Kuka antaa minulle kyyhkyn
siivet, jotta voisin lentää pois ja
löytäisin levon.
(Ps. 55. 7.)
Luostari oli korkealla vuorella ja sen muurit loistivat kauvas yli
seudun. Mutta sen sisällä oli naisia, enemmän tai vähemmän kauniita,
jotka kaikki ankaria sääntöjä seuraten palvelivat Herraa ja hänen
neitseellistä äitiään.
Kauneimman nunnan nimi oli Beatrix ja hänelle oli uskottu
lukkarintoimi. Ollen erittäin siro vartaloltaan, teki hän mitä
kauneimmalla tavalla tehtävänsä, piti huolta kuorosta ja alttarista,
kulki sakaristossa ja soitteli kelloja ennen aamuruskon syttymistä ja
iltatähden noustessa.
Mutta hän katseli myöskin usein kostein katsein kauvas sinertävälle
kedolle; hän näki aseiden kiiltävän, kuuli metsästä jahtimiehen
torventoitotuksen ja miesten huutoja, ja hänen sydämensä täyttyi
kaipuusta maailmaan.
Kun hän ei enää voinut ikäväänsä kukistaa, nousi hän kerran vuoteeltaan
kuutamoisena kesäkuun yönä, pani jalkaansa uudet lujat kengät ja astui
matkavalmiina alttarin luo. "Olen sinua jo useat vuodet uskollisena
palvellut", sanoi hän Neitsyt Marialle, "mutta ota nyt takaisin
avaimesi, sillä minä en voi enää kestää sydämeni paloa!" Ja hän laski
avaimensa alttarille ja lähti luostarista. Hän astui alas vuoren
yksinäistä rinnettä laaksoon ja saapui siellä tammimetsän keskellä
tienhaaraan, missä hän, epätietoisena, mille suunnalle kääntyisi,
laskeutui lähteen ääreen, joka oli ohikulkevia varten hakattu kiveen ja
varustettu istuimella. Siinä istui hän, kunnes aurinko nousi, ja hän
tuli märäksi laskeutuvasta kasteesta.
Sitten kohosi päivä puidenlatvojen yli ja sen ensimäiset säteet
sattuivat metsätiellä muhkeaan ritariin, joka tuli täysissä
varustuksissaan ypöyksin ratsastaen. Nunna tähyili häneen kauniine
silmineen niin hyvin kuin voi eikä jättänyt mitään tarkkaamatta tästä
miehekkäästä ilmestyksestä; mutta hän pysyi niin hiljaa, ettei ritari
olisi häntä nähnyt, jollei kaivon vedenkohina olisi sattunut hänen
korviinsa ja kääntänyt hänen silmiänsä sinne päin. Kohta kurkottausi
hän lähteelle päin, nousi hevosensa seljästä sitä juottaakseen,
sekä tervehti sitä tehdessään kunnioittavasti nunnaa. Ritari oli
ristiretkeilijä, joka oltuaan kauvan poissa palasi nyt yksinään kotia
menetettyään kaiken väkensä.
Huolimatta kunnioituksestaan ei ritari voinut kääntää silmiään
Beatrixin kauneudesta, eikä nunnakaan puolestaan välttänyt sotilaan
katsetta, vaan tarkasteli häntä niinkuin alussakin; sillä siinähän
hänellä nyt oli edessään melkoisen suuri osa sitä maailmaa, jota hän jo
niin kauvan oli kaikessa hiljaisuudessa ikävöinyt. Kuitenkin loi hän
äkkiä kainostellen silmänsä maahan. Lopulta kysyi ritari, minne hän
oli matkalla ja saattoiko hän häntä jotenkin palvella. Ritarin sanojen
kaiku havahdutti nunnan; hän katsoi kuitenkin ritaria silmiin, ja hänen
katseidensa huumaamana tunnusti hän karanneensa luostarista saadakseen
nähdä maailmaa, mutta sanoi jo pelkäävänsä ja olevansa kokonaan
neuvoton siitä mihin nyt kääntyä.
