HUOMAUTUKSIA JA LÄHTEITÄ

[1] Walpolen kuva on julkaistuna esim. 1907 ilmestyneessä painoksessa

(Lontoo, Chatto & Windus), jota olen käyttänyt. Walpole oli

naisellisesti hienostunut mies. "Huoneeseen astuessaan hän otti

teeskennellysti hienon asenteen, pitäen hattua käsiensä välissä,

polviansa koukussa, ja kulkien varpaillaan. Hän oli tavallisesti puettu

lavenderin väriseen silkkiin, silkkisukkiin, kultasolkiin ja

pitsiröyhelöihin". (_R. Garnett ja E. Gosse_: English Literature. 1903.

III, s. 367.) Upean korupainoksen, johon esipuheen on kirjoittanut

_Montague Summers_, on viime vuonna (1924) julkaissut Constablen

kustannusliike Lontoossa. (_Edmund Gossen_ kirjoitus sen johdosta

sanomalehdessä _The Sunday Times_, marrask. 2 p.) Samassa painoksessa

on julkaistu myös Salaperäinen äiti, jota olen teoksessani käyttänyt.

Yllämainittu kuvaus Walpolesta on alkuaan kotoisin _Letitia Matilda

Hawkinsin_ teoksesta _Anecdotes, Biographical Sketches, and Memoirs_,

jossa Walpolelle on omistettu ss. 87-117 ja 307-312. Tekijättären isä,

Sir John Hawkins, oli Walpolen naapuri ja tuttava, sama henkilö, joka

kirjoitti tri Johnsonin elämäkerran, ja josta Boswell tässä

ominaisuudessa lausuu ankaria moitteita. Tekijätär kertoo Walpolen

ulkomuodosta vielä lisäksi: "His figure was ... not merely tall, but

more properly long, and slender to excess; his complexion, and

particularly his hands, of a most unhealthy paleness". (Sitaatti _de

Quinceyn_ kirjoituksen _Anecdotage_ mukaan.)

[2] Riitautumisen syynä oli se, ettei Walpole voinut olla

pöyhkeilemättä ylimysarvollaan ja asemallaan kaikkivaltiaan

pääministerin poikana. Muutenkaan he eivät oikein sopineet

matkaseuraksi: Walpole tanssi ja huvitteli, Gray tutki taidetta ja

musiikkia. Myöhemmin he jälleen sopivat ja Walpole tunnusti vian olleen

hänessä. (_E. Gosse_: Gray, ss. 43-44.)

[3] "Goottilainen, moittiva määritelmä, sama kuin barbaarinen,

säännötön ja alhainen". (_W.L. Phelps_: The Beginnings of the English

Romantic Movement, 1893, s. 15.)

[4] Scott teki tällaista hyväntahtoista pilaa romaanissaan _The

Antiquary_. Mr. Oldbuckin löytämä muinaismuisto, kivi, jossa oli hänen

mielestään tärkeä muinainen kirjoitus, esiintyy sellaisenaan, "Bill

Stumpin merkkinä", Pickwick-kerhon papereissa.

[5] _A Description of the Villa of Mr. Horace Walpole at Strawberry

Hill_, 1768. Tätä teosta en ole ollut tilaisuudessa lukemaan. Kuvauksia

Walpolen huvilasta sisältyy kaikkiin häntä koskeviin teoksiin, joista

mainitsen tässä: _Austin Dobson_: Eighteenth Century Vignettes, toinen

painos (ilman vuosilukua), XIV, A Day at Strawberry Hill, ss. 206-217.

_Garnett ja Gossen_ teoksessa on julkaistuna Strawberry Hillin kuva.

Laajin ja perusteellisin lähde on seuraavassa nootissa mainittu _Paul

Yvonin_ teos La Vie d'un Dilettante, IV kirja, ss. 487-646, Walpole

"gothicisant"; s. 551: "Strawberry Hill et le Chateau d'Otranto, le

roman de Walpole, sont donc, selon la volonté de leur créateur,

indissolublement liés".

