IV

»MINÄ TAIKKA SINÄ...»

Muutaman päivän kuluttua tuli Esalle ikävä. Kutsui Karin Vennun,

Kuivasen Ellan ja Koipi-Siukun kanssansa hauskaa pitämään. Kutsutut

olivat saapuneet ja kaiken päivää kuului Karhusta mellastava rähinä.

Talon väestä ei kotosalla näkynyt muita kuin muori ja Esa.

Muorillakin oli hauskaa. Hyvänmielen näköisenä tassutteli hän tuvan

lattialla epävarmoin askelin, toisinaan ennemmin valahti kuin tahallaan

istui rahille, jolloin huoahtava »hoh, hoh, hohhoijaa» pääsi ääneen.

Kurtistuneista poskirypyistä helotti punakka, ikään kuin kylmettyneen

väri ja suu suippeni omituiseen suppuun, silmät vetivät tirralleen juuri

kuin niitä olisi päivä huikaissut. Kerran istuessaan hän rupesi

itsekseen nauraa hytkyttelemään ja heti sen perään herahti loilottamaan,

juuri kuin valtaavan ihastuksen aihe olisi mieleen siinä hetkessä

johtunut:

»Vanha loikka luuli, jottei meillä tulla juttuun.»

Hän lauloi sen vapisevalla, mutta sentään asianhaaroihin katsoen

sointuvalla äänellä ja rupesi taas nauramaan.

»Vanha loikka luuli, jottei meillä tulla juttuun...»

Se näytti verrattomasti huvittavan. Jo kolmannen kerran hän samaa matki

ja kovensi ääntänsä yhä. Kamarista kuului katkonaisia ääniä. Sieltä tuli

ulos Koipi-Siukku ja kuuli muorin laulavan.

»Kas se, mummo!» huusi Siukku. »Vanha loikka luuli, jottei meillä tulla

juttuun...» Hän tempaisi muoria käsistä ja rupesi tätä pyörittämään

laulun tahdissa, jota nyt molemmat säestivät. Mutta ilon lopuksi muori

kompastui ja kaatui lattiaan pitkin pituuttaan, jäi siihen ährimään ja

Siukku nauroi hänen nousuyrityksilleen, sen ohessa hokien:

»No mutta ... no mutta ... saakuri, antakaas kun minä autan tuota...»

Hän hosui, juoksi ja puuhasi lihavan muorin ympärillä, nauroi, eikä

sentään ryhtynyt auttamaan. Muori vihdoin oli päästä ylös, Siukku oli

auttavinaan, mutta auttoikin vain kaatumaan uudestaan. Muori jo

yllätteli noitumaan. Vihdoin Siukku auttoi ylös.

»Hoh», sanoi sitten, kun pystyyn pääsi, »hoh, kun mä lähdin oikein

kaatumaan, mutta tules vielä. Vanha loikka luuli...»

»Ka, en pelaa enää, peästähän menemääh!» kuului kamarista

arkangelilaisen murteella selvä huudahdus. Siukun tihrusilmistä, niin

vähän kuin niitä näkyikin, välähti omituinen kiilto. Kohta perään kuului

toisten, ylimmäisenä Karin Vennun ääni, vaativan häntä, joka kieltäytyi,

pelaamaan, sanoivat häpeämättömäksi, kun voitoiltaan erkanee.

Karjalainen taas väitti, että hän oli tapannut jo kaikki rahansa, nyt

sai muutaman kopeekan takaisin. Rupesi itkemään ja rukoilemaan, että

häntä armahdettaisiin, että hän on köyhä, perin köyhä mies, lapsia ja

maatuska kotona...

Muori ei nähtävästi huomannut koko melskettä, sillä hän yhä uudisti

hupaisen loilotuksensa ja jo pari kertaa vaati Siukkua uudestaan

tanssiin. Mutta Siukku vetäytyi sanaakaan virkkamatta kamariin.

Siellä karjalainen lakittomin päin, kasvoilla juopuneen pelonalaisen

veltto, surkuteltava ilme, juuri lankesi polvillensa Vennun eteen, joka

häntä käsivarsista puristeli. Korttikasa oli pöydällä, jonka päässä Esa

nojaili kättensä päällä ryömällään.

»Perkele!» huusi Esa hermostuneesti, kun näki ryssän polvistuvan. »Ota

lipetti!»

