Tämä kertomus olisi turhanpäiväistä jäljittelyä, ellei sen perustana
olisi tositapaus todistamassa, kuinka syvälle ihmiselämään jokainen
niistä taruista on juurtunut, joille vanhojen suurten mestarien teokset
ovat rakennetut. Sellaisten tarujen lukumäärä ei ole suuren suuri,
mutta tavantakaa esiintyvät ne uudelleen eri asussa ja pakottamalla
pakottavat huomion niissä pysymään.
Sen kauniin virran varrella, joka puolen tunnin matkan päässä juoksee
Seldvylan ohi, kohoaa laaja tiheään asuttu joentörmä, jonka takana on
viljava tasanko. Kaukana sen laidassa on kylä, jossa on monta suurta
talonpoikaistilaa ja kauniilla rinteellä on jo vuosia vierivieressä
ollut kolme muhkeaa pellonkaistaletta kuin kolme jättiläisvannetta.
Aurinkoisena syyskuunaamuna kynti kaksi talonpoikaa kumpaakin
laitimaista näistä pelloista; keskimäinen näytti jo pitemmän aikaa
olleen viljelemättömänä kesantona, sillä sen peittivät kivet ja rehevät
rikkaruohot ja kokonainen maailma siivellisiä pikkueläviä leijui
kaikessa rauhassa sen yllä. Talonpojat, jotka kumpikin puolellaan
kulkivat auransa jälessä, olivat pitkiä, jänteviä, noin neljänkymmenen
ikäisiä miehiä. Saattoi heti nähdä, että he olivat vakiintuneita,
hyvästi toimeentulevia talonpoikia. Heillä oli lyhyet polvihousut
sitkeästä palttinasta, jonka jokainen poimu pysyi muuttumattomana ja
pani heidän säärensä näyttämään kuin kivestä veistetyiltä. Kun he
jonkun esteen kohdatessaan tarttuivat kiinteämmin auraan, lepattivat
heidän kankeat paidanhihansa pienimmästäkin tärähdyksestä, sillä
aikaa kuin miehet kasvot vakavina, päivänpaisteessa hiukan silmiään
räpytellen, tyynesti mittailivat vakoja tai vilkaisivat ympärilleen,
kun joku kaukainen ääni häiritsi seudun hiljaisuutta. Hitaasti ja
eräänlaisella luontaisella notkeudella siirtelivät he jalkansa
toisen edelle, kumpikin sanaakaan sanomatta, paitsi silloin kun
he antoivat neuvoja rengeilleen, jotka ajoivat komeita hevosia.
Kauvempaa katsoen olivat he aivan toistensa näköiset; he esiintyivät
paikkakunnan alkuperäisessä asussa ja ensi silmänräpäykseltä ei heitä
olisi toisistaan muusta erottanut kuin siitä, että toisella riippui
myssynnipukka etupuolella, kun toinen taasen oli heittänyt sen
olkansa yli. Tämän eron huomasikin heissä helposti kun he kyntäessään
sattuivat kulkemaan eri suuntiin; sillä kun he mäen päällä tulivat
toisiaan vastaan, löi sitä, joka kulki rivakkaa itätuulta vasten,
päähineen lieve selkään, kun se toisella, joka kulki myötätuuleen,
pyrki eteenpäin. Sattuipa väliin niinkin, että heidän koreat myssynsä
liehuivat pystysuorassa taivasta kohden kuin kaksi liekkiä. Niin
kyntivät he molemmat kaikessa hiljaisuudessa ja hauska oli heitä
nähdä tyynessä ja kullanhohteisessa syyskuun maisemassa, kun he
mäellä kulkivat toistensa sivuitse ja sitten toisistaan vähitellen ja
yhtämittaisesti etenivät, kunnes kumpikin katosi mäenrinteen taakse
kuin laskeva tähti, jälleen tullakseen jonkun ajan kuluttua näkyviin.
Jos he vaossaan tapasivat jonkun kiven, viskasivat he sen voimakkaalla
heitolla välillä olevalle kesannolle, mikä temppu kuitenkin tapahtui
verraten harvoin, sillä viljelemätön pellonkaistale oli jo saanut
osalleen kaikki kivet, jotka naapuripelloissa oli tavattu. Niin oli
pitkä aamurupeama jo osaksi kulunut, kun kylästä päin pienet sirot
ajoneuvot lähestyivät, tuskin vielä huomattavat mäenrinnettä ylös
kavutessaan. Ne olivat pienet, vihreäksi maalatut vaunut, joissa
molempien kyntäjäin lasten, pojan ja pienen tyttöpahasen, oli tapana
tehdä yhteinen aamupäiväretkensä. Kummankin vieressä oli kaunis liinaan
kääritty leipä, viinikannu ja lasit sekä yhtä ja toista muutakin,
mitä hellät emännät olivat lähettäneet työteliäille miehilleen;
sitäpaitsi oli vaunuissa muodottomiksi purtuja omenia ja pääryniä,
joita lapset olivat matkansa varrella käsitelleet, sekä ihkasen
alaston yksijalkainen maalikasvoinen nukke, joka istui leipien välissä
mukavasti kuin mikäkin hieno neiti. Vaunut pysähtyivät monen jyräyksen
ja keskeytyksen jälkeen mäelle nuoren lehmuspensaan varjoon, joka oli
pellon laidassa, ja nyt vasta saattoi matkustajia lähemmin tarkastella.
Poika oli seitsemän vuotias, tyttö viiden, molemmat terveitä ja
iloisia, eikä heissä ollut mitään muuta silmiinpistävää kuin että
molemmilla oli sangen kauniit silmät ja että tytöllä sen lisäksi oli
ruskeahko ihonväri ja hyvin kihara tumma tukka, joka teki hänet tulisen
ja hellämielisen näköiseksi. Kyntäjät olivat taas saapuneet mäelle,
antoivat hevosille jotain syötävää, jättivät aurat keskeneräiseen
vakoon ja lähtivät hyvinä naapureina yhteiselle aterialle, nyt vasta
toisiaan ensi kerran tervehtien; sillä tähän asti eivät he olleet
sanaakaan vaihtaneet.
Kun nyt miehet hyvällä ruokahalulla söivät aamiaistaan ja sitä
hyvänsuovasti lapsillekin jakoivat, jotka eivät koko syönnin aikana
liikkuneet paikoiltaan, antoivat he katseensa liukua milloin lähelle,
milloin etäämmälle ja näkivät pienen kaupungin kohoavan vuorella savun
keskeltä. Runsas päivällinen, jonka seldvylalaiset joka päivä itselleen
valmistivat, sai aikaan tavallisesti kattojen yli kauvas näkyvän
savupilven, joka kodikkaasti liehui Seldvylan vuorilla.
"Seldvylan ryysyporvarit keittävät taas herkkujaan!" sanoi Manz,
toinen talonpojista, ja toinen, Marti, vastasi: "Eilen oli eräs
heistä minun luonani tästä pellosta puhumassa". "Piirineuvostostako?
minunkin luonani ovat he käyneet!" sanoi Manz. "Vai niin? ja
kaiketikin ovat he arvelleet, että sinä käyttäisit maan hyväksesi
ja maksaisit herroille vuokran?" "Niin, kunnes tulee ratkaistuksi,
kenelle pelto kuuluu ja mitä sille on tehtävä. Mutta minä olen
kauniisti kieltäytynyt, sillä olen ajatellut tuon kesannon toisin
käytettäväksi ja sanoin heille, että heidän pitäisi myödä pelto ja
kumota sopimus, siksi kunnes löydetään sille oikea omistaja, mikä
kaiketi ei tule koskaan tapahtumaan, sillä asia, joka on joutunut
Seldvylan kansliaan, saa kyllä odotella aikaansa ja sitäpaitsi on juttu
vaikeasti ratkaistavissa. Nuo lumppuporvarit haluaisivat niin kernaasti
saada vuokrarahat kalutakseen, sekä sitten koko myyntisumman samaan
tarkotukseen; mutta mepä pidämme varamme ja estämme hintaa kohoamasta
liian korkealle, sillä tiedämmehän hyvin, mikä tässä on kysymyksessä ja
kenelle maa kuuluu!"
"Aivan niin ajattelin minäkin ja olen asianajaja-hirtehiselle antanut
samanlaisen vastauksen!"
He olivat hetken ajan ääneti, sitten alkoi Manz uudelleen: "Vahinko
kuitenkin, että tuon hyvän maan täytyy noin joutilaana maata, vaikeata
on sitä nähdäkin, ja nyt on se semmoisenaan ollut jo kaksikymmentä
vuotta ilman että yksikään ristinsielu on sitä kysynyt, sillä tässä
kylässä ei ole ainoatakaan, jolla olisi siihen nähden joitakin
oikeuksia, eikä kukaan tiedä mihin maan ääreen rumpalivainajan lapset
ovat joutuneet."
"Hm!" sanoi Marti, "siinäpä se asia onkin! joka kerta kun katselen
sitä mustaa viulunvinguttajaa, jonka näkee milloin vetelehtivän
kaikenlaisten maleksijain kanssa milloin soittelevan kylän karkeloissa,
niin voisinpa vannoa, että hän on rumpalin pojanpoika, jolla ei ole
aavistustakaan siitä, että hän on pellonomistaja. Mutta mitäpä hän
sillä tekisikään? Kuukauden päivät juopottelisi ja sitten olisi kaikki
taas kuin ennen! Ja sitäpaitsi, kukapa menisi siihen suuntaan edes
viittailemaan, kun ei asiasta kuitenkaan mitään varmaa tiedetä!"
"Siitä voisi syntyä kaunis juttu!" vastasi Manz. "Meillä on kyllin
vaivaa koettaessamme kieltää tuolta hirtehiseltä kotipaikkaoikeutta
kunnassamme, missä hän on meidän kiusanamme. Koska hänen vanhempansa
kerran ovat lähteneet maailmanrantaa kiertämään, niin pysyköön hänkin
siellä ja vingutelkoon joutoväelle viuluaan. Mitenkä herran nimessä me
voisimme tietää, että hän on rumpalin pojanpoika? Mitä minuun tulee,
vaikka luulenkin tarkalleen tuntevani vanhusvainajan noissa tummissa
kasvoissa, sanon suoraan: erehtyminen on inhimillistä, ja pieninkin
paperipala tai kastetodistuksen laita saisi minut paremmin vakuutetuksi
kuin kymmenet syntiset ihmiskasvot!"
"Se on totta se", sanoi Marti, "hän tosin sanoo olevansa syytön siihen,
ettei häntä ole kastettu. Mutta pitäisikö kirkkomme kastekiven olla
kuljetettava ja olisiko sitä laahattava metsissä mokomien kulkurien
jälessä? Eipä suinkaan, se on paikallansa kirkossa, ja senpätähden
juuri ovat ne paarit kuljetettavat, jotka riippuvat kirkkomuurin
kupeella. Onpa kylässämme jo kyllälti väkeä ja pianaikaa tarvitsemme
kaksi koulumestaria!"
Tähän loppui sekä ateria että keskustelu ja miehet nousivat taas
lopettaakseen aamupäivän työn. Lapset taasen, jotka olivat päättäneet
lähteä kotia vasta yhtaikaa kuin heidän isänsäkin, sijottivat
vaununsa nuoren lehmuksen alle ja lähtivät sitten partioretkelle
autiolle kesannolle, jonka villiintyneet rikkaruohot, pensastot ja
kiviröykkiöt tarjosivat mitä merkillisintä ja harvinaisinta nähtävää.
