Sen jälkeen Esa makasi vuorokausikaupalla. Nousi sitten ja maleksi
kotosalla paikasta toiseen kuin unissaan; makaili taas väliin ja nousi
syömään, mutta viinaa ei kysynytkään. Mitä hän puheli, se oli
pääasiallisesti riitelemistä muorin kanssa, joka marmatti yhteen
jaksoon. Hän uskalsi nyt niin hyvin, kun Esa oli selvänä; silloin
hänelle aina sai haukuskella, ilman että vastusteli.
»Suu kiinni!» Esa väliin ärjyi.
»Soo, vai suu kiinni. Ei ainakaan sun käskylläsi. Menisit nyt jo edes
työhön, että oppisit, kun eläminen ansion nenään tulee. Hyvät anturat se
sai talon alle se poiju.»
»Suu kiinni, taikka saat pikiöljyryypyn!»
Silloin muori meni mutisten kamarista.
Siten kuluivat päivät. Esa pysyi kotona, harvasanaisena, jurona ja
makailevana. Muulloin hän aina, kun asettui kotona olemaan, hommaili
jotakin, oli iloinen ja reipas. Kukaan ei tiennyt mitä hän nyt ajatteli,
mikä häntä painoi. Kyllä he aavistivat, arvioivat oikeitakin syitä,
mutta ei syvintä.
Hänelle, joka näihin asti oli purjehtinut toveriensa kera kuin kupla
veden päällä, hänelle, joka aina oli *antanut* selkään tuskin
nimeksikään koskaan *saanut*, hänelle oli Korvenloukon tappio sapettava
isku. Sitten kuoli musta, tuo erinomainen hevonen, josta monessa
pitäjässä puhuttiin, joka oli kuin itse Esa. Ensin ei hän sitä niin
miksikään ottanut, nuoressa mielessä kun niin helposti herää ajatus
uudesta, joka rahalla saadaan.
Juttuna hän piti vieläkin sitä, että Saviojan Ville häntä hätyyttämään
rupeaisi. Kuitenkin hiukan arvelutti. Mutta kohta hän jälleen
uhkamielisenä päätänsä nosti. Tulkoon! -- ajatteli. Minä kokoon tänne
Vennun ja Iikan Antin ja s---- ja vaikka yksin minä niille näytän.
Tässähän onkin aihetta: sopii näyttää niille minkälainen se on oikein
miehen kurssi!
Mutta kaiken tämän yläpuolella hän tunsi, ensin sekavammin, sitten yhä
selvemmin, kummallisen, selittämättömän halun saada omakseen Järvelän
Santra. Kuultuansa, ettei Santra ollutkaan Korvenloukolla silloin, kun
hän oli siellä sitä varten, saavutti raivostus. Se tuntui hänestä
suoranaiselta vääryydeltä. Santran juttu oli siksi harvinainen,
omituinen ja Esaa puoleensa vetävä, että hän olisi tahtonut kaikella
muotoa olla mukana, joukossa. Kun nuo toiset asiat olivat nuorelle,
välittämättömyyteen tottuneelle miehelle rasittavia ja ikäviä, kun ne
kerran panivat hänet makaamaan ja mörröttelemään, niin hän tarvitsi
jotakin virkistävämpää, jotakin mielensä mukaista uneksittavaa. Santra
tarjoutui kuin itsestään siihen. Esa uneksi.
Kenties ensi kerran elämässään uneksi ja ajatteli hän näiden päiväin
kuluessa vakavaa avioliittoa. Mistä se tuli? Kenties siitä, että hän
rupesi vaistomaisesti tuntemaan saaneensa kylläkseen nuorenmiehen
elämästä. Tuo tappio oli kova kolaus hänelle. Esa oli siksi järkevä,
että voi huomata kunnollisen koston korvenloukkolaisille hiukan
mahdottomaksi; sitä hän kuitenkin tiesi odotettavan. Mutta siitä
velvollisuudesta päästäksensä olisi sopivin naida.
Rikas naiminen vakaannuttaisi toiselta puolen taloudellisenkin aseman.
Saisi velkansa kuitiksi, rupeaisi porhona elämään...! Esaa innosti.
Ja Santrassa pyöri hänen ajatuksensa, semminkin ensi päivinä. Hän
mietiskeli, olisiko sitä mitenkään mahdollista enää siten järjestää?
Itsekseen kiven kovaan vakuutteli, että jos vain tietäisi Santran
itseensä suostuvan, niin kyllä hän sen myöskin sitten pitäisi, vaikka
koko maailma olisi aseitten ja puukkojen kanssa vastassa. Mutta Santran
suostumusta hän epäili. Hän muisti entisestään, miten Santra oli häntä
kohdellut.
