"Niinkö?" Tämän ainoan sanan Erik sai suustaan, sitten hän siveli
tukkaansa ja seisoi tuijottaen kuten humalasta selvinnyt valkoista
paperia säännöllisine kirjaimineen. Hän tulee! Viha kuohahti
Dornin mielessä noita rauhallisia nukenkasvoja kohtaan; eikö siinä
jo ollut kylliksi, että hän sai koko ikänsä nähdä ne rinnallaan,
pitikö niiden nytkin tulla häiritsemään? Kahdentenakymmenentenä!
Ja tänään oli kahdeksastoista! Vielä kaksi päivää vapautta, kaksi
päivää häiritsemätöntä nautintoa. Mitähän Irene Lang sanoo? Dorn oli
puhunut hänelle morsiamestaan hyvin vähän, tuskin senkään vertaa kuin
tavallisesta yhdentekevästä asiasta kerrotaan; neiti Lang oli tuskin
kysellytkään sitä, sillä heillä oli niin paljon muuta puheltavaa.
Hänet valtasi jonkinlainen himo nähdä neiti Lang, puhua hänen kanssaan,
nauttia nämä kaksi päivää perinpohjaisesti! Hän tempasi hattunsa
naulasta ja riensi pitkin harppauksin kuin koulupoika kadun poikki.
Hän ei ollut vielä koskaan käynyt naapuritalon alueella; savuttuneessa
porstuassa puisten portaitten luona tuli vanha emäntä häntä vastaan ja
silmäili komeaa miestä hyväntahtoisin katsein: "Jaha, te ootte se herra
tuolta vastapäätä, joka aina kävelee meijän neidin kanssa! Joo, joo,
hän on puutarhassa!" Hän työnsi tohtorin eteisen läpi ja ystävällisesti
sysäsi hänet kapeasta peräseinän ovesta ulos.
Hän oli puutarhassa, pienessä alakuloisessa vuoristopuutarhassa,
jonka keskellä kasvoi rosoinen päärynäpuu; aidan vierellä oli pari
viheliäistä kukkapenkkiä, joissa kasvoi surkastuneita ruusuja ja
lakastuneita ukonhattuja ja niiden välissä rikkaruohoa. Hämärästä
eteisestä tultua huikaisi kirkkaus hänen silmiänsä, värisevä valo
sirotti vihreänpunaisia säkeniä ruohottuneelle tielle — tuolla seisoi
Irene keskellä puutarhaa päärynäpuun alla.
Hänen kasvonsa kirkastuivat, kun hän huomasi Dornin, ja hymy väreili
hänen suunsa ympärillä.
"Tekö? Oi, tekö jo näin varhain!"
"Viime yönä luin teidän kirjanne; koko yörauhani se maksoi minulle" —
Dorn tarttui hänen käteensä — "olen tuntenut samaa kuin te, olen
ymmärtänyt teidät — ennen päivänkoittoa. Te olette saanut minut syvästi
liikutetuksi!" Hän katsoi Ireneä puoleksi ihaillen, puoleksi tutkivasti
silmiin; ensin tämä kesti katseen, sitten hänen silmäluomensa äkkiä
laskeutuivat, polttava puna peitti hänen kasvonsa otsalta leviten yli
poskien ja korvien lujaan niskaan asti. Mies ei hellittänyt katsettaan
hänestä; naisen hämmennys ilahdutti häntä, se teki hänet nuoremmaksi,
hempeämmäksi.
Irenen toinen käsi, joka riippui velttona sivulla, liikkui epävarmasti
puvun poimuilla ylös ja alas, toista piti Dorn yhä kädessään. Nyt
tuntui vavistus noissa hoikissa sormissa, mies tunsi, miten ne
vavahtelivat hänen kädessään, miten ne koettivat irtautua, kuitenkaan
voimatta päästä irti. Mutta sitten Irene äkisti vetäisi kätensä irti.
Pää toisaalle kääntyneenä ja kukkapenkin puoleen kumartuneena hän
puhui jälleen tavallisella rauhallisella äänellään, jossa tosin oli
jonkinlainen ahdistunut sävy: "Olen iloinen siitä, mitä te sanotte.
Suuren yleisön tuomiosta en paljoa välitä; vaikka se minua kivittäisi,
niin kestäisin senkin. Mutta teidän moittivaa arvosteluanne en
kestäisi. On vain harvoja ihmisiä, joilta saa ymmärtämystä." Sitten
hän vihdoin kohotti katseensa, jolloin mies näki, että hänellä oli
kyyneleet silmissä.
Polttava levottomuus valtasi miehen, valvottu yö oli saanut hänet
hermostuneeksi. Hän tunsi polvissaan vavistusta, se työnsi häntä
eteenpäin kuin pyssynperällä, sitten taas pidätti häntä. Irene Lang
pani suuren arvon hänen arvostelulleen — vieläpä kaikkein suurimman
— niinhän hän juuri oli sanonut. — "Teidän moittivaa arvosteluanne
en kestäisi!" — Hän kumartui — kovin syvään hänen ei tarvinnutkaan
kumartua, sillä neiti Lang oli hänen pituisensa — ja painoi huulensa
puvun laskoksia silittelevälle hervottomalle kädelle.
Suudelma poltti, värisevä hengähdys virtasi miehestä naiseen ja
naisesta mieheen. Päärynäpuu huojui hiljaa varistellen kuihtuneita
lehtiään; ne leijailivat alas kahdelle toisiaan kohti kumartuneelle
päälaelle.
Pitkä hiljaisuus.
"Emmekö lähde nyt?" kysyi nainen vihdoin. Hän loi aran katseen mieheen.
"Lähdemme."
Pää nöyrästi painuneena astui nainen miehen rinnalla puutarhan
nurmettunutta tietä, läpi hämärän eteisen kadulle. Vanha emäntä seisoi
ovella ja katsoi noita molempia solakoita ihmisiä, kunnes he olivat
kadonneet viimeisen talon taakse.