Käyskenneltyään jonkun aikaa tämän viheriän erämaan keskellä käsi
kädessä ja huviteltuaan itseään heittämällä ojennetut kätensä korkeiden
ohdakepensaiden yli, asettuivat he viimein pensaan varjoon ja tyttö
alkoi verhota nukkeaan rikkaruohojen lehdillä, kunnes se sai ylleen
kauniin vihreän ja rääsyisen nutun; yksinäinen punainen unikukka,
joka vielä kedolla kukki, pantiin nukelle päähineeksi ja sidottiin
ruoholla kiinni ja niin näytti tuo pieni ihmispahanen noita-akalta,
etenkin kun se oli vielä saanut vyön ja kaulanauhan punaisista
marjoista. Sitten asetettiin se korkealle orjantappurapensaan nenään,
missä sitä jonkun aikaa yhdessä ihailtiin, kunnes poika oli sitä
kyllikseen katsellut ja heitti sen alas kivellä. Mutta siten joutui
sen puku epäjärjestykseen ja tyttö riisui sen kohta kaunistaakseen
sen uudelleen; mutta kun nukke oli jälleen alasti, niin että sillä
oli vain punainen päähine päässä, tempasi raju poika seuralaiseltaan
hänen leikkikalunsa ja viskasi sen korkealle ilmaan. Tyttö juoksi
valittaen sitä tavottaakseen, mutta poika sai nuken ennen käteensä ja
heitti sen uudelleen ilmaan ja sillä tavalla jatkoi hän pitkän aikaa
tytön turhaan tapaillessa leikkikalua. Mutta pojan käsissä viottui
nukke, vieläpä ainoan jalkansa polvesta, josta alkoi pienestä reiästä
vuotaa leseitä. Tuskin oli kiusantekijä tämän huomannut, kun hän kävi
aivan äänettömäksi ja alkoi suu innostuksesta avoinna kynsillään
suurentaa reikää saadakseen selville mistä leseet tulivat. Pojan
hiljaisuus tuntui tytöstä varsin epäilyttävältä ja hän tuli lähemmäksi
saadakseen selville pojan häijynilkiset hankkeet. "Katsohan!" huusi
poika heiluttaen nuken jalkaa tytön nenän edessä, niin että siitä
leseet lentelivät hänen silmilleen ja kun tyttö rukoillen ja huutaen
kurottautui nukkea kohti, juoksi poika tiehensä eikä levännyt ennen
kuin jalka riippui onttona ja tyhjänä kuin mikäkin kotelo. Sitten
heitti hän rääkätyn lelun luotaan ja asettui hyvin röyhkeään ja
huolettomaan asentoon, kun tyttö itkien heittäytyi nukkensa yli ja
kätki sen esiliinaansa. Tyttö otti sen jälleen esille ja tarkasteli
sitä surumielisesti ja nähtyään sen säären alkoi hän taas ääneen
valittaa, sillä sääripahanen riippui kokonaan erillään muusta ruumiista
melkein samaan tapaan kuin salamanderin häntä. Kun hän noin katkerasti
itki, alkoi pahantekijän mieli käydä synkäksi ja hän seisoi tuskissaan
ja katuen valittajan edessä; mutta kun tyttö hänet huomasi, herkesi
hän kohta itkemästä ja löi häntä jonkun kerran nukella, jolloin poika
teeskenteli iskun häneen kovastikin koskeneen ja kirkaisi "ai!" niin
luonnollisella äänellä, että tyttö tunsi itsensä taas tyydytetyksi
ja rupesi pojan kanssa yhdessä repimistä ja hävitystä jatkamaan. He
kaivoivat reiän reiän viereen rääkätyn ruumiiseen ja juoksuttivat
nukesta ulos kaiken täytteen, mikä sitten huolellisesti koottiin
yhteen läjään tasaiselle kivelle ja tarkkaavaisesti tutkittiin.
Ainoa mikä nukella oli eheänä säilynyt oli pää ja se veti nyt lasten
huomion puoleensa; he erottivat sen huolellisesti tyhjennetystä
ruumiista ja kurkistivat uteliaina sen onttoon sisustaan. Nähtyään pään
ihmeellisen onttouden ja samalla leseet kivellä, oli heidän läheisin
ja luonnollisin päähänpistonsa täyttää pää leseillä ja kohta olivat
lasten pienet sormet ahkerassa toimessa sulloen leseitä nuken päähän,
joten se nyt ensi kerran elämässään sai jotakin kalloonsa. Poika näytti
sitä kuitenkin pitävän vain kuolleena tietona, koskapa hän, saatuaan
suuren sinisen kärpäsen käsiinsä, huusi tytölle, pitäen surisevaa
hyönteistä kuperain kämmentensä välissä, että tämä tyhjentäisi nuken
pään. Kun se oli tehty, pantiin kärpänen pään sisään ja aukko tukittiin
ruoholla. Lapset pitivät päätä korvansa juuressa ja panivat sen sitten
sievästi kivelle; kun sillä yhä vielä oli punainen unikukka-myssynsä,
näytti se nyt siinä suristessaan viisaalta tietäjänpäältä ja lapset
kuuntelivat kyykyllään syvässä hiljaisuudessa sen ilmotuksia ja
tarinoita. Mutta jokainen profeetta herättää pelkoa ja kiittämättömyys
on hänen palkkansa; se pieni elämä, joka liikkui tuossa pääpahasessa,
kiihotti lapsissa inhimillistä julmuutta ja he päättivät haudata
pään. He kaivoivat haudan ja panivat pään siihen lainkaan kysymättä
vangitun kärpäsen mieltä ja rakensivat irtonaisista kivistä haudalle
komean muistomerkin. Sen jälkeen tunsivat he omantunnon soimausta siitä
että olivat luontokappaleen elävältä haudanneet ja he etenivät pitkän
matkan päähän tuosta kammottavasta paikasta. Tyttö heittäytyi selälleen
kentälle viheriöiden ruohojen keskelle, sillä hän oli väsynyt, ja alkoi
yksikantaisella äänellä lauleskella joitakin sanoja, niitä alituisesti
toistaen, ja poika oli polvillaan vieressä ja säesti parhaansa mukaan,
tietämättä oikein laskeutuisiko pitkälleen, sillä hänkin oli kovin
veltto ja väsynyt. Aurinko paistoi suoraan laulavan tytön avonaiseen
suuhun, valaisi hänen häikäisevän valkeat hampaansa ja teki hänen
pyöreät purppuraiset huulensa läpikuultaviksi. Poika näki hampaat
ja pitäen tytön päätä käsissään sekä tarkastellen hampaita, huusi
hän: "Arvaas, kuinka monta hammasta on ihmisellä?" Tyttö oli hetken
ääneti, ikäänkuin hän olisi tarkkaan mietiskellyt ja sanoi sitten
arviokaupalla: "Sata!" "Eipä, vaan kolmekymmentäkaksi", huudahti poika,
"odotappas kun luen vielä kerran!" Niin laski hän tyttösen hampaat
ja kun ei saanut niistä kolmeakymmentäkahta, alkoi hän alusta. Tyttö
pysytteli kauvan aikaa hiljaa, mutta kun innokas laskija ei tuntunut
koskaan tulevan loppuun laskussaan, ponnahti hän ylös ja huudahti: "Nyt
tahdon minä laskea sinun hampaasi!" Nyt laskeutui poika pitkälleen
ruohikkoon, tyttö hänen päälleen, poika aukaisi suunsa, tyttö otti
hänen päänsä käsiinsä ja alkoi laskea: Yksi, kaksi, seitsemän, viisi,
kaksi, yksi; pikku kaunotar ei vielä osannut laskea. Poika oikaisi
hänen erehdyksensä ja antoi neuvoja, kuinka hänen tuli lukea, ja niin
alkoi tyttö lukemattomia kertoja alusta, ja tämä leikki huvitti tyttöä
enemmän kuin mikään, jota he tänään olivat yrittäneet. Mutta lopulta
vaipui tyttö kokonaan nuoren laskennonopettajan rinnoille, ja molemmat
lapset nukahtivat kirkkaassa keskipäivän auringonpaisteessa.
Sillä aikaa olivat isät kyntäneet loppuun peltonsa ja muuttaneet ne
tuoreelta tuoksuaviksi ruskeiksi kentiksi. Kun toisen renki tultuaan
viimeisen vaon päähän tahtoi pysäyttää, huusi hänen isäntänsä: "Miksi
pysäytät hevosen? Käännä se vielä kerran!" "Olemmehan kyntäneet
loppuun?" sanoi renki. "Pidä sinä suusi kiinni ja tee kuten käsken",
ärjyi isäntä. Ja he kääntyivät ja kyntivät aimo vaon keskimäiseen,
omistajaa vailla olevaan peltoon, niin että ruohot ja kivet lentelivät
ilmassa. Kyntäjä ei kuitenkaan pysäyttänyt niiden tähden, hän kai
ajatteli, että siihen on aikaa vastakin, ja teki tänään sentähden vain
tärkeimmän puolen työstä. Niin edistyi kyntö rivakasti mäentörmää
pitkin loivassa kaaressa ja kun oli tultu mäelle ja suloinen
tuulenhenki uudelleen heitti olan taakse miehen myssynnipukan,
nähtiin toinenkin kyntämässä, tuulen heilutellessa eteenpäin hänen
päähinettään, ja hänkin uursi suuria vakoja naapuripeltoon, niin että
turpeet lentelivät auran tieltä. Kumpikin näki hyvin mitä toinen teki
mutta ei ollut näkevinään ja he katosivat jälleen toistensa näkyvistä,
samoinkuin tähtisikermä kulkee toisensa ohi ja vaipuu ympyriäisen
maapallon taakse. Niin käyvät kohtalon sukkulatkin toistensa ohi ja
"mitä kutoo ne, ei kenkään tiedä!"
* * * * *
Elonkorjuu seurasi toistaan ja jokainen seuraava näki lapset suurempina
ja kauniimpina ja isännättömän pellon entistään kapeampana naapurusten
leveämmäksi tulleiden välissä. Jokaiselta kynnöltä menetti se vaon
puolelta ja toiselta, ilman että siitä oli sanaakaan sanottu ja
ilman että yksikään ihmissilmä oli tätä omankädenoikeutta huomannut.
Kivet kasaantuivat yhä kapeammalle alalle ja ne muodostivat jo aimo
röykkiön koko pellon pituudelta ja rikkaruoho kasvoi kesannolla jo niin
korkeaksi, että lapset, vaikkakin entisestään kasvaneet, eivät voineet
eri puolilla peltopalstaa kulkiessaan toisiaan nähdä. He eivät enää
käyneetkään yhdessä kedolla, sillä kymmenvuotias Salomo tai Sali, kuten
häntä kutsuttiin, pysytteli jo suurten poikain ja aikamiesten seurassa;
ja ruskeatukkaisen Vrenchenin, vaikka olikin tulinen tyttö, täytyi aina
käydä oman sukupuolensa turvissa, sillä muutoin olisivat toiset häntä
pilkanneet poikatytöksi. Elonleikkuun aikana, jolloin kaikki olivat
pelloilla, käyttivät he kuitenkin tilaisuutta hyväkseen ja kapusivat
sen kiviröykkiön yli, joka heidät erotti, toisiaan tavatakseen. Vaikka
he eivät enää muutoin seurustelleetkaan toistensa kanssa näyttivät he
säilyttäneen tämän jokavuotisen tavan sitä huolellisemmin, kun heidän
isänsä alueiden rajat eivät muualla missään sattuneet yhteen.
Kuitenkin oli pelto lopultakin myötävä ja sen isännättömyys kerta
kaikkiaan lopetettava. Huutokauppa tapahtui itse paikalla, jonne
saapui vain muutamia joutomiehiä lukuunottamatta talonpoikia Manzia
ja Martia, sillä kenelläkään ei ollut halua lunastaa itselleen tuota
epäilyttävää maapalaa ja joutua naapurusten väliin. Sillä vaikkakin
naapurukset kuuluivatkin kylän parhaiden talonpoikain lukuun eivätkä
olleet mitään muuta tehneet kuin sitä, mitä kaksi kolmannesta
muistakin olisi samoissa oloissa tehnyt, katseltiin nyt kuitenkin
merkitsevästi vaieten heidän menettelyään eikä kukaan tahtonut joutua
heidän väliinsä kavennettuine peltopalstoineen. Useimmat ihmiset
ovat valmiit ja taipuvaiset käyttämään tilaisuutta vääryydentekoon,
jos semmoinen osuu heidän nenänsä eteen; mutta niinpian kuin joku on
vääryyttä harjottanut, iloitsevat toiset siitä, ettei viettelys ole
heitä kohdannut, ja kohtelevat vääryydentekijää inholla, ikäänkuin
rikoksellista, jonka jumalat ovat ikiajoiksi häpeällä merkinneet,
vaikka heillä itsellään kihoo vesi suuhun ajatellessa, mitä etuja hän
on itselleen hankkinut. Manz ja Marti olivat niinmuodoin ainoat, jotka
tositeolla tekivät tarjouksia; melkoisen ylitarjouksen kautta joutui
pelto Manzille, jonka omaksi se vasaraniskulla merkittiin. Virkailijat
ja paikalle kerääntynyt joutoväki jättivät pellon; naapurukset, joilla
vielä oli pellollaan jotain toimitettavaa, tapasivat kotimatkalla
toisensa, jolloin Marti sanoi: "Kaiketikin sinä nyt yhdistät maasi,
uuden ja vanhan, ja jaat ne sitten kahteen yhtä suureen osaan? Niin
olisin minä ainakin tehnyt, jos olisi pelto langennut minun osalleni".
"Niin teenkin", vastasi Manz, "sillä yhtenä peltona olisi maa liian
suuri. Mutta mitä minun pitikään sanoman: Olen huomannut, että sinä
hiljattain tämän pellon alapäästä, joka nyt kuuluu minulle, olet ajanut
viistoon ja itsellesi leikannut aimo kolmikulman. Olet ehkä tehnyt
sen siinä mielessä että saisit koko pellon haltuusi ja silloinhan se
olisikin ollut kuin omasi. Mutta kun se nyt on minun omaisuuttani, niin
varmaankin myönnät, ettei minun sovi sallia sellaista omankädenoikeutta
eikä sinulla liene mitään sitä vastaan, että raja taasen saatetaan
entiselleen! Riitaisuuksia ei siitä voine syntyä!"