Ritari, joka ei ollut mikään jöröjukka, nauroi sydämensä pohjasta ja
tarjoutui saattamaan hänet toistaiseksi jollekin hyvälle tielle, jos
hän uskoisi itsensä hänen seuraansa. Hänen linnansa, lisäsi ritari, ei
ollut kauvempana kuin päivänmatkan päässä täältä; siellä voisi hän,
jos hänellä siihen on halua, turvassa tehdä valmistuksiaan ja vasta
järkevän harkinnan jälkeen lähteä avaraan ja ihanaan maailmaan.
Vastaamatta, mutta kuitenkin vastustamatta antoi Beatrix, edelleen
hiukan vavisten, nostaa itsensä hevosen selkään; ritari hyppäsi hänen
jälessään, ja punastuva nunna edessään ratsasti hän iloisesti halki
metsien ja ketojen.
Kahden- tai kolmensadan hevosenpituuden matkan istui Beatrix suorana
ja tähyili lakkaamatta etäisyyteen sekä piti kättään sydäntään vasten.
Mutta pian olivat hänen kasvonsa kääntyneet ritarin rintaa kohti ja ne
ottivat vastaan ne suudelmat, jotka sotaherra suulle painoi; ja vielä
noin kolmensadan askeleen päässä vastasi nunna niihin niin kiihkeästi,
kuin jos hän ei milloinkaan olisi soitellut luostarinkelloja. Näin
ollen eivät he nähneet mitään siitä maasta ja valosta, jonka läpi he
ajoivat, ja nunna, joka oli niin kaivannut avaraan maailmaan, sulki nyt
silmänsä sen edessä rajottuen vain siihen pieneen alaan, jonka hevonen
saattoi kantaa selässään.
Wonnebold, ritari, ajatteli tuskin hänkään isänsä linnaa, kun hän
jo näki sen tornien kuunvalossa loistavan edessään. Mutta linnan
ympärillä oli hiljaista ja vielä hiljaisempaa oli siellä sisällä
eikä mistään näkynyt valoa tuikkivan. Wonneboldin isä ja äiti olivat
kuolleet ja kaikki palvelusväki oli lähtenyt linnasta lukuunottamatta
ikivanhaa linnanvoutia, joka koputuksen jälkeen ilmestyi lyhtyineen ja
oli melkein kuolla ilosta nähdessään ritarin vaivalla avatun portin
edessä. Kuitenkin oli vanhus, iästään huolimatta, yksin pitänyt linnan
asuttavassa kunnossa ja ritarin makuuhuone oli kaiken aikaa ollut
valmis siltä varalta, että hän voisi heti levätä matkansa jälkeen
milloin hyvänsä hän palaisi. Siellä lepäsi nyt Beatrix hänen kanssaan
ja tyydytti sydämensä kaipuun.
Kumpikaan ei enää ajatellut toisestaan erota ja Wonnebold avasi äitinsä
lippaat. Beatrix pukeutui hänen loistaviin pukuihinsa ja koruihinsa,
ja niin elivät he edelleen ilossa ja riemussa. Beatrixilla ei ollut
mitään oikeuksia eikä nimeä ja hänen rakastettunsa kohteli häntä
orjattarenaan, mutta ei hän muuta toivonutkaan.
Kerran poikkesi eräs vieras paroni linnaan, joka taasen oli täynnä
palvelusväkeä, ja hänen kunniakseen pidettiin komeat kemut. Lopuksi
rupesivat herrat noppapelille, jonka kestäessä linnanherra voitti niin
paljon ja alinomaa, että hän onnensa huumauksessa ja ylenmääräisessä
luottamuksessa siihen uskalsi peliin parhaansa mitä hänellä oli,
nimittäin kauniin Beatrixin pukuineen päivineen vanhaa yksinäistä
vuorilinnaa vastaan, jonka hänen vastustajansa hymyillen asetti peliin.
Beatrix, joka oli halulla seurannut peliä, kalpeni, eikä syyttä; sillä
seuraava heitto jätti jo uhmailijan pulaan ja lahjotti paronille voiton.