He olivat koko päivän yhdessä; niin hauskaa heillä ei ollut vielä
koskaan ollut. He poimivat kukkia tien vierestä, kokosivat marjoja
kuin lapset ja ajoivat nauraen toisiansa takaa pensaikossa; nyt ei
filosofoitu eikä puhuttu edes kirjallisuudesta. Ei ajateltu mitään.
Maailmahan oli niin avara; heillä oli kylliksi itsessään, he iloitsivat
olevasta hetkestä.
Irenen poskille oli puhjennut ruusuja, hän kulki puoliavoimin
hymyilevin huulin; miettivä ryppy kulmakarvojen välistä oli kadonnut,
otsa oli sileä. Hän ei ollut koskaan ennen niin heleästi nauranut. Tuo
heleä nauru oli jyrkässä ristiriidassa verhotun, väsyneen puheäänen
kanssa; notkeasti juoksi hän yli puunjuurien ja kivien.
Dorn ei tiennyt itsekään, kuinka laitansa oli. Hän oli unohtanut vaatia
tiliä itseltään, kysyä aina: mitä varten? Hän oli kokonaan unohtanut,
mitä hänen oikeastaan piti sanoa, että hänen morsiamensa saapuu pian
— ylihuomenna. Hän huiskahdutti kädellään ilmaa, ikäänkuin siten
karkoittaakseen jotakin vastenmielistä — ei vielä, ei vielä tarvinnut
ajatella sitä, ensin tulee vielä yö ja sitten vielä pitkä ihana päivä!
Vasta sitten oli sen asian aika. Silmät hehkuen hän seurasi jokaista
Irenen sulavaa liikettä; niin notkea ei hänen morsiamensa ollut, hänen
täytyi aina varoa pukuaan, koko sievää olemustaan. Kuinka mitättömältä
hän näyttäisikään täällä suuren luonnon keskellä!
Syvään, pitkään hengähtäen tohtori seisahtui ja katseli ympärilleen.
Uhmaavina kohosivat vuoret, ikäänkuin olisivat jo vuosituhansia siten
laaksoon katselleet; alhaalla rotkossa kohosi puro, tummat kuuset
ojentelivat suojaten leveitä oksiaan. Hänen rinnallaan oli nainen,
voimakas seuralainen, katkerat huulet kaipaavasti raollaan, viisaissa
silmissä uusi, hempeämpi loiste. Hän tapaili Irenen kättä, eikä tämä
vastustellut. Käsi kädessä he astuivat sanattomina, mutta sydämessä
hehkuva tuli.
Saapui ilta, tuli yö; heidän täytyi erota. He olivat vielä myöhään
istuneet kyläkadulla oven edessä; oli tuntuvan kylmä, mutta he eivät
sitä huomanneet, heillä itsellään oli lämmin. Kun mies viimein
lähtiessään ojensi kätensä naiselle jäähyväisiksi, teki hän sen
vastenmielisesti: naisen "hyvää yötä" kuului tukahtuneesti kuten
kuristetusta kurkusta.
Rauhatonna heittelehti Dorn vuoteessaan — vieläkään hän ei ollut
virkkanut mitään morsiamensa saapumisesta. Mutta huomenna,
huomenna! Huoneessa oli ilma ummehtunutta, hän ähkyi, hän hikoili —
nukkuikohan Irene vai oliko hän valveilla? Joukko henkeviä ajatuksia
syöksähti hänen aivoihinsa yhtäkkiä, ikäänkuin Irenen ajattelemisen
houkuttelemina; ne hänen täytyi uskoa Irenelle, nopeasti, ennenkuin ne
taas unohtuisivat! Mitähän tämä sanoisi siitä ajatuksesta, mitä tuosta?
Hän kohosi korkeammalle tyynylleen ja siveli hyvillä mielin viiksiänsä.
Ja samalla hän uneksi hetkestä, jolloin sanoisi hänelle kaikki, ja
iloitsi siitä. Hän saattoi selvästi kuvitella Irenen ilmeen — niin
lämpimän ymmärtäväisen — ja sitten Irenellä oli aivan erikoinen tapa
nyökäyttää päätään, tuo luja niska kauniisti kumartuen. Miten olisikaan
ihanaa, jos tuo katkera suu kuiskaisi: "Minä rakastan sinua —" Niin,
hänen käsivartensa, ne varmaankin osasivat syleillä, väkevästi,
tulisesti ja kuitenkin pehmeästi! Veri kohosi Dornin päähän; hurjat
haaveet valtasivat hänet ja pitivät häntä kiihtyneenä aamuun saakka.
Vielä ei voinut nähdä kellon numerotaulua, mutta hän ei voinut olla
aina tuontuostakin siihen katsahtamatta. Jokohan Irene oli ylhäällä?
Ei, nyt vasta kukot kiekuivat, vielä ei mikään talonpojan raudoitettu
kenkä kolistellut kivitystä. Hän pakottautui väkisin pysymään
pitkällään neljännestunnin, puoli tuntia, kokonaisen tunnin. Sitten
hän hypähti kuin mielipuoli vuoteesta, veti vaatteet ylleen — hän oli
maannut liian kauan, oli jo myöhä, myöhä!
Hengästyneenä hän syöksyi yli kadun — silloin tuli Irene häntä vastaan
tavallista nopeammin, iloinen hymy huulilla, autuaan unelmoiva ilme
kasvoissaan. Tuntuiko hänestä vain siltä vai oliko Irene muuttunut
siitä, kun hän ensi kertaa oli hänet nähnyt? Niin, yhtäkkiä, eilisestä
se oli tapahtunut; hänen kirkas silmänsä oli tullut tummemmaksi,
kosteammaksi; Irene katsoi häntä syvälle silmiin ojentaessaan kätensä.
