JURO JUKKA.

Rauhallisella paikalla laitakaupungilla lähellä Seldvylan muuria eleli

erään Seldvylalaisen leski, jonka mies jo aikoja sitten oli jättänyt

maat ja mannut ja lepäsi nyt maan mullassa. Hän ei suinkaan ollut

huonoimpia miehiä, päinvastoin oli hän tuntenut voimakasta halua olla

säännöllinen ja vakaa mies ja ne hairahdukset, joita hän nuorempana ei

ollut voinut välttää, vaivasivat häntä kovasti. Ja kun hänen voimansa

päivät olivat ohi ja hänen yleisen tavan mukaan täytyi väistyä tosi

työn ja teon tantereita, näytti koko elämä hänestä ilkeältä unelta ja

petokselta ja hän alkoi riutua ja kuoli pian.

Leskelleen jätti hän jälkeensä pienen rappeutuneen talon, perunamaan

portinpieleen ja kaksi lasta, pojan ja tyttären. Kehräämällä ansaitsi

leski maidon ja voin keittääkseen perunansa, joita hän viljeli, ja

pieni leskenapu, jonka vaivaishoidon esimies vuosittain suoritti,

sitten kun hän joka kerta oli jonkun viikon käyttänyt sitä omissa

asioissaan, riitti juuri vaatetukseen ja muutamiin muihin pieniin

tarpeisiin. Tätä apurahaa odotettiin aina mitä kipeimmin, sillä

lasten vaatepahaset olivat juuri tuota pitennettyä maksuaikaa ennen

menneet kokonaan voipytyn pohjan ilmestyminen oli yhtä säännöllinen

vuotuinen näky kuin minkäkin taivaallisen ilmiön ja muutti se aina

tämän perheen rauhallisen ja hiljaisen tyytyväisyyden todelliseksi

tyytymättömyydeksi. Lapset kiusasivat äitiään pyytäen runsaampaa ja

parempaa ravintoa, sillä he luulivat ymmärtämättömyydessään äidin

voivan sitä heille antaa, hän kun oli heidän kaikkensa, heidän ainoa

turvansa ja esivaltansa. Äitikin oli tyytymätön, joko sentähden

etteivät lapset saaneet enempää ymmärrystä tai siksi etteivät he

saaneet enemmän syötävää, tai myös molemmista syistä.

Lapsissa ilmenivät erilaiset luonteenominaisuudet. Poika oli vähäinen

nelitoistavuotias nulikka, jolla oli harmaat silmät ja vakavat

kasvonpiirteet. Hän loikoi aamusin kauvan vuoteella, luki sitten vähän

rikkonaista historian ja maantieteen lukukirjaa ja kapusi joka ilta

kesät talvet vuorelle katselemaan auringonlaskua, joka oli ainoa tapaus

mikä loistollaan ja juhlallisuudellaan saattoi häntä miellyttää. Se

näytti olevan hänelle kuin kauppiaille puolipäivän aika pörssissä,

sillä hän palasi aina vaihtelevalla tuulella näiltä retkiltään, ja

milloin hän oli saanut nähdä heleän punan tai keltasen pilven, joka

oli ollut kuin suuri ja juhlallinen veressä ja tulessa taisteleva

sotajoukko, silloin oli hän tositeolla tyytyväinen.

Silloin tällöin, kuitenkin harvoin, kirjotteli hän paperipalalle

omituisia viiruja ja lukuja, ja paperiliuskansa pani hän pieneen

kimppuun, jota piti pieni, taitetusta kultapaperista tehty vihkonen,

jossa paperin valkeat puolet olivat täytetyt kaikenlaisilla viivoilla,

kuvioilla ja pisteillä, joiden seassa näkyi savupilviä ja lentäviä

pommeja. Tätä kirjasta katseli hän usein suurella tyytyväisyydellä ja

teki uusia piirustuksia entisten lisäksi, enimmäkseen siihen aikaan

kuin perunamaa kukki. Hän makasi silloin kukoistavassa ruohossa sinisen

taivaan alla ja kun hän oli tarkastellut yhtä kirjotettua vihkosen

sivua, katseli hän aina kolme kertaa pitemmän ajan sitä vastassa olevaa

kiiltävää kultaista sivua, jossa auringonsäteet taittuivat. Muuten oli

hän itsepäinen ja jurottamiseen taipuva poika pahanen, joka ei koskaan

nauranut eikä yleensä jumalan luomassa maailmassa mitään tehnyt eikä

oppinut.

Hänen sisarensa oli kuvankaunis lapsi. Hänellä oli pitkä ja tuuhea

ruskea tukka, suuret ruskeat silmät ja lumivalkea ihonväri. Tämä

tyttönen oli sävyisä ja hiljainen, oli useimmiten hyvällä tuulella ja

nurisi paljon harvemmin kuin veljensä. Hänellä oli kirkas laulunääni

ja hän lauloi kuin satakieli. Ja kuitenkin, vaikka hän yleensä oli

paljon ystävällisempi ja rakastettavampi kuin veljensä, antoi äiti

jälkimäiselle etusijan ja suosi häntä sellaisenaan, sillä poika herätti

äidissä sääliä, hän kun ei mitään oppinut ja hänelle kun saattoi

kaikesta päättäen vielä käydä maailmassa hyvinkin huonosti, kun taas

tyttönen äidin mielestä ei juuri mitään tarvinnut ja jo senkin puolesta

voi helpommin tulla toimeen.

Tytön täytyi lakkaamatta kehrätä, jotta poika saisi sitä enemmän

syödäkseen ja voisi täydessä toimettomuudessa vartoa tulevaa

onnettomuuttaan. Poika piti tätä luonnollisena asiana ja käyttäytyi

kuin intiaani, joka antaa vaimojen tehdä työn, eikä hänen sisarensakaan

pannut sitä pahakseen vaan luuli, että niin tulikin olla.

Ainoan korvauksen ja koston sai tyttö niillä suututtavilla

vallattomuuksilla, joita hän syönnin aikana viekkaasti ja rohkeasti

harjotti. Äiti keitti jokaiseksi päivälliseksi paksua perunapuuroa,

johon hän kaatoi lihavaa maitoa tai ruskeata voisulaa. Tämän

voipuuron söivät he kaikki yhdessä samasta vadista läkkilusikoineen

ja kukin kaivoi itselleen syvennyksen perunavuoreen. Poika, joka muun

omituisuuden ohella osotti syöntiasioissa taipumusta sotilaalliseen

tarkkuuteen ja piti tarkoin huolta siitä, ettei kukaan saanut enemmän

eikä vähemmän kuin mitä hänelle oikeudella oli tuleva, katsoi aina

tarkkaan, että maito ja ruskea voisula, joka virtasi vadin laidoilla,

tasan juoksi kuhunkin kaivokseen. Sisar sitävastoin, joka oli paljon

leikillisempi, koetti, heti kun hänen lahtensa olivat kuivuneet,

kaikenlaisten taidokkaiden sulkujen ja kanavien kautta ohjata makean

purosen omalle puolelleen, ja kuinka huolellisesti veli sitä koettikin

vastustaa rakentaen hänkin yhtä taidokkaita sulkulaitoksia ja tukkien

huolellisesti petollisen aukeaman, missä sellainen alkoi näkyä, osasi

sisar kuitenkin aina avata salaisen voisuonen tai hyökkäsi suorastaan

julkisodassa hymyilevin silmin lusikoineen veljen täyteläiseen

kaivokseen. Silloin heitti poika aina lusikan luotaan, valitti ja ja

jurotti, kunnes äiti käänsi vadin laidalleen ja antoi voinsa valua

lastensa kanavien sokkeloihin ja sulkulaitoksiin.

Niin eli pieni perhe päivän toisensa jälkeen ilman että muuta muutosta

tapahtui kuin että lapset kasvoivat. Ei sattunut heille mitään

tilaisuutta puuttua maailman menoon ja päästä huomatumpaan asemaan

ja heidän yhteiselämänsä alkoi heistä tuntua entistä raskaammalta ja

painostavammalta. Jukka poika ei tehnyt eikä oppinut edelleenkään

mitään muuta kuin hyvin kehitetyn ja taidokkaan tavan jurottaa ja sillä

kiusasi hän äitiään, sisartaan ja itseään. Se oli hänelle säännöllisenä

ja mieluisana työnä, jossa hän ahkerasti viljeli joutilaita

sielunkykyjään panemalla toimeen satoja pieniä kotoisia murhenäytelmiä,

joissa hän aina mestarillisen uskottavasti osasi näytellä vääryyttä

kärsineen osaa. Ester sisar sai sentähden runsaasti syytä itkuun, jonka

takaa hänen iloisen luonteensa auringonsäteet pian taas paistoivat

esiin. Tämä välinpitämättömyys suututti ja loukkasi taasen Jukkaa, niin

että hän jurotti sitä kauvemmin ja itkikin salaa kuvitellen vääryyttä

kärsineensä.

Kuitenkin varttuivat tästä elämäntavasta merkillisesti hänen

terveytensä ja voimansa ja kun hän tunsi sen jäsenissään avarsi hän

vaikutuspiiriään ja samosi tukeva puunjuuri tai karanko kädessään

maita ja metsiä etsien tilaisuutta kunnon vääryyden harjottamiseen tai

kärsimiseen. Ja kohta kun hän luuli sellaisen löytäneensä, pieksi hän

vastustajansa pahanpäiväisesti ja tässä toimessa hankki ja kehitti

hän itselleen sellaisen kätevyyden, kestävyyden ja hienon tahdin

sekä vihollisen vainuamisessa ja löytämisessä että taistelussa hänen

kanssaan, että hän joko voitti itseään paljon voimakkaampia poikasia,

vieläpä kokonaisia joukkojakin, tai ainakin pääsi ehein nahoin heidän

kynsistään.

Kun hän palasi sellaiselta seikkailulta, maistui hänelle ruoka kahta

vertaa paremmalta ja hänen omaisensa iloitsivat siitä. Eräänä päivänä

oli hänelle kuitenkin käynyt niin, että hän, sen sijaan että olisi

voittanut, sai surkeasti selkäänsä, ja kun hän häpeissään ja vihoissaan

tuli kotia, ei Ester, joka koko päivän oli kehrännyt, ollut voinut

vastustaa kiusausta hänen poissa ollessaan anastaa ja syödä osan Jukan

varalle säästetystä ateriasta ja lisäksi vielä, kuten Jukasta näytti,

oli hän vienyt juuri parhaan osan. Suruissaan ja harmissaan, tuskin

pidättäen kyyneleitä tulvahtamasta silmiinsä, katseli hän vähäistä

kylmää ruuanjäännöstä, sillä aikaa kun sisar, joka taasen istui

rukkinsa takana, nauroi sydämensä pohjasta.

Tämä oli liikaa ja nyt täytyi jotain erinomaista tapahtua. Koskematta

ruokaan meni Jukka nälkäisenä huoneesensa ja kun hänen äitinsä

aamusella tuli häntä herättämään eineelle oli hän kadonnut eikä ollut

mistään löydettävissä. Päivä kului hänen palaamattaan takaisin, ja

toinen ja kolmaskin päivä. Äiti ja Ester joutuivat suureen tuskaan ja

hätään; he näkivät hyvin, että hän oli lähtenyt pitemmälle retkelle,

sillä hän oli ottanut kaiken omaisuutensa mukaansa. He itkivät ja

valittivat lakkaamatta, kun kaikki etsimiset osottautuivat turhiksi

eikä hänestä oltu löydetty jälkeäkään, ja kun puoli vuotta oli kulunut

Jukan katoamisesta, mukautuivat he surullisin mielin kohtaloonsa, joka

nyt näytti heistä kaksin verroin yksinäiseltä ja kurjalta.

Kuinka pitkältä tuntuukaan viikko, niin, yksi ainoa päiväkin hänestä,

joka ei tiedä missä ne, joita hän rakastaa, elävät ja oleskelevat,

sitä suuremmalla syyllä jos lisäksi ympärillään vallitsee sellainen

hiljaisuus ettei pieninkään hiiskaus heidän nimistään kuulu, ja

kuitenkin tiedetään heidän siellä jossakin olevan ja hengittävän.

Niin kului äidiltä ja Esteriltä viisi vuotta, kymmenen vuotta,

viisitoista vuotta, päivä toisensa perään eivätkä he tienneet elikö

heidän Jukkansa vai oliko hän kuollut. Se oli pitkä ja perusteellinen

jurotus-aika, ja Esteristä, joka oli kasvanut sorjaksi neidiksi,

teki se sievästi kauniin vanhanpiian, joka jäi äitinsä luokse yhtä

paljon lapsen uskollisuudesta kuin uteliaisuudesta, sillä hän tahtoi

olla kotona sinä hetkenä, kun veli vihdoinkin ilmestyisi, nähdäkseen

kuinka se tapahtui. Sillä hän oli hyväsydäminen nainen ja uskoi

lujasti, että hänen veljensä vielä kerran palaisi ja antaisi jotain

kunnollista naurun aihetta. Muutoin ei hänestä tuntunut vaikealta

jäädä naimattomaksi, sillä hän oli kyllin viisas nähdäkseen, ettei

Seldvylalaisten joukossa ollut monta, jotka olisivat voineet tarjota

pysyvämpää onnea, jotavastoin hän äitinsä kanssa pienissä oloissaan

eläen tuli hyvin toimeen ja oli ilman huolia. Sillä nyt oli heiltä yksi

vankka syöjä poissa ja itse eivät he puolestaan paljon tarvinneet.

Olipa sitten kerran kirkas ja kaunis kesäilta, keskellä viikkoa,

tuollainen ilta, jona ei juuri mitään merkillistä ajatella ja

ihmiset pienissä kaupungeissa tekevät ahkerasti työtä. Täysvaraiset

Seldvylalaiset olivat jok’ainoa vetäytyneet auringon laskussa puiden

varjostamalle keilaradalle kaupungin portin ulkopuolelle tai istuivat

he kaupungin viileissä ravintoloissa. Mutta konkurssintehneet ja

vanhukset takoivat, neuloivat, suutaroivat, liimasivat ja näpertelivät

voimiensa takaa käyttääkseen hyväkseen päivän pituutta ja voidakseen

viettää iltansa tyytyväisyydellä ja kaikessa rauhassa. Siltä paikalta,

missä leski asui, ei voinut nähdä muuta kuin hiljaiset ja kesäiset

auringonsäteet katukivityksellä. Avoimissa ikkunoissa työskentelivät

vanhukset ja leikkivät lapset. Kukoistavan rosmariinitarhan takana

istui leski laudalla kutoen ja hänen vieressään Ester kehräten.

Oli jo kulunut kappale iltapäivää, mutta vielä oli naapuristossa

kaikki hiljaa. Silloin arveli suutari todenmukaisesti ajan olevan

käsissä alkaa pienen huoahdushetken ja hän aivasteli niin ääneen

ja hartaasti, että kaikki ikkunat tärisivät ja vastapäätä asuva

kirjansitoja — joka oikeastaan ei mikään kirjansitoja ollut, vaan

tyhjäntoimittaja, joka ajankuluksi liimaili paperikoteloita ja oli

ovelleen ripustanut päivänpolttaman lasilaatikon, jossa oli auringon

lämpimästä kouristunut lakkatanko — huudahti: terveydeksi! ja kaikki

naapurit nauroivat. Toinen toisensa perästä pisti päänsä ulos

ikkunasta, jotkut tulivat ovellekin ja tarjosivat toisilleen nuuskaa

ja niin oli merkki annettu pienen iltapakinan alkamiseen ja iloisille

naurunpuuskille iltapäiväkahvin ääressä, joka jo joka talosta sikuriin

sekotettuna tuoksui. Nämä ihmiset olivat oppineet pääsemään vähästä

pilapuheen alkuun. Tuli siihen vielä iloa lisäämään muukalainen

posetiivinsoittaja ihka uusine posetiivineen. Tämä oli suuri

harvinaisuus, sillä Sveitsillä ei ole kotimaisia posetiivinsoittajia.

Hän soitti laulun kaukaisesta maasta ja sen ihmeistä, laulun, jonka

ihmiset yksimielisesti pitivät kauniina ja joka houkutteli kyyneleet

varsinkin lesken silmiin, hän kun ajatteli Jukkaansa, joka nyt oli

useita vuosia ollut kateissa. Suutari antoi miehelle pienen rahan,

soittaja lähti tiehensä ja katu kävi jälleen hiljaiseksi. Mutta ei

viipynyt kauvan, ennen kuin paikalle ilmestyi toinen maankiertäjä,

jolla oli mukanaan häkissä suuri outo lintu, jota hän ehtimiseen häkin

varpojen läpi kepillä ahdisti selittäen yleisölle, että tämä lintu ei

surussaan suonut itselleen mitään lepoa. Se oli amerikkalainen kotka;

ja ne kaukaiset maat, joiden yli lintu vapaudessaan oli lennellyt,

tulivat lesken mieleen ja tekivät hänet sitä surullisemmaksi, kun hän

ei lainkaan tiennyt mitä maita ne olivat, yhtä vähän kuin hän tiesi

missä hänen poikansa nyt oli. Nähdäkseen lintua oli naapurien pitänyt

tulla kadulle, ja kun mies oli lähtenyt, muodostui heistä joukkio, joka

töllisteli ilmaan ja tähyili uusia ihmeitä tuleviksi, sillä he olivat

nyt kerran saaneet halun viettää lopun päivästä joutilaina.

