Noin kymmenen tienoissa seuraavana aamuna tapaamme Hautalan Jannen ja
Kasarin Tommin nimismies Lindblomin keittiössä puhuttelemassa vanhaa
Margareeta-muoria. Marketalla on se omituinen tapa, että hän ei osaa
ajatella hiljaa, vaan puhelee ääneen mitä kulloinkin mielessä liikkuu.
Tuon tavan on hän ehkä oppinut herraltansa, jolla se myöskin on.
Ajatukset, jotka niin itsepäisesti sanoiksi pukeutuvat, eivät aina ole
aivan myötätuntoisia, jopa niitä muutamat pitävät hävyttöminäkin.
Ihmiset olivat omistaneet sen mielipiteen, että nimismiehen Marketa oli
jotenkin toraisa ja tuittupäinen eukko.
»Aina he ovat tässä vastuksina ... muutamat», marmattaa hän itsekseen,
kun miehet istuvat ovipuolessa tuoleillaan ja ovat jo pari kertaa
kysyneet, että eiköhän jo saisi tavata nimismiestä. -- »Ja nuo
körttiläisetkin... Mitähän nekin luulevat heillä olevan asiaa? Vieläpä
kun asiaa...! Ja sitten istua könnätään vain niin kuin omassa kotonansa,
niinkuin mitkäkin patruunat... Haisevatkin kuin raadot... Tuossa
vahtaavat ihmisten suuhun kaiken päivää kuin marakatit, ettei ihminen
saa elävää rauhaa...» Hän luo tuon tuostakin suloisen syrjäsilmäyksen
miehiin ja toimittaa askareitaan kuin vihantiestä.
»Rapaakin vetävät ... että. Ja hiidessäkö liekin ollut nenäkopalla tuo
toinen, kun on kuin lehmän sarvi, ... saa aina olla luuta kädessä. Kun
nuo raadot edes ymmärtäisivät, mitä on lakaista lattia...»
Marketa heittää työnsä, sieppaa luudan ja menee miesten luo. »Siirtäkää
vähän (niitä koipianne, tekee mieli sanoa, mutta hänkin hienostelee)
jalkojanne ... kun vedetään koko kuorma rapaa sisään.» Hän lakaisee ja
tohnii miesten jalkoja, että ne ovat helisemässä.
»Tuo vietävä, joka täällä minun vaivoinani noita aina pitää kaiket
päivät ja odotuttaa, muutama...» Nyt menee hän jo toisen kerran
kurkistelemaan avaimenreiästä herransa kamariin.
»Juo vain kuin sika», tulee siitä paneskellen, »että kummapa on, jos ei
tuo virkakultanen mene ennen pitkää. -- Hääh? Että eikökö jo saa mennä?
Menkää jos tahdotte, omalla edesvastuullanne, en suinkaan minä ole tässä
mikään oven lukko.»
»Älä nyt siinä pärmänttää ja suutasi piekse», ärähti Kasarin Tommi,
»vaan mene katsomaan eikö sinne jo saisi mennä.»
Muori vähän sävähti, kun huomasi miesten kuulleen hänen lörpötyksensä.
Nolostuen hiukan virkahti hän:
»Pärmänttää.» Ei saattanut nytkään olla perään jatkamatta hiljaa
supisten:
»Sun nenäs pärmänttää... Voi vaivaista värkkiä, kun se onkin kovin
suuri!»
Nyt tuli kolmaskin odottaja, Saviojan Ville, vanha, pieni, käpertynyt
ukko, tervehti ja etsi hänkin istuinpaikan.
»Nimismiehellekö on teilläkin asiaa?» kysyi Kasarin Tommi.
»Häh?» Ville oli kuuro, eikä kuullut, vaikka toinen kovanlaisesti
puhuikin. Tommi uudisti kysymyksensä pannen suunsa Villen korvaan.
»Niin, niin on, nimismiehelle on asiaa. Meiltä on varastettu viisi
lammasta ja ... häh?»
»Nytkö hiljan?»
