äkkiä näkivät Vrenchenin isän uhkaavana edessään. Työttömän elämänsä
synnyttämällä pikkumaisella epäluulolla oli tämä kohdattuaan Salin
vaivannut päätään sillä, mitä hän mahtoi kylästä hakea ja muistellen
eilistä kohtausta pääsi hän, yhä kävellä tallustellen kaupunkiin päin,
oikealle tolalle. Tuskin oli epäilyksensä herännyt kun hän täynnänsä
kiukkua ja häijyä mieltä kääntyi takaisin keskellä Seldvylan katua
ja riensi taasen kylää kohti, missä hän turhaan etsiskeli tytärtään
huoneista ja talon ympäristöstä. Kasvavalla uteliaisuudella riensi hän
pellolle, ja kun hän siellä näki Vrenchenin vasun, tähysteli hän juuri
naapurin ohraan, kun lapset peljästyneinä siitä nousivat.
He seisoivat kuin kivettyneet, ja Martikin seisoi alussa liikkumatonna
paikoillaan ja katseli heitä häijynilkein katsein kalpeana kuin lyijy.
Sitten nosti hän kauhean melun haukkuen heitä voimainsa takaa ja
hyökkäsipä jo julmistuneena nuorukaisen kimppuunkin tuhotakseen hänet.
Sali väistyi syrjään ja peräytyi muutaman askelen peljästyneenä miehen
raivosta, mutta hyökkäsi pian taas esiin, kun hän näki vanhuksen hänen
sijastaan tarttuvan vapisevaan tyttöön ja antavan tälle sellaisen
korvapuustin, että punainen seppel lensi päästä ja tytön hiukset
kiertyivät isän käden ympärille, joten häntä uhkasi uusi rääkkäys.
Enempää arvelematta tempasi Sali kiven ja löi sillä vanhusta päähän
yhtä paljon raivostuneena Vrenchenin puolesta kuin kostonhimosta.
Marti horjui hiukan ja kaatui sitten tainnuksiin kiviröykkiölle vetäen
surkeasti valittavan Vrenchenin mukanaan. Sali vapautti hänen hiuksensa
pyörtyneen kädestä ja nosti hänet seisaalleen. Itse jäi hän seisomaan
kuin kuvapatsas, neuvotonna ja tyrmistyneenä. Tyttö, nähdessään
kuolleen tavoin makaavan isänsä, vei kätensä vaalenneille kasvoilleen,
puisti päätään ja sanoi: "Oletko sinä hänet tappanut?" Sali nyökäytti
äänetönnä päätään ja Vrenchen huudahti: "Oi Jumalani, hän on isäni, tuo
onneton mies!" ja mielipuolen tavoin heittäytyi hän maassa makaavan
yli nostaen hänen päätään, josta ei enää kuitenkaan verta juossut.
Hän laski sen jälleen alas. Sali laskeutui Martin toiselle puolen
ja molemmat katselivat äänettöminä kuin hauta ja kädet hervottomina
riippuen noita elottomia kasvoja. Jotakin sanoakseen puhui vihdoin
Sali: "Ei hän toki vielä liene kuollut. Ei se niin äkkiä tapahdu."
Vrenchen otti orjantappuran lehden ja asetti sen isänsä vaalenneille
huulille. Lehti liikkui heikosti.
"Hän hengittää vielä", huudahti tyttö, "juokse nyt kylään noutamaan
apua." Kun Sali nousi seisaalleen ja alkoi juosta, ojensi Vrenchen
häntä kohti kätensä ja huusi hänen jälkeensä: "Mutta elä palaja tänne
enää eläkä kerro kuinka onnettomuus on tapahtunut; minä aion myöskin
siitä asiasta vaieta, niin ettei minulta saada mitään tietää." Tytön
kasvot, jotka olivat kääntyneet onnetonta ja neuvotonta nuorukaista
kohti, olivat tuskallisten kyynelten vallassa. "Tule, suutele minua
vielä kerran! Ei, mene, lähde, lähde! Se on iäksi lopussa, me emme voi
yhtyä!"
Ja tyttö sysäsi luotaan nuorukaisen, joka lähti sokeasti totellen
juoksemaan kylään. Hän kohtasi poikasen, joka ei häntä tuntenut; tälle
jätti hän toimeksi antaa sanan lähinnä oleville ihmisille ja selitti
tarkoin, missä apu oli tarpeen. Sitten lähti hän pois epätoivon
vallassa ja harhaili koko yön metsässä. Aamusella hiipi hän pellolle
urkkiakseen kuinka Martin oli käynyt ja kuuli ihmisten puhelevan
keskenään, että Marti vielä eli, mutta että he eivät tienneet mitään
muuta tästä oudosta asiasta, sillä kenkään ei tiennyt, kuka hänelle oli
iskun antanut. Vasta nyt palasi hän kaupunkiin ja sulkeutui pimeään
kurjaan kotiinsa.
Vrenchen pysyi sanassaan; häneltä ei saatu mitään muuta tietää kuin
että hän oli löytänyt isänsä siinä tilassa, ja kun Marti jo toisena
päivänä oli paljon parempi, tosin vieläkin tajutonna, ja kun sen
lisäksi ei ollut ketään kantajaa, niin tyydyttiin siihen otaksumaan,
että hän oli ollut juovuksissa ja satuttanut itsensä kiveen, ja asian
annettiin jäädä silleen. Vrenchen hoiti häntä eikä jättänyt häntä
muulloin kuin silloin kun hänen täytyi mennä noutamaan tohtorin
määräämiä lääkkeitä tai keittämään itselleen jotain huonoa keitosta.
Hän eli melkein tyhjästä, vaikka hän valvoikin yöt päivät eikä kukaan
häntä hänen tehtävissään avustanut. Viipyi melkein kuusi viikkoa
ennenkuin sairas tuli täydelleen tajuihinsa, vaikkakin hän jo sitä
ennen söi ja koko reippaasti liikuskeli vuoteellaan. Mutta hän ei
tullut entiselleen, sillä mitä enemmän aikaa kului, sitä selvemmin
näkyi kaikesta hänen puheestaan, että hän oli tullut heikkomieliseksi
ja vielä mitä omituisimmalla tavalla. Hän muisti vain hämärästi entisiä
aikoja kuin jotakin perin lystillistä, joka ei häntä enää liikuttanut,
naureskeli alituisesti kuin houkkio ja oli muutenkin hyvällä päällä.
Vielä vuoteessa maatessaan keksi hän kaikenlaisia hulluja ja
mielettömiä väitteitä ja sanansutkauksia, väänteli kasvojaan ja veti
mustan villaisen yömyssyn silmilleen, niin että hän näytti ruumiilta
paarivaipan alla. Kalpeana ja laihtuneena kuunteli Vrenchen häntä
kärsivällisesti, vuodattaen kyyneleitä mielipuolen hulluudelle, joka
tyttö parkaa kiusasi vielä enemmän kuin isän entinen pahanilkisyys.
Mutta kun vanhus teki jotain perin hullunkurista, niin täytyi tytön
keskellä suruaankin ääneen nauraa, sillä hänen masennettu luonteensa
oli aina valmis puhkeamaan ilmi-iloon niinkuin jännitetty jousi; mutta
hetkellistä iloa seurasi aina sitä syvempi suru. Mutta kun vanhus voi
nousta vuoteesta, oli hänen kanssaan vielä vaikeampi tulla toimeen,
hän ei tehnyt muuta kuin hulluuksia, naureskeli, kuljeskeli talossa
ylt’ympäri, istuutui auringon paisteeseen, pisti kielensä ulos suusta
tai piti pitkiä puheita papumaalle.
Mutta samoihin aikoihin hänen vähäisen omaisuutensa jäännökset
loppuivat, ja asiat olivat nyt kehittyneet niin pitkälle, että hänen
talonsa ja viimeinen aikoja sitten pantattu peltonsa joutuivat
oikeudellista tietä myytäviksi. Sillä talonpoika, joka oli ostanut
Manzin kaksi peltoa, käytti hyväkseen Martin täydellistä saamattomuutta
ja sairautta ja saattoi vanhan riidan kiistanalaisesta kivikkomaasta
pikaiseen loppuun. Marti menetti jutun ja karkotettiin maaltaan, hän
kun ei tylsämielisyydessään voinut seurata riidan menoa. Huutokauppa
tapahtui ja seurakunta toimitti Martin yleiseen mielenvikaisten
hoitolaan. Tämä laitos oli maakunnan pääkaupungissa. Tervettä ja
ruokahaluista mielipuolta ravittiin ensin hyvästi, sitten sijotettiin
hän härkien vetämiin vankkureihin, erään köyhän talonpojan matkaan,
joka teki retken kaupunkiin myödäkseen säkillisen tai pari säkillistä
perunoita. Vrenchen nousi isänsä viereen ajoneuvoihin seuratakseen
häntä tällä viimeisellä matkalla elävänä haudattujen tyyssijaan. Tämä
oli surullinen ja katkera matka, mutta Vrenchen hoiteli huolellisesti
isäänsä ja valvoi tarkkaan, ettei häneltä mitään puuttunut, hän
ei edes silmäillyt ympärilleen eikä tullut kärsimättömäksi, kun
mielipuolen ilveet herättivät ihmisten huomiota ja kun joutoväki
juoksi heidän vankkuriensa jälessä. Vihdoin saapuivat he kaupungissa
avaraan rakennukseen, missä pitkissä käytävissä, pihalla ja sievässä
puutarhassa joukko samannäköisiä olentoja liikuskeli, kaikki puettuina
valkeihin mekkoihin, päässä kovat nahkalakit. Martikin puettiin
Vrenchenin nähden samanlaiseen pukuun ja hän iloitsi siitä kuin lapsi
ja tanssi sinne tänne lauleskellen. "Jumala tervehtii teitä, te arvon
herrat!" huusi hän uusille kumppaneilleen. "Teillä on täällä komea
talo! Mene sinä kotiin, pikku Vrenchen, ja sano äidille, etten enää
koskaan tule kotia; täällä on minun, Jumala nähköön, hyvä olla. Hihhei!
Pensaissa juoksee siili, olen kuullut sen haukkuvan! Älä sinä tyttäreni
suutele vanhaa miestä, suutele sinä vain nuoria poikakultia! Kaikki
vedet virtaavat Reiniin, sinä luumusilmä! Joko lähdet, Vrenchen?
Sinähän näytät kalpealta kuin kuolema ja kuitenkin on minun käynyt
niin hyvin! Kettu huutaa kedolla: huhuu, huhuu! Hänen sydämensä on
niin surullinen. Huhuu!" Vartija käski hänen olemaan hiljaa ja vei
hänet keveään työhön; Vrenchen lähti ajoneuvoilleen. Hän istuutui
vankkureille ja otti esille leipäpalan ja söi sen; sitten nukkui hän
kunnes talonpoika tuli takaisin ja lähti hänen kanssaan paluumatkalle.
He saapuivat vasta yöllä perille. Vrenchen lähti taloon, missä oli
syntynyt, mutta jossa enää voi viipyä vain kaksi päivää, ja hän oli nyt
ensi kerran elämässään siellä ypöyksin. Hän teki tulen keittääkseen
kahvia niistä jäännöksistä, joita vielä oli tallella, ja istuutui
liedelle mieli apeana. Hän oli ikävissään ja huolissaan sen johdosta,
ettei hän ollut nähnyt Salia enempää kuin yhden ainoan kerran, ja hän
ajatteli ainoastaan häntä. Suru ja huoli katkeroittivat hänen kaipuunsa
ja tekivät sen vielä raskaammaksi. Niin istui hän mietteissään ja
nojasi päätänsä käsiään vasten, kun joku astui sisään avoimesta ovesta.
"Sali!" huudahti Vrenchen nousten paikoiltaan ja langeten nuorukaisen
kaulaan. Sitten katsoivat he molemmat peljästyneinä toisiaan,
huudahtaen: "Kuinka surkealta sinä näytätkään!" Sali oli yhtä kalpean
ja kuihtuneen näköinen kuin Vrenchenkin. Unohtaen kaiken muun veti
tyttö nuorukaisen vierellensä liedelle ja kysyi: "Oletko ollut sairas
tai onko sinunkin käynyt huonosti?" Sali vastasi: "En ole ollut sairas
muusta kuin ikävästä sinuun. Meillä käy kaikki taas loistavasti;
isäni pitää kapakkaa oudolle roistoväelle ja mikäli voin huomata,
on hänestä tullut varkaiden uskottu. Sentähden on ravintolamme
taasen väkeä täynnä, kuinka kauvan sitä sitten kestäneekin. Äiti
häärää mukana surkuteltavasta halusta nähdä edes jotakin talossaan
ja luulee jonkunlaisen silmälläpidon kautta voivansa lieventää tätä
surkeutta. Minusta ei vähääkään välitetä, enkä sitä paljon murehdi,
sillä voin ainoastaan ajatella sinua yötä päivää. Kun kaikenlaisilla
maankiertäjillä on tapana poiketa meille, olemme joka päivä saaneet
kuulla miten teidän on käynyt, ja siitä on isäni iloinnut kuin pieni
lapsi. Että isäsi on tänään viety hoitolaan, senkin saimme jo kuulla.