Heidän toivomuksensa tulikin täytetyksi, sillä ei viipynyt kauvan,

ennen kuin mitä ihmeellisin ilveilyjoukkue lähestyi suurella melulla

kaupungin koko lapsilauman seuraamana. Suuri kameeli astui huojuen

katua kantaen selässään useita apinoita: isoa karhua talutettiin

suupieliin pujotetusta renkaasta; kaksi kolme miestä täydensi seurueen,

sanalla sanoen täydellinen sirkus teki tuloaan ja karhu tanssi ja teki

hullunkurisia temppujaan, muristen silloin tällöin äreästi, niin että

rauhalliset kaupunkilaiset jo peljästyivät ja katselivat kaukaa ja

varovasti tuota raivoavaa eläintä. Ester nauroi ääneen ja oli huvitettu

karhun vallattomuudesta ja sen itsetietoisesta käynnistä keppineen,

itsetyytyväisen näköisestä kameelista ja apinoista. Äiti sitävastoin

itkeä tuhersi, sillä tuo vihainen karhu säälitti häntä ja hänen täytyi

taaskin ajatella kadonnutta poikaansa.

Kun vihdoin tämäkin matkue oli kadonnut näkyvistä ja kaikki kävi

jälleen hiljaiseksi ja kun kadulle kerääntyneet naapurit olivat

vetäytyneet asunnoihinsa viettämään iltaansa, sanoi Ester: "Minusta

tuntuu kuin tulisi Jukka varmaan tänään, kun niin paljon ihmeellisiä

asioita on tapahtunut ja sellaisia kameeleja, apinoita ja karhuja

on tänne ilmestynyt!" Äiti suuttui, kun tytär ikäänkuin asetti

Jukka-paran noiden petojen rinnalle, ja siten teki hänestä pilkkaa,

mutta sisimmässään ei äiti voinut kieltää itsekin tulleensa samaa

ajatelleeksi. Mutta hän sanoi huoaten: "Minä en ole näkevä sitä päivää,

jona hän palaa".

Hänen tätä sanoessaan tapahtui tämän päivän suurin ihme, sillä

avonaiset matkavaunut, joissa oli kuskin lisäksi ylimääräinen

palvelija, vierivät mahtavasti tälle hiljaiselle paikalle, jota

ilta-aurinko vielä puolittain valaisi. Vaunuissa istui mies, jolla

oli päässään samanlainen lakki kuin ranskalaisilla upseereilla, ja

samanlainen leuka- ja poskiparta sekä kokonaan auringon polttamat

kasvot, joissa lisäksi oli jälkiä luodeista ja sapeliniskuista. Hän

oli kääriytynyt sellaiseen kauhtanaan, jonkalaisia ranskalaisilla

sotilailla on tapana tuoda mukanansa Afrikasta ja jalkainsa ympärillä

oli hänellä tavattoman suuri leijonantalja, joka venyi vaunujen

pohjalla. Istuimella hänen edessään oli hänen miekkansa ja puolipitkä

arabialainen piippu sekä muutamia muita oudon näköisiä esineitä.

Huolimatta kasvojensa vakavasta ilmeestä tähysi tämä mies ympärilleen

ja etsi jotakin taloa kadun varrella ikäänkuin hän olisi vasta

herännyt raskaasta unesta. Melkein lentämällä hyppäsi hän vaunuista,

jotka olivat pysähtyneet keskelle katua, kuitenkin otti hän mukaansa

miekan ja jalopeurantaljan ja astui sitten varmoin askelin lesken

taloa kohden ikäänkuin hän vastikään olisi sieltä lähtenytkin. Äiti

ja Ester katselivat vierasta ihmetellen ja uteliaina ja kuuntelivat

hänen askeleitaan, kun hän astui portaita ylös; sillä vaikka he

juurikään olivat puhuneet Jukasta ei heillä tällä hetkellä ollut

aavistustakaan siitä, että se oli hän, ja heidän ajatuksensa olivat

äkkiä herätetyn uteliaisuuden vaikutuksesta kimmonneet kauvas hänestä.

Mutta äkkiä tunsivat he hänet siitä tavasta, jolla hän hyppäsi

ylimäisten portaiden yli tarttuen samalla oven salpaan, sitten kun

hän nuolen tavoin oli työntänyt ulkona riippuvan avaimen lukkoon,

mikä muutoin aina oli ollut hänen tapansa, jota hän joutilaisuudessa

kehittyneellä järjestyksen rakkaudella oli säännöllisesti noudattanut.

Äiti ja Ester kirkasivat kovaan ja jäivät kuin naulattuina tuoliensa

viereen seisomaan katsoen suu avoinna aukenevaan oveen. Ovella seisoi

Jukka kuin muukalainen, vakavana ja jäykkänä kuin ainakin vieraan

maan sotilas; ainoastaan silmissä huomasi kummallista räpytystä. Äiti

sitävastoin vapisi hänet nähdessään eikä tiennyt kuinka menetellä

ja itse Esterkin tunsi olevansa ensi kerran elämässään kokonaan

hämillään eikä uskaltanut liikkua paikaltaan. Tätä kesti kuitenkin

vain silmänräpäyksen ajan; herra eversti, se oli tuhlaajapojan arvo ja

asema, otti kohteliaasti ja kunnioituksella, jota elämän kova koulu

oli hänelle opettanut, heti lakin päästään, jota ei entisinä aikoina

ollut tupaan astuessaan koskaan tehnyt; sanomaton ystävällisyys, niin

ainakin tuntui hänen äidistään ja sisarestaan, jotka eivät koskaan

olleet häntä ystävällisenä nähneet, levisi hänen pelättäville, vielä

varsin nuorekkaille sotilaan kasvoilleen ja paljasti lumivalkeat

hammasrivit näkyviin, kun hän riensi naisten luo ja sulki molemmat

esiin puhkeavalla sydämentuskalla syliinsä.

Jos äiti oli ensin omituisesti vavissut sotilaallisen ja luulonsa

mukaan vieläkin ynseäluontoisen poikansa edessä, vapisi hän nyt ujosta

onnellisuudesta, kun hän tunsi lepäävänsä kotia palanneen poikansa

käsivarsilla. Jo pojan lakinotto hänen astuessaan tupaan ja omituinen

ystävällisyys hänen kasvoillaan, jollaista ainoastaan liikutus ja

katumus voivat saada aikaan, olivat äidin mieltä kuin taikavoimalla

liikuttaneet. Sillä ennen kuin poikanen oli seitsemänkään vuotta

vanha, oli hän alkanut vetäytyä pois äidin syleilyistä ja verhoutua

katkeraan tylyyteen ja ynseyteen, koskettamatta äitiään edes kädellään,

puhumattakaan siitä, että hän lukemattomia kertoja lähti nukkumaan

hyvää yötä toivottamatta. Sentähden tuntui tämä nyt äidistä niin

käsittämättömältä ja ihmeelliseltä hetkeltä, jossa tuntui olevan

koko elämä, hän kun nyt kolmenkymmenen vuoden päästä ensi kerran

tunsi poikansa syleilevän äitiään. Myöskin Esteristä näytti veljensä

muuttunut käytöstapa niin vakavalta, ettei hän, joka jurottajalle oli

nauranut tuhansia kertoja, saanut nyt naurulleen sijaa, vaan meni

kirkkaat kyyneleet silmissään istumaan tuolilleen ja katseli sieltä

lakkaamatta veljeään.

Jukka oli ensimäinen, joka jonkun ajan kuluttua tuli entiselleen ja

hyvän sotilaan tavoin toimitti käänteen ja ylimenon siten, että lähti

noutamaan kapineitaan. Äiti ja Ester tahtoivat auttaa häntä siinä;

mutta hän vei heidät hellästi takaisin tuoleilleen ja salli ainoastaan

Esterin tulla vaunujen luo ja ottaa niistä joitakin keveitä esineitä.

Tätä tehdessään sai Ester takaisin entisen leikkisän tuulensa eikä hän

voinut kauvemmin pidättää itseään, vaan tarttui leijonantaljaan ja

vetäen sen hännästä maahan ja riuhtoen sitä edes takaisin nauroi hän

katketakseen ja huusi väliin: "Mikä turkki tämäkin on? Mikä tavaton

hirviö?"

"Tämä oli", sanoi Jukka potkaisten taljaa jalallaan, "vielä kolme

kuukautta sitten elävä leijona, jonka minä tapoin. Tämä velikulta on

ollut opettajani ja neuvojani ja kahdessatoista tunnissa antoi se

minulle sellaisen läksytyksen, että minä mies poloinen sen jälkeen

kerta kaikkiaan heitin juroilemiseni ja ynseyteni. Muistoksi siitä

kuletan tätä taljaa aina mukanani. Se olikin kaunis juttu!" lisäsi hän

huokaisten.

Otaksuen, että omaisillaan, jos hän heidät elossa tapaisi, ei missään

tapauksessa olisi kotona mitään arvokkaampaa syötävää tai juotavaa,

oli hän ostanut ajaessaan viimeisen suuremman kaupungin läpi kopan

hyvää viiniä sekä kopan erilaisia herkullisia ruoka-aineita, jottei

Seldvylassa tulisi mitään juoksemista ja hän saattaisi äitinsä ja

sisarensa keralla syödä iltasensa kaikessa rauhassa. Äidin tarvitsi

vain kattaa pöytä ja Jukka purki kopastaan paistettuja kanoja, makeata

hillopiirakkaa ja käärön hienoja leivoksia. Ja vielä muutakin. Matkalla

oli hän muistellut, kuinka hämärästi aikoinaan kurja rasvalamppu oli

palanut ja kuinka usein hän oli suuttunut sen surkeaan valoon, minkä

avulla hän tuskin oli voinut hoidella piirustuksiaan, huolimatta siitä

että äiti, jolla sentään oli vanhemmat silmät, aina työnsi lampun hänen

nenänsä eteen, suureksi huviksi Esterille, joka koetti käyttää kaikkia

tilaisuuksia saadakseen keinotelluksi valon veljeltään. Kerrankin oli

hän vihoissaan sammuttanut koko lampun, ja kun äiti oli sen suruissaan

jälleen sytyttänyt, puhalsi Ester sen nauraen uudelleen sammuksiin,

jolloin hän oli särjetyin sydämin lähtenyt vuoteelleen. Tämä ja

monta muuta seikkaa oli tiellä johtunut hänen mieleensä ja samalla

kun epätietoisuus siitä, saisiko hän enää nähdä omaisensa elossa,

ahdisti ja masensi häntä, oli hän ostanut muutamia vahakynttilöitä, ja

sytytti nyt niistä kaksi palamaan, niin etteivät naiset voineet kyllin

ihmetellä kaikkea tätä komeutta.

Niin syntyivät lesken tuvassa kuin pienet häät, kuitenkin paljon

hiljaisemmat tavallisia häitä, ja Jukka käytti kynttiläin kirkasta

valoa katsellakseen äitinsä ja sisarensa vanhentuneita kasvoja ja

niiden tarkasteleminen liikutti häntä enemmän kuin kaikki vaarat, joita

hän oli katsonut silmiin. Hän vaipui syviin mietteisiin ihmisestä ja

ihmiselämästä ja ajatteli, kuinka juuri meidän pienet omituisuutemme,

ystävällinen tai tyly luonteenlaatu, eivät ainoastaan ratkaisevasti

vaikuta omaan onneemme ja kohtaloomme vaan myöskin niiden, jotka elävät

lähellämme, ja miten voimme toisten ihmisten silmissä tulla vikapäiksi

heidän onnettomuuteensa ilman että siitä itse mitään tiedämme, sillä

emmehän itse ohjaa tunteitamme. Näissä mietiskelyissä häiritsivät

häntä kuitenkin naapurit, jotka eivät enää voineet uteliaisuuttaan

hillitä, vaan tunkeutuivat tupaan toinen toisensa perästä, nähdäkseen

tuota outoa otusta, sillä kaupungilla oli jo ylt’ympäri levinnyt huhu

että kadonnut Jukka oli jälleen ilmestynyt ja vieläpä ranskalaisena

kenraalina nelivaljakolla ajaen.

Tämä oli hyvin ihmeellinen juttu ravintoloihin kokoontuneille

Seldvylalaisille, niinhyvin nuoremmille kuin vanhemmille, ja he

raappivat sentähden neuvottomina korvallistaan. Oli kokonaan vastoin

järjestystä ja hyvää tapaa, että joku Seldvylassa esiintyi kuin

taivaasta pudonneena mahtimiehenä ja kenraalina ja lisäksi siinä iässä,

jossa Seldvylassa tavallisesti alettiin olla aikamiehiä. Mitä aikoi hän

nyt ruveta tekemään? Mahtaisikohan hän todellakin jäädä paikkakunnalle

tuollaisena ylhäisenä herrana koko iäkseen? Ja kuinka oli hän päässyt

alkuun? Missä hitossa oli tuo mitättömän näköinen ja ujo nuorukainen

maleksinut nämä pitkät vuodet ja kuinka oli hän tullut toimeen? Tämä

kysymys pani liikkeelle kaikkien mielet eivätkä he löytäneet avainta

arvotuksen selittämiseen, sillä heidän ihmis- ja sieluntuntemuksensa

oli liian pieni käsittämään, että juuri hänen tyly ja jörö luonteensa,

joka hänelle itselleen ja hänen omaisilleen oli tuottanut niin paljon

surua, oli suojellut häntä kaikilta viettelyksiltä, niinkuin väkevä

etikka säilyttää lihapalan turmeltumattomana, ja auttanut häntä hänen

onnenaikansa yli, joka seldvylalaisille usein juuri toi turmion

mukanaan. Epäiltiinpä jo koko huhun todenperäisyyttä ja jotta varmuutta

saataisiin asiaan, lähetettiin muutamia vanhoja konkurssintehneitä

lesken luo, niin että Jukka näki itsensä kauttaaltaan uteliaiden ja

hyväntahtoisten vararikkolaisten ympäröimänä, niinkuin muinaisajan

sankari manalassa ohitse kulkevien haamujen keskellä.

Hän sytytti nyt turkkilaisen piippunsa, joka täytti huoneen itämaisen

tupakin hyvällä tuoksulla; varjot eli konkurssintehneet hiiviskelivät

entistä uteliaampina savupilvessä sinne tänne ja Ester ja äiti

kummastelivat kummastelemistaan sitä kevyttä ja ystävällistä tapaa,

jolla Jukka kohteli näitä ihmisiä, ja lopuksi sitä taitavuutta, jolla

hän hajotti väenpaljouden, kun aika näytti sitä hänestä vaativan.

Ilo, joka johtuu perheonnesta ja hauskasta tapahtumasta sukulaisten

kesken, tekee aina ihmiset pitkällistenkin kärsimysten jälkeen nuoriksi

ja virkeiksi, sen sijaan että se väsyttäisi, niinkuin ison maailman

huvitukset, ja niin ei vanha äitikään tuntenut vielä vähintäkään

väsymystä eikä unentarvetta, yhtä vähän kuin lapsensakaan, ja hyvän

viinin lämmittäminä, jota he tyytyväisinä olivat nauttineet, toivoivat

äiti ja tytär vielä saavansa jotakin kuulla Jukan vaiheista.

"Perinpohjin", alkoi Jukka, "en nyt voi ruveta surullista

tarinaani kertomaan, mutta kaiketi saan vielä tilaisuuden jutella

yksityiskohtaisemmin vaiheistani. Tänään aijon kertoa vain

muutamia yksityisiä piirteitä retkiltäni, niiden päättymisestä ja

paluumatkastani, kaikki jatkoa muinaiselle paolleni. Kun silloin niin

nurjalla tavalla kotoa lähdin, olin täynnäni leppymätöntä katkeruutta

ja pahaa mieltä; en kuitenkaan teitä kohtaan, vaan itseäni kohtaan,

tätä seutua, tätä toimetonta kaupunkia ja omaa nuoruuttani kohtaan.