Sellaisten tapausten mieleen johtuessa tulinen luonne nousi lovestaan ja
mies julmistuneena yksikseen riehui. Toisinaan teki äkkinäisiä
päätöksiä siinä hetkessä lähteä Järvelään koettamaan. Jos ei onnistuisi,
niin tekisi ihmeitä siellä. Mutta sellaisissa kohtauksissa tulikin ilmi,
ettei mies eikä miehen asiat olleet niin kuin ennen: hänen päätöksensä
laimenivat ennen kuin ehti niitä toteuttaa. Eivät ne laimenneet
oikeastaan kiukun puutteessa, mutta henki ikään kuin väsyi ja ehtyi,
tuntui olevan kuin palkeet rikki. Sellaisina hetkinä, kun huomasi
palkeensa vuotavan, äkkäsi, että joku ikään kuin pidätti häntä
lähteämästä, ja silloin hän itki. Sillä tavoin sappi pehmisi. Tähän
otaksui hän luonnollisten syiden vaikuttavan: kun ei ollut kunnon
hevosta eikä rahaa millä sen ostaa; ja kun tuo velkahakemuksen ruma
juttu lie pitäjällä liikkeellä, niin sekään ei suinkaan olisi miksikään
eduksi, kun sellaiselle asialle lähtee.
Lopultakin jäi painavimmaksi esteeksi köyhyys. Hän ei ajatellutkaan
mennä Saviojan Villeltä rukoilemaan lykkäystä, sillä hän otaksui, ettei
tämä kuitenkaan uskaltaisi ryöstöön asti tulla. Luuli Villen vain
peloittelevan. Juttua ja puhetta, jonka arvasi asiasta pitäjällä olevan,
hän piti pahimpana.
Kaiken aikaa huomasi hän asemansa juuri tältä kannalta löyhimmäksi, ja
kun Santra näytti olevan niin tavoittamattomissa, värehti mielessä
toisinaan Rekipellon Sanna.
Tämä oli kuuluisa, rikkaitten vanhempain tyttö. Oli hurja ja vallaton,
edellä muita, oli maannut melkein joka pojan kanssa, renttujen ja
parempain. Hurjailemalla, kuten sen ajan pojatkin, näkyi itselleen
aikovan mainetta hankkia, ei mistään aidoista väliä pitänyt. Tuosta
tytöstä oli koko toverikunta paljon pitänyt, se oli niin aatteen, niin
hengen mukainen. Sannassa ei ollut mitään hienoa, hillitsevää, hän oli
komea, kiihoitteleva. Siitä pojat pitivät. Esakin oli erittäin pitänyt,
ja viime aikoina useinkin sinne yöpynyt. Ja oli häntä jo ajatellut
morsiamekseenkin. Se oli aina tuntunut niin somalta tuo Sannan seura ja
hänessä oli niin paljon Esan vaatimusten mukaista.
Mutta nyt kun hän todella rupesi ajattelemaan vaimoa, jonka toisi
kotiin, jolle antaisi emännyyden, niin tuntui Sanna Santran rinnalla
kuin väärältä puulta, joka ei sovellu seinään, ei kynnykseen. Esa ei
itsekään tietänyt oikein minkä vuoksi se nyt siltä tuntui, eikä hän
ensimmältä asettanutkaan häntä Santran rinnalle, sillä hän ikään kuin
vaistomaisesti tunsi, että olisi synti heitä rinnakkain asettaa. Miksi?
Sitä ei hän edes ajatellut. Hän sen vain tunsi.
Mutta päiväin kuluessa vaatimukset supistuivat. Raha-asioihin kun
kaikissa yrityksissään näytti kompastuvan, niin niiden eteen hän myöskin
seisahtui.
Sanna alkoi taas näyttää mahdollisemmalta aarteineen, vaikka toisinaan
vielä ikään kuin jostakin sisällisestä inhosta puistatti.
Esa tiesi, että jos ei hän olisi Sannan luona kuljeksinut, karkoitellut
sieltä poikia tuon tuostakin yökenkään ja jäänyt itse tilalle, niin
Rekipellon Sannan olisi jo aikoja sitten joku ottanut. Häntä hiukan
nauratti, kun näki siinä vaikutusvaltansa, mahtinsa hedelmiä. Mutta
samalla, kun muisti tämän kilpailun, kohosi Sannan arvo silmissä: koska
se muille kelpaisi, niin miksei hänelle. Siitähän tuon saisi eukon,
ilman tuskaa ja vaivaa, saisi rahoja, pääsisi veloistaan ja rupeaisi
elämään kuin pellossa.
»Tämä tällainen elämä ei ainakaan kelpaa!» hän huudahti itsekseen.