»Ka, hyvä veli, määnhän mie, peästähän, laskekaa!» huusi ryssä itku

kurkussa.

»Kuka sinua pitää, mää niin pitkälle kuin tie piisaa!» huusi Vennu ja

työnsi ryssän kumoon. Tämä riensi ylös.

»Voi hyvä ristiveli, pyhä veli, minä oon niin köyhä että...»

»No jokos se Ontro nyt...? Voitoiltasiko erkanet?» Koipi-Siukku läheni

häntä juuri, kun tämä pani laukkua vapisten selkäänsä.

»Ka, sie pyhä velih, mahat uskoo, kun kaikki pelattih ... ihan...»

»Älä usko, Siukku, älä laske, pelataan sen huivia», sanoi Ella, joka

selällään loikoi kamarin sohvassa.

Samassa tuli muori kamariin nuuskatoosa kädessä. Esa oli vaipunut

ryömälleen kättensä päälle ja näytti nukkuvan. Vennu lähti ulos

kamarista, vaihdettuaan Siukun kanssa merkitsevän silmäyksen.

»Niin, no, mitä sun laukussasi on?» sanoi Siukku, »onhan siellä jotakin

pelattavaksi kelvollista». Hän nauroi ja tahtoi, että asia piti ymmärtää

enemmän leikilliseltä kuin todelliselta kannalta. Karjalainen rupesi

uudestaan pyytämään ja rukoilemaan. Ellasta tuo oli niin hauskaa ja

virkistävää, että hän nousi ylös ja kävi myöskin Ontroa kiusaamaan.

»Mitä ne Ontrolta...? Ota nuuskaa pyhä veli», virkkoi muori.

»Aa muori...»

Siukku jätti heidät kolmisin nuuskaamaan ja pujahti ulos. Hän löysi

Vennun ulkopihalta.

»Aiotko sinä...?» kysyi Vennu ja huulilla väreili omituinen, punnitseva

hymyily.

»Aion.» Siukku ärjäisi tuon pidätetyllä äänellä vilkaisten samalla

ympärilleen.

»Ei täällä ole ketään», sanoi Vennu, arvaten Siukun ajatuksen, mutta

vakuudeksi katsellen itsekin ympärilleen. »No, jos se maksaa vaivan»,

jatkoi hän ajatuksissaan.

»Vähintäin sata ruplaa. Sillä on paidassa sydämen kohdalla tasku ja

siellä se sen säilyttää.»

»Varmaanko sata ruplaa?»

»Niin.» Ja Siukku kertoi mistä hän oli sen saanut tietää.

»Hm... Perkele...»

»Mitä?»

»Se on melkein liian vähän, jos...»

»Josko kiinni joutuu? Millä siitä kiinni joutuu! kun sinä ja Ella

todistatte, jos kysymys tulee, että minä teidän joukossanne tulin täältä

teille.»

»Ja piruko siitä kysymyksen nostaa, jos et asiasta hoilaa. Mutta

asiasta toiseen, sinun täytyy antaa puolet rahoista ja puolet tavaroista

minulle.»

»Olkoon sitten tekemättä, pitäköön ryssä henkensä. Mitä minä sillä

viidelläkymmenellä ruplalla teen?»

»No no, Siukku. Rahaa sekin on sinun laisellesi. Luuletko sinä, että

*minä* ilmaiseksi *sinun kaltaisiasi* miehiä joukossa pidän?» Vennu

naurahti ilveillen. Siukku katsasti häneen jo puoleksi anteeksi anova

ilme silmissään.

»Tee kuinka tahdot», jatkoi Vennu, »mutta sinä ymmärrät sen, että jos

sinä joukostamme luovut, niin meidän täytyy laittaa sinut linnaan. Vai

luuletko, ettei sulia olisi jo tarpeeksi syntiä?»

