Sillä aikaa kun Karhun Esa sielullisesti kärsi, parantelivat muut
Korvenloukolla saamiaan ruumiillisia haavoja ja hautoivat mahdollisesti
kostotuumiansa. Yleisöllä oli tuosta tapauksesta paljon jauhamista
isoksi aikaa. Suurin ihme oli, ettei lopullisesti yhtään lyödyistä
kuollut, ne parantuivat kilpaa. -- Sitten kuultiin, että Järvelän Santra
olikin ollut kotonansa Mikkeliyönä, -- naurettiin ja ilkuttiin pojille
vasten naamaa, Ella parkaa ihmiset suorastansa pilkkasivat. Mikähän
mieskään se sitten on tuo Ella? sanottiin, -- pöhlömäinen retale. Ei ole
edes aikamiehen vastus, huudollansa vain pelottelee. Ei sellainen ole
kelpo tytön arvoinenkaan. Valee sitä vastoin. Harvat hänet tunsivat,
nuori kun oli poika ja vähän pitäjällä kulkenut. Poikaa se vain näkyi
olevan. Nuolkaa nyt huulianne pitäjän komeat pojat, ja katsokaa päältä,
kun oikein aika poika syö rokan nenänne edestä...
Valeesta tuli ihme. Hänen voimistaan ja rohkeudestaan kerrottiin
uskomattomia juttuja.
Myöhemmin saatiin kuulla, että Järvelässä oli jo täysin suostuttu, että
herastuomari jo oli mielistynyt vävyynsä ja emäntä ainoastaan siitä enää
marmatteli, kun niin kamalalla kurilla vanhoja ihmisiä peijataan.
Karhun Esa unohdettiin kokonaan tämän pääasian johdosta, sillä ei kukaan
tiennyt, että hänkin Santraa ajatteli. Muutaman päivän kuluttua
ruvettiin vihdoin häntäkin muistamaan, kun kuultiin huhua Saviojan
Villen hätyyttämistouhuista. Sitten huomattiin, että kuuluisa mustakin
oli kuollut. Vanhan kokemuksen mukaan sellainen tapaus aina vei talon
onnen, heitti männän katolle. Makailevan nyt kuuluikin onnettomuuksien
päälle. Kyllä se olikin lentänyt! Jokohan putoaa? Miehuullisesti nytkin
kuului tapelleen Korvenloukolla. Poikaa se on se Esa. Ottaisi nyt
akakseen Rekipellon Sannan, pääsisi veloistansa ja rupeaisi ihmisiksi
elämään vielä, niin tulisi oivakin mies. Mutta joko! Sellaista se on
sukuakin...
* * * * *
Nimismies oli kauniisti pysynyt kotona koko Mikkeliyön, kulkenut
ikkunasta ikkunaan, mutta ulos vain ei lähtenyt. Mitäpä hän siellä?
Oikein karmi selkäpiitä jo ajatellessakin, kun kuuli ohiajavain rivoja
lauluja ja huutoja. Makuulle ei mitenkään voinut mennä, olo tuntui niin
levottomalta ja turvattomalta. Tunsi olevansa kuin piiritetyssä
varustuksessa, jossa ei ollut mitään varustuksia ja vihollinen, ilkkuen
piiritetyn voimattomuutta, mellehti ympärillä härnäillen ja kiusaten...
Saattaisivat tulla millä hetkellä hyvänsä ja iskeä ikkunan rikki...
Hyvä isä...! se ei olisi tapahtunut ensi kertaa. Monestihan oli sillä
tavalla nimismiesten luo menty, -- ei hänen luoksensa sentään vielä
koskaan. Mutta miksei sekin saattaisi joskus tapahtua...
Johtui tekemään itsekseen tiliä teoistansa, suhteistaan kuntalaisiin.
Lohdutukseksensa huomasi, ettei ollut tuoreita epäsopuja hänen ja
*junkkarien* välillä. Sepä rauhoitti. Hullupa olisikin ollut, ajatteli,
jos olisi kaikkia kanteita korviinsa ottanut! Pahahenkikö niistä sitten
selvän ottaisi siksi, että niitä kiinni saisi. Ruveta niiden kanssa
kilpaa juoksemaan, -- eipä tässä ihminen saisi elävää rauhaa eikä
kunnollisesti yötänsä nukkua...
Mitä apua siinä olisi noista körttiläisistäkään! Eihän hän voi
muutenkaan sitä joukkoa sietää. Ennen olisi koko piiristä vaikka hiiteen
lähtenyt. Mutta koko saakurin uskalikkoja ne olivat yhtäkaikki, hänenkin
mielestään, nuo körttiläiset, kun uskalsivat ruveta suoranaiseen sotaan
noita junkkareita vastaan.
»Tehkööt kuten haluavat», hän yöllä itsekseen arveli, »omaan niskaansa
he saavat. Minä en välitä. Jos he voittavat, saavat nuo roistot hiukan
pelkäämään, on se minulle hyödyksi, tietysti! Jos tappiolle joutuvat,
syyttäkööt itseänsä. Mihinkä tässä yhden miehen voimat ulottuvat?» Hän
levitti mahdottomuudelle käsiään.
»Komppania kasakoita tässä pitäisi olla, jos niitä kurissa saisi
pidetyksi!» hän huudahti. Melkein rauhoittui, sillä tuntui niin
luonnottomalta yhdeltä mieheltä vaatia. Mutta kohta rauha katosi, kun
uusia ääniä kuului maailmalta.
»Jos ne taas tekevät murhia niin...» Se olikin ikävintä. Silloin täytyi
aina asiaan käsiksi käydä, ei sopinut huolettomuuteen jättää.
Sellaisissa tapauksissa tahtoi sotkeutua, joutua vihan ja vainon
alaiseksi. Se häntä harmitti, pelotti. Neuvotonna mies panetteli tuota
villiä kansaa, joka oli ikään kuin pimeyden kidasta oksennettua ja hän
vaivainen joka oli joutunut niiden keskelle järjestystä ja oikeutta
pitämään! Mutta kun oli kerran tullut, niin pysyisi täällä kuitenkin
jonkin ajan, hän näyttäisi, että hän on sentään mies, joka ei ensi
pahasta säikähdä, joka ei kulje jäniksen säärillä...
Vasta aamun hämärtäessä hän nukkui. Päivällä jo sai kuulla, mitä oli
tapahtunut Korvenloukolla. Nerokkaana laskumiehenä huomasi heti, että
kumpikin puolue oli jotenkin tasaväkisesti saanut ja antanut. Se oli
hyvä tulos. Parhaimmassa tapauksessa eivät uskalla antaa asiaa käräjäin
haltuun ensinkään, jollei niistä ruojista joku satu kuolemaan. Huhut
toivat hyvin seikkaperäisiä tietoja. Vahdit olivat kovasti syyllisiä ja
korvenloukkolaiset olivat ensin päälle hyökänneet, alkaneet tappelun.
Jahah, ne kyllä minä tutkin, panen miehiä linnaan kahden puolen! Ei
kumpaisillakaan ole syytä vihata minua! Eivätkä ne sellaista vihaa, kun
kahden puolen saavat minun kädestäni. Hyvä juttu, minä teidät opetan...
Mutta sitten hän kohta muisti kysyä, oliko Karin Vennu joukossa. Ei
ollut. Se oli hyvä juttu, oikein hyvä. Siihen minä isken sitten kun nämä
toiset panen ensin linnaan. Minä näytän...!
Vasta myöhemmin kerrottiin hänelle siitä, että Talvikosken Hermanni oli
kuolemankielissä ja että häntä oli poikansa Köpi lyönyt. Köpi ei ollut
nimismiehen tietojen mukaan minkään joukon erityisen suojeluksen
alainen, olihan vain tavallinen renttu, josta ei lie kukaan välittänyt.
Tästä tapauksesta tultiinkin erityisesti ilmoittamaan. Kerrottiin, että
poika on karkutiellä.
Tähän asiaan nimismies innostui. Hän kutsui heti kaksi lautamiestä, kävi
Talvikoskella, näki isännän huonon tilan ja lähti, otettuaan vielä pari
isäntämiestä mukaan, etsimään Köpiä. Löysikin tämän eräästä
juoppoparvesta, pani kiinni ja vei vanginkuljettajalle. (Päivää
myöhemmin lyöty isä pyysi ja saikin poikansa vapaaksi.) Kotiin tultuaan
kyseli nimismies Margareetalta eikö Korvenloukon »roistoja» tai
körttiläisiä ollut sillä aikaa käynyt? Ei ollut käynyt. Nimismies hieroi
mielihyvissään käsiään... Pelkäävät nahkaansa, rohjaleet, eivät uskalla
tulla ilmoittamaankaan...!
Ensin käkesi hän mennä sinne itsestään. Mutta tuli jätetyksi asia
päivästä toiseen odotellessa, että joku niistä lyödyistä kuolisi. Tuo
odotus ei kuitenkaan toteutunut ja jo ensi viikon lopulla ajatteli, että
sopikoot ja sotikoot...! Saivatpahan tarpeeksensa jo.
Eräänä päivänä, kun Lindblom jo oli alkanut rauhoittua Mikonpäivän
melujen jälkeen, tuli hänen luokseen Saviojan Ville ja Koivulan
lautamies. Jo tämän parin näkeminen suututti nimismiestä: toinen
semmoinen tyhmeliini ja toinen körttiläinen! Kun vielä kuuli asian, että
nämä tulivat häntä pyytämään ulosmittaukselle Karhuun, silloin hän
raivostui.
»Kaikille niitä raha kans lainata ja sitte mine pite olla täs jokahitte
koira!»
Lautamies sanoi, että se on kyllä ollut hullua, mutta mitäpä siihen nyt
tehdään ja arveli vielä, että sopii ottaa palkkansa.
»Luuleko sine, ettei mine sen ymmerre!» huusi Lindblom, »mut siine on
muutkin seikat, se on semmosta pirun joukko.»
Jo ymmärsi lautamies, että Lindblom pelkää nahkaansa.
»Noo», kiirehti sanomaan, »ei siinä ole pelkäämistä, sillä niille lie
tullut pahat välit Karhun Esalle ja Karin Vennulle, koska Vennu kävi
tämän Saviojan puheilla hyvässä ystävyydessä sanomassa, että olisi
parasta kiiruhtaa hakemusta ja ulosmittausta, että sen Esan asiat ovat
huonolla jäljellä.»
»Sanoko Karin Vännu nin?»
»Niin se oli sanonut. Ja siitä me arvelimme, että niille on tullut
riita.»
Tuo uutinen nähtävästi vaikutti nimismieheen erinomaisesti. Sillä hän
nousi kävelemään ja rupesi mielihyvissään käsiänsä hiomaan ja hokemaan:
»Jahas, jahas, vai on piruile tulluna riitta.»
»Niin näyttää.»
»Jahas. Noo, se tuomio on valmis?»
»Niin on, nimismieshän sen näkikin.»
»Oikke, mine muistas! Noo se on joukkos?»
»On.»
Mutta nyt teki mieli lykätä asia kuitenkin pari päivää, sanoi olevan
itsellänsä kiirettä. Siihen oli suostuminen. Päätettiin siis kahden
päivän päästä lähteä.
* * * * *
Muuanna päivänä ajoivat ryöstömiehet Karhun pihaan, nimismies
jahtivoudin ja kahden lautamiehen kanssa. Esa sattui juuri ulkokädellä
olemaan.
»Päivää», tervehtivät, muutamat hiukan nolon näköisinä, toiset vähän
kopeina ja ikään kuin ylvästellen tahtoen sanoa: ole mikä oletkin, ei me
tässä nyt ainakaan hyppyyn lähdetä!
Esa katseli tuikeasti, syrjittäin eikä vastannut tervehdykseen, aikoi
vain tupaan mennä. Mutta nähtyään, että miehet valmistausivat myöskin
sinne tulemaan, pidättyi porrasten eteen. Kyllä siinä jo näki, että
miehessä kiehui, sillä ääni kalahteli niin omituisesti, kun kysyi:
»Mitä miehet kulkevat?» Hän seisahtui porrasten eteen ikään kuin
estääksensä sisään tulemasta.
»On vähän asioita», virkkoi jahtivouti ja vilkaisi nimismieheen, joka
oli jäänyt hieman jälkeen.
»Vai asioita. Mitä asioita?»
»Noo, kyllähän tämä vallesmanni sitten selittää, selittää sinulle...»
»Ei sillä mulle ole mitään asiaa!»
»Eiköpähän ole, sittepä hänen näkee, näkee jo.»
Esa yhä seisoi portailla vastassa ikään kuin estääksensä vieraitten
tupaan tuloa. Jahtivouti ja lautamiehet loivat nimismieheen odottavia
katseita. Vihdoin Lindblom tulikin hiukan ähkyen, sillä piha oli
rakennukseen päin nousevaa, vastamaata.
»Jahah, jassoo... Se on Esa Karhu?» hänen kysyvä katseensa kiersi
miehestä mieheen, vaikka itsekin kyllä Esan tunsi.
»On, on se», miehet äänsivät ja Esa katseli kulmainsa alta.
»Jassoo, no me mennä sisäs, meil on vehen sulle asia.»
»No eikö sitä tässä sovi sanoa?» Esa kysyi.
»Mite? Eikö sine laske met sisäs?»
Esan vaihtelevat tunteet voi lukea hänen silmistään: toisinaan näkyi
liekkiin leimahtavan raivo, toisinaan taas kuin mahtavan vesiruiskeen
alla näytti tuo liekki äkältelevän ja tuskallisesti lekottaen ikään kuin
viimeisiänsä potkien vaipuvan toivottomana ylivallan alle. Esa
luultavasti mietti: tehdäkö rynnäkkö, näyttää niille ihmeitä, panna
pitkin ja poikki koko roikkaa! Pian hän kuitenkin teki päätöksensä.
Käännähtäen vinhasti tupaan päin äännähti hän kuin armosta.
»No ... sopii tulla, jos on asiaa», ja astui edellä sisään. Hänen
astuntansa tavallisesti oli keveä, mutta nyt hän ikään kuin tahallaan
jysäytteli joka askelella. Ja miehet vilkaisivat toisiinsa juuri kuin
kysyäkseen »mennäänkö»? Sähähtivät sitten melkein kuin yhteen suuhun
että »mennään nyt».
Tultiin tupaan. Esa oli jo ehtinyt istua penkille selin oveen, piika
toimieli jossakin keittopuuhissa ja muori tuli kamarista.
Viimeksimainittu meni vierasten ohi peremmälle vastaamatta »hyvään
päivään», jonka muutamat tekivät. Nimismies ryähteli, keikutteli
ruumistaan edestakaisin ikään kuin vauhtia saadakseen.
»Menkäähän istumaan», käski muori vihdoin, ollen vielä selin vieraisiin,
niistäen samalla nenäänsä ja pyyhki kätensä mustapohjaiseen,
siniviiruiseen hameeseen.
Nimismies oli nyt saanut vauhtia.
»Niin, tota», alkoi hän selittää. Heillä oli »ulosmitattava» Saviojan
Villen saatavasta, jollei isännällä olisi rahassa maksaa velkaa.
Puhuessaan oli Lindblom siirtynyt pöydän luo ja otti salkustaan esiin
papereita. Muori seisoi keskilattialla kädet ristissä esiliinan alla ja
tarkasteli tuikeasti nimismiestä, sekä toisinaan Esaa, joka äänetönnä,
jalka heitettynä ristiin toisen päälle, tirkisteli penkinloukkoon.
»Luuleeko Saviojan Ville nyt sillä taivaaseen pääsevänsä?» kysäisi muori
yhtäkkiä.
»Häh?»
»Niin minä vain sanon että...» uudisti muori.
Lindblom käski muorin pitää suunsa kiinni.
»Mitä varten? Minä puhun, minä, ja minä tahdon puhua. Minä olen ollut
emäntänä...»
»Suu kiinni!» ärjäisi nimismies.
Esan katse kohosi penkin loukosta.
»Älä karju!» virkahti hän niin syvällä ja omituisella äänellä, että
Lindblom äkkiä katsahti häneen ja miehet penkillä levottomasti
liikahtivat.
Esa hypähti tasajalassa lattialla ja kiljahti. Koivula, toinen
lautamiehistä nousi, lyhyt, tanakka mies.
»Älä kilju», sanoi hän vuorostaan, naurahti, rytkäytti kantapäillään,
niin että lattia jysähti.
»Kilju vain! Se saa kiljua ja se tohtii», virkkoi muori, joka
parhaillaan pani nuuskaa nokkaansa.
»Kuka estää kiljumasta?» huudahti Esa katsellen Koivulaa.
»Noo, vaikka minä.» Koivula katsahti sattumalta käsiinsä, ja näytti
siltä kuin olisi hän tahtonut sanoa: »Näetkös?» ja naurahti taas.
Nimismieskin uudelleen sekaantui asiaan, kysyi maksetaanko ja jos ei
makseta, niin hän rupeaa kirjoittamaan.
»Ei makseta eikä kirjoiteta.»
»Älä sinä pidä niin leveätä suuta!» huusi Koivula ja jysäytti nyrkkinsä
pöytään. Toisetkin miehet nyt nousivat. Nimismies niin ikään paukutteli
pöytää nyrkillään ja uhkaili. Esa arveli, että hän puhuu mitä hän tahtoo
ja hän tohtii puhua. Toinen lautamies ja siltavouti näkivät jo olevan
syytä asettua kirvesvinkan eteen vartioimaan. Muori luki kuin suoloihin
omia arvelultaan ja tassutteli lattialla »toiskanmuoria», näkyi olevan
päässä.
Lindblom huomasi, että hän voi tovereihinsa luottaa, tiesi myöskin
vanhasta kokemuksesta, että jos ei puukkojunkkari käy päälle kohta, ei
se käy ollenkaan. Siksipä hän asettuikin uhkaavalle kannalle Esan
suhteen ja ryhtyi reippaasti toimitukseen, kirjoittamaan talon eläimiä
ja irtainta.
Esa ei nähtävästi vieläkään uskonut kaikkea todeksi, sillä se tuntui
kuin unissakäymiseltä. Omituinen voima, jota hän heti ja monta kertaa
jälkeenpäin kiroili ja sadatteli, pidätti häntä »ihmeitä tekemästä».
Jälkeenpäin, kun hän muisteli asiaa, luuli hän, ettei hän ryöstömiesten
talossa ollessa ollut ehtinyt oikein suuttuakaan, että hän oli ollut
kuin lampaannahkainen tuppi.
Mutta heti ryöstömiesten mentyä muuttui hänen luontonsa, aivan kuin
mustahenki vasta sitten olisi mennyt hänen sisällensä. Vaikka oli
selvällä päällä, löi hän äitiään, joka piian kanssa lähti käpälämäkeen.
Yksin jäätyään otti hän kirveen, ruhjoi sillä mäsäksi joukon astioita,
iskieli pöytään, lattiaan ja vihdoin vimmoissaan takkakiveen. Saatuaan
järkensä hiukan takaisin meni ulos, seisahtui portaille, katseli siitä
vähän aikaa ympärilleen kuin huuhkaja, jonka pesä on hävitetty. Lähti
siitä huulet yhteen puristettuina astumaan ulos portista, jättäen aution
talon yksikseen.