Tiainen ja Maria (pöydän ääressä). Loviisa (taka-alalla). Oskar
(tulee oikealta työhuoneesta).
_Oskar_ (puhuu työhuoneeseen). Niin kyllä, niin, rakas setä... Olkaa
vain rauhassa, kaikki järjestyy mielenne mukaan. (Itsekseen.) En ole
milloinkaan nähnyt mokomaa kiirettä. (Huomaa Loviisan.) Taivas!
Loviisa!... Tämä on ensimmäinen kerta, jolloin minä näen hänet
senjälkeen, kun minä, voimatta epäillä, tiedän, että ... että se oli
Loviisa... Ja seisoa näin häntä vastapäätä!...
_Loviisa_. Herra konsuli...
_Oskar_ (itsekseen). Voi, hyväinen aika, hän tulee lähemmäksi! Ja
vaimoni on täällä!
_Loviisa_ (hämillään). Armollinen herra...
_Oskar_ (itsekseen). Hän tahtoo epäilemättä sanoa minulle jotakin.
(Katsoo häntä.) Ja kuinka hämmästynyt, kuinka liikutettu!... En ole
koskaan ennen huomannut sellaista. (Ääneen.) Minulla on työtä.
_Loviisa_. Minulla on herralle vain sana sanottavana.
_Oskar_ (itsekseen). Jos kieltäydyn, saattaa hän panna toimeen
kohtauksen. (Menee kauas oikealle etualalle ja viittaa Loviisaa
tulemaan luokseen.) Tule tänne.
_Loviisa_ (itsekseen). Nyt on suuri hetki käsillä! Miten minä sanon
sen hänelle?
_Oskar_ (luo katseensa maahan, puoliääneen). Mistä on kysymys, Loviisa?
_Loviisa_. Minä tahtoisin vain... (Itsekseen.) En luota itseeni.
(Ääneen.) Minä... minä tahtoisin vain sanoa, herra, että eräs herra
odottaa konsulia vierashuoneessa.
_Oskar_. Hyvä... (Itsekseen.) Minä hengitän taas! (Ääneen.) Tulen heti.
(Astuu muutaman askeleen.)
_Loviisa_. Armollinen herra...
_Oskar_ (kääntyen.) Vieläkö jotakin, Loviisa?
_Loviisa_. Kyllä... Mutta uskokaa, armollinen herr että minä
kunnioitan teitä... Te tiedätte, olenko minä koskaan puhunut...
_Oskar_ (puoliääneen ja nopeasti). Et, Loviisa, et, sen minä
myönnän... ja minä kunnioitan vaiteliaisuuttasi... Mutta tällä
hetkellä, näetkös, minulla on eräitä liikeasioita herra Tiaisen kanssa
suoritettavina... mutta avioliittosopimus...
_Loviisa_. No, minä olisin juuri sen vuoksi halunnut puhua kanssanne.
_Oskar_ (hämmästyneenä). Tuon avioliitonko vuoksi?!
_Loviisa_. Niin, herra. (Itsekseen.) Nyt rohkeutta! (Puoliääneen.) Se
ei saa tulla voimaan, minä kiellän sen teiltä!
_Oskar_ (murtuneena). Voi taivas!
_Loviisa_ (itsekseen). Nyt se on sanottu!... Kuinkahan mahtaakaan
ruveta raivoamaan!
_Oskar_ (hiljaa). Sinä kiellät sen minulta? Loviisa... Mitä
merkitsevät nämä uudet vaatimukset, tämä petos, tämä kuulumaton
julkeus? Ja mitä varten, mistä syystä...
_Loviisa_ (samoin). Siitä syystä, siitä... Lyhyesti ja mutkattomasti:
minä kiellän sen teiltä, en suostu sellaiseen!
_Oskar_. Mutta sehän on sentään...
_Loviisa_. Tai minä sanon kaikki!
_Oskar_. Hiljemmin... hiljemmin, mieletön!
_Loviisa_ (itsekseen). Oho... alanpa miltei uskoa, että hän pelkää
enemmän kuin minä.
_Oskar_. En toivo itse mitään parempaa... mutta setäni... ja olen
hänelle luvannut...
_Loviisa_. Mitä vielä! Katsokaa... sanon kaikki, sanon...
_Oskar_ (hiljaa ja ystävällisesti). Hyvä on, annan sinulle mielelläni
myöten... mutta vaikene! (Itsekseen.) Ei uskalla heittää häntä ovesta
ulos... Nähdä olevansa palvelustytöstä riippuvainen!... Mikä häpeä!
_Maria_ (nousee). Mitä nyt?
_Oskar_ (osoittaa Tiaista). Niin, minä... minä pyytäisin herra
kanslistilta apua, juristina hän...
_Maria_. Ja se saattaa sinut noin levottomaksi?
_Oskar_ (katsoen Loviisaan). Kyllä, sillä minä huomaan, että
oikeastaan olen tehnyt sedälleni ajattelemattoman myönnytyksen... Hän
on varallisuudestaan huolimatta siinä iässä, että hän vain saattaa
vaaraan Esterin onnen...
_Tiainen_. (iloissaan). Taivas!
_Maria_. Mehän sanoimme sitä jo.
_Oskar_. Jos sinä voisit auttaa minua, että saataisiin setä käsittämään
kaikki tämä... Ah, sitä minä oikeastaan vain kaipaan... (Yhä Loviisaa
silmäillen.) Siten olisi kaikki hyvin ja huomiota herättämättä
ratkaistu... että me kaikki voisimme olla tyytyväisiä.
_Maria_. Oivallista! Minä käyn myös asiaan käsiksi... Mutta sinua
odotetaan.
_Oskar_. Minä menen. (Lähestyy Loviisaa, Tiaisen ja
Marian kokoillessa papereita, jotka he olivat jättäneet pöydälle.)
Oletko tyytyväinen, sinä tyranni?
_Loviisa_ (itsekseen). Oh, sainpa aatteen! (Oskarille.) En aivan...
Jos minun palkkaani lisättäisiin sadalla markalla...
_Oskar_. Mitä, sinä tahtoisit myöskin...?
_Loviisa_. Niin, varmasti... muuten sanon kaikki!
_Oskar_ (nopeasti). Hyvä... saat sen, mutta ole vaiti!
(Itsekseen.) Oi, minun miehinen arvoni!... (Marialle, joka katselee
häntä.) Minä menen vierashuoneeseen. (Pois keskiovesta.)