Hämeenlinna,
Arvi A. Karisto Oy,
1922.
Jo viikon päivät he olivat asuneet vastapäätä toisiansa saman kapean
kyläkadun varrella.
He eivät kiinnittäneet kovin paljon huomiota toisiinsa. Aamuisin
tohtori Dorn lojui akkunassaan ja tarkasteli naista hänen nopeasti
kulkiessaan katua pitkin. Tämän solakan vartalon ja lujan niskan hän
kylläkin huomasi — mutta siinäpä olikin kaikki. Häntä puhuttelemaan
ei miehellä ollut ollenkaan halua; mitäpä tekemistä hänellä olisikaan
ollut naisten kanssa? Lyhyen loma-aikansa hän halusi nauttia rauhassa
eikä näytellä kavaljeeria. Mitä varten? Ainahan elämässä täytyy kysyä:
"Mitä varten?" Jos tuo nainen ei olisi ihastuttava, niin hän pian
kyllästyisi häneen; jos tuo taas olisi _liian_ suloinen, saattaisi
hän lopuksi aivan rakastua häneen. Se ei olisi ollenkaan mahdotonta
tällaisessa yksinäisyydessä. Mitä varten sitten kumpikaan olisi
tarpeellista?
Tohtori Dorn vihelteli hiljakseen ja tarkasteli miettivästi sormessaan
olevaa kultaista kihlasormusta; ei, ei hän rakastanut morsiantaan,
jonka kohtalo oli ikäänkuin työntänyt hänen syliinsä! Mutta siitä
huolimatta teko oli järkevä; nuoresta terveestä tytöstä tulisi hyvä
äiti hänen lapsilleen, ja niitä heillä olisi kerran koko joukko,
vankkoja, terveitä lapsia, eikä tavallisia heikkoja lemmenhuumauksesta
syntyneitä; niistä kehittyisi normaali-ihmisiä järkevästi ja
huolellisesti kasvatettuina. Tämän lisäksi neiti Anna Broker oli
varakas, ja hän tarvitsi rahaa. Hän tiesi kokemuksestaan mitä
merkitsee, että kaikessa täytyy ottaa raha-asiat lukuun, sillä hän itse
oli sellaisissa oloissa kasvanut; filosofia ei ole mikään leipäaine
eikä yliopiston yksityisdosentin virka mikään lihava paikka. "Sinun
täytyy naida varakas tyttö", olivat hänen vanhempansa sanoneet; he itse
olivat jo kuolleet, mutta heidän neuvonsa oli jäänyt eloon.
Nyt hän siis aikoi mennä naimisiin rikkaan tytön kanssa — sehän oli
itsestään selvä asia — mutta hänen täytyi vielä vähän odottaa, vähän
vain. Häntä kammottivat toisinaan morsiamensa somat nukenkasvot; ne hän
on sitten näkevä koko ikänsä rinnallaan, päivisin pöydässään, öisin
nukkuessaan vierellään. Tosinhan sellaiseen kyllä tottuu vähitellen.
Mutta silti oli tämä yksin vietetty viikko syrjäisessä vuoristokylässä
tuntunut hänestä todelliselta helpotukselta.
Hullu ajatus se kylläkin oli ollut, asettua tänne! Mutta oli niitä
muitakin yhtä hassuja, sen todisti tuo solakka tumma nainen tuolla;
hänellä ei varmaankaan ollut rahaa, muutoin hän olisi matkustanut
johonkin kylpypaikkaan, sillä naisethan eivät pidä yksinäisyydestä.
Sittenkin asteli hän niin lujin ja varmoin askelin kuoppaista
katukivitystä kuin haluaisi joka askel sanoa: — Minä olen yksinäinen,
mutta en toisia tarvitsekaan!
Kukahan hän oikeastaan oli?
