Rattaiden kolinaa ei kuulunut enää; katu oli taas hiljainen.
"Ah!" Tukahduttaen epätoivonhuudahduksensa hän poistui akkunasta ja
peitti kasvonsa käsillään. Miksi hän tuota miestä rakasti — eikö hän
tiennyt, että Erik oli heikko, ettei hänellä ollut kylliksi voimia
olla mies, taistella omakseen se, joka hänestä näytti saavuttamisen
arvoiselta? Olisiko se sitten ollut niin vaikeaa? Hän ei ollut edes
koettanutkaan!
Irenen kyyneleet vuotivat, kuumina, herkeämättömästi; hänen sydämensä
oli autio ja tyhjä.
Maailma tuolla ulkona — erämaa. Ei mitään kauneutta enää, ei vuoria, ei
laaksoja, ei puita, ei kukkia — hiekkaa — hiekkaa — hiekkaa.
Kuin vainajan haamu vaelteli Irene koko päivän noita tuttuja teitä;
miksi hän jäi vielä tänne? Hän kysyi sitä itseltään, tietämättä mitä
vastata. Hän ei voinut lähteä, hänen täytyi vielä odottaa, odottaa —
mitä?!
Eloton yksinäisyys ympärillä, ruumis jäykkänä, sielu turtana. Niin
kului ensimmäinen päivä, niin toinenkin. Eliköhän hän vielä, vai oliko
jo kuollut?
Kolmannen päivän aamuna Irene Lang istui metsässä, siinä, missä kallio
suistuu jyrkästi kuiluun. Kauemmaksi hän ei jaksanut, vaan kyyrötti
tässä kivellä tuijottaen kaihoavin silmin syvyyteen — kunpa makaisi
tuolla alhaalla! Varmaan tuntuisi hyvältä laskea ruhjoutuneet jäsenensä
levolle vaahtoisaan vuorijokeen. Mutta kuihtua näin aamukasteen
kaipuussa ennen päivänkoittoa, hämärässä — hän värisi ja puri hampaansa
yhteen. Syvään painui hänen päänsä, kunnes se vihdoin oli polvilla — ei
mitään nähdä, ei mitään kuulla, ei mitään ajatella!
Hän ei huomannut, että hänen takaansa kallioiselta polulta kuului
askeleita. Ne kävivät sitä kiireisemmiksi, mitä lähemmä ne saapuivat.
Miesolento riensi nopeasti epätasaista tietä, kiviä putoili kolisten,
rapisten sieltä täältä syvyyteen. Nyt — yksinäinen istuja säpsähti,
hypähti pystyyn, silmät selkoselällään, kädet eteenpäin ojennettuina
— yksi ainoa vihlova huudahdus. Ja sitten hehkuvat kädet hänen
ympärillään, vielä hehkuvammat huulet hänen huulillaan, synkin yö
ja häikäisevin päivä molempien silmissä. He eivät nähneet mitään —
ainoastaan toisensa.
"Sinä — sinä — sinä palaat — minun luokseni!" Naisen äänessä värisi
hiutuvaa hellyyttä, arkaa autuutta.
"En kestänyt — minun täytyi saada nähdä sinut — minä — minä" hän
syleili naista lujemmin, tempasi hänen päänsä rintaansa vasten —
"minä olen karannut heidän luotaan, he luulevat minun menneen erään
opintotoverini luo Reinin rannalle, itse he ovat jo kotona, älä heistä
mitään — suutele minua, sano minulle, että rakastat minua, sano se
vielä kerta, vielä kerta! Olen palannut luoksesi — vielä yksi pitkä,
pitkä autuas päivä ja sitten — hyvästi!"
"Hyvästi?!" Naisen käsivarret, jotka vielä äsken olivat hänen
ympärilleen kietoutuneina, vaipuivat alas ikäänkuin hervottomina. Hän
katsoi mieheen, ikäänkuin tämä puhuisi mielettömyyksiä. "Yksi pitkä,
autuas päivä — ja — ja sitten — sitten — hy-hyvästi?" Hän änkytti.