»-- sys, kun kiljuvat täällä kuin eläimet! Mikähän kuivattu tuokin
luulee olevansa, on kuin kirkonmaasta karannut...» puheli Marketa.
»Hiljan, hiljan, aivan! Mennyt yönä... Jumalattomat veivät kaksi
yhtäaikaa. Kyllä nyt on maailman lopun ajat ... aivan! Katsokaas,
viimeisillä maailman ajoilla ... häh?»
»Tiedättekö varkaita?»
»Häh, varkaita? Joo, kyllä, nuo nuoret komiat, hunsvotit, häjyt...
Mitäh? Niin Karhun Esakin ... ja niit'on ollut parikymmentä. Vaivaiset
veivät kaksi, uuhen ja karoon... Olikin niin hirvittävän suuri karoo,
pumpsilainen ... ja riivatut veivät.»
(»Sinä olet pumpsilainen, oikein nälän myysteri! Pitääköhän mun antaa
tuolle leipäpala, raukalle.»)
»Paraita valitsivat... Ja kyllä niitä olikin suuri joukko. Sitten ne
vain olivat syöneet niitä lihoja Mäkitoiskassa ja siellä, vaivaiset,
ottaneet itse kaikki viilipytyt lautaselta ja talonväen ajaneet
kankaalle, ne rakkarit. Sitten olivat menneet porstuankamariin ja sieltä
vieneet viisi kannua parasta viinaa. Huonoimmastako nämä -- häh? --
huolivat! Jopa vain! Ja sitten kun lähtivät, niin vielä ottivat meidän
kyläisten hevosia laitumelta, ja vasta tänä aamuna ne saatiin takaisin
Kujanpään umpimutkasta, märkinä kuin uitetut kissanraadot. Voi
vaivaisia! Sanassa sanotaan, että viimeisillä maailman ajoilla...»
»Missä sieltä oli miehet?»
»No, töillänsä, ja kyllähän... Mutta juutasko niiden kanssa tappelemaan,
juutasko, jotta mä paremmin tulen ja sanon! Siinä on paras katsoa vain,
että saa henkensä pitää.»
(»Tuollainen henki! En maksaisi kopeekkaakaan, vaikka mulla olis rahaa
kymmenen viinapannullista!»)
»...Rapasorkka! Siirrä vähän noita...»
»Häh?»
»Häh! Sorkkia! Kun tulee tällaisiin paikkoihin niin kuin hevostalliin.»
Margareeta tonki luudallansa Villen jalkain alustaa ja oli vähällä
töhniä kumoon tuolin, jolla tämä istui. Eukko puheli nyt kovalla
äänellä, luultavasti siinä tarkoituksessa, että noilla toisillakin
miehillä olisi hupia, saisivat kuulla, miten järkevästi ja viisaasti hän
haastelee.
»Rapaako? Eihän nyt ole, juuri, rapaa, että... Mulla olisi, kuulkaa
matammi, asiaa vallesmannille, onko se kotona?»
»Itse sinä olet matammi.»
»Eikö ole kotona, häh?»
Oli puolipäivän aika. Kolmatta tuntia olivat Tommi ja Janne jo istuneet
nimismiehen keittiössä. Ulkona oli kaunis ilma. Syksyn lempeä aurinko
valoi säteitään runsaalla mitalla, kuivaten yöllisen sateen kostuttamaa
maata. Oli mitä oivallisin perunankaivusää. Levottomina muuttelehtivat
Tommi ja Janne tuoleillaan. Ajatus oli kotona, perunapellolla ja
riihikartanolla, mutta ruumis tässä, herra Lindblomin keittiössä, lojui
Margareeta muorin silmätikkuna. Varmaankin tuhannen kertaa tahtoivat
silmät tungeta oven läpi, joka erotti heitä nimismiehen huoneesta. Mieli
teki, mutta uskallusta puuttui, mennä lupaa kysymättä sisään. Kuka ne
herrain lait tuntee ja tietää! Lain rangaistuksen ja sakon pelko pidätti
heitä paikoillaan.