Yhä oli Vennun huulilla tuo keveä, melkein leikillinen nauru. Siukku oli

hämillään ja kirosi hampaittensa raosta. Näki selvään, että hän oli

käskijänsä käytettävänä. Ei kuitenkaan voinut kieltää itseltään

koettamasta saada yksityisvoittoa aiotusta ryöstöstä hiukan suuremmaksi,

josta syystä hän vielä koetti väittää. Mutta Vennu oli taipumaton ja

alkoi pitää loukkauksena, että niin vähäpätöinen mies kuin Koipi-Siukku

ilkesi paljoksua lunnaita saadaksensa olla hänen joukossaan. Siukku

huomasi pian joutuvansa jo siihen asemaan, ettei hänellä ollut

tilaisuutta kieltäytyä eikä peräytyäkään aikomastaan ryöstöstä. Sillä

kun Vennu alkoi puhua pikku miehistä, joita ei kukaan kaipaa, silloin

tiesi, että hän puhui vakavaa totta. Siukku taisteli itsensä kanssa

taistelun. Toiselta puolen vallanalaisuuden tunne häntä tällä hetkellä

vahvasti painoi, ja hänessä heräsi voimakkaana halu karistaa tuo paino

hartioiltaan ja karustaa tiehensä, elää vapaana miehenä. Mutta samalla

hän tiesi esimerkeistä, että jokainen, joka kerran oli *tämän*

vallanalaisuuteen antautunut ja sitten tahtonut uhitellen siitä päästä,

sen juoksun mitta oli ollut lyhyt. Hän rakasti elämää ja juuri sellaista

elämää kuin Karin Vennun joukossa sai elää, hurjaa, vapaata ja heidän

käsityksensä mukaan »komeaa». »Loasta» oli hän joukkoon päässyt. Tiesi,

että häntä ainoastaan siitä syystä pidettiin joukossa, että hän oli

näppärä »itse ottamaan» ja siten kykeni kunnollisesti maksamaan

parasten kestejä, jotka olivat liian hyviä itse ottamaan.

Tuossa, kun hän jäi yksin, Vennun mentyä tupaan, tunsi hän johtajansa

hallitsevan voiman syvästi. Ei värekään Vennun vakavissa kasvoissa

todistanut, että hän välitti siitä asiasta, joka kysymyksessä oli. Teki

Siukku sen tai oli tekemättä, se näytti olevan hänelle ihan sama. Mutta

yhtä kaikki, jos hän sen tekemättä jättäisi, olisi hänen *juoksunsa

päättynyt*... Sitä hän kirosi, tuota armottomuutta ... ja kun ei ollut

olemassa keinoa, jolla olisi tuon konnan itsensä voinut vetää rinnalleen

oikeuden eteen: ei kukaan *tietäisi*, ei uskaltaisi todistaa Vennun

päälle, hänen, joka kuitenkin oli niin monen juonen ja rikoksen esimies.

Mutta hän itse?... Kylmät väreet kulkivat ruumiin läpi, kun ajatteli,

kuinka helposti hän tulisi tutkituksi ja tuomituksi, jos vain Karin

Vennu tahtoisi. Murhakin, josta hän jo oli ollut syytteen alaisena,

olisi tullut kyllä aikoinaan todistetuksi, mutta ne silloin häntä

auttoivat, panivat rahoja liikkeeseen todistajain palkoiksi siltä

varalta, että hän irti päästyään maksaisi, ja niin hän pääsi irti...

Hän tunsi olevansa niin täydellisesti ahtaalla Vennun käsissä, että

mielikuvituksen johdosta alkoi rintaa ahdistaa.

Koipi-Siukku oli joutunut erääseen huoneitten välyseen, missä pölkyn

päällä istui ja mietti.

»Kostan, kostan, kostan!» hän jupisi. Se innosti häntä siksi, että

ahdistava pihti rinnan päällä tuntui heltiävän, tila laajenevan ja elämä

näytti hymyilevän täydeltä terältään. Kostoajatus ei saanut hänen

mielikuvituksessaan mitään muotoa, ei suuntaa, eikä hän sitä

ajatellutkaan. Elämähän tarjoo niin lukemattomia tilaisuuksia ja

suuntia, ehtii kyllä vastakin etsiä, valita parhaimman...

Yhtäkkiä löysi hän itsensä uudestaan ajattelemasta sitä kuinka paljon

Ontrolla mahdollisesti olisi rahoja? Kentiesi on kaksikin sataa ruplaa?

