Maria. Oskar. Loviisa.
_Oskar_ (vihoissaan). Näyttää siltä kuin kaikki tämä olisi ennakolta
järjestetty!
_Maria_ (hellästi). Mistä on kysymys, Oskar?
_Oskar_. Ne näyttävät kaikki sopineen siitä, että tulevat pyytämään
Esterin kättä.
_Maria_ (naivisti). Todellako?... Ja ketkä sitten?
_Oskar_. Sinä et voisi sitä koskaan arvata... Tiainen, kanslisti! Mitä
sinä sanot tästä pyynnöstä?
_Maria_ (kylmästi). Minäkö? En mitään... se on sinun asiasi. Mitä olet
vastannut?
_Oskar_. Mitä vastaa, kun ei tiedä, mitä pitäisi vastata... kun ei ole
mitään ajatusta ja odottaa sitä tulevaksi!
_Loviisa_ (puoliääneen). Herra...
_Oskar_ (kärsimättömästi). Taasko? (Loviisa näyttää hänelle kirjettä,
Marian seisoessa selin.)
_Oskar_ (puoliääneen). Kirjekö vaimoni läsnäollessa?
_Loviisa_ (samoin). Hän ei näe sitä.
_Oskar_ (samoin). Samantekevää, en huoli siitä!
_Maria_ (vilkkaasti). Mitä nyt?
_Oskar_. Sanon, että minä, menköön syteen tai saveen, vastaan herra
Tiaiselle.
_Loviisa_ (lähestyy häntä, puoliääneen). Panin kirjeen
kirjoituspöydällenne.
_Oskar_ (viittoo häntä lähtemään). Näen sen liiankin hyvin.
_Loviisa_ (näyttäen sormellaan). Se on tuolla.
_Oskar_ (itsekseen). Tuo tyttö on hölmö ja varomaton.
_Loviisa_ (mennessään Marian ohi). Onko hyvä näin?
(Maria nyökkää. Loviisa pois keskiovesta.)