Hänen äänensä kaikui pehmeänä, hellän sointuisana. Valoisa hilpeys
ympäröi hänen koko olemustaan; hän näytti tyttömäiseltä, nuorelta,
rakastettavalta. Erik Dornin ääni värisi hänen lausuessaan noita
tavallisia sanoja: "Hyvää huomenta", ja Irenen ääni värähteli myös.
Herra Jumala, mitä se oli? Dornin valtasi tuska; hänen mieltään
ahdisti, kun hän siinä seisoi Irenen edessä.
Irene nojautui ovipieleen käsivarret ristissä rinnalla. Dorn huomasi,
että hän oli tavallista huolellisemmin pukeutunut ja järjestänyt
hiuksensa jonkun verran turhamaisesti. Miksi — hänenkö tähtensä? Hänen
katseensa jäykistyi.
"Miksi te minua noin katsotte?" sanoi Irene nauraen. "No, minne menemme
tänään?"
Mies puri huuliansa, naisen nauru viilsi häntä sieluun saakka; hän
puuskahti tylysti: "Minä — minä olen saanut kirjeen, minun — minun" —
hän tuskin sai sanoja suustaan, hänen kurkkuaan kouristi "morsiameni
tulee tänne huomenna!"
Nainen tuijotti häneen, hetkisen aivan poissa suunniltansa, sitten
epävarmasti kysyväisen näköisenä ja sitten — tulipunaiseksi lehahtaen
— todella kauhistunein ilmein. Ei sanaakaan tullut hänen huuliltaan,
hän puristi vain lujemmin käsivartensa yhteen ja nojautui raskaammin
pihtipieleen.
Dorn ei uskaltanut katsoa häneen; kuten tuomittu painoi hän päänsä
alas. Hänen edessään ammotti yhtäkkiä kuilu — sen toisella puolen
seisoi Irene — ja täällä hänen rinnallaan Anna Broker, jonka
tyttömäinen, järkevän viileä ääni kaikui hänen korvissaan: "Tässä minä
olen, kihlautuneet kuuluvat toisilleen." Hänen sydäntään kouristi,
voihkaus oli päästä hänen huuliltaan, kirous ja sitten — Jumalan
kiitos, hän ei ollut vielä mennyt liian pitkälle! Hän tunsi sen aivan
kuin äkillisenä helpotuksena. Niinpä hän kävikin rauhallisemmaksi; ensi
kerran pitkiin aikoihin kysyi hän taas itseltänsä: mitä varten?
"Se oli kaunis unelma", sanoi hän hiljaa ja epävarmasti, "me
olimme niin hyviä tovereita, nyt tunkeutuu kolmas väliimme. Mutta
me muodostamme soman kolmikon, eikö totta? Haha!" Se oli surkea
ilonpuuska, naurukin pakotettua.
"Tahdomme koettaa." Naisen ääni oli aivan rauhallinen, mutta
pehmeä, hempeä sointu oli siitä kuin pois pyyhkäisty, sävy oli
kova. Hänen silmänsä katsoivat miehen ohi avaruuteen, ja sitten,
äkkiä kokoonlysähtäen, hän kääntyi oveen päin: "On parempi, ettemme
mene tänään aamupäivällä mihinkään, minulla — minulla on tärkeää
kirjoittamista — suokaa anteeksi — tänään — tänään iltapäivällä
mieluummin!" Kuinka taitamaton hän olikaan valehtelemisessa!
"Mutta iltapäivällä, neiti, tänään iltapäivällä, varmasti! Niinhän?"
Dornin ääni vaati.
"Tänään iltapäivällä, kyllä!" Nainen nyökäytti päätään hyvästiksi;
kättä, jonka mies ojensi, hän ei huomannut. Vaivaloisesti hän meni
eteisen läpi, väsynein askelin kiipesi ylös narisevia portaita.
Jumalan kiitos, se asia oli poissa sydämeltä! Erik Dorn pyyhki
hiestynyttä otsaansa astuessaan kadun poikki asuntoonsa takaisin; hänen
oli paha olla, kuten kovassa kohmelossa. Kovakouraisesti hän sysäsi
syrjään lapset, jotka kirjoineen ja tauluineen juoksivat kouluun.
Akkuna rämähti, kun hän huoneeseensa tultuaan veti sen kiinni; sitten
hän alkoi kävellä narisevalla lattialla edestakaisin, yhä edestakaisin.
Tunnit kuluivat hitaasti kuin ryömien; hän koetti ajatella morsiantaan
— huomenna tähän aikaan Anna on täällä, ensin hän siistii pukuansa ja
sitten järjestelee täällä hänen huoneensa, ja sitten —? Hän ojentausi,
sanomaton ikävä ammotti häntä vastaan. Puolikuolleena väsymyksestä
hän heittäytyi poikkipuolin vuoteelle, täysissä pukimissaan; unta ei
tietysti voinut ajatellakaan, mutta saihan edes lepuuttaa jäseniänsä,
jotka olivat lyijynraskaat.
Tuskin oli kulunut neljännestuntiakaan, kun jo kuului syvä hengitys,
säännöllinen kuorsaus kaikui huoneessa — hän nukkui, hyvin pitkään,
hyvin sikeästi. Hän valitti unissaan, hymyili sitten, kääntyili ja
heittelehti sinne tänne mutisten epäselviä sanoja, käsivarret levällään.
Niin hän nukkui, kasvot kuumenneina, hikihelmet otsalla ja tumma
tukka pörrössä, kunnes ovelle jyristellen koputettiin ja soma
palvelustyttö, ruskeasilmäinen Bäbbi, pisti päänsä sisälle. Bäbbi
hymyili veitikkamaisesti, kun herra tohtori hämillään hypähti pystyyn;
millaisin silmin tuo katsoikaan häntä! Ihan kuin hänen heilansa Jaakko
sunnuntaiaamuisin, kun he yhdessä olivat edellisen yön tanssineet
ravintolassa ja Jaakko oli kallistanut lasin liikaa. "Jestas, herra
tohtori", sanoi tyttö näyttäen valkeita hampaitaan — "oletteko
nukkunut! Ruoka on valmis!"