Marti vastasi yhtä kylmäverisesti kuin Manz oli puhunut: "Enpä minäkään
näe, mistä tässä riitaa syntyisi! Oletpa tiemmä ostanut pellon
sellaisena kuin se tuossa on, olemme sitä kaikin tarkastelleet eikä se
tällä ajalla ole hituistakaan muuttunut!"
"Joutavia!" sanoi Manz, "mikä ennen on tapahtunut, se jääköön silleen!
Mutta liika on aina liikaa ja kaikella pitää olla määränsä; nämä kolme
peltoa ovat muinaisista ajoista olleet vierivieressä kuin viivottimella
vedetyt; ja onhan merkillistä pilaa sinun puoleltasi, että sellaisen
naurettavan ja eriskummallisen viillekkeen tahtoisit siitä lohkaista
ja me kumpikin saisimme lisätyötä siitä kaarevasta nipukasta. Se on
hävitettävä!"
Marti nauroi ja sanoi: "Pelkäätpä toden totta merkillisesti ihmisten
naurua! Asia on kuitenkin helposti korjattavissa; minua ei tuo mutka
lainkaan häiritse; jos se sinua kiusaa, hyvä, oikaiskaamme se, mutta ei
minun puolelleni, siitä voin mennä takaukseen, jos haluat!"
"Kylläpä sinä leikkiä lasket", sanoi Manz, "mutka oikaistaan ja vieläpä
sinun puolellesi, siitä voit panna pääsi pantiksi!"
"Sepä nähdään", sanoi Marti ja miehet loittonivat eri suunnille
toisiinsa vilkaisematta; he tähysivät molemmat eri tahoille taivaan
sinistä lakea, ikäänkuin he olisivat siellä jotakin merkillistä
nähneet, joka kysyi kaikkia heidän hengenvoimiaan.
Jo seuraavana päivänä lähetti Manz renkipojan, palkkalaistytön ja
oman poikansa Salin rikkaruohoja kitkemään, jotta kivien poistaminen
sitten kävisi sitä helpommin. Hän oli poikennut entisistä tavoistaan
siinä, että oli vastoin äidin tahtoa lähettänyt yksitoistavuotiaan
poikansa työhön, vaikkei tämä vielä lainkaan ollut työhön tottunut.
Näytti siltä, kun hän vakavilla ja käskevillä sanoilla kehotti
poikaansa lähtemään työhön, kuin olisi hän ankaruudella omaa vertaan
kohtaan tahtonut lieventää sitä vääryyttä, jonka oli tehnyt, ja jonka
seuraukset vähitellen olivat tulevat näkyviin. Lähetetty pikkuväki
kitkikin mielellään rikkaruohoa ja repi maasta kaikenkaltaiset pensaat
ja loiskasvit, joita vuosien kuluessa oli peltoon kasvanut. Sillä kun
tämä oli harvinaista ja rajua työtä, missä ei tarvinnut noudattaa
mitään sääntöä eikä järjestystä, tuntui koko työnteko huvitukselta.
Kuivat risut koottiin kasaan ja poltettiin suurella riemulla, niin että
liekki loimusi korkealle ja nuori väki hyppeli kuin riivattu tulen
ympärillä. Tämä oli viimeinen ilojuhla tuolla kovanonnen pellolla ja
Martin tytärkin, nuori Vrenchen, tuli mukaan ja hääräsi reippaasti
toisten kanssa. Tilaisuuden harvinaisuus ja hilpeä mieliala antoivat
aihetta muistella lapsuudenkisoja ja nuoret olivatkin varsin onnelliset
ja iloiset nuotionsa ääressä. Toisiakin lapsia kerääntyi paikalle
ja niin oli vähitellen koolla rattoisa seura; Sali koetti kuitenkin
aina pysytellä Vrenchenin vieressä ja osasipa tyttökin tyytyväisesti
hymyillen aina keikahtaa hänen luokseen ja molemmista pikkuolennoista
tuntui kuin ei tämän ihanan päivän olisi tarvinnut koskaan päättyä.
Kuitenkin saapui vanha Manz iltapuoleen paikalle nähdäkseen, mitä
nuori väki oli saanut aikaan, ja vaikka he olivat tehneet työnsä
loppuun, torui hän kuitenkin heitä mokomasta iloisuudesta ja hajotti
seuran. Samaan aikaan ilmestyi Martikin pellolleen ja huomattuaan
tyttärensä vihelsi hän tälle kimakasti ja käskevästi sormien välistä,
niin että tyttö kiiruhti pelästyneenä isänsä luo, joka antoi hänelle,
tietämättä miksi, muutamia korvatillikoita; niin menivät molemmat
lapset murheellisina ja itkeä nyyhkytellen kotia eivätkä he kuitenkaan
tienneet, miksi he nyt olivat niin apealla mielellä yhtä vähän kuin he
tiesivät syytä äskeiseen iloisuuteensa. Isäin raakuus, itsessään aivan
uutta, oli näille viattomille olennoille kokonaan käsittämätöntä eikä
se sentähden voinut heihin syvemmin koskea.
Seuraavina päivinä oli jo kovempaa työtä, johon tarvittiin miesväkeä,
sillä silloin ajatti Manz kivet pellolta. Siitä työstä ei näyttänytkään
loppua tulevan, sillä tuntuipa siltä kuin olisivat kaikki maailman
kivet siihen keräytyneet. Manz ei kuitenkaan ajattanut niitä kokonaan
pellolta pois, vaan sijotti jokaisen kuorman riidanalaiselle
kolmikulmalle, jonka Marti jo oli huolellisesti kyntänyt. Manz
oli jo ennen vetänyt suoran viivan peltojen rajaksi ja kasasi nyt
väliin jääneelle maatilkulle kaikki kivet, joita he molemmat olivat
ikimuistoisista ajoista kesannolle heittäneet, niin että niistä
syntyi mahtava pyramiidi, jonka poiskuljettaminen kyllä jäisi hänen
kilpailijaltaan tekemättä, arveli Manz. Marti taasen ei ollut tätä
lainkaan odottanut; hän luuli toisen vanhan tavan mukaan käyvän auralla
työhön käsiksi ja oli sentähden odottanut, kunnes näkisi hänen lähtevän
auroineen pellolle. Vasta kun työ jo oli melkein lopussa sai hän kuulla
siitä komeasta muistomerkistä, jonka Manz oli pellolle pystyttänyt,
hyökkäsi paikalle, näki hävityksen, kiiruhti takaisin ja toi mukanaan
kunnan esimiehen panemaan vastalauseensa kivien kasaamista vastaan
ja virallisesti ottamaan maapalan takavarikkoon; ja tästä päivästä
käräjöivät nuo molemmat talonpojat eivätkä ennen levänneet kuin
molemmat olivat menettäneet maansa ja mantunsa.
Molempien näiden ennen niin järkevien miesten ajatuskyky oli käynyt
kovin rajotetuksi ja heidän oikeudentuntonsa oli niin alkeellinen kuin
ajatella saattaa, sillä kumpikaan ei voinut eikä tahtonut käsittää,
kuinka toinen saattoi olla niin tuiki kiero ja välttämättömästi
riidellä itselleen tuota kysymyksessä olevaa vähäpätöistä pellonpalaa.
Manzilla kehittyi lisäksi omituinen kiihko suoriin ja yhtäsuuntaisiin
viivoihin ja hän tunsi itsensä tositeolla loukatuksi sen järjettömän
itsepintaisuuden takia, jolla Marti suojeli itselleen tuota
hullunkurista ja harmillista maatilkkua. Siitä olivat kuitenkin
molemmat yhtä syvästi vakuutetut, että toisen, tehdessään noin julkeata
vääryyttä, täytyi pitää toista halveksittavana pöllöpäänä, koska
mokomata menettelyä uskalletaan yleensä harjottaa vain kurjaa vaivaista
kohtaan, mutta ei tolkukasta, rehtiä ja puoltansa pitävää talonpoikaa
kohtaan, ja kumpikin huomasi kunniansa pahasti kärsineen sekä suistui
päätäpahkaa käräjöimis-himoon ja sitä seuraavaan lankeemukseen.
Tästä pitäen oli heidän elämänsä kuin kahden mielipuolen, jotka
taistellen pimeässä kapealla virtaa myöten kulkevalla lautalla, hosuvat
ilmaan, satuttavat itsensä ja suistuvat veteen, luullen tehneensä
vastustajalleen suurenkin tuhon. Kun heidän asiansa oli niin mutkikasta
laatua, joutuivat he kaikenlaisten keinottelijain käsiin, jotka
kiihottivat tavattomaan touhuun heidän turmeltuneet mielikuvituksensa,
mitkä askaroivat mitä vähäpätöisimmillä pikkuasioilla. Varsinkin
oli tämä juttu Seldvylan kaupungin keinottelijoille mieluinen pala
ja tuota pikaa oli kummallakin riitapukarilla ympärillään lauma
välittäjiä, apulaisia ja neuvonantajia, jotka kaikki sadoilla eri
tavoilla osasivat itselleen keinotella heidän rahojaan. Sillä tuo
maatilkku kiviröykkiöineen, joilla taasen nokkoset ja orjantappurat
kukoistivat, oli vain ensimäinen alku ja perustus sille taistelulle,
joka oli saattava nuo molemmat viisikymmenvuotiaat luopumaan entisistä
tottumuksistaan, tavoistaan, periaatteistaan ja pyrkimyksistään.
Mitä enemmän rahaa he menettivät, sitä enemmän he sitä himoitsivat,
ja kuta vähemmän heillä sitä oli, sitä tarmokkaammin he pyrkivät
tulemaan rikkaiksi, siten kukistaaksen vastustajansa. He antoivat
houkutella itsensä kaikenlaisiin huijauksiin ja ottivat aina vuosi
vuodelta osaa kaikkiin ulkomaisiin arpajaisiin, joihin Seldvylassa
tukuttain kaupiteltiin arpoja. Mutta he eivät voittaneet taaleriakaan;
sensijaan kuulivat he vain puhuttavan muiden ihmisten voitoista
ja kuinka he itse olivat voittamaisillaan ja näin oli tämä heidän
intohimonsa tullut heille ehtymättömäksi rahaviemäriksi. Toisinaan
tekivät seldvylalaiset senkin kepposen, että panivat nämä kaksi
talonpoikaa heidän tietämättään osakkaiksi samaan arpaan, niin että
kumpikin heistä rakensi toivonsa toisen perinpohjaisesta kukistamisesta
saman arvan varaan. He viettivät puolet ajastaan Seldvylassa, jossa
kumpaisellakin oli kapakkapahasessa pääkortteerinsa ja siellä he
antoivat panna päänsä pyörälle ja vietellä itseään mitä kurjimpiin
kulutuksiin ja nautinnoihin, joiden kestäessä molempien sydämet
kuitenkin salaa vuosivat verta. Ja niinpä nämä miehet, jotka oikeastaan
kiivailivat vain siitä, ettei heitä pidettäisi pässinpäinä, nyt
tositeolla sellaisina esiintyivät ja joka mies heitä nyt sellaisina
pitikin. Toisen puolen ajastaan vetelehtivät he kotona taikka kävivät
työssä, jolloin he järjettömällä kiiruulla ja hoputuksella, jolla he
koettivat korvata sitä mikä oli laiminlyöty, karkottivat työstään
jokaisen kunnollisen ja luotettavan työmiehen. Niin meni heidän
varallisuutensa huimaa vauhtia alaspäin, ja ennen kuin kymmenen
vuotta oli kulunut olivat he velkaantuneet korvia myöten ja seisoivat
nyt kuin haikarat vain yhdellä jalalla talojensa kynnyksellä, josta
jokainen tuulenhenkäys uhkasi pyyhkäistä heidät maantielle. Mutta
kuinka heidän kävikään, kasvoi heidän keskeinen vihansa päivä päivältä,
sillä kumpikin piti toista turmionsa syynä, verivihollisenaan ja
mielettömänä vastustajanaan, jonka piru oli vartavasten lähettänyt
maailmaan toisen tuhoksi. He sylkäisivät, jos kaukaakin sattuivat
toisensa näkemään, ja kummankin perheen jäsenet, vaimot, lapset ja
palvelusväki olivat ankaran rangaistuksen uhalla kielletyt vaihtamasta
sanaakaan toisen perheen jäsenten kanssa. Heidän vaimonsa kulkivat
kukin tietään tässä yleisessä rappeutumisessa. Martin vaimo, joka oli
hyväluontoinen, ei kestänyt asiain kurjaa menoa, vaan suri itsensä
kuoliaaksi ennenkuin tyttärensä oli viidentoista ikäinen. Manzin
vaimo sitävastoin mukautui uuteen elämäntapaan; ja kehittyäkseen
huonoksi aviopuolisoksi ei hänen tarvinnut tehdä muuta kuin päästää
valloilleen muutamia naisellisia heikkouksia, jotka häneen jo ennemmin
olivat tarttuneet, ja antaa niiden kehittyä paheiksi. Hänen ahneutensa
muuttui kiihkeäksi nautinnonhimoksi, hänen kielenkerkeytensä peräti
kieroksi ja valheelliseksi liehakoinniksi ja teeskentelyksi, niin
että hän aina sanoi kokonaan toista kuin ajatteli, käänteli kaikki
toiseksi ja kuvaili omalle miehellensäkin korppia valkeaksi; hänen
alkuperäinen avosydämisyyteensä, joka ennen oli iloinnut viattomasta
lavertelusta, muuttui nyt paatuneeksi häikäilemättömyydeksi, ja hän
veti julkeasti miestänsä nenästä, sen sijaan että olisi ottanut osaa
hänen vastoinkäymisiinsä; jos mies menetteli hullusti, teki hän
asiat vieläkin sekavammiksi eikä yleensä jättänyt mitään tilaisuutta
käyttämättä kohotakseen kunniaan ja kukkeuteen tuon häviävän talon
emäntänä.
