Tiainen. Loviisa. Gideon. Oskar. Maria.
_Gideon_. Eläkööt kaikki konsulit! Teidän luonanne syö hienosti kuin
ministerin luona!
_Maria_. Ah, herra Tiainen. (Esittelee hänet Gideonille.) Saanko
esitellä: kanslisti, herra Tiainen.
_Gideon_. Kanslisti. Siis juristi. Hyvä. Minä pidän juristeista.
_Maria_ (hymyillen). Te pidätte koko maailmasta silloin kun olette
vastikään noussut pöydästä.
_Gideon_. Se on totta. Ja erikoisesti minä silloin pidän kahvista.
_Maria_ (Loviisalle). Nopeasti, Loviisa.
_Gideon_ (poistuvalle Loviisalle). Sopivan lämmintä! Sillä kahvin ja
(tarttuu Oskarin käteen) hyvän ystävän tulee olla sopivan lämpimiä.
Mutta hitto tietäköön, mikä sinun on... Sinä olet niin kylmä ja
äänetön. Olet aivan kuin kassakirja: avoin ja kuitenkin mitään
sanomaton.
_Oskar_. Rakas setä, minä olen tavallisesti sellainen.
_Gideon_. Siinä tapauksessa minä säälin rouva-parkaasi.
_Oskar_ (itsekseen). Jo kokonaisen tunnin minä olen pelännyt, että
Ester sattuu tulemaan! (Gideonille.) Pyytäisin teiltä neuvoa eräässä
asiassa, rakas setä.
_Maria_ (nopeasti). Koskeeko se maatilaa?
_Tiainen_. Minulla on mukanani tilusten kartta ja muut tarpeelliset
asiapaperit.
_Oskar_ (hämillään). Sitähän se koskee. (Loviisa tuo kahvia.)
_Gideon_. Oh, kahvi! — Minullakin on tärkeätä puhuttavaa teille...
minua koskevaa... ja kun me nyt olemme perhepiirissä... (Tiainen
nousee kuin lähteäkseen.) Jääkää te vain, herra kanslisti... Te ette
häiritse... päinvastoin tarvitsen teitä...
_Maria_. Ajatteletteko tekin maatilanostoa?
_Tiainen_. Aiotte ehkä ostaa saman tilan?
_Oskar_ (nopeasti). Jos niin on, niin minä luovun ostoaikeista.
_Gideon_. Oh, ei, parempaa minulla on mielessä! (Kaikki istuutuvat.)
Kuulkaa siis. Olen kyllästynyt tähänastiseen elämääni ja tunnen
vihdoinkin tarvetta sanoa jäähyväiset...
_Maria_. Mille ihmeelle, setä?
_Gideon_ (juo kahvia). Jäähyväiset seikkailevalle, valloituksia
tavoittelevalle elämälleni. Minä... minä aion mennä naimisiin.
_Oskar_. Tekö, setä?!
_Maria_. Niinkö?!
_Gideon_. Filosofin tavoin. Maailmaa ymmärtävän miehen tavoin.
Omaisuutta minä en valitultani vaadi.
_Oskar_. Kuinka?
_Gideon_. Korkotuloistani, jotka, kuten tiedätte, eivät ole varsin
pienet, on... hm... on vallaton elämäni niellyt kutakuinkin puolet...
ne rahat ovat menneet suoraan sanoen ihan hukkaan... mutta nyt
aion muuttaa elämäntapani, aion pyytää omakseni köyhää, mutta hyvää ja
herttaisen kaunista tyttöä...
_Oskar_. Ihanko totta?
_Gideon_. Kun minä kerran sanon...
_Maria_ (tarttuen hänen käteensä). Hyvä, setä! Oikein hyvä! Sitä minä
en olisi ikinä odottanut.
_Oskar_. En minäkään... Eikä siis lainkaan myötäjäisiä?
_Gideon_. Ei lainkaan myötäjäisiä. Minä en niistä välitä. Mitä ovat
kulta ja hopea, setelit ja arvopaperit? Niitähän kyllä saa nähdä
kuka tahansa ja melkeinpä missä tahansa, mutta viattomuus ja sydämen
puhtaus, se on nykyään harvinaista, voipa sanoa, että se on uutta,
omalaatuista ja odottamatonta... No, ettekö ole samaa mieltä?
_Oskar_. Tietysti.
_Maria_. Ja me olemme hyvin uteliaita näkemään uuden tätimme.
_Gideon_. Te saatte nähdä hänet vielä tänään... ja te jo tunnettekin
hänet.