Tämä ei vitkastellut, vaan lähti heti liikkeelle suloisine voittoineen
ja seurueineen; tuskin sai Beatrix aikaa kätkeä onnettoman nopan
povelleen, kun hänen jo täytyi kyyneliä vuodattaen seurata armotonta
voittajaa.
Kun pieni seurue oli hetken aikaa ratsastanut, saapui se kauniiseen
nuoreen metsikköön, jonka halki juoksi kirkas puro. Kuin kevyt,
vihreä silkkinen telttavaate leijuivat hennot lehvät korkeudessa kuin
hopeisten solakoiden lipputankojen kannattamana; ja kesäpäivä loisti
metsän yllä. Täällä tahtoi paroni saaliineen levätä. Hän käski väkensä
kulkea kappaleen matkaa eteenpäin ja laskeutui Beatrixin keralla alas
vihreälle nurmikolle sekä koetti hyväilyillä saada hänet suostumaan
itseensä.
Mutta Beatrix oikaisi itsensä ylpeänä ja heittäen leimuavan katseen
paroniin sanoi hän, että tämä kyllä oli voittanut hänen olentonsa,
mutta ei hänen sydäntään, joka ei ollut voitettavissa vanhaa
linnarähjää vastaan. Jos hän oli mies, pitäisi hänen uskaltaa jotain
enemmän sen puolesta. Jos paroni uskaltaisi henkensä peliin, suostuisi
hän heittämään noppaa sydämestään, joka kuuluisi paronille, jos hän
voittaisi, ikuisiksi ajoiksi; mutta jos hän itse voittaisi, niin olisi
paronin henki hänen käsissään ja hän saisi taasen täyden vapautensa.
Tämän sanoi hän täydellä todella ja katsoi sitä sanoessaan paroniin
niin ihmeellisesti, että tämän sydän nyt vasta alkoi jyskyttää ja hän
katseli hämillään Beatrixia. Entistään kauniimmalta näytti hän paronin
silmissä, kun hän hiljaisella äänellä, kysyvin katsein jatkoi: "Kuka
tahtoisi rakastaa ilman vastarakkautta ja kuinka voi nainen rakastaa
miestä, jonka rohkeudesta hän ei ole vakuutettu? Antakaa minulle
miekkanne, ottakaa noppa käteenne ja uskaltakaa heitto, niin olemme me
kuuluvat toisillemme kuin kaksi rakastavaista!" Ja hän painoi samalla
povessaan lämminneen norsunluisen nopan paronin käteen. Hurmaantuneena
antoi tämä Beatrixille miekkansa perineen ja heitti kohta yksitoista
silmää yhdellä heitolla.
Sen jälkeen tarttui Beatrix noppaan, puisteli sitä, salaa huokaisten
pyhän Marian, Jumalan äidin, puoleen, voimakkaasti ontossa kädessään ja
heitti kaksitoista silmää, joilla hän siis voitti.
"Minä lahjotan teille elämänne!" sanoi hän, kumarsi juhlallisesti
paronille, kokosi hameenliepeensä yhteen, otti miekan kainaloonsa
ja riensi nopeaan siihen suuntaan, josta oli tullut. Mutta kun hän
oli päässyt hämmästyneen herran silmien edestä, ei hän, varovainen
kun oli, kulkenut enää samaan suuntaan, vaan kiersi metsikön, astui
siihen uudelleen ja kätkeytyi tuskin viidenkymmenen askeleen päähän
paronista puunrunkojen taakse, jotka toisiinsa kietoutuneina riittivät
tällä etäisyydellä hät’hätää kätkemään neuvokkaan naisen. Hän pysyi
aivan hiljaa; vain yksi päivänsäde lankesi hänen kaulallaan olevaan
jalokiveen, niin että se hänen tietämättään välkkyi puiden läpi.
Paronikin näki sen loisteen ja katseli sitä hajamielisyydessään hetken.