Asiain näin ollen oli lapsipoloisten tila mitä tukalin, sillä eiväthän
he voineet toivoa mitään hyvää tulevaisuudelta eivätkä iloita parhaasta
nuoruudesta, kun heidän ympärillään oli pelkkää toraa ja surua.
Vrenchenin asema oli selvästi vielä tukalampi kuin Salin, koska hänen
äitinsä oli kuollut ja hän siis oli yksin autioksi käyneessä talossa
alttiina villiytyneen isän hirmuvallalle. Täytettyään kuusitoista
vuotta oli hän pitkäkasvuinen, kaunis tyttö; hänen tummanruskea
tukkansa valui vallattomina kiharoina melkein hänen tulisiin ruskeihin
silmiinsä saakka, tummanpunainen veri kuulsi tummanruskeiden kasvojen
poskipäissä ja loisti heleänä punana terveillä huulilla, jonka
vertaisia harvoin saa nähdä ja jotka antoivat tälle tummaveriselle
lapselle omituisen harvinaisen ulkonäön. Tulinen elämänhalu ja iloisuus
värähteli tämän nuoren olennon jokaisessa hermossa; hän naureskeli
ja oli aina valmis pilaan ja leikkiin, jos sää suinkin antoi myöten,
se on, jollei häntä oltu liiaksi kiusattu ja jollei suru käynyt
ylivoimaiseksi. Mutta niin oli usein asianlaita; sillä hänellä ei ollut
kannettavanaan ainoastaan murhe kotinsa yhäti kasvavasta häviöstä, vaan
hänen täytyi myöskin pitää huolta itsestään ja kokikin hän pukeutua
niin säännöllisesti ja siististi kuin hänen oli mahdollista saamatta
siihen isältään pienintäkään rahallista apua. Niin oli Vrenchenillä
suuri huoli pitäessään viehättävää olentoaan edes jonkinlaisessa
asussa, hankkiessaan itselleen vaatimattomimmankin pyhäpuvun tai
kokoellessaan joitakin kirjavia, halpoja kaulaliinoja. Sentähden olikin
hänen levoton nuori verensä kaikin tavoin tyyntynyt ja hiljennyt eikä
se ainakaan voinut joutua ylpeydenhengen valtaan. Sitäpaitsi oli
hän järkensä puolesta kehittynyt nähdessään äitinsä kärsimykset ja
kuoleman, ja tämä surullinen muisto lisäsi sitä iestä, joka painoi tätä
iloista ja tulista olentoa, niin että nyt näytti kovin miellyttävältä
ja rakastettavan ajattelemattomalta, jos tämä hyvä lapsi kaikesta
huolimatta jonakin iloisena hetkenä riemastui ja koetti hymyillä.
Salin asema ei ensi katsannolta näyttänyt yhtä huonolta; hänestä
oli tullut uljas, voimakas nuorukainen, joka osasi pitää puoliaan
ja jonka ulkonainen olemus jo teki mahdottomaksi kaiken huonon
kohtelun. Hän näki kyllä vanhempainsa kurjan taloudenhoidon ja luuli
muistavansa, etteivät asiat olleet aina sillä kannalla olleet; olipa
hänellä säilynyt muistossa aikaisempi kuva isästä hyvinvoipana,
järkevänä, rauhallisena maamiehenä, samasta isästä, jonka hän näki
edessään harmaapäisenä narrina, käräjäpukarina ja tyhjäntoimittajana,
joka meluten ja kopeillen kulki hulluja, mielettömiä teitään ja
jonka jokainen askel vei taaksepäin kuin äyriäisen. Jos tämä poikaa
suututti ja herätti hänessä häpeätä ja pelkoa siitä kuinka asiat
päättyisivät, niin lievensi hänen suruaan se hellä huolenpito,
jota äiti häntä kohtaan osotti. Sillä saadakseen kaikessa rauhassa
harjottaa hulluuttaan ja voittaakseen itselleen liittolaisen sekä
myöskin tyydyttääkseen turhamaisuuttaan, antoi hän Salin saada mitä
ikinä hän toivoi, puetti hänet siististi ja komeasti sekä auttoi
häntä kaikessa mitä hän huvikseen yritteli. Poika otti tämän kaiken
vastaan osottamatta suurempaa kiitollisuutta äitiään kohtaan, joka
alinomaa lörpötteli ja naureskeli; ja hän teki ilman suurempaa halua
huolimattomasti ja ajattelemattomasti mitä hänen mieleensä johtui,
tekemättä kuitenkaan mitään pahaa, sillä häneen ei vielä ollut
vanhempiensa huono esimerkki vaikuttanut, vaan hän tunsi nuorekkaassa
mielessään vaistomaista tarvetta olla suora, tasainen ja kunnollinen.
Hän oli hyvin sen näköinen kuin hänen isänsä siinä iässä oli ollut, ja
isä kunnioittikin tämäntähden vaistomaisesti poikaansa, jossa hänen
sekaantunut omatuntonsa ja katkeroitunut muistinsa ihaillen näki
oman nuoruutensa. Vapaudestaan huolimatta ei Sali kuitenkaan ollut
tyytyväinen elämäänsä, vaan tunsi hyvin, ettei hän mitään kunnollista
tehnyt eikä mitään kunnollista oppinutkaan, sillä Manzin talossa ei
pitkään aikaan ollut puhettakaan yhtämittaisesta ja säännöllisestä
työstä. Hänen parhaana lohdutuksenaan oli sentähden ylpeillä
riippumattomuudestaan ja tähänastisesta nuhteettomuudestaan, ja tässä
ylpeilyssään antoi hän kuin uhalla päivän kulua toisensa jälkeen
kääntämättä silmiään tulevaisuutta kohti.
Ainoa pakko, jonka alle hänen oli alistuminen, oli isän vihollisuus
kaikkea kohtaan, joka kantoi Martin nimeä tai hänestä muistutti.
Kuitenkaan ei hän Martista muuta tiennyt kuin että tämä oli tuottanut
häneen isälleen vahinkoa ja että hänen talossaan oltiin yhtä
vihamielisiä heitä kohtaan, eikä Salin sentähden ollut vaikeata olla
näkemättä niinhyvin Martia kuin hänen tytärtään ja omasta puolestaan
näytellä tulevaa, joskin hiukan laimeaa vihamiestä. Vrenchen
sitävastoin, jonka täytyi kärsiä enemmän kuin Salin ja joka kotonaan
oli paljon suuremmassa määrässä jätetty omiin koteihinsa, tunsi
vähemmän halua suoranaiseen vihollisuuteen ja luuli hyvin puetun ja
näköään onnellisemman Salin häntä halveksivan; sentähden karttoi
hän Salia, ja jos hän joskus osui hänen läheisyyteensä, riensi hän
kiiruusti pois, ilman että Sali näki vaivaa edes luoda katsetta hänen
jälkeensä. Niin tapahtui, ettei Sali nähnyt pariin vuoteen tyttöä
läheltä eikä enää tiennyt miltä tämä nyt kasvaneena näytti. Kuitenkin
kummastutti häntä usein suhde naapuriin, ja kun tuli puhe Martista,
ajatteli hän aina väkisinkin tämän tytärtä, jonka nykyistä ulkomuotoa
hän ei tarkalleen voinut mieleensä palauttaa, mutta jonka muisto
hänelle ei suinkaan ollut vastenmielinen.
Manz oli näistä kahdesta vihamiehestä ensimäinen, joka ei voinut
enää pysyä pystyssä vaan täytyi luopua kodistaan ja konnustaan.
Tämän ennätyksen saavutti Manz kilpailijansa edellä sen kautta että
hänellä oli vaimo, joka oli häntä häviöön avustanut, ja poika, joka
kulutti osaltaan hänkin, kun Marti sitävastoin oli ainoana menettäjänä
horjuvassa valtakunnassaan ja hänen tyttärensä sai raataa voimiensa
mukaan, mutta ei kuluttaa mitään. Manz ei tiennyt muuta neuvoa kuin
seurata seldvylalaisten ystäväinsä kehotusta ja muuttaa kaupunkiin
kapakoitsijaksi. On aina surullista nähdä entisen maamiehen, joka
on pellollaan harmaantunut, muuttavan omaisuutensa rippeiden kera
kaupunkiin siellä perustaakseen kapakan tai ravintolan ja muuttuvan
hädässään ystävälliseksi ja nöyräksi kapakanisännäksi, sillä välin
kun hänen mielensä oli kaikkea muuta kuin ystävällinen. Kun Manzin
väki muutti majaa, näkivät ihmiset vasta, kuinka rutiköyhäksi hän
oli tullut, sillä kuormiin sälytettiin pelkkiä vanhoja rikkonaisia
huonekaluja, joista saattoi nähdä, ettei niitä oltu vuosikausiin
uusittu. Manzin vaimo pukeutui tästä huolimatta parhaimpaansa
kiivetäkseen rojukuormalle, ja hänen kasvonsa loistivat toivosta
hänen ajatellessaan, että hän tulevaisena kaupunkilaisrouvana voisi
halveksien katsella alas kylän asukkaihin, jotka säälien aidan takaa
seurailivat tuota surkeaa muuttoa. Sillä hän kuvitteli mielessään
suloisuudellaan ja viisaudellaan lumoavansa koko kaupungin, ja
mitä hänen yksinkertainen miehensä ei voisi tehdä, sen olisi kyllä
hän tekevä, kun hän vaan kerran istui komean ravintolan emäntänä.
Mutta ravintola osottautuikin ahtaan syrjäkadun viheliäiseksi
nurkkakapakaksi, jossa toinen kapakoitsija oli juuri joutunut häviöön
ja jonka seldvylalaiset vuokrasivat Manzille, koska hänellä vielä oli
muutamia satoja taaleria menetettävänä. He möivät hänelle myöskin pari
tynnyriä väljähtynyttä viiniä ja ravintolan taloustarpeet, joihin
kuului tusina valkeita halpoja pulloja, yhtä monta lasia ja muutamia
honkaisia pöytiä ja lavitsoja, jotka aikoinaan olivat veripunaisiksi
maalatut, mutta nyt pahanpäiväisesti kuluneet. Ikkunan päällä narisi
koukussa rautainen vanne, jonka sisällä läkkikäsi kaatoi punaviiniä
pienestä pullosta lasiin. Sitäpaitsi riippui kuiva rautapalmu oven
päällä. Tämän kaiken sai Manz vuokrakaupassa. Muutoin ei hän itse
ollutkaan niin hyvällä päällä kuin hänen vaimonsa, vaan hoputteli pahaa
aavistaen ja kiukkuisena laihoja hevosia, jotka oli lainannut talon
uudelta isännältä. Viimeinen nahjusteleva renkipoika, joka hänellä
oli ollut, oli joitakin viikkoja sitten lähtenyt talosta. Näin maansa
ja mantunsa jättäessään näki Manz hyvin, kuinka Marti ivallisena ja
vahingoniloisena oli asettunut askaroimaan tien oheen, ja hän kirosi
hänet ja piti häntä onnettomuutensa ainoana alkuna ja syynä. Mutta
Sali, niinpian kuin kuorma oli saatu matkaan, kiiruhti askeleitaan,
riensi edelle ja kulki yksin syrjätietä kaupunkiin.
"Tässä sitä nyt olemme!" sanoi Manz pysähdyttäessään kuorman
kapakkapahasen edustalle. Vaimo hämmästyi, sillä talo oli todellakin
surullisen muotoinen. Väki tunkeili ikkunoissa ja talojen edustalla
nähdäkseen uuden talonpoikaisen kapakanisännän ja oli seldvylalaisille
luontaisella ylevyydellään sääliväisen pilkallisen näköistä. Vihaisena
ja kyyneleet silmissä kapusi Manzin vaimo kuormalta alas ja juoksi,
edeltäpäin kieltään terottaen, sisälle, pysyen siellä ylpeästi koko
päivän, sillä häntä hävetti rapistunut huonekalusto ja risainen vuode,
joita juuri purettiin kuormasta. Salikin häpeili, mutta hänen täytyi
olla auttamassa ja tehdä isänsä kanssa omituinen varustus kadulle,
jossa konkurssintehneen entisen kapakoitsijan lapset juoksentelivat ja
tekivät pilaa ryysyisestä maalaisväestä. Mutta sisällä kapakassa näytti
vielä kurjemmalta, siellä muistutti kaikki todellista ryöväriluolaa.