_Oskar_. Todellakin?
_Maria_. Onko se mahdollista?
_Gideon_. Puhuakseni oikein selvästi, hän on teistä riippuvainen, tai
vieläkin oikeammin sanoen, riippuvainen Oskarista, sillä Oskar on hänen
holhoojansa.
_Maria, Oskar, Tiainen_ (nousevat, yhtaikaa). Esteri?
_Gideon_ (jää istumaan, katsoo heitä). No, tehän näytätte kaikki kolme
hyvin ällistyneiltä!
_Tiainen_. Hyvä herra...
_Maria_ (Tiaiselle hiljaa). Vaiti!
_Oskar_. Kuinka, setä, Esterkö?
_Gideon_. Tapasin hänet hiljakkoin Helsingissä, ja hän oli mielestäni
kerrassaan suloinen...
_Oskar_. Ja hän on siis se nuori tyttö...?
_Gideon_. Jonka kanssa minä aion mennä naimisiin ja jonka kättä minä
pyydän!
_Oskar_. Minulta? (Itsekseen.) Ei, tämä on liian paksua! Ja
kuitenkin... hän on minun setäni (Ääneen.) Mutta minä en voi... minä en
voi suostua...
_Gideon_. Ja miksi et, jos saan kysyä?
_Oskar_ (hämillään). Siitä syystä, että... siksi, että...
_Gideon_ (vaativasti). No?
_Oskar_ (itsekseen). Hän ei näe... hän ei ymmärrä... vaikka tekisin
minkälaisia merkkejä... (Ääneen.) Siksi, että ikäero ja luonteiden
erilaisuus varmaankin tekisivät avioliiton onnettomaksi.
_Gideon_. Se ei kuulu sinuun... se on minun asiani. Ja jos sinä
kieltäydyt niiden palvelusten jälkeen, joita olen sinulle tehnyt...
_Maria_. Palvelusten? Minkälaisten palvelusten?
_Oskar_ (Marialle). Ei minkäänlaisten. (Gideonille.) Tahdoin vain
teidän takianne saada sanotuksi... tehdä teille ymmärrettäväksi...
(Vetää Gideonin syrjään.)... että se oli hän.
_Gideon_ (kärsimättömästi). Mikä se?
_Oskar_ (hiljaa). Hyväinen aika! Hän joka oli siellä puistossa — jonka
se sininen ja punainen ruusuke on!
_Gideon_ (hämmästyneenä). Esterkö?! Voi, voi!
_Maria_. Mitä te siellä puhutte? Olette niin omituisen näköisiäkin!
_Gideon_. Ei laisinkaan. Ei laisinkaan! Mutta... miehenne, joka
tietysti erehtyy... väittää, että... tai pikemminkin antaa minun
ymmärtää, että...
_Oskar_ (tahtoo saattaa hänet vaikenemaan). Hyvä setä!
_Gideon_. Että mainittua nuorta naista saattaa syyttää eräästä
ajattelemattomuudesta... jonkinlaisesta kevytmieli...
_Tiainen_ (Oskarille). Se ei ole totta! Tahtoisinpa nähdä, voiko herra
konsuli tai kukaan muukaan esittää vähintäkään tosiasiaa...
_Oskar_ (itsekseen). Nyt se vielä tuokin alkaa! (Ääneen.) Anteeksi,
minä sanoin arvelevani...
_Gideon_. Et siis ole varma asiasta...
_Oskar_. Niin, kyllähän minä...
_Tiainen_. Siinä tapauksessa, hyvä herra, teidän on esitettävä minulle,
ja ihan heti, todistuksia...
_Oskar_. Minä en voi... Kuulkaahan...
_Tiainen_. En tahdo kuulla mitään. Teidän täytyy puhua.
_Maria_. Niin, tosiaankin, sinun on sanottava!
_Kaikki_. Niin, se on sanottava!
_Oskar_ (itsekseen). Hyvä isä, mikä tilanne! (Ääneen.) No niin, minä
en tiedä mitään, en kerrassaan mitään. Naikaa hänet, setä, naikaa hänet!
_Gideon_. Ei, ei, sinun on sanottava...!
_Oskar_. Minä itse, omalta osaltani, en tiedä mitään, mutta minä olen
kuullut puhuttavan... tosin vain epämääräisesti ja katkonaisesti...
että joitakuita kuukausia sitten... jossakin puistossa... jokin
kohtaus... joku viaton sattuma...
_Maria_ (hymyillen). Sekö se vain on?! Ole levollinen... minä tiedän
sen asian.