Arvelin, että olisit yksin ja tulin sinua tapaamaan."
Vrenchen kertoi Salille kaikesta mikä hänen mieltään painoi ja mistä
hän kärsi, mutta teki sen niin keveästi ja varmasti kuin jos olisi
kertonut suuresta onnesta, sillä niihin määrin tuotti hänelle iloa
nähdä Sali vieressään. Hän keitti sillä välin tuopillisen lämmintä
kahvia, jonka hän pakotti rakastettunsa juomaan kanssansa.
"Siis ylihuomenna täytyy sinun täältä lähteä", sanoi Sali. "Miten
käykään, taivaan nimessä, silloin meidän!" "Sitä en tiedä", vastasi
Vrenchen, "minun täytyy lähteä ulos maailmalle palvelusta etsimään.
Mutta minä en voi tulla toimeen ilman sinua, etkä sinä kuitenkaan voi
koskaan tulla omakseni, joskaan ei meidän välillämme olisi mitään
muuta kuin että sinä olet lyönyt isääni ja vienyt häneltä järjen. Se
olisi huono peruskivi meidän avioliitollemme eikä se jättäisi meitä
kumpaakaan koskaan rauhaan." Sali huokasi ja sanoi: "Minäkin olen
satoja kertoja ajatellut ruveta sotamieheksi tai rengiksi johonkin
vieraaseen paikkakuntaan, mutta en ole voinut lähteä niin kauvan
kuin sinä olet täällä — ja kun sinä olet lähtenyt, silloin olen minä
mennyt mies!" "Minä luulen, että onnettomuuteni tekee rakkauteni sinuun
lujemmaksi ja tuskallisemmaksi, niin että se tulee elämän ja kuoleman
asiaksi. Minulla ei sellaisesta ole ollut aavistusta!"
Vrenchen katsoi sydämellisesti hymyillen häneen. He nojautuivat
molemmat seinää vasten eivätkä enää puhuneet sanaakaan, vaan
antautuivat äänettöminä onnentunteensa valtaan, joka nosti heidät
kaikkien huolien yläpuolelle. He tiesivät niin varmasti pitävänsä
toisistaan ja olevansa toisilleen rakkaat. Ja he nukahtivat molemmat
rauhallisesti liedelle, jossa ei ollut tyynyjä eikä päänalaisia, ja
nukkuivat tyynesti ja hiljaa kuin kaksi lasta kehdossa.
Aamu koitti jo, kun Sali heräsi. Hän koetti herättää tytön niin
hellävaroin kuin voi, mutta tämä ei tahtonut herätä, vaan vaipui
takaisin unen valtoihin. Silloin suuteli nuorukainen häntä tulisesti
suulle. Vrenchen hypähti ylös, aukaisi silmänsä kokonaan ja huudahti
Salin nähdessään: "Herra Jumala! uneksin juuri sinusta. Näin sellaista
unta, että me tanssimme häissämme kauvan aikaa. Ja me olimme niin
onnelliset ja niin kauniisti koristetut eikä meiltä mitään puuttunut.
Sitten tahdoimme suudella toisiamme, me sitä oikein himoitsimme, mutta
joku esti meitä siitä aina. Ja nyt olet sinä itse sen estänyt! Mutta
kuinka hauska, että olet nyt täällä!" Tulisesti lankesi hän Salin
kaulaan ja suuteli häntä niin ettei siitä tahtonut loppua tulla. "Ja
minkälaista unta olet sinä nähnyt?" kysyi tyttö ja siveli nuorukaisen
poskia. "Minä olin kulkevinani loppumatonta tietä metsän lävitse ja
sinä olit aina kaukana edelläni; joskus katsoit taaksesi minuun,
viittasit minulle kädelläsi ja hymyilit ja silloin olin kuin taivaassa.
Siinä kaikki."
He astuivat avoimelle kyökin ovelle, joka vei suoraan pihalle, ja
naurahtivat katsoessaan toisiaan kasvoihin. Sillä Vrenchenin oikea
poski ja Salin vasen, jotka maatessa olivat toisiaan vasten, olivat
painuneet ihan punaisiksi, kun taas toisten vaaleus viileän yöilman
vaikutuksesta oli käynyt vielä enemmän silmiinpistäväksi. He hieroivat
hellästi toistensa kalvenneita poskia tehdäkseen nekin punaisiksi.
Raikas aamuilma, kasteessa välkkyvän seudun tyyneys, varhainen
aamunkajastus tekivät heidät iloisiksi ja huolettomiksi ja varsinkin
Vrenchenin näytti vallanneen herttainen suruttomuuden henki.
"Huomeniltana täytyy minun siis lähteä tästä talosta", sanoi hän,
"hakemaan toista kattoa pääni päälle. Mutta sitä ennen tahtoisin vielä
kerran, yhden ainoan kerran, pitää oikein hauskaa sinun kanssasi;
tahtoisin oikein sydämeni halusta tanssia sinun kanssasi jossakin,
sillä minun mielestäni ei lähde tanssi yöllisessä unessani." "Kaikissa
tapauksissa tahdon sinua saattaa ja nähdä mihin joudut", sanoi Sali,
"ja tanssia haluaisin minäkin mielelläni kanssasi, sinä herttainen
lapsi! Mutta missä?" "Huomenna ovat markkinat kahdessa paikassa, jotka
eivät ole kovin kaukana täältä", vastasi Vrenchen. "Siellä ei meitä
juuri tunneta eikä meistä välitetä. Odotan sinua tuolla rannalla
ja sitten voimme lähteä matkaan iloitsemaan sinne minne mielimme,
kerran, ainoan kerran! Mutta meillä ei ole lainkaan rahaa! Sittenhän
ei tuumastamme voikaan tulla mitään". "Ole huoleti", sanoi Sali,
"aion tuoda sitä tullessani!" "Mutta ethän isältäsi niitä — niitä,
varastettuja?" "En, ole rauhassa! Minulla on vielä jälellä hopeinen
kelloni. Sen tahdon myödä." "En voi sinua kieltää sitä tekemästä",
sanoi Vrenchen punastuen, "sillä luulenpa, että kuolisin, jos en saisi
huomenna tanssia kanssasi." "Olisikin parasta, jos me molemmat voisimme
kuolla", sanoi Sali. Ja he syleilivät toisiaan suruisesti jäähyväisiksi
ja erotessaan nauroivat he kuitenkin iloisesti ajatellen huomista
päivää. "Mutta milloin sinä tulet?" huusi Vrenchen vielä. "Viimeistään
yhdentoista aikaan päivällä", vastasi Sali. "Sitten syömme kahden
kesken kunnollisen päivällisen." "Hyvä, hyvä, tule, armaani, jo puoli
yhdentoista aikaan!"
Kun Sali jo oli menossa huusi tyttö hänet vielä takaisin ja hänen
kasvonsa osottivat nyt äkillistä epätoivoa. "Siitä ei kuitenkaan
tule mitään", sanoi hän katkerasti itkien, "minulla ei ole mitään
sunnuntaikenkiä; jo eilen piti minun ottaa nämä kenkärojut jalkaani
lähtiessäni kaupunkiin. En voi itselleni toisia hankkia." Sali seisoi
neuvotonna ja hämillään. "Jollei sinulla muita ole, täytyy sinun tulla
noissa!" "En, en, sitten en voi tanssia!" "No sitten täytyy meidän
ostaa uudet." "Missä, millä?" "Oh, Seldvylassa on kenkäkauppoja yllin
kyllin! Vähemmässä kuin kahdessa tunnissa saan rahaa." "Mutta minä en
voi tulla kanssasi kiertämään Seldvylaa eikähän rahat riitä kenkienkin
ostamiseen." "Niiden täytyy! Ostan kengät ja tuon ne huomenna
mukanani." "Sinä houkkio, eiväthän ne minulle sovi, jos sinä ostat!"
"Anna siis minulle mukaan joku vanha kenkäsi, taikka odotas, minä otan
mitan, sehän ei liene mikään mahdottomuus!" "Otat mitan? Todellakin,
sitä en ole tullut ajatelleeksi! Tule, tule, minä etsin sinulle
nuoranpalan!"
Hän asettui jälleen liedelle istumaan, nosti hiukan hamettaan ja
veti kengän jalastaan, jota eilisestä matkasta saakka valkea sukka
verhosi. Sali laskeutui polvilleen ja otti mitan niin hyvin kuin
taisi, mittaillen nuorallaan siroa jalkaa pitkin ja poikin ja tehden
huolellisesti solmut "Mokomakin suutari!" sanoi Vrenchen ja katseli
naureskellen ja punastuen alas Saliin. Nuorukainenkin kävi punaiseksi
ja piti tytön jalkaa käsissään kauvemmin kuin välttämätöntä olisi
ollut, niin että Vrenchen kävi vieläkin punaisemmaksi. Vielä kerran
syleili ja suuteli tyttö hämillään olevaa Salia ja päästi hänet sitten
menemään.
Tultuaan kaupunkiin vei Sali heti kellonsa kellosepälle, joka antoi
hänelle siitä kuusi seitsemän guldenia; hopeisista peristä annettiin
myöskin muutamia guldenia ja Sali piti nyt itseään koko rikkaana, sillä
suureksi tultuaan ei hänellä ollut vielä koskaan ollut niin paljon
rahaa samalla kertaa. Jospa nyt vaan tämä päivä kuluisi ja sunnuntai
koittaisi ja hän saisi rahoillaan odottamansa onnen, ajatteli hän;
sillä vaikka ylihuomen tulisikin synkkänä ja tuntemattomana, niin
oli kuitenkin huominen sitä ihanampi ja loistavampi. Hän sai aikansa
kutakuinkin kulumaan hakiessaan Vrenchenille kenkäparia ja tämä tuntui
hänestä hauskimmalta työltä, mitä milloinkaan oli tehnyt Hän kulki
suutarilta suutarille, näytätti itselleen kaikki kaupoissa olevat
naisten kengät ja osti viimein keveän ja hienon kenkäparin, niin siron,
ettei Vrenchenillä vielä koskaan ollut sellaista ollut. Hän kätki
kengät liivinsä alle eikä laskenut niitä koko päivänä luotansa; hän
otti ne mukaansa vuoteeseenkin ja asetti ne päänalusensa alle. Kun hän
oli tänään nähnyt tytön ja tiesi huomenna taas näkevänsä, nukkui hän
sitkeästi ja rauhallisesti, mutta oli jo varhain aamulla jalkeilla ja
alkoi kulunutta sunnuntaipukuaan laittaa kuntoon niin hyvin kuin taisi.
Äiti huomasi tämän ja hän kysyi ihmetellen, mitä hänellä oli tekeillä,
hän kun ei pitkään aikaan ollut niin huolellisesti pukeutunut. Hän
tahtoi lähteä maita kulkemaan ja jotakin toimittamaan, vastasi Sali,
muutoin tulisi hän sairaaksi tässä talossa.
"Onpa se ihmeellistä maankiertämistä", murisi isä. "Anna hänen vaan
mennä!" sanoi puolestaan äiti. "Se tekee hänelle hyvää, hänhän
näyttääkin niin kurjalta." "Onko sinulla rahaa kuljeksia? Mistäpä
sinulla sitä olisi?" kysyi vanhus. "En tarvitse mitään", sanoi
Sali. "Tuossa on sinulle guldeni", jatkoi isä ja heitti rahan pojan
eteen. "Voit mennä kylän ravintolaan ja syödä siellä jotain, niin
ettei luultaisi meidän olevan niin rutiköyhiä." "En mene kylään enkä
tarvitse rahaanne, pitäkää se itse!" "Mikä on tarjottu, se on annettu,
mutta olisipa vahinko, jos vielä joutuisit tarvitsemaankin, senkin
visapää!" huudahti Manz ja työnsi guldenin takaisin taskuunsa. Mutta
hänen vaimonsa, joka ei tiennyt, miksi hän tänään oli poikansa tähden
niin surullinen ja liikutettu, toi hänelle suuren mustan milanolaisen
punajuovaisen kaulahuivin, jota itse oli vain harvoin käyttänyt ja
jota Sali jo ennen oli halunnut. Poika sitoi huivin kaulaansa ja antoi
pitkien kulmien häälyä vapaina; myöskin asetti hän ensi kerran paitansa
kauluksen, jota tähän saakka oli pitänyt alas käännettynä, rohkeasti
ja miehevästi pystöön, niin että se maalaisen kopeasti ulettui korvien
yli, ja lähti, kengät nuttunsa povitaskussa, jo puoli seitsemän
aikaan matkaan. Tuvasta lähtiessään tunsi hän kummallisen halun
ojentaa isälle ja äidille kätensä jäähyväisiksi ja kadulle tultuaan
kääntyi hän vielä katsomaan kotiaan. "Luulenpa sittenkin", sanoi Manz,
"pojan kuljeskelevan jonkun naisen jälessä. Se meiltä vielä puuttui!"