Seinät olivat huonosti valkaistua kosteaa muurisavea; lukuunottamatta
pientä ja epäystävällistä vierastupaa muinoin veripunaisine pöytineen,
oli siellä vielä pari pahasta huonetta, ja kaikkialle oli edeltäjä
jättänyt toivottoman siivottomuuden ja likaisuuden.
Sellainen oli alku ja samanlaista oli jatkokin. Ensimäisinä viikkoina,
etenkin iltasin, täyttyi tosin siellä täällä joku pöytä uteliaista,
jotka tulivat katsomaan maalaiskapakoitsijaa ja hänen komentoaan.
Isännässä ei heillä ollut paljon katsottavaa, sillä Manz oli töykeä,
kuiva, epäystävällinen ja surumielinen eikä tiennyt miten milloinkin
menetellä eikä edes tahtonut tietää. Hän täytti hitaasti ja kömpelösti
tuopit, asetti ne kärtyisesti vieraiden eteen ja yritti jotain
sanoa, mutta ei saanut sanaa suustaan. Sitä innokkaammin heittäytyi
hänen vaimonsa kapakan hyörinään ja olikin vieraiden huviksi, mutta
aivan toisella tavalla kuin hän itse luuli. Tämä lihavahko emäntä
oli laatinut itselleen omituisen puvun, jossa hän luuli olevansa
vastustamaton. Liinaisen valkean maalaisröijyn päällä oli hänellä
vanhat liivit vihreästä silkistä, pumpulinen esiliina ja pahanen
valkea kaulus. Harventuneesta tukastaan oli hän ohimoilleen kiertänyt
hullunkurisia kiharoita ja niskaansa oli hän pistänyt korkean kamman.
Näin varustettuna leijui hän edestakaisin teeskennellyn viehkeästi,
nipisti suunsa suloiseen hymyyn, sipsutti pöytien väliä lasia tai
juustolautasta kantaen ja sanoi hymyillen: "Kas niin! Kas niin!
Oivallista, mainiota, herraseni!" ja muuta samanlaista puutaheinää;
sillä vaikka hän muutoin olikin liukaskielinen, ei hän nyt kuitenkaan
osannut sanoa mitään järkevää, kun oli vieras eikä tuntenut
paikkakunnan ihmisiä. Ne seldvylalaiset huonointa lajia, jotka siellä
vetelehtivät, pitelivät kättä suun edessä ja olivat kuolla nauruunsa.
He tyrkkivät toisiaan jalkoihin ja sanoivat: "Voi sun vietävä! Kuinka
suloinen olento!" "Kuinka taivaallinen!" sanoi toinen, "kannattaapa,
lempo vie, tänne tulla, mokomaa emme ole pitkään aikaan nähneet." Hänen
miehensä näki synkin katsein tuon kujeilun ja sysäsi vaimoaan kylkeen
sanoen: "Sinä vanha lehmä! Mitä peliä sinä pidät!" "Älä häiritse
minua", sanoi vaimo loukkautuneena, "sinä vanha kuhnuri! etkö näe
miten minä voimieni mukaan puuhaan ja pidän ihmisille seuraa? He ovat
kuitenkin vain sinun kaltaisiasi ryysyläisiä! Mutta jahka saan rauhassa
toimia, niin hankinpa tänne pian hienompaa väkeä!" Koko kapakkaa
valaisi vain yksi tai kaksi hienoa talikynttilää. Sali ei sietänyt
katsella tätä menoa, vaan meni kyökkiin, istui lieden ääreen ja itki
isäänsä ja äitiään.
Vieraat saivat kuitenkin pian kyllänsä tästä näytelmästä, jota tuo
kunnon emäntä oli heille toimittanut, ja pysyivät visusti poissa
siellä missä he saattoivat rauhassa naureskella uuden kapakan
ihmeelliselle komennolle; ainoastaan silloin tällöin ilmestyi sinne
yksinäinen vieras, joka joi lasinsa ja tuijotti tylsästi seiniin,
tai tuli poikkeustilassa kokonainen joukkokunta, jotka jonkun aikaa
kiusasivat noita ihmisparkoja hälinällä ja melulla. Heidän elämänsä
kävi kiusallisen kolkoksi ahtaassa luolassa, jossa he tuskin aurinkoa
näkivät, ja Manz, jolla ennen oli ollut tapana vetelehtiä päiväkausia
kaupungissa, tunsi elämänsä nyt tuiki ikäväksi. Ajatellessaan avaraa
ketoa, tuijotti hän synkeästi kattoon tai lattiaan ja juoksenteli
ahtaissa ovissa edestakaisin, kunnes naapurit rupesivat töllistelemään
kapakoitsija-pahusta, kuten häntä jo kutsuttiin. Ei viipynyt enää
kauvan ennenkuin he olivat rutiköyhät eivätkä omistaneet tämän
taivaallista; heidän täytyi, saadakseen jotain syödäkseen, odottaa
kunnes joku tuli ja nautti jonkun kolikon edestä vielä jälellä olevaa
viiniä, ja jos vieras pyysi makkaraa tai jotain muuta sellaista, oli
heillä tavallisesti mitä suurin vaiva ja huoli sen hankkimisesta.
Kohta oli heillä viiniäkin ainoastaan yhdessä pullossa, jonka he salaa
antoivat täyttää toisessa kapakassa, ja niin täytyi heidän pitää
ravintolaa ilman viiniä ja leipää ja olla tyytyväisiä, vaikkeivät
saaneet edes kunnollisesti syödä. He olivat melkein hyvillään, jollei
kukaan tullut, ja niin he värjöttivät yksin kapakassaan voimatta
kunnolla elää tai kuolla. Kun kapakan emäntä oli tehnyt tämän
surullisen huomion, otti hän yltään vihreän liivinsä ja teki vielä
kerran kokokäänteen, antaen nyt, kuten ennemmin vikojen, muutamien
naisellisten hyveiden tulla näkyviin ja enemmän kehittyä, nyt kun hätä
uhkasi hänen miestään. Hän koetti olla kärsivällinen ja yritti tukea
miestään sekä ohjata poikaansa hyveen tiellä; hän hääräsi joka paikassa
ja oli harjottavinaan jonkinlaista hyväntekeväisyyttä, joka ei tosin
pitkälle ulottunut eikä paljon parantanut, mutta joka kuitenkin oli
parempi tyhjää ja auttoi ainakin ajan kulumaan, mikä muutoin olisikin
käynyt tukalan pitkäksi. Osasipa hän nyt surkeissa oloissa antaa monta
neuvoa, parhaan ymmärryksensä mukaan, ja jos neuvo petti, otti hän
tyynesti vastaan miesten torat, lyhyesti sanoen, hän teki nyt vanhoilla
päivillään kaiken, mikä olisi enemmän hyödyttänyt, jos hän olisi sen
ennen tehnyt.
Hankkiakseen edes jotakin syötävää heittäytyivät isä ja poika
kalastelemaan, s.o. onkimaan joesta, mihin jokaisella oli lupa. Tätä
pitivätkin konkurssintehneet seldvylalaiset yhtenä päätehtävänään.
Kauniilla ilmalla, kun kala mielellään söi, saattoi heitä nähdä
tusinoittain kuleksivan onkivapa ja kalalippo kainalossa, ja joen
rantaa kävellessä tapasi aina vähän päässä jonkun istua kököttämässä
vapoineen; kenellä oli ruskea porvaritakki yllään ja paljaat jalat
pistettyinä veteen, kuka seisoi vanhalla puunrungolla sinisessä
suipossa hännystakissaan, hattukulu toisella korvallaan; kauvempana
saattoi nähdä jonkun onkivan rikkonaisessa isoruutuisessa yönutussaan,
koska hänellä ei enää muuta ollut, vapa toisessa ja pitkä piippu
toisessa kädessä; ja jos poikkesi erääseen joenpolvekkeeseen, sai
nähdä vanhan kaljupäisen möhömahan seisovan kivellä ja onkivan.
Viimemainitulla oli, huolimatta siitä että hän seisoi vedessä, jalat
niin mustat, että saattoi luulla hänen jättäneen saappaat jalkaansa.
Jokaisella oli vieressä pieni koppa tai lipas, jossa onkilierot
kiemuroivat. Niitä kaivelivat he väliaikoina maasta. Jos taivas
vetäytyi pilveen ja ilma kävi viileäksi, ennustaen sadetta, silloin
näki lukuisimmin näiden olentojen seisoskelevan virran rannalla,
liikkumattomina kuin mitkäkin pyhimysten tai profeettain kuvapatsaat.
Välinpitämättöminä kulkivat maalaiset karjoineen ja kuormineen heidän
ohitsensa ja laivamiehet eivät jokea laskiessaan edes katsoneet heihin,
kun he hiljakseen murisivat laivan synnyttämästä häiriöstä.
Jos joku olisi Manzille kaksitoista vuotta sitten, kun hän kauniine
parihevosineen kynteli mäellä joentörmän yläpuolella, ennustanut, että
hänkin kerran tulisi liittymään noiden hullunkuristen pyhimysten-kuvien
joukkoon ja kalastamaan heidän tavallaan, niin olisi ennustaja varmaan
saanut kuulla kunniansa. Nytkin kiiruhti hän heidän ohitsensa heidän
selkänsä taitse ja riensi joenrantaa ylöspäin, ikäänkuin joku Manalan
yksinäinen henki, joka hakee kadotukselleen mukavata ja syrjäistä
paikkaa pimeiltä vesillä. Seisoskelemaan onkivapa kädessä ei hänellä
eikä hänen pojallaan ollut kärsivällisyyttä, ja he muistivat, kuinka
talonpojat monella muulla tavalla pyytävät kaloja, jos ovat kyllin
rohkeita, etenkin käsin puroista, sentähden olivat he ottaneet onget
mukaansa vain näön vuoksi ja kuleskelivat puron reunoja ylöspäin, missä
he tiesivät olevan kalliita ja hyviä forelleja.
Maalle jääneen Martinkin kävi tällä välin yhä huonommin ja hänkin
pitkästyi niin aikaansa, että heittäytyi, sensijaan että olisi
työskennellyt laiminlyödyllä pellolla, kalastelemaan ja hääräsi päivät
päästään vedessä. Vrenchenin täytyi häntä kaiken aikaa seurata ja
kantaa sankoa ja kalastusvehkeitä pitkin kosteita niittyrantoja purojen
ja kaikenlaisten lätäkköjen poikki, sateessa ja auringonhelteessä,
sillä aikaa kun välttämättömimmätkin työt kotona saivat odottaa
tekijäänsä. Sillä heitä lukuunottamatta ei siellä enää ollut
ristinsielua eikä tarvinnutkaan olla, sillä Marti oli jo menettänyt
enimmät maansa ja omisti enää vain muutamia peltotilkkuja, joita hän
tyttärineen veltosti hoiteli, taikka jätti kokonaan hoitamattakin.
Sattuipa kerran, että hän, kulkiessaan eräänä iltana jotenkin syvän ja
vuolaan puron rantaa, jossa forelleja runsaasti vilisi, sillä taivas
oli pilvessä, odottamatta kohtasi vihamiehensä Manzin, joka tuli häntä
vastaan puron toista rantaa. Hänet nähdessään heräsi Martissa kauhea
viha ja ylenkatse; he eivät olleet moneen vuoteen tavanneet toisiaan
niin läheltä, lukuunottamatta oikeustuvan aidotettuja penkkejä,
joissa he eivät saaneet toisiaan haukkua, minkätähden Marti nyt
ärjyi vimmoissaan: "Mitä sinä täällä teet, koira? Etkö voi pysytellä
luolassasi, sinä Seldvylan ryysyporvari?"
"Pian sinne tulet sinäkin, senkin lurjus!" huusi Manz. "Kalastelemaanpa
jo olet sinäkin ruvennut, joten ei sitä sinun tarvinne enää pitkälti
odottaa!"
"Suu poikki, hirtehinen!" ärjyi Marti, kun puro tässä kohden heikonsi
hänen ääntään, "sinä olet syössyt minut onnettomuuteen!" Ja kun äkkiä
pensaatkin puron rannalla alkoivat kovasti tohista alkavan ukonilman
käsissä, täytyi Manzin ärjäistä vielä voimakkaammalla äänellä: "Jospa
niin olisikin, niin iloitsisinpa siitä suuresti, sinä kurja heittiö!"
"Koira!" huusi Marti toiselta puolen ja Manz vastaan toiselta: "Voi
sinua tyhmää vasikkaa!"
