Maria. Tiainen.
_Tiainen_. No, armollinen rouva?
_Maria_. No, hyvä herra?
_Tiainen_. Miehenne antaa suostumuksensa...
_Maria_. Kenen syy? Teidän... sillä aluksi hän kieltäytyi... mutta te,
tehän vaaditte todistuksia...
_Tiainen_. Saatoinko olla sitä tekemättä? Saatoinko antaa vähimmänkään
epäluulon varjon langeta henkilöön, jota rakastan?
_Maria_. Ette. Se on totta. Tarkoitus oli jalo ja kiitoksen arvoinen.
Mutta maailmassa vievät hyvät tarkoitukset pelkästään turmioon.
_Tiainen_. Minä siis olin väärässä?
_Maria_. Olitte, kaikesta huolimatta. Mutta minun kunnioitukseni teitä
kohtaan lisääntyi tuon menettelynne johdosta.
_Tiainen_. Olettepa kovin hyvä. Mutta sillä aikaa kun minä odotan,
toimii kilpakosijani...
_Maria_. Pelkäättekö häntä? Hänhän on viidenkymmenen vuoden vanha!
_Tiainen_. Mutta hänellä on suuret tulot, hän on rikas... Ja hän on
epäitsekäs ja jalomielinen...
_Maria_. Sellaiselta hän nyt näytti. Mutta sitä minä en ymmärrä.
Ei hän ennen ole osoittanut sellaisia ominaisuuksia... Meillä on
huono onni pelissä...
_Tiainen_. Niin, minä joudun nähtävästi pelin maksamaan, sillä teidän
herra miehennehän antoi hänelle sanansa...
_Maria_. Hänen oli mahdoton olla sitä antamatta. Mutta sillä ei ole
sanottu, ettei hän voisi ottaa sitä takaisin.
_Tiainen_. Kuka saattaisi hänet pakottaa siihen? Kuka voisi pelastaa
meidät?
_Maria_ (nauraa). Uusi liittolainen. (Soittaa kelloa.)
_Tiainen_. Mitä te teette?
_Maria_. Kutsun kamarineitoani, Loviisaa.
_Tiainen_. Jonka te lähetitte tuohon kohtaukseen?
_Maria_. Älkää uskoko siitä sanaakaan... Loviisa on kelpo tyttö eikä
lähde mihinkään kohtaukseen, ei edes valtuutettuna.
_Tiainen_. Mutta miksi te sitten sanoitte...?
_Maria_. Miksikö?... Siksi että valhe usein kantaa paremman hedelmän
kuin totuus... Sen saatte kohta nähdä.