Vaimo sanoi: "Suokoon jumala, että hän löytäisi onnensa, se tekisi
poikaparalle hyvää!" "Ah", huudahti Manz, "siinäpä se asia onkin. Hän
on todellakin saavuttava taivaisen onnen, jos hän vaan löytäisi sinun
kaltaisesi suukovun! Se tekisi poikaparalle hyvää, tietysti!"
Sali suuntasi ensin askelensa jokea kohti, jossa aikoi odottaa
Vrenchenin tuloa, mutta tiellä muutti hän mieltään ja hän kääntyi
suoraan kylään noutaakseen Vrenchenin kotoa, koska hänestä tuntui
odotus puoli yhteentoista liian pitkältä. "Mitä me ihmisistä
välitämme!" ajatteli hän. "Kukaan ei meitä auta, ja minä olen kunnian
mies, jolla ei ole mitään peljättävää!"
Niin astui hän odottamatta Vrenchenin tupaan ja ihmeekseen tapasi
hän tytön jo täydellisesti pukeutuneena ja somistettuna istumassa ja
odottelemassa sovittua aikaa. Ainoastaan kengät puuttuivat. Sali jäi
suu avoinna seisomaan tuvan keskelle nähdessään tytön, sillä niin
kummalta näytti hän pojasta. Hänellä oli yllään vain yksinkertainen
sinivärinen liinainen puku, mutta se oli uusi ja sopi hyvin hänen
solakalle vartalolleen. Sen päällä oli hänellä huivi lumivalkeasta
musliinista ja siinä olikin koko varustus. Ruskea kiharainen tukka oli
sangen taidokkaasti järjestetty, ja muutoin niin vallattomat suortuvat
olivat sievästi järjestyksessä ympäri päätä. Kun ei Vrenchen moneen
viikkoon ollut juuri liikkunut huoneesta, olivat hänen kasvonsa käyneet
kalpeiksi ja kuultaviksi, johon surullakin oli osansa; mutta tähän
kalpeuteen valoi nyt rakkaus ja ilo hellän punan. Rinnalla oli hänellä
kaunis kukkavihko rosmariineistä, ruusuista ja muhkeista astereista.
Hän istui avoimen ikkunan ääressä ja hengitti hiljalleen raikasta
aamuilmaa. Nähdessään Salin tulevan ojensi hän hänelle molemmat sirot
käsivartensa, jotka olivat paljaat kyynärpäihin asti, ja huudahti:
"Olipa hauska, että tulit nyt jo tänne! Mutta onko sinulla kengät
mukanasi? Varmaankin? Nyt en nouse ennen kuin minulla on ne jalassani!"
Sali veti kaivatut kengät taskustaan ja ojensi ne tuolle kauniille
tytölle, joka otti ne halukkaasti vastaan. Vrenchen heitti vanhat
luotaan, veti uudet jalkaansa, ja ne sopivatkin hänelle erittäin hyvin.
Nyt vasta nousi hän tuolilta, pyörähteli uusissa kengissään ja kulki
innokkaasti jonkun kerran tuvan halki ja poikki. Hän kohotti hiukan
pitkää sinistä hamettaan ja katseli mielihyvällä punaisia villalankoja,
jotka kaunistivat kenkiä, sillä aikaa kun Sali lakkaamatta tarkasteli
hänen siroa, viehättävää vartaloaan, joka liikehti niin miellyttävissä
asennoissa tuossa hänen edessään.
"Sinä tarkastelet kukkavihkoani?" kysyi Vrenchen. "Enkö olekin
laittanut siitä kauniin? Tiedätkös, nämä ovat viimeiset kukat, jotka
olen löytänyt tästä yleisestä autiudesta. Toisessa paikassa oli vielä
jälellä ruusu, toisessa asteri, ja tuossa kun ne nyt ovat kauniissa
kimpussa, ei niistä voisi aavistaa, että ne ovat kerätyt häviön
keskeltä. Onpa jo aika minun lähteä tästä talosta, ei kukkaakaan enää
puutarhassa ja koko talokin on jo tyhjä!"
Sali katsoi ympärilleen ja huomasi nyt vasta, että kaikki irtaimisto,
joka vielä eilen oli ollut jälellä, oli viety pois. "Vrenchen-parka",
sanoi hän, "ovatko he jo sinulta kaiken vieneet?" "Eilen", vastasi
tyttö, "ottivat he kaikki, mikä irtainta oli, ja jättivät minulle
tuskin muuta kuin vuoteeni. Mutta senkin olen myönyt ja nyt on
minullakin rahaa, katsos!" ja hän otti muutamia uusia kirkkaita
taalarinkappaleita hameensa taskusta ja näytti niitä Salille.
"Niillä", jatkoi hän, "sanoi vaivaisvouti, joka myöskin oli täällä,
minun pitävän lähteä kaupunkiin palvelusta hakemaan ja neuvoi minua
jo tänään matkalle." "Eipä ole tuoliakaan enää mitään", sanoi Sali
kurkistettuaan keittiöön. "En näe siellä halkoa, en kattilaa, en
veistä. Etkö ole tänään vielä syönyt aamiaista?" "En mitään!" sanoi
Vrenchen. "Olisin voinut jotain itselleni noutaa, mutta ajattelin, että
mieluummin tahdon olla nälkäinen, jotta voisin syödä oikein paljo sinun
kanssasi, sillä minä iloitsen siitä niin sanomattomasti. Et voi uskoa,
kuinka iloinen olen!" "Jos uskaltaisin sinuun edes koskea", sanoi
Sali, "niin näyttäisin kuinka minun laitani on, sinä ihana olento!"
"Sinä olet oikeassa, sinä turmelisit kokonaan minun varustukseni ja
jos hiukan armahdamme kukkiani tekee se hyvää minun pääraukallenikin,
jonka tavallisesti saatat epäjärjestykseen!" "Tule sitten, lähtekäämme
täältä!" "Meidän täytyy vielä odottaa, kunnes minun vuoteeni on
noudettu; sitten suljen tämän tyhjän talon enkä enää tänne palaa.
Pienen tavaramyttyni annan säilytettäväksi vaimolle, joka on ostanut
vuoteeni."
He istuutuivat vastatusten odottamaan. Kohta tulikin talonpojanvaimo,
korskea ja suulas emäntä, jolla oli renkipoika mukanaan vuoteen
kantamista varten. Kun hän näki Vrenchenin rakastetun ja tytön itsensä
niin siistittynä, jäi häneltä suu ja silmät selälleen ja pannen
kädet puuskaan huusi hän: "Katsos vaan Vrencheniä! Sinähän olet jo
hyvällä tiellä. Täällä on sinulla jo vieras ja itse olet puettu kuin
prinsessa." "Niin, mutta", sanoi Vrenchen ystävällisesti hymyillen,
"tiedättekö myöskin kuka hän on?" "Kyllä maar, Sali Manz, minun
tietääkseni. Vuoret ja laaksot eivät yhdy, sanotaan, mutta ihmiset!
Mutta ole varuillasi, lapsi, ja muista, kuinka teidän vanhempainne on
käynyt!" "Ah, asiat ovat muuttuneet ja kaikki on taasen parhain päin",
jatkoi Vrenchen hymyillen ja ystävällisen puheliaasti, "nähkääs, Sali
on sulhaseni!" "Sulhasesi! mitä sanotkaan!" "Kyllä, ja hän on rikas
herra, hän on voittanut satatuhatta guldenia arpajaisissa. Ajatelkaas
sitä, rouva!"
Talonpojan vaimo hypähti ilmaan, löi kauhistuneena kätensä yhteen
ja huusi: "Sa-sa-satatuhatta guldenia!" "Satatuhatta guldenia",
vakuutti Vrenchen vakavana. "Herra Jumala, se ei voi olla totta, sinä
narraat minua, lapsi!" "No niin, uskokaa jos tahdotte!" "Mutta jos se
on totta ja sinä menet naimisiin hänen kanssaan, mitä aiotte tehdä
rahoillanne? Aiotko todellakin ruveta ylhäiseksi rouvaksi?" "Se on
tietty, kolmen viikon sisään ovat häämme." "Heitä nyt tuo puhe, sinä
olet hävytön valehtelija!" "Hän on jo ostanut Seldvylan kauneimman
talon suurine puutarhoineen ja viinimäkineen. Teidänkin pitää käydä
minua tervehtimässä, heti kun olemme saaneet talomme kuntoon, luotan
siihen!" "Sinä peijakkaan lapsi, mikä oletkin!" "Saattepa nähdä, kuinka
kaunista siellä on! Kunnon kahvia aion laittaa ja tarjoanpa teille
vielä munakakkua voin ja hunajan keralla!" "Oh, sinä veitikka, luota
siihen, että minä tulen!" huudahti vaimo riemastunein kasvoin ja vesi
kihosi hänen suuhunsa. "Mutta jos tulette päivällisen aikaan ja olette
torilla väsynyt, niin on teille aina tarjona voimakas lihaliemi ja
lasi viiniä." "Oh, nepä vasta herkkuja!" "Ja hiukan sokerileivosta
ja vehnästä rakkaille lapsillenne." "Tehän viette pääni kokonaan
pyörälle!" "Sievä kaulaliina tahi silkinpalanen tahi kaunis nauha
hameeseenne tahi kappale kangasta uusiksi liiveiksi pitäisi myöskin
löytymän, jos kahdenkesken kaivamme laatikoitani ja lippaitani." Vaimo
kääntyi kantapäillään ympäri ja puisteli tyytyväisenä hamettaan. "Ja
jos teidän miehenne tahtoisi tehdä edullisen maanoston tai karjakaupan
eikä hänellä olisi siihen rahaa, niin tiedätte, minne teidän tulee
kolkuttaa. Rakas Salini on oleva iloinen saadessaan sijottaa osan
käteisiä rahojaan luotettaviin ja kiitollisiin käsiin. Minulla
itsellänikin tulee olemaan säästövaroja, joilla voin auttaa uskollista
ystävää."
Nyt ei vaimo enää voinut itseään hillitä, vaan sanoi liikutettuna:
"Olen aina sanonut, että sinä olet kunnollinen, hyvä ja kaunis lapsi!
Herra suokoon, että sinulle kävisi hyvin aina ja iankaikkisesti, ja
siunatkoon sinua siitä, mitä hyvää minulle teet!" "Niinpä vaadinkin
minä, että ajattelette hyvää minusta." "No sitäpä todellakin
voit vaatia." "Ja että te aina tuotte tavaroitanne, hedelmiänne,
perunoitanne, vihanneksianne ensin minulle tarjolle, ennenkuin menette
torille, jotta voin olla varma siitä, että saan olla tekemisissä
oikean talonpoikaisemännän kanssa, johon voin luottaa. Minä puolestani
maksan teille tavaroistanne suurimmalla ilolla sen minkä kuka toinen
hyvänsä, te tunnette minut. Niin, en tiedä mitään kauniimpaa kuin
jos varakas kaupunkilaisrouva, jonka neuvottomana täytyy istua
kotonaan ja kuitenkin on niin monen asian tarpeessa, ja rehellinen
kunnon maalaisemäntä, kokenut kaikissa tärkeissä ja hyödyllisissä
asioissa, ovat hyviä ja pysyväisiä ystävyksiä! Siitä koituu heille
hyötyä sadoissa eri tapauksissa, ilossa ja surussa, ristiäisissä ja
häissä, lapsia kouluttaessa, ripille laskettaessa, oppiin ohjattaessa
ja vieraisiin vietäessä. Kadon ja vesitulvan sattuessa, tulipaloissa
ja raesateissa, joista kaikista meitä Herra varjelkoon!" "Joista
kaikista meitä Herra varjelkoon!" säesti kunnon emäntä huoaten ja
pyyhki kyyneleitä silmistään nuttunsa liepeihin. "Kuinka ymmärtäväinen
ja syvämielinen morsian sinä oletkin, niin, jollei sinulle käy hyvin,
niin ei maailmassa ole mitään oikeutta! Kaunis, suloinen, viisas ja
neuvokas sinä olet, työteliäs ja taitava kaikissa toimissasi! Ei kukaan
ole sinua hienompi eikä parempi, ei tässä kylässä eikä sen ulkopuolella
ja joka sinut saa, hän varmaan tuntee olevansa taivaanvaltakunnassa
taikka on hän lurjus ja joutuu tekemisiin minun kanssani. Niin kuules,
Sali, olepas vain kohtelias minun Vrenchenilleni taikka näytän sinulle
ihmeitä, sinä onnenpoika, joka saat taittaa tuollaisen ruusun!"