Vasta jälestäpäin on kaikki tämä minulle selvinnyt. Kun aina, etenkin

syönnin aikana, tulin pahalle päälle ja aloin jurottaa, oli siihen

salaisena syynä kalvava tunto siitä, etten itse ansainnut ruokaani,

minä kun en mitään oppinut enkä mitään tehnyt; eikä minua yleensä

täällä mikään kiihottanut työskentelemään, joten ei ollut mitään toivoa

siitäkään, että vielä tapojani muuttaisin. Kaikki, mitä näin muiden

tekevän, tuntui minusta kurjalta ja turhalta; yksin teidän alituinen

kehräämisennekin, joka valmisti minulle tilaisuuden olla joutilaana,

tuotti minulle päänkipua. Niin karkasin täältä eräänä yönä sydän

täynnä katkeraa tuskaa ja juoksin aamuun asti ainakin seitsemän tuntia

yhtämittaa. Auringon noustessa tapasin ihmisiä, jotka olivat suurella

niityllä heinää tekemässä; sanaakaan sanomatta tai mitään kysymättä

asetin reppuni pientarelle, tartuin haravaan ja hankoon ja raadoin kuin

vimmattu muiden mukana; ja työtäni tein lisäksi suurella taidolla,

sillä olin täällä maleksiessani tarkoin pannut merkille kaikkien niiden

menettelytavat ja liikkeet, joiden näin työtä tekevän, ja olinpa

usein sitä tehdessäni ajatellut, kuinka he sitä tai tätä työkalua

käsittelivät taitamattomasti ja kuinka käsien oikeastaan pitäisi aivan

toisella tavalla liikkua, jos tahtoisi olla oikea työntekijä.

Ihmiset katsoivat hämmästyneinä minuun eikä kukaan estänyt minua

työstäni ja kun he rupesivat syömään aamiaistaan, tarjosivat he

siitä minullekin. Sen olin työlläni ansainnut ja niin työskentelin

edelleen päivälliseen saakka, jonka senkin söin suurella ruokahalulla.

Mutta nyt ällistyivät talonpojat vielä enemmän ja alkoivat hämillään

naureskella, sillä nyt minä, sen sijaan että olisin uudelleen

tarttunut heinähankoon, pyyhkäisin suuni, tempasin äkkiä reppuni

käteeni ja lähdin sanaakaan sanomatta jatkamaan matkaani. Tiheään

ja viileään metsään paneusin maata ja nukuin iltahämärään saakka;

sitten karkasin ylös, astuin ulos metsästä ja tähysin taivaalle,

jonne tähdet alkoivat syttyä. Tähtien aseman tunteminen kuului niihin

vähäisiin taitoihin, joita olin laiskotellessani oppinut ja kun olin

huomannut tähtien kulussa varman järjestyksen ja säntillisyyden, olivat

ne minua aina miellyttäneet, sitä enemmän, kun eivät nuo loistavat

olennot näyttäneet harjottavan sellaista täsmällisyyttä päiväpalkan

tai perunaliemen edestä, vaan tekivät kaikkiaan vain sen, mitä eivät

voineet olla tekemättä, ikäänkuin huvikseen. Koska osasin ulkoa

maantieteen oppikirjamme, tunsin, niin puutteellinen kuin kirjamme

olikin, myöskin maapallon ulkomuodon, ja niin taisin hyvin ohjata

kulkuni ja päätin heti samota pohjoiseen läpi koko Saksan kunnes tulin

meren rannalle. Niin juoksin koko yön tai runsaat kahdeksan tuntia ja

tulin auringon nousussa asumattomalle ja syrjäiselle paikalle Reinin

varrella. Heti sattui silmiini viljalla lastattu laiva, joka töytäsi

matalikolle, jossa osa lastia joutui veden varaan. Koska laivassa oli

vain kolme miestä eikä aamuvarhaisessa yksinäisellä seudulla näkynyt

olevan etäämpääkään apua odotettavissa, olin minä sangen tervetullut,

kun heti aloin auttaa laivamiehiä lastin kantamisessa rannalle

ja laivan irrottamisessa matalikolta. Kastuneen viljan puistimme

säkeistä laudoille kuivamaan auringon paisteeseen ja kohentelimme

sitä ahkerasti, ja lopuksi lastasimme aluksen uudelleen. Tätä kesti

kuitenkin suurimman osan päivää ja minä sain tilaisuuden sitä tehdessä

jakamaan laivamiesten kanssa useampia oivallisia aterioita; niin, kun

olimme työmme tehneet, antoivat he minulle vähän rahaakin ja veivät

minut toivoni mukaan mukanansa olleella pienellä venheellä joen

toiselle rannalle.

Toisella puolen jouduin suureen vuoriseen metsään, jossa nukuin

yöhön saakka, jolloin taasen sain jalat alleni ja juoksin päivän

koittoon asti. Sanalla sanoen: tällä tavoin saavuin pitemmässä

kuin kahden kuukauden ajassa Hampuriin, jolla matkalla, suuria

ihmisten kanssa puhumatta, tein aina työtä, missä sitä sattui

olemaan ja läksin matkaani kohta kun olin saanut kylläni lähteäkseni

taas yön selkään taivaltamaan. Minun käytökseni ihmetytti aina

suuresti ihmisiä, ja jos he alkoivat näyttää vastahakoisilta tai

uteliailta, olin heti tipotiessäni. Välttelin kaupunkeja ja hain

työtä aukeilla kedoilla, vuoriseuduissa ja metsissä, missä asuu vain

alkuperäistä ja yksinkertaista väkeä ja niin matkustelin todella perin

patriarkaalisella tavalla. En nähnyt missään jälkeäkään niiden maiden

hallituskomennosta, joiden läpi juoksin, ja ainoa ajatukseni oli päästä

kustakin paikasta kerjäämättä ja tarvitsematta jäädä kenellekään

kiitollisuuden velkaan välttämättömästä ravinnostani, mutta muutoin

tein mitä minua halutti, lepäsin milloin mieli teki ja kuljeskelin

taas, kun sen parhaaksi näin. Myöhemmin opin noudattamaan ankaraa

itseni yläpuolella olevaa järjestystä, ja samoin kuin olin yht’äkkiä

oppinut tekemään työtä, opin senkin heti ilman suurempia ponnistuksia,

kun minulle kerran kävi selväksi sen välttämättömyys.

Muuten tuntui minusta tämä elämä vapaassa ilmassa, alituisesti työtä

vaihdellen, hyvästi syöden ja rauhallisesti nukkuen erinomaiselta

ja minun jäseneni voimistuivat siitä niin, että saavuin voimakkaana

ja työhön pystyvänä miehenä suureen kauppakaupunkiin Hampuriin,

missä heti riensin satamaan ja liityin merimiehiin, joita siellä

oli ihan vilisemällä laivojaan lastaamassa. Olin erittäin työteliäs

ja tarkkaavainen olematta silti turhanpäisen utelias, en puhunut

sanaakaan enkä edes vetänyt suutani nauruun. Niin jouduin kohta

noiden yksitotisten merikarhujen suosioon ja heidän keskuudessaan

olin viikkokauden, minkä jälkeen he saattoivat minut englantilaiseen

kauppalaivaan, jonka kapteeni otti minut vastaan sillä ehdolla,

että auttaisin häntä matkan varrella hänen yksityisessä työssään.

Tämä työ oli kaikenlaisten pyssyjen ja pistoolien kokoonpanemista

ja sovittelemista vanhoista käytetyistä osista, joita kapteeni

osti suuret määrät joka kerta kun laiva laski ankkurinsa vanhan

maailman rannikolle. Ne olivat harvinaisia ja sangen eriskummallisia

ampuma-aseita, joita hän kuumeentapaisella kiihkolla liitteli yhteen ja

sitten tilaisuuden sattuessa vaihtoi raakalaisten luona arvokkaisiin

rauhan esineihin ja rehevän luonnon tuotteihin. Minä tein ahkerasti

työtäni, harjaannuin siihen vähitellen ja pian olin kauttaaltaan öljyn,

rasvan ja viilajauhon peitossa kuin ainakin innostunut pyssyseppä, ja

kun joku pistoolintapainen oli saatu pysymään koossa, koetettiin sen

kelpoisuutta vahvalla ruutipanoksella; kun se oli tehty, annettiin

ase semmoisenaan kaukaisten saarimaiden puna- tai mustaihoisille

asukkaille. Tällä kertaa kävi hänen matkansa kuitenkin vain New Yorkiin

ja sieltä Englantiin takaisin, missä minä, pyssyntekoon jo kyllin

harjaantuneena, hänestä luovuin ja annoin värvätä itseni sotaväkeen,

jonka oli määrä lähteä Itä-Intiaan.

New Yorkissa olin pikimältään käväissyt maissa ja katsellut muutamia

tunteja Amerikan elämää, jonka olisi luullut minua erikoisesti

miellyttävän, siellä kun jokainen teki mitä tahtoi, vaihtaen mielensä

mukaan toimialaa, aina sen mukaan kuin parhaaksi näki, häpeämättä

mitään työtä tai pitämättä toista työalaa toista parempana. En

kuitenkaan tiedä mistä se johtui, että pian taasen palasin laivaan,

ja jouduin niin, sen sijaan että olisin jäänyt uuteen maailmaan,

ikivanhaan Intiaan, ja lisäksi siivona punatakkisena englantilaisena

sotamiehenä. Enkä voi sanoa, että se uusi elämäntapani, joka alkoi

sillä suurella linjalaivalla, millä rykmenttimme kulki, olisi ollut

minulle vastenmielinen. Jo se seikka, että meitä kaikkia, niin monta

kuin meitä oli, ravittiin mitä suurimmalla täsmällisyydellä ja mitan

mukaan, niin että jokainen sai annoksensa yhtä varmaan kuin tähdet

kulkivat taivaalla, eikä kukaan saanut toistaan enemmän eikä vähemmän,

vaan kullakin oli oma varma osansa, miellytti minua suuresti, etenkin

kun ei mistään tarvinnut ketään kiittää, vaan kaikki lankesi kuin

itsestään meidän hyvin järjestetylle olemuksellemme. Vaikka meidän

nahkapoikain pitikin jo laivalla opetella temppuja ja harjotella joka

päivä, miellytti tuokin työ kuitenkin minua tavattomasti, meidän

kun ei tarvinnut harjotella käyttämään pajonettia oppiaksemme sillä

perunoita seivästämään, vaan teimme sen vain huvin vuoksi, ilman että

se oli missään yhteydessä syömisen kanssa. Sekä harjotuksissa että

syödessään tuli vaan olla täsmällinen ja huomaavainen eikä sen lisäksi

tarvinnut mistään välittää. Matkani toisena päivänä näin sotamiehen,

joka oli tehnyt itsensä syypääksi järjestysrikoksiin ja lisäksi

murissut esimiehelleen, saavan selkäänsä. Heti päättelin itsekseni,

ettei minulle saanut sellaista tapahtua, ja tässä päätöksessäni tuli

juro luonteeni minulle suureksi avuksi, se kun teki minulle varsin

helpoksi äänettömän täsmällisyyden ja tarkkaavaisuuden noudattamisen ja

yleensäkin kaikkinaisen järjestyksen seuraamisen.

Niin tuli minusta kuuliainen ja kunnollinen sotamies; minulle

tuotti iloa käsittää oikein määräykset ja tehdä niin, kuin oli

tehtäväksi säädetty, ja kun se minulle onnistui, tunsin itseni

jotenkin tyytyväiseksi, ilman että nytkään tuhlasin sanoja enemmän

kuin ennen. Ainoastaan silloin tällöin laskin pientä pilaa tai tein

jonkun koirankujeen, mikä antoi minulle täydellisen sotilaan leiman

ja esti toisia minua loukkaamasta. Ja niin oli tuskin vuottakaan

kulunut tuossa vieraassa maassa, kun jo rupesin ylenemään ja aluksi

pääsin hyvinarvoiseksi aliupseeriksi. Vuosien kuluessa tuli minusta

koko mahtimies, minä työskentelin pääasiassa rykmentinpäällikön

virkahuoneessa ja sain asiain hoidossa hyvän maineen, samalla kun

työssäni opin ilman suurempaa päänvaivaa kirjottamisen ja laskemisen

välttämättömät taidot. Kaikki kävi kuin höylällä vetäen ja minusta

tuntui kuin voisin olla itseeni tyytyväinen siinä saadessani ilman

huolia ja vaivoja elellä lämpimän sinisen taivaan alla; sillä kaikki

työni kävi kuin itsestään, niin etten tuntenut mitään erotusta siinä,

olinko palveluksessa vai kävelinkö jouten. Syöminen ei enää ollut

minulle niin tärkeä asia enkä pitänyt suurta väliä siitä milloin ja

mitä minä söin. Kaksi kertaa lähetin tällä ajalla teille kirjeen sekä

osan säästövaroistani; mutta kumpikin laiva joutui ihmeellistä kyllä

miehineen päivineen meren pohjaan, ja minä luovuin koko ajatuksesta,

suutuin ja päätin, että palaisin niin pian kuin suinkin kotia ja

käyttäisin siellä saavuttamaani kokemusta ja työkykyä. Sillä arvelin

siten tuovani jotain parempaa Seldvylaan kuin jos lähettäisin sinne

kokonaisen miljoonan ja kuvittelin jo mielessäni, kuinka kohtelisin

narreja ja tyhjäntoimittajia milloin niitä sattuisi tielleni.

Kuitenkin jäivät nämä tuumani toteutumatta, sillä minun piti vielä

kokea sellaisia asioita ja luonteessani piti tapahtua sellainen muutos

ja mullistus, että minulta peräti hävisi halu kohdella huonosti

lähimmäisiäni. Päällikkö oli omistanut minut kokonaan itselleen ja

minun täytyi viettää melkein kaiken aikani hänen luonaan. Hän oli

merkillinen, noin viidenkymmenen korvissa oleva mies, jonka puoliso

eli Irlannissa jossakin vanhassa tornissa ja kerrottiin hänen olevan

vielä omituisemman kuin miehensä. Kun he elivät yhdessä, olivat he

lakkaamatta olleet toistensa kimpussa kuin kaksi vihaista kissaa

ja kumpaakin heitä vaivasi se hullu ajatus, että he muka olivat

pettyneet toistensa suhteen, vaikka he olivat kuin toisiaan varten

luodut. Mutta he olivat terveitä ja iloisia ja viihtyivät hyvin tuossa

harhaluulossaan, jota ilman he eivät olisi saaneet aikaansa kulumaan,

ja kun he olivat kaukana toisistaan, pitivät he liikuttavalla tavalla

huolta toisistaan. Ainoa tytär, Lydia nimeltään, eli taas enimmäkseen

isänsä tykönä ja oli hänelle nöyrä ja kuuliainen ja naisena tunsi tytär

hellempää osanottoa isäänsä kuin äitiänsä kohtaan, vaikka he molemmat

olivat yhtä vähän tai yhtä paljon syypäät tuohon muka onnettomaan

väliin.

Päällikkö oli rakentanut loistavan ja tilavan asunnon kaupungin

ulkopuolelle palmujen, kypressien ynnä muiden puulajien varjostamaan

laaksoon. Näiden puiden alle keveän valkean päärakennuksen ympärille

oli järjestelty kasvitarhoja, joissa oli ympäri vuoden vereksiä

ruokakasveja ja muitakin kukkia, joita ukko tahtoi nähdä aivan

talonsa vieressä; niitä oli siellä niin paljon, sekä tulipunaisia

että valkeita kukkia, että ne ihan hehkuivat puiden varjossa. Kun ei

minulle sotaväessä enää ollut mitään työtä, sain osalleni uskottuna

sotilaallisena luottamusmiehenä pitää nämä kukkatarhat kunnossa sekä

lisäksi, jotten kovin veltostuisi, käydä everstin kanssa metsällä. Niin

tuli minusta taitava metsämies. Heti talon takana alkoi asumaton ja

hedelmätön seutu, joka lopulta muuttui kokonaan karuksi vuorimaaksi,

missä ei asustanut ainoastaan vaarattomia eläinlaumoja vaan aika-ajoin

raivoisa tiikerikin. Aina kun sellainen teki olemassa-olonsa

tunnetuksi, pantiin toimeen suuri sotaretki sitä vastaan ja näissä

tilaisuuksissa opin tuntemaan vaaran, ennen kuin vielä olin taistellut

ihmisten kanssa. Mutta jollei mitään muuta ollut tehtävää, täytyi minun

pelata shakkia vanhan herran kanssa ja siten korvata hänelle hänen

tyttärensä, jolla ei ollut mitään halua eikä taitoa siihen, vaan pelasi

pelin lapsellisesti eikä sen tähden voinut ukkoa tyydyttää. Minä taasen

harjaannuin niin pian siihen, että saatoin panna hänet ahtaalle, vaikka

en halunnutkaan häneltä useammin voittoa riistää, ja jolleivät toiset

seikat olisi kiinnittäneet mieltäni, olisin ennen pitkää tullut ukkoa

etevämmäksikin.

Näin oli minusta tullut mitä merkillisin otus maailmassa; minä astelin

arvokkaana ja äänettömänä palmujen varjossa punaisessa univormussani,

kevyt ruokokeppi kädessäni ja päässäni valkea huivi suojana auringon

paahdetta vastaan. Olin sotilas, taloudenhoitaja, puutarhuri,

metsästäjä, kestiystävä ja ajankuluttaja, joka oli ihmeellisintä

siihen nähden, etten puhunut sanakaan. Sillä vaikkakaan en enää

jurottanut vaan olin elämääni kutakuinkin tyytyväinen, olin niin

tottunut olemaan vaiti, ettei kieltäni enää mikään saanut liikkeelle

muu kuin komentosanan jako tai taitamattoman sotamiehen sadattelu.

