Maria. Loviisa.
_Loviisa_. Niin, rouva, niin, he olivat oikeassa, kun he sanoivat
minulle, että minä tulen rikkaaksi ja menen Jaakon kanssa naimisiin.
_Maria_. Minua ilahduttaa, että olen saanut sen aikaan.
_Loviisa_. Te, rouva, ja myöskin herra, koska hän nosti palkkani
kaksinkertaiseksi.
_Maria_. Todellako?
_Loviisa_. Mutta myöskin herra setä, joka, luettuaan minun kirjeeni,
tai oikeastaan teidän kirjeenne, lahjoitti minulle neljätuhatta
markkaa... että minä pitäisin tietonani sen, mitä te annoitte
tehtäväkseni.
_Maria_. Ymmärrän! Ja sinä otit rahat vastaan?
_Loviisa_. Kunniallisena tyttönä, jonka tulee ansaita ja säästää.
_Maria_ (nauraen). Hyvä on. Minä annan sinulle nyt..
_Loviisa_. Taasko kirjeen?... Ei mikään ole minusta mieluisampaa!
_Maria_. Ei... uusia ohjeita vastausten suhteen, joita sinä tästä
lähtien...
_Loviisa_. Oi, ei, rouva...
_Maria_. Annan tehtäväksesi sanoa vain...
_Loviisa_. Mutta minä en voi... sopimuksemme on lopussa.
_Maria_. Kuinka niin?
_Loviisa_. Teille minun pitää puhua, heille en saa puhua. Te kai
ymmärrätte, että minä, saadakseni korotetun palkkani, en voi enää tehdä
mitään muuta... kuin olla vaiti. Se kuuluu palvelukseen.
_Maria_. Siinä sitä ollaan. Loviisa on siirtynyt vihollisleiriin.
_Loviisa_. Rouva, pyydän, ettette ole minulle vihainen.
_Maria_. En vähintäkään.
_Loviisa_. Olen kertonut Jaakolle neljästätuhannesta. Hän oli hyvin
ihmeissään, sillä nyt minä olen rikkaampi kuin hän, ja nyt hän toivoo
vain hartaasti saada heittää päältään sotilastakin ja yhdessä minun
kanssani saada palvella rouvaa.
_Maria_. Kuinka?
_Loviisa_. Armollisen herran kanssa en ole siitä vielä puhunut. Se käy
kuitenkin ilman muuta päinsä.
_Maria_. Niinkö luulet?
_Loviisa_. Mutta asia riippuu teistäkin, rouva. Ja jos sanoisitte hyvän
sanan Jaakkoni puolesta...
_Maria_. Ei, näetkös, minun käy niinkuin sinunkin, minä olen päättänyt
olla vaiti... ja siitä syystä.
_Loviisa_. Minä olen varma, ettei asia ole niin!
_Maria_. Silloin sinä erehdyt.
_Loviisa_. Rouva on niin hyvä, että te varmasti suostutte. Jos ette...
silloin täytyy minun vasten tahtoani...
_Maria_. Aiotko sinä jättää minut?
_Loviisa_ (reippaasti). Oh, ei, rouva, sillä minä olen uskollinen,
kiitollinen... mutta... (Peloissaan luoden katseensa maahan.) Minä
sanon kaikki.
_Maria_. Mene nyt!... (Itsekseen.) Olen joutunut omaan loukkuuni.
(Ääneen.) Mutta mitä sinä sitten oikeastaan aiot sanoa?
_Loviisa_. Minä ilmaisen herralle, että se olette te... että te
käskitte minun hänelle sanoa: »Minä sanon kaikki, kaikki.»
_Maria_ (itsekseen). Hän on oikeassa... tuo yksin ilmaisee kaikki.
(Ääneen.) Kovin viisasta, Loviisa... Missä Jaakko on?
_Loviisa_. Kasarmissaan... puolen tunnin matkan päässä täältä... mutta
minä haen hänet tänne.
_Maria_. Annan sinulle siihen luvan. Mene nyt, tänä iltana saatte
molemmat tiedon.
_Loviisa_. Lähden viivana matkaan. (Nyyhkyttäen.) Tiesinhän, että rouva
ymmärtää...
_Maria_ (Loviisalle, joka lähtee). Kyllä, kyllä minä ymmärrän.
(Itsekseen.) Minä ymmärrän, että minun täytyy kiiruhtaa lyömään
valttini pöytään, muuten loppujen lopuksi Loviisasta tulee talon
valtiatar.