Tiainen. Maria.
_Tiainen_. Ah, rouva...
_Maria_. No hyvä, mitä uutisia?
_Tiainen_. Surullisia... Menin miehenne luo saamaan hänen vastauksensa.
Hän ei ollut yksin. Hän, setänne ja muuan virkatoverini, notaari,
keskustelivat hyvin vilkkaasti, ja juuri kun minä avasin työhuoneeni
oven, kuulin hänen sanovan: »Kyllä, setä, Ester kuuluu nyt teille! Minä
olen luja, minulla on rohkeutta, en pelkää enää mitään!» Tuloni esti
hänet jatkamasta, mutta niin hän sanoi.
_Maria_. Ja valitettavasti se on totta. Onni jättää meidät, kaikki
pettää meidät... (Nauraen.) paitsi Ester, jonka juuri näin ja joka on
aina meidän puolellamme... Loviisakin, jonka uskoin toimivan minua
paljastamatta ja pitävän vastustajamme lämpiminä...
_Tiainen_. Hänhän oli teille niin kiitollinen!
_Maria_. Hän on siirtynyt vastustajamme puolelle, enkä enää tiedä mitä
tehdä.
_Tiainen_. Näinhän minä tänä aamuna teidän merkillisellä taikavoimalla
muuttavan miehenne päätöksen oman tahtonne mukaiseksi! Tässä tarvitaan
vain yksi sana!
_Maria_ (miettien). Mahdollisesti. Jos sanoisin tuon sanan, voisi se
pakottaa mieheni tottelemaan... ja vielä tänään... Kuitenkin se olisi
silloin viimeinen kerta. Ei, tuo salaperäinen sana, joka on voimani ja
jonka avulla olen hallinnut puolen vuoden ajan, ei saa tulla julki eikä
tunnetuksi, ennenkuin petos häviää ja taikakalu murskautuu! Lyhyesti,
hyvä herra: minun täytyy luopua vallastani, ja kuitenkin siihen yhä
luotetaan.
_Tiainen_. En ymmärrä teitä.
_Maria_. Se on hyvin mahdollista. (Kuuntelee.) Mieheni!
_Tiainen_. Suojelkaa meitä... pelastakaa minut!
_Maria_. Sen teen mielelläni... ja kuitenkin... (Vitkastellen.) En
tiedä... en voi taata mitään... mutta koetan. Menkää, menkää pian!
_Tiainen_. Minä luotan yksin teihin.
(Pois.)