Eräänä yönä Dorn näki unta, josta hän ei aamulla enää itsekään ollut
selvillä; hän mietti miettimistään, mutta kootuksi hän ei vain saanut
unta mielessään. Sen verran hän kuitenkin hämärästi muisti, että
jokin suunnaton hirviö oli laskeutunut unessa hänen päälleen. Lujin,
nopein askelin se oli saapunut hänen luokseen, sitten se oli ojentanut
kätensä häneen tarttuakseen — suurena, haamumaisena, mutta silti
kouraantuntuvana — hän oli pudistellut itseään ja kieltäytynyt: ei,
ei! Tuo jokin jäi sittenkin jäljelle. Raskaana kuin kohtalo se pusersi
hänen rintaansa, ohimoitaan — huutaen hän oli hypähtänyt pystyyn.
Kirotut hermot!
Tohtori puri huultansa ja kierteli viiksiään. Ärtyneenä ja veltto tuntu
jäsenissään hän nousi vuoteesta; sitte hän istuutui kirjoittamaan
kirjettä morsiamelleen merikylpylään, ei lainkaan mitään tulista
sulhasmiehen kirjettä, mutta tyttöhän ei sellaisia vaatinutkaan.
Hän oli perin järkevä tyttö, juuri sellainen, jonka kanssa saattoi
sovinnollisesti elää avioliitossa.
Ulkona oli kuuma, matalassa huoneessa oli siten aivan sietämätön
helle. Kärpäset ryömivät laiskasti pöydällä. Koulutalossa, kauempana
kadun toisella puolen, lapset lausuivat yksitoikkoisesti kuorossa
jotakin runosäkeistöä, paukuttivat kovalla saarnaäänellä. Opettaja
takoi karttakepillä pöytää ja kirkui: "Selvemmin! Vielä kerran, vielä
kerran!"
Lantavankkurit mennä kolisivat ikkunan ohi; juuri talon kohdalla laiha
härkäpari seisahtui ja mylvi, pyörät natisivat, lannanhaju kohosi
avoimesta ikkunasta sisään — sietämätöntä. Tohtori Erik Dorn sieppasi
hattunsa ja keppinsä: ulkoilmaan!
Päivä oli jo kulunut koko pitkälle, ei ollut enää aamu, vaan helteinen,
unelias aamupäivä. Räikeän kirkkaina paistoivat vuoret yli talojen
kattojen, taivaalla leijui pyöreitä valkeita pilvipalloja; silmiä
huikaisi, vaikka aurinko ei ollutkaan näkyvissä. Ilma oli raskas,
kaalinlehdet ja perunanvarret roikkuivat murtuneina kuin likaiset
pesuvaatteet.
Kylän takana metsän laidassa mies seisahtui ja pyyhki hikeä otsaltaan;
hitaasti hän sitten siirteli jalkojaan tiellä, joka johti ylös jyrkkää
mäkeä. Ei täälläkään viileämpää; puut ovat niin tiheässä, ettei taivas
oksien välitse näy, ja sittenkin on näin tukahduttavan helteistä.
Laiskasti ryömivät mustat koppakuoriaiset ja isot muurahaiset tien
poikki; ne eivät tänään kiiruhda kuten tavallisesti, vaan näyttävät
väsyneiltä; kuusenrungoista tihkuu hitaasti pihkapisara toisensa
jälkeen pudoten maahan. Loppumattomiin jatkuu tie yhä edelleen kohoten;
vuorenhuippu näyttää tänään aivan saavuttamattomalta, ja kuitenkin
siellä ylhäällä kenties puhaltavat raittiimmat tuulet, jolloin hiostava
kuumuus jäisi tänne alas — mutta ainoastaan kenties, kenties! Mitä
hyötyä on siis koko tästä ponnistelusta?
Väsyneenä Dorn heittäytyi istumaan penkille tien viereen. Päänsä hän
kallisti takana kasvavan vanhan pyökin runkoa vasten ja sulki silmänsä.