"Niin, ottakaa nyt vielä tämä myttyni, kuten olette luvannut, ja
pitäkää se luonanne, kunnes noudatan sen teiltä. Ehkä tulen itsekin
vaunuissa sitä noutamaan, jollei teillä ole mitään sitä vastaan.
Lasillista maitoa ette varmaankaan silloin minulta kieltäne ja itse
tuon mukanani jonkun kauniin mantelitortun." "Tuhat tulimmaista tuota
lasta, anna tänne myttysi!"
Vrenchen pani kokoonkääritylle vuoteelle, jota talonpojan vaimo jo
kantoi päänsä päällä, pitkän säkin, johon hän oli sullonut kaiken
maallisen omaisuutensa, niin että emäntä parka jäi seisomaan huojuva
torni pään päällä. "Tämä käy sentään melkein liian raskaaksi kantaa
yhdellä kertaa", sanoi hän, "enkö voisi tuoda nyyttyäsi toisella
kertaa?" "Ette, ette, meidän täytyy aivan heti lähteä, sillä meillä on
pitkä matka edessämme ylhäisten sukulaisten luo, jotka ovat ilmaisseet
itsensä vasta kun olemme tulleet rikkaiksi. Tiedättehän, miten
tavallisesti käy:" "Kyllä, kyllä! Niinpä varjelkoon sinua Jumala ja
ajattele minuakin rikkaudessasi!"
Emäntä lähti liikkeelle nyyttytornineen, pitäen sitä vaivalla
tasapainossa, ja hänen takanaan kulki hänen renkipoikansa, joka oli
asettunut Vrenchenin kerran kirjavaksi maalatun sängyn alle ja nojasi
päänsä sen tähdillä kirjattuun katokseen ja tarttui, kuin muinen
Simson, voimalla kahteen etumaiseen somasti koristettuun patsaaseen,
jotka kannattivat sängyn katosta. Kun Vrenchen Saliin nojaten katseli
menijöitä ja näki tuon puiden lomitse vaeltavan temppelin, sanoi
hän: "Tulisipa tuosta sängystä sievä puutarhamaja tai lehtikoju, jos
asettaisi sen puutarhaan ja sijottasi sen sisään pöydän ja penkin
ja kylväisi humaloita sen ympärille. Tahtoisitko istua siellä minun
kanssani, Sali?" "Kyllä, Vrenchen-tyttöseni, varsinkin kun humalat
olisivat kasvaneet pitkiksi!" "Mitä seisomme vielä tässä", sanoi
Vrenchen. "Mikään ei meitä enää täällä pidätä." "Tule siis sulkemaan
talo!" "Kenelle jätämme avaimen?" Vrenchen katsoi ympärilleen.
"Ripustakaamme se tuohon tapparaan, se on ollut tässä talossa enemmän
kuin sata vuotta, niin olen kuullut isäni usein kertovan, ja seisoo nyt
tuossa talon viimeisenä vartijana."
He ripustivat ruostuneen avaimen vanhan aseen ruostuneeseen sakaraan,
jonka ympärille pavut olivat kietoutuneet, ja lähtivät talosta. Mutta
Vrenchen kävi vaaleaksi ja peitti hetkeksi silmänsä, niin että Salin
täytyi häntä ohjata, kunnes he pääsivät kymmenkunnan askeleen päähän.
Hän ei kuitenkaan katsonut taakseen. "Mihin menemme nyt ensiksi?"
kysyi hän. "Me teemme kunnollisen kävelyretken maalle", vastasi Sali,
"ja huvittelemme siten koko päivän ja iltapuolella löydämme kyllä
tanssipaikan." "Hyvä", sanoi Vrenchen, "koko päivän oleskelemme yhdessä
ja menemme mihin mieli tekee. Mutta nyt on minun jo nälkä, heti
juomme naapurikylässä kahvit." "Se on tietty", vastasi Sali, "mutta
kiiruhtakaamme jo tästä kylästä!"
Kohta olivatkin he aukealla kedolla ja kulkivat hiljaa rinnatusten
viljelysmaiden halki. Oli kaunis syyskuun pyhäaamu, taivaalla ei ollut
ainoatakaan pilveä, mäkiä ja metsiä verhosi ohut sumukerros, joka
teki seudun salaperäisemmäksi ja juhlallisemmaksi, ja joka taholta
kaikuivat kirkonkellot, toiselta suunnalta rikkaan paikkakunnan
soinnukas ja syvä ääni, toiselta suunnalta pienen köyhän kylän
kaksi lavertelevaa kellopahasta. Rakastava pari ei ajatellut päivän
loppua, vaan antautui kokonaan korkean sanattoman ilon valtaan,
saadessaan siististi puettuina ja vapaina kuin kaksi onnellista,
jotka laillisesti ovat toistensa omat, tänä sunnuntaipäivänä vaeltaa
luonnon helmassa. Jokainen pyhäpäivän hiljaisuudessa kajahtava
ääni tai kaukainen huuto kaikui väristen heidän sieluissaan; sillä
rakkaus on kello, joka kaukaisimmatkin ja vähäpätöisimmätkin seikat
kaiuttaa uudelleen ja muuttaa ne salaperäiseksi soitannoksi. Vaikka he
olivat nälkäisiä, tuntui heistä puolentunnin matka lähimpään kylään
kuin kissan hyppäykseltä, ja hitaasti astuivat he kylän rajalla
olevaan ravintolaan. Sali tilasi hyvän aamiaisen, ja sillä aikaa kun
sitä valmistettiin, katselivat he ääneti vakavaa ja ystävällistä
isäntäväkeään suuressa ja puhtaassa vierastuvassa. Isäntä oli myöskin
leipuri, ja vastaleivotun leivän tuoksu tuntui suloisesti yli koko
talon. Kaikenlaisia leipiä kannettiin täysinäisissä vasuissa tupaan,
sillä kirkonmenojen jälkeen noutivat kyläläiset täältä nisuleipänsä tai
saivat lientä eineekseen. Emäntä, kohtelias ja siisti rouva, puhdisti
huolellisesti ja iloisesti lapsiaan, ja niin pian kuin joku heistä tuli
valmiiksi, tuli hän tuttavallisesti juosten Vrenchenin luo, näytteli
hänelle tavaroitaan ja jutteli kaikesta mikä hänellä oli sydämellä. Kun
hyvähajuinen väkevä kahvi tuotiin, istuutuivat rakastavaiset ujoina
pöytään, ikäänkuin he olisivat olleet kutsuvieraita. He rohkaisivat
kuitenkin pian mielensä ja alkoivat kuiskutella varovasti mutta
onnellisina keskenään. Ah, kuinka maistuikin kukoistavasta Vrenchenistä
hyvä kahvi, lihava kerma, verekset, vielä lämpimät leivät, suloinen
voi ja hunaja, munakaakku ja mitä kaikkea herkkua siinä olikin! He
maistelivat kaikkea, ja Sali katseli lakkaamatta tyttöä, joka söi
niin halukkaasti kuin jos hän olisi paastonnut kokonaisen vuoden. Sen
lisäksi iloitsi Vrenchen ravintolan hienosta kalustosta ja hopeisista
lusikoista. Emäntä näytti pitävän heitä nuorena säädyllisenä parina,
jota täytyi kunnollisesti palvella, ja istahti itsekin lavertelemaan
heidän kanssaan ja kumpikin antoi hänelle ymmärtäväisiä vastauksia,
jotka emäntää miellyttivät. Kunnon Vrenchen tuli niin kummalliselle
mielelle, ettei hän tiennyt pitikö hänen ennemmin lähteä armaansa
kanssa samoilemaan ketoja ja metsiä taikka jäädä vieraanvaraiseen
tupaan, voidakseen edes hetken ajan uneksia tässä hyvinvoivassa talossa
olevansa kotonaan. Sali teki kuitenkin hänen valintansa helpommaksi
kehottamalla suoraan ja kiireesti lähtöön, ikäänkuin heillä olisi ollut
edessään joku määrätty tärkeä matka. Emäntä ja isäntä saattoivat heidät
talon edustalle ja ottivat heiltä mitä ystävällisimmät jäähyväiset,
huolimatta heidän silminnähtävästä köyhyydestään, mieltyneinä heidän
hyvään käytökseensä, ja nuo molemmat nuoret köyhät ihmislapset
erkanivat isäntäväestään mitä kohteliaimmin ja lähtivät sydämessään
kunnollisuus ja rehellisyys jatkamaan matkaansa.
Mutta vielä sittenkin kun he jälleen olivat tulleet vapaaseen
luontoon ja tuntikausia käyskennelleet tammimetsässä, kulkivat he yhä
samalla tavalla toistensa rinnalla suloisiin unelmiin vaipuneina,
ikäänkuin he eivät olisi lähteneet riidan ja kaikkinaisen kurjuuden
hävittämistä kodeista, vaan olisivat kunnon ihmisten lapsia, jotka
kulkivat iloisissa tulevaisuuden toiveissa. Vrenchen antoi päänsä
syvämietteisenä painua kukitetulle rinnalle ja kulki, käsillään
huolellisesti hoitaen hamettaan, kosteata liukasta metsäpolkua. Sali
sitävastoin astui suorana kuin salko reippaasti ja mietteissään,
silmät kiinnitettyinä tukeviin tammenrunkoihin kuin maamiehen, joka
punnitsee mielessään, minkä puun hän kaataisi. Lopultakin heräsivät
he turhista unelmistaan, katsahtivat toisiinsa ja huomasivat, että he
yhä kulkivat samalla tapaa kuin lähtiessään ravintolasta, hämmentyivät
ja laskivat punastuen päänsä alas. Mutta nuoruus ja vakavuus sopivat
huonosti yhteen, metsä oli vihreä, taivas sininen ja he olivat yksin
avarassa maailmassa, ja he antautuivat jälleen suloisten unelmiensa
valtaan. Kuitenkaan eivät he enää kauan olleet yksin, sillä kauniilla
metsäpoluilla alkoi vilistä huvittelevaa nuortaväkeä sekä yksinäisiä
pareja, jotka ääneen iloiten kuluttivat aikaansa kirkonmenojen jälkeen.
Sillä maalaiskansalla yhtä hyvin kuin kaupunkilaisilla on valitut
kävely- ja huvittelupaikkansa metsissä, ainoastaan sillä eroituksella,
ettei niiden ylläpito maksa mitään ja että ne ovat vielä kauniimmat; he
eivät kävele ainoastaan sunnuntaisin kukoistavien ja viljavien peltojen
halki, vaan tekevät usein pitkiä matkoja metsiä ja vihreitä rinteitä
pitkin, istuutuvat milloin kauniille kauvasnäkyvälle mäelle, milloin
metsänreunaan, kaiuttavat laulujaan ja nauttivat täysin siemauksin
kauniista villistä luonnosta. He eivät tätä tee vanhasta tavasta,
vaan huvikseen, ja he tajuavatkin hyvin luontoa muultakin kuin hyödyn
kannalta. Tavantakaa taittavat he itselleen jonkun vihreän oksan,
nuoret pojat niin hyvin kuin vanhat äidit, jotka hakevat nuoruutensa
tuttuja teitä, ja vieläpä kankeat, parhaassa miehuudenijässä olevat
maamiehetkin leikkaavat mielellään metsän halki kulkiessaan suoran
vesan ja karsivat lehdet pois, niin että päähän jää vain pieni terttu.
Sellaisia vesoja kantavat he kädessään kuin valtikkaa. Tullessaan
virka- tai kansliahuoneeseen asettavat he vesansa nöyrästi nurkkaan,
mutta eivät milloinkaan unohda, edes vakavimmankaan asiantoimituksen
jälkeen, ottaa sitä matkaansa ja viedä sitä kotia, jossa vain nuorimman
perillisen on lupa se kokonaan hävittää.
Sali ja Vrenchen, nähdessään niin paljon kävelijöitä, nauroivat
mielessään ja iloitsivat siitä, että hekin esiintyivät parina. Mutta
pian pujahtivat he kaitaisemmalle metsäpolulle ja katosivat kaukaiseen
yksinäisyyteen. He pysähtyivät missä heitä huvitti, riensivät
eteenpäin ja lepäsivät taas, ja samoinkuin taivas oli ilman pilviä,
oli heidän mielensä tällä hetkellä suruja vailla; he unohtivat mistä
olivat lähteneet ja minne olivat matkalla, mutta olivat kaiken aikaa
niin hienotunteisia toisiaan kohtaan, ettei huolimatta Vrenchenin
vallattomasta mielestä hänen yksinkertainen pukunsa vähääkään
rutistunut, vaan pysyi siinä kunnossa, jossa se aamulla oli ollut.