Tällä tavoin palvelin päällikköäni, pysyen hänen luonaan viisi vuotta,

jona aikana toinen päivä oli tyyten toisensa kaltainen. Vapaa-aikoina

sain tehdä mitä itse halusin. Käytin sen lukeakseni useampaan kertaan

ne kaksitoista kirjaa, jotka vanhalla herralla oli, ja niistä opin

kustakin, ne kun olivat kaikki paksunlaisia nidoksia, tuntemaan

palan maailmaa. Minusta oli tullut hiljainen, innokas kirjatoukka,

joka itse muodosti itselleen viisautensa, minkä käyttökuntoisuudesta

ei kuitenkaan ollut mitään takeita, niinkuin sittemmin sain kokea;

sillä vaikka olinkin paljon nähnyt ja elänyt, oli se kuitenkin kaikki

palottaista ja paljon oli kokonaan jäänyt kokemuspiirini ulkopuolelle.

Päällikköni nimitettiin lopulta koko sen maakunnan kuvernööriksi,

missä olimme majailleet. Hän halusi pitää minut lähistössään ja sai

aikaan minun siirtoni siitä rykmentistä, joka taasen palasi Englantiin,

siihen, joka tuli sen sijalle, ja niin sain taasen tilaisuuden

niinhyvin sotilaana kuin muissa toimissani pysyä hänen luonaan, mikä

olikin mieleeni; sillä sen kautta pääsin varsin itsenäiseen asemaan

eikä minulla ollut muuta käskijää kuin lippuni.

Samoihin aikoihin tuli tytärkin irlantilaisesta tornistaan elääkseen

tästä pitäen isänsä, maaherran, luona. Hän oli soreavartaloinen,

sangen kaunis naisihminen; mutta hän ei ollut ainoastaan kaunis,

hän oli henkilö, joka toimi oman sievän päänsä mukaan ja teki sen

vaikutuksen, ettei sille, joka häneen kerran rakastuisi, olisi missä

muualla hyvänsä korvausta eikä lohdutusta tarjolla, sillä tuo tyttö

oli niin harvinaisen kokonainen ja itsenäinen personallisuus. Tämän

jalon itsenäisyyden rinnalla saattoi hänessä huomata yksinkertaista

lapsellisuutta ja luonteen hyvyyttä sekä hillitöntä iloisuutta, joka,

yhdistyneenä päättäväisyyteen ja täsmällisyyteen, antaa ihmiselle

todellisen ylemmyyden leiman silloinkin kun tuo kaikki riippuu vain

synnynnäisestä luonteenlaadusta. Hän oli sen lisäksi sivistynyt,

sillä tuollaisten luonteiden tapaan oli hän viettänyt lapsuutensa ja

varhaisen nuoruutensa opetellen kaikkea mitä suinkin oppia sopi, ja

niin osasi hän melkein kaikkia uusia kieliä, ilman että sitä hänestä

sen koommin huomasi, joten eivät oppimattomatkaan miehet joutuneet

hänen rinnallaan siihen ikävään asemaan, että olisivat näyttäneet

tietävän vähemmän kuin tuo koristekasvin tapainen nuori neitonen.

Yleensä esiintyi hänen terve ja valistunut järkensä etupäässä siinä,

että hän eteensä sattuneista vähemmistä tai suuremmista esineistä,

tapauksista ja asioista päätteli kaikin puolin sattuvasti ja sitä

tehdessään olivat hänen ajatuksensa ja sanansa yhtä rakastettavan

yksinkertaiset ja varmat kuin hänen äänensä ja hänen ruumiinsa

liikunnot. Ja tämän kaiken lisäksi oli hän, kuten sanottu, niin

lapsellisen avomielinen, ettei osannut pelata edeltäpäin harkittua

suunnitelmaa kysyvää shakkipeliä ja kuitenkin istui hän mitä suurimmalla

kärsivällisyydellä shakkilaudan ääressä antaen isänsä tavantakaa

yllättää hänet siirroillaan. Minusta tuntui kodikkaalta ja hauskalta

olo hänen läheisyydessään ja ehtimiseen tulin ajatelleeksi, että

hän oli oikea naisen esikuva, jonka veroista ei ollut toista koko

maailmassa. Hänen kauniit vaaleat kiharansa ja tummansiniset silmänsä,

jotka melkein aina katselivat eteensä suoraan ja vakavasti, tekivät

nekin vaikutuksensa. Vielä häikäisevämpi kuin hänen kauneutensa oli

hänen naisellinen kainoutensa ja siveytensä, jotka olivat ainokaista

laatuaan. Hän oli sanalla sanoen personallisuus. Tarkotan, että hän

näytti siltä, taikka oikeastaan, Jumala sen tietää, eikö hän sellainen

lopulta ollutkin ja eikö syy ollut minun, että sitten petyin hänen

suhteensa ja että hän tuntui pelkältä korealta kuorelta, lyhyesti —"

Tässä kohden unohti Jukka jatkaa kertomustaan, sillä hän vaipui

raskasmielisiin muisteloihin ja hänen kasvonsa saivat hyvin

epäsotilaallisen, melkeinpä yksinkertaisen ilmeen. Molemmat

vahakynttilät olivat palaneet yli puolivälin, äiti ja sisar olivat

antaneet päänsä painua alas, ja nyökyttivät nyt mitään näkemättä tai

kuulematta unisina päitään, sillä jo silloin kun Jukka oli alkanut

kertomuksen armaastaan, kuten he luulivat, oli heitä alkanut nukuttaa

ja nyt teki uni todella heille sen kepposen, että he molemmat

nukahtivat. Kaikeksi onneksi lukijan uteliaisuudelle ei eversti

sitä huomannut, sillä hän oli yleensä unohtanut, kenelle hän puhui,

ja jatkoi, kohottamatta alasluotuja silmiään, nukkuville naisille

kertomustaan, kuin ainakin se, joka oltuaan kauvan ääneti, lopultakin

käyttää tilaisuutta keventääkseen sydäntään.

"En ollut", jatkoi hän, "näihin asti ketään naista lähemmin tuntenut

ja ymmärsin ja tiesin heistä suunnilleen yhtä paljon kuin sarvikuono

kitaran soitosta. Ei silti, etten olisi kernaasti ennenkin heitä

katsellut, kun vaan saatoin huomaamatta ja vaivatta heitä tähystellä;

mutta olisi ollut kokonaan vastoin luonnettani antautua heidän

kanssaan vähimpäänkään sananvaihtoon, minusta kun aina tuntui, kuin

ei naisilla olisi ollut yhtään järjellistä, selvää ja oikeaa sanaa

sanottavana, kuin eivät he voisi kuudenkaan sanan aikana pysyä hyvässä

järjestyksessä asiassa, vaan että heidän tapansa oli, heti kun he

olivat saaneet sanotuksi jotain asiallista ja kelvollista, lausua

joku suuri mielettömyys mikä oli olevinaan naisellista viehkeyttä ja

sukkeluutta, mutta joka itse asiassa johtui heidän sekavuudestaan;

tämä oli mielestäni heissä sitä harmillisempaa, kun he tekivät sitä

puolittain tieten ja siinä tarkotuksessa, että he voisivat mukavammin

toimia tämän sekasorron turvissa. Sen tähden jurotin ja äkäilin

aina kaikille naisille enkä katsonut heidän ansaitsevan rehellistä

silmäystäkään. Intiassa, jossa olin olooni tyytyväisempi enkä heitäkään

enää vihannut, oli paljon naisväkeä, sekä intialaista että myöskin

englantilaista, sillä useilla kauppiailla, upseereilla ja sotilailla

oli perheet mukanaan. Kuitenkaan eivät nämä intialaisnaiset, jotka

olivat kauniita kuin kukat ja puheissaan makeat kuin sokeri, olleet

minusta muita parempia eivätkä he minua vähääkään liikuttaneet, sillä

kauneus ja hyvyys ilman suolaa ja terästä tuntuivat minusta ikäviltä,

ja minusta oli tuskallista ajatella, ettei tuollainen nainen, jos hän

olisi minun, voisi mitenkään pitää puoliaan minun huonoja tuuliani

vastaan. Europpalaiset naiset taasen, joita siellä näin ja jotka

pääasiassa olivat kotoisin Isosta-Britanniasta, näyttivät kyllä

puolustuskuntoisilta, mutta he eivät olleet niin hyviä, ja jos he sitä

olisivatkin olleet, harjottivat he hyvyyttään ja armeliaisuuttaan kuin

halpaa käsityötä; itse jaloa naisellisuuttaankin, jonka nojalla nämä

itserakkaat ja ylhäiset naiset tekivät niin paljon hyvää, hoitivat he

pikemmin makkarankauppiaiden kuin naisten tavoin. Jokainen punnitsi

tarkkaan pienet antimensa ja sitten käärittiin se turhamaisuuden

paperitötteröön. Muuten tuntui minusta kuin olisi näiden itämaisten

kaunottarien ja ei-kaunottarien elämässä ollut syvällä yksi yhteinen

piirre, aikamme yleinen sairaus, jonka he olivat voineet saada vain

meidän suvultamme, meiltä herroilta europpalaisilta, mutta joka heissä

näytti kehittyneen kaksinkertaiseksi pahaksi. Me elämme surkeata aikaa,

kun suvut vaihtavat tautejaan ja jakavat toisilleen heikkouksiaan. Tämä

oli minun valistumaton ja synkkä ajatukseni naisista ja se määräsi

suhteeni heihin; sen ohjaamana kuljin tietäni sen enempää mistään

välittämättä."

Kun nyt kaunis Lydia tuli luoksemme ja minä sain päivät päästään

olla hänen läheisyydessään, sai koko viisauteni ankaran iskun ja

särkyi sirpaleiksi. Minusta tuntui alun pitäen hyvältä, kun hän oli

läheisyydessäni, enkä tiennyt, kuinka olisin käyttänyt hyväkseni

hänen läsnäoloaan. Olin suuresti ihmeissäni, etten tuntenut äkää

enkä halveksumista tuota olentoa kohtaan enkä myöskään tuota halua

syrjästä ja salaa häntä tarkastella, jota olin ennen tuntenut naisia

kohtaan; minä päinvastoin iloitsin julkisesti hänen olennostaan ja

katselin häntä, olematta silti julkea, vapaasti ja ujostelematta

suoraan silmiin, milloin hän vaan ilmestyi läheisyyteeni. Tämä kävi

minulle sitä helpommin päinsä, kun en halpana sotilaana tarvinnut

sanoa hänelle sanaakaan, jollei minulta jotain kysytty; minun oli

menetteleminen vain kuten kunnollisen ja vakavan aliupseerin asemaan

sopi. Vaikeneminen olikin, varsinkin naisten läheisyydessä, tullut

minun toiseksi luonnokseni pitkällisen alakuloisuuteni aikana, niin

etten nyt olisi parhaalla tahdollanikaan voinut siitä tehdä poikkeusta,

jos se muutoin tähän neitiin nähden olisi sopinutkin. Kuitenkin tunsin

suurta ja harvinaista hyväntahtoisuutta häntä kohtaan, olin sydämessäni

sangen hyvä hänelle ja muutin hänen tähtensä huonot ajatukseni naisista

sekä arvelin itsekseni, etteivät he sentään mahtaneet niin huonoja

ollakaan, ja siitä pitäen saivat he tämän yhden tähden suuremman armon

minun silmissäni. Olin sangen iloinen, kun Lydia oli saapuvilla tai kun

sain tilaisuuden päästä sinne, missä hän sattui olemaan; kuitenkaan en

ottanut askeltakaan yli sen mikä kuului asiain luonnolliseen menoon.

En edes katsonut häneen enkä mennyt ilman todellista ja järjellistä

syytä hänen luokseen, jos hän sattui olemaan samassa huoneessa; yleensä

tunsin itsessäni sellaista tyyneyttä kuin viileä merivesi, kun ei

tuulenhenkäystäkään käy ja päivä paistaa veden pinnalle.

Tällaista suhdetta kesti noin puolen vuoden taikka vuoden ajan, taikka

hiukan enemmänkin, en muista enää tarkoin; ajanlaskuni siltä kaudelta

on kokonaan sekaantunut ja koko tuo aika väikkyy mielessäni kuin yksi

ainoa unelmien täyttämä kesäpäivä. Tämän suhteemme alkuosan aikana kävi

kaikki hyvin ja rauhallisesti. Neidillä, vaikkakin hänen piti usein

nähdä minut, ei ollut erittäin paljo tekemistä eikä puhumista kanssani,

mutta kun hän sen teki, oli hän erittäin ystävällinen; hänellä

oli silloin aina lapsellisen avoin hymy kauniilla kasvoillaan ja

vastalahjaksi olin minä rehellisen näköinen enkä vetänyt suutani hymyyn

sanoessani: "sangen hyvin, neiti!" tai väittäessäni vastaan, milloin

hän erehtyi, mikä kuitenkin tapahtui harvoin. Milloin hän taas ei ollut

saapuvilla ja minä olin yksinäni, ajattelin kyllä häntä usein, mutta en

lainkaan kuin rakastunut, vaan kuin hyvä ystävä tai sukulainen, joka

vilpittömästi piti hänestä huolen, toivoi hänelle kaikkea menestystä

ja joka tilaisuudessa ajatteli hänen parastaan. Tuskin lienee minussa,

jos muistan oikein, tapahtunut pienintäkään muuta muutosta kuin se,

että olin tästä puolin pidätetympi kuvernööriin nähden, että esiinnyin

enemmän sotamiehenä, joka ei tehnyt muuta kuin velvollisuutensa.

Muissakin toimissani säilytin suuremman riippumattomuuden ilmeen, minä

kun en ollutkaan kuvernööriin palkollisen suhteessa, sillä varsinainen

työni oli hänen virastossaan ja siitä maksettiin minulle palkka. Kaiken

muun minkä tein, tein hyvänä luottamusmiehenä ja joskus, kun tilaisuus

siihen sattui, söin ja joinkin kuvernöörin kanssa. Ja niin olin, kuten

jo sanottu, täydellisesti tyyni ja tyytyväinen, mikä kuitenkin ilmeni

minussa vain minun luonteelleni ominaisella tavalla.

Tapahtui sitten eräänä päivänä, kun minä työskentelin tuuheiden

palmupuiden varjossa, että Lydia tuli lyhyessä ajassa kolme kertaa

luokseni, ilman että hänellä oli siellä mitään toimitettavaa.

Ensi kerralla istuutui hän kumossa olevalle kopalle ja söi pienen

rasiallisen punaisia kirsikoita lakkaamatta minulle pakinoiden ja

pakottaen minutkin puhumaan. Toisella kerralla tuli hän ja asetti

kopan aivan lähelle sitä ruusupensasta, jota juuri puhdistin, sijottui

taasen istumaan kopalle ja alkoi ommella valkeata silkkinauhaa siroon

yömyssyyn, tai mikä se lie ollut; sillä selvään en sitä voinut nähdä,

minä kun tällä kertaa tuskin katsoin häneen ja otin hänestä muutenkin

varsin vähän vaaria, sillä olin hieman hämilläni. Hän lähti pian

ja tuli kolmannen kerran kantaen kädessään hienoa taiteellisesti

kaunistettua kiinalaista kärsivällisyyspeliä, asetti vanhan kopan

vähän kauemmaksi, istuutui sille selin minuun ja alkoi hiljalleen

ottaa selkoa pelistä. Nyt katselin lakkaamatta häneen, kunnes hän,

pistäen pelin taskuunsa, äkkiä nousi seisaalleen ja harvinaisen

kaunista säveltä hyräillen läksi pois minuun katsomatta. Tämä kaikki

tuntui minusta hieman ihmeelliseltä, ja sieluni nyrpisti kaikessa

hiljaisuudessa nenäänsä tälle tapaukselle. Mutta siitä hetkestä lähtien

olin rakastunut Lydiaan.

Mitä ihmeellisimmän ja suloisimman mielenliikutuksen valtaamana

jätin puuni silleen, noudin kaksipiippuisen pyssyni ja samoilin koko

iltapäivän avarassa metsässä. Useita otuksia näin kyllä tielläni, mutta

unohdin niitä ampua; sillä juuri kun aioin tähdätä, johtui mieleeni

tuon naisihmisen menettely ja otus katosi näkyvistä.

Mitä hän sinusta tahtoo, ajattelin, ja mitä tuo kaikki merkitsee?