Jumalan kiitos, viimeinkin iltapäivä! Kosteanlauhkea, pidättyväinen
hiljaisuus metsässä, väliin vain suhahdus puissa ja pensaissa.
Hankkiikohan sadetta?
Nuo kaksi ihmistä, niin yksinäisinä luonnonhelmassa, yksinäisinä kuten
ensimmäiset ihmiset luomispäivän aamuna, tunsivat ilman painostuksen;
näkymättömän käden tavoin se painoi heidän otsaansa, hengitys kävi
lyhyeksi, askel oli raskas. Sanattomina, asiasta puhumatta, kuin
salaisen sisäisen yhteisymmärtämyksen johtamina he olivat kääntyneet
vuoritielle, ensimmäisen yhteisen kävelyretkensä päämäärää kohti.
Tuskin viikko oli siitä vierähtänyt, ja miltä iäisyydeltä se
tuntuikaan! He vaihtoivat sanoja, jotka yhtä hyvin olisivat voineet
olla sanomatta: ilmasta, näköalasta, tienvieressä kasvavista kuusista;
he koettivat johtaa surulliset ajatukset kauas pois, heidän sydämensä
ei tiennyt, mitä suu puhui, se jyskytti vain tuskallisesti: huomenna
hän tulee!
Nyt he olivat jo huipulla. Tuuli oli herännyt ja heitti heidän
hiuksensa vasten kasvoja, lännestä puhaltaen se aivan yhtäkkiä syöksyi
rajusti vuorenhuipun yli. Luonnonvoiman raivolla se tempoi naisen
vaatteita ja levitti miehen takinliepeet kuten lepakonsiivet. Heidän
täytyi painautua lähekkäin, hakea toisistaan suojaa myrskyä vastaan;
heidän vaatteensa kietoutuivat toisiinsa.
"Meidän täytyy mennä tuonne, siellä kallioiden välissä veden partaalla
on enemmän suojaa!" Näin kuiskaten Dorn osoitti kivimöhkäleitä, jotka
holvin tapaan kallistuivat kuin jättimäiset katokset yli tumman
vedenpinnan. Lampi ei ollut nyt tyven niinkuin ensimäisellä kerralla;
tuulen myllertäminä ajoivat lyhyet, levottomat aallot toisiansa
särkyen rannalla vaahtoiseksi hyrskyksi. Ahnaasti nieli kuiva nurmikko
kosteuden. Taivaalla kiiti satumaisia pilvimuodostuksia, jossakin
kaukana jyrisi kumean varoittavasti ukkonen. Sitten ilma sävähti,
nopeaa tulikivenkeltaista valoa leimahti — ja jälleen kuului jyrinä,
lähempää, terävämmin.
"Rajuilma saapuu!" Dorn puhui yhä kuiskaten; epäröimättä hän laski
käsivartensa seuralaisensa vyötäisille vetäen hänet lujemmin itseänsä
vasten. Nainen ei äännähtänyt eikä vastustellut. Tuuli oli temmannut
hatun hänen päästään, hän kantoi sitä huolimattomasti kädessään; myrsky
irroitti hänen hiuksistaan neulat, tummat kutrit pieksivät hänen
kasvojaan.
Vaivaloisesti, kumarassa he kamppailivat tuulen vimmaa vastaan. Hiu,
hiu! Tuuli vinkui, myrsky pauhasi. Kauan kestänyt jännitys purkautui.
Salama salaman perään, jyrähdys jyrähdyksen jälkeen; pilviä ja sadetta,
raskaita, yksittäisiä pisaroita.
Suurimman kivimöhkäleen juurelle he istuutuivat; musta rosoinen
ontelo ulottui pitkälti eteenpäin yli heidän päittensä; suhisten
kulki rajuilma heidän yläpuolellaan. Oli hämärä; himmeässä valossa
mies tuskin erotti seuralaisensa piirteitä, hänen vaaleat kasvonsa
häämöittivät vain epäselvästi. Hän oli vetäytynyt miehestä niin kauas
kuin suinkin mahdollista. Hän painautui karhean seinän ulommaisimpaan
nurkkaan; sade kostutti jo hänen jalkojansa.
"Tulkaa tännemmäksi, Irene, olkaa hyvä! Lähemmäksi minua! Te kastutte!"
"En!"
"Tulkaahan toki!" Mies ojensi kätensä häntä kohti.
"En!" vastasi nainen tylysti. Väristys kulki hänen ruumiinsa lävitse.
Nopein liikkein hän veti pukuansa kokoon.
Lyhyen välimatkan päästä mies tunsi hänen pelokkaan hengityksensä;
hänen tuli kuuma. "Paleleeko teitä, Irene?"
"Ei!" Taas tuo lyhyt, kolea: ei. Ja sitten ei mitään muuta.
Ulkona läiskyy sade, katse ei pääse tunkeutumaan läpi hämäryyden —
kaikki ikävää, kaikki kolkkoa. Sitten värähtelevä salamanleimahdus! Se
valaisee kirkkaasti pimeän onkalon. Mies näkee naisen pään taaksepäin
taipuneena; huulet avoimina, silmät suurina hän tuijottaa tyhjyyteen,
kasvoissaan ilme kuin —
Läähättäen hän on yhtäkkiä naisen vieressä, tempaa hänet syliinsä
— salama toisensa jälkeen leimahtaa, seuraa toistaan. Hän etsii
huulillaan naisen suuta, suutelee häntä. Vain hetken, joka hänestä
tuntuu iankaikkisuudelta, hän tuntee naisen huulet omiinsa yhtyneinä,
hänen vapisevan ruumiinsa itseään vasten puristuneena — silloin —
epäselvästi äännähtäen nainen sysää hänet luotaan ja peräytyy silmät
luonnottoman suurina.
