On Mikkeli-lauantain ilta. Kaikkialla kuuluu pihoilta melskeitä ja
rähinöitä. Nuoret miehet häärivät rattaiden ympärillä varustellen sinne
mukaansa rautaheloilla varustettuja kankia, tervapiiskoja ja malmareita.
Isäntiä seisoo ryhmissä, kädet housuntaskuissa, suut hymyssä kertoen
omanaikaisistansa Mikkeli-ajoista, vakuutellen, että silloin sitä miehiä
oltiin. Kertomukset synnyttävät ankaraa kinastelua, sillä pojat eivät
mitenkään tahdo myöntää, että ennen olisi voitu ja osattu elää niinkään
hurjasti kuin tähän aikaan. Todistettiin väitteitä kahdenpuolisilla
kertomuksilla ja esimerkeillä.
Niiden poikain silmistä ja käytöksestä loisti innostus ja hehkuva
ilomielisyys, joilla jo oli varmuus hevosesta. Vähän nurpeamman
näköisenä käyskentelivät toiset, ne, joiden hevoset vielä olivat
saantosaaliissa. Ne kokoutuivat pieniin ryhmiin nurkkien taakse
kuiskuttelemaan. Pimeän hämärtäessä puikkelehti yhdestä ja toisesta
tuvasta ja tallista ulos miehiä, jotka sitten takkinsa alta sopiviin
piilopaikkoihin heittelivät suitsia vielä hetkiseksi odottamaan. Sitten
he iloisesti vihellellen kävelivät iloisten joukkoihin ja rupesivat
rentoina olemaan.
Miehiä, paksut tampiot käsissä, alkoi raiteille kokoutua. Ne olivat
yövartijoita. Heidän ja saman kylän poikain välillä syntyi hauskoja
keskusteluita. Oman kylän pojat heidän puolestaan vaikka päällään
seisokoot!
Noin kymmenen tienoissa iltayöstä jo alkoi kuulua räikeämpiä ääniä,
rattaiden jyräkkää ja laulua. Sen tunsi kuitenkin heti, että nuo
laulajat olivat vielä miehiä, sillä usein helähti raikas sävel kauniisti
ja kuulosti siltä kuin se olisi tulkinnut jonkinlaista viatonta sydämen
iloa. Ne olivat enimmäkseen vasta pieniä, noin yhden, kahden ja kolmen
hevosen joukkoja. Mutta niihin liittyi uusia. Tuon tuostakin ilmestyi
joltakin takapuoliselta metsäpolulta ratsastaja vainion laitaan, siitä
poikki peltojen ajoi maantielle välttääkseen oman kylän vahteja, jotka
eivät nekään säästäneet miestä, jonka tiesivät hevosen varkain ottaneen.
Tielle päästyään ne tuulena lennättivät kotikylän läheisyydestä.
Tunnustelivat kappaleen matkan päässä, oliko vyölle sidottu tervataki,
taskussa oleva pannunvarsi, puukko sekä viinapullo tallella. Kun kaikki
oli oikein, kuului iloinen kiljahdus, hevonen sai selkäänsä
suitsenperistä, ja lähti laukkaamaan, kunnes saavutti joukon, mihin
liittyi ja sekaantui.
Yö ei ollut varsin pimeä, oli täysi kuu, joka kuitenkin piiloili
pilvessä iltayöstä. Ilma oli leuto ja lämmin, eikä kurakaan teillä
haitannut.
Kyläkuntain yövahdit käsittivät tehtävänsä hyvin monelta eri kannalta.
Yhtäällä varasivat tankoja, jopa hirsiäkin maantien sivuihin, aikoen
niillä nostaa ajajilta tien pystyyn. Siinä kuului keskusteltavan eri
kyläin pojista; muutamille tuntui erikoista vihaa olevan ja niiltä
vannoen uhattiin matka katkaista ehdolla millä hyvään. Toisia taas
suosittiin, kehuttiin aika miehiksi ja lupailtiin antaa käsin koskematta
ohi mennä. Syntyipä vahtien kesken väittelyltäkin, yhdellä oli syytä
ottaa kiinni yksi, jonka toinen olisi laskenut menemään. Näki
sellaisiakin vahteja, jotka pakenivat lämpimiin saunoihin, hakivat
niihin viinoja ja heittivät toimensa yövahtina siihen. »Antaa poikain
ajaa!» sanoivat. »Ajettu sitä on ennenkin ja tapeltu.» Kun hiukan
enemmän hattuun meni, jo hevoset eteen otettiin ja lähdettiin ajolle.