Mutta sillä aikaa kun mietin sinne tänne, syntyi minussa jo salaa

suuri kiitollisuus kaikesta mahdollisesta ja mahdottomasta, joka siinä

saattoi piillä, samalla kun järjestysaistini ja tieto oman personani

mitättömyydestä ja vähäisestä viehätysvoimasta ankarasti kinasi

kaikenlaisia utukuvia vastaan. Kun en tällä kertaa tullut hullua

viisaammaksi, kääntyivät ajatukseni äkkiä siihen selityskeinoon, että

tämä näköjään niin suloinen ja siveellinen neiti lopulta olikin ihan

yksinkertaisesti kevytmielinen ja turmeltunut olento, joka antautuisi

tekemisiin kenen kanssa hyvänsä eikä halveksisi tilaisuutta alottaa

halvan aliupseerinkin kanssa huonoa juttua. Tämä kirottu ajatus tuotti

minulle sellaista tuskaa ja tapasi minut niin äkkiä, että raivoissani

ammuin kuoliaaksi tavattoman suuren ja äreän metsäkarjun, joka juuri

syöksyi esiin korkeiden vuoriyrttien seasta. Minun luotini osui melkein

samassa silmänräpäyksessä sen otsaan kuin tuo katala ajatus minun

päähäni, ja minusta tuntui jo, kuin olisi tuon petoeläimen kohtalo

ollut kadehdittava minun asemaani verraten. Istuin pedon kuolleelle

ruumiille; silmäini ohi väikkyi neidon sorja vartalo ja näin selvästi

ne kolme kertaa, jolloin hän tuli luokseni, näin jokaisen hänen

liikkeensä ja muistin joka sanan, jonka hän oli puhunut. Tämä suloinen

muisto täytti ajatuksissani ihmeellisellä tavalla koko sen ajan, jonka

olin ollut hänen läheisyydessään, myöskin sen, jolloin olin vielä

ollut täydellisesti levollinen. Samoin kuin aivan selkeällä säällä

sateen edellä voi nähdä kaukaisiltakin vuorilla useita yksityisiä

esineitä, joita ei muulloin voi huomata, ja samoin kuin hiljaisena yönä

kuulee kaukaisen kellon lyönnin, samoin havaitsin minä nyt ihmeekseni

hänen jokaisen liikkeensä ja toimensa tuolta ajalta, jokaisen eri

esiintymisensä tietämättäni painuneen muistooni, ja melkeinpä jokaisen

hänen sanansa, vähäpätöisimmänkin ja merkityksettömimmänkin, olin

kuulevinani selvästi kaikuvan korvissani tässä erämaan hiljaisuudessa.

Ne olivat kaikki ikäänkuin salassa uinuneet povessani ja tämänpäiväinen

kohtaukseni tytön kanssa oli niin sanoakseni vetänyt sulun niiden

edestä tai sytyttänyt tulen kuivaan lyhteeseen. Näissä mietteissäni

unohdin jälleen kehnon vihani ja aloin kaivella hyvää muistiani, enkä

jättänyt huomioonottamatta pienintäkään piirrettä siitä kuvasta, jonka

olin Lydiasta saanut. Tällä tavoin unohdin taasen aikeeni matkustaa

kotiin ja antauduin suloisten houreitteni valtaan; kuitenkaan en enää

voinut olla tytön läheisyydessä yhtä vapaa ja levollinen kuin ennen, ja

kun en osannut keksiä mitään parempaa, kartoin niin paljon kuin suinkin

hänen seuraansa askaroidakseni hänellä sitä enemmän ajatuksissa.

Niin kului kolme tai neljä viikkoa ilman että mitään muuta tapahtui

kuin että minä huomasin hänen kaikessa varovaisuudessaankin, jota

hän tästä lähtien noudatti, käyttävän hyväkseen jokaista tilaisuutta

tehdäkseen tai sanoakseen jotakin minulle mieleistä, rupesipa hän

kokonaan puhumaan minun suullani, käyttämään minun lausetapojani ja

arvostelemaan asioita samaan tapaan kuin minäkin. Tämä ei alussa

näyttänyt minusta mitenkään kummalliselta, koska ennenkin mielihyvällä

olin ollut huomaavinani hänellä olevan aivan samat mielipiteet kuin

itselläni; hän nauroi samoille asioille, joille minunkin täytyi

nauraa, ja suuttui milloin minäkin näin olevan syytä suuttua. Mutta

lopulta tuli se niin ilmeiseksi, että hän koetti elää mieliksi

minulle, joka tuskin puhuin hänelle sanaakaan, eikä niinkuin vallaton

teeskentelijä, vaan kuin yksinkertainen viaton lapsi, niin että jouduin

kokonaan hämilleni enkä enää tiennyt, miten minun piti menetellä.

Silloin keksin itseäni parantaakseni tehokkaan keinon vanhassa hyvin

esitetyssä jurotustaidossani ja paadutin itseni kokonaan siihen,

vaikka se ei juuri hauskaa ollutkaan. Nyt näytti hän käyvän todella

alakuloiseksi ja murheelliseksi, äänettömäksi ja araksi, mikä hänen

muutoin niin iloisessa ja vapaassa olennossaan teki erinomaisen

viehättävän vaikutuksen, juuri sentähden, ettei naisten yleensä, kuinka

vähäpätöisiä he sitten lienevätkin, näe esiintyvän niin pelokkaina

ja ujoina. Päinvastoin luulevat he, ettei mikään sovellu heille

niin hyvin kuin tavaton varmuus ja julkeus. Kun nyt muun lisäksi

vanha kuvernööri päästi ilmoille minulle käsittämättömän ja vähemmän

miellyttävän luonteensa ja alkoi pistellä ja ivailla hokien ainakin

kymmenen kertaa päivässä: "Totta tosiaan, Lydia, sinä olet rakastunut

Jukkaan!" niin kävi asema minulle kovin tuskalliseksi, sillä pidin

tällaista huonoa pilaa hänen tyttäreensä nähden kömpelönä ja mauttomana

ja itseeni nähden tunnottomana ja raakana, ja usein olin aikeissa sanoa

hänelle sen suoraan ja heittää hiton haltuun koko miehen. Jälkimäinen

aikeeni toteutuikin siihen nähden, että aloin vetäytyä kuoreeni,

elää kokonaan omaa elämää. Lydia kävi hiljaiseksi, niin jopa kävi

hän kalpean ja kärsivänkin näköiseksi, mikä minua suuresti suretti,

ilman että ymmärsin, miten asia olisi parannettavissa. Mutta kun hän

huolimatta minun käytöksestäni uudelleen alkoi kulkea jälessäni ja

hankkia itselleen tekemistä siellä, missä minä satuin oleskelemaan,

jouduin epätoivoon ja epätoivossani rupesin pitämään yllä katkonaista

ja merkityksetöntä pakinaa hänen kanssaan. Emme keskustelleet ollenkaan

mistään, annoimme vaan toisillemme sekavia ja kurjia viittauksia,

ikäänkuin olisimme molemmat olleet vähämielisiä. Mutta me emme

kumpikaan näyttäneet sitä huomaavan, vaan hymyilimme toisillemme

kuin lapset. Unhotin kaiken muun ja olin iloinen pakinoidessani

hänen kanssaan. Mutta tämä onni ei kestänyt monta minuuttia, sillä

levollisuuden ja järkevyyden puutteessa kadotimme kohta keskustelumme

juonen ja aloimme näyttää kahden lapsen kaltaiselta, joilta on auennut

helminauha ja jotka surumielin näkevät helmien putoavan maahan ja

joutuvan hukkaan. Siten kului taasen viikkokausia, ennen kuin uudelleen

antauduimme enempään kanssakäymiseen, enkä minä suinkaan ottanut ensi

askelta, sillä olin päättänyt pysyä huoneessani ja olla tekemättä

minkäänlaisia tyhmyyksiä näiden hiukan omituisten ihmisten kesken.

Satoja kertoja puuhailin lähtöä sieltä, mutta aika liukui niin nopeasti

käsistäni, että minun aina täytyi lykätä tuumani toimeenpano. Minun

ajatukseni olivat kokonaan kiintyneet suhteesemme ja sentähden kävikin

minun hullusti.

Kuvernöörin kirjat olin lukenut kannesta kanteen enkä enää voinut

niistä mitään oppia. Lydia, joka näki minun usein lukevan, käytti

tarjoutuvaa tilaisuutta hyväkseen ja antoi minulle luettavaksi omia

kirjojaan. Niiden joukossa oli paksu nide kuin käsiraamattu ja

sangen hengellisen näköinen, se kun oli sidottu mustiin kullalla

koristettuihin nahkakansiin. Mutta siinä olikin pelkkiä murhe- ja

huvinäytelmiä, painettuina hienoilla englantilaisilla kirjasimilla.

Kirjaa kutsuttiin Shakespeareksi, jonka kirjottama se oli ja jonka pää

oli kuvattu sen kansilehdelle. Tämä viettelevä väärä profeetta vei

minut koreasti satimeen. Hän kuvailee nimittäin maailmaa joka puolelta

ja totuudenmukaisesti, mutta vain sellaisena, jollaisena se yleensä

kaikissa ihmisissä esiintyy, jotka niin hyvässä kuin pahassa seuraavat

vain sisäistä olemustaan ja taipumustaan kukin luonnonlaatunsa mukaan

ja jotka sitä tehdessään ovat kristallinkuultavia kuin kirkkain vesi.

Kun huonot kirjamiehet vallitsevat keskinkertaisuuden ja värittömän

puolinaisuuden maailmaa ja vievät heikkoja päitä harhaan ja täyttävät

ne mielettömillä houreilla, niin tämä kirjailija sitä vastoin esittää

maailmaa kokonaisena ja ehyenä, se on sellaisena kuin sen tulisi olla,

ja siten saattaa hän järkevät harhaan, jos he maailmasta luulevat

tämän todellisen elämän löytävänsä. Niin saattaa kyllä tapahtua tässä

matoisessa maailmassa, mutta ei koskaan siellä, missä me olemme, eikä

silloin kun me elämme.

On olemassa vieläkin yllin kyllin pahanilkisiä naisia, mutta he

eivät kävele öisin niin kauniisti kuin lady Macbeth eivätkä hiero

yhteen niin pelokkaasti pieniä käsiään kuin hän. Ne myrkynsekottajat,

joita me tapaamme, ovat röyhkeitä ja rohkeita, mutta eivät kirjota

omaa elämäntarinaansa eivätkä perusta rihkamakauppaa, kun ovat

rangaistuksensa kärsineet. Vieläkin on olemassa ihmisiä, jotka ovat

olevinaan Hamleteja, ja kerskailevat siitä, ilman että heillä on

aavistustakaan todellisen Hamletin suurista sydämen aarteista. Täällä

on murhaaja ilman Macbethin pirullista ja kuitenkin inhimillistä

miehuutta ja tuolla Richard Kolmas ilman hänen sukkeluuttaan ja

kaunopuheisuuttaan. Täällä on Borgia, joka ei ole kaunis, tuolla

toinen, joka ei ole lahjakas, tuolla kolmas, joka on henkevä mutta

ei viisas ja ymmärtää kyllä tehdä ihmisiä onnettomiksi, mutta

ei itseään onnelliseksi. Meidän Shylockimme leikkaisivat kyllä

viipaleen lihaamme, mutta he eivät uskaltaisi sitä julkisesti myydä

eivätkä meidän aikaisemme Venetian kauppiaat saattaisi asemaansa

jonkun tyhjäntoimittaja-ystävän tähden vaaraan, mutta kyllä typerän

osakekeinottelun takia, eivätkä he häviön jälkeen pidä läheskään niin

synkkämielisiä puheita, vaan näyttävät vain nolon näköisiltä. Kuitenkin

on, kuten sanottu, sellaisiakin henkilöitä maailmassa, mutta ei niin

kauniisti vierekkäin kuin noissa runoelmissa. Milloinkaan ei tapaa

niin täydellistä konnaa täyskuntoisessa miehessä eikä niin täydellistä

narria nerokkaassa hulluttelijassa, että heistä voisi saada kunnollisen

murhenäytelmän tai hyvän komedian.

Mutta minä luin nyt kaiket yöt tätä kirjaa ja vajosin siihen kokonaan,

sillä se näytti minusta perusteellisesti ja asiallisesti kirjotetulta

ja minusta tuntui sellainen teos yhtä uudelta kuin arvokkaaltakin.

Kun nyt kaikki siinä esitetään oivallisena, todellisena ja eheänä

ja minä sitä kaikkea pidin todellisuuden maailmana, niin luotin

Lydian johdattamana ehdottomasti tähän runoilijaan, etenkin hänen

naiskuvauksiinsa, ja arvelin, että minä nyt löytäisin valon ja

selvityksen sekavalle epäilykselleni ja tuskalleni.

Hyvä, ajattelin, nähdessäni nuo kauniit kuvat Desdemonasta, Helenasta,

Imogeneesta ja muista naisista, jotka naisellisen itsetyytyväisinä

kulkivat kaikenkaltaisten tarhapöllöjen jälessä ja riippuivat heissä

kiinni ajattelemattomina kuin viattomat lapset, hyvinä ja uskollisina

kuin sankarit, nuhteettomina ja luotettavina kuin taivaan tähdet:

hyvä! tässä on meidän suhteemme kuvattuna! Sillä arvelin että Lydia

oli juuri tuollainen luja, kaunis ja kauvaskantava naishaaksi, joka

heittää ankkurinsa vain _kerran_ ja silloin tutkimattomaan syvyyteen ja

joka hyvin tietää mitä tekee. Tämä ajatus nousi minussa kuin loistavan

kirkas päivä, ja sen valossa muistin nyt tuon kauniin olennon jokaisen

liikkeen ja sanan, eikä kestänyt kauan, ennen kuin hän minun silmissäni

kohosi kaiken sen yläpuolelle, mitä tuo kelpo runoilija oli keksinyt,

kun näin hänen ikäänkuin elävän runoelman käyvän ympäri päivän valossa,

lihana ja verenä, hänen, jolla oli todelliset sydämen lyönnit ja

todellinen niska täynnä kultaisia kiharoita.

Salaperäinen arvotus oli nyt saanut selityksensä eikä minulla ollut

muuta tekemistä kuin antautua Shakespearen kanssa kilvan runoiltuun

autuuteen ja vaivalla tukea vähäpätöistä ja vähän viehättävää

personaani pysymään pystyssä tässä kohtalon tai kuninkaallisen

jalomielisen naisen minulle valmistamassa onnenkeikauksessa, ja

sadoittain suunnitelmia ja aikeita liittyi kohta ihanaan ilmalinnaani.

Sillä rajattomalla kiitollisuudella ja kunnioituksella, jota tällöin

rakastettuani kohtaan tunsin, oli juurensa suureksi osaksi minun

liehakoidussa itserakkaudessani. Minun selitystapani oli ainoa, joka

näytti minusta mahdolliselta pakottamatta minua halveksimaan ja

surkuttelemaan tuota rakasta olentoa, ja se syvä kunnioitus, jota häntä

kohtaan tunsin, oli tullut minulle elämäntarpeeksi ja sydämeni vapisi

hänen edessään niin kuin ei koskaan ennen kenenkään ihmisen tai minkään

villipedon edessä.

Niin samoilin minä puolen vuotta ympäri kuin unissakävijä, yhtä

täynnäni unelmia kuin omenapuu hedelmiä, tulematta askeltakaan

edemmäksi suhteessani Lydiaan. Minä pelkäsin pienintäkin tapahtumaa

kuin kunnon kristitty kuolemaa, jota hän vavisten kammoo, vaikkakin hän

tietää sen avulla pääsevänsä ijäiseen autuuteen. Mutta aivoissani oli

varsin kirjavaa, tositapahtumat ja mitä hirvittävimmät luulottelut,

kaikki mitä ihanimmassa sopusoinnussa kukoistivat siellä toistensa

vieressä. Minä laiminlöin tehtäväni enkä enää kelvannut mihinkään.

Enimmän suututti minua se, että minun täytyi ukon kanssa pelata

tuntikaudet shakkia, jota tehdessäni olin pakotettu kiinnittämään

huomioni peliin, ja vain hetken loma-ajan raskaille lemmenajatuksilleni

sain, kun peli oli loppunut ja nastoja jälleen asetettiin paikoilleen.

Minä annoinkin sentähden niin pian kuin suinkin, ilman että sallin sen

erikoisesti pistää silmiin, tehdä itseni "matiksi" ja työskentelin

sitten niin kauan kuninkaan ja kuningattaren, juoksijan, hevosen ja

talonpojan asettamisessa paikoilleen ja siirtelin torneja niin kauvan

sinne tänne, että kuvernööri jo arveli minun tulleen lapseksi uudelleen

ja huvikseni leikkivän nastojen kanssa.