Sanna jo seisoi Santran rinnalla rahoinensa, jotka oli helppo saada:
kättä ojentaa vain! Jollei olisikaan ollut tuota Korvenloukon juttua,
jollei tuollainen, erityinen kilpailun halu olisikaan estänyt, niin
kenties olisi hän jo Santran heittänyt ajatuksistaankin, mennyt ja
tehnyt kauppoja Rekipellossa. Mutta kosto! Mihin se sitten olisi jäänyt?
Näissä mietteissä Esa melkein koko viikon kulutti. Omituisinta oli, että
hän hyvin vähän ajatteli Saviojan Villeä sekä syitä, minkä vuoksi tämä
oli ruvennut ryöstöä hakemaan. Ei hän edes syvemmin ajatellut kostoa
Villelle, joka siten sai jäädä miltei rauhaan, olla kuin syrjäisenä koko
näytelmässä.
Mitähän olisi Esa sanonut, mitä olisi ajatellut, mihin rynnännyt, jos
olisi tiennyt, että Savioja oli hakemuksen toimittanut körttiläisten
kehoituksesta, että nämä toimiskelivat, saadakseen kaikki hänen
velkojansa liikkeelle ja aikoivat hänet siten kukistaa? Olisi kenties
yliluonnollisessa kiukussaan silloin puukko kädessä rynnännyt syyllisten
kotiin tekemään ihmeitä, hänen ihmeitänsä, joista hän niin usein puhui
ja joita kyllä usein teki ja joita kaikki ihmettelivät.
Mutta Esa ei siitä tiennyt. Hän vain naimista mietiskeli, ajatteli
rauhan keinoilla pulasta päästä. Eikä koko viikolla käynyt hänen luonaan
kuin pari toveria, jotka melkein saman tien saivat takaisin mennä, Esa
kun vain itsekseen mörrötti, ei kenellekään ajatuksiaan ilmaissut, ei
sydäntään avannut, ei neuvoa etsinyt.
Äiti muori alkoi luulla pojan tulevan hulluksi ja rupesi häntä
säälimään. Äiti on aina äiti! Eräänä päivänä, kun piialla haetti viinaa
toisen talon muorilta, meni Esan luo kamariin pulloinensa. Esa maata
loiti sohvassa ja katseli kulmainsa alta äitiä.
»Mikä sinun oikein on, Esa? Aivanko sä nyt makaamalla... Taidat sä olla
kipeä. Haetin Toiskan muorilta vähän... Koetas ottaa ryyppy.»
Esa katseli ihmeissään, käski muorin ensin itse ryypätä. Ja muori
ryyppäsi, näytti, ettei siellä myrkkyä ole. Sitten Esakin ryyppäsi.
Muori rupesi siunailemaan ja oikein kauniisti puhumaan: häntä on
ruvennut oikein pelottamaan, että mitä se makaa. Tutkaili kipuja, kysyi,
että sitä ryöstöäkö se murehtii? Rupesi itkemään ja kehoitti Esaa
menemään Saviojan pöhlön puheille pyytämään lykkäystä ja selittämään,
ettei tässä nyt mitään hätää meillä vielä ole, että kyllä hän omansa
saa, ettei nyt niin kova olla, ja alkavaa asukasta hätyyttää...
»Akka sun pitäisi ottaa ja katsoa vähän rikkaanlainen», muori
viimeiseksi päätyi esittämään. »Ota tuo Rekipellon Sanna!» Muori katseli
ystävällinen hymy huulilla poikaansa, joka oudosti muljotteli.
»Ettäkö tulisi sulle juoppotoveriksi?» kysyi Esa ilkeä ilme kasvoilla.
Muori rupesi jotakin mutisemaan, pisti pullon taskuunsa ja lähti tupaan.
»Yksikö ryyppy sieltä vain riittikin? Antaa tänne sen pullon», Esa
perään muistutti. Muori taas mutisi jotakin, rupesi lihavaa nenäänsä
nyysäämään ja kyyneliä vuodattamaan.
»En minä kaikkia anna», sanoi.
»Mikä siinä on kuin antaminen. Tänne vain!»
Muori näki, ettei siinä muu auta. Kyynelet vuotivat silmistä, eukko kun
tunsi syvästi vääryyttä kärsivänsä. Viimeisessä epätoivossaan hän nosti
pullon huulilleen ja kaatoi suuhunsa puolet sen sisällyksestä, ennen
kuin Esa ehti hätään ja otti pullon pois.
»Kun kehtaat olla hävytön», valitti muori tupaan mennessään.
Mutta Esa otti oivan ryypyn, meni ja paneusi uudestaan sänkyyn.