Hauskaapa onkin vielä kerran oikein hurjastella, näyttää pojille, että
äijät ne ovat kuitenkin äijiä! Mikot ja Matit asettivat tankoja ja
kirveitä rattaille. Yövartijoita elähdytti yhtäkkiä nuoruuden muistot:
verraton halu näyttää nuorille, että »näin sitä ennen oltiin, kun
housuissa käveltiin».
Muutamalla taholla taas oli vahtien enemmistö heränneitä. Niissä
parvissa olivat puuhat vakavammat. Kovat aseet käsissä, pyssyt,
rautapuntarit, jykevät hiilihangot ja sen semmoiset. Näin varustettuina
seisoskelivat hiljakseen huoneitten vierustoilla ja teroittivat
korviaan kuulemaan jokaista lähestyvää ääntä ja meteliä.
Toisessa päässä seurakuntaa meni pitäjän läpi juoksevan joen ylitse
silta, jota sanottiin Harjun sillaksi. Siitä yli oli kaikilla
Mikkeli-ajajilla tapana mennä. Siksipä olikin sinne määrätty vahvempi
vartiojoukko.
Harjun sillalla seisoi nytkin puolenyön ajoissa kymmenkunta miestä. Kuu
alkoi juuri päästä pilviverhostaan, valaista tienotta ja kimallella
omituisen kirkkaasti hitaasti juoksevan virran vedenkalvossa. Kahden
puolen jokea oli niittyjä, mutta mänty- ja koivuviidakko pisti sillan
kohdalla jokeen asti. Muutamia taloja ja mökkejä oli vähän matkan päässä
lähellä siltaa.
Muuan sillalla seisovista miehistä virkahti:
»Tässäpä on oikein kaunis paikka, näin kuuvalolla.»
»On», myönsi toinen, »kaunis tämä on päivälläkin. Kumma ettei tuohon
rämäkkään ole jo kuokan kanssa käyty. Eiköhän siitä saisi oivallista
leipämaata?»
»Epäilemättä», arveli kolmas, joka oli Kasarin Tommi, »epäilemättä siitä
tulisi leipämaata, mutta tottapa ei sitä tarvita, kun ei siihen ole
käsiksi käyty. Siksi toiseksi, sellainen mies, jonka tuossa toisella
puolen on tuo paras osuus, ei joudakaan maanviljelyshommiin.»
»Kenen se on?»
»Kenen! Karhun Esan.»
»Ohoo, jassoo. Noo, Esa-poika ei paljon ehdi huolehtimaan talostaan.
Kotipellon pientareillekin alkaa jo pajupensaita ilmestyä.»
»Niin, se poika... Saa nähdä miten sille vielä maailmassa käy. Mutta
sepä on kumma, ettei tänne asti jo ole yhtään päässyt tulemaan niistä
ajolaisista, saavatko ne siellä kylissä ne niin kiinni?»
»Eei, kyllä niitä tulee, mutta eivät ole vielä ehtineet.»
»Mutta miehet», sanoi suutari Erkki, joka myöskin oli joukossa, »näinkö
me vain odotamme niitä, melkein paljain käsin? Emme saa yhtäkään
kiinni.»
»Se on ihan totta, jos niitä tulee isojakin joukkoja», myönsi
Särkiniemen Juho ja laski perään, että olisi tällaiselle miesjoukolle
niin suuri häpeä laskea niitä menemään, ettei sitä saisi ikänä anteeksi.
»Niin, no», sanoi Kasarin Tommi, »koska meillä on kirveet, niin mennään
ja murretaan puita poikki tien kahden puolen siltaa.»
Ehdotus hyväksyttiin ja lähdettiin viidakkoon. Heti alkoi kuulua
vilkasta hakkuuta, joka omituisesti kajahteli hiljaisessa yössä.
Yhtäkkiä koski korvaan pohjoisenpuoleiselta tieltä rattaiden pärinä ja
laulu. Miehet vetivät puitansa hätäisesti ja kasasivat ne tielle.
Juosten kiirehtivät etelänpuoliset pohjoispuolelle. Joukot ryhmittyivät
kappaleen matkaa murroksen yläpuolelle kahden puolen tietä.
