suojaan tuntemattomia vaaroja vastaan, rintaansa vasten; mutta
Brandolf lohdutti häntä ja sai hänet levolliseksi ilmottamalla
saaneensa tietää, että nuo kolme maankiertäjää olivat Amerikkaan
tultuaan kuin muuttuneina heti eronneet toisistaan. Niin, tämä ero
oli sitten saanut aikaan mitä ihmeellisimpiä seurauksia; jokainen
noista kolmesta ystävyksestä oli Amerikan kirjavassa ihmispyörteessä
päässyt varmalle pohjalle ja saavuttanut oman vaatimattoman asemansa.
Eräs heistä oli hiljainen oluenkaupustelija Newyorkin läheisyydessä,
toinen oli koulunpitäjänä Texasissa ja kolmas saarnamiehenä pienessä
uskonnollisessa laitoksessa.
Brandolfin isä eli kahdeksankymmenen kahdeksan vuoden ikään ja
vakuutti, että hän sai siitä kiittää yksinomaan sitä elämäniloa, joka
säteili hänen rouva miniänsä hiljaisesta ja terveestä olennosta.
Niin erilainen voi olla sen maaperän kiitollisuus, johon ihmissielu
istutetaan.
Eugenia.
Vaimon ei pidä miehen asetta
kantaman, eikä myös miehen pukeman
yllensä vaimon vaatteita;
sillä jokainen kuin sen tekee, on
Herralle sinun Jumalalles kauhistus.