Sali ei käyttäytynyt tällä matkalla kuin maalaisnuorukainen tai
ravintolanpitäjän poika, vaan kuin hyvän kasvatuksen saanut nuori mies,
ja olipa melkein naurettavaa nähdä, kuinka hellästi ja kunnioittaen hän
katseli iloista ja suloista Vrencheniänsä. Näiden kahden ihmislapsen
oli määrä tänä ainoana päivänä, joka heille enää oli suotu, käydä
läpi kaikki rakkauden asteet ja vaihteet, samalla kertaa johtaa
mieleensä menneen kunniakkaamman ajan muistot ja aavistaa kohtalokkaan
tulevaisuutensa, joka oli vievä heidän elämänsä.
Niin kulkivat he, kunnes he taas tulivat nälkäisiksi ja ilostuen
näkivät he vuorenkummulta loistavan kylän edessään, jossa saattoivat
syödä päivällistä. He kulkivat nopeasti alas, mutta astuivat tätäkin
ravintolaa kohti yhtä ujoina kuin olivat edellisestä eronneet. He
eivät tavanneet ketään, joka olisi heidät tuntenut. Vrenchen ei
ollutkaan viime vuosina lainkaan esiintynyt ihmisten ilmoilla,
kaikkein vähimmin kotikylänsä ulkopuolella. He näyttivät syrjäisestä
kunnialliselta tyytyväiseltä parilta, joka oli jollakin tärkeällä
matkalla. He menivät kylän ensimäiseen ravintolaan, jossa Sali
tilasi runsaan aterian. Heille katettiin erityinen pöytä oikein
sunnuntai-tapaan, ja he istuivat taasen hiljaisina ja ujoina ja
katselivat kauniisti kirjailtuja pähkinäpuisia seiniä, maalaistapaan
varustettua mutta kiiltävää ja hyvin järjestettyä ruokakaappia, joka
sekin oli pähkinäpuusta, ja kirkkaan valkeita ikkunauutimia. Emäntä
tuli tuttavallisesti heidän luoksensa ja asetti lasin vereksiä kukkia
heidän eteensä. "Siksi kunnes keitto tulee, sanoi hän", "voitte, jos se
huvittaa, sillä välin ravita silmiänne kukilla. Kaikesta päättäen, jos
on lupa olla utelias, olette te nuori pariskunta, joka varmaankin on
matkalla kaupunkiin vihille?" Vrenchen kävi punaiseksi eikä uskaltanut
korottaa katsettaan, Salikaan ei vastannut mitään, ja emäntä jatkoi:
"No, olettehan molemmat kylläkin vielä nuoria, mutta, sanotaan, nuorena
nainut elää kauvan, ja te näytätte kauniilta ja kelpo ihmisiltä,
joilla ei ole syytä piilotella itseään. Säännölliset ihmiset voivat
niin nuorina yhteen tullessaan saada jotakin aikaan, kun he vaan ovat
ahkeroita ja uskollisia. Ja sitä täytyykin olla, sillä kuka tietää
minkälaiset päivät ovat edessä. Ei silti, etteivät ne voisi olla
suloisia ja kauniitakin, kunhan vaan osaa asiansa oikein järjestää.
Elkää panko pahaksenne, mutta minua huvittaa teitä katsella, niin soma
pari te olette!"
Palvelijatar toi keiton, ja kun hän kuuli osan emännän puheesta
ja olisi itse niin mielellään halunnut päästä naimisiin, katsoi
hän kierosti Vrencheniin, joka muka oli tuolla hänen mielestään
niin kadehdittavalla matkalla. Viereisessä huoneessa päästi tuo
epämiellyttävä olento huonon tuulensa ilmoille ja sanoi emännälle,
joka myöskin siellä askaroi, niin kovaan, että se kuului vierastupaan
saakka: "On tuokin kaunis pari, joka menee päätäpahkaa kaupunkiin
vihille, ilman ystäviä, ilman myötäjäisiä ja ilman muuta tulevaisuuden
toivoa kuin kurjuutta ja kerjuuta. Mikähän siitäkin tulee, kun
tuollaiset ihmisraukat menevät naimisiin, jotka eivät osaa tämän
taivaallista. Oikein käy säälikseni tuo nuori kaunis poika, joka
näyttää niin pahasti pikeyteneen mokomaankin hempukkaan!" "Sst!
oletko hiljaa, senkin suupaltti", sanoi emäntä. "Tuollaista en salli!
He ovat varmaankin kaksi kelpo ihmistä tuolta vuorilta, tehtailta;
puutteellisesti ovat he puetut, mutta siististi, ja jos he vaan pitävät
toisistaan ja ovat työteliäitä, pääsevät he varmaankin pitemmälle kuin
sinä ilkeine suinesi. Saat luultavasti kauvankin odottaa, ennenkuin
sinusta kukaan huolii, jollet tule siivommaksi, sinä äkäpussi!"
Niin tuli Vrenchenin osalle kaikki se, mikä yleensä sattuu morsiamelle
hänen häämatkallaan: ymmärtäväisen emännän hyväntahtoinen pakina ja
rohkaisu, naimahaluisen ilkeämielisen piian kateus, hän kun ylisti
ja surkutteli tytön rakastettua, ja herkullinen päivällinen tämän
rakastetun rinnalla. Hänen kasvonsa hehkuivat kuin punainen neilikka,
hänen sydämensä tykytti kovasti; mutta siitä huolimatta söi ja joi
hän hyvällä halulla, ja oli palvelevaa tarjoilijatarta kohtaan sitä
kohteliaampi, mutta ei voinut kuitenkaan olla vähäväliä hellästi Saliin
katsomatta ja kuiskaamatta suloisia sanoja hänelle, niin että hänenkin
päänsä kävi pyörälle. He istuivat kauvan ja mukavasti pöydässä,
ikäänkuin he tahallaan olisivat viivytelleet pelosta taasen herätä
suloisista mielikuvistaan. Emäntä toi jälkiruuaksi makeita leivoksia,
ja Sali tilasi lisäksi hienoa ja väkevää viiniä, joka tulisena virtasi
Vrenchenin suonissa, kun hän sitä vähän maistoi; mutta hän piti
varansa, maistoi vain silloin tällöin ja istui muuten pöydässä ujona
ja arkana kuin todellinen morsian. Osaksi näytteli hän tätä osaa
veitikkamaisuudesta ja halusta koettaa, miltä tuntui olla morsiamena,
osaksi oli hänen mielensä todella sellainen ja hänen sydämensä tahtoi
haljeta levottomuudesta ja palavasta rakkaudesta, niin että hänen
lopulta kävi tukahduttavaksi istua neljän seinän sisällä ja hän pyysi
Salia lähtemään. Oli kuin olisivat he kammoksuneet kulkea kahden
kaukana valtatieltä, sillä ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta lähtivät
he kulkemaan valtatietä ihmisjoukon keskellä eivätkä katsoneet oikeaan
eivätkä vasempaan. Mutta kun he olivat tulleet kylän päähän ja olivat
astumassa toiseen, missä kirkkojuhlaa paraikaa vietettiin, tarttui
Vrenchen Salin käsivarteen ja kuiskasi vapisevalla äänellä: "Sali,
miksi emme tahtoisi saada toisiamme ja olla onnelliset!" "En tiedä
minäkään, miksi emme tahtoisi!" vastasi Sali ja kiinnitti silmänsä
lempeään syysaurinkoon, joka paistoi ketojen yli, ja hänen täytyi sitä
tehdessään siristää kokoon silmiään ja kasvojaan. He seisahtuivat
suudellakseen; mutta samassa tuli väkeä paikalle ja he jättivätkin
sen tekemättä ja jatkoivat matkaansa. Suuri kirkonkylä, missä juhlaa
vietettiin, kajahti yleisestä ilosta; muhkeasta kestikievarista
kaikui tahdikas tanssimusiikki, sillä kylän nuoriväki oli alkanut
tanssin jo puolelta päivin, ja kievarin edustalla olivat pienet
markkinat; pöydillä oli tarjolla makeisia ja leivoksia ja parissa
kojussa leikkikaluja ja koruja, joiden ääressä lapset ja muukin kansa
tunkeilivat, toistaiseksi vielä tyytyväisinä siihen, mitä saivat silmin
nähdä. Sali ja Vrenchenkin astuivat näiden kauneuksien luo ja antoivat
silmiensä liukua niiden yli; kummallakin oli käsi taskussa ja molemmat
tahtoivat he toisilleen jotakin lahjottaa, he kun olivat nyt ensi
kertaa markkinoilla. Sali osti suurta taloa esittävän makeiskakun;
se oli sokerisulatuksella valkaistu ja varustettu vihreällä katolla,
missä istui valkealta kyyhkysiä ja piipun nenässä komeili amoriini kuin
mikäkin nokikolari; avonaisen ikkunan ääressä syleilivät ja suutelivat
toisiaan oikein imelästi kaksi pulleaposkista ihmislasta, joilla oli
ihmeellisen pienet suut, sillä käytännöllinen maalari oli yhdellä
vetäisyllä tehnyt kaksi suuta, jotka katosivat toisiinsa. Mustat pilkut
esittivät iloisia silmiä. Ruusunpunaisen oven päällä oli luettavana
seuraavat värsyt:
"Käy tupahani, armas!
Mut tiedä kuitenkin:
tääll’ aika lasketahan'
vain yksin suudelmin."
Ja armas lausui: "Rakkain,
et mua saa väistymään.
Sen tiedän varmaan: sulta
saan onnen yksinään.
Ja siks oon tullutkin ma,
jos tunnustaa sen saan!"
"Siis sisään tupahani
käy armas astumaan!"
Sinihännystakkinen herra ja sangen korkeapovinen nainen pyysivät
tällä tavoin toisiaan astumaan tupaan, he olivat maalatut kumpikin
puolellensa ovea. Vrenchen taasen lahjotti Salille sydämen, jonka
toiselle puolen kiinnitetyssä paperilipussa oli sanat:
Tään syömen kuoren alla on kaunis manteli.
Mut kaunihimpi kuiten on sinuun lempeni!
Ja toisella puolen:
Kun syönyt olet tämän, sa muista sananen:
kun sammuu silmät, sammu ei palo sydämen!
He lukivat innokkaasti näitä värsyjä eikä ole koskaan mitään
riimitettyä runoa tai painotuotetta pidetty kauniimpana ja suuremmassa
arvossa kuin näitä piparikakkuriimejä. He pitivät sitä mitä lukivat
ikäänkuin erityisesti heitä varten kirjotettuna, sillä niin hyvin
näytti se soveltuvan heihin itseensä.
"Ah", huokasi Vrenchen, "sinä olet lahjottanut minulle talon! Minä olen
sinulle myöskin antanut sellaisen ja vieläpä todellisen, sillä meidän
sydämemme on nyt meidän tupamme, jossa asumme, ja me kannamme kuin
simpukat kotimme mukanamme. Muuta ei meillä olekaan!" "Niinpä olemmekin
kaksi simpukkaa, joista kumpikin kantaa toisensa tupaa", sanoi Sali ja
Vrenchen jatkoi: "Siispä emme saa toisistamme erota, jotta kumpikin
voisi pysyä tupansa lähistöllä!" Heidän tietämättään muodostivat he
puheessaan samanlaisia sukkeluuksia kuin he olivat nähneet noissa
monenmuotoisiksi laadituissa leivoksissa, ja he jatkoivat tämän
yksinkertaisen ja äitelän lemmenkirjallisuuden lukemista, joka oli
levitettynä heidän edessään ja varsinkin oli kiinnitetty moneen tapaan
kaunistettuihin isompiin ja pienempiin sydämiin. Kaikki tuntui heistä
kauniilta ja tavattoman sattuvalta. Kun Vrenchen luki kullatusta
sydämestä, jolla oli lyyran tapaan kielet: "Ma syöntä vertaan kitaraan,
se soi kun siihen kosketaan", tuli hän niin musikaaliselle mielelle,
että oli kuulevinaan oman sydämensä soittavan. Siellä oli myöskin
Napoleonin kuva, jonka senkin täytyi kantaa imelää rakkausriimiä, sillä
siihen oli painettu sanat: "Ei urhoa ollut vertaistaan, oli terästä
miekka, syön savea vaan; on armaallain vain ruusunen, mut syön kuin
teräs uskollinen!"