_Oskar_ (itsekseen, säikähtäen). Taivasten tekijät!
_Maria_. Minä luulin, ettei tuo pilanteko koskaan tulisi kenenkään
tietoon...
_Oskar_ (hämillään). Pilanteko?
_Maria_. Niin juuri, Mutta kun siitä nyt näyttää tulleen hiukkasen
vakava juttu, niin minä kerron sen herroille kokonaisuudessaan...
_Oskar_ (itsekseen). Hän kertoo minulle — se on sentään...
_Maria_. Ester sanoi minulle eräänä päivänä, että hän oli löytänyt
neulomakoristaan...
_Oskar_ (hiljaa Gideonille). Niin on asia.
_Maria_. ... rakkauskirjeen... kirjeen, jossa joku uskalsi pyytää häntä
kohtaukseen.
_Gideon_. Ja se kirje?
_Maria_. Minä en saanut sitä nähdäkseni. Ester oli sen heti luettuaan
heittänyt suuttuneena uuniin...
_Oskar_ (itsekseen). Olenpa pelastettu!
_Maria_. Ja jostakin syystä... ehkä hienotunteisuudesta... hän tahtoi
salata minulta sen lähettäjän nimen...
_Oskar_ (itsekseen). Kuinka jaloa!
_Maria_. Mutta minä, minä tahdoin, että se mies oli paljastettava ja
häväistävä! Ja puhumatta Esterille asiasta mitään minä lähetin erään
uskottuni kohtauspaikalle määrättynä hetkenä.
_Gideon_. Niinkö? Ja kenet sitten?
_Maria_. Loviisan, palvelustyttöni.
_Oskar_. Totta vieköön! Se oli siis...?
_Gideon_ (nauraa täyttä kurkkua). Oivallista!
_Maria_. Niin, hyvät herrat. Mutta ilma oli sinä iltana niin kamala,
ettei viettelijä saapunutkaan kohtauspaikalle. Loviisa tuli pois
tapaamatta ketään... ainakin hän sanoi, ettei ollut tavannut ketään.
_Oskar_ (itsekseen). Se valehtelija!
_Gideon_ (nauraa). Mainiota! Sillä veljenpoikani, joka luuli...
_Maria_ (nopeasti). Mitä?
_Oskar_ (nopeasti, mutta hiljaa). Vaiti!
_Gideon_ (oikaisten puhettaan ja yhä nauraen). Joka luuli, että hänen
on... kieltäydyttävä antamasta suostumustaan... minulle, sedälleen...
perheen kunnian takia... Hyvä on, oikein hyvä... erinomainen
veljenpoika! Mutta nyt on kaikki saanut selityksensä... rajuilma ja
luultu ajattelemattomuus ja... Mitään esteitä ei enää ole olemassa,
siis ei mitään kiertelyjäkään... Sinä et enää holhoojana voi olla
antamatta minulle suostumustasi ja siunaustasi.
_Oskar_ (kärsimättömästi). En kylläkään...
_Tiainen_. Hyvä Jumala! (Hiljaa Marialle.) Te kuulitte...
_Maria_ (hiljaa Tiaiselle). Kuulin...
_Gideon_ (hiljaa Oskarille). Tule, lähdetään panemaan asiaa kuntoon.
Aikaani seuraavana miehenä minä tietysti valitsen siviiliavioliiton
— ja siihen minä tarvitsen tuon nuoren juristin apua, vaikka hän
tuntuukin minusta perin epäilyttävältä apurilta tässä asiassa.
_Oskar_ (hiljaa Gideonille). Eihän toki!
_Gideon_ (hiljaa). Minä ymmärrän tällaisia asioita paremmin kuin...
(Ääneen.) Mennään huoneeseesi sopimaan asiasta.
_Oskar_ (itsekseen, ajatuksissaan). Se oli Loviisa!
_Gideon_ (oikealla ovella). No, tuletko vai etkö tule?
_Oskar_. (yhä ajatuksissaan). Kyllä, setä.
_Gideon_. Ah, Oskar... minä odotan sinua!
_Oskar_ (hypähtää pystyyn). Mitä! Mitä!? (Puoliääneen.) Perin
sopimatonta pilaa...
_Gideon_. Olenhan sanonut sinulle, että minulla on kiire... paljon
asioita toimitettavana... Näkemiin, rakas Maria, tulen pian takaisin...
Ja sinä, holhooja ja veljenpoikani, sinä kunnianarvoisa holhooja,
tulehan nyt nopeasti!
(Poistuu Oskarin kanssa oikeanpuolisesta ovesta.)