Ja Marti juoksi kuin tiikeri pitkin purontörmää koettaen päästä
toiselle puolelle. Syy siihen, että hän oli heistä raivoisampi, oli
se, että hän luuli Manzilla kapakanisäntänä olevan ainakin kyllälti
syötävää ja juotavaa ja niinollen varsin mukavan elämän, jotavastoin
hänellä itsellään rapistuneessa talossaan kävi aika kylläkin pitkäksi.
Manz kuljeskeli sillä aikaa vihoissaan hänkin puron toisella puolen;
ja hänen takanaan hänen poikansa, joka huolimatta kuunnella tuota
vastenmielistä sanasotaa, uteliaasti ja ihastuksella tähysti toisella
puolen olevaa Vrencheniä, joka kulki isänsä jälessä, häpeissään
katsellen maahan, niin että ruskeat kiharansa valahtivat kasvoille.
Hänellä oli puinen kalasanko toisessa kädessä, toisessa kantoi hän
sukkiaan ja hameensa helmat oli hän kosteuden takia käärinyt ylös.
Mutta Salin kulkiessa toisella puolen puroa oli hän kainosti antanut
niiden valua alas ja oli sentähden nyt kolmikertaisesti pulassa, kun
hänen täytyi samalla kertaa kantaa kapistuksiaan ja pitää ylhäällä
hamettaan sekä harmikseen kuunnella miesten ilkeätä toraa. Jos hän
olisi nostanut silmänsä maasta, olisi hän nähnyt, ettei Sali enää
näyttänyt keikarimaiselta eikä kopealta, vaan päinvastoin varsin
surulliselta hänkin. Vrenchenin katsellessa häpeissään ja hämillään
maahan ja Salin yhtämittaa tähystäissä tuota kaikessa alennuksessaankin
sorjaa ja viehättävää olentoa, joka niin ujostellen ja alakuloisena
asteli tietään, eivät he kumpikaan huomanneet, että heidän isänsä
olivat käyneet äänettömiksi ja riensivät nyt kiihtyneellä raivolla
puisille portaille, jotka vähän matkan päässä johtivat puron yli ja
jotka jo olivat näkyvissä. Samassa alkoi salamoida, ja hämärä, synkkä
vesimaisema valaistui oudolla tavalla; tummanharmaista pilvistä kuului
kumea jyrinä ja alkoi pudota raskaita pisaroita, kun raivostuneet
miehet yhtaikaa hyökkäsivät kaidalle, heidän askeltensa alla notkuvalle
sillalle, kävivät toisiinsa käsiksi ja nyrkeillään iskivät toisiansa
vihasta ja raivosta vaalenneihin ja vapiseviin kasvoihin. Ei ole
lainkaan hauskaa eikä kaunista, kun kaksi muutoin rehtimiestä keskellä
tuntematonta väkijoukkoa joutuu semmoiseen tilaan, että he ylpeydestä,
pikaisuudesta tai itsepuolustukseksi alkavat toisiaan rusikoida;
mutta se on kuitenkin lapsen viatonta leikkiä verrattuna siihen
syvään kurjuuteen, mikä pääsee vallalle kahdessa vanhassa miehessä,
jotka tuntevat toisensa ja ovat jo kauvan tunteneet, silloin kun he
koko sydämensä kyllyydestä ja kauvan hautuneella raivolla käyvät
toisiinsa käsiksi ja iskevät toisiaan nyrkeillään. Näin tekivät nyt
nämä harmaantuneet miehet; noin viisikymmentä vuotta sitten olivat
he poikasina viimeisen kerran tapelleet, mutta viidenkymmenen vuoden
aikana eivät he olleet kädelläkään toisiinsa kajonneet, lukuunottamatta
sitä, että hyvinvointinsa päivinä joskus olivat tervehtiessään lyöneet
kättä, mutta sitäkin olivat he, jäykkiä ja yksivakaisia kun olivat,
tehneet verrattain harvoin. Pari kolme iskua annettuaan jättivät he
nyrkkitaistelun ja kävivät hiljalleen vavisten painisille, voihkien
silloin tällöin ja raivoisasti hammasta purren sekä koettaen heittää
toisensa heikkojen kaidepuiden yli veteen. Nyt olivat lapsetkin
saapuneet paikalle ja näkivät tuon kauhean kohtauksen. Sali hyppäsi
isänsä luo auttaakseen häntä kokonaan tuhoamaan vihatun vastustajansa,
joka muutoinkin näytti heikommalta ja oli jo sortumaisillaan. Mutta
Vrenchenkin juoksi paikalle heittäen luotaan kaikki kannettavansa ja
päästäen pitkän tuskanhuudahduksen kietoi hän kätensä isänsä ympäri
häntä suojatakseen, vaikka hän täten olikin tälle vain esteeksi
ja haitaksi. Kyyneleet juoksivat hänen silmistään ja hän katsoi
rukoillen Salia, joka juuri oli aikeissa tarttua hänen isäänsä
hänet täydellisesti tuhotakseen. Vaistomaisesti laski hän kuitenkin
kätensä oman isänsä olkapäille ja koetti häntä voimakkaalla otteella
irrottaa vihamiehestään ja samalla rauhottaa, niin että taistelu
hetkeksi taukosi taikka oikeammin koko joukko laahautui läähättäen
edestakaisin voimatta kokonaan erota eri suunnille. Näin olivat
nuoret, tunkeutumalla vanhusten väliin, joutuneet aivan lähelle
toisiaan ja samassa hetkessä valaisi pilvenhalkeama, joka päästi
heleän iltaruskon näkyviin, tytön lähellä olevat kasvot, ja Sali näki
nyt nuo hänelle niin tutut ja kuitenkin niin muuttuneet ja entistään
kauniimmat kasvonpiirteet. Vrenchenkin huomasi pojan hämmästyksen ja
hymyili hiukan kauhunsa ja kyyneleidensä keskeltä. Isänsä ponnistusten
havahduttamana rohkaisi Sali itsensä ja erotti hänet hartailla
rukouksillaan ja päättäväisellä käytöksellään lopulta tykkänään
erilleen vihollisestaan. Molemmat vanhukset läähättivät kovasti ja
alkoivat uudelleen panetella toisiaan ja meluta, kääntyen kulkemaan
eri suunnille; mutta heidän lapsensa hengittivät tuskin ollenkaan, he
olivat hiljaa kuin hauta. He ojensivat erotessaan vanhusten huomaamatta
nopeasti toisilleen kätensä, jotka olivat vedestä ja kaloista kosteat
ja kylmät.
Riitaveljesten erottua eri tahoille sulkeutuivat pilvet taas, ilma
pimeni pimenemistään ja vesi valui virtanaan alas. Manz asteli poikansa
edellä pimeätä ja kosteata polkua, molemmat kädet taskussa ja selkä
kumartuneena sadetulvan alla, väristen ja hampaitaan kalistellen ja
vuodatellen salaa partaansa kyyneleitä, jotka saivat valua alas omia
aikojaan, jottei hän niitä pyyhkiessään olisi ilmaissut itkevänsä.
Mutta hänen poikansa ei ollut mitään huomannut, hän kulki tietään
hautoen onnellisia kuvia. Hän ei nähnyt sadetta eikä myrskyä, ei
pimeyttä eikä kurjuutta; kaikki oli hänestä kevyttä, kirkasta ja
lämmintä sisällisesti ja ulkonaisesti, ja hän tunsi olevansa rikas
ja turvattu kuin kuninkaanpoika. Hän näki yhä edelleen noiden häntä
lähellä olleiden kauniiden kasvojen sekunnin kestäneen hymyilyn ja
vastasi siihen nyt vasta, runsaan puolentunnin kuluttua. Hän hymyili
täynnä rakkautta yöhön ja sateeseen noita armaita kasvoja vastaan,
jotka hän oli joka paikassa pimeydessä näkevinään, ja hän uskoi, että
Vrenchenin täytyi nähdä hänen hymyilynsä ja tuntea se sielussaan.
* * * * *
Hänen isänsä oli seuraavana päivänä kuin rikkiraadeltu eikä lähtenyt
minnekään kotoaan. Koko eilinen kohtaus ja monivuotinen kurjuus sai
tänään uuden, selvemmän muodon ja täytti uhkaavana kapakkapahasen
painostavan ilman. Mies ja hänen vaimonsa häälyivät molemmat raukeina
ja arkoina kuin aaveet, vaelsivat tuvasta kamariin, sieltä keittiöön
ja sieltä uudelleen tupaan, missä ei ollut ainuttakaan vierasta.
Lopuksi vaipuivat he kukin nurkkaansa ja alkoivat koko päivän kestävän
velton, puolikuolleen kinailun ja kiistelyn, jonka kestäessä he
joskus nukkuivat ja heräsivät taas rauhattomien unien ahdistamina,
mitkä johtuivat heidän huonoista omistatunnoistaan. Sali vaan ei
kuullut eikä nähnyt mitään tuosta kaikesta, sillä hän ajatteli vain
Vrencheniä. Hänestä tuntui, että hän oli äärettömän rikas ja että hän
nyt tunsi niin paljon kaunista ja hyvää, hän kun saattoi selvästi
palauttaa mieleensä, mitä hän eilen oli nähnyt. Tämä tieto oli hänestä
kuin taivaasta pudonnut ja se saattoi hänet kokonaan haltioihinsa;
ja kuitenkin tuntui hänestä kuin olisi hän oikeastaan jo ennenkin
tiennyt ja tuntenut sen, joka nyt teki hänet niin ihmeen onnelliseksi.
Sillä mikään ei ole sen rikkauden ja tutkimattoman onnen kaltainen,
joka astuu mieleen niin kirkkaana ja selkeänä ja jolle on annettu oma
nimensäkin, millä ei ole sama sointu kuin muilla nimillä.
Sali ei tuntenut olevansa tänään väsynyt eikä onneton, ei köyhä eikä
toivoa vailla; hän ei tehnyt muuta kuin kuvitteli mielessään Vrenchenin
kasvoja ja olentoa hetken toisensa perästä. Mutta noin hävisi hänen
muistostaan melkein kokonaan Vrenchenin kuva, se on, hän sommitteli sen
lopulta itse, tietämättä kuitenkaan enää miltä Vrenchen todellisuudessa
näytti; hänellä oli kyllä mielessään yleinen kuva hänestä, mutta jos
hän tahtoi sitä tarkemmin kuvailla, ei hän sitä voinutkaan tehdä. Hän
näki yhä edelleen tytön kuvan kuin jos olisi seisonut hänen edessään
ja tunsi siitä suloista vaikutusta, ja kuitenkin näki hän sen vain
siten kuin kerran nähtyä nähdään; hän oli sen vallassa mutta ei sitä
kuitenkaan piirre piirteeltä tuntenut. Hän muisti kyllä suureksi
mielihyväkseen tarkalleen kasvojenjuonteet, jotka tyttösellä kerran
oli ollut, vaan ei oikeastaan niitä, jotka hän eilen oli nähnyt.
Jollei hän olisi enää toiste saanut Vrencheniä nähdä, olisi hänen
muistovoimansa auttanut häntä sommittelemaan kokoon tytön kuvan, niin
ettei siitä olisi mitään puuttunut. Mutta nyt kielsivät ne harmillisen
itsepintaisesti häneltä apunsa, kun hänen silmänsä halasivat
oikeutettua tyydytystään. Ja iltapäivällä, kun aurinko kuumasti ja
kirkkaasti paistoi tummain rakennusten yläkertoihin, lähti Sali
kulkemaan kaupungista kohti vanhaa kotiaan, joka nyt tuntui hänestä
taivaalliselta Jerusalemilta, kaksinetoista loistavine portteineen, ja
hänen sydämensä alkoi kovasti tykyttää, kun hän sitä lähestyi.
Tiellä tapasi hän Vrenchenin isän, joka siis oli matkalla kaupunkiin.
Hän näytti hyvin raivostuneelta ja kiihkoiselta, hänen harmaaksi
käynyttä partaansa ei oltu viikkokausiin ajettu ja hänen ulkomuotonsa
muistutti suuresti hunningolle joutunut maamiestä, joka on menettänyt
maansa ja nyt menee toisille kiusaa tekemään. Kuitenkaan ei Sali,
heidän sivuuttaessa toisensa, katsonut häneen enää vihaisesti, vaan
pelokkaasti ja arasti, ikäänkuin hänen elämänsä olisi ollut tuon
miehen kädessä ja hän olisi sitä mieluummin häneltä rukoillut kuin
väkisin ottanut. Marti taasen mittasi Salia ilkeämielisellä katseella
kiireestä kantapäähän ja meni menojaan. Tämä kohtaus oli Salille
hyväksi, sillä nyt, nähdessään vanhuksen jättäneen kylän, selveni
hänelle, mitä hän oikeastaan kylästä etsi, ja hän hiipi vanhastaan
tuttuja polkuja kauvas ympäri kylää ja sen ruohoa kasvavia katuja,
kunnes seisoi Martin maatilan edustalla. Moneen vuoteen ei hän ollut
tätä seutua näin läheltä nähnyt, sillä heidän vielä asuessaan maallakin
esti molemminpuolinen vihamielisyys naapureita lähestymästä toistensa
tiluksia. Sentähden oli hän suuresti ihmeissään ja kummissaan sen
häviön johdosta, jonka hän edessään näki, saman, jonka todistajana
hän isänsäkin kodissa oli ollut. Marti oli pantannut pellonpalan
toisensa jälkeen eikä hänellä enää ollut muuta kuin talo pihoineen
ja hiukan ryytimaata sen vieressä sekä pelto mäentörmällä, jota hän
itsepintaisesti koetti vielä pitää hallussaan.