Heidän ollessaan kiintyneinä tähän lukemiseen koetti kumpikin käyttää
tilaisuutta tehdäkseen salaisen ostoksen. Sali osti Vrenchenille
kullatun sormuksen, jossa oli vihreä lasinpala, ja Vrenchen taas osti
mustan pukinsarvesta tehdyn sormuksen, johon oli kiinnitetty kullattu
orvokki. Nähtävästi tahtoivat he kumpikin täten antaa toisilleen niukan
kihlajaismerkin.
Mutta kun he kumpikin olivat vaipuneina näiden esineiden tutkimiseen,
eivät he huomanneet, että vähitellen kokoontui kansaa heidän
ympärilleen, ja että heitä tarkasti ja uteliaasti katseltiin. Sillä
kun useita nuorukaisia ja tyttöjä heidän kylästään oli täällä, olivat
he tulleet tunnetuiksi ja kaikki seisoivat nyt jonkun matkan päässä
heidän ympärillään ja katsoivat ihmetellen tuota siististi puettua
paria, joka hartaassa keskenäisessä seurustelussa näytti unohtaneen
koko maailman. "Kas vaan", kuiskailtiin, "siinähän on todellakin Martin
Vrenchen ja ravintoloitsijan Sali kaupungista! Ovatpa he somasti
toisensa löytäneet ja tehneet liiton! Ja mikä sydämellinen ystävyys
heidän välillään vallitsee, katsokaahan vaan! Mihinkähän lienevätkin
matkalla?" Tämä katsojain ihmettely oli omituinen sekotus onnettomuuden
surkuttelemista, vanhempain rappion ja kehnouden halveksimista ja
kateutta nuoren parin onnea ja yksimielisyyttä kohtaan. Sali ja
Vrenchen olivatkin toisiinsa rakastuneet harvinaisella ja melkeinpä
ylimyksellisellä tavalla, ja ehdottomassa antautumisessaan ja itsensä
unohtamisessaan tuntuivat he heitä ympäröivästä raa’asta kansasta
yhtä vierailta kuin unohduksessaan. Kun he sitten lopulta havahtuivat
ja katsoivat ympärilleen, näkivät he ympärillään vain ällisteleviä
kasvoja joka taholla. Kukaan ei heitä tervehtinyt, eivätkä he tienneet
pitäisikö heidän ketään tervehtiä. Tämä tylyys ja epäystävällisyys
oli molemmin puolin enemmän neuvottomuuden synnyttämä kuin
tarkotusperäinen. Vrenchenistä tuntui asema tukalalta ja kuumalta, hän
kävi vuoroin kalpeaksi vuoroin punaiseksi. Sali tarttui hänen käteensä
ja vei tyttöparan pois. Vrenchen seurasi häntä tottelevaisesti kantaen
piparikakkutaloa kädessään, vaikka kievarista kuului hauska soiton
räminä ja tyttö olisi niin mielellään halunnut tanssia.
"Täällä emme voi tanssia", sanoi Sali, kun he olivat päässeet jonkun
matkan päähän. "Täällä saisimme me vähän iloa, kuten näimme." "Niin
kyllä", sanoi Vrenchen surullisesti, "niinpä lieneekin parasta, että
jätämme ilonpidon sikseen ja minä alan etsiä palvelusta." "Ei",
huudahti Sali, "sinun täytyy kerran tanssia, sitä vartenhan minä olen
tuonut kengätkin sinulle! Menkäämme sinne missä köyhä väki huvittelee,
siihen mekin nyt kuulumme, se ei varmaankaan ole meitä halveksiva.
Paratiisipuistossa tanssitaan myöskin aina silloin kun täällä on
kirkkojuhlat, sillä se kuuluu samaan seurakuntaan. Lähtekäämme sinne,
siellä voit sinä hätätilassa yöpyäkin." Vrencheniä kammoksutti ajatella
yöpymistä vieraassa paikassa; kuitenkin seurasi hän tahdottomasti
Salia, joka nyt oli hänen kaikkensa koko maailmassa. Paratiisipuisto
oli kauniilla paikalla sijaitseva ravintola yksinäisellä
vuorenkunnaalla, josta oli laaja näköala yli seudun, vaan jossa
tällaisina juhlapäivinä ainoastaan köyhempi kansa, pientilallisten
ja palkkalaisten lapset kokoontuivat samoinkuin kaikenlaiset
maankiertäjätkin. Sata vuotta sitten oli rikas erakko rakentanut sen
itselleen huvilaksi; hänen jälkeensä ei kukaan tahtonut siinä asua,
ja kun ei sitä muuhunkaan saattanut käyttää, joutui tämä kummallinen
talo rappiolle ja tuli lopulta kapakoitsijan käsiin, joka siinä piti
liikettään. Nimensä ja omituisen rakennustapansa oli talo saanut
pitää. Siinä oli vain maakerros, minkä päälle oli rakennettu avonainen
lava, jonka kattoa kannatti neljältä kulmalta rapistuneet hietakiviset
kuvat, jotka esittivät neljää pääenkeliä. Katon räystäällä istui
ylt’yleensä pieniä soittavia enkeleitä, joilla oli isot päät ja vatsat,
soittoneuvoina triangelit, viulut, huilut, symbaalit ja tamburiinit,
kaikki nämäkin hietakivestä, ja enkelien soittoneuvot olivat alkuaan
olleet kullatut. Katon sisäpuoli samoin kuin lavan aitaus ja talon
seinät olivat peitetyt haalistuneilla seinämaalauksilla, jotka
esittivät iloisia enkeliparvia ja laulavia ja tanssivia pyhimyksiä.
Mutta kaikki oli kulunutta ja epäselvää kuin unessa ja sitäpaitsi
rehevien viiniköynnösten peitossa, ja sinertäviä tuleentuneita
rypäleitä riippui kaikkialla pitkin seinustaa. Talon ympärillä kasvoi
villiintyneitä kastanjapuita ja okaisia ja vahvoja ruusupensaita,
jotka viihtyivät siinä omassa hoidossaan samoinkuin syreenipensaatkin.
Kun Sali ja Vrenchen saapuivat paikalle, näkivät he jo kaukaa parven
liikehtivän avoimen katoksen alla ja talon ympärillä hääri ja hyöri
joukko iloisia juhlavieraita. Vrenchen, joka pelokkaana ja alakuloisena
kantoi piparikakkutaloaan, oli vanhojen maalausten pyhän kirkkoäidin
kaltainen, joka kantaa kädessään sen kirkon tai luostarin mallia,
jonka hän on perustanut. Mutta siitä pyhästä kirkonvihkimisestä, joka
oli hänen mielessään, ei voinut tulla mitään. Mutta kun hän kuuli
sen riemuisen soiton, joka kaikui lavalta, unohti hän surunsa eikä
enää kaivannut muuta kuin saada tanssia Salin kanssa. He tunkeutuivat
juhlayleisön välitse, joka istui talon edustalla ja tuvassa,
ryysyistä väkeä Seldvylasta, joka oli lähtenyt huokealle matkalle
maaseudulle, köyhää kansaa kaikilta maanääriltä, astuivat portaita
ylös ja pian pyörivät he valssin tahdissa kääntämättä tanssiessaan
katsettaan toisistaan. Vasta kun valssi oli loppunut katsoivat he
ympärilleen, Vrenchen oli puristanut talonsa rikki ja alkoi juuri sitä
surkutella, kun hän hämmästyi perin, nähdessään mustan viuluniekan
ihan lähellään. Hän istui rahilla, joka oli asetettu pöydälle, ja
oli mustan näköinen kuten aina ennenkin. Päivän kunniaksi oli hän
pistänyt vihreän kuusenoksan hattuunsa. Hänen jaloissaan pöydällä oli
pullo punaista viiniä ja lasi, joita hän ei potkinut kumoon, vaikka
hän lakkaamatta löi soittaessaan tahtia jalallaan. Hänen vieressään
istui kaunis mutta surullisen näköinen nuorukainen, jolla oli torvi,
ja kyttyräselkä mies seisoi bassoviulun ääressä. Salikin säpsähti
nähdessään viuluniekan, mutta tämä tervehti häntä mitä ystävällisimmin
ja huudahti: "Tiesinpä että saisin teille vielä kerran soittaa!
Niin, pitäkää nyt hauskaa, ystäväni, siten teette minulle iloni" Ja
hän tarjosi Salille täysinäisen viinilasin ja Sali joi sen hänelle
mieliksi. Kun viuluniekka näki, kuinka peljästynyt Vrenchen oli, koetti
hän puhutella häntä ystävällisesti ja laski sievää pilaakin, joka sai
tytön nauramaan. Näin tuli Vrenchen taasen paremmalle tuulelle, ja
nyt ilostuivat he molemmat siitä, että heillä täällä oli edes yksi
tuttava, ja etenkin siitä, että he silminnähtävästi olivat soittajan
erikoisessa suosiossa. He tanssivat yhtämittaa unohtaen itsensä ja
koko maailman yleisessä hyörinässä, melussa ja laulussa, joka kuului
talon ulkopuolellekin ja kaikui takaisin vuorilta kauvas yli seudun,
joka ylt’yleensä lepäsi syysillan hopeisen usvan peitossa. He tanssivat
hämärään saakka, jolloin suurin osa iloisista juhlavieraista meluten
ja pauhaten hajaantui eri suunnille. Jälelle jäivät vain varsinaiset
maankiertäjät, joilla ei ollut mitään kotia ja jotka tahtoivat
hauskan päivän perästä viettää hauskan yönkin. Heidän joukossaan oli
useita, jotka näyttivät olevan hyvät tuttavat viuluniekan kanssa,
ja he näyttivät muuten oudon näköisiltä kirjavissa puvuissaan.
Erittäinkin pisti silmiin muuan nuori poikanen, jolla oli yllään vihreä
manchesternuttu ja päässään rikkinäinen olkihattu, jonka ympärille
hän oli sitonut seppeleen pihlajankukkia. Hän kuljetti mukanaan
vallatonta tyttöä, jolla oli yllään tummanpunainen, valkoisella
kirjailtu karttuunipuku ja päänsä ympäri oli hän solminut tuleentuneen
viinipensaan oksan, josta kaksi sinistä rypälettä riippui kummallakin
ohimolla. Tämä pari oli kaikista hurjin, tanssi ja lauloi väsymättä ja
oli samalla kertaa joka nurkassa. Siellä oli myöskin solakka kaunis
tyttö, jolla oli musta haalistunut silkkipuku ja päässä valkea liina,
jonka nurkka valui alas selälle. Liinassa oli punaisia kudottuja juovia
ja oli se hyvä pellavainen käsi- tai pyyhinliina. Sen alta loisti
kaksi heleänsinistä silmää. Kaulassa ja rinnalla riippui hänellä
kuuskertainen säikeeseen pistetyistä pihlajanmarjoista tehty ketju,
joka korvasi kauniimmatkin korallihelmet. Tämä olento tanssi kaiken
aikaa yksinään ja kieltäytyi itsepintaisesti tanssimasta kenenkään
nuorenmiehen kanssa. Siitä huolimatta liikkui hän solakkana ja
notkeana ympäri lavan ja hymyili joka kerta, kun hän kiertäessään tuli
surullisen torvenpuhaltajan kohdalle, joka taasen aina käänsi päänsä
pois. Siellä oli vielä muitakin iloisia naisia suojelijoineen, kaikki
kuluneissa puvuissa, mutta iloisia ja mitä parhaassa sovussa keskenään.
Vaikka oli tullut pilkkosen pimeä, ei isäntä suostunut sytyttämään
lyhtyjä, sillä hän väitti niiden sammuvan tuulessa ja sitäpaitsi piti
täysikuun pian nousta ja siitä hyvästä, mitä tämä herrasväki hänelle
tuotti, oli kuunvalo riittävä. Tämä ilmotus otettiin mielihyvällä
vastaan; koko seurue asettui tämän eriskummallisen tanssisalin
seinuksille tähyämään kuun nousua, jonka puna jo näkyi taivaanrannalla.
Ja niin pian kuin kuu oli noussut ja heittänyt valonsa Paratiisitalon
lavalle, alkoivat he kuun valossa uudelleen tanssia ja tekivät sitä
yhtä säädyllisesti ja sydämensä halusta kuin jos olisivat karkeloineet
sadan vahakynttilän valossa. Tämä harvinainen valaistus teki kaikki
tutummiksi keskenään ja niin eivät Sali ja Vrenchenkään voineet olla
heittäytymättä yleiseen iloon ja tanssimatta muidenkin kanssa. Mutta
aina, kun he olivat hetken ajan olleet erossa, riensivät he toistensa
luo ja tunsivat sellaista tapaamisen iloa, kuin jos he olisivat
vuosikausia toisiaan etsineet ja nyt vasta kohdanneet. Sali oli tympeän
ja kyllästyneen näköinen tanssiessaan jonkun toisen kanssa ja käänsi
aina päänsä Vrencheniä kohden, joka taasen ei katsonut häneen ohitse
pyöriessään, vaan oli punainen kuin ruusu ja onnellisen näköinen, kenen
kanssa hyvänsä hän sitten tanssikin. "Oletko mustasukkainen, Sali?"
kysyi hän Salilta, kun soittajat väsyttyään lakkasivat soittamasta.