»Ja piruko minun käskee sanoa heille kuinka paljon minä siltä oikeastaan

saan!» Hän hypähti ylös innostuneena. Murhan ajatus herätti hänet

uudestaan sekä sen johdosta suhde Vennuun. Ikään kuin itsestään syntyi

varma päätös lopettaa karjalainen, ottaa sen omaisuus ja päästä Vennun

kanssa oikein likeisiin väleihin, laittaa, että se *tarvitsisi häntä*

vielä enemmän ja sitten...!

Hän tempaisi suuren puukon tupestaan, iski sen ahtaassa välysessä

seinähirteen. Puukko vajosi lahoon puuhun päätä myöten. Sutkaus tuntui

niin somalta, niin kiihottavalta, että Siukku alkoi voimainsa takaa

hakata puukollaan lahoa seinähirttä. Hän ajatteli, että kun olisi nyt

Karin Vennu tuossa ... ja hän iski yhä syvemmin, yhä taajemmin.

»Minä otan rahat ryssältä», hän jupisi tullessaan ulos välysestä, tehden

samalla jyrkän päätöksen, että parhaan osan hän itse pitää, vaikka

sitten sataisi vanhoja noitaämmiä. Hänestä oli jo alkanut näyttää

luonnolliselta, etteivät ne voisi häntä kovin lujalle panna, sillä he

kuitenkin tarvitsevat häntä. Hänen *kykyistänsä* miestä ei ole joukossa

monta...

Elämän halu virkistyi, kun tunsi että häntä joukossa tarvitaan, ettei

hän olekaan niin vähäpätöinen henkilö kuin äsken oli Vennun puheista

ruvennut itsekin uskomaan. Hyvä, ettei tuo Ella homppelo tule nyt tätä

asiaa tietämään.

Hänen tullessaan sisään kamariin oli siellä ryssän tavarat vedetty esiin

laukusta, Vennu ja Ella niiden ympärillä kiusasivat miestä, joka itki,

siunasi ja rukoili, että hänet laskettaisiin menemään.

Karhun Esa oli oikaissut itsensä sänkyyn ja katseli sieltä tuota menoa.

Muori oli toisten joukossa hääräillen Ontron lohduttelemisen touhuissa

ja vakuuttaen yhä:

»Mitä tuossa nyt Ontro, ei suinkaan ne nyt sinulta mitään tahdo. Otetaan

ryyppy, eikö niin, Karin isäntä? No ottakaa nuuskaa.»

Esa hypähti lattialle kuin nuorilla vedetty. Meni, hamusi ryssän tavarat

laukkuun. Huomaamattaan takertui siinä katselemaan erästä mustaa,

sininukkaista silkkihuivia. Se oli hyvin kaunis. Esa kentiesi ajatteli:

kaunis kihlasilkkinen. Heti hän kuitenkin senkin, ikään kuin omia

ajatuksiaan paeten, työnsi laukkuun, heitti laukun nauhasta ryssän

kaulaan, tarttui sitten tämän kaulukseen, avasi oven, pisti siitä tupaan

ja antoi vielä potkun takapuoleen. Tuo kaikki tapahtui niin äkkiä, ja

muut olivat niin äimissään, ettei kukaan ehtinyt sanoa sanaakaan. Eikä

hän itsekään sanonut. Kun jälleen oikaisi itsensä sänkyyn, kajautti

raa'an kirouksen.

Karjalainen kuului menevän juoksujalassa portaita alas.

Toiset selvisivät pian ja rupesivat nuhtelemaan Esaa: lempoako sitä niin

laskit? Olisi pelattu siltä vielä tavarat ja kiusattu. Oli ollut niin

vietävän hupaista nähdä, kun se niin pelkäsi... Esa oli nyt pilannut

koko huvin.

Esa kuunteli toisten puhelua maltillisesti. Hiljoilleen ilmeni kasvoille

ivallinen ilme.

»Mutta, totta jumaliste, te olette oikeita roistoja, tavallisia knapin

varkaita!» hän vihdoin virkkoi ja päästi helisevän naurun perään,

tuommoisen pistävän, leikkaavan, syvälle tunkevan ja kysymyksiä

herättävän.

»Knapin varkaita?» virkkoi Vennu silmissä kyselevä katse, joka

vähitellen muuttui teräväksi ja tutkivaksi.

»Knapin varkaita!» huusi Ella, nauraen hölöttäen päälle, nähtävästi

ajatellen, että Esa puhuu täyttä leikkiä. Siukku ei puhunut sanaakaan,

yhteen jaksoon vain pälyili Vennun puoleen. Mutta Vennu vain yhä

tarkkasi Esaa.