Lopulta uhkasi kuitenkin koko elämäni liueta toimettomaan uneksimiseen

ja minä olin vaarassa joutua hullujenhuoneen asukkaaksi. Sen lisäksi

olin, huolimatta kaikista kultaisista unelmistani, sanomattoman

alakuloinen ja surullinen, ja todellisuus tuntui minusta, kuten aina

siltä, joka on kokonaan unelmiensa vallassa, perin jäähdyttävältä

ja kylmäkiskoiselta. Todellisen elämän ihania ruusuja ympäröi aina

suojeleva oasvarustus. Mitä ystävällisempi ja helpommin lähestyvä Lydia

oli, sitä epävarmemmaksi ja epäilevämmäksi kävin minä, koska itsestäni

tunsin, kuinka vaikeata on tuntea todellista rakkautta, nimittämättä

sitä kokonaan oikealla nimellään. Ainoastaan silloin, kun hän näytti

ankaralta, surulliselta ja kärsivältä, sain jonkinlaisen aiheen

järjelliseen toivoon, mutta se vaivasi minua sitten sitä kovemmin,

enkä pitänyt itseäni sen arvoisena, että hän olisi minuuttiakaan minun

tähteni kärsinyt, minun, joka olisin mielelläni laskenut pääni maahan

hänen tallattavakseen. Sitten suututti minua sekin, että hän tahtoi

minua näyttämään rakastuneelta narrimaiselta räätäliltä, vaikka en

sitä lainkaan ollut, ja minä tavallani olin jo päättänytkin häntä

miellyttääkseni muuttua lauhkeammaksi. Lyhyesti, olin joutumaisillani

kokonaan sekaannuksiin, en osannut enää toimittaa mitään tehtävää

oikeassa järjestyksessä sekä olin vaarassa tulla alennetuksi

sotamieheksi taikka kokonaan erotetuksi, jollen tahtonut liehakoivana

onnenonkijana, joka ei enää kelpaa mihinkään, takertua iäksi päiviksi

kuvernöörin taloon.

Kun sitten englantilaiset joutuivat arveluttavaan vihollisuuteen

intialaiskansojen kanssa ja niitä vastaan alkoi sotaretki, joka

myöhemmin kävi hyvin veriseksi, tein nopeasti päätökseni ja

astuin uudelleen komppaniaani kunnon aliupseerina otettuani eron

kuvernööristä. Tämä ei tahtonut ottaa eroani kuuleviin korviinsa, vaan

rukoili, pyysi ja mairitteli minua jäämään, tehden siinä samaa kuin

kaikki sellaiset ihmiset, jotka luulevat muiden ruumiineen sieluineen

päivineen olevan heidän käytettävissään kuluttamassa heille aikaa ja

pitämässä huolta heidän mukavuudestaan. Lydia tuskin näyttäytyikään

kolmeen neljään päivään, jolloin lähdöstäni oli puhetta. Ja kun se

tapahtui, ei hän lainkaan luonut katsettaan minuun tai heitti vain

lyhyen, ja kuten minusta näytti, vihaisen silmäyksen, mutta ainoastaan

silmät olivat vihaisen näköiset, sillä hänen kulkunsa ja muut

liikkeensä olivat niin hiljaiset, jalot ja hillityt, että hänen kaunis

vihansa oikein raateli sydäntäni. Sain myöskin kuulla, että hän tuli

aamuisin hyvin myöhään makuuhuoneestaan ja että hänellä oli päänsärkyä.

Se viittasi siihen, ettei hän öisin nukkunut, ja kun minä viime päivänä

sattumalta näin hänet ikkunassa, olin huomaavinani, että hänen silmänsä

olivat itkettyneen näköiset; hän vetäytyikin minun kulkiessani ohitse

nopeasti ikkunasta. Kaikesta huolimatta astelin minä tyynesti jäykillä

vääpelinaskeleillani ja toimitin asiani kuntoon katsomatta oikealle tai

vasemmalle. Iltapuoleen lähdin renkipojan kanssa käymään vielä kerran

istutusmaan halki neuvoakseni häntä sen hoidossa ja tehdäkseni hänestä,

niin hyvin kuin se kävi päinsä, väliaikaisen puutarhurin siksi kunnes

otollisempi henkilö ilmaantuisi. Seisoimme juuri minun kasvattamassani

kauniissa ruusumetsässä, puut ulottuivat juuri kasvoihin saakka ja

olivat niin tiheässä, että ruusut hosuivat puutarhassa kulkijaa nenään,

mikä oli varsinkin kuvernööristä erittäin hauskaa, hänen kun ei

tarvinnut kumartua ruusua taittamaan. Minun jakaessani neuvoja pojalle,

tuli Lydia sinne ja lähetti apulaiseni jollekin asialle sekä viipyi,

kaiken aikaa lähtöä tehden ja muutamia ruusuja poimien, luonani sen

ajan kuin poika oli poissa. Minä puistelin hetken ruusunoksaa ja kun

käännyin ympäri näin kyyneleiden putoilevan tytön silmistä. Minun oli

vaikeata itseäni hillitä, mutta teeskentelin, etten ollut mitään nähnyt

ja kiiruhdin paikalta. Mutta tuskin olin kulkenut kymmentä askelta, kun

kuulin ja tunsin, kuinka hän, väliin juosten, väliin taasen seisahtuen

tuli perässäni. Sitä tapahtui pitkän matkan. Minä en voinut tätä enää

kestää, käännyin äkkiä ympäri ja sanoin hänelle, hänen ollessa tuskin

kolmea askelta minusta: "Minkätähden kuljette jälessäni, neiti?"

Hän jäi seisomaan paikoilleen kuin käärmettä säikähtänyt ja kävi,

samalla kun hän loi katseensa maahan, tulipunaiseksi kasvoiltaan;

sitten muuttui hän kalpeaksi ja vapisi koko ruumiissaan, luoden samalla

sanaakaan sanomatta suuret siniset silmänsä minuun. Viimein sanoi hän

äänellä, jossa ilmeni loukattu ylpeys ja kevyt surumielisyys: "Luulenpa

saavani omalla maallani liikkua, missä tahdon!"

"Se on tietty", mutisin puoliääneen ja kuljin eteenpäin. Hän oli nyt

minun kohdallani ja kulki rinnatusten kanssani. Mutta minä astuin,

voimakkaasti liikutettu kun olin, pitkin, ripein askelin, niin että

hän huolimatta voimanponnistuksistaan ainoastaan vaivoin saattoi minua

seurata, ja kuitenkin teki hän sen. Minä katselin häneen jonkun kerran

syrjästä ja näin, että hänen silmänsä taaskin täyttyivät kyynelillä,

samalla kun ne surullisen alakuloisina olivat tähdätyt maahan. Minunkin

kasvojani poltteli ja minunkin silmäni kävivät kosteiksi. Asema oli

nyt kehittynyt huippukohtaansa, niin että minä olin tekemäisilläni

joko tyhmyyden tai sydämettömän teon, vaikka en ollut aikonut

kumpaakaan. Kuitenkin ajattelin siinä hänen vieressään astellessani

kurjassa sydämessäni: Jos tuo nainen sinua rakastaa ja jos sinä joskus

kunniallisella tavalla onnistut voittamaan hänen kätensä, niin pitääkin

sinun häntä palvella kuolemaan saakka uskollisena, olipa sitten että

hän olisi vaikka itse piru!

Samalla tulimme paikalle, missä kasvoi parikymmentä oranssipuuta, jotka

täyttivät ilman hyvänhajuisella tuoksullaan, kun tuuli puistutteli

siroja ja kauniita puunrunkoja. On kuin tuntisin vielä nytkin niiden

huumaavan tuoksun, kun sitä ajattelen; varmaankin teki se saman

vaikutuksen myöskin minun rinnallani kulkevaan olentoon, niin että hän

kuvitteli intohimonsa, joka itse asiassa oli rakkautta häneen itseensä,

olevan rakkautta mieheen, sillä hän istuutui rahille oranssipuiden alle

ja laski kauniin päänsä käsiinsä. Kultaiset kiharat valahtivat alas ja

runsaat kyyneleet virtasivat sormien välitse.

Minä seisahduin hänen eteensä ja sanoin aralla äänellä: "Mitä te

tahdotte, mikä teidän on, neiti Lydia?"

"Mitä te tahdotte!" vastasi hän. "Onko koskaan ketään kaunista

ja hienoa naista tällä tavalla rääkätty ja kidutettu! Mistä

raakalaismaasta olettekaan kotoisin? Minkälainen puupalikka teillä on

sydämen asemasta!"

"Miten minä sitten kidutan ja rääkkään?" kysyin kokonaan hämilläni.

Sillä olipa että hänellä oli hyvä sydän, niin ei tuollainen puhe

tuntunut minusta olevan paikallaan.

"Te olette raaka ja röyhkeä mies!" sanoi hän luomatta katsettaan maasta.

Nyt en enää voinut pidättää itseäni vaan sanoin: "Te ette puhuisi noin,

neiti, jos te tietäisitte kuinka vähän raaka ja röyhkeä sydämeni on

teitä kohtaan! Juuri minun kohteliaisuuteni ja alamainen mieleni ovat

syynä siihen, että —"

Kun minä lopetin, katsoi hän taas minua kohti ja kasvoillaan

tuskallisen rukoileva hymyily kysyi hän: "Kuinka?" Ja sitä tehdessään

loi hän minuun katseen, joka vei viimeisenkin arveluistani. Minä,

joka en luullut voivani langeta koskaan rakastamani naisen jalkoihin,

koska pidin sellaista hulluutena ja teeskentelynä, minä samanen en

tiennyt nyt mistä se tuli, että yht'äkkiä ryömin hänen edessään ja

kokonaan tunteideni vallassa kätkin pääni hänen hameensa laskoksiin,

joita kuumin kyynelin kostuttelin. Hän sysäsi minut kohta luotansa ja

käski minun nousta maasta. Kun sen olin tehnyt, hymyili hän entistä

sydämellisemmin ja kauniimmin, ja minä huudahdin: "Niinpä tahdon

teille sen sanoa j.n.e." ja kerroin hänelle koko tarinani sellaisella

kaunopuheliaisuudella, jollaiseen en ennen arvellut kykenevänikään.

Hän kuunteli uteliaasti kertomustani, enkä minä siitä unohtanut mitään

alusta tuohon hetkeen saakka, vaan loin hänestä yltäkylläisestä

sydämestäni kuvan, joka eli minun sielussani, ja kerroin, kuinka olin

yli puolen vuoden ajan uutterasti ja uskollisesti sitä sommitellut

ja täydentänyt. Hän hymyili itsekseen, loi silmänsä alas ja kuunteli

tyytyväisyydellä, nojaten poskensa käteen, ja hän näytti nyt siinä

istuessaan entistä enemmän onnelliselta lapselta, jolle on annettu

toivottu leikkikalu; hän sai kuulla, ettei mitään hänen hyveistään,

viehätyksestään ja sanoistaan ollut mennyt minulta hukkaan. Sitten

ojensi hän minulle kätensä ja sanoi, ystävällisesti punastuen, mutta

samalla itsetyytyväisellä varmuudella: "Minä kiitän teitä, ystäväni,

teidän sydämellisestä taipumuksestanne! Uskokaa minua, minua surettaa

suuresti, että te olette minun tähteni saanut kärsiä niin paljon tuskaa

ja surua. Te olette oikea mies ja minun täytyy teitä kunnioittaa siitä,

että olette kykeneväinen kauniiseen ja syvään tunteeseen!"

Tämä tyyni puhe putosi kuin jääpala kuumaan vereeni; kuitenkin

ajattelin antaa hänelle sydämestäni anteeksi, jos hän tahtoisi tekeytyä

kainoksi ja sievisteleväksi, ja mukautua kaikkeen, mitä ikinä sitten

hänen päähänsä saattoi pistää.

Vastasin hänelle kuitenkin murheellisena: "Välipä minusta, kaunis

Lydia. Mitä merkitsee kaikki, mitä minä kärsin, olen kärsinyt ja tulen

vielä kärsimään yhdenkin ikävän ja tuskallisen minuutin rinnalla, jonka

olen teille tuottanut? Miten voin minä arvoton poloinen sitä korvata

tai jälleen hyväksi tehdä?"

"Niin", sanoi hän, yhä katsoen maahan ja yhä vielä hymyillen, vaikkakin

hiukan toisella tavalla, "niin, minun täytyy myöntää, että teidän tyly

ja jäykkä käytöksenne on tuottanut minulle harmia, jopa suruakin, sillä

en ollut sellaiseen tottunut, sitä vähemmän, kun itse kaikkialla,

minne tulin, osotin kohteliaisuutta ja ystävällisyyttä. Teidän

näköjään karkea kylmäkiskoisuutenne on minua kauheasti suututtanut,

sen vakuutan teille, ja vielä enemmän, kun isäni ja minä olemme teistä

paljon pitäneet. Sitä rakkaampaa on minulle nyt huomata, että teillä

sentään on hiukan tuntoa, ja ettei minun enää tarvitse epäillä omaa

arvoani, sillä minua loukkasi enimmän juuri epäilys omasta arvostani,

omasta personastani, joka jo alkoi nousta ankaraan kapinaan. Muuten,

hyvä ystävä, en tunne mitään rakkautta teitä yhtä vähän kuin ketään

muutakaan kohtaan, ja minä toivon, että te kaikkine ihastuksinenne ja

kohteliaisuuksinenne, jota nyt olette osottanut, mukaudutte siihen mikä

on välttämätöntä, olematta minulle vihainen."

Jos luulette, että tämän suoran tunnustuksen jälkeen raukesin

neuvotonna tyhjiin hänen edessään, niin olette erehtyneet. Sydämeni oli

vavissut naisen edessä, jota luulin hyväksi ja rakastettavaksi, mutta

tuon kavalan ja itserakkaan pedon edessä vapisin yhtä vähän kuin olin

tottunut vapisemaan tiikerien ja käärmeiden edessä. Päinvastoin, sen

sijaan että olisin joutunut hämilleni ja epätoivoon enkä olisi hennonut

luopua harhaluulostani, niinkuin usein tuollaisissa tapauksissa sattuu,

olin äkkiä niin kylmän järkevä kuin ainoastaan se mies voi olla, jota

on häpeällisesti parjattu ja loukattu, taikka niinkuin metsämies,

joka ajaessaan takaa jaloa ja arkaa metsäkaurista näkeekin edessään

hurjan villisian. Omituinen ilmeinen kylmyyden väristys valtasi minut

nähdessäni tuon kaunottaren silmieni edessä. Se oli vielä kauneuden

lumousta.

Jollen olisi ollut niin päivän paahtama kuin olin, olisin tällä

hetkellä näyttänyt yhtä valkealta kuin oranssin kukat pääni päällä,

kun hänelle lyhyen vaitiolon jälkeen vastasin: "Siis säilyttääksenne

korkeaa käsitystänne personallisesta viehätyksestänne oli teille

mahdollista tuhlata kaikkia rakkauden ja kiintymyksen merkkejä? Tätä

tarkotusta varten kuljitte perässäni kuin viaton lapsi, joka hakee

äitiään, puhuitte aina minulle mieliksi, kävitte kalpean ja kärsivän

näköiseksi, vuodatitte kyyneliä ja olitte niin hilpeän iloinen, milloin

puhuin sanankin teidän kanssanne?"

"Jos minun käytökseni on tuollaiselta näyttänyt", puhui hän yhä

itsetyytyväisen näköisenä, "niin lienee se sellaista ollut. Te olette

nyt pahoillanne, turhamainen mies, ettette sittenkään ole ollut noin

kaihoisan ja rajattoman naisellisen kiintymyksen esine ja etten

minä ole ollut sellainen kaipauksesta määkivä karitsa, jona olette

itserakkaudessanne minua pitänyt!"

"En ole ollut itserakas, neitiseni", vastasin minä. "Ja sitäpaitsi,

jos itse Kristus tunsi moninkertaista rakkautta ihmisiä kohtaan ja

jos ihmiskunta on aina tuntenut korkeimman onnensa olevan siinä, että

se on voinut olla tämän jumalaisen rakkauden arvoinen, ja on aina

sitä etsinyt, niin miksi pitäisi minun hävetä sitä, että luulin itse

olevani samanlaisen rakkauden esine? Tietäkää, neiti Lydia, minä

lasken sen itselleni kunniaksi, että jouduin teidän viehätyksenne

orjaksi, että ennemmin uskoin turmeltumattoman mielen yksinkertaiseen

rakkauteen ja hyvyyteen nähdessäni siitä niin selviä merkkejä kuin

että turmeltuneen tavoin siinä kaikessa olisin vainunnut vain tyhmää

narripeliä. Sillä tyhmä on tämä teidän juttunne! Mitä tukea antaa se

teidän itserakkaudellenne, kun olette käyttänyt sellaisia keinoja

voittaaksenne halvoista sotilaista halvimman, te, kaunis ja ylhäinen

englantilainen neiti?"

"Mitä tukea ja takeita?" vastasi Lydia, joka nyt vaaleni ja joutui

hämilleen, "ah, teidän rakkautenne, jonka olen vihdoinkin pakottanut

teidät ilmaisemaan! Ettehän toki kieltäne, ettette olisi ollut

rakastunut ja minullehan juuri kerroitte, kuinka teitä miellytin?

