Alakuloisina istuivat he rinnakkain kapealla istuimella. Vaunut
nytkyivät ja tärisivät.
Yöilma oli kylmänkosteaa, harmaa sumu oikealla ja vasemmalla. Peiton
alitse, joka oli levitetty polville, tarttui mies vihdoin hänen
käteensä ja piti sitä omassaan — siinä kaikki. Puhua he tuskin
saattoivat, sillä raaka tuuli vei heiltä sanat suusta. Kylminä,
elottomina olivat naisen sormet miehen kädessä; hän pusersi niitä,
mutta ne eivät vastanneet. "Irene!"
Nainen vain nyökäytti tuskin huomattavasti päätään.
Tuskaisen neuvoton hiljaisuus vallitsi.
Tähdet taivaalla olivat olleet piilossa, nyt ne tulivat yhtäkkiä esiin,
mutta kylmästi kiiluen. Irvistelevinä häämöttivät puut tienvieressä.
Ajettiin hiljaisten kylien läpi; valkeiksi rapatut seinät loistivat
kolakasti, ilmassa ei ollut lämpöä nimeksikään.
"Kesä on mennyt", sanoi ajaja yksikantaan ja painoi vapaalla kädellään
lakin syvemmälle päähänsä. "Pianhan se loppuu ilo aina — joo, joo! Niin
se on." Hän sivalsi piiskalla hevosia.