»Niin, knapin varkaita», uudisti Esa, »näinhän minä, että teidän teki

mielenne tuon ryssän kamoja.»

»Mielemme?» Vennu tarkkaili yhä tutkien Esaa.

»Mielenne!» huusi Esa ja nytkäytti vakuuttavasti päätänsä sängyssä.

»Minä annan paikalla leikata kurkkuni, jos ei teidän tehnyt mielenne

ryssän kamoja!» Esa kohosi kiivaasti istumaan sängyssä, huulilla ja

silmissä väikkyi yhä tuo omituinen, pisteliäs nauru.

Vennu oli katsellut Esaa, vakava, miettivä, hiukan epäröivä ilme

silmissä. Nyt hän nousi seisomaan, naurahti ja muuttui jälleen yhtä

totiseksi.

»Lähdetäänkö?» kysyi hän Ellalta.

Tämä piti yhä Esan puheita hauskana pilana, josta syystä ei ensinkään

ollut halukas lähtemään hupaisesta seurasta.

»Saakuri», hän sanoi, »minä väännän tuon pojan niskat nurin, jos ei se

heti paikalla laita lisää viinaa.»

Yksinkertaisesti hymyillen meni hän Esan luo ja tarttui leikkisänä tämän

kaulukseen. Esa rupesi räikeästi nauramaan ja alkoi todella vääntää ja

meluta Ellan kanssa kuin kakarat ainakin. Sillä välin Koipi-Siukku istui

tuolilla, tihruiset silmät alasluotuina ja väänteli mälliä poskesta

toiseen. Vennu asteli edestakaisin lattialla ja loi tuon tuostakin

sängyssä temmeltäviin pitkän tutkivan katseen. Yhtäkkiä hän muutti

latuansa, astui lähitse Koipi-Siukkua ja polki tämän jalalle. Siukku

nosti päätänsä, katsoi Vennun silmiin ja näki, että tämä itsekseen

nauroi eikä luonut silmäystäkään häneen.

Toiset melskasivat kuin kakarat.

Siukku tuijotti vielä hetkisen kenkiinsä, katsahti sitten omituisesti

epäröiden Vennuun. Yhtäkkiä raivokas päättäväinen väläys iski

tihrusilmistä ja Siukku pyyhkäisi ulos kuin käsketty. Silloin vasta

Vennu katsoi häneen ja päästi hiljaisen, voittoisan, julman

naurahduksen. Hän katseli syrjästä noiden isojen lasten leikkiä. Se oli

niekaleen leikkiä: löivät toisiaan korvalta korvalle, sylkivät toistensa

naamaan, siunailivat ja puhuivat lapsen kielellä. Vennua inhotti tällä

hetkellä tuo. Yhtäkkiä hän kävi sängyn luo, tempaisi Ellan kauluksesta

lattiaan.

»Knapin varas!» ärjäisi hän. Ella kirosi, sillä häneen oli koskenut

kipeästi. Vennu nauroi, potkaisi vielä Ellan jalkaan ja virkahti:

»Knapin varas!»

Ella nousi meluten ja mässäten ja haukkuen Vennua lempinimillä. Mutta

sellaisesta ei koskaan riitaa tullut.

Esa oli noussut vuoteelta, pannut piippuun ja kolisteli nyt tyhjiä

pulloja kaapissa. Ei tilkkaakaan!

»Hoi Vennu!» huusi hän ja pyörähti kuin sotamies. »Mulla ei ole

tilkkaakaan viinaa.»

»No hae.»

»Ei ole rahaa. Takaatko?» Esa katseli kummallisen tarkkaavaisena Vennua.

»Sinuako? En tiedä tohtiiko sua taata.» Vennun suu meni leikkisään,

mutta samalla vähän pisteliääseen nauruun.

»Pisteletkö sinä?» Esan silmät säihkyivät ja hermosto värisi.

»Vasaran alainen mies», jatkoi Vennu.

»No saatana!» Esa tempaisi tuolin ja löi sen säpäleiksi lattiaan.

Tulinen puna kohosi Vennun kasvoille. Hän nousi istumasta, käveli pariin

kertaan yli lattian harteitansa puristellen.