"Jumala varjelkoon", sanoi Sali "enpä tiedä, kuinka siksi voisin
tulla!" "Minkätähden olet sitten niin pahoillasi, kun minä tanssin
toisten kanssa?" "En sitä sure, vaan sitä että minun täytyy tanssia
toisten kanssa. En voi sietää toisia tyttöjä, on kuin pitäisin puupalaa
kainalossani, kun tanssin jonkun muun kuin sinun kanssasi. Ja sinä,
kuinka on sinun laitasi?" "Ah, minä olen kaiken aikaa kuin taivaissa,
kun vaan saan tanssia ja tiedän, että sinä olet saapuvilla! Mutta
luulen, että kohta kuolisin, jos sinä lähtisit pois ja jättäisit minut
tänne!"
He olivat tulleet alas lavalta ja seisoivat talon edustalla. Vrenchen
löi molemmat kätensä Salin kaulan ympäri, nojasi solakan värisevän
ruumiinsa häntä vasten, painoi hehkuvat, kuumista kyynelistä kosteat
poskensa hänen kasvojansa vasten ja sanoi huoaten: "Me emme voi tulla
yhteen ja kuitenkaan en voi sinua jättää, en silmänräpäykseksikään,
en hetkeksikään." Sali syleili häntä, puristi hänet rintaansa vasten
ja peitti hänen kasvonsa suudelmilla. Hänen sekaantuneet ajatuksensa
tapailivat jotakin keinoa, mutta hän ei keksinyt mitään. Jos köyhyys
ja syntyperän toivottomuus olisikin ollut voitettavissa, niin ei
kuitenkaan soveltunut hänen nuoruudelleen ja kokemattomalle kiihkeälle
rakkaudelleen antautua sellaisen pitkällisen koetuksen alaiseksi. Ja
sittenkin olisi vielä ollut esteenä Vrenchenin isä, jonka hän oli koko
eliniäksi tehnyt onnettomaksi. Tunne siitä, että ainoastaan läpeensä
lujalle pohjalle rakennettu avioliitto saattoi olla onnellinen, oli
hänessä yhtä elävä kuin Vrenchenissä; näissä omaan varaansa jätetyissä
olennoissa eli tämä viimeinen kipinä siitä kunniasta, joka oli heidän
kodeissaan muinoin kytenyt ja jonka heidän isänsä melkein tietämättään
olivat hävittäneet, he kun, juuri tätä kunniaa omaisuuttaan
kartuttamalla lisätäkseen, olivat ajattelemattomasti, mutta oikeudella,
kuten he itselleen kuvittelivat, anastaneet tietymättömiin hävinneen
ihmisen omaisuuden. Sellaista tapahtuu luultavasti joka päivä; mutta
joskus ohjaa kohtalo muille varotukseksi asiat siten, että kaksi
mokomaa kotinsa kunnian ja omaisuuden kartuttajaa sattuu yhteen,
ja silloin repivät he auttamattomasti toisensa palasiksi ja syövät
sukupuuttoon kuin petoeläimet. Sillä eivät ainoastaan kruunupäät
valtakuntansa kartuttajat tee virheitä laskuissaan, vaan myöskin
matalissa majoissa sattuu sellaisia erehdyksiä ja vallottajat joutuvat
aivan vastaiselle äärelle kuin aikomuksensa oli, ja kunniankilpi
muuttuu häpeätauluksi. Mutta Sali ja Vrenchen olivat kuitenkin
varhaisempina lapsuusvuosinaan nähneet kotinsa kunnian ja muistivat
vielä, kuinka hyvin kasvatettuja lapsia he olivat olleet ja kuinka
heidän isänsä olivat näyttäneet ihan toisilta miehiltä, vakavilta ja
kunnioitetuilta. Sitten olivat he kauvan aikaa toisistaan erotettuina,
ja kun he taas toisensa tapasivat, näkivät he heti toisissaan
kotinsa kadonneen onnen, ja kumpikin kiintyi sentähden sitä lujemmin
toiseensa. He olisivat niin kernaasti olleet iloiset ja onnelliset,
mutta ainoastaan hyvällä pohjalla ja perustuksella, ja se näytti
heistä saavuttamattomalta, samalla kuin heidän kuohuva verensä olisi
mieluummiten halunnut heti yhtyä. "Nyt on yö", huudahti Vrenchen, "ja
meidän pitää erota!" "Minunko pitäisi lähteä kotiin ja jättää sinut
tänne yksin", vastasi Sali, "en, sitä en voi tehdä!" "Huomenna koittaa
uusi päivä, joka ei meille ole hituistakaan parempi."
"Minä annan teille hyvän neuvon, te hupakot", puhui kimeä ääni heidän
takanaan ja viuluniekka astui esiin. "Siinä te nyt seisotte", sanoi
hän "ette tiedä minne mennä ja tahtoisitte toisenne niin mielellänne.
Tulkaa minun ja hyväin ystäväini kanssa vuorille, siellä ette tarvitse
pappia, ette rahaa, ette kunniaa, ette muuta mitään kuin hyvän
tahtonne! Ei ole niinkään huonosti meidän luonamme, terveellistä
ilmaa on tarpeeksi ja syötävääkin, jos on ahkera; vihreät metsät ovat
kotimme, joissa toisiamme rakastamme miten mielimme, ja talveksi
rakennamme itsellemme hauskat luolat tai ryömimme talonpoikain
lämpimiin heiniin. Siis lyhyet tuumat, pitäkää pian häänne ja tulkaa
meidän kanssamme, silloin pääsette kaikista murheista ja saatte
toisenne ajaksi ja iankaikkisuudeksi, niin kauvaksi aikaa kuin teitä
huvittaa ainakin; sillä vanhaksi elätte te meidän vapaassa elämässämme,
sen saatte uskoa! Älkää luulko, että minä tahdon teille kostaa mitä
vanhempanne ovat minulle tehneet! En. Tosin tuottaa minulle tyydytystä
nähdä teidän tulleen siihen, missä nyt olette; mutta enempää en
halua, ja tahdonpa teitä auttaa ja palvella, jos minua seuraatte."
Hän sanoi tämän todellakin teeskentelemättömällä ja ystävällisellä
äänellä. "No, miettikää nyt, ja seuratkaa minua, jos olen antanut
teille hyvän neuvon! Antakaa palttua maailmalle ja ottakaa toisenne
älkääkä kysykö siihen keneltäkään lupaa! Ajatelkaa iloista häävuodetta
metsän syvyydessä tai heinäladossa, jos metsä tuntuu teistä kylmältä!"
Tämän sanottuaan lähti hän sisälle. Vrenchen vapisi Salin käsivarren
varassa ja viimemainittu sanoi: "Mitä sinä siitä ajattelet? Minusta
tuntuu siltä kuin ei olisi hullumpaa heittää koko maailma hiiteen
ja rakastaa ilman rajoja ja esteitä!" Hänen puheensa oli kuitenkin
enemmän epätoivoista pilaa kuin täyttä totta. Vrenchen vastasi hänelle
hellästi häntä suudellen: "En, sinne en tahdo lähteä, sillä silloin
ei asia menisi minun mieleni mukaan. Tuo nuori torvensoittaja ja
silkkihameinen nainen kuuluvat hekin sillä tavalla toisilleen, ja
sanotaan heidän paljonkin rakastaneen toisiaan. Nyt kuuluu tyttö viime
viikolla olleen uskoton torvensoittajalle, joka sitä kovasti suree ja
on sentähden niin murheellinen ja äkeissään hänelle ja muille, jotka
hänelle nauravat. Tyttö on nyt tekevinään katumusta siten että tanssii
yksinään eikä puhu kenenkään kanssa ja hymyilee vain torviniekalle.
Soittaja poloisesta näkee kuitenkin, että hän vielä tänään on tekevä
sovinnon tytön kanssa. Mutta siellä missä asiat ovat tuolla tolalla en
minä tahtoisi olla, sillä en koskaan haluaisi olla sinulle uskoton,
vaikka minun pitäisi kokea mitä hyvänsä omistaakseni sinut!" Näin
puhuessaan värisi Vrenchen parka vielä ankarammin nojautuessaan Salin
rintaa vasten; sillä päivällisestä lähtien, jolloin ravintolan emäntä
oli pitänyt häntä morsiamena ja hän ilman vastalauseita oli suostunut
semmoisena esiintymään, kummitteli morsion onni hänen mielessään, ja
mitä toivottomampi hän oli sitä kiihkeämmäksi ja hillittömämmäksi kävi
hänen mielihalunsa. Yhtä huono oli Salin laita, sillä soittajan pakina,
kuinka vähän hän sitä olikin kuulevinaan, oli pannut hänen päänsä
pyörälle, ja hän sanoi neuvottomana ja änkyttävällä äänellä: "Tule
sisään, meidän täytyy joka tapauksessa vielä jotain syödä ja juoda."
He astuivat sisään vierastupaan, jossa ei enää ollut ketään muita
kuin pieni joukko kodittomia, jotka istuivat jo pöydän ääressä ja
nauttivat niukkaa ateriaansa. "Tuossa tulee meidän morsiusparimme",
huudahti soittaja, "pitäkää nyt iloa ja ottakaa toisenne!" Heidät
pakotettiin istumaan pöytään ja he ottivatkin siinä itselleen paikan
siten paetakseen itseään; he olivat iloisia siitä, että olivat ihmisten
parissa. Sali tilasi viiniä ja runsaamman aterian ja suuret ilot
alkoivat. Äkeä torvensoittaja oli sopinut uskottoman tyttösensä kanssa
ja molemmat nauttivat he nyt täysin siemauksin lemmen ihanuutta;
toinen hurja pari lauloi ja joi eikä säästänyt toisiltaan rakkauden
osotuksia ja viuluniekka ja kyttyräselkä melusivat ja remusivat
sydämensä halusta. Sali ja Vrenchen pysyivät hiljaa ja pitivät toisiaan
vyötäisistä. Äkkiä kehotti viuluniekka läsnäolijoita olemaan hiljaa
ja piti iloisen toimituksen, joka oli esittävinään vihkimistä. Salin
ja Vrenchenin täytyi ottaa toisiaan kädestä ja koko seurue tuli
rivissä heidän tykönsä toivottamaan heille onnea ja tervehtimään heitä
tervetulleiksi heidän liittoonsa. He antoivat tämän tapahtua sanomatta
sanaakaan ja pitivät sitä pelkkänä pilana, vaikkakin vuoroin kylmät
vuoroin kuumat väreet heitä puistuttivat.
Tuo pieni seurue tuli yhä äänekkäämmäksi ja meluisemmaksi väkevän
viinin virratessa tulisena heidän suonissaan, kunnes viuluniekka äkkiä
kehotti lähtöön. "Meillä on pitkä matka", huudahti hän, "ja puoliyö on
jo ohi. Ylös! me toimitamme morsiusparille juhlasaaton ja minä kuljen
soittaen edellä, niin että se joltakin näyttää!" Neuvottomuudessaan
eivät Sali ja Vrenchen tienneet mitä tehdä, vaan sallivat sen tapahtua.
He saivat kulkea etumaisina ja kaksi muuta paria muodosti saattojoukon,
joka päättyi kyttyräselkään bassoviuluineen. Musta mies kulki edellä
ja soitti viuluaan kuin riivattu mäkeä alas kuljettaissa, ja toiset
nauroivat, lauloivat ja juoksivat perässä. Näin vaelsi tuo mieletön
öinen joukkue hiljaisten ketojen kautta Salin ja Vrenchenin kotikylän
ohi, jonka asukkaat jo nukkuivat sikeästi.