»No mutta», alkoi Hautalan Janne tyytymättömällä äänellä. »Täällä on
istuttu kolmatta tuntia jo. Kyllä nyt täytyy päästä sisään.» Hän astui
kohti ovea, missä Marketa parhaillaan avaimenreiästä tirkisteli.
»Eikö vallesmanni ole kotona?» kyseli Ville-vaari.
»On se, mutta kuuluu makaavan!» huusi Hautalan Janne korvaan, että
jyrähti. Vanha Margareeta poukahti pelästyneenä reiältä tuon äänen
kuultuaan ja loi hämmästyneen katseen Janneen. Samassa kuului sisältä
jonkinlainen rojaus, ikään kuin mies tasajalassa olisi hypännyt
lattialla.
»Vai makaa!» kertasi Ville ihmeissään, »soo, vai vielä... Noo, ottaapa
hyvän levon», nauroi.
Samassa lensi ovi auki ja *hän* seisoi siinä ilki elävänä.
Herra Lindblom oli varsin hauskan näköinen mies, mittaa vanhan laskun
mukaan saappaineen 62 tuumaa. Mutta paksuus! Kylläpä näki, ettei hänen
lempensä ollut hairahtunut syrjälle omasta persoonasta. Päässä oli kaksi
ulospäin tunkeutunutta silmää, jotka tulkitsivat hänen sisäisiä
ajatuksiaan niin selvästi, että heti ensi silmäyksellä voi aavistaa
hänen alkavan puhella jotakin seuraavaan tapaan:
»Öhm äh! Mi-mitä?»
»Meillä olisi asiaa vallesmannille», äänsi Janne, joka luuli, että siitä
on kysymys.
»Asiaa! Marketa, pyhi ton koivet!» Hän osoitti sormellaan Saviojan
Villeä, »öh ... öhm, ... höm!...» Hän paineli käsin ihmettään ja katseli
Villeä ikään kuin olisi tahtonut hänet niellä. Margareeta juoksi
ottamaan luudan. Kun tässä syntyi pieni väliaika, luuli Ville-ukko
nimismiehen, kun häntä yhä katseli, odottelevan asioilleen. Niinpä
ottikin pari askelta kohti:
»Asiaa olisi. Viime yönä varastivat, häjyt, kaksi lam...»
»Se-i-so!» Lindblomin käsi teki voimakkaan liikkeen ilmassa.
»Häh?» Ville vilkuili hätien sivuilleen. Samassa jo Margareeta
luudallaan tohni ukon pieksuja, niin että tämä käsissä poukkoili.
»Noo, kyllähän minä itsekin... Anta-kaa va-vain lu-luuta...»
»Luuta!» marmatti Marketa.
Toiset miehet käänsivät kasvonsa toisaalle, kun niin kovin nauratti ja
inhotti.
»No, voi juutas, sinäpä nyt riivattu!...» Ukko hyppeli Margareetan
käsissä tasapainoa etsien.
Nimismies oli poistunut ovelta, kävi pariin kertaan yli lattian
kamarissaan, virkahti ohimennen kamarin ovella:
»Tule siseen nyt», loppua ei voinut erottaa, sillä astellessaan
huoneensa perälle kuului sieltä yhä jatkuvan marisemisen tapaista ääntä.
Tommi ja Janne katsahtivat toisiinsa ja astuivat lakit kourassa
huoneeseen, seisahtuen ihan oven pieleen. Sillä aikaa oli nimismies jo
istunut pöytänsä ääreen, mutta kuultuaan tultavan kiljahti hän,
kädellään olkansa yli viitaten:
»Pane ove kiini!»
Tommi kiiruhti vetämään ja näki miten surkeasti Ville-ukko, joka nyt oli
päässyt Margareetan kynsistä, siellä katseli epätiedossa, tullako sisään
vai jäädäkö keittiöön. Keittiöön hän kuitenkin jäi ja Tommi veti oven
kiinni. He saivat kappaleen aikaa seisoa paikoillaan, ennen kuin
nimismies näki hyväksi tehdä puoli käännöksen heihin päin, jolloin
kysäisi:
»Mites te tahto?»
Kysymys kuulosti siltä, kuin olisi hän puhutellut joitakin armon anojia.
Miehet katsoivat toisiinsa epäröiden ja oudostellen. Hautalan Janne otti
suuvuoron:
»Niin tuota, me tulimme sitä varten, että kun nyt taas tulee Mikkeli,
niin ajattelimme, että pitäisi asettaa eli määrätä kaikki pitäjän
isäntämiehet vahtiin, etteivät ne saisi niin kovin rääkätä hevosia ja
ajaa niillä, sillä...»
Janne katkaisi siihen, sillä nimismies oli noussut ja puheli:
»Ääh ... jaah... Se on perkules seh!... Mine otta ja laitta teille
kompaniija kasakat ... äh!... kasakat!... *Kompaniija kasakat* ...
kasakat joka talos. Sen mine tee, perkeles soikon!... Ei tes muuta
autta. Elette sitten ne. Hm, niin! Kasakat mine pane jok'ikistä talos!»
Hän seisahti ja tirkisteli pullottavilla silmillään miesten naamaan
jonkinlaisella riemuitsevalla vahingonilolla. Kun nämä tyhmistyneinä
eivät virkkaneet heti mitään, jatkoi hän mitä suloisimmalla ja
laupiaimmalla äänellä.
»Mine kirjoitta kupernyöris het tenepene.» Hän näytti jo edeltäpäin
nauttivan siitä riemusta, että miehet tulisivat rukoilemaan, ettei
sellaista rasitusta pantaisi heidän niskoillensa.
»Eiköhän sitä sentään muutenkin tultaisi toimeen täällä, jos miehissä
ruvettaisiin niitä panemaan koville», sai Janne sanotuksi, ja Tommi
väänsi mälliä poskessaan hymisten hyväksyvästi.
»Mittee? Mite miähissä? Piru viekän! Minekö ja sine, häh?»
»Niin no, vaikka niinkin. Ja kyllä niitä on muitakin, kaikki heränneet
ja...»
»Herennet! Keretiläisikö sine meinaa?» kysyi Lindblom kärsivällä äänellä
ikään kuin yhtäkkiä olisi saanut vatsankivun.
»Joo.»
»No voi sun...»
Nyt näytti nimismies aikovan jättää hyvästi vanhalle nahallensa, niin
kamalasti hän suuttui, rupesi kiroilemaan, kynsimään päätänsä ja
tanssimaan. Miehet ovenpuolessa nypelöivät lakkejaan ja katselivat
tyhmistyneinä hämillään pitkin neniään. He ymmärsivät, että tuo
juhlallinen etuvarustus oli tänään saanut jo auttavat rohdot, sillä
ainoastaan siten oli tuota merkillistä käytöstä mahdollista ymmärtää.
Kun vihuri oli jonkin verran laskenut, tarttui hän kiivaasti pulloon
pöydällä, kaatoi siitä melkein tyhjän lasin täyteen, nielaisi hyvän
kulauksen ... toisen ... kolmannen. Seisoi sitten pitkän ajan selin
toisiin, varmaankin suloisella nautinnolla tunnustellen, miten punainen
rommi kierteli tuolla suuruudessa. Vihdoin hän taas astui juhlallisesti
Jannen eteen ja kysäisi, ikään kuin koko äskeinen puhelu olisi kahlannut
vain kautta rantain, josta ei ollut saanut ollenkaan selvää:
»Mittees sine nyt oiken meinata?»
Kärsivällisesti rupesi Janne uudestaan selittämään alusta alkaen.
Lindblom aina väliin pani anteeksi antavan näköisenä:
»Noo -- ja!»
Kun toinen oli saanut juttunsa selvitetyksi, kysyi nimismies
juhlallisella painolla:
»Noo -- ja!... Ja sinekö sitten ole miestä, joka muistuttaa *minu*
virkavelvollisuutta! Häh?»
»Mitä, eihän tämä nyt semmoista...?»
»E-ihen te-eme nyt semmosta! Vai neen! Eikö sine muistutta minull
virkavelvollisuuta, sine? Ääh!» Hän käänsi taas selkänsä tavattomassa
raivossa astuen peremmälle.
Tällä hetkellä muuttui Hautalan Jannen muoto, silmäkulmat rypistyivät,
posket veti harmaaksi ja huulet vapisivat, kun hän kuiskasi toverinsa
korvaan:
»Mene ulos ja vie se Saviojan Ville mennessäsi.» Hän puraisi samalla
hammasta ja Tommi, hänkin närkästyneen näköisenä, puikahti ovesta.
Jäätyänsä yksin ryähti Janne omituisesti, niin omituisesti, että
nimismieskin katsahti häneen. Huomattuaan että toinen oli poistunut, oli
hänellä nähtävästi aie kysyä, mihin se toinen rahjus... Mutta samalla
silmänsä välähtivät ja kääntyivät kaapin viereen naulaan, missä
kasakanpamppu riippui. Taas otti hän lasista kulauksen.
»Jahah ... öhm ... jahah sine meinata rupia minull apulainen, häh? Jaa!
Mitäh?» Hänen suunsa oli hauskan ivallisessa hymyssä.
Janne katseli lattiaan ja herra hänen edessään otaksui, että miesparka
häpeää esitystään, joka nyt on tullut kovin naurettavaan valoon.
Nimismiehen apulaiseksi tuollainen köntys, körttiläinen, talonpoika...!
Nyt Lindblom siunasi ja sai niin villityn naurunpuuskauksen tuosta
koomillisesta ajatuksesta: kun körttiläinen tarjoutuu nimismiehelle
apulaiseksi, että hänen täytyi istua nahalla päällystettyyn sohvaan,
taivuttaa päänsä taaksepäin ja kakattaa sisällinen ilonsa ylöspäin
käännetyn suun kautta kattoa kohti. Kätösillään piteli hän armastaan,
joka naurun kestäessä kimmoili ja aaltoili kuin kumipallo. Hän sai halun
siunata monta monituista kertaa ja valittaa, että hän halkeaa tähän
nauruun. Janne seisoi äänetönnä ovensuussa, kyräili väliin yhtäälle,
väliin toisaalle. Näkyi olevan niin hämillään, että epäilemättä olisi
pötkinyt tiehensä, jos olisi voinut otaksua, ettei se vain enää rupea
kovemmin nauramaan. Mutta kun hän sitä edellytti varmasti, niin pysyi
paikoillaan ja loi sohvallepäin toisinaan myrkyllisen katseen ja näkyi
ajattelevan:
»Joskopahan halkeisit, Jumalan luoma!»
Vähitellen Lindblom tyyntyi nauramasta, mutta puuskaus näkyi kovin
uuvuttaneen, sillä hän oikaisihe sohvalle pitkäkseen ja huohotti siinä
kuin väsynyt hevonen, purskahtaen tuon tuostakin uuteen nauruun. Vihdoin
hän nousi istuvilleen, nojasi käsin polviinsa ja kysäisi:
»Mistes sine, kuule, hyve mees olete?»
»Kyllähän nimismies minut tuntee.»
»Sinu tunte!»
»Niin, tuoltahan minä olen Hautalasta.»
»Piru ... minu pites tes kaikki tunne...! Houtala, niinkö sano? Onkkus
sen torppa vai talo?»
Nyt pakeni veri Jannen poskilta, kärsivällisyyden viimeinen hiven oli
loppunut. Hänen silmänsä, jotka olivat melkein puoliummessa, aukesivat
yhtäkkiä ja leimahtivat niin uhallisesti, että naurava piirre
nimismiehen suupielestä katosi kuin pyyhkäisten. Samassa astui hän
vähänkään empimättä peremmälle, istui nimismiehen viereen sohvalle, pani
jalkansa toisen polven päälle ristiin, löi suurella kämmenellään
polveensa ja omituisesti naurahtaen virkahti:
»Se on talo!»
Nimismies katsoi mykkänä hämmästyksestä, miten tuo leveä suu suuren
nenän alla oli vääntynyt kamalaan hymyyn, ja miten miehen käytös
yhtäkkiä oli muuttunut kotoiseksi. Mutta tuskin oli ensimmäinen
hämmästys hiukan haihtunut, kun hän jo kaikella reippaudella, mikä
hänelle oli mahdollinen, kavahti ylös.
»Si-sinekös ilman ... mun keskemette istu mun soffale...», ja tempaisi
kasakanpampun seinältä.
»Ky-kylle mine sun!» Hän astui jo jonkin askelen raivoissaan Jannea
kohti. Mutta ikään kuin tämän nauru, joka nyt yhtäkkiä muuttui
äänekkääksi, olisi hänet saanut äkkiä tekemään toisen päätöksen,
poikkesi Jannen luokse tähdätystä suunnastaan syrjään ja iski pamppunsa
tuoliin:
»Ylös pärkele!»
Toinen nousi vitkaan, yhä nauraen, astui Lindblomin tykö ja tarttui
tämän käsivarsiin.
»Minä olen mies!» sanoi hän, »ei minua kasakanpampulla peloteta.»
Nimismies alkoi riehua ja pudistella ikään kuin olisi tuntenut hiiren
juoksevan selässään vaatteiden alla. Jannen huulet vapisivat
hervottomasti, nauru katosi vähitellen. Vihdoin tempaisi hän vähällä
vaivalla pampun nimismieheltä, joka heti rupesi apua huutamaan.
»Älä huuda...! mies kun mies. Mitä sanoisit, jos mä nyt kerrankin
pehmittäisin tuolla selkäs, niin että», jutteli Janne melkein
rauhallisen tyynenä, toisella kädellään pidellen nimismiestä rinnuksista
ja toisella kohottaen pamppua. Apua ei kuulunut, vaikka nimismies useat
kerrat huusi Marketaa ja käski mennä kutsumaan korpraalia. Luultavasti
hän jo itsekin lopuksi heitti toivon avun saamisesta, taikka ainakin
toivoi saavansa kunniallisen aselevon siksi kuin apua saapuu, koska hän
hirveästi hikoillen istahti takanaan olevalle tuolille ja vakisten
uhittelevaksi ponnistetulla äänellä virkkoi:
»Laske irti ... ei mine teke mitän sulle...»
»En minä *sitä* pelkääkään», toinen selitti, »mutta sun pitää ottaa
minun asiani huomioosi. Minä olen sitä varten tullut ja minä olen
sellainen mies, etten minä lähde pois, ennen kuin saan asiani kuntoon.»
Janne laski herrasta irti ja meni uudestaan sohvalle istumaan pitäen
pampun kädessään.
»Istun tuohon vieläkin, koska vallesmannikin istuu. Sitä tahtoo vanhat
jo väsyä tuollaisessa», jutteli hän ja silmäili hymysuin naapuriansa,
joka kovasti itsensä kanssa taistellen istui ja huohotti. Luultavasti
viimeksimainittu luuli tarpeekseen levänneensä, koska nousi, avasi
keittiön oven ja katsoi sinne. Kun ei Marketaakaan näkynyt, elähtyi
hänessä luultavasti toivo, että tämä olisi mennyt korpraalia hakemaan,
koska viskasi oven rajusti kiinni ja alkoi astella lattialla
edestakaisin silloin tällöin syrjästä katsahtaen Janneen.
Vähitellen virkosivat hänessä eleille kaikki elementit: ensin pääsi
katkonaisia kirouksia, sitten jo täydellisiä. Niihin alkoi liittyä
seurakuntaa ja oloja vastaan tähdätyitä haukkumasanoja, vaikeroimisia
siitä, että yhden miehen täytyy olla tällaisen susijoukon keskellä
alituisessa hengenvaarassa yöt ja päivät. Piti puhetta kasakkain
kutsumisesta ja vannoi taivaan ja maan kautta sen tekevänsä. Lopuksi
kysyi taas Hautalalta, että mitä tämä oikein meinaa? Kun näin oli saanut
tarpeekseen purkaa sappeansa ilman, että kukaan oli häntä häirinnyt,
tunnusteli hän uudelleen olevansa isäntänä talossa, ryähteli yhtä
juhlallisesti vieraansa edessä, kuin olisi millä hetkellä hyvänsä
saattanut tallata tämän jalkoihinsa, jos vain tahtoisi... Mutta hän on
mies, joka jaksaa kärsiä kuin marttyyri... Siltä se näytti.
Hautalan Janne rupesi uudestaan vilkkaasti esittämään asiaansa.
»Aa-soo! No teme on eri asia ... ihan eri asia! Miks'ei sine site kohta
sano niin... Jaa-soo!» Hän nyökäytti päätänsä, heilutti ruumistaan,
matkien yhä »jaa-soo!» ikään kuin hänelle nyt olisi asia vasta selvinnyt
ihan uudessa valossa, juuri sellaisessa valossa, jonka hän itsekin mitä
mieluimmin hyväksyy.
»Jaa-soo!... mhm!»
»Sanoinhan minä sen ihan samoin.»
»Eei! Kylle sine sanoi, mutta sine puhu niin sekava. Noo mine on teydest
sama mieli...! Saameri, kun tes turhast nosta riita, puhuis vähän
selvempi, kun mine ei takto ymmerte soomi. Noo, jahas, sine meinata et
jok'ikistä talokas Mikkelin vahriks?»
»Niin.»
»Noo-ja! Ihan presist sama meiniggen kun mine meinata!»
Lindblom rupesi niin hyväksi, että tarjosi Jannelle piippuun, vieläpä
kaatoi ryypynkin. Valitti, että hänellä on niin hirveän kiivas luonne.
Oli luullut häntä tultavan muistuttamaan virkavelvollisuudesta, ja siitä
oli suuttunut, kun hän koettaa tehdä mitä ikänä voi. Kehui kuulleensa,
että Hautalan Janne on siivo mies ja toivoi, ettei heidän välillensä
tästä nyt paha meno tulisi. Lupasi kuulutuksella kirkossa määrätä vahdit
ja ryhtyi vielä Jannen kanssa neuvottelemaankin vahdiston
järjestämisestä. Hautalaisen lähtiessä kädestä hyvästeli, kehoitti
talossa käymään ja ilmoittamaan, kun ne junkkarit pahaa tekevät.
Hautalan Jannenkin mieli oli lauhtunut. Hänen suora
talonpoikaissydämensä oli vähällä voitettu. Kun sen lisäksi Lindblom
lopuksi otti niin hyvästi huomioonsa esityksen, niin hän pois tullessaan
jo tätä melkein ihanteli kelpomieheksi. Keittiössä sanoi Janne hyvästit
Margareetallekin, joka sukanparsinnasta, kun toinen neula oli hampaiden
välissä, hiukan nenälasiensa ylitse tirkautti häneen.
Vähän ajan kuluttua ilmestyi eteisestä keittiöön Saviojan Ville.
Kuuhaillen pelokkaana ympärilleen kuin palokärki läheni hän Margareetaa
ja kysäisi:
»Voi, saiskohan sinne mennä, vallesmannin puheille?»
»Mene, mene», virkahti Margareeta silmiään työstään nostamatta, »mene
jo.»
»Häh?... mitä sanoitte?»
Muori ei enää puhu mitään.
»Voi vaivaista, saiskohan sinne mennä?» Ville oikaisee selkänsä ja
itsekseen päivittelee. Rohkaisee vihdoin luontonsa, lähenee ovea,
sohlailee lukkoa ja saa vihdoin auki. Pistää ensinnä päänsä ovesta
sisään, sitten toisen jalkansa ja vihdoin hyvin epäillen toisen.
Margareeta katselee nenälasiensa ylitse ja nauraa. Nimismies vilkauttaa
pöytänsä äärestä taakseen, näkee ukon seisovan lakki kourassa
ovipielessä. Päätään kääntämättä kysyy hän asiaa.
Ville-ukko ei kuullut kysymystä, eikä vielä toistakaan. Nimismies nousi,
kääntyi häneen päin.
»Hyvää päivää!» Ville kumartaa.
»Asiaa?»
»Häh?»
»Asiaa!»
»Niin, niin asiaa on. Nähkääs kun varastivat, häjyt, varastivat kaksi
lammasta yht'aikaa...»
»Kutka?»
»Häh?... Niin, niin todella, kaksi. Kyllähän ne junkkarit ovat ennenkin
aina vieneet, mutta vain yhden kerrallaan, eikä niistä ole tullut
nimismiehelle ilmoitetuksi, kun se nyt on nuorilla se surkea tapa.»
»No, no, kuka se on varasta?»
»Häh! Mulla on, herra vallesmanni, niin kovin raskas kuulo, että jos
sanoisitte vähän kovempaa. -- Häh? kukako varastanut? Noo, niitä oli
järjettömän suuri joukko ja tuo Karhun Esa vaivainen, joka aina on joka
paikassa, kyllä se on ollut niin kuin etumiehenä. Ja sitten, jos
olisivatkin ottaneet huonoimpia, mutta joko nämä, joko jo! Parasten
niskaan vain... Ja sitten, ajatelkaas julkeita...»
»Oleko sulla todistajat?»
»Häh? tosiko? No niin tosi, että vaikka mun tuomiolle pitäisi tästä
paikasta, niin ihan tosi on! Mitä minä nyt valheitten kanssa, jopa se
nyt olisikin.»
Mitään enää puhumatta avasi Lindblom oven ja työnsi Saviojan keittiöön.
»Marketta, sano telle eijele, et mene kotiansa ja lehette tenn asijalle
teys-jerkinen ihmistä», jonka jälkeen hän veti ovensa paukkuen kiinni.
Ville jäi seisomaan selkä koukussa ja pelkkänä kysymysmerkkinä,
katsahtaen väliin Margareetaan ja väliin oveen, joka pysyi suljettuna.
»Mitä se sanoi?» kysyi hän kuiskaten Margareetalta ja läheni tätä.
»Tuon nyt on mustalainen taas sisällä, tuon hyväkkään», puheli muori
herraansa tarkoittaen, tarttui Villen hihaan ja rupesi vetämään pihalle
päin. Ukko seurasi vastustelematta pihan ulommaiselle reunalle,
voivotellen ja pahoin pannen huonoa kuuloaan.
»Kun piinaa ja kiusaa ihmisiä niin kuin olisi pahanhengen niellyt. Tuo
äijäparkakin sellaisesta matkasta on tullut ja ulos vain heittää kuin
kissan... Ja nuo ihmisparat, jotka vain kärsivät. Tuo äskeinen isonenä
lie taas antanut sille selkään. -- No, kuulettekos te?»
»Joo. Mitä se sanoi?»
»Se on nyt taas niin pahalla tuulella, että teidän on parasta mennä
kotiin ja tulla uudestaan. Ottakaa sitten täysikuuloisia miehiä
mukaanne. Kuuletteko te?»
»Kyllä minä.»
»Vallesmanni on niin hääsillä, ettei se jaksa puhua niin kovaa, että te
kuulisitte.»
»Voi vaivaista! No olikohan se minulle vihassa?»
»Ei, mutta nuo toiset hänet suututtivat, eikä hän saa niin pian
luontoansa takaisin.»
»Niin, niin, soo'o. Pirukohan nekin siihen juuri toi, nuo körttiläiset?
Häh? Niin, niin todella, mistä te sitä tiedätte. Voi vaivaista. Mutta
ettekö te, matami, menisi puhumaan sille, tulisi minua auttamaan?
Katsokaas, asia on tällainen, minä sen nyt oikein kerron teille.» Ja hän
kertoi taas koko jutun. Mutta ei saanut apumiestä Margareetasta, muuta
kuin kehoituksen tulla täysikuuloisten miesten kanssa asiaansa ajamaan.
Muorikin vihdoin pakeni Villen käsistä, joten hän meni hevosensa luo ja
ennen lähtöänsä paneskeli siinä korvan taustaansa raapien:
»Voi vaivaista...! Voi jumalatonta, kun oli häjynkurinen.»