»Eikös täs' ole poijat leviät hartiat? Ka pojat, ka!» Hän rytkäytteli

kantapäillään lattiaan, nostatteli olkapäitään ja ärjyi.

Ella katseli ensin oudostellen toisten tappelunhankkeita. Rupesi

kyselemään, että oikeinkos te tapella meinaatte, vai? Alkoi sitten

sovintoon suositella. Kumpikaan toisista ei pannut mitään huomiota Ellan

puheeseen, mutta näytti siltä, että Esan kiukku vähitellen asettui ja

Vennun nousi.

»Mitä sinä pistelit?»

»Niinpä sinä olet nyt kuin kruusihuilu, ettei saisi mitään puhua», sanoi

Vennu.

»Minä en kärsi pistelemistä.»

»No, olenko minä knapin varas?»

Esa naurahti melkein hyvitettynä, sillä hän huomasi, että tuo oli

koskenut.

Vähitellen asettui riita, ja kun se lopuksi täydelleen selvisi, oli

Vennu taas kuin ruhtinas. Muori, joka löydettiin tuvan sängystä

nukkumasta, pantiin viinaa hakemaan Vennun rahoilla.

Taas vallitsi näennäisesti mitä sydämellisin ystävyys miesten kesken,

kun viina saapui ja siitä saatiin ryyppyjä ruveta kallistelemaan.

»Tuota noin», alkoi Vennu, »oikeinko sinä aiot antaa sen Saviojan Villen

viedä omaisuutes kuin joku vellipöksy?»

»Vellipöksy?»

»Niin, niin, mies sellainen kuin sinä.»

»Ei ikänä!» huusi Kuivasen Ella.

»Niin ... no; mitäs siihen tehdä. Vieköön!...»

»Älä saakeli. Jopa sinä häpäisisit koko meidän joukon, kun sellaisen

käkryn antaisit ottaa vain ilman vastaan sanomatta...»

Näki, että puhe koski hyvin kipeästi Esaan, sillä hän oli taas alkanut

synkkämielisen näköisenä tirkistellä pitkin nenänvartta.

»Pelota se, tuommoinen käprykkä! Jos minä olisin sun tilassas, niin...»

Vennu tirkisteli, salamielinen mutta Esalle kylläkin ymmärrettävä ilme

silmissä Esaa, kun tuota saneli.

»Meidän miehet eivät ikänä anna volia sellaisille, ei vaikka!» Vennu

iski suuren nyrkkinsä pöytään.

Ikään kuin kauan mietitty masentava ajatus, joka Esaa oli taas alkanut

painaa, olisi mennyt rikki tuosta räjäyksestä ja sitten kirvonnut

ilmoille, Esa kavahti pystyyn ja virkahti:

»Tuletko takaamaan minua?»

Vennu ei ollut tuota odottanut.

»Häh?»

»Tuletko takaamaan, minä sanon?»

»Takaamaan? Lempoako sinä takauksilla... Nyrkki se on miehen takaus.

Velkaa sitä on minullakin, mutta tulkoon yrittämään! Jumaliste, Esa! Jos

sinä meinaat komiaa olla elämänikäsi, niin opeta raukat pelkäämään

itseäsi!» Taas läjähti nyrkki pöytään. »Ja niin minä teen vastakin.

Taikka ootko kuullut että Karin Vennulta olis joku tohtinut lain kautta

saatavaansa hakea?»

Esa ei puhunut mitään.

»Sä murehdit», jatkoi Vennu. Vetäisi tuolinsa lähemmäksi Esaa ja virkkoi

puoliksi kuiskaten:

»Sinä olet, kuule, vielä lapsi.»

»Lapsi? Älä...»

»No älä nyt, anna minä sanon: sinä olet lapsi, kun tuollaisia murehdit.

Minä jo sanoin sulle, että pane se Saviojan pöhlö pelkäämään! Näes,

mullakin on velkaa sille kaksi sataa ruplaa, mutta tulkoon tahtomaan! Se

pelkää minua niinkuin... Ja kaikki pelkäävät!»

»En pelkää sinua.»

»Sinäkö?»

»Minä -- en -- pelkää!»

»Olkoon se nyt anteeksi tällä kertaa», sanoi Vennu hiukan päätänsä

pudistellen. »Mutta...»