Mutta hän piti sitä kiiluvana kastepisarana eikä kiinnittänyt siihen
enempää huomiota.
Lopulta havahtui hän kuitenkin tylsyydestään ja puhalsi voimakkaasti
jahtitorveensa. Kun hänen väkensä oli saapunut paikalle, hyppäsi hän
hevosensa selkään ja lähti ajamaan paennutta takaa saadakseen hänet
uudelleen haltuunsa. Kului runsas tunti ennenkuin ratsastajat palasivat
ja samosivat hiljalleen ja nyreissään tammimetsän läpi, tällä kertaa
siellä viipymättä. Niin pian kuin Beatrix piilopaikastaan näki tien
olevan vapaan, nousi hän ja lähti kulkemaan kotia kohti säästelemättä
hienoja kenkiään.
Wonnebold oli sillävälin viettänyt varsin tukalan päivän katumuksen
ja vihan vallassa ja hän tunsi häpeävänsä sitä, että oli niin
kevytmielisesti menettänyt rakastettunsa, samalla kuin hänelle kävi
selväksi, kuinka suuresti hän tietämättään oli häntä rakastanut ja että
hän tuskin saattoi elää ilman häntä. Kun Beatrix sitten äkkiä seisoi
hänen edessään, levitti Wonnebold, ennenkuin hän vielä ehti lausua
julki hämmästyksensä, käsivartensa häntä kohti ja Beatrix puolestaan
riensi ritarin syliin ilman valituksia ja nuhteita. Wonnebold nauroi
ääneen kuullessaan rakastettunsa kertomuksen hänen sotajuonestaan ja
hänen uskollisuutensa liikutti ritaria, sillä paroni oli sangen komea
ja kaunis nuoriherra.
Uusien onnettomien sattumien varalta teki Wonnebold kauniin Beatrixin
oikeaksi puolisokseen kaikkien säätyveljiensä ja omaistensakin
silmissä, niin että hänestä nyt tuli oikea ritarinrouva, joka etsi
vertaistaan niin hyvin metsästysretkillä, pidoissa ja tansseissa kuin
alamaisten silmällä-pidossa ja kirkon herrainistuimilla.
Vuodet vierivät vaihdellen toinen toisensa jälkeen, ja kun kaksitoista
syksyn satoa oli korjattu, oli hän synnyttänyt puolisolleen kahdeksan
poikaa, jotka kasvoivat kuin nuoret hirvet.
Kun vanhin oli täyttänyt kahdeksantoista vuotta, nousi Beatrix eräänä
syysyönä Wonneboldinsa vierestä tämän tietämättä, laski huolellisesti
kaiken maallisen omaisuutensa niihin lippaihin, joista hän kerran oli
sen ottanut, sulki lippaansa ja asetti avaimet nukkuvan puolisonsa
viereen. Sitten astui hän paljain jaloin poikiensa vuoteiden ääreen
ja suuteli keveästi kutakin heistä; lopuksi meni hän uudelleen
miehensä vuoteen luo, suuteli häntäkin, ja nyt vasta leikkasi hän
pitkän tukkansa, puki taas ylleen tumman nunnanpuvun, jonka hän oli
huolellisesti säilyttänyt, ja niin jätti hän salaa linnan ja vaelsi
syysyön vinkuvassa tuulessa ja pudonneiden lehtien kahistessa jalkain
alla siihen luostariin, josta hän muinoin oli paennut. Lepäämättä
nypläsi hän sormin rukousnauhaansa ja ajatteli mennyttä elämäänsä.
Niin kulki hän lakkaamatta, kunnes hän seisoi uudelleen luostarinportin
edessä. Hänen koputettuaan tuli vanhentunut portinvartijatar hänelle
avaamaan ja tervehti häntä tyynesti nimeltä, ikäänkuin Beatrix
olisi ollut poissa vain puolentunnin ajan. Beatrix kulki nunnan ohi
kirkkoon, heittäytyi polvilleen pyhän Neitsyen alttarin eteen ja Maria
alkoi puhua hänelle sanoen: "Oletpa viipynyt poissa jo pitkän ajan,
tyttäreni! Olen kaiken aikaa hoitanut sinun lukkarintointasi; mutta nyt
olen iloinen, että olet täällä ja otat jälleen avaimet haltuusi."