Tultuaan kotikylänsä hiljaisille kaduille ja käydessänsä vanhempiensa
menetettyjen talojen ohi valtasi heidät hurjan tuskallinen mieliala,
ja he tanssivat muiden kanssa kilpaa, suutelivat toisiaan, nauroivat
ja itkivät. He tanssivat vielä kun soittaja ohjasi heidät sille
kunnaalle, jossa nuo kolme peltoa olivat, ja mäen päällä hankasi musta
mies viuluaan entistä hurjemmin, hyppi ja tanssi kuin kummitus. Hänen
seuralaisensa eivät olleet häntä huonommat hurjassa vallattomuudessa,
niin että täydellinen hornan seurue näytti sijottuneen tälle
hiljaiselle mäelle; kyttyräselkäkin hyppeli läähättäen kuormineen eikä
kukaan näyttänyt enää toisestaan välittävän. Sali tarttui Vrencheniä
lujasti käsivarteen ja pakotti hänet seisomaan alallaan; hän oli
ensimäisenä tullut järkiinsä. Sali suuteli tyttöä, jotta tämä olisi
hiljaa, intohimoisesti suulle, Vrenchen kun oli kokonaan unohtanut
itsensä ja lauloi kovaan ääneen. Tyttö ymmärsi pian nuorukaisen
tarkoituksen, ja he jäivät seisomaan hiljaa ja kuunnellen, kunnes
heidän riemuinen hääsaattonsa oli syöksynyt peltoa alas, ja osaamatta
heitä kaivata, kadonnut joen törmälle. Mutta viulu, tyttöjen nauru ja
poikien pilapuheet kaikuivat vielä kauvan yön helmasta, kunnes lopulta
melu lakkasi ja kaikki kävi hiljaiseksi.
"Noista olemme päässeet eroon", sanoi Sali, "mutta kuinka pääsemme
itsestämme? Kuinka voimme toisistamme erota?"
Vrenchen ei voinut vastata, hän lepäsi syvään hengittäen Salin
kaulassa. "Eikö ole parasta, että vien sinut kylään ja herätämme siellä
ihmisiä, jotka ottavat sinut luokseen? Huomenna voit lähteä tiehesi ja
varmaankin on sinun käyvä hyvin, sinä pääset kaikkialla eteenpäin!"
"Tulla toimeen ilman sinua!"
"Sinun täytyy unohtaa minut!"
"Sitä en tee koskaan! Voisitko sinä sitten sen tehdä?"
"Se ei kuulu tähän, rakkaani!" sanoi Sali ja siveli hänen kuumia
poskiaan, sillä aikaa kun tyttö lepäsi intohimoisesti painautuneena
hänen rinnallaan. "Nyt on kysymys sinusta. Sinä olet vielä niin nuori
ja sinulle voi vielä kaikkialla minne joudutkin käydä hyvin!"
"Entä sinulle, sinä vanha mies?"
"Tule", sanoi Sali ja veti hänet mukanaan. Mutta he kulkivat vain
muutaman askelen pysähtyen taas toisiaan syleilemään ja hyväilemään.
Yleinen hiljaisuus lauloi ja soitti heidän sieluissaan; ei kuulunut
muuta kuin virran hiljainen ja raukea kohina.
"Kuinka kaunista on kaikkialla ympärillämme! Kuuletko tuon kohinan,
joka on kuin laulua ja kellojen soittoa?"
"Se on vesi, joka kohisee. Muuten on kaikki hiljaa."
"Ei, se on jotain muutakin, se kaikuu täältä, tuolta, joka paikasta!"
"Minä luulen, että me kuulemme oman veremme kohinan korvissamme!"
He kuuntelivat hetkisen tätä kuviteltua tai todellista kohinaa, joka
johtui heidän ympärillään vallitsevasta suuresta hiljaisuudesta tai
kenties sai alkunsa kuunvalon lumoavasta vaikutuksesta, joka ylt'ympäri
lainehti laaksonpohjassa makaavan sumumeren yllä. Äkkiä juolahti jokin
seikka Vrenchenin mieleen; hän haki jotain poveltaan ja sanoi: "Olen
vielä ostanut sinulle jotain, jonka aion sinulle antaa!" Ja hän ojensi
Salille yksinkertaisen sormuksen ja pisti sen hänen sormeensa. Salikin
otti esille sormuksen ja pisti sen Vrenchenin käteen sanoen: "Meillä
on siis molemmilla ollut sama ajatus!" Vrenchen piti kättään ylhäällä
kalpeassa kuunvalossa ja tarkasteli sormusta. "Oh, kuinka kaunis
sormus", sanoi hän hymyillen. "Nyt olemme siis kuitenkin kihlatut ja
vihityt, sinä olet minun mieheni ja minä sinun vaimosi; kuvitelkaamme
edes hetken ajan niin olevan, ainakin niin kauan kuin tuo sumupilvi on
kulkenut kuun ohi tahi me olemme laskeneet kahteentoista! Suutele minua
kaksitoista kertaa!"
Sali rakasti varmaan yhtä voimakkaasti kuin Vrenchenkin, mutta
avioliittokysymys ei kuitenkaan ollut hänellä yhtä kiihkeästi mielessä,
se ei ollut hänelle sellainen järkkymätön ja ehdoton joko-tahi, kuin
Vrenchenille, joka kykeni käsittämään vain tämän ainoan seikan ja
intohimonsa kiihkossa näki siinä joko elämän tai kuoleman. Mutta äkkiä
vaikeni asia nuorukaiselle ja tytön naisellinen tunne herätti hänessä
raivoisan ja kiihkeän mielihalun, ja hehkuva kirkkaus valaisi hänen
sielunsa. Niin intohimoisesti kuin hän olikin tyttöä syleillyt ja
hyväillyt, teki hän sen nyt paljon myrskyisemmällä tavalla ja tytölle
satoi suudelmia. Vrenchen tunsi omasta kiihkostaan huolimatta heti
tämän muutoksen ja ankara pudistus kävi koko hänen ruumiinsa läpitse,
mutta ennenkuin sumupilvi oli kulkenut kuun ohi, valtasi hänetkin
sama intohimo. Kiihkeässä hyväilyssä ja syleilyssä sattuivat heidän
sormuksilla kaunistetut kätensä yhteen ja tarttuivat lujasti toisiinsa
ikäänkuin vaistomaisesti toimittaakseen päätökseen vihkimisen. Salin
sydän jyskytti toisinaan kuin vasaralla lyöden, toisinaan oli se taas
aivan hiljaa. Hän hengitti syvään ja sanoi hiljaa: "Yksi keino meillä
on, Vrenchen; me pidämme häät heti ja eroamme sitten maailmasta —
tuolla on syvä vesi — siellä ei meitä kukaan enää erota ja me olemme
kuuluneet toisillemme — lyhemmänkö vai pitemmän ajan, se on meille
silloin yhdentekevä." —
Vrenchen vastasi heti: "Sali — mitä sinä nyt sanot, olen minä jo kauvan
itsekseni ajatellut, nimittäin, että me voisimme kuolla ja silloin
kaikki olisi ohi — vanno siis minulle, että tahdot sen tehdä minun
kanssani!"
"Se on melkein kuin tehty, nyt ei sinua kukaan vie minulta paitsi
kuolema", huudahti Sali haltioissaan. Vrenchen hengitti syvään ja
ilon kyyneleet virtasivat hänen silmistään. Hän riuhtasi itsensä irti
ja juoksi keveästi kuin lintu kedon yli alas joelle. Sali kiiruhti
hänen jälessään, sillä hän luuli, että tyttö tahtoi häntä paeta,
Vrenchen taasen luuli Salin tahtovan pidättää häntä. Niin juoksivat he
perätysten ja Vrenchen nauroi kuin lapsi, joka ei tahdo antaa ottaa
kiinni itseään. "Joko sinä kadut?" kysyivät he toisiltaan tultuaan joen
rannalle ja saavutettuaan toisensa. "En, iloitsen siitä yhä enemmän!"
vastasivat he kumpikin.
Kaikista huolista vapaina juoksivat he joentörmää pitkin ja voittivat
vauhdissa kiitävän vedenkin, niin kiihkeästi etsivät he paikkaa,
johon voisivat pysähtyä; sillä heidän intohimonsa näki vain sen
autuuden riemun, joka oli heidän yhtymisessään, eikä heillä ollut
mitään muuta ajatusta paitsi tätä ainoata. Mitä sen jälkeen tuli,
kuolema ja hävitys, oli heille tyhjän arvoinen, ja he ajattelivat sitä
vähemmän kuin kevytmielinen ihminen, joka on menettänyt viimeisenkin
omaisuutensa, ajattelee millä hän huomenna elää.
"Kukkani menevät minun edelläni", huudahti Vrenchen, "katso, ne ovat
kaikki virrassa lakastumassa." Hän otti ne rinnaltaan ja heitti veteen
ja lauloi kovalla äänellä: "Mut kaunihimpi kuiten on sinuun lempeni!"
"Seis", huusi Sali, "tässä on morsiusvuoteesi!"
He olivat tulleet ajotielle, joka vei kylästä joenrantaan, ja tällä
kohdalla oli maallenousupaikka. Siinä oli iso heinillä lastattu alus
rantaan kytkettynä. Hurjalla mielellä alkoi Sali heti irrottaa aluksen
vahvoja köysiä, jolloin Vrenchen tarttui nauraen hänen käsivarteensa
ja huudahti: "Mitä aiot tehdä? Varastaisimmeko siunatuksi lopuksi
talonpojilta heidän heinälaivansa?" "Tämä olkoon myötäjäiset, jotka he
meille antavat, uiva vuode, sellainen, jollaista ei vielä kenelläkään
morsiamella ole ollut! Sitäpaitsi saavat he omaisuutensa takaisin
tuolla alhaalla, jonne se kuitenkin joutuu, eivätkä he saa tietää mitä
sillä on tehty. Katsos, se liikkuu jo ja tahtoo matkalle!"
Laiva oli muutaman askelen päässä rannasta syvemmällä vedellä. Sali
nosti Vrenchenin käsivarsiensa varassa korkealle ilmaan ja astui veteen
laivaa kohden; mutta tyttö hyväili häntä kiivaasti ja räpisteli kuin
kala, niin että pojan oli vaikea pysyä pystyssä juoksevassa vedessä.
Vrenchen koetti saada kasvonsa ja kätensä kastetuksi veteen ja huusi:
"Minä tahdon myöskin koettaa miltä kylmä vesi tuntuu! Muistatko
vielä, kuinka kylmät ja kosteat kätemme olivat, kun ojensimme ne
ensi kerran toisillemme? Me saimme silloin kaloja, nyt olemme itse
pian kaloja, suuria, kauniita kaloja!" "Pysy hiljaa, sinä rakas
kiusankappale", sanoi Sali, jolla oli täysi työ pysytellä seisaallaan
telmivän rakastettunsa ja aaltojen välissä, "muuten vievät aallot
minut mukanaan!" Hän nosti kannettavansa laivaan ja hypähti sinne
itse jälessä; sitten asetti hän tytön korkealle hyvänhajuiselle
heinälastille ja kiipesi sinne itsekin, ja kun he olivat päässeet sinne
liukui alus hiljalleen virran keskiuomaan ja ui hitaasti kääntyen
laaksoa kohti.
Joki kulki välistä korkeiden tummien metsien läpi, jotka heittivät
varjonsa sen yli, välistä aukeiden maisemien kautta, välistä
hiljaisen kylän, välistä yksinäisten mökkien ohi; milloin tuli se
suvantopaikkaan, niin että se muistutti tyyntä järveä, ja alus pysyi
melkein paikoillaan, milloin hyökkäsi se kallioiden välistä ja jätti
nopeasti nukkuvat rannat jälkeensä; ja kun aamurusko syttyi, sukelsi
kaupunkikin tornineen esiin hopeanharmaan virran äyräiltä. Laskeva kuu,
punertava kuin kulta, heitti loistavan valojuovan virtaan, ja tätä
juovaa pitkin liukui laiva hiljalleen alas jokea. Kun se oli tullut
lähelle kaupunkia, liukui hallaisena syysaamuna kaksi kalpeaa olentoa,
jotka olivat kietoutuneet lujaan syleilyyn, tumman aluksen haamusta
kylmään virtaan.
Alus osui jonkun ajan päästä vahingoittumattomana laivasiltaan ja
pysähtyi siihen. Kun myöhemmin kaupungin alapuolelta löydettiin kaksi
ruumista, ja kun niiden alkuperä oli saatu selville, saatiin sanomissa
lukea: Kaksi nuorta ihmistä, rutiköyhän häviöön joutuneen perheen
lasta, joiden vanhemmat olivat toistensa leppymättömiä vihamiehiä,
on hakenut aalloissa surmansa, sitten kun he koko iltapäivän olivat
keskenään hartaasti tanssineet ja huvitelleet eräissä kirkkojuhlissa.
Tämä tapaus on luultavasti yhteydessä niiltä seuduin peräisin olevan
heinälaivan kanssa, joka ilman laivaväkeä on saapunut kaupunkiimme,
ja otaksutaan nuoren parin ottaneen laivan viettääksen sillä
epätoivoisia ja jumalattomia häitään. Tässäkin esimerkki levenevästä
tapainturmeluksesta ja villiytyneestä intohimosta.