»En minä pyydä anteeksi.»

»Pyydä jos tahdot, mutta minä annan vain. No niin, mutta asia on

yksinkertaisesti siten, että joka tahtoo olla komiaa, sen pitää olla

vähän viekas...»

»No niin sinä ainakin olet!»

»Olen pikkuisen. Mutta sitten pitää ihmisen olla vähän...»

Vennu keskeytti, puri hampaansa yhteen ikään kuin olisi yhtäkkiä nyt

vasta huomannut, että oli laskemaisillaan Esalle liian paljon neuvoja ja

sanomaisillaan puolen sydäntänsä.

»No, ja sitten?» kysäisi Esa.

»Ei mitään, ei mitään ... en minä sanokaan kaikkea! Mutta eikö sitä

viinaa jo tule?»

»Sano kaikki», uteli Esa.

»En!»

»Miksi et sano», tutkaili Ella, joka vetelän näköisenä rötkötti

ryömällään pöydän päällä ja tarkoin oli kuunnellut Vennun puhetta.

Muorikin tuli samassa valittaen ettei ollut tahtonut saada viinaa.

Pullojen pöytään ilmestyminen johdatti miesten mielet pois äsken puheena

olleista asioista.

Vennu tuli uudestaan juovuksiin. Äskeinen puhe oli sen verran häntä

kiinnittänyt, että jälleen palasi siihen.

»Sen minä sanon», virkkoi hän, »ettei ne vallesmannit ole meikäläisiä

varten eikä lakikaan! Ne ovat vain niitä lökäpöksyjä varten, mutta ei

meitä, taikka ei *minua* varten ainakaan. Kyntensä polttaisi laki ja

oikeus.»

»Saman minä sanon!» huusi Ella ja löi nyrkkinsä pöytään julmasti

muljotellen ja ihaillen katsellen Vennua.

Esa alkoi kiroilla. Ei suinkaan *hän ainakaan* pelännyt vallesmanneja

eikä lakia ja kyseli luulivatko toiset sitä? Eivät nekään sitä luulleet,

mutta Vennu kysyi, että mitä sinä olet kuin »märjis housuis»?

»Minä en ymmärrä minkä vuoksi minun on niin kamalan paha olla!» huudahti

Esa otsaansa painaen kädellään. Villi katse silmissä muuttui omituisen

kärsiväksi ja surumieliseksi. Nähtävästi huomasivat toisetkin tuskan,

sillä he eivät, niin kuin muussa tapauksessa varmaan olisivat tehneet,

kironneet tuota heikkouden osoitusta, vaan Vennu kysyi kummissaan:

»Paha olla?»

»Nii-in! Minun on niin kamalan paha olla. Jos te oikein ymmärtäisitte,

mutta... No niin; siitä Korvenloukon tappelusta asti olen minä ollut

todellakin niin kuin helvetin piinassa.»

»Älä nyt, sehän oli... Ottiko se niin sun kunniaasi?» kysyi Vennu.

»Jos ämmät olisivat minut raipoilla piiskanneet, niin ei se olisi

enempää ottanut mun kunniaani, tai jos olisi sanottu mun

körttikokouksissa konttineen. Mutta minä en ole ikänä pelännyt, enkä

ikänä saanut selkään! Ja sitten vielä korvenloukkolaisilta... Valitaan

muka parhaat pojat hakemaan takaisin Järvelän Santraa, niin tullaan

jokainen takanasilmin, eikä edes yhtäkään henkeä mennyt. Tapeltiin kuin

lapset.»

»Niin kuin lapset, todellakin!»

»Ilveile siinä, taikka saat niin vasten kuonoas. Miks'et tullut mukaan?»

Vennu nauroi.

»Ota ryyppy!»

»Niin kuin kakarat lähdettiin jäniksen poluille. Tämä Ellakin, kun menee

morsiantansa hakemaan ja ottaa selkäänsä kuin ryssä.»

»Minäkö?»

»Minäkö! Kenenkä morsianta sieltä lähdettiin hakemaan sitten, jos ei

sinun? Mutta sen minä vannon, että sille Valeelle minä annan ikuisen

torpan maan!» Esa puri hammasta ja löi nyrkkinsä niin raivoisasti

pöytään, että hän näytti siihen vuodattavan kiehuvan kiukkunsa koko

voiman.