Jo läheni huutava joukko. Yövahdit vapisivat jännityksestä ja puristivat
kourissaan paksuja tankoja. Kuu valaisi tietä. Yövahdit piiloutuivat
puitten varjoon.
Jo lennätti tienmutkan takaa esiin hevonen ... kaksi ... kolme, siihen
loppuivat. Tietysti aavistivat vartijoita sillalla olevan, koska laulu
muuttui yhä enemmän uhittelevan karjuvaksi.
»Tpruu!»
Ensimmäinen hevonen hyppäsi murrokseen, sekausi jaloistaan riostoon, kun
sitä yhä selkään hutkittiin, vihdoin valahti holtitonna mahalleen,
ähkien ja puhkien. Samassa kun kaikkien ajajain hevoset seisahtuivat ja
miehet kiroten aikoivat rattailtaan juosta pois korjaamaan puita tieltä,
ilmestyivät vahdit metsästä.
»So, pojat! antakaa puiden olla, ette te kuitenkaan tästä pääse», sanoi
Kasarin Tommi, joka vahtien etunenässä astui estämään tien perkausta.
»Hääh? Kuka se on, joka luulee olevansa parempi kuin minä?» huusi
poikain joukosta Talvikosken Köpi, joka hevosta hurjasti mäntäten koetti
saada sen menemään murroksen yli.
Kopin isä, Hermanni, oli myöskin vahtijoukossa. Kuultuaan poikansa äänen
kiirehti hän metsästä tielle. Ennen ei ollutkaan lähdön kiirettä
pitänyt.
»Onko se Köpi?» kysyi tunnustellen poikansa ääntä.
»Mitä?» Pojalta pääsi roima kirous. »Onko tuo äijäkin -- (taas sai isä
paholaisen nimen) täällä?» Poika kääntyi päin ja tirkisteli varjoon,
missä isä vielä viipyi.
»Vai niin!» huusi Hermanni. »Lupasinko minä sulle raadolle hevosta?»
Hermanni astui poikansa ääreen ja tavoitti temmata suitset tämän
kädestä. Mutta Köpi antoikin korvapuustin, joka lennätti isän nurin.
Sillä välin olivat toiset vahdit jo karkoittaneet vähäisellä kahakalla
murroksen murtajat, huusivat ja melusivat näiden kanssa niin, että isän
ja pojan välillä syntynyt kahakka jäi huomaamatta. Pojat hankoilivat
hevosiansa kääntämään ja takaisin palaamaan, mutta vahdit estelivät sitä
ja aikoivat ottaa hevoset pois, kun arvelivat niiden olevan varkain
otettuja.
»Auttakaa hyvät ihmiset!» kuului silloin huuto murrokselta, josta muut
sähistessään olivat vetäytyneet kappaleen matkaa edemmäksi. Huutoa
kohden nyt kääntyi kaikkien huomio.
Isän ja pojan kesken oli syntynyt todellinen tappelu. Saatuaan iskun
pojalta antoi isä ylöspäästyään heti puullaan kaljauksen, joka kuitenkin
onnistui niin huonosti, ettei poika edes kaatunut. Heti ryntäsi Köpi
isäänsä käsiksi, heitti hänet murrokseen ja rupesi jaloin sotkemaan
sinne. Silloin pääsi isältä hätähuuto.
Suutari Erkki ehti ensimmäisenä paikalle näkemään, miten poika
vimmoissaan allansa makaavan isänsä tukkaa repi.
»Auttakaa!» kähisi Hermanni henkihieverissä.
»Minä sinun, sen...», kirisi poika hampaittensa välistä, vääntyen
polvilleen isän rinnan päälle. Mutta tuskin oli hän siihen päässyt, kun
jo suutari kaksin kourin tarttui hänen tukkaansa ja tempaisi syrjälle.
Pojan kädet irtausivat isästä, joka kipeästi valittaen huoahti. Nyt
syntyi suutarin ja Köpin välillä kamppailu. Tuo vähäläntäinen pikilangan
tekijä näytti kuitenkin olevan niitä miehiä, jotka ovat täyttä rotua
maasta alkaen. Köpi sai niin tiheään leuoilleen suutarin nyrkeistä, että
kiroillen pakeni askel askelelta edellä silmillään jotakin asetta
etsien. Mutta nyt sekautuivat muutkin asiaan, kumpaisellekin tuli
puolustajia, ja tappelu oikeata mallia oli heti valmis. -- Vahdit eivät
tähän saakka olleet kankiansa käyttäneet, vaan nyt alkoi pari miestä
niitä heilutella sillä seurauksella, että muutamat pojista kukistuivat
tien poskeen ja toiset rupesivat pakenemaan. Kasarin Tommi, joka äkkäsi
Talvikosken Hermannin huonon tilan, tämä kun ei päässyt paikaltaan
minnekään, tempaisi hänet syliinsä viedäkseen metsään ja huusi
mennessään:
»Ottakaa se Köpi ja sitokaa kiinni, isänsä tappaja!»