Mies sävähti hehkuvan punaiseksi ja sitten hyvin kalpeaksi, nyökäytti
ääneti päätään, jääden eteensä tuijottamaan.
Naisen katse riippui hänessä ikäänkuin tahtoen imeä sanat hänen
huuliltaan. Niin katsoo varmaankin oikeusistuimen edessä tuomiotaan
odottava tuomarin huulia, jotka joko lausuvat hänelle kuolemantuomion
tai antavat elämän.
"Ero — eroko? Yksi — ai-no-a päiväkö?"
"Minun täytyy, Irene, en voi muuta." Tuskaisen hämmentyneenä mies
siveli tukkaansa. "Älä kiduta minua, älä katso minuun noin — älä
katsele minua noin!" Kiivastuen hän polki jalkaa. "Minä kerta kaikkiaan
en voi muuta, olen antanut sanani — minä — se murtaisi Annan sydämen!"
Hän punastui taas tuntien valehdelleensa. "Minun asemani ei ole
sellainen, että voisin — hyvä Jumala, en voi kiinnittää itseeni ketään,
joka — joka" — hän levitti sormensa kuten hakien ilmasta oikeata sanaa.
"Minä rakastan aina sinua, Irene, iäti! Vannon sen, vain sinua yksin!"
Hän tarttui naisen jääkylmään käteen ja painoi sen polttavia silmiään
vasten.
"Sinullekin on parempi, niin, parempi sinullekin, Irene" — miehen ääni
kohosi ikäänkuin tukeakseen hänen omaakin uskoaan — "mitä sinä tekisit
miehellä sellaisella, kuin minä olen? Taloustoimilla, pikkuhuolilla?
Vapaana sinun täytyy olla elämän korkeuksissa, suru antaa sinulle
vihkimäsuudelman, sinusta tulee suuri runoilijatar — vuosisatasi
ojentaa sinulle laakeriseppeleen, tiedän sen!"
Surumielinen hymy vilahti ainoana vastauksena naisen kasvoilla. Hän
seisoi kumarassa, jokaisesta miehen sanasta hän painui yhä enemmän
kokoon.
"Irene, älä seiso noin, älä katso noin minua! Meillä on vielä yksi
kokonainen, autuas päivä käytettävänämme!" Hän suuteli kiihkeästi
Irenen kasvoja.
Liikkumatonna antoi toinen sen tapahtua.
"Irene, oletko vihainen minulle?"
"En!" Nainen lysähti kuin piiskan sivalluksen kohtaamana kokoon. Hänen
kasvonsa vavahtelivat kouristuksentapaisesti; niissä oli taas entistä
katkeraa ylpeyttä. Hänen äänensä kuului värittömältä: "Tule siis!
Iloitkaamme tämä ainoa päivä" — hän naurahti lyhyesti, kimakasti,
särkyneellä äänellä — "ja sitten seuraa jäähyväiset!" — — —
Vähitellen hämärtyi ilta. Minne oli päivä häipynyt? He eivät sitä
tienneet. He eivät puhuneet erosta, sillä he olivat sopineet
matkustavansa kumpikin iltasella. Siten he saisivat vielä yön matkustaa
yhdessä aamuun asti, silloin saavuttiin rautateiden risteykseen,
missä heidän täytyisi erota, miehen itään, naisen länteen — mutta oli
vielä yö jäljellä, yksi ainoa yö! He olivat luonnottoman puheliaita,
ikäänkuin ottaakseen korvauksen tulevasta ikuisesta vaitiolosta. He
puhuivat enimmäkseen sellaisesta, mikä sillä hetkellä oli heistä
kauimpana, itsestänsä vähän. Miehellä oli epämääräinen tuskansekainen
pelko pauloihin joutumisesta; naisella hätä, ettei vain ilmaisisi
itseään. He eivät puhuneet rakkaudesta, sillä he eivät enää
uskaltaneet. Ja kuitenkin loistivat miehen silmät, ja naisen kasvoilla
hehkui punaisia pilkkuja.