»Älä vain niin, että kiinni joudut.»

»Kiinni? Mitä mä siitä välitän! Sen tähden minä sen juuri teenkin, että

koko maailma saisi nähdä, että minä oon itse Karhun Esa, minä! Anna

ryyppy!»

»Saat. Hurja luonto on päreet kuin rauska paita», puheli Vennu

kaataessaan.

»Mutta nyt minä olen ajatellut koko viikon, että minä otan akan», jatkoi

Esa.

»Akan? Kenenkä?» uteli Vennu.

»Huoli sinä siitä ... en sano. Mutta sen vain sanon, että kun minä

niihin puuhiin ryhdyn, niin en minä akan alkua sillälailla päästä kuin

tämä Ella...»

Ella oli jo vetänyt itsensä niin täyteen, ettei juuri kyennyt tuolilta

nousemaan. Kuullessaan nimeänsä mainittavan rupesi hän kyselemään mitä

hänestä puhutaan. Mutta toiset eivät siitä välittäneet.

»Ella on sikana», naureskeli Vennu. »Vai akan. No ota vain, ota rikas.»

»Rikas ja rakas.»

»Niitä ei ole tiheässä, eijo, sanon minä.»

»Sepä siinä juuri on...! Sen minä sanon, että tämä eläminen ei maksa

vaivaansa!» huusi Esa. »Muutos tähän pitää tulla. Joko minä rupean

rosvoksi ja ryöstämällä kokoan itselleni loppumattomat rikkaudet, en ota

ikänä akkaa, juon ja mellastan ja tappelen vain kaiken ikäni, taikka

otan akan ja rupean körttiläiseksi. Muuta ei ole kuin nämä kaksi

keinoa.»

Vennu kuunteli hämmästyneenä tuota tulista puhetta.

»Mutta täällä ei passaa olemaan muuta kuin yksi suuri roisto ja se on

jo. Pikku rosvoksi en minä rupea ... entä...! Sille nauretaan. Mutta

suurta kunnioitetaan.

»Kuka se on se suuri rosvo?» kysyi Vennu hyvin omituisesti, vaikka oli

niin päissään.

»Kuka! kysy tunnoltasi, kyllä se vastaa.»

»Häh?»

»Se meni. Mutta ei minusta ole siihenkään. Mulla on liian suora ja

rehellinen luonto. Varasten päällikön pitää olla nilkku?»

»Nilkku?»

»Nilkku! Niekale se pitää olla, lurjus, valehtelija. Kun minä olisinkin

yhtä hyvä kirjailemaan kuin puukolla lyömään, niin...»

Nyt rupesi Vennu rajusti vääntämään päätä ja puremaan hammasta, nousi

ylös ja nyrkkejään puristaen virkkoi:

»Tuollaisista puheista annan minä aina selkäsaunan.» Hän näkyi ikään

kuin punnitsevan voimiansa, sillä hän oli kovasti juovuksissa.

»Nytkinkö?» Esa jo seisoi ja näytti melkein aivan selvältä. Vennu vielä

seisoi pöytään käsin nojaten ja Ella nukkui.

»Kuule Vennu! sinä luulet olevas kaikkien herra ja holhooja, mutta

odota... Joko minä taikka sinä...»

»Ahaa!» huusi Vennu kamalasti nauraen. »Hoi Ella, nyt lähdetään!» Hän

tempaisi nukkunutta toveria kauluksesta, että tämä torkosi

töllistelemään.

Vennu rupesi laulamaan ja lattialla hypähtelemään, huonekalut tärisivät.

Esa oli istuutunut tuolille.

»No lähdetkö sinä, taikka nyt jäät?» kysyi Vennu Ellalta.

»Mikä hätä nyt on?»

»Hätää ei ole, eikä koskaan tulekaan. Mutta mars, poika, nyt mennään!»

Hän tempaisi Ellan kauluksesta matkaan.

»Muistakaa se pojat, että Karin Vennu on sittekin *vanhin*!» Ellan hän

tempaisi kainaloonsa ja vaikka olikin itse hyvästi juovuksissa vei tämän

kuin puolikasvuisen pojan mukanaan. Ella koetti rämistä, haukkua ja

vastaan ponnistella, mutta turhaan.

V