Miksi ette jöröydessänne antanut siitä pienintäkään merkkiä, niinkuin

kehnoimmallekin ja vaatimattomimmallekin miehelle sopii, olipa hän

sitten vaikka lammaspaimen, niin olisi koko tämä narripeli, joksi te

sitä nimitätte, meiltä säästynyt ja minä olisin ollut tyytyväinen!"

"Jos olisitte jättänyt minut rauhaan, kaunokaiseni", vastasin minä,

"niin olisitte sillä voittanut enemmän. Te näytätte unohtaneen, että

ihastukseni nyt muuttuu aivan toiseksi tunteeksi, katkeruudeksi."

"Se ei merkitse mitään", sanoi hän, "minä tiedän nyt kerta kaikkiaan,

että olen teidät hurmannut ja että asun veressänne! Olen kuullut

kertomuksenne ja tullut vakuutetuksi vallotuksestani. Kaikki muu on

yhdentekevää. Niin käy tässä maailmassa, hyvä herraseni, ja niin

rangaistaan niitä, jotka tekevät rikoksen kuningatar Kauneuden

valtakunnassa!"

"Se valtakuntapa näyttääkin olevan mustalaisliiton kaltainen. Kuinka

voitte kiinnittää hattuunne sulan, jonka olette varastanut kuin halvin

maantierosvo, vastoin oikean omistajan tahtoa?"

Hän vastasi: "Tällä alalla, hyvä herra omistaja, luetaan rosvous

varkaalle kunniaksi, ja teidän vihanne todistaa vain, kuinka syvään

olen teihin satuttanut".

Niin riitelimme runsaan puolen tunnin ajan tuoksuavassa oranssilehdossa

käyttäen mitä katkerimpia ja tylyimpiä sanoja ja minä koetin turhaan

tehdä hänelle selväksi, ettei tämä salassa punottu rakkausjuttu

lainkaan voinut olla hänelle sen arvoinen kuin hän sitä piti. Minun

todisteluni ei tapahtunut ainoastaan loukatusta ylpeydestä ja

tyhmyydestä, vaan oli sen pohjalla halu herättää hänessä edes rahtunen

tunnetta hänen menettelytapansa vääryydestä ja epäsiveellisyydestä.

Mutta turhaan! Hän ei ottanut ymmärtääkseen, että rakkaus ainoastaan

silloin syttyy täyteen ja hillittömään liekkiin, kun sillä on

toivon mahdollisuus, ja että jälkimäisen tunnoton teeskentely

aina on ja jää epäsiveelliseksi teoksi, sitä tunnottomammaksi,

kun petetty on yksinkertaisen luottava ja rehellinen. Aina palasi

hän siihen tosiasiaan, että olin tehnyt rakkaudentunnustuksen

ja hän, jolla muutoin tuntui olevan niin terve arvostelukyky,

heitteli nyt mielettömiä, pikkumaisia ja sopimattomia lauseita muka

todistuskappaleina sekaisin ja osotti sillä olevansa todellinen lapsi.

Koko sinä vuonna, jonka olimme yhdessä olleet, en ollut puhunut niin

paljon hänen kanssaan kuin tämän riidan aikana ja minä sain nähdä —

oi taivaan Herra! — että hän oli suurisuuntainen nainen, jolla oli

kaikki todellisen naisen liikkeet ja tuntomerkit ja ennen kaikkea

kamarineitsyen aivot — sellaisen, jollaisia sittemmin näin tusinoittain

Pariisin pikkuteattereissa! Tämän kinan kestäessä ahmin kuitenkin

häntä yhä silmilläni, ja hänen käsittämätön ja perusteeton, niin

personalliselta näyttävä kauneutensa vaivasi sydäntäni yhtä paljon

kuin meidän sanasotamme. Mutta kun hän lopulta alkoi puhua aivan

järjettömästi ja häpeämättömästi, huusin minä hänelle, samalla puhjeten

katkeriin kyyneliin: "Oi neitiseni, te olette suurin aasi, minkä

milloinkaan olen nähnyt!"

Hän pudisti suuttuneena kiharaista päätään ja hänen muutoin niin

kauniin suunsa ympärille ilmestyi raivostunut ja ruma piirre.

Sen piti kai esittää pilkallista hymyä, mutta se todisti suurta

hämillejoutumista.

"Niin", sanoin minä pyyhkien nyrkilläni kyyneleitäni, "ainoastaan

me miehet voimme muutoin olla aaseja, se on meidän etuoikeutemme,

ja kun teitä siksi kutsun on se eräänlainen kunnian- ja arvonosotus

teitä kohtaan. Jos olisitte vähänkin vähäpätöisempi kuin olette, niin

kutsuisin teitä aivan yksinkertaisesti kehnoksi hanheksi."

Nämä sanat sanottuani käännyin vihdoinkin ja lähdin kulkemaan pois, sen

koommin taakseni katsomatta, mutta sydämessäni asui tunne siitä, että

nyt olin ijäksi päiviksi jättänyt kaiken sen todellisen onnen, mikä

minulle elämässäni lieneekin aiottu, ja että tästä hetkestä oli minun

hurskas uskoni mokomiin olennoihin tipotiessään.

"Tässä on nyt seuraus onnettomasta juroudestasi!" sanoin itselleni.

"Jos alunpitäen olisit hetkisen ystävällisesti puhellut hänen kanssaan,

niin ei sinulta olisi jäänyt salaan, minkä hengen lapsia hän on, eikä

sinua olisi niin karkeasti vedetty nenästä. Hyvästi ijäksi, kaunis

ilmalinnani!"

Ottaessani sitten sekavin mielin kuvernööriltä jäähyväiset, katsoi

tämä minuun hilpeän veitikkamaisesti ja iski silmää. Huomasin, että

hän tunsi juttuni ja että hän oli jo ennakolta jotain aavistanut ja

tunsi nyt jonkinlaista vahingoniloa. Kun hän muutoin oli rehellinen

ja kunnollinen mies, ei hänen hilpeytensä voinut muuta olla kuin

samaa iloa, jota jokainen poroporvari tuntee julmastakin pilanteosta.

Entisinä aikoina huvittelivat suuret herrat sillä, että juottivat

narrejaan, kääpiöitään ja muita alamaisiaan juovuksiin ja sitten

valoivat vettä heidän päälleen taikka heitä muutoin rääkkäsivät.

Nykypäivinä ei tuo huvitus enää ole sivistyneiden herraimme mieleen;

sen sijaan huvittelevat he panemalla toimeen kaikenlaisia pieniä

häiriöitä, ja kuta vähemmän sellaiset poroporvarit itse ovat kykeneviä

suureen ja syvään intohimoon, sitä voimakkaammin tuntevat he tarvetta

enemmän tai vähemmän halpamaisilla keinoilla herättää sitä niissä,

joita he pitävät soveliaina menemään heidän sydämettömästi asettamiinsa

hiirensatimiin. Kun nyt ei kuvernöörikään pitänyt arvolleen

sopimattomana käyttää omaa tytärtään mokomana syöttinä, niin ei minulla

puolestani ollut siihen enää mitään lisättävänä, vaan otin, odottamatta

kuormavankkureita, jotka myöhemmin lähtivät samaan määräpaikkaan,

itsepäisesti raskaan laukkuni ja muskettini selkääni ja vein pienen

pääarmeijasta jälkeenjääneen sotilasparven yön halki rykmenttiin, mikä

oli lähtenyt jo varhain edellisenä aamuna.

Vaivaloisen ja sitkeän marssin jälkeen äkkäsin joutuneeni kokonaan

uuteen maailmaan, kun taistelut olivat alkaneet ja itäintialaisen

armeijan joukot ottelivat hurjien vuoristoheimojen kanssa

indobrittiläisen valtakunnan äärimmäisillä rajoilla. Muutamat

komppaniat meidän joukostamme olivat alinomaa eturinnassa. Mutta eräänä

päivänä joutuivat meidän miehemme tykkänään saarroksiin, me tapasimme

itsemme rosvonnäköisten ratsumiesten, elefanttien ja kirjavasti

maalattujen ja kullattujen vaunujen keskeltä, joissa viimemainituissa

istui hiljaisia ja kauniita intialaisia nimiruhtinaita, joita

heidän hurjat sotapäällikkönsä nukkeina kuljettivat mukana. Meidän

kaikki upseerimme kaatuivat tuona päivänä ja joukkomme suli puoleen

entisestään. Koska pysyin uskollisesti paikoillani ja tein muutamia

urhoollisuuden näytteitä, saavutin komppanian ensimäisen luutnantin

arvon ja aseman ja sotaretken päätyttyä olin korotettu kapteeniksi.

Kapteenina sain toimekseni kahden vuoden aikana noin

sadanviidenkymmenen miehen keralla vartioida pientä raja-seutua,

joka oli vallotettu alueemme täydennykseksi. Olin tällä ajalla ylin

valtijas tässä pakanallisessa maankolkassa. Olin nyt yksinäisempi

kuin koskaan ennen elämässäni olin ollut, epäluuloinen koko maailmaa

kohtaan ja ankara virantoimituksissani olematta silti pahanilkinen tai

oikeudeton. Minun päätehtäväni oli perustaa kristillinen poliisilaitos

ja suojella lähetyssaarnaajiamme heidän toimissaan. Mutta kaikkein

tärkeimpänä huolenani oli estää intialaisten vaimojen polttamista

heidän miestensä kuoltua, ja kun alkuasukkailla oli oikea kiihko rikkoa

englantilaisia lainmääräyksiä ja paistaa toisiaan elävältä aviollisen

uskollisuuden kunniaksi, niin täytyi meidän alinomaa olla jalkeilla

sitä estääksemme. He olivat siitä nyreissään ja tyytymättömiä kuin jos

hallitus olisi heiltä kieltänyt luvallisen huvituksen. Kerran olivat

he eräässä kaukaisessa kylässä viekkaasti ja salaa saaneet asian niin

pitkälle, että rovio jo paloi ilmitulessa, kun minä hengästyneenä

ratsastin paikalle ja hajotin väkijoukon. Roviolla makasi vanhan

kuivettuneen ukkorähjän ruumis, joka jo haisi hiukan käryltä. Mutta

hänen rinnallaan lepäsi kuvankaunis tuskin kuusitoistavuotias tyttönen,

joka hymyssä suin hopeankirkkaalla äänellä lauloi rukoustaan. Onneksi

ei tuli vielä ollut poloiseen tarttunut, niin että minä juuri ehdin

hevosen selästä hypättyäni tarttua hänen sievään jalkaansa ja vetää

hänet alas halkopinolta. Hän riuhtoi kuitenkin kuin riivattu ja tahtoi

kaikin mokomin tulla poltetuksi yhdessä vanhan ukkorähjän kanssa, niin

että minulla oli täysi työ häntä kiinni pitäessäni ja hillitessäni.

Tavallisesti eivät leskipoloiset paljon tällaisesta pelastuksesta

voittaneet, sillä he joutuivat omaistensa silmissä äärettömän häpeän

ja halveksunnan alaisiksi eikä hallitus puolestaan pannut rikkaa

ristiin tehdäkseen heille heidän pelastetun elämänsä kärsittäväksi.

Tämän pienen lesken tulevaisuudesta onnistui minun kuitenkin pitää

huoli siten, että hankin hänelle myötäjäiset ja naitin hänet kastetulle

hindulaiselle, joka palveli väessämme, ja tälle pysyikin pelastettu

uskollisena.

Mutta tämä kummallinen tapaus pani ajatukseni liikkeelle ja herätti

minussakin toivon päästä nauttimaan tuollaista ehdotonta uskollisuutta,

ja kun ei minulla ollut ketään naista tätä mielitekoani tyydyttämässä,

vajosin kokonaan vienoon kaipaukseen saada itse olla noin uskollinen,

ja samalla aloin tulisesti ikävöidä Lydiaa. Kun minulla nyt oli

upseerin arvo ja hyvät tulevaisuuden toiveet, ei minusta näyttänyt

mahdottomalta sittenkin vallottaa tuota kaunotarta, jos hän vielä oli

saatavissa, ja mielettömässä toivossa vahvisti minua sekin seikka, että

hän oli nähnyt niin paljon vaivaa pannakseen pääni pyörälle. Jotain

arvoa lienee sinulla sentään, ajattelin, ollut hänen silmissään, muuten

ei hän varmaankaan olisi pitänyt sinusta niin paljon lukua. Tuumasta

toimeen. Olin saanut päähäni hulluuden naida Lydia, jos hän minusta

huolisi, sellaisena kuin hän oli, hänen personallisen kauneutensa

tähden, jolla ei ollut vertaistaan, olla hänelle rajattoman uskollinen

ja nöyrä, pitää hänen oikkujaan ja huonoja ominaisuuksiaan hyveinä ja

nauttia niistäkin kuin parhaista herkuista. Niin, minä haaveilin niin

paljon, että hänen vikansa, yksinpä hänen silloin tällöin ilmenevä

tyhmyytensäkin muuttuivat kalliimmiksi kaikkia maallisia hyvyyksiä,

ja tuhansissa eri muunnoksissa vääntelin ja kääntelin mielessäni

tätä seikkaa ja kuvailin itselleni elämää, jossa viisas ja neuvokas

aviomies osasi muuttaa rakastettavan rouvansa oikut ja puutteellisuudet

joka päivä ja joka hetki sieväksi ja hupaiseksi leikiksi ja kullata

hänen tyhmyytensä rakkauden ja uskollisuuden loistolla, niin että

rouva saisi hymyillen lukea nekin ansiokseen. Herra ties, mistä sain

noin toimeliaan mielikuvituksen, arvatenkin taas tuosta onnettomasta

Shakespearesta, jonka tuo pieni noita oli minulle antanut ja jolla hän

oli minut kaksin kerroin myrkyttänyt. Sitä vain ihmettelin, oliko hän

koskaan itse hartaudella sitä lukenut!

Lyhyesti, kun unelmani taasen olivat saaneet minut valtaansa ja kun

pian sain vapautusta toimestani rajan vartijana, otin virkaloman ja

matkustin päätäpahkaa kuvernöörin luo. Hän vietti aikaansa vanhaan

tapaan ja otti minut ystävällisesti vastaan, myöskin hänen tyttärensä

oli edelleen hänen luonaan ja kohteli hänkin minua ystävällisemmin

kuin olin odottanut. Tuskin olin hänet nähnyt ja kuullut hänen puhuvan

jonkun sanan, kun jo olin kokonaan hänen vallassaan ja minun tuumani

sai siten uutta yllykettä. Minusta tuntui, etten voisi enää koskaan

olla iloinen, jollen saisi sitä toteutumaan.

Mutta hän harrasti nyt vallotustyötään kuumeenomaisella kiihkolla,

julkisesti ja mitä suurisuuntaisemmin. Hän oli suin päin joutunut

onnettoman itserakkautensa uhriksi. Häntä ympäröi nyt joukko jotenkin

raakoja ja turhamaisia upseereja, jotka tekivät hänelle oikeata

hovipalvelusta ja sanoivat hänelle vain sellaisia asioita, joita

hän mielellään halusi kuulla, välittämättä siitä kuinka tosia ne

olivat. Siinä oli kokonainen parvi narrimaisia ja sisällyksettömiä

olentoja, joiden rohkeimmatkin houkkiomaisuudet otettiin vastaan mitä

rakastettavimmalla tavalla, kunhan ne vaan osottivat palvelevaa mieltä

ja pitivät yllä tuon onnettoman uskoa itseensä. Olipa hän aikansa

kuluksi hurmannut yhden rummuttajaparankin, joka nyt haltioissaan

kuljeskeli ympäri ja kaikkialla asettui kaunottaren tielle; ja

suutarin, joka teki hänen kenkänsä, oli hän saattanut niin hulluksi,

että tämä hänelle kenkiä tuodessaan aina etehisessä otti esille harjan

ja pienen peilin ja silitteli huolella päätänsä kuin kissa, sillä

hän odotti aina että nyt jotakin varmaan tapahtuisi. Kun suutarin

nähtiin tulevan piiloutui koko joukko nähdäkseen tuon poloisen tekevän

hupaisia valmistuksiaan. Ihmeellisintä oli, ettei kukaan suuttunut

Lydian menettelystä ja ettei häneltä siis sen enempää odotettu, vaan

pidettiin hänen käytöstään hänen arvonsa mukaisena, joten minä siis

olin ainoa, jolla oli hänestä jaloja ajatuksia sydämessäni. Kaikki nuo

hovinarrit, joita minä halveksin, mutta jotka ottivat tytön sellaisena

kuin hän oli, näyttivät sentähden viisaammilta kuin minä syvällisine

rakkauksineni. Ei, hän on kuitenkin, ajattelin mielessäni, sellainen,

joksi olen häntä kuvitellut, ja juuri sentähden että nuo kaikki muut

ovat pässinpäitä, ovat he niin julkeita häntä kohtaan eivätkä tiedä,

mitä hänessä on ja mitä hänessä voisi olla. Ja levottomana odotin

tilaisuutta saadakseni asettaa hänen eteensä peilin, jossa hän näkisi

paremman kuvansa ilman kaikkea sitä arvotonta lisää, mikä oli häneen

tarttunut. Mutta ulkonainen siivous ja arvokkaisuus, josta en parhaalla

tahdollakaan voinut luopua, tekivät minulle mahdottomaksi heittäytyä

tuohon apinaparveen tai ottaa pienintäkään askelta Lydiaa kohti.