Neitseen kuva kumartui hiukan ja ojensi avaimet Beatrixille, joka tästä
suuresta ihmeestä iloisesti hämmästyi. Hän ryhtyi heti toimittamaan
virkaansa, ja kun kello soi päivälliselle, lähti hän ruokapöytään.
Useat nunnista olivat tulleet vanhoiksi, toiset olivat kuolleet,
toisia oli tullut sijalle ja toinen abbedissa istui ylinnä pöydässä;
mutta kukaan ei huomannut, mitä Beatrixille, joka istui tavalliselle
paikalleen, oli tapahtunut; sillä Neitsyt Maria oli nunnan omassa
hahmossa esiintynyt kaiken ajan hän sijassaan.
Kun sitten noin kymmenen vuotta oli kulunut, viettivät nunnat suurta
juhlaa ja sopivat, että kukin heistä antaisi Jumalan Äidille jonkun
lahjan ja että kukin valitsisi sen hienoimman vaistonsa mukaan.
Niin kutoi eräs kalliin kirkkolipun, toinen alttaripeitteen, kolmas
messupuvun. Eräs heistä runoili latinalaisen kiitoslaulun, toinen
sävelsi sen, kolmas piirsi ja kirjotti rukouskirjan. Se joka ei mitään
muuta osannut tehdä kutoi Kristuslapselle uuden paidan ja kyökkärisisar
leipoi hänelle vadillisen hedelmätorttuja. Ainoastaan Beatrix ei
ollut tehnyt mitään valmistuksia, sillä hän oli hiukan väsynyt ja eli
ajatuksineen enemmän menneisyydessä kuin nykyisyydessä.
Kun juhlapäivä sitten vaikeni eikä hän tuonut esiin mitään lahjaa,
kummastelivat toiset nunnat suuresti ja nuhtelivat häntä siitä, niin
että hän suruissaan asettui syrjään, kun kukilla kaunistetussa kirkossa
kaikki nuo kauniit lahjat asetettiin alttarin eteen nunnien kiertäessä
juhlakulussa kirkon ympäri, kellojen soidessa ja vihkisavun noustessa
pilvenä ilmaan.
Samaan aikaan kun nunnat juuri alkoivat laulaa ja soittaa, ratsasti
vanha ritarismies kahdeksan kuvankauniin asestetun nuorukaisen
keralla tietä pitkin, kaikki uljaiden hevosten selässä, ja yhtä monen
ratsastavan knaapin seuraamana. He olivat Wonnebold poikineen, joita
viimemainittuja heidän isänsä saattoi valtakunnan armeijaan.
Huomattuaan kirkossa vietettävän juhlamessua, käski Wonnebold poikiensa
nousta ratsailta ja astui heidän kanssaan sisään, rukoillakseen
hartaudessa pyhää Neitsyttä. Kaikki katselivat hämmästyksissään tuota
ihanaa näkyä, kun uljas vanhus polvistui kahdeksan nuoren sotilaan
keralla, jotka näyttivät kuin haarniskoiduilta enkeleiltä, ja nunnat
sotkeutuivat lauluissaan niin, että he hetkeksi taukosivat. Mutta
Beatrix tunsi lapsensa ja puolisonsa, huudahti ääneen ja kiiruhti
heidän luokseen, ja ilmaisten itsensä paljasti hän heille salaisuutensa
ja kertoi siitä suuresta ihmeestä, joka hänelle oli tapahtunut.
Nyt täytyi kaikkien tunnustaa, että hän oli tänään tuonut Neitseelle
rikkaimman lahjan, ja siitä, että se oli otettu vastaan, todisti
kahdeksan nuorta tammenlehväseppeltä, jotka äkkiä ilmestyivät
nuorukaisten päihin, taivaan kuningattaren näkymättömän käden painamina.