Säännöllisestä maanviljelyksestä ei enää ollut puhettakaan, ja
pellolle, joka aikoinaan viljan kypsyessä oli kantanut niin kauniita
ja tasaisia tähkiä, oli nyt heitetty kaikenlaisia jäännöksiä vanhoista
laatikoista ja rikkonaisista säkeistä, ja vain siellä täällä kasvoi
nauriita, ryytejä sekä vähän perunaa, niin että pelto muistutti perin
huonosti hoidettua kaalimaata — mainio kuva osottamaan, minkälaista
on elämä kädestä suuhun. Tuosta sai kourallisen nauriita, jos nälkä
ahdisti, eikä ollut muuta tarjolla, tuosta keitoksen perunoita tai
kaaliksia, ja kaikki muu sai kukoistaa tai kuihtua mielensä mukaan.
Täällä sai jokainen juoksennella niinkuin halusi, ja koko leveä
kaunis pellonkaistale muistutti nyt sitä isännätöntä kesantoa, josta
naapurusten riitaisuudet olivat saaneet alkunsa. Sentähden ei ollut
koko talossa jälkeäkään pellonviljelyksestä. Talli oli tyhjä, sen ovi
riippui ainoastaan yhdestä saranasta ja lukemattomat hämähäkit, kesän
mittaan puolikasvuisiksi päässeet, kutoivat auringon säteissä loistavia
verkkojaan oviaukolle. Avonaisessa ladossa, jonne kerran anteliaan
maan tuotteet oli koottu, riippui huonoja kalastusvehkeitä, todistaen
talossa tavaksi tulleesta vesillä maleksimisesta; pihalla ei näkynyt
kanaa, ei kyyhkystä, ei kissaa eikä koiraa; ainoastaan lähde antoi
itsestään elonmerkkejä, mutta sekään ei juossut enää torvesta, vaan
pulppusi maan tasalla olevasta raosta ja muodosti kaikkialle pieniä
lätäköltä, jotka erinomaisesti kuvasivat tätä yleistä kurjuutta. Sillä
vaikka isä vähällä työllä olisi voinut tukkia vuodon ja asettaa torven
paikoilleen, täytyi Vrenchenin nyt suurella vaivalla urkkia puhdasta
vettä tästä vuotavasta kaivosta sekä pestä vaatteensa mataloissa
pihalle syntyneissä lammikoissa, koska pesukaukalo oli rapistunut
ja halkeillut. Talokin oli yhtä surkean näköinen; ikkunat olivat
monin paikoin rikki ja paperilla paikatut, mutta ne olivat kuitenkin
hauskimman näköiset tässä yleisessä häviössä, sillä ne olivat,
särkyneetkin, kirkkaan kiiltäviksi pestyt, niin että ne loistivat kuin
Vrenchenin silmät, jotka saivat tytön köyhyydessä korvata kaiken muun
loiston. Ja samoin kuin Vrenchenin kiharat hiukset ja punakeltaiset
karttunihuivit sopeutuivat yhteen hänen silmiensä kanssa, samoin olivat
sopusoinnussa noihin kimalleleviin ikkunoihin vihreät villiintyneet
kasvit, jotka vapaudessaan kasvoivat talon ympärillä, kokonainen pieni
metsä huojuvia papuja ja punakeltaisia tuoksuavia kultaorvokkeja. Pavut
kiertelivät ensimäistä eteen sattunutta esinettä, missä haravanvartta,
missä luutaa, missä sotatapparaa, kuten erästä arvonmerkkiä
nimitettiin, jota Vrenchenin isoisä vahtimestarina oli kantanut, mutta
joka nyt muun puutteessa oli sijotettu paputarhaan sekin; toisaalla
kapusivat pavut lahonneita tikapuita, jotka ylimuistoisista ajoista
nojasivat rakennusta vastaan, ja riippuivat tikapuilta alas kirkkaiden
ikkunain yli kuin Vrenchenin kiharat hänen silmillään. Tämä enemmän
runollinen kuin toimelias talo oli vähän erillään muista, niin ettei
sillä ollut mitään läheistä naapuria, ja nyt ei siinä näkynyt yhtään
sielua liikkuvan. Sali nojasi sentähden kaikessa turvallisuudessa
vanhan aitan seinään ja katsoi uteliain silmin noin kolmenkymmenen
askeleen päästä tuota autiota taloa. Pitkän aikaa seisoi hän niin
nojaten ja taloon tähystellen, kun Vrenchen ilmestyi oven suuhun ja
katsoi pitkään ulos, ikäänkuin hänen ajatuksensa olisivat olleet yhteen
esineeseen kiinteästi suunnatut. Sali ei liikahtanut paikaltaan eikä
kääntänyt silmiään tytöstä. Kun Vrenchen viimein sattumalta katsahti
aitalle päin huomasi hän seisojan. He katselivat hetken toisiaan,
ikäänkuin olisivat nähneet oudon luonnonilmiön edessään, kunnes Sali
lopulta ojentui suoraksi ja astui hitaasti pihan yli Vrencheniä kohti.
Kun hän oli tullut tytön luo, ojensi tämä hänelle molemmat kätensä ja
sanoi: "Sali!"
Poika tempasi hänen kätensä ja katsoi häntä pitkään silmiin.
Kyyneleet valahtivat Vrenchenin silmiin, hänen kasvonsa kävivät pojan
katseista tulipunaisiksi ja hän kysyi: "Mitä sinä täältä tahdot?"
"Ainoastaan nähdä sinut", vastasi Sali. "Emmekö voi taasen tulla
hyviksi ystäviksi?" "Ja meidän vanhempamme?" kysyi Vrenchen kääntäen
sivulle itkuisia kasvojaan, hänellä kun eivät kädet olleet vapaat
niitä peittämään. "Onko syy meidän siihen, mitä he ovat tehneet ja
mitä heistä on tullut?" sanoi Sali. "Ehkä voimme parantaa vielä kaiken
kurjuuden, jos me kaksi pidämme yhtä ja oikein rakastamme toisiamme!"
"Siitä ei tule mitään", vastasi Vrenchen syvällä huokauksella, "mene
Jumalan nimessä täältä, Sali!" "Oletko yksin", kysyi Sali, "enkö voisi
hetkeksi tulla sisään?" "Isä sanoi menneensä kaupunkiin sinun isääsi
hätyyttelemään; mutta sisälle et voi tulla, sillä myöhemmin et ehkä
pääse täältä niin huomaamatta lähtemään kuin nyt! Vielä on kaikki
hiljaa eikä ketään näy tiellä, minä pyydän, lähde jo!" "En, niin en
lähde! Olen sinua eilisillasta lakkaamatta ajatellut, en lähde pois,
meidän on puhuttava keskenämme ainakin puoli tuntia tai tunti, se on
tekevä meille hyvää!" Vrenchen mietti tuokion ja sanoi sitten: "Menen
illansuussa pellollemme, sinä tiedät mille, sillä meillähän on vain
yksi ainoa jälellä, ja noudan sieltä kaaliksia. Tiedän, ettei siellä
ole ketään, sillä väki on toisaalla viljanleikkuussa; jos tahdot,
niin tule sinne, mutta mene nyt ja varo, ettei kukaan sinua näe!
Sillä vaikka kukaan ihminen ei enää seurustele meidän kanssamme, niin
puhuttaisiin siitä kuitenkin niin paljon, että se tulisi pian isäni
korviin."
He päästivät nyt toistensa kädet, mutta tarttuivat niihin taas
uudestaan ja kumpikin kysyi yhtaikaa: "Kuinka onkaan sinun ollut?"
Mutta vastauksen asemasta tekivät he uudelleen saman kysymyksen ja
vastaus oli luettavana ainoastaan heidän paljon sanovista silmistään,
sillä he, kuten rakastavat tavallisesti, eivät enää voineet pitää
yllä keskustelua, ja sanaakaan sanomatta erkanivat he puolittain
onnellisina, puolittain surullisina toisistaan. "Mene sinä vaan heti
pellolle, minä tulen sinne kohta!" huusi Vrenchen vielä lähtijän
jälkeen.
Niin lähti Sali nyt tuolle hiljaiselle, kauniille mäelle, jonka
ylitse kaksi peltoa kulki, ja loistava kesäkuun aurinko, valkeat
vaeltavat pilvet, mitkä kiitivät kypsän aaltoilevan viljapellon
yli, välkkyvä sininen virta, joka vieri mäen juurella — kaikki tämä
täytti hänen rintansa ensi kerran monen pitkän vuoden jälkeen onnen
ja tyytyväisyyden tunteella sen murheen sijasta, joka häntä ennen
oli ahdistanut, ja hän heittäytyi pitkälleen ohran läpikuultavaan
puolivarjoon juuri siinä, missä Martin ruokkoamaton pelto alkoi, ja
tähysteli sanomattoman onnellisena taivaalle.
Vaikka ei kulunut edes neljännestuntia Vrenchenin tuloon ja vaikka Sali
sillä aikaa ajatteli vain onneaan ja sen nimeä, seisoi tyttö kuitenkin
tullessaan niin äkkiä ja niin odottamattomana hänen edessään, hymyillen
hänelle. Riemuiten karkasi hän pystyyn ja huudahti: "Vrenchenini!"
ja tyttö vuorostaan ojensi pojalle molemmat kätensä ja käsitysten
kulkivat he kahisevan ohrapellon laitaa joelle päin ja sieltä takaisin
puhumatta juuri sanaakaan; tämän kävelynsä uudistivat he kolme neljä
kertaa hiljaisina, onnellisina ja levollisina, joten tämäkin pari
muistutti tähtisikeröä, joka kulki mäen auringonpuoleista rinnettä ylös
ja toista alas, kuten muinoin heidän yksivakaiset isänsä auroineen.
Mutta kun he sattumalta nostivat silmänsä ruiskaunoista, joihin ne
olivat kiintyneet, näkivät he edessään toisen synkän tähden, mustan
miehen, joka heidän tietämättään oli äkkiä ilmestynyt heidän eteensä.
Hän lienee makoillut ohrapellossa. Vrenchen säpsähti ja Sali huudahti
hämmästyneenä hänkin: "Musta soittoniekka!" Mies kantoi viulua ja
käyrää kainalossaan ja oli todella mustan näköinen; paitsi sitä, että
hänellä oli musta huopahattu ja että hän kantoi ruosteista kattilaa,
oli hänen tukkansa pikimusta, samoin kuin hänen ajamaton partansakin;
kasvot ja kädet olivat niinikään mustuneet, hän kun toimitti
kaikenlaista käsityötä, enimmäkseen tosin kattilanpaikkaamista, mutta
autteli myöskin hiilenpolttajia ja tervankeittäjiä metsässä ja piti
viulua aina muassaan vain hyvän tavan vuoksi, siltä varalta että
sattuisi joskus talonpoikain ilonpitoon. Sali ja Vrenchen hiipivät
äänettöminä hänen jälessään luullen, että hän lähtisi pellolta taakseen
katsomatta, ja niin näyttikin tapahtuvan, sillä hän ei tuntunut
heitä lainkaan huomanneen. Mutta ikäänkuin salaperäinen lumous
olisi sitonut heidät tuohon mieheen, he eivät uskaltaneet poiketa
kaltaiselta polulta, vaan seurasivat ehdottomasti tuota mieronkiertäjää
pellon päähän saakka, missä kiviraunio, muistuttaen tapahtuneesta
vääryydenteosta, yhä vielä peitti riidanalaisen pellonnurkan.