Kävin hajamieliseksi ja kärsimättömäksi, otin yht’äkkiä eron Intian

armeijasta lähteäkseni kotimatkalle ja unohtaakseni tuon onnettoman

naisen.

"Niin tulin Pariisiin ja viivyin siellä muutamia viikkoja. Kun siellä

näin paljon kauniita ja älykkäitä naisia, ajattelin, että paras keino

saada onneton lemmenjuttuni unohtumaan olisi tirkistellä kauniisiin

naisten kasvoihin ja sen tähden kuljeskelin teatterista teatteriin

ja muualle, missä heidän oli tapa oleskella; annoinpa viedä itseni

muutamiin hyviin perheisiin ja seuroihinkin. Niinpä näinkin useita

siroja vartaloja jaloine liikkeineen ja piirteineen ja silmiä, joissa

älykkäät ajatukset kuvastuivat, mutta kaikki mitä näin, toi vaan

mieleeni Lydian ja oli hänelle eduksi. En voinut häntä unohtaa ja niin

olin edelleen häneen onnettomasti rakastunut. Minussa liikkui mitä

salaperäisin ja ihmeellisin tunne, kun häntä ajattelin. Minusta tuntui

kuin olisi maailmassa välttämättömästi täytynyt olla nainen, jolla

oli täsmälleen Lydian ulkomuoto ja käytös, lyhyesti nainen, jolla oli

hänen paremmat puolensa, mutta myöskin hänen muut puolensa sellaisina

kuin minä niitä kuvittelin, ja minusta näytti mahdottomalta ennen

päästä rauhaan kuin olin löytänyt tällaisen todellisen Lydian. Taikka

tuntui minusta kuin olisi velvollisuuteni ollut etsiä oikea sielu

tuohon puolieräiseen olentoon. Sanalla sanoen, tulin jälleen sairaaksi

kaipauksesta häneen, ja kun ei käynyt päinsä palata takaisin Intiaan,

etsin uutta auringonhellettä, vaaroja ja toimintaa ja antauduin

ranskalais-afrikalaisen armeijan palvelukseen. Matkustin heti Algeriaan

ja olin pian tämän maan äärimmäisillä rajoilla, missä temmelsin

auringonpaahteessa hehkuvalla hiekalla ja taistelin kabylien kanssa."

Tällä hetkellä sattui juuri nukkuva Ester, ainainen kiusantekijä,

uneksimaan, että hän putosi portailta päälleen, ja tätä uneksiessaan

kolisteli hän tuolillaan. Nyt katsahti kertoja ympärilleen ja

huomasi kuulijainsa nukahtaneen. Samassa huomasi hän vasta heille

kertoneensakin ainoastaan lemmentarinansa, häpeili sitä ja toivoi,

etteivät he olisi mitään kuulleet. Hän herätti naiset ja pyysi heitä

menemään levolle ja itsekin etsi hän vuoteensa ja pitkään, mutta

rauhallisesti huokaisten nukkui hän sille. Hän venyi vuoteellaan yhtä

kauvan kuin muinoin laiskana ja toimettomana poikasena, niin että

äidin täytyi tulla häntä herättämään. Kun he sitten kaikki istuivat

aamiaispöydässä ja joivat kahvia, puhui hän kertomustaan jatkaen:

"Jollette olisi nukkuneet, olisitte saaneet kuulla, miten minä

Itä-Intiassa olin muuttumaisillani juropäästä erittäin sävyisäksi

ja ystävälliseksi mieheksi erään kauniin naisihmisen takia, mutta

kuinka jurouteni tekikin minulle pahan kepposen, se kun esti minua

pääsemästä lähemmin tuntemaan tuota naista ja sai minut sokeasti häneen

rakastumaan; kuinka sitten tulin petetyksi ja lähdin uutena jurottajana

Intiasta Afrikaan ranskalaisten palvelukseen pudottaakseni siellä

turbaanipäiden hupaisia tornimaisia olkihattuja ja halkaistakseni

heidän kallojaan, jota viimemainittua teinkin niin suurella innolla,

että pääsin kohoamaan myöskin Ranskan armeijassa ja tulin everstiksi ja

olen sitä yhä edelleen.

Olin taasen yhtä harvapuheinen ja yksivakainen kuin koskaan ennen ja

ainoat iloni olivat velvollisuuksieni täyttäminen ja leijonanajo.

Jälkimäistä harjotin ihan yksinäni, lähtien aina jalkaisin, ottamatta

mukaani muuta asetta kuin hyvän pyssyn, etsimään petoa, jonka

löydettyä sitten oli tarjolla vain kaksi mahdollisuutta, joko osata

hyvin, tai joutua itse surman suuhun. Tämän suuren vaaran alinomainen

uudistaminen ja lopullisen harhalaukauksen mahdollisuus sopi hyvin

luonteelleni eikä mikään ollut minusta hauskempaa kuin harhailla

ypöyksin päivänpaahtamilla ylängöillä väkevän ja hurjan pedon jälessä,

joka sekin oli minut huomannut ja alkoi saman jurottelun minun kanssani

kuin minä hänen kanssaan. Olipa sitten kerran noin neljä kuukautta

takaperin paikkakunnalla nähty tavattoman suuri jalopeura, tämä

samanen, jonka vuodan näette tässä; se harventeli beduinien karjoja,

ilman että sen kimppuun oli voitu päästä, sillä se näytti olevan perin

kavala veitikka. Se teki joka päivä pitkiä matkoja ristiin rastiin,

niin että minä, jonka tapana oli metsästellä jalan, sain kauan aikaa

sitä etsiskellä, ennen kuin sain sen näköpiiriini. Kun olin nähnyt sen

jo pari kolme kertaa pääsemättä ampumamatkalle, oppi se minut tuntemaan

ja huomasi hyvin, että minulla oli jotain kaunaa sitä kohtaan. Se

alkoi kauheasti karjua ja vetäytyi pakosalle kohdatakseen taas minut

jossain toisessa paikassa; ja niin kiertelimme toisiamme useita päiviä

kuin kaksi vihaista kissaa, minä äänettömänä kuin hauta, ja leijona

tavantakaa hurjasti ärjäisten.

Eräänä päivänä olin lähtenyt liikkeelle ennen auringonnousua ja

valinnut ennen kulkemattoman suunnan, koska leijona edellisenä

päivänä oli liikuskellut päinvastaisella taholla ja tehnyt siellä

epäonnistuneen ryöstöyrityksen; siihen nähden että sen seudun

asukkaat olivat karjoineen vetäytyneet pakosalle, arvelin, että

nälkäinen erämaan herra viime yönä lienee valinnut toisen suunnan,

niinkuin sitten todella olikin tapahtunut. Auringon noustessa

astelin verkalleen kukkulaista kullankeltaista ketoa, jonka nousut

heittivät pitkiä taivaansinisiä varjoja kellertävälle maalle. Taivas

oli tummansininen kuin Lydian silmät, jotka äkkiarvaamatta tulivat

mieleeni; kaukaisuudessa häämöttivät siniset vuoret, joille se

arabialainen kaupunki oli rakennettu, missä minä asuin, ja toisella

suunnalla näkyi taivaanrannalla metsää ja vihreitä kosteikkoja,

joista voi mustana pilvenä erottaa beduinien teltoista nousevan

savunkin. Kaikkialla vallitsi kuoleman hiljaisuus eikä yhtään elävää

olentoa ollut näkyvissä. Minä astuin kuilun partaalle, joka ulettui

yli koko tämän vuoriseudun, eikä ollut nähtävissä ennen kuin kulkija

oli saapunut sen reunalle. Sen pohjalla juoksi viileä ja kirkas puro

ja sillä kohdalla, missä minä seisoin olivat puron reunat kokonaan

kukoistavien oleanderi-pensaiden vallassa. Ei voinut mitään kauniimpaa

nähdä kuin näiden pensaiden kirkas vihreys ja niiden tuhannet

ruusunpunaiset kukkaset sekä niiden siimeksessä juokseva kuultava vesi.

Näköalan kauneus herätti minussa eloon monivuotisen kaipuuni ja minä

unohdin, miksi täällä samoilin. Halusin tunkeutua oleanderien läpi

juomaan purosta ja tässä hullussa aiheessani laskin pyssyni maahan

ja kapusin vikkelänä rinnettä alas puron reunalle, missä heittäysin

pitkälleni ja join purosta, kastelin kasvoni ja ajattelin kaikkea

tätä tehdessäni kaunista Lydiaa. Vaivasin päätäni mietiskelemällä,

missä hän oleskelee, missä hän kuljeskelee ja kuinka hänen yleensä on

käynyt. Silloin kuulin aivan läheltäni leijonan lyhyen karjahduksen,

joka pani maan tärisemään. Kuin salaman lyömä kapsahdin seisaalleni

ja aloin kavuta rinnettä ylös, mutta jäin kuin naulattu paikoilleni

nähdessäni tuon suuren pedon tuskin kymmenen askeleen päässä minusta

juuri pyssyni kohdalla. Ja samaan asentoon kuin olin seisahtunut jäin

seisomaan silmät kiinnitettyinä petoon. Heti minut nähtyään kyyristäysi

se maahan valmistautuen hyökkäykseen, juuri kaksipiippuisen pyssyni

päältä, joka makasi poikkipäin sen vatsan alla, ja jos olisin vähänkin

liikahtanut, olisi peto heti tehnyt loikkauksensa ja repinyt minut

armotta palasiksi. Mutta minä seisoin järkkymättä paikoillani pitkät

ajat, kääntämättä silmiäni siitä ja ilman että sekään hetkeksikään

hellitti pitämästä minua silmällä. Se heittäytyi mukavasti maahan ja

tarkasteli siitä minua. Aurinko kohosi korkeammalle, ja kun kauhea

kuumuuskin alkoi minua vaivata, kului aikani hitaasti kuin helvetin

iäisyys. Herra ties, mitä kaikkea aivoissani liikkui; minä kiroilin

Lydiaa, jonka pelkkä ajatteleminen oli saattanut minut tähän pulaan,

minä kun hänen tähtensä unohdin aseeni maahan. Tuhat kertaa aioin jo

tehdä kaikesta lopun ja syöstä pedon kimppuun paljain käsin; mutta

rakkaus elämään vei aina voiton ja minä seista jurottelin siinä kuin

kiveksi muuttunut Lotin vaimo tai auringonkellon viisari; minun varjoni

kiersi tunti tunnilta ympäri, pieneni jo aivan lyhyeksi ja alkoi

taasen pidentyä. Tämä oli katkerin jurotus, johon milloinkaan olen

antautunut, ja lupailin ja vannoin mielessäni, että, jos tästä vaarasta

pelastuisin, tulisin sävyisemmäksi ja ystävällisemmäksi, matkustaisin

kotia ja tekisin elämän itselleni ja muille niin mieluisaksi kuin

mahdollista. Hiki valui virtana ruumiistani, minä vapisin tuskallisesta

ponnistuksestani pysytellä yhdessä kohdin liikkumattomana, sillä

jos liikutin vain kuivettuneita huulianikin, niin nousi leijona jo

puolittain kohoksi, heilutti takaruumistaan ja murisi, niin että

taas nopeasti suljin suuni ja purin hammasta. Kun minun näin täytyi

minuutti minuutilta kulutella aikaani, katosi vähitellen minusta

kaikki viha ja katkeruus itse leijonaakin kohtaan, ja kuta heikommaksi

minä kävin, sitä kärsivällisemmäksi tulin samalla kantamaan rohkeasti

kaikki kärsimykseni. En olisi kuitenkaan, kun päivä jo alkoi kääntyä

loppuunsa, jaksanut kauvan kestää, jollei äkkiä odottamaton apu olisi

ilmestynyt. Leijona ja minä olimme niin toistemme lumoissa, ettei

kumpikaan meistä huomannut kahta sotamiestä, jotka tulivat leijonan

takaa ja olivat jo siitä korkeintaan kolmenkymmenen askeleen päässä.

He olivat päivän töiden päätyttyä lähetetyt minua hakemaan. Heillä oli

ordonanssikiväärinsä olkapäillään ja minä näin niiden välkynnän kuin

taivaallisen armon auringon hohteen samaan aikaan kuin vihollisenikin

kuuli sotilasten askeleet erämaan hiljaisuudessa. Miehet olivat jo

kaukaa huomanneet aseman ja lähestyivät niin hiljaa kuin suinkin.

Äkkiä huusivat he: "Leijona! Apua everstille!" Leijona kääntyi heitä

kohti, hyökkäsi ylös, avasi raivoten kitansa, vimmoissaan kuin itse

piru, ja näytti hetken ajan olevan epätietoinen, kenen kimppuun ensin

hyökkäisi. Mutta kun molemmat sotamiehet reippaina ranskalaisina

arvelematta hyökkäsivät sen kimppuun, loikkasi se niitä kohti. Samassa

silmänräpäyksessä makasikin jo toinen heistä pedon käpälän alla, ja

hänen olisi käynyt huonosti, jollei toinen samalla hetkellä olisi,

laukaistuaan pyssynsä petoa kohti, upottanut painettinsa puolikymmentä

kertaa sen kupeeseen. Mutta hänenkin tuhonsa olisi jo ollut

lähellä ellen minä vihdoin olisi päässyt pyssyni luo ja laukaissut

taistelupaikalle juosten enemmittä arveluitta molemmat panokset pedon

korvaan. Leijona ojentui suoraksi maahan, mutta karkasi kohta taasen

ylös ja täytyi vielä laukaista sitä kohti joku laukaus, ennenkuin se

jälleen kaatui ja lopuksi saimme lyödä kaikki kolme pyssynperämme

pirstaleiksi sen kalloon, ennen kuin se heitti sitkeän henkensä. Kukaan

meistä ei, ihmeellistä kyllä, ollut saanut mitään vammoja, ei hänkään,

joka oli maannut leijonan alla, lukuunottamatta revittyä nuttuaan ja

muutamia kelpo naarmuja hartioissa. Niin päättyi tämä asia onnellisesti

tällä kertaa ja me olimme vihdoinkin kaataneet kauvan etsityn pedon.

Nautittuani vähän viiniä ja leipää sain taasen entisen rohkeuteni

ja minä naureskelin kuin hupsu sotilasteni kanssa, jotka suuresti

ihmettelivät everstinsä ystävällisyyttä ja puheliaisuutta.

Vielä samalla viikolla panin lupaukseni täytäntöön, jätin

erohakemukseni ja nyt olen täällä."

Tämmöinen oli kertomus Jukan elämästä ja vaelluksesta ja hänen

omaisensa ihmettelivät suuresti hänen ajatuksiaan ja hänen tekojaan.

Hän jätti äitinsä ja sisarensa keralla Seldvylan ja asettui kanttoonin

pääkaupunkiin, missä hänellä oli tilaisuutta kokemuksineen ja

tietoineen tulla maalleen hyödylliseksi mieheksi, ja hänestä tulikin

työkuntonsa ja järkkymättömän levollisen ystävällisyytensä tähden

kunnioitettu ja rakastettu kansalainen; sillä hän ei enää koskaan

osottanut taipumusta entiseen käytöstapaansa.

Esteriä ja äitiä harmitti vaan se, etteivät he olleet kuulleet

tarinaa Lydiasta, ja he pyytelivät Jukkaa sitä heille kertomaan.

Mutta hän sanoi, että he olisivat sen saaneet kuulla, elleivät olisi

nukkuneet; hän oli sen kerran kertonut eikä sitä enää milloinkaan

tekisi, se oli ensimäinen ja viimeinen kerta, jolloin hän jollekin

tästä lemmenjutustaan oli kertonut, ja sillä hyvä. Lopputulos tästä

hänen kertomuksestaan oli se, että hän vieraalla maalla oli naisen ja

petoeläimen kautta vapautunut tavakseen tulleesta jurottelusta.

Hänen äitinsä ja sisarensa pyysivät saada tietää ainakin sen naisen

nimen, joka heille kaukaisen syntyperänsä tähden oli niin kokonaan

outo, ja utelivat alinomaa: "Mutta mikä oli edes hänen nimensä?" Mutta

Jukka vastasi yhtä taipumattomana:

"Olisitte olleet tarkkaavaisia! En lausu sitä nimeä enää!" Ja hän piti

sanansa. Kukaan ei kuullut hänen enää sitä nimeä lausuvan, ja hän

näytti itsekin sen lopulta unohtaneen.