Hänen ohimonsa jyskyttivät, ja hänen sydäntään kalvoi omituisesti. Hän
muisteli kuollutta äitiään; hän muisti hyvin, miten oli kerran lapsena
maannut hänen sylissään — oli kuuma päivä kuten tänäänkin — ensin hän
oli tuijotellut mitään ajattelematta siniselle taivaalle, ja sitten
hänen silmänsä olivat painuneet umpeen. Äiti oli hiljaa hyräillyt
jotakin nukuttavaa sävelmää tuudittaen hänet uneen. Sanat hän oli
kokonaan unohtanut, lapsellisia ne joka tapauksessa olivat olleet,
ainoastaan kunkin säkeistön kerron hän oli muistavinaan:
"Kun lapsi havahtuu,
niin sitten —"
Niin, mitä sitten?! Leivoksen pala varmaan tai jotakin muuta sellaista,
mitä lapsille tavallisesti luvataan.
Mies hymyili; tuo hymy sopi mainiosti yhteen hänen hienopiirteisen
suunsa kanssa, ja silmien alle muodostui silloin ryppyjä kuten
hermostuneilla naisilla. Hän hymyili ja huokasi nostamatta
silmäluomiaan; ympäristön hiljaisuudessa oli jotakin suloista,
odotuksen tapaista. Hänen sydämensä tykytti kuin jonkun autuaan
hetken edellä; vähitellen tuo tunne valtasi hänet kokonaan, hitaasti,
mutta samalla aivan vastustamattomasti, miellyttävänä, mutta
samalla kiusaavana. Hän ei tahtonut avata silmiään, ettei lumous
haihtuisi. Kohta varmaan viriää sävel, se jo värisi ilmassa, sirkan
yksitoikkoisessa sirinässä... Hiljaa vain, hiljaa!
"Kun lapsi havahtuu,
niin sitten —"
Seis, mitä se olikaan?! Askeleita, reippaita, lujia! Hän avasi silmänsä.
Hänen edessään oli kujan toisella puolen asuva naapurinainen.
Tämän hattu riippui niskassa, yksinkertaisen puvun alta näkyivät
karkeatekoiset jalkineet. Hän näytti kookkaalta, omituisen pitkältä.
Hämillään tohtori hypähti seisoalleen mutisten tervehdyksen ja
anteeksipyynnön.
Hämmentymättä, aivan levollisesti nainen vähän nyökäytti päätänsä
sanoen sitten: "Sallitte kai?" ja istuutui penkin toiseen päähän
laskien käsivartensa selkänojalle.
Mies katseli häntä sivulta — ei enää nuori, silmät tumman renkaan
ympäröimät; ei lainkaan kaunis, mutta miellyttävä sittenkin, suun
ympärillä katkera piirre, mutta huulet täyteläiset. Nainen istui
hievahtamatta, hänen suora profiilinsa erottui jyrkästi kuin
jalokiviveistos tummaa lehtitaustaa vasten. Se veti miehen katseen
yhä uudestaan puoleensa; hänen mieleensä johtui sfinksi, jonka
arvoituksellinen ilme tutkijaa houkuttelee. Tuon leveän otsan takana,
noiden raskaiden silmäluomien alla täytyi olla ajatuksia; nuo eivät
olleet mitkään nukenkasvot. Hän kääntyi kohteliaasti kokonaan naiseen
päin ja hattuaan kohottaen sanoi: "Sallitteko, nimeni on Dorn, Erik
Dorn, yksityisdosentti!"
"Irene Lang!"
Mikä syvä sointu olikaan hänen äänessään! Siinä oli jotakin väsynyttä,
pidättyvää, tai ehkä kuumuus painoi hänen äänensä niin matalaksi.
Irene Lang —?! Tohtori Dorn koetti muistella, missä oli jo ennen
kuullut saman nimen, tuon hiukan haetulta tuntuvan ristimänimen ja
sen rinnalla tuon aivan tavallisen sukunimen. Oikein! Kotona oli eräs
kirjallisuutta harrastava ystävä innostuneena kertonut jonkun äskettäin
esiintyneen kirjailijattaren novellikokoelmasta — sen tekijästä
odotettiin paljon —, ja hänen nuori morsiamensa, joka sattumalta oli
ollut saapuvilla, oli jälkeenpäin punastuen tunnustanut lukeneensa
tuon kirjan. "Mutta ainoastaan ensimäisen kertomuksen", vakuutti
hän suloisen kainosti, "ja siinä olikin minusta jo kylliksi. Herra
Jumala, kuinka nainen saattaa moisia kertomuksia kirjoittaa — hävettää
hirveästi ajatellakin sellaista!"