Lukemattomat unikukat ja orjantappurat peittivät sen, jonka vuoksi
kiviröykkiö oli tulipunainen tähän vuodenaikaan. Äkkiä hypähti musta
viuluniekka yhdellä loikkauksella punapeitteiselle röykkiölle, kääntyi
ja katseli taakseen. Nuoret pysähtyivät ja katsoivat hämillään mustaan
hirtehiseen; hänen ohitsensa eivät he voineet kulkea, sillä se tie
vei kylään, eivätkä he voineet kääntyä ympäri ihan hänen silmäinsä
edessä. Hän katsoi heihin tuikeasti ja huusi: "Minä tunnen teidät,
teidän isänne ovat ryöstäneet minulta tämän maan! Minua ilahuttaa
nähdä, kuinka hyvin teidän on käynyt ja saanen vielä nähdä teidät
minun edelläni kulkevan kaiken maailman tietä! Katsokaahan minuun, te
varpustenpojat! Kuinka teitä minun nenäni miellyttää, häh?" Hänellä
oli todella kauhea nenä, joka törrötti kuin suuri kulmamitta hänen
kangistuneista mustista kasvoistaan, taikka oikeammin oli se tukevan
puupalikan kaltainen, joka oli viskattu noihin kasvoihin, ja sen
alapuolella oli pieni pyöreä reikä suuna, joka kummallisesti vetäytyi
kokoon ja kutistui ja josta alinomaa kuului läähätystä, vihellystä ja
kitinää. Lisäksi oli hänen pieni huopahattunsa oudossa asennossa ja
muodoltaan samoin kummallinen, se kun ei ollut pyöreä eikä kulmikas,
vaan näytti muuttavan joka hetki asuaan, vaikka se ei liikkunutkaan
paikaltaan. Miehen silmistä ei näkynyt paljon muuta kuin valkuaiset,
sillä silmäterät olivat alituisessa ja nuolennopeassa liikkeessä ja
juoksivat ristiin kuin jänikset. "Katsokaas minuun", jatkoi hän,
"isänne tuntevat minut kyllä ja jokainen tässä kylässä tietää kuka
minä olen, kunhan hän vaan näkee minun nenäni. He ovat vuosimääriä
julistaneet, että joku määrä rahaa on jäänyt perintönä tästä pellosta;
minä olen parikymmentä kertaa ilmottautunut, mutta minulla ei ole
kaste- eikä kotipaikkatodistusta, ja minun kodittomat ystäväni,
jotka ovat nähneet minun syntymäni, eivät kelpaa todistajiksi, ja
niin on valvonta-aika jo kauvan sitten kulunut umpeen ja minä olen
menettänyt kalliit rahat, joilla olisin voinut matkustaa ulkomaille!
Olen rukoillut isiänne, että he todistaisivat minun puolestani, sillä
heidän täytyy omientuntojensa mukaan pitää minua oikeana perillisenä;
mutta he ovat ajaneet minut talostaan ja nyt ovat he itse joutuneet
pirun ansaan! Mutta hiisi vieköön, sehän on maailman meno, minulle
on se voinut olla parhaiksi. Tahdonpa soittaa teille, jos milloin
haluatte tanssia!" Tämän sanottuaan hyppäsi hän kiveltä ja lähti
kulkemaan kylään päin, missä iltapuoleen oli vietettävä korjuujuhlaa,
jolloin talonpojilla aina oli jotain hyvää tarjona. Kun hän oli
mennyt, istuutuivat rakastuneet hyvin alakuloisina ja surullisina
kiville; he ottivat kätensä toistensa käsistä ja tukivat niitä vasten
murheellisia päitään. Viuluniekan ilmestyminen ja hänen sanansa olivat
temmanneet heidät siitä onnellisesta unohduksesta, jonka vallassa
he olivat kävelleet edestakaisin kuin kaksi lasta. Heidän taasen
tuntiessaan allaan kurjuutensa kovan perustan, himmeni heidän iloinen
luottamuksensa elämään ja heidän mielensä muuttui raskaaksi kuin kivi.
Äkkiä johtui Vrenchenin mieleen viuluniekan omituinen ulkomuoto
ja hänen nenänsä ja hänen täytyi purskahtaa ääneen nauramaan. Hän
huudahti: "Se mies poloinen on todella hassunkurisen näköinen. Mikä
nenä!" ja mitä viehättävin ja vilpittömin iloisuus kuvastui tytön
kasvoilla, ikäänkuin hän olisi odottanut juuri viuluniekan nenää
haihduttamaan surun raskaita pilviä. Sali katsahti Vrencheniin ja
näki hänen iloisuutensa. Tyttö unohti kuitenkin pian alkuperäisen
syyn iloonsa ja nauroi nyt täydestä sydämestä Salille vasten silmiä.
Sali taasen hämillään ja kummastellen tuijotti vasten tahtoansakin
samalla tapaa kuin nälkäänäkevä katsoo kaunista nisuleipää ja huudahti:
"Jumalani, Vrenchen, kuinka kaunis sinä olet!" Vrenchen nauroi vain
vielä enemmän ja päästi soinnukkaasti kurkustaan joitakin lyhyitä
kiljahduksia, jotka tuntuivat Sali parasta satakielen laululta. "Sinä
noita", huudahti hän, "mistä olet tuon oppinut? Mitä pirun temppuja
sinä taidatkaan?" "Hyvä Jumala", sanoi Vrenchen, "eivät ne mitään pirun
kujeita ole! Kuinka kauvan olenkaan toivonut saavani kerran sydämestäni
nauraa! Tosin on minun täytynyt yksinäni ollessani jollekin nauraa,
mutta ei se ole ollut oikeata naurua; mutta nyt saanen ikuisesti
hymyillä ja nauraa, aina kun sinut näen, ja sitä toivon saavani aina
tehdä! Pidäthän sinäkin pikkusen minusta?" "Oi Vrenchen", sanoi
nuorukainen ja katsoi tyttöä hellästi ja uskollisesti silmiin, "en
ole vielä katsonut kehenkään tyttöön, minusta on aina tuntunut, kuin
täytyisi minun rakastaa vain sinua, ja tahtomattani ja tietämättäni
olet sinä aina ollut mielessäni!" "Ja sinä minun mielessäni", sanoi
Vrenchen, "ja paljon enemmän kuin minä sinun; sillä etpä ole sinä
minuun edes katsonut etkä tiennyt, minkä näköiseksi olen tullut, kun
minä sitä vastoin olen sinua usein kaukaa ja joskus salaa läheltäkin
tarkastanut ja tiennyt aina minkä näköinen olit. Muistatko vielä,
kuinka usein me lapsina tänne tulimme? Muistatko vielä meidän vaunuja?
Olimme silloin pieniä ja kuinka kauvan siitä nyt on! Luulisinpä meillä
jo olevan ikää aika tavalla." "Kuinka vanha sinä olet nyt", kysyi Sali
täynnänsä suloista mielihyvää, "luulisin sinun olevan seitsemäntoista
vuotias." "Olen seitsemäntoista ja puolen vuoden ikäinen!" vastasi
Vrenchen, "ja kuinka vanha sinä olet? Tiedänpä jo, olet kohta
kaksikymmentä?" "Mistä sen tiedät?" kysyi Sali. "Sitäpä en sano." "Et
tahdo sitä sanoa?" "En." "Etkö todellakaan?" "En, en!" "Sinun pitää
sanoa!" "Tahdotko minua johonkin pakottaa?" "Sen saamme nähdä!" Tämä
yksinkertainen pakina antoi Salille aiheen ahdistaa tuota kaunista
tyttöä kömpelöin hyväilyin, joiden piti muka olla rangaistusta. Tyttö
taasen jatkoi itseään puolustaakseen itsepäisesti tyhjää sanakiistaa,
joka turhanpäiväisyydestään huolimatta tuntui molemmista sukkelalta
ja mieluiselta, kunnes Sali sai kyllin rohkeutta ottaakseen tytön
kädet vangiksi ja painaakseen hänet nurmikolle unikukkien sekaan.
Siinä hän nyt makasi räpytellen silmiään auringonpaisteessa; hänen
kasvonsa hehkuivat kuin purppura, ja hänen suunsa oli puoliavoin
sallien kahden valkean hammasrivin kuultaa esiin. Hienosti ja kauniisti
yhtyivät tummat kulmakarvat toisiinsa, ja nuori rinta kohosi ja
laski voimakkaasti neljän käden alla, jotka sen päällä kävivät sotaa
keskenään. Sali ei tiennyt ilonsa rajoja nähdessään tuon solakan ihanan
olennon edessään ja tietäessään omakseen sen, mikä hänestä tuntui
kokonaiselta kuningaskunnalta.
"Sinulla on vielä jälellä kaikki kauniit hampaasi", nauroi Sali.
"Muistatko vielä, kuinka usein niitä kerran laskimme?"
"Eihän ne enää samat ole, sinä lapsi", sanoi Vrenchen, "ne ovat aikoja
sitte pudonneet!"
Sali tahtoi nyt yksinkertaisuudessaan uudistaa vanhan leikin ja laskea
nuo loistavat hammashelmet. Mutta Vrenchen sulki äkkiä punaisen
suunsa, nousi istualleen ja alkoi sitoa orjantappuroista seppelettä,
jonka hän sitten pani päähänsä. Seppele oli täyteläisen leveä ja se
teki ruskettuneen tytön satumaisen viehättävän näköiseksi, ja niin
oli köyhällä Salilla omanaan se, josta rikkaat olisivat kalliisti
maksaneet, jos se maalarin maalaamana edes olisi riippunut heidän
seinällään. Tyttö kapsahti äkkiä seisoalleen ja huudahti: "Taivas,
kuinka kuuma täällä on! Istummehan tässä kuin houkkiot ja annamme
paahtaa itsemme! Tule, rakkaani, istukaamme tuonne korkeaan ohraan!"
He luikahtivat peltoon keveästi ja hiljaa, jättämättä tuskin mitään
jälkeä, ja rakentelivat itselleen ahtaan luolan kultaiseen viljaan,
joka ulottui heidän päittensä yli heidän istuessa, niin että he
näkivät vain tumman sinisen taivaan yllään eivätkä mitään muuta koko
maailmasta. He syleilivät ja suutelivat toisiaan vähäväliä, siksi
kunnes hetkeksi väsyivät, niinkuin kahden rakastavaisen suutelot
usein tuokioksi tai pariksi taukoavat ja antavat kesken riemun
yltäkylläisyyttä aavistaa kaiken katoavaisuutta. He kuulivat leivosten
laulavan korkealla ilmassa ja etsivät niitä tarkoilla silmillään, ja
kun he luulivat näkevänsä vilahdukselta jonkun välähtävän aurinkoa
vasten, kuin äkkiä siniselle taivaalle nousevan ja laskevan tähden,
suutelivat he taasen palkinnoksi toisiaan ja koettivat voittaa ja
pettää toisensa niin hyvin kuin voivat. "Näetkös, tuolla taasen välähti
yksi!" kuiskasi Sali ja Vrenchen vastasi yhtä hiljaa: "Kuulen sen
kyllä, mutta en näe sitä." "No pidäpäs nyt varasi, näetkö tuon valkean
pilven? Vähän oikealle siitä!" Ja molemmat tähysivät innokkaasti
taivaille ja aukaisivat suunsa kuin peltokanan pojat pesässään, ollen
heti valmiina antamaan toisilleen suuta kun olivat näkevinään leivon.
Äkkiä lopetti Vrenchen tämän leikin ja sanoi: "Se on siis varma asia,
että kummallakin meistä nyt on armaansa. Eikö sinustakin tunnu niin?"
"Kyllä, niin minustakin tuntuu", sanoi Sali. "Miten miellyttää sinua
armaasi", kysyi Vrenchen, "minkälainen hän on ja mitä voit hänestä
kertoa?" "Hän on hyvin siro olento, hänellä on kaksi ruskeata silmää,
punainen suu, ja hän juoksee kahdella jalalla; mutta hänen mieltään
tunnen vähemmän kuin Rooman paavia. Mitäs voit sinä armaastasi kertoa?"
"Hänellä on kaksi sinistä silmää, vallaton suu ja kaksi kelvotonta
voimakasta kättä; mutta hänen ajatuksensa ovat minulle tuntemattomat
kuin Turkin keisari!" "Se on totta", sanoi Sali, "että tunnemme
toisiamme vähemmän kuin jos emme olisi koskaan toisiamme nähneet,
niin vieraaksi on meidät tehnyt tämä aika, jonka kuluessa olemme
kasvaneet suuriksi. Mitä kaikkea onkaan sinun aivoissasi liikkunut,
rakas lapseni?" "Ah, eipä suuria. Kaikenkaltaisia hassutuksia on siellä
liikkunut, mutta minun on aina käynyt niin surullisesti, ettei niistä
koskaan ole totta tullut." "Tyttö parkani," sanoi Sali. "Mutta luulenpa
sinussa olevan vähän veitikkaa, eikö totta?" "Sen saat vähitellen
kokea, kunhan vain minua oikein rakastat." "Kun kerran tulet minun
vaimokseni?"
Vrenchen vavahti viime sanoja kuullessaan ja painautui syvemmälle
Salin syliin suudellen häntä jälleen pitkään ja sydämellisesti.
Samalla tulivat kyynelet hänen silmiinsä ja molemmat kävivät
äkkiä surullisiksi, sillä heidän mieleensä tuli heidän toivoton
tulevaisuutensa ja heidän vanhempiensa vihamielisyys. Vrenchen huokasi
ja virkkoi: "Tule, minun täytyy lähteä."