Joukossa, joka oli kylläkin raivoisa, kuului tuo ääni kuitenkin siksi
kamalalta, että parit erkausivat paikalla ja monesta suusta tuli
yht'aikaa:
»Isänsä tappaja?»
»Isänsä tappaja!» matki Köpi kummallisella äänellä.
Useimmat riensivät katsomaan, niin pojat kuin vahditkin. Tappelu taukosi
niin, ettei edes sanoilla riidelty.
»Kuolee tämä!» virkkoi Kasarin Tommi.
»Kuoleeko?» kyseltiin.
Köpi yksin askaroitsi syrjätoimissa, selvitellen hevosensa suitsia,
nähtävästi aikeessa huomaamatta, jos mahdollista, lähteä karkuuttamaan
kotiin päin. Silloin tarttui kaksi miestä hänen käsivarsiinsa.
»Tules katsomaan tänne!»
»Mitä?»
»Mitä!»
Köpi vietiin isänsä viereen. Tämä makasi kipeästi valittaen selällään
sammalten päällä. Joitakin katkonaisia sanoja sai hän sanotuksi, mutta
kova pistos seurasi aina joka yritystä. Kasari oli asettanut hänet
makaamaan paikkaan, mihin nyt täydellä terällään loistava kuu loi
kirkasta valoa.
»Voi poikani», äänsi Hermanni. Näkyi tahtovan jatkaa jotakin, mutta
ankara pistos vääristi suun, otti hengen kiinni ja veti kasvoille
sinertävän värin.
»Voi poikani», yritti hän uudestaan. »Vanhurskas Jumala ... joka ...
kaikki tutkii.» Taas ehkäisi pistos. Hän pyysi viemään kotiin.
Koko ajan pitivät miehet pojan käsivarsista, seisottaen häntä runnellun
isän vieressä. Köpi ei ollut virkkanut sanaakaan, ennen kuin isä
mainitsi kotiin viennistä.
»No onpa täällä hevonen.»
»Joutaako se?» kysyi Kajari ivallisesti.
»Mikäs siihen nyt...» Meni hymyyn pojan suu.
»Auttaako? Mikäkö siihen nyt auttaa? Ei mikään. Eikä siihenkään, että
sinut viemme mukana», sanoi Kasari.
»Jos tulen. Eikä siitä tuosta nyt vielä kuole.» Ei häntä nyt sentään
naurattanut.
»Kuolema, kuolema tästä tulee... Oi tuota pistosta. Kun pääsisi kotiin»,
valitti Hermanni.
Miehet ryhtyivät tuumiskelemaan. Päätettiin viedä aluksi ainakin
likimmäiseen taloon, tehdä kantotelineet ja kantaa, koska otaksuttiin
mahdottomaksi, että lyötyä rattailla täristäen voitaisiin sinne saada.
Muutamat miehet ryhtyivät heti tekemään kantotelineitä. Ikään kuin uuden
riidan nostamista kammoksuen eivät nuoret miehet olleet kiireessä pois
lähtöön. Mutta sitä mukaa kuin kantotelineet valmistuivat, kasvoi
poikain levottomuus ja lähdön halu. Ensimmäiset vaikutukset alkoivat
haihtua. Vielähän se kitisee tuossa elävänä! Kuka sen on sanonut, että
hän kuoleekaan? Turhan päälle vain tässä aikaa kulutellaan. Pojat jo
liikuskelivat huomiota herättämättä hevosten luo. Miehet nostivat
Hermannin kantopaarille.
»Kyllähän minä nyt tässä kiinni pitämättäkin pysyn», virkahti Köpi, joka
näki kumppaniensa etääntyvän ja toivoi mukaan pääsevänsä. Vasta tässä
huomattiin, että toiset olivat hevosten luo menneet.
»Aikovat lähteä. Ei lasketa. Menkää ottamaan kiinni!» Toisia jäi
Hermannin paaria valmistamaan, toiset juoksivat tielle kankineen.