Mies yrittää tarttua hänen käteensä, hänen vaatteisiinsa — yhä
kauemmaksi hän vain vetäytyy; sadevesi virtaa jo hänen päähänsä,
märkien, raskaiden hiussuortuvain alta hehkuvat miestä vastaan noista
aavemaisen loistavista kasvoista selko selälleen avautuneet silmät.
Nainen kohottaa kätensä — se näyttää uhkaukselta — ja mutisee
puoliääneen, irroittamatta katsettaan miehestä — hitaasti, hitaasti
askel askeleelta väistyen:
"Ne huulet, jotka kerran niin
on yhtyneet, ei konsa
ne toisiansa unhota,
vaan hiutuu himohonsa."
"Täydellisesti en oikeastaan voi käsittää, kuinka olet jo niin kauan
voinut täällä viihtyä", sanoi neiti Anna Broker kulkiessaan sulhasensa
käsivarteen nojautuneena kyläkatua alas. "Katsohan noita tunkioita
ja likaisia lapsia. Ei, mutta sittenkin, tuo pienokainen on aika
ihastuttava, en vain saata käsittää, miksi hänen äitinsä ei häntä pese!
— Sanoppas, lapsi, mikä sinun nimesi on?" Hän kumartui tarttuen leuasta
kiinni punaposkista poikaa, joka suu auki seisoi hänen edessään.
Hänellä oli mitä suloisin tapa seurustella lasten kanssa. Hienosti
hansikoidulla kädellään hän silitti pojan likaisia poskia, vieläpä
otti hohtavanvalkean nenäliinansa esille ja siivosi pojan nenän. "En
voi katsella tuollaista", sanoi hän anteeksipyytävästi sulhaselleen ja
lisäsi punastuen: "pidän lapsista hirveän paljon!"
Dorn pusersi hiljaa hänen käsivarttaan; vasta nyt hän ensi kerran
morsiamensa saapumisen jälkeen osoitti hänelle jonkinlaista
hellyyttä. Velvollisuudentuntoisesti hän oli eilen nostanut vaunuista
morsiamensa, suudellen häntä kädelle ja poskelle, oli ottanut vastaan
appivanhempainsa ystävälliset nuhteet vapaaehtoisesta maanpaostaan ja
sitten itse valituin sanoin ilmaissut ilonsa siitä, että näki heidät
täällä. Nyt hän tarkasteli morsiantaan kerrankin lähemmin. Olipa se
herttainen kuva, kun hän kumartui likaisen poikavekaran puoleen.
Kun ilmetty nuoruus hän seisoi siinä ahtaalla kujalla, tuo ainainen
ystävällinen ilme ruusuisilla kasvoillaan. Dorn ei ollut vielä
milloinkaan nähnyt tuota somaa suuta minkään intohimon liikuttamana;
ylähuuli oli lyhyehkö ja lisäksi useimmiten hymyn kohottama, niin että
terveet valkeat etuhampaat loistivat. Suloinen pikku suu!
Dorn vilkaisi ympärilleen — ei ollut ketään näkyvissä — ja sitten hän
hipaisi nopeasti suudellen tuota suloista suuta. Hänelle oli suorastaan
sydämenhuojennus, että Anna oli niin sievä lasten parissa — mitäpä
varten hän muuten naisikaan hänet?
"Mutta — sinä!" Anna katsoi häneen suurin, ihmettelevin silmin. "Kuinka
nyt tuolla lailla... Hyväinen aika" — hän punastui aivan siroja
korviaan myöten — "nyt tuo nainen sen näki, voi voi!"
Kookas, solakka naisolento meni juuri heidän ohitseen. Nopeasti kuin
paeten hän liukui pitkin talojen seinustaa; hän oli luonut nuoreen
pariin salamannopean silmäyksen ja sitten taas heti kääntänyt katseensa
maahan.
"Neiti, neiti Lang!" Dorn oli niin äkkiä hellittänyt morsiamensa, että
tämä melkein horjahti. Yhdellä hyppäyksellä hän oli tuon kookkaan
olennon vieressä aivan talon seinustalla — nyt hän veti naisen mukanaan
keskelle katua, melkein kuin väkisin; nainen kulki horjuvin askelin.
"Sallitte kai, neiti Lang — morsiameni! Anna, tässä sinulla on
kunnia nähdä neiti Irene Lang — tiedäthän, joka on kirjoittanut
'Ennen päivänkoittoa' nimisen kirjan!" Hän nykäisi morsiantaan salaa
vaatteista ja katsoi häntä pyytävästi. "Toivon, että tulette hyviksi
ystäviksi. Olen neiti Langille kiitollinen täällä viettämistäni
hauskimmista hetkistä, Anna! Missä olitte eilen, neiti Lang? Missä te
olitte? Hain teitä turhaan."
Hänen äänensä ilmaisi salaista levottomuutta, ja hänen rukoileva
katseensa hipaisi tuota solakkaa olentoa, mutta tämä katsoi hyvin
kalpeana hänen ohitseen. Ikäänkuin ei lainkaan olisi kuullut miehen
puhetta, etsi nainen silmillään morsiamen nuoria, ruusuisia kasvoja.
"Hauska tutustua" — vaivaloisesti hän sai sanat huuliltaan, jotka
tuontuostakin katkerasti puristuivat yhteen — "hauska tutustua — teidän
herra sulhasenne on minulle paljon —" Valehtelisiko hän? Ei, hehkuva
puna kohosi hänen kalpeille kasvoilleen — "on minulle teistä kertonut.
Toivon, että viihdytte täällä!"
"Tottahan toki!" Anna Broker oli liian hyvin kasvatettu vastatakseen
kieltävästi. "Viihdyn täällä erinomaisesti!"
"Niinkö? Se ilahduttaa minua!" Irene Langin pää vaipui rinnalle.
Neuvoton äänettömyys. Kukaan ei virkkanut sanaakaan.