"Se on kaipaavan sydämen hätähuuto", oli ystävä sanonut.
Irene — Irene Lang — tämä nainen oli siis hän! Jonkinlainen arkuus,
epämiellyttävä tunne valtasi Erik Dornin; äkkiä herännyt mieltymys
vieraaseen haihtui yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Hän itsekin
harjoitteli joutohetkinään kaunokirjailua, sentähden olivat hänestä
kirjailijattaret jo ennakolta vastenmielisiä. — En voisi koskaan mennä
naimisiin sellaisen naisen kanssa, joka kirjoittaa paremmin kuin minä,
— oli hän usein itselleen vakuuttanut. No niin, pikku morsiamensa
rinnalla hän ei juuri joutunut häpeään — Herra nähköön, miten kuivia
sen tytön kirjeet olivat!
"Onpa tänään kuuma", sanoi vieras nainen, "minä olen väsynyt!" Sen voi
hänestä kyllä nähdä. Hän oli kalpea, suupielet olivat hiukan velttoina
alaspäin painuneet, hikipisaroita helmeili hänen otsallaan pehmeän
ruskean tukan alla.
"Te tulette vuorelta?" kysyi mies.
"Niin, olin siellä ylhäällä!" Hänen väsynyt katseensa elpyi äkkiä,
jännittynyt ilme tuli hänen kasvoihinsa, puna kohosi hitaasti hänen
vaaleille poskilleen. "Päivä on niin pilvinen ja uuvuttava, yöllä oli
kuin painajainen olisi ahdistanut rintaani; ikävöin nähdä aurinkoa, ja
sentähden kiipesin vuorelle — ikäänkuin se siellä ylhäällä paistaisi
silloin, kun sitä ei täällä alhaalla näy! Seisoin seisomistani siellä
ja katselin turhaan ympärilleni." Hän naurahti. "Niin odottaa ihminen
odottamistaan, odottaa usein turhaan koko ikänsä!"
Oudon hämmästyneenä Dorn katsahti häneen; olihan häntä itseäänkin sama
tunne koko aamun vaivannut! Hänkin oli tuntenut todellista kaipuuta
nähdä aurinkoa pilvien seasta. Hänkin oli tuntenut jännitystä jotakin
varmasti tapahtuvasta! — Kun lapsi havahtuu, niin sitten —
Niinkuin nainen tuossa hänen vieressään istui hiukan kumarassa,
suu puoliavoinna, kädet velttoina helmassa, niin istuu ainoastaan
hartaasti tarkaten odottava ihminen. Nainen näytti hänestä kauniilta
olematta kuitenkaan kaunis. Salaperäinen lanka kutoutui naisesta
häneen; hän tunsi sen iloiten. Hänen kanssaan saattaisi hyvin
seurustella täällä näinä yksinäisinä päivinä. Hänen kanssaan voisi
kuljeskella ympäristössä, sillä hän ei ollut mikään korunukke, vaan
voimakaskasvuinen nainen. Lisäksi ryppy tummien kulmakarvojen välissä
kertoi mietiskelystä. Tässähän oli toveri! Tohtori Dornia harmitti,
että hän kokonaisen viikon oli antanut tämän solakan naisen kulkea
kadulla ohitsensa astumatta hänen tielleen.
"Me olemme jokseenkin yksin täällä kaukaisessa vuoriston
kyläpahasessa", tuumi hän. "Huvituksia kaipaavat ihmiset eivät ole
täällä paikallaan. Eikö teistä ole täällä kovin yksinäistä, neiti Lang?"