[6] "Gray ja Horace Walpole voittivat kaikki aikansa englantilaiset

viehättävien ja pittoreskien perhekirjeiden kirjoittajina". (_Garnett_

ja Gosse_ Engl. L._, III, s. 363.) Tietoja Walpolesta: edellämainittu

teos, III, ss. 363-368; edellisessä huomautuksessa mainittu _Dobsonin_

teos; Walter Scott: The Lives of the Novelists, 1821 (julkaistu alkuaan

esipuheena Ballantynen painokseen Otranton linnasta 1811, sekä liitetty

sen mukana saman kustantajan romaanisarjaan _Ballantyne's Novelist's

Library_, V osa; käyttämäni painos kuuluu tunnettuun sarjaan

_Everyman's Library_, Dent & Sons, Lontoo, ss. 188-203); _Henry A.

Beers_: A History of English Romanticism in the Eighteenth Century,

1906, ss. 229-243 ja 249-255; _Oliver Elton: A Survey of English

Literature 1780-1830, I, s. 203; _Wilbur L. Cross_: Development of the

English Novel, 1911, ss. 101-103; _Fr. Hovey Stoddard_: The Evolution

of the English Novel, 1913, s. 95; _Helene Richter_: Geschichte der

Englischen Romantik, 1911, I, ss. 172-191; _Austin Dobson_: Eighteenth

Century Studies (ilman vuosilukua, Lontoo, J. M. Dent & Son), ss.

166-177; Dictionary of English Biography; Lord Macaulay: Critical and

Historical Essays_, II, ss. 174-220. (_Tauchnitz_. Aivan murhaava

arvostelu Walpolesta poliitikkona ja kirjailijana.) Chambers's

Cyclopaedia of English Literature, 1901. _Henrik Schück_: Allmän

litteraturhistoria, V, ss. 372-376.

Huomattavampina ja laajimpina lähteinä Walpolen tuntemiseen on

kuitenkin mainittava _Paul Yvonin_ viime vuonna (1924) Parisissa

julkaisemat tutkimukset La Vie d'un Dilettante. Horace Walpole

(1717-1797). Essai de Biographie psychologique et littéraire.

(XV + 872 sivua, suurta oktaavia), ja Horace Walpole as a Poet

(XV + 217 sivua), jotka molemmat ovat olleet käytettävissäni. _Hurdia_

koskeva kohta on kirjoitettu jo mainittujen käsikirjojen ja _Montague

Summersin_ mainitun esipuheen mukaan. _Schück_ sanoo, ettei Walpole

tuntenut keskiaikaa.

[7] Reeven ja Radcliffen elämäkerrat sisältyvät edellämainittuun

Scottin teokseen; heistä on yleensä tietoja samoissa käsikirjoissa kuin

Walpolestakin; _Richterin_ historiassa on heille suotu runsaasti sijaa

(ss. 191-197 ja 219-239). Käytettävänäni on ollut edellämainittuun

Ballantynen romaanisarjaan kuuluva painos heidän teoksistaan. (Gaston

de Blondeville ei sisälly siihen.) _Radcliffeä_ koskevista

arvosteluista tahtoisin erikoisen huomattavina mainita ne, jotka

sisältyvät _George Sainisburyn_ teoksiin The English Novel (1913, s.

161 ja 172) ja A History of Nineteenth Century Literature (1780-1900),

1910, sekä _Walter Raleighin_ teokseen _The English Novel_ (viides

painos, 1907, ss. 227-234). Muita lähteitä: _Mrs. Oliphant_: The

Literary History of England in the end of the eighteenth and beginning

of the nineteenth century, I-III, 1882 (II, ss. 277-285). _Allan

Cunningham_: Biographicai and Critical History of the British

Literature of the last fifty years, 1834, ss. 122-125. _William

Hazlitt_: Lectures on the English Comic Writers, ss. 125-127

(Everym. L.)

[8] Maalisk. 9 p. 1765 William Colelle. Siteerannut m.m. Beers, s. 236.