Dorn katseli eteensä maahan, hänen jalkateränsä leikitteli pikku
kivellä heitellen sitä sinne tänne kivityksellä. Hänen morsiamensa
tarttui yhtäkkiä häntä käsivarteen. Säpsähtäen kohotti hän katseensa
ikäänkuin äkkiä heräten. »Neiti Lang, saanko pyytää teitä kävelemään
iltapäivällä kanssamme? Menemme kolmisin, sillä appivanhukset eivät
pidä pitkistä kävelymatkoista. Tulkaa kanssamme — olkaa hyvä!» Hän näki
Irenen kasvoista, mikä taistelu hänen rinnassaan kiehui, miten hän
epäröi: »Olkaa hyvä» — se tuli toistamiseen hiljaa kuin hengähdys. Ja
sitten vielä kerran, tuskin kuuluvasti: »Olkaa niin hyvä!»
Sekunniksi kohtasivat heidän katseensa toisensa. Tässä lyhyessä,
keskittyneessä tuijotuksessa oli paljon: rakkautta, vihaa, pelkoa,
kaipausta. Naisen silmistä säihkyi vastustushalu aivan kuin loukkoon
ahdistetun kissan katseessa; silmäterät laajenivat luonnottomasti,
kostean harmaa kehäkalvo vivahti vihreään. Hän nyökäytti lyhyesti
päätänsä ja ojensi sitten kätensä: "Minä tulen, näkemiin siis
iltapäivään asti!" Kuten iso tumma varjo lipui hän edelleen talojen
seinustaa pitkin.
Katua alas liehui Anna Brokerin ruusunpunainen hame. Hän oli nyt
erittäin puhelias, sillä hän oli päässyt kiinni oikeaan aineeseensa:
uudenaikaiseen kodinsisustukseen. Hän ei välittänyt ollenkaan metsästä
eikä vuorista, hän kertoi punoittavin poskin ihmeellisestä kaapista,
jonka oviin oli leikattu enkelinpäitä ja jossa oli jäljitellyt
antiikkiset helat. Sellaisen hän oli nähnyt Pallenbergilla. "Kuulehan,
rakas! Se meidän pitää hankkia, niinhän sinäkin tahdot, Erik, eikö
totta? Kuinka ihastuttavaksi kotimme tuleekaan! Se oli hyvin kallis,
mutta eihän se tee mitään!"
Ei, se ei tee mitään, eihän tarvinnut laskea. Dorn istuutui jotenkin
hyvillä mielin morsiamensa viereen penkille — se oli sama penkki, jolla
istuessaan hän ensi kerran oli tavannut Irene Langin. Täällä hän oli
istunut ja muistellut vanhan lasten laulun sanoja —
"Kun lapsi havahtuu,
niin — sitten —"
Tänään ei ollut ilmassa mitään unettavaa surinaa. Mitään salamyhkäistä
odotusta ei leijunut puiden välissä; Anna Brokerin kirkas, rauhallinen
ääni ei sietänyt lumousta, se kaikui yli vanhan sävelmän.
* * * * *
Kävelyretki kolmisin iltapäivällä ei ollut mikään nautinto. Anna ei
koko aikana päästänyt sulhasensa käsivartta irti. Olihan itsestään
selvää, että hän riippui kiinni sulhasessaan, vaikka tie olikin kapea
ja vaikeutti rinnakkain kävelemistä.
Irene kulki edellä tai laahusti hitaasti jäljessä; miellyttävää
keskustelua ei tahtonut syntyä. Dornin huulilta tuli melkein pelkkiä
äreitä huomautuksia. Hän näytti hermostuneelta, otsa oli synkkänä, ja
lakkaamatta hän kierteli viiksiänsä. Häntä ärsytti morsiamensa, sillä
tämä oli milloin väsynyt, milloin taas ei hänen mielestään ymmärtänyt
maiseman kauneutta. Kuinka hän muutoin olisi voinut sanoa nähdessään
alakuloisesti virtaavan veden, joka synkkänä luikerteli tummain puiden
välissä: "Oi, miten sievää!" Ja täällä louhisen kallion mahtavalla
jyrkänteellä: "Herra Jumala, jos tuonne putoaisi!"
Ja Irene, miksi tämä ei katsonut kertaakaan häneen, vaan
itsepintaisesti käänsi päänsä poispäin? Mitä hän sitten oli tehnyt?
Hänhän ei voinut mitään kohtalolle! Hänet valtasi hurja halu
kääntää tuo ylpeä pää ja rajusti painaa huulensa noille katkerasti
yhteenpuristuneille huulille; ne osasivat suudella, sen hän tiesi. Kun
hän sulki silmänsä ja muisteli tuota kohtausta myrskyssä ja sateessa
vuorella, silloin häntä huimasi, veri kuohui hänen suonissaan — "ne
huulet, jotka kerran niin on yhtyneet..."
Lopen väsyneinä palattiin kotiin.
"Sinä näytät kalpealta, poikani", sanoi appi Broker eräänä aamuna,
— "niin, niin, se rakkaus!" Hän iski tyytyväisenä silmää ja ojensi
Dornille lihavan kätensä pöydän yli.
"Olenhan jo sanonut, pappa, että kun olemme naimisissa, ei Erik saa
iltaisin istua niin kauan kirjojensa ääressä, sillä se on hänelle
epäterveellistä. Hänen huoneessaan oli illallakin taas myöhään valoa,
minä näin sen vastapäätäni aivan selvään. Kuinka myöhään lieneekään
palanut, en tiedä, sillä olin niin väsynyt, että nukuin kesken!" Anna
haukotteli sirosti muistaessaan syvän, rauhallisen unensa.