"Yksinäistä?" Nainen katsoi häneen silmät pyöreinä. "Ei! Ei sen
yksinäisempää kuin muuallakaan."
"Tosiaankin — teillähän on ajatuksenne, kuinka saatoinkaan sellaista
kysyä? Sallitteko, hyvä neiti, minun lausua teille tunnustukseni!
Tiedän varsin hyvin, kenen kanssa minulla on kunnia — Irene Lang —,
sillä eräs ystäväni, jonka kirjallisuusarvosteluihin paljon luotan,
puhui minulle äskettäin innostuneena teidän novellikokoelmastanne. Itse
en valitettavasti ole sitä vielä lukenut, mutta korjaan laiminlyöntini
heti paikalla. Joka tapauksessa yhdyn hänen arvosteluunsa!"
"Vai niin! Sitä en usko. Kirjasta puuttuu jotakin!" Hän loi puhuessaan
katseensa maahan; tyttömäinen, arka ilme sai hänen kasvonsa näyttämään
nuoremmilta, ylpeä ryhti painui kokoon. "En ole työhöni tyytyväinen,
voisin luoda muutakin, parempaa! Oh —" hänen povensa paisui, voimakkaan
nenän sieraimet värisivät hieman, kirkas, toivehikas välähdys näkyi
hänen kasvoillaan — "minä loisin parempaa, jos — jos!" Hän hengitti
nopeasti, sitten hän äkkiä pysähtyi.
"Mitä? Jos — jos", ahdisteli tohtori Dorn.
"Oh, ei mitään!" Nainen pudisti päätään ja nousi nopeasti. "Nyt menen
kotiin, on jo päivällisaika. Hyvästi!"
Käsi ojennettuna mies hypähti seisomaan. "Sanokaamme näkemiin,
neiti Lang! Hyvän naapuruuden vuoksi, myönnyttehän?" Hän katsoi
pyytävästi hymyillen. "Me olemme täällä kuin kaksi haaksirikkoutunutta
kalliosaarella; meren sijasta kohisevat vihreät metsät ympärillämme,
ja maailma vuorten takana on kadonnut. Minä tarkoitan, että voisimme
täällä olla hiukan yhdessä — tahdotteko?"
Olisiko saattanut uskoa tuosta taitavasta laskumestarista, tuosta
käytännön filosofista, että hänessä on vielä niin paljon isoa poikaa?
Joskus se vielä ilmeni, ja silloin tohtori Erik Dorn oli erittäin
rakastettava.
"Niin, nousemmeko aamulla yhdessä tänne vuorelle etsimään aurinkoa?"
jatkoi hän. "Ehkä se näyttäytyy meille! Ukkonen kai pian selvittää
ilman, se on painostavan helteinen."
"Tehkäämme niin!" Nainen hengitti raskaasti ja laski sitten kätensä
Erik Dornin käteen; aina sormenpäihin saakka tunsi mies veren sykinnän
sileän ihon alla. "Näkemiin!"
Nainen poistui nopein, lujin askelin, ja mies katseli hänen jälkeensä,
kunnes hänestä ei enää näkynyt vilahdustakaan. Ei pieninkään
tuulenhengähdys liehuttanut hänen vaaleata pukuaan; sileänä ja raskaana
kuin veltto purje se riippui solakan vartalon ympärillä.
Metsässä oli hiljaista, ei kuulunut hyönteisten surinaa, ei lehtien
lepatusta, ilma oli lyijynraskas — myrskyä ennustava hiljaisuus
kaikkialla.
* * * * *
Erik Dorn oli hankkinut itselleen Irene Langin novellit, eräs ystävä
oli ne hänelle toimittanut. Nyt oli kirja tuossa hänen edessään,
pienenläntä nidos räikeänkeltaisissa kansissa, kuten uusimuotinen
kirjakauppareklaami vaati. Suipoilla sormillaan hän asetti tuon
keltaisen kirjan yöpöydälleen, heittäytyi itse vuoteelle jättäen valon
sammuttamatta.
Oli jo yö. Avoimesta ikkunasta lensi sisään mustanharmaita,
paksuruumiisia perhosia lepattavan kynttilän valon houkuttelemina.
Leuto, tuoksuava tuulahdus seurasi niitä — siinä oli metsän, heinän,
lämpimän navetan tuoksua — lehmä ammui, ja vuohi määkäisi hiljaa.
Yläkerrassa kirahti lapsi, yhden ainoan kerran, heikosti, puoliunessa,
ja vaikeni taas; äiti painoi sen varmaankin lämmintä rintaansa vasten
uneen tuudittaen, öisiä vienoja molli-ääniä.
Epämääräisten jättiläiskuvien tavoin näkyivät korkeat vuoret ikkunaan;
vuoteessa lojuvasta miehestä ne näyttivät salaperäisiltä haamuilta. Hän
kohosi kyynärpäänsä varaan; puolittain istuen, puolittain maaten hän
siten tuijotti lepattavan kynttilänvalon ohitse jonnekin epämääräiseen
kaukaisuuteen — kauan.
Päivä, kaksi, kolme, neljä, viisi päivää kulki siinä hänen ohitseen,
kaikki tuohon odotuksen tapaiseen harmauteen peittyneinä — ei aurinkoa,
ei sadetta — ei tiennyt oikein mitä tuleman piti. Ja _hän_ oli aina
mukana.
Vuorelle he olivat yhdessä kiivenneet heti seuraavana päivänä.
Paljoa he eivät olleet puhelleet, jyrkkä nousu hengästytti. Nainen
oli kulkenut hänen edellään vauhdikkain askelin; hien kostuttama
ruskea tukka liimautui kiehkuroina hänen niskaansa, ja ohuen
puseron läpi kuvastui jokainen liike. Kukkulalla hän oli kääntynyt
katsomaan taakseen, kuumuudesta hehkuvat kasvot tuulen irroittaman
tukan kehystäminä; reippaalla liikkeellä hän osoitti kummallisia
kallioröykkiöitä, jotka syvällä notkossa ympäröivät tummaa, pyöreätä
lampea.
Kivettyneitä, teräväsärmäisiä laavamöhkäleitä virui siellä täällä
kuivalla rinteellä ikäänkuin jättiläisten palloleikin jäljiltä,
merkkeinä menneisyydestä. Vesi päilyi alhaalla sileänä, raskaana kuin
sula piki.
Nainen vaikeni, mutta hänen silmänsä loistivat; ne puhuivat selvästi:
"Kuinka kaunista! Oletko kanssani samaa mieltä?" Ja mies tunsi samaa
kuin hänkin.
Pilviä kulki heidän yläpuolellaan, jyrkkiä varjoja vaelsi tummassa
kuvastimessa; kaukaisuus oli salaperäisen harmaana, kaikki vuoret
utuisina, laaksot näkymättömissä.
Niin he istuivat mykkinä rinnakkain laihan nurmikon laidassa, avarasta
maailmasta tänne harhautuneina — aivan yksin. Ei kuulunut linnunlaulua,
ei sammakon kurnutusta, vedenkalvo oli kuollut kuin peili, elottomina
mustahkot kalliolohkareet siinä ympärillä; ainoastaan vierekkäin
sykkivät sydämet eivät olleet kuolleet.
Nainen nousi hitaasti ja kiipesi kivien yli kappaleen matkaa ylöspäin.
Siellä hän seisahtui kallionkielekkeelle, herännyt tuulenhenki pullisti
hänen tummaa liinaansa; pää kumarassa hän seisoi miettien. Taas sama
kuulostava odotus hänen ilmeessään!
Mies oli seurannut häntä katseellaan voimatta irroittaa silmiään
hänestä — mitähän hän mietti? Hän tahtoi kuulla kumppaninsa puhuvan.
"Mitä te ajattelette?" huudahti hän naiselle ja sitten miltei pelästyi
omaa ääntänsä; mitä se hänelle kuului, eikö ollut tungettelevaa siten
kysyä?
"Minäkö?" Nainen ei kääntänyt päätään häneen päin, vaan näytti jäykin,
syvin katsein ikäänkuin tunkeutuvan maisemaan; sanat putoilivat hänen
huuliltaan, ikäänkuin hän puhuisi yksikseen: "Jos olisin maalari, niin
maalaisin tämän kuvan, tuon harmaan taustan, nuo mustahkot kalliot,
koko kuolleen kivikkomaiseman lampineen ja vaivaisen nurmikon ja
taivaalla ajelehtivat pilvet. Lyijynraskas täytyisi ilman olla kuvan
yllä — sen täytyisi tuntua — ja nimeksi kirjoittaisin: Alakuloisuus —
en mitään muuta."
"Tai jonkun olennon pitäisi seisoa kalliolla", tarttui mies nopeasti
puheeseen, "niinkuin te siellä kumarassa kuulostellen. Sen tulisi olla
kookas nainen, silmät tähyilevät, tumma vaippa verhona. Ja nimeksi
panisin: Kaipaus!"
"Olette oikeassa", sanoi nainen hitaasti ja asteli yli kiviröykkiöiden
takaisin hänen luokseen; seisoen hänen edessään ja katsoen häntä
suoraan silmiin jatkoi hän: "Me ymmärrämme toisiamme! Luonnossa yhdessä
vietetty päivä saattaa ihmiset lähemmäksi toisiaan kuin kokonainen
vuosi kaupungin kivimuurien keskellä. Me ymmärrämme toisiamme."
Siitä lähtien oli nainen ollut hyvin ystävällinen hänelle, ikäänkuin
olisi jo kauan tuntenut hänet. Ei jälkeäkään mielistelyhalusta tai
epänaisellisuudesta ollut hänen olemuksessaan; hän oli vain vapaa ja
avomielinen. Dorn sai pian tietää, että hänen vanhempansa olivat vielä
elossa, vanhoja yksinkertaisia ihmisiä pienessä maaseutukaupungissa.
Täydellä kunnioituksella tytär heitä ajatteli, mutta innostuksella
hän puhui taiteestaan. Silloin leimusi hänen silmissään kaunis tuli,
palavan kaipauksen liekki. Toinen käsi nyrkissä puvun laskoksissa,
toinen rintaa vasten puserrettuna, kiivaasti hengittäen hän puhui
korkeasta päämäärästään, halustaan tehdä jotakin suurta. "Ja —" hänen
huulensa avautuivat janoisina, hänen äänessään oli värisevä sointu: —
"kysyn usein itseltäni tuskaisena: saavutankohan sen?"
"Varmasti te sen saavutatte!" Mies katsoi häntä ihaillen sivulta;
tuollaisena hän miellytti häntä haaveilevine silmineen ja kuumeisesti
hehkuvine poskineen. Hän kuuli naisen nopean hengityksen ja tunsi
hänestä huokuvan lämmön. Siksipä sanat, jotka kohosivat hänen
huulilleen, eivät olleet mitään imartelua: "Te saavutatte, teidän
täytyy saavuttaa paljon! Teidän kaltaisenne on ja teidän tavallanne
tuntee vain sellainen ihminen, jonka otsalle kohtalo on erikoisen
suudelmansa painanut. Me vielä kerran juhlimme teidän nimeänne. Te
olette ja saavuttanut huomiota; mitä tapahtuneekaan ennen pitkää?"
"Ei mitään", sanoi nainen jyrkästi ja silmäili häntä omituisin
katsein. "Ainoastaan jos aurinko, jonka tulisi meille kaikille kerran
elämässä paistaa, paistaisi minullekin, silloin — silloin saavuttaisin
päämäärän. Hämärässä ei ihmisestä tule mitään, siinä hän jää ikuisesti
kysymykseksi vastausta vaille."