Alhaalla savuttuneessa eteisessä kyti hämärä öljylamppu, kun he
astuivat taloon. Irenen oli ryhdyttävä kokoamaan tavaroitaan, sillä
varjot ulkona pitenivät. Vielä yksi tai kaksi tuntia, sitten saapuvat
vaunut, jotka vievät heidät asemalle. Sisältä keittiöstä kuului
astioiden kalinaa, kun vanha emäntä puuhaili illallishommissa,
avoimesta takasta löi tuli kapean punertavan valojuovan ovenraosta
ulos. Ei ketään ollut näkyvissä.
Irene astui hitaasti pää painuksissa portaita kohti; alimmalla
portaalla hän pysähtyi ja kääntyi.
Siellä seisoi mies eteisessä pää eteenpäin kurotettuna ja katseli hänen
jälkeensä: "Irene!" Se kuulosti omituisen käheältä.
Nainen säikähti ja katsoi häneen; katse sulautui pitkäksi ajaksi
katseeseen, ne tarkastivat toistensa koko olemuksen.
Ilma oli eteisessä ummehtunutta, tila ahdas, punertava heijastus
kutoi tuttavallisuuden verhon alastomille seinille. Täällä he olivat
lähempänä toisiaan, ei mikään avoin taivaansilmä nähnyt, ei mikään
puiden humina puhutellut.
"Irene!" Mies tarttui hänen pukuunsa ja piteli siitä kiinni. "Irene!"
"Mitä tahdot?" Naisen ääni oli käheä niinkuin miehenkin.
"Anna minun tulla kanssasi — en tahdo hukata minuuttiakaan — anna!"
Miehen nopea hengitys värisytti naista. "Irene — laske minut!"
Eteisessä oli melkein pimeä, kasvot vain valkeita pilkkuja, ainoastaan
silmät salamoivat vilkkuen toisilleen.
Nainen seisoi kuin kiinnikasvaneena alimmalla portaalla, miehen
sormet pitivät häntä kuten pihdissä — silloin — yhtäkkiä tempaus, hän
riistäytyi miehen käsistä, tyrkkäsi hänet taaksepäin, juoksi portaita
ylös, repäisi ovensa auki ja salpasi sen jälkeensä sisäpuolelta.
Rajusti nyyhkyttäen hän heittäytti vuoteensa vieressä olevalle tuolille.
Hän itki itkemistään, ja välillä hän kohotti päätään kuunnellen
alhaalta kaikuvia miehen askeleita. Ne olivat hänelle hyvin tutut, nyt
eteisessä — nyt ulkona kivityksellä — yhä kärsimättömästi edestakaisin,
edestakaisin. Nyt hän puheli — emäntä kai seisoi ovella — hän oli
varmaankin sanonut jonkun sukkeluuden, sillä vanhus nauraa hihitti ja
nyt nauroi hänkin. Kuinka hän saattoikaan tällä hetkellä nauraa ja
laskea leikkiä!
Nainen hypähti pystyyn ja hapuili vapisevin sormin, kunnes löysi
tulitikut. Hän sytytti lampun; ohimennessään hän näki peilistä omat
surulliset, vääristyneet kasvonsa. Kuumeisella kiireellä hän kokosi
tavaransa matkalaukkuun; kun hän sulki kannen, paukahti se kumeasti.
Loppu —! Ääneen voihkien hän tarttui tukkaansa.
Ulkona yhä edelleen nuo kärsimättömät askeleet, edestakaisin —
edestakaisin — edestakaisin — hajamielisesti hän katsoa tuijotti
eteensä tyhjyyteen. Silloin — seis! Nyt kuului kolinaa, ratinaa, vaunut
saapuivat!