Niin, kellä vielä oli tuo onnellinen lapsenuni! Dornilla ei ollut
rauhaa, häntä kauhistutti iltaisin yö ja aamuisin päivä. Irene oli
välttänyt häntä jo useita päiviä, hän oli kuin kadoksissa. Tulisikohan
hän tänään heidän kanssaan kävelylle? Hän lähetti kysymään. Vanha
emäntä itse toi vastauksen: "Ei, neiti ei voi oikein hyvin, käski
sanomaan paljon kiitoksia!" Hän ei siis tullut, ei tahtonut!
Annalla olisi ollut useammankin kerran syytä valittaa sulhasensa
käytöksestä, sillä tämä oli harvasanainen, epäystävällinen. Mutta
hän ei sitä tehnyt. "Miehillä on oikkunsa; on viisainta olla niitä
huomaamatta", oli äiti sanonut. Niinpä hän siis yksin hoiteli
keskustelua, ja Erik haukotteli sille salaa.
Millainen olikaan ilta! Lauhkea ilma, pehmeästi syleilevä, kuin
rakastavaisen syli. Lempeä kuutamo.
Dorn seisoi yksinäisessä huoneessaan, käsivarret akkunaristikon ympäri
kierrettyinä, ja tuijotti kuivin, polttavin silmin yli kadun. He
nukkuivat kaikki, ainoastaan hänen ruumiissaan raivosi mielipuolinen
kärsimättömyys, kalvava levottomuus piti häntä valveilla. Jospa hän
kuitenkin —
Seis, eikö jossakin vielä ikkunan telki kalissut? Hiljaisuudessa kuului
tämä ainoa ääni. Kuuntelija kumartui kauas yli akkunalaudan. Tuolla
oli hänen morsiamensa akkuna; valkea verho oli liikkumatonna edessä,
tyttö nukkui rauhallisen omistuksen tuottamaa syvää unta. Mutta tuolla
— tuolla, naapuritalossa, missä _hän_ asui — Dornin silmät pullistuivat
ulos päästä — siellä seisoi kookas olento ikkunassa.
Valkeina loistivat hänen kasvonsa kuutamossa, ne olivat liikkumatta
ylöspäin suunnattuina — ja nyt — nyt — hän katsoi tännepäin. Dorn tunsi
sen, hän tiesi sen, hänen sydämensä taukosi sykkimästä.
Koneellisesti hän ojensi käsivartensa ulos, kohotti, laski ja kohotti
ne taas. Kuu valaisi nuo valkeat kasvot räikeästi, ne tuijottivat
häneen. Hän painui kokoon. Nopeasti, mutta kuitenkin varovasti kuin
varas hän avasi kamarinsa oven, kuunteli — ei ketään!
Hän hiipi alas portaita — nyt hän oli talon edustalla — kaikki
nukkuivat.
Irene vain ei. Tuolla hän astui ulos ovestaan kuutamoon.
Hitaasti, hitaasti kuin sidotuin jaloin hän näytti kulkevan. Hän tuli
miestä vastaan ja mies häntä. He lähestyivät toisiansa kuten kaksi
itsestään liikkuvaa konetta, jonkin salaisen vetovoiman ohjaamina —
vastustamattomasti, suuntaa muuttamatta. Nyt he seisoivat kujalla
vastakkain.
"Irene!" Mies levitti kätensä. "Irene, missä — missä olit? Minä
menehdyn!" Tukahtuneesti tulivat sanat hänen kurkustaan, hän änkytti.
Nainen katsoi häneen kasvot kyynelten kostuttamina; kirkkaina
välkkyivät kyynelhelmet hänen poskillaan. Hänkin kohotti käsivartensa.
Mutta he eivät syleilleet toisiansa, vaan vapisivat kumpikin. Hehkuva
virta tulvi läpi hiljaisen kuutamoyön ja sekoitti toisiinsa heidän
kuumat hengähdyksensä.
"Irene — kaipaus — en kestä —!" Vain katkonaisia sanoja.
Sitten mies tarttui naisen käteen ja painoi huulensa sille, uudelleen,
yhä uudelleen. Nainen antoi kätensä olla — tahdottomana, melkein
tiedottomana — hänen vartalonsa näytti pienemmältä, kutistuneelta,
joka hetki valmiilta nojautumaan vahvaan tukeen. Hänen muuten niin
ylpeillä kasvoillaan oli rukoileva, nöyrä ilme. Hänen arasti pyytävästä
katseestaan saattoi lukea: Olen heikko, väsynyt, ota minut — miksi et
ota minua?
Oliko hän puhunut ääneen, vai johtiko ajatus oudon selvästi toiseen?
— Jätä morsiamesi, et ole vielä lopullisesti sidottu; me kuulumme
toisillemme, sinä olet minun niinkuin minä sinun! —
Sanaakaan ei tullut naisen huulilta, mutta kuitenkin mies sanoi
tukahtuneesti: "Se ei saata tapahtua — minä — minä — sen täytyy jäädä
unelmaksi. Hyvä Jumala, Irene, oi hyvä Jumala, kuinka tämä päättynee?!"
Väristys puistatti naista, hän puristi silmänsä kiinni kuin lapsi, joka
pimeässä pelkää. Hän antoi päänsä painua rinnalle.
"Rakastatko minua?" kysyi mies kuiskaten.
Nainen nyökkäsi.
"Rakastatko minua yli kaiken?"
Nainen nyökkää uudelleen.
"Hyvä Jumala" — mies repi voihkien tukkaansa — "miksi, miksi en voi
tehdä niinkuin tahtoisin? Minä — en saata — minä — meidän täytyy
kieltäytyä! Irene, Irene! Ja kuitenkin rakastan sinua — hurjasti —
epätoivoisesti — Irene!" Hän kohotti naisen kasvot ylöspäin ja etsi
hänen katsettaan: "Yksi ainoa sana vain!"
Nainen tuijotti häneen oudosti loistavin, kuunvaloa heijastavin silmin.
Aivan kuin päihtyneenä mies kietoi molemmat käsivartensa naisen ympäri
ja kohotti hänet ylös maasta. Horjuvin jaloin seisoi tämä sitten taas
maassa ja painoi raskaasti päänsä miehen olkapäälle.