Omituinen nainen! Kävelyretken jälkeisen yön oli Dorn nukkunut
huonosti, kärsimättömänä hän odotti aamun valkenemista. Silloin hän
oli kirjoittanut ystävälleen ja pyytänyt häntä lähettämään heti
Irene Langin novellikokoelman. Hänen täytyi se lukea, uteliaisuuden
aiheuttama jännitys kidutti häntä.
Nyt oli kirja tuossa.
Vuoteella loikoen mies tarttui keltaiseen nidokseen ja veti kynttilän
lähemmäksi.
"Ennen päivänkoittoa" oli kokoelman nimi.
Nyt hän luki. Hänen tumma päänsä pysyi aivan samassa asennossa; eiköhän
hänen niskaansa pakottanut? Kynttilä paloi yhä lyhyemmäksi, sen liekki
lepatti vedossa, siipensä polttaneita koiperhosia oli kynttilänjalalla;
kirjaa pitelevä käsi vapisi hiljaa — hän luki. Ulkona yövahti puhalsi
torveensa ja asteli tömistellen edelleen. Hän ei kuullut sitä.
Kertomuksissa kuvastui sama pilvinen taivas kuin eilen, toissa päivänä,
joka päivä täällä näiden vuorien yllä. Näissä riveissä sama väristys,
puistatus kuin luonnossa yön aamuksi vaihtuessa; kiihkoinen värinä
pensaissa ja puissa, kukat syvään painuneina odottaen hedelmöittävää
kastetta — mutta se ei vielä laskeudu, vaan riippuu yön sumuissa
kiinni, aurinko ei vielä nouse.
Ennen päivänkoittoa! Se ei todellakaan ollut Anna Brokerin pyöreille
sinisilmille sopivaa lukemista. Ehdottomasti tuli Dorn ajatelleeksi
morsiantaan; olikohan hänkin joskus tuntenut sellaista kuin tämä kirja
kertoi, sellaista, mikä intohimoisen kaipauksen läpitunkemana kajahti
kuin naissielun hätähuuto? Kaikki värisee, kurottautuu valoon päin —
ennen päivänkoittoa.
Silloin — kynttilä leimahti vielä kerran ja sammui. Kirja oli lopussa.
Ulkona kiekui kukko kimakasti; se seisoi varmaankin aidalla ja
räpytteli siipiään. Naapuripihasta vastasi toinen, kauempaa kolmas;
kaiku kiiri kaukaisuuteen. Kuoppaista katukivitystä ravasi joku
aamunvirkku; ihmeen raukean värittöminä katselivat vuoret ikkunasta
sisään. Aamu sarasti. Vilusta väristen painautui valvonut mies
patjoihin, keltainen kirja putosi hänen väsyneistä käsistään; hän veti
peiton leukaan saakka.
Uusi päivä koitti.
Aamiaispöydältä tohtori tapasi kirjeen morsiameltaan; jo kaukaa
loistivat jäykät, säännölliset kirjaimet häntä vastaan.
"Rakas Erik!", kirjoitti Anna. "Koska oikeastaan on luonnollista,
että me olemme yhdessä, ja koska kaikki tuttavat täällä kylpylässä
kysyvät, missä sinä oikeastaan olet, niin olemme päättäneet keskeyttää
täälläolomme ja tulla sinun luoksesi. Vanhemmat ovat aivan samaa
mieltä, että kihlautuneet kuuluvat toisilleen, ja sitäpaitsi
vuoristo-ilma on meri-ilman jälkeen hyvin terveellistä. Niinpä siis,
rakas Erik, lähdemme ylihuomenna täältä ja olemme viimeistään 20
p:nä elokuuta luonasi. Pysähdymme vähäksi aikaa Kölniin, jossa minä
haluan käydä Pallenbergilla katsomassa leikkauksilla koristettuja
huonekaluja; hankimmehan ruokasaliimme tammikaluston, eikö niin?
Saliin pidän rokoko-tyyliä somimpana, niin kai sinäkin? Kuvittelen,
kuinka sinä tulostamme iloitset? Kiireessä tervehtii sinua suudelmin