Silloin alkoi kuulua merkillisiä ääniä viidakon läpi. Ensin sen
nähtävästi vahdit kuulivat, sillä he seisahtuivat, kun pojat jo
laittausivat rattailleen. Mutta kohta olivat viimeksimainitutkin
pelkkänä korvana. Kuului sekaisin ilmaa tärisyttävä rääkymäkuoro,
lehmänkellojen, kulkusten ja rattaiden pärinä. Mitä lähemmäksi ääni
tuli, sitä veltommaksi ja innottomammaksi vahtien silmäin loiste
himmeni. Hiljaisina, kuiskutellen pojatkin kuuntelivat: liekö ystäviä
vai vihollisia? Kuului se Talvikosken Hermanninkin korvaan, jonka
viereen Kasari yksin oli jäänyt.
»Tulee uusi tappelu, kantakaa minut pois.»
Suutari Erkki, joka uskollisesti oli pidellyt Köpiä, heitti tämän irti.
»Mene mihin tahdot, kyllähän kiinni saadaan!» huudahti hän, ja tarttuen
kantopaariin lähti Kasarin kanssa kantamaan Hermannia.
»Jos sinussa olisi hiukankin ihmisyyttä tallella, niin tulisit olemaan
isäsi kanssa nyt, kun kuulet äänistä, että tässä tulee uusi yhteenotto»,
huusi Kasari.
Mitään sanomatta vetäytyi Köpi tielle päin. Meteli läheni yhä. Sillä
välin olivat vahdit, vartoen uuden joukon tuloa, melkein huomaamatta
jättäneet pojat uutta karkua yrittämään. Nämä ajoivat murrokselle
kahdella hevosella, joista edellinen meni hämmästyttävällä voimalla
ylitse. Kaksi miestä oli rattailla, toiset kaksi huutaen juoksivat
perässä. Kumppanit jäivät jäljelle ja pistäysivät sitten metsän turviin.
Toinen hevonen oli vähempivoimainen, se uupui murrokseen, jossa nyt
vahtien ja sen isäntien välillä syntyi uusi aherrus. Ei se kuitenkaan
ollut mitään tappelua enää, sillä yhä lähempää kuuluva meteli näytti
halvauksen tavoin vaikuttavan kumpaisiinkin. Siinä temmeltäessä ei ollut
kukaan huomannut Köpiä, joka tien sivuun ajetun hevosensa luona yhden
toverinsa kanssa askarteli. Juuri siltä puolen tietä oli vetäytynyt pois
osa siihen vedetyistä puista, niin että päälle käyvällä hevosella voi
siitä vähin vaivoin ajaa.
»Pois tieltä ja jaloista!»
Kyllä siinä saikin korjata itsensä! Köpin hevonen kun sai seipäästä
iskun, laukkasi ylitse kuin pakojänis. Ei kukaan ehtinyt estämistä
ajatellakaan, hyvä oli kyllä, kun alta pois pääsi.
»No pääsivätkö ne menemään?» kysyi Kasari, joka nyt juosten tuli
paikalle.
»Kysyä tätä!» eräs vahdeista melkein itkusuussa vastasi.
»No voi... Miehet, menkää nyt edes neljä kappaletta tuonne
eteläpuolelle... Taikka ei sittenkään! Parempi on, että ollaan täällä
kaikin ottamassa vastaan. Mutta entäs tuo hevonen?»
»Pojat lähtivät karkuun ja hevonen jäi tuohon makaamaan kuin ahma.»
»Korjataan se pois! Mäsäksihän se muuten ajetaan. Hoi!... no ottakaa
kiinni, mitä te siinä?» Kasari tarttui hevosen päähän ja rupesi ylös
ajamaan. Mutta joko se oli vahingoittanut jalkojaan taikka oli se niitä
omituisen luontoisia hevosia, jotka, kun kaatuvat, eivät yritäkään
nousta ylös. Suutari Erkki ja eräs toinen tuli apuun, mutta hevonen ei
risukon päältä hievahtanut. Jo koettivat miehet vetämäänkin ruveta.
Toiset vahdit seisoivat ääressä tampiot käsissä saamattomina
päivitellen, nähtävästi yhä lähenevää melskettä ajatellen, sillä silmät
yhä tähtäsivät pohjoista kohti, tietä myöten, jota kuu yhä valaisi.