[9] Walpole perusti kirjapainonsa, "Officina arbuteanan", joksi hän sen

nimitti, Strawberry Hilliin kesällä 1757; sen ensimmäinen tuote oli

Grayn Oodit. Hän oli saanut aikaisemmasta kirjallisesta tuotannostaan

niin ankaraa arvostelua, että oli tullut araksi. Otranton linnaa

luultiin aluksi yleisesti Grayn kirjoittamaksi, minkä johdosta Walpole

huomautti: "Ihmisten täytyy todellakin olla typeriä voidakseen luulla

moista vähäpätöisyyttä Grayn kaltaisen neron kirjoittamaksi". (_Gosse_:

Gray, s. 169.) Johnson myönsi, että "Horry Walpole oli saanut kootuksi

sangen paljon pieniä huvittavia asioita ja kertonut ne hienolla

tavalla"; tällä ei tohtori kuitenkaan tarkoittanut Otranton linnaa,

jota tuskin oli lukenut, koskapa hänen historioitsijansa Boswell ei

siitä mitään mainitse. Walpole ei kuulunut "suuren karhun" ihailijoihin

eikä tuttavapiiriinkään, sillä tämä oli jo Gentleman's Magazineen

sommittelemillaan parlamenttireferaateilla, joissa aina antoi Robert

Walpolen esiintyä huonommalla puolella, tehnyt suhteiden syntymisen

vaikeaksi. Walpolehan oli sitäpaitsi whig, eli tohtorin mielestä siis

"dog" ja "rascal". (_Boswell_: Life of Doctor Johnson, II, s. 536.

Everyman's L.) Ainoa seikka, jossa Walpole myöhemmin ja Johnson olivat

samaa mieltä, koski Ossiania. (_Phelps_, s. 110.)

[10] Sekä _Beers_ (s. 253) että _Dibelius_ (Englische Romankunst,

toinen painos, 1922, I, ss. 290-293) ja muutkin kauhuromantiikan

tutkijat ottavat kyllä huomioon haamulinnan keskeisen aseman, mutta

eivät kuitenkaan johdu siihen aineiston synteesiin, tämän mielikuvan

määräävään merkitykseen, johon tutkimukseni on vienyt. _Yvon_, s. 490:

"Comment cet Anglais du milieu du XVIIIe siècle (Walpole), grand

seigneur, homme en place et homme à la mode, s'était-il ainsi épris du

charme du passé? Pour le comprendre, il suffit de garder sans cesse,

présente à l'esprit, l'image du petit château gothique de Strawberry

Hill à travers toutes ses transformations, et de rappeler que ce

château est moins une tentative de reconstitution archéologique, que

l'expression d'un état d'âme".

[11] Tämän kappaleen esitystä voi tarkastaa vertaamalla sitä Otranton

linnan sivuihin 18, 19, 21, 62 ja 72.

[12] Vanha englantilainen parooni, ss. 618, 622 ja 651. Väitettäni

vastaan voisi esittää sen, että jo Otranton linnassa esiintyy haamu ja

jättimäinen näky: suunnattoman suuri panssaroitu käsi ja jalka. Tämän

mukaisesti sanookin _Dorothy Scarborough_ (The Supernatural in Modern

English Fiction, 1917, ss. 17 ja 19): "Goottilaisen kertomuksen

todellinen sankari tahi sankaritar on haamu" ja "Goottilaisen

haamuperheen suvun perustaja on Otranton linnan jättiläismäinen

ilmestys". Tämä ei kuitenkaan ole tarkoin asiallista. Otranton linnan

ainoa todellinen haamu on sivuepisoodissa esiintyvä erakko; muu

yliluonnollinen on ymmärrettävä jonkinmoiseksi näyksi, joka on

pidettävä erillään haamutraditiosta; kumpaakaan ei ole sijoitettu

mihinkään sellaiseen linnan osaan, joka vanhastaan olisi tunnettu

haamujen olinpaikaksi. Tämän sijoituksen teki vasta Reeve, siten

liittäen kansanomaisen haamutradition tähän uuteen kirjallisuuden

lajiin ja siinä uudessa merkityksessä keksien linnan aution

kummitushuoneiston.

[13] Athlinin ja Dunbaynen linnat, ss. 721, 725. