»PITÄJÄN PARAS POIKA»
Karhun Esa oli kuin luotu ikäisiänsä johtamaan aikansa nuorten miesten
urheiluyrityksissä. Kasvatuksenkin oli saanut tarkoitukseen hyvin
sopivan.
Sukujuuri oli tällainen.
Esan äidin isä oli ollut kelpo asukas ja oivallinen eläjä Karhun
talossa. Vaimo oli kuollut aikaisin ja tytär sai kasvaa omin valloin,
isällä kun oli kyllin tekemistä talouden hoidossa. Vapaudessaan rupesi
tytär hurjastelemaan ja lankesi. Sen johdosta oli vähältä jäädä
naimattomaksi, vaikka rikkautta olisikin ollut häpeän korvaukseksi.
Lopuksi otti hänet muuan renkimies, joka piti enemmän talosta kuin
naisväestä. Ukon kuoltua perivät he oivakuntoisen talon.
Keitettiin viinaa. Mies oli jotenkin toimelias, ei ryypiskellyt itse,
mutta koetti sitä enemmän saada kokoon. Vaimo oli jo saanut ryyppäämisen
taudikseen, ryyppäsi, juopotteli julki ja salaa. Mies rupesi
kovistelemaan, lukitsi kaikki kelvollisen näköiset tavarat, viljat ja
viinat lukon taakse ja piti avaimet omassa kätkössään. Mutta sittenpä
akan himo oikein kiihotettuna kasvoi: tulla nyt sellaisen miehen *hänen*
omaisuuttansa tallentelemaan...! Hän rupesi vetämään kylään mitä
milloinkin sattui ja vaihtamaan tavaroilla viinaa. Vähitellen tuli
hänestä rahjustelija, joka viipyi kylässä useitakin vuorokausia
erältään, joi ja mässäsi, jopa korttiakin pelasi. Mies huolehti ja
kovisteli aikansa, mutta rupesi vihdoin lohduttelemaan itseänsä: alkoi
ryypiskellä hänkin. Hänestä tuli pian kilpailija akallensa. Näyttipä
siltä, kuin olisivat ruvenneet paremmin sopimaankin, sillä viinapuodin
avaimet täytyi nyt pitää yhteisessä tallessa. Kun viina kotona sattui
loppumaan, vaihdettiin sitä kylästä jyvillä ja muulla ihosta
irtipääsevällä ja ryypättiin yhdessä. Jos toisinaan tapeltiin, niin
toisinaan taas hyvinkin sovittiin. Kyllähän se meidän aikamme kestää,
ajattelivat. Niin haihtuivat ukoltakin vähitellen huolet ja
mielihaikeus, jota vielä joskus tunsi. Melkein hän nautti siitä, kun
toisinaan sai tehdyksi jonkin hulluuden, josta eukko rupesi
haukuskelemaan.
»Joutaapa sinunkin vihaksesi pistää, kyllä mun on jo pistänytkin!»
naureskeli makeasti partaansa.
Esa oli heidän ainoa lapsensa.
Poika sai jo pienuudestaan elää mielinmäärin. Ohjaamisesta ei kukaan
välittänyt. Jo paitaressuna tottui valtaansa käyttämään ja pitämään
talon tavaroita ominaan. Joskus isä sentään suuttui, kun poika jonkin
tyhmyyden (hänen mielestään) teki, ja yritti rankaisemaan. Mutta olihan
siinä asiassa äidilläkin sanomista ... ja siitä syntyi vanhuksille usein
tappelu. Kun ei Esa vain mitenkään vaikeuttanut äidin viinansaantia, oli
tämä aina valmis äidillisellä hellyydellä pojan rikoksia peittämään.
Esan kasvaessa kasvoi myöskin hänen ja isän väliin vuori, jonka takaa
toisiaan puhuttelivat hyvin valituilla nimillä.
Sillä tavoin Esa varttui.
Kerran sitten isä äkkiä kuoli, kuten ensin kerrottiin, viinaan. Mutta
kun lääkäri muutamain vaatimuksesta toimitti ruumiin leikkauksen, löysi
hän sisuksista outoja aineita. Asiaa tutkittiin, leski joutui
tunnustusvankeuteen. Ihmiset kertoivat, että hän oli miehensä
juovuksissa ollessa antanut tälle ryypyn pikiöljyä. Varmoja todisteita
puuttui ja leski sai istua tunnustuksella.