»Oo!... tpruu!... no no, nyt nousee, pane Erkki kankesi sieltä mahan
alle ja väännä, ehkä sitten nousee. Hiiden koni! No oletteko te siellä
halvatulta, vai miks'ette tule auttamaan?»
Tien mutkasta syöksi esiin ratsastaja. Hevonen lensi kuin noidannuoli.
Useimmat vahdit väistyivät pois tieltä, mutta toiset asettuivat kangin
ja haralla käsin eteen aikeessa pidättää hevosen.
»Joko sieltä nyt?...» huudahti Kasari. He jättivät hevosen, jonka nyt
olivat murroksesta selvittäneet, tielle, ja riensivät toisten joukkoon.
Ratsastaja huomasi vahdit saavuttuaan noin kymmenen sylen päähän. Hän
päästi huikean kiljahduksen ja antoi suitsivarsista hevoselle. Se tunki
empimättä miesjoukkoon. Miehet väistyivät ja kokivat kangillaan lyödä.
Mutta hevosen tavattoman rohkeuden vuoksi syntyi sellainen häiriö, ettei
yksikään lyönti vahingoittavasti sattunut hevoseen, ei ratsastajaan.
Murrokselta hevonen yhtäkkiä peräytyi. Ratsastaja oli vähällä pudota
hevosen kaulan yli maahan, mutta saavutti kuitenkin tasapainonsa. Kun
rohkeimmat vahdeista nyt jo lähenivät hevosta, rupesi se isäntänsä
kiljuessa potkimaan niin, että kaviot maantien kivistä tulta iskivät.
Suutari Erkki sai rintaansa potkun ja kellistyi tien sivuun. Tuon kumman
elukan potkujen edessä pakenivat jo rohkeimmatkin. Ratsastaja, joka oli
tunnettu Karhun Esaksi, sai sen ajetuksi murroksen yli. Oli jo päässyt
sen toiselle puolelle, kun tien mutkasta ilmestyi kuun valoon
varsinainen joukko.
Hämmästyksen kohahdus pääsi useilta vahdeilta, kun ottivat pitkän potkun
viidakkoon. Karjuvan joukon ensimmäiset hevoset ehtivät murrokselle ja
pysähtyivät. Edellimmäisillä oli viikatteet varsistaan köytettyinä
kärrynaisoihin. Huomattuaan murroksen edessään riensi rattailta joukko
miehiä, jotka yks' kaks' puhdistivat tien. Tässä villitysti kiljuen ja
heitellessään ilman kautta korkeassa kaaressa puita tieltä metsään
huhuilivat ja huutelivat pojat vahteja, puhutellen heitä mitä
verrattomimmilla haukkumanimillä ja kutsuen luokseen. Mutta nämä
pysyivät piilossaan, uskaltamatta yksikään näyttäytyä suojelevien puiden
varjosta. Koko matkue, johon näkyi kuuluvan kymmenen hevosta rattaineen
sekä kolme ratsumiestä, oli pysähtynyt. Siinä huudettiin, karjuttiin,
laulettiin, kirottiin, siunattiin ja naurettiin verrattomassa
sekasotkussa.
Karhun Esan kiljuvan äänen hyvinkin muitten joukosta erotti! Hän
pyörähteli ratsuineen kuin mikä johtaja ikään, toisinaan puhuen
jollekulle, toisinaan taas mielettömästi kiljuen ja mellastaen.
»Poja-at! haetaan vahdit metsästä ja katsotaan mitä ne ovat syöneet!»
Ääni lähti Iikan Antista.
»Jaa pojat!» Siihenpä ehdotukseen vasta mielellään yhdyttiin! Ruvettiin
uudestaan hyppimään, kiljumaan ja kerskumaan. Osa poistui jo kappaleen
matkaa metsään, mutta näkyivät aristelevan: metsä kun oli synkkä ja
pimeä ja miehisiä miehiähän ne lienevät vahditkin... Kuka tietää, mistä
pensaasta isku tulee...
»No näitkö sinä niitä?» kysyi Kuivasen Ella Esalta, joka parhaillaan
sitoi ratsuaan puuhun.
»Näin. Niitä oli kuin hiiriä mun ympärilläni, mutta lakosivat kahden
puolen, ei uskaltanut yksikään kiinni yrittääkään. Minä en saattanutkaan
mennä ohi, vaikka kyllä musta tuon rioläjän yli olisi mennyt kuin
tyhjää, minä annoin sen mennä takaperin ja ne rupesivat kangillaan
lyömään», toimitti Esa.