"Minä — en jaksa enempää — olen sokea, olen kuuro!" Jatko häipyi
äännähdyksiin, jotka olivat puolittain nyyhkytystä, puolittain naurua.
Naisen kiihtymys palautti miehen järkiinsä, hänen malttinsa palasi —
tuli olla varovainen eikä takertua pääsemättömästi! "Rauhoitu, Irene,
rakas, armas!" Hän pyyhkäisi sekavat hiukset naisen otsalta.
Käsikkäin he sitten astelivat katua alas kuutamossa; kulkiessaan he
loivat valkeille seinille isoja muodottomia varjoja. Viimeisen talon
takana he taas pysähtyivät ja syleilivät toisiansa.
* * * * *
Suureksi yllätykseksi Brokerin perheelle sulhanen ehdotti seitsemäntenä
päivänä kotimatkaa. Hänellä oli muka kotona tärkeitä tehtäviä, hän
oli kyllästynyt joutilaisuuteen, eikä täkäläinen ilmakaan soveltunut
hänelle, hän oli sairas. Siinä hän ei valehdellutkaan. Hän näytti
säälittävältä, tummat varjot silmien alla, kaksi syvää vakoa suun
ympärillä.
Anna oli todella huolissaan; hän kysyi Dornilta vähintään kymmenen
kertaa tunnissa, kuinka hän nyt voi. Hän sulki ovet ja akkunat pelosta,
että Erikiin voisi käydä veto. Hän ei rauhoittunut, ennenkuin mies
asettui pitkälleen sohvalle, ja sitten hän tuki hänen kipeän päänsä
tyynyillä. Hänen valkeat, viileät sormensa sivelivät miehen otsaa, yhä
edestakaisin, kunnes hänen silmänsä ummistuivat. Sitten hän asettui
hiljaa akkunan ääreen käsitöineen; se lienee ollut joku kapioihin
kuuluva koruompelus. Hän pisteli uutterasti luoden silloin tällöin
katseen mieheen.
Dorn makasi kauan liikkumatta, näytti nukkuvan, sitten hän räpäytti
silmiään kurkistaen luomien raosta morsiameensa. Tytön soma, vaalea
pää erottui selvästi valon ympäröimänä akkunaa vasten, ohimoilla
kiemurtelivat huolellisesti käherretyt kiharat — miellyttävä kuva joka
tapauksessa nähdä aina jotakin tuollaista lähettyvillään, erittäinkin
kaikilla uudenaikaisilla mukavuuksilla varustetussa huoneessa. Kaikki
näytti paremmalta kauniissa ympäristössä, ja se ainainen laskeminen...
"Äh!" Hän käännähti äkkiä toiselle kyljelleen. "Anna, tulehan tänne
luokseni!"
Anna nousi kuuliaisesti, asetti käsityönsä huolellisesti kokoon ja tuli
siroin askelin hänen luokseen.
"Anna" — mies veti hänet viereensä istumaan — "voisitko saada
vanhempasi suostumaan siihen, että lähtisimme pian täältä pois —
huomenna — nopeasti — minä en kestä enää täällä, totisesti, en kestä
enää!" Hänen otsansa hehkui, hän voihki.
Ihmeissään katsoi Anna häntä. "Tietysti, rakas Erik, jos sinä tahdot,
niin lähdemme. Hyvä Jumala, sinullahan on kuumetta!"
"Anna, rakastatko minua?" Hän katsoi Annaan tuskaisen tutkivasti,
rukoilevin silmin.
"Tietysti, rakas Erik!" Anna taputti häntä keveästi poskelle. "Sinä
olet aivan oikeassa" — — hänen pikku suunsa kääntyi haukotukseen —
"täällä on perin yksitoikkoista!"
Niinpä oli päätetty asia, että he lähtisivät seuraavana aamuna.
Kaksi valjakon vetämät vaunut kolisivat kuoppaisella kivityksellä,
toiset yhden hevosen rattaat tulivat jäljessä, niissä oli matkatavarat.
Tuskin oli maksanut vaivaa laahata kaikkia noita kirstuja tänne.
Brokerin pariskunta oli heijastus tyttärensä mielialasta: tyytyväisiä,
kun hän oli tyytyväinen; niinpä tänäänkin. Ja Anna oli tyytyväinen. Hän
kiinnitti sinisen harson huolellisesti ruusuisille kasvoilleen, hän ei
huomannut, kuinka sulhasensa tuskallisen levottomana käänsi katseensa
milloin oikealle, milloin vasemmalle, milloin taaksepäin.
Irene Lang ei vilahdukseltakaan näyttäytynyt — Jumalan kiitos — ja
kuitenkin se kouristi Dornin sydäntä. Epätoivoisen tuskaisena hän
ajatteli Ireneä, tunsi vielä huulillaan hänen suudelmansa tuona
hiljaisena yönä, jolloin kuunvalo heijasteli kyynelhelmissä hänen
kasvoillaan... Nähdä hänet vielä kerran, vain yhden ainoan kerran...
Hänen akkunansa oli lujasti suljettu ja verhot vedetty eteen. Hän oli
myöhään eilis-iltana saanut Dornin jäähyväiskirjeen. Kaiken surunsa
ja eron tuskan oli mies puristanut muutamiin riveihin — pieneen
kirjalliseen mestarituotteeseen — hän oli itsekin aivan hämmästynyt
lukiessaan purkauksensa. Eikä kuitenkaan vastausta! Hän ei nähnyt
Ireneä enää.
Mutta Irene näki hänet. Hän seisoi akkunaverhojen peitossa, hiukset
hajallaan ohimoilla, tuijottaen ilmeettömin silmin kadulle. Niin hän
oli koko pitkän yön istunut vuoteensa laidalla väännellen käsiään ja
yksitoikkoisella äänellä mutisten: "Minä tiesin sen — tiesin sen — ohi!"