Esa sai holhoojan ja tyytyi jotenkuten tämän hallintoon ensin. Mutta kun
muorin vankeusaika loppui ja hän tuli kotiin, rupesi Esa yöllisiin
aikoihin tekemään hyökkäyksiä holhoojansa luokse, uhkasi tästä tehdä
kaarneen ruokaa ja polttaa talon poroksi, jos ei hän saa ohjaksia
käsiinsä.
Siihen aikaan ei oltu niin turhan tarkkoja erityisten lakipykäläin
seuraamisessa. Holhooja kun rupesi pelkäämään, niin hellitti ohjaksista.
Nyt tehtiin kaupat, Esa tuli isännäksi ja muori sai oivallisen eläkkeen.
Eläkettä ei hän kuitenkaan ruvennut nauttimaan, vaan alkoi hoitaa
emännyyttä Esan isännöidessä.
Silloin Esalle alkoi elämä. Ikää oli 19 vuotta, kelpo talo, jonka nimen
ohessa vielä kajasteli jonkinlainen rikkauden mainekin. Poika oli
pienehkö, mutta joka taholta valmis, veistetty, terävä kuin teräsneula.
Hän kuului itsestään »parhaitten» joukkoon. Pohjaton maineen halu
kiihotti häntä pyrkimään *parhaaksi*, etevimmäksi. Voittaa kaikki, tulla
tappelijain kuninkaaksi -- kas siinä elämän suunnitelma, päämäärä! Ja
kun hän ei pannut hengelleen suurta arvoa -- mitä arvoa sillä olisikaan,
jos pitäisi antaa jonkun voittaa itsensä -- pääsikin hän tuon himonsa
ajamana hyvin pitkälle. Hänestä tuli kuin itsestään nuorison johtaja. He
rupesivat häntä kunnioittamaan, vieläpä vanhemmatkin pitämään oikein
arvossa. Esasta oli tullut Karin Vennun jälkeläinen sitten, kun tämä
naituaan oli joutunut pois jokayöllisistä yöjuoksuista.
Kun Esa tuon maineensa saavutti, ei hänestä enää ollut työmieheksi,
paitsi satunnaisissa tiloissa; se olisi ollut periaatteen kannalta liian
halpaa. Ja hänkö olisi niin alentunut, että olisi ruvennut pitämään
huolta asioista, jotka kuuluivat jokapäiväisille ihmisille...! Hän, jota
niin pelättiin, jota kaikki kehuivat pelkäämättömäksi, turskiksi,
nurjimmaksi kaikista ... hänkö nyt laapustamaan lantakuorman perässä
kuin tavallinen renkimies -- sellainen, tavallinen, jonkalaista hänen
teki mieli aina lyödä, missä sen tapasikin, että se olisi selkänsä
suoristanut ja liikuttanut jalkojaan vähän ihmisten lailla, -- eikä kuin
piikalunttu! Hui hai! Sillehän nauraisivat tuon puolen mättäätkin.
Hetihän ihmiset sanoisivat, että jo nyt on Karhun Esankin »messu
maassa», laulusulka on siltäkin katkennut... Jo, jo alkaa sekin asettua.
-- Hän ei asettuisi koskaan, ei koskaan! Ennen henki menköön. Hän
tahtoisi yhä kehittyä, nousta korkeammalle, tahtoisi tehdä tekoja, jotka
hämmästyttäisivät puolta maailmaa.
Kosimispuuhissakin Esa ahkeraan mässäili. Morsiamia oli paljon.
Nähtävästi ei hän naimista sentään ajatellut, vaan oli sekin jotakin
kilpailua: rupesit vain todenteolla hakkailemaan jotakin arvokkaampaa
talontyttöä, ilmestyi Esa sinne jonakin kauniina yönä ja ajoi sinut
makuusijoilta tiehesi. Ja tytöt, ne pitivät hänestä, oikein todella
pitivät, tuosta pulskasta, karskista Karhun *isännästä*. Mutta nyt viime
aikoina oli Esa nähty useammin tulevan Rekipellon Sannan tyköä ja
ihmiset jo luulivat, että nyt se tarttuu, tarttuu kuin tervaan.
Kuivasen Ella oli Esan alituisimpia ystäviä. Joko ystävyydestä tai ehkä
huomaamattomuudesta oli johtunut, ettei Esa ollut ollenkaan sekautunut
Ellan ja Santran väliseen naimiskauppaan. Santra oli niin nuori, ehkäpä
liian ujokin. Esa kenties ei ollut vielä oikein ehtinyt ajatellakaan,
että tässä olisi mitään hätäilemisen syytä. Muuten oli Santran ja Ellan
suhde muodostunut hyvin äkkiä, aivan aavistamatta. Kun vielä Ella
kiirehti, että heti kun asian oli varmaksi saanut, aikoi kohta toimittaa
kuulutuksiin, niin Esa kenties ajatteli, että menköön...! eipä se Santra
niin erinomainen lienekään.
Mutta asialle tulikin toinen käänne. Santra karkasi -- Ellakin jäi
puille paljaille -- karkasi metsäkylään, miehen kanssa, jota ei Esa edes
hyvin tuntenut, ei tiennyt, onko se lintu vai kala, oli vain kotoisin
loukolta, jossa ei pitkään aikaan oltu tietty löytyvänkään muita kuin
körttiläisiä, ei ainakaan ollut muista puhuttu. Sellainen mieskö nyt vie
väkisin pitäjän parhaitten poikain käsistä tyttöjä sellaiselle
körttiläiskulmalle? Ohoh!... Asia koski Esaa yhtä paljon kuin Ellaakin.
Esallehan kuului kunnian vuoksi pitää huolta siitä, ettei mieluisia
tyttöjä saanut kuka tahtoi ja ettei joku nurkkakuntalainen saisi
ylpeillä jostakin rohkeasta teosta. Sehän olisi ollut ensimmäisenä Esan
häpeä. Ainakin hän itse sitä oletti. Ei mitään kilpailua!
Esalle tuli kuin omantunnon vaiva: hänelle oli tehty julkea vääryys! Esa
tuskastui, raivostui: kuinka hitossa hän nyt olikin ollut niin
huolimaton, että tuo tyttö oltiin vähällä saada viedä ilman, ettei
hänellä ollut mitään sanomista koko asiassa!
Kuten ainakin mies, jonka oikeuksia on syvästi loukattu, päätti Esa
ryhtyä asiassa arvonsa mukaisiin toimenpiteisiin, päätti noutaa Santran
pois Laitalasta, ei erityisesti Ellalle, mutta mahdollisesti
itselleenkin. Kukaties! hän ajatteli. Muisteli minkälainen Santra oli ja
nyt vasta oli huomaavinaan tytössä erittäin edullisia puolia.
Samana päivänä, kun tuli kuulluksi ja tunnetuksi Santran piilopaikka,
meni Esa Kuivaseen, haukkui ja pilkkasi Ellaa, joka työssä vain rehmii
ja morsian on toisen kainalossa, körttiläisen, minkä liekin. Siitä se
lähti, että he kävivät eräänä yönä Korvenloukolla, ja sen sijaan että
olisivat saaneet sieltä Santran, saivat hyvän selkäsaunan.
Esalle muuttui nyt asia täydeksi todeksi: jos ei muu auta, niin ainakin
hän tappaa Valeen. Hänelle ja hänen joukolleen ei saisi kukaan
ilmaiseksi selkään antaa, Santran niin ikään päätti hakea sittenkin
pois.
Se tuli kunnian asiaksi pitäjän nuorille miehille, erittäin juuri
niille, jotka joskus olivat Santraa hakkailleet. Kun tämän lisäksi
kuultiin ankaran vahdiston määräämisestä Mikkeli-öiksi ajon estämistä
varten, niin se antoi vielä lisäyltyä. Kun vanhempiakin miehiä oli
joukottain nuorison puuhien kannattajina, niin ei ollut ensinkään
kummaa, jos vakavammat ihmiset pudistelivat päätänsä ja arvelevaisesti
tuumiskelivat:
»Saa nähdä, mitä tässä Mikkeli-öinä tapahtuu.»
X