Maria. Tiainen. Loviisa.
_Loviisa_. Hattulippaat, joita rouva Pariisista on odottanut, ovat
saapuneet...
_Maria_. Hyvä, hyvä... tarkastelen niitä myöhemmin.
_Tiainen_. Ah, armollinen rouva, sellainen uhraus...!
_Maria_ (nauraen). Kuten näette, on rouvillakin sankarilliset
hetkensä... Tulehan tänne, Loviisa ... Onko sinun mukava olla talossani
ja tahdotko jäädä tänne?
_Loviisa_. Kuinka sellaista voi kysyäkään! Koko kaupungin parhain talo.
Ja te olette niin antelias ja hyvä, rouva, ette koskaan ole huonolla
tuulella ettekä itsepäinen, vaikka teillä olisi enemmän oikeutta siihen
kuin kaikilla muilla...
_Maria_ (nauraa). Kiitän sinua. (Kylmästi.) Luuletko, että minä
todellakin olen valtiatar?
_Loviisa_ (ojentaen nopeasti kätensä). Kyllä... vaikka ei siltä
näytäkään... sillä herra, jolla on valta ja voima käsissään, vain
käskee, mitä rouva haluaa.
_Maria_. Oikein hyvin!
_Loviisa_. Niin hyvin, että meilläkin täytyy olla niin... kun minä
Jaakkoni kanssa olen aviosäätyyn astunut.
_Maria_. No, no!... Mutta päästäksesi Jaakkosi kanssa aviosäätyyn
täytyy sinun tänään totella minua kaikessa, kuuletko! Vastaansanomatta,
nurisematta...
_Loviisa_. Se on helppoa.
_Maria_. Ja kysymättä mitään.
_Loviisa_. Se on vaikeampaa, sillä minä olen hyvin tiedonhaluinen.
Mutta siitä huolimatta...
_Maria_. Mene työhuoneeseen, missä ovat mieheni ja hänen setänsä, jotka
juuri laativat avioliittosopimusta. Hiivi mieheni luo ja kuiskaa hänen
korvaansa: »Tahdon, ettei tästä avioliitosta tule mitään, kiellän sen
teiltä!»
_Loviisa_. Kuinka... minäkö?
_Maria_. Sinä, juuri sinä.
_Loviisa_. Pitääkö minun herralleni, herra konsulille, jota minä
kunnioitan, sanoa...?
_Maria_ (ankarasti). Joko sinä sanot, tai...
_Loviisa_. Mutta jos minulla olisikin siihen rohkeutta... kuinka minä
voin kuvitella, että hän kuuntelee minua, ajamatta minua paikalla
tieheni?
_Maria_. Sitä hän ei tee.
_Loviisa_. Minun vuokseniko?
_Maria_. Niin, sinun vuoksesi. Mutta jos hän kuitenkin aikoo
vastustella, lisää silloin: »Minä kiellän sen teiltä tai sanon kaikki.»
_Loviisa_ (reippaasti). Siinä on siis jokin salaisuus?
_Maria_ (ankarasti). Loviisa!... Ehtomme?
_Loviisa_. Oi, ei se ole mitään uteliaisuutta, minä kysyin vain teidän
vuoksenne, rouva. Se, mitä te annoitte minun sanottavakseni...
_Maria_. On helppo pitää mielessään: »Minä kiellän sen teiltä...»
_Loviisa_. »Tai sanon kaikki!»... Se edellyttää, että minä tiedän
jotakin... ja kun en mitään tiedä...
_Maria_. Niin se tekee saman vaikutuksen. Mene nopeasti, tottele.
_Loviisa_ (lähestyy työhuonetta). Kyllä, rouva... Kuitenkin on tämä
hyvin merkillinen tehtävä, ja minusta olisi ollut mieluisampaa, että
rouva olisi yksin ottanut sen huolekseen. (Ovi avautuu, Loviisa rientää
nopeasti entiselle paikalleen.) Siinä hän jo on!
_Maria_. Sen parempi... Sano vain se, mitä sinulle sanoin, ei enempää
eikä vähempää... äläkä petä minua... (Tiaiselle.) Meillä, hyvä herra,
on tärkeämpää tehtävää.
_Tiainen_ (hämmästyen). Mitä sitten?
_Maria_. Emmehän ole vielä puhelleet maatilasta... ja sehän on toki
tärkeintä.
_Tiainen_. Palvelukseksenne, rouva.
(Molemmat istuutuvat vasemmalla olevan pöydän ääreen ja tarkastelevat
maatilan asiakirjoja ja karttoja.)