»Ha haa!» nauroi Ella sekä useat muut, jotka olivat keräytyneet
kuuntelemaan. Tiesivät näet, mitä siitä seurasi.
»Musta se rupesi annattelemaan takapotkillaan niinkuin poika, ja kyllä
niistä pari ainakin sai sellaisen narstin, että saakuri soita, tuntuu
vielä ylihuomennakin. Sitten ne katosivat metsään, etten minäkään
ehtinyt edes nähdä, olivatko ne isoja vai pikkuisia.»
Toisia kovin nauratti.
»Se musta, se on poikaa!»
Taputeltiin mustaa.
»Sellaista hevosta ei ole toista.»
»Eikä sitä olekaan!»
»Mutta kenenkä on tuo hevonen?» kysyi joku nyt, kun huomasivat äsken
murroksesta väännetyn hevosen tien sivussa. Arveltiin, että se on joko
vahtien tai ovat nämä saaneet sen pojilta. Päätettiin ottaa sekin mukaan
ja vähentää kuormia, joissa muutamissa oli viisikin miestä.
»Mutta Viitakylän vahdit, ne olivat housuissa ne», rupesi Iikan Antti
kehumaan. »Minä sain olkapäähäni sellaisen mällin, että lempo soikoon,
jos ei vain ole tilaltaan.»
Niin kehuivat useat muutkin saaneensa. Esan musta se oli sielläkin
ihmeitä tehnyt.
»Mutta tuo on hyvä keino, kun on nuo viikatteet!» rupesi muudan
kehumaan. »Ei siihen ole poppa tulla hevosen päähän. Viitakyläläisetkin
koreasti päästivät viikatekuormat ensin ohi, mutta perimmäisiä heti
rupesivat ahdistelemaan.»
»Hyvät ne ovat, ei sitä pitäisi koskaan lähteä ajolle ilman niitä. Kun
ei vain ole oikein päällekäypäinen hevonen, niin kiinni ne ottavat.»
»No ei tällaista joukkoa, kyllä siihen on ihmisen kamala tulla.»
»Mutta mitähän ne tuolla metsässä...? Luulevatko ne, että vahdit nyt
siellä selkäsaunaa odottelevat.»
»Pojat hoi! Tässäkös me rupeammekin nyt rähjäämään koko yön? Antakaa
mennä niiden vahtiparkain niin pitkälle kuin tie piisaa.»
»Voi noitakin miekkosia ... tullaan tänne vahtiin ja tehdään risuläjä
miesten eteen. Liekö ne meinanneet meitä estää eteenpäin menemästä tällä
asuulillaan?»
»Rukoilkaa pojat niille jänishousuille karhun sappea! Hooi! vetäkää,
vahdit, sitten henkeenne, ei sitä lusikalla anneta!»
»Karhun sappea nuorille pojille,
sanoi Salmin Jussi,
siitäpä karskille koijarille
tulee suden kurssi.»
Jotkut uskalsivat muutaman sylen metsään, mutta palasivat sieltä
jälleen samaa päätä takaisin. Koko vahtien takaa-ajo siis rajoittui
siihen sekä huutelemiseen ja meluamiseen. Kun ei vahteja kuulunut, lähti
joukko vihdoin kiljuen menemään eteenpäin. Sillan toisella puolella
oleva murros synnytti uutta naurua... Kun luulevat kakarain touhuilla
tällaisia miehiä pelottelevansa!
»Pian, pian!» huusi Esa, joka hevosineen oli jo toisella puolen
murrosta, »olisihan siitä päässyt, näkyyhän tuosta jo ennenkin yli
ajetun.»
»Älä nyt hädi, tehdään tie puhtaaksi. Korvenloukolta kuitenkin tulevana
pyhänä tuodaan monta vainajaa kirkonmäelle. Tottapa maahanpaniaisiinkin
mennään?»
»Älä nyt siitä vielä murehdi! -- So hevonen!»
»Soo!»
»Noo liinukka!»
»Puukkoo tuppeen ja malmari povehen!
-- -- --»
Ratisi, pauhasi ja raikui hiljainen metsä. Kun kajastus vain enää kuului
etäämmältä, kuulosti siihen sekautuva tuulenhumina puitten latvoissa
kuin vahvan miehen huokailu. Siihen muutamain syyslintujen pelokkaat,
katkonaiset viserrykset sekausivat kuin hennon naisen valittava
uikerrus.
Vahdit palasivat metsästä tielle, neljä miestä kantaen Talvikosken
Hermannia, joka melkein joka askelella valitti.
»Jäämmekö me tänne vielä, vai?» kysyi joku, kun kantajat olivat pois
lähdössä.
»Niin, mitäpä täällä. Viisi niistä muista joukoista, kun tuon kanssa nyt
noin kävi», sanoi Kasari korjaten hiukan paarinaisaa olallaan. »Sitä
paitsi tarvitsee tässä apumiehiäkin, jos niitä ilkiöitä sattuu vastaan
tulemaan, niin mitäs me voimme kantaessamme ketään päältämme torjua.»
Tästä oltiin yksimielisiä ja päätettiin lähteä pois.
Kun taas lähdettiin käymään, kompastui yksi kantajista, että oli vähällä
kaatua. Talvikosken Hermannilta pääsi kipeä älähdys.
»Oi voi», huokasi suutari Erkki, »onkohan Vanhurskaan Jumalan käsi jo
kokonaan alettu?»
»Ei», arveli joku toinen, »se on nyt nostettu. Hän lyö meitä tällä
haavaa meidän synteimme tähden. Tämä uppiniskainen ja paha kansa ei
usko, ennen kuin se kukistaa itse itsensä pahuudessa.»
»Niin taikka näin, mutta ovat ne sentään aika vietäviä nuo, jos sitä
oltiin hyviä ennenkin», virkkoi Särkiniemen Juho.
»Kiroile siihen vielä!»
»Mahtaisivatko nuo siunaamallakaan parantua.»
Sillä välin kuin vahdit Harjun sillalta näin kulkivat surusaatossa
kantaen Talvikosken Hermannia, riensivät pojat, minkä hevosten kavioista
saivat lähtemään, kohti Korven kylää. Kun vielä oltiin noin parin
kilometrin matkassa, pysähdyttiin tielle varustautumaan ja
valmistelemaan. Tässä oltaessa vei Kuivasen Ella Karhun Esan hiukan
syrjään ja kysyi:
»Tottapa se nyt niin on kuin on puhuttu?»
»Mikä?»
»Ettäs autat minua saamaan sen Santran kärryilleni?»
»Kuinka sinä sitä kyselet? Sitä vartenhan nyt on lähdettykin.»
»Niin mutta, arvelin vain, että...»
»Sinulla on aina niitä sellaisia. Asia kuin asia ja mies kuin mies.
Santra tulee nyt, vaikka se olis seitsemän lukon takana.» Esa jo lähti,
mutta kääntyi vielä nauraen sanomaan:
»Se on eri asia, *kuka* siitä sitten morsiamen saa!»
»Älä piru...», murisi Ella.
»Mitä?» Esa hypähti yhtäkkiä takaisin Ellan eteen, silmät välähtivät,
nyrkit sojahtivat ja hän näytti niin kiihottuneelta tuon yhden sanan
johdosta, että nähtävästi ei olisi tarvittu muuta kuin napsaus, niin
olisi jo ollut ystävänsä kurkkutorven kimpussa.
»Kaa, älähän nyt...»
»Koetetaanko paikalla?»
»Niin, aina sinä olet niin kamala.»
»Kamala! Mutta mitäs sinä sitten?»
»Lähdetään nyt, emme suinkaan me tässä rupea riitelemään.»
Esakin jo alkoi malttaa mieltään ja lähti Ellan perään kävelemään.
»No en minä riidellä tahdo ... enkä paljon pane väliksi vaikka
riidelläänkin. Tietäähän sen ainakin puoli maailmaa, etten minä pane
vastaan muuta kuin mahdottomia.»
Ella, jolla ei ollut halua riidellä Esan kanssa ja varsinkaan ei tänään,
etääntyi hänestä enempää jankuttamatta ja meni hevosensa luokse.
Taas lähdettiin matkalle. Aamun koi alkoi jo hiukan sarastaa. Esa oli
mustineen nyt jäänyt jälkijoukkoon, ei pelosta, se täytyy tunnustaa,
mutta jatkamaan kerskaamisia ja uhkauksia sekä siellä tulevain kanssa
tekemään suunnitelmia edessä olevaa tappelua varten. Sydän hehkui
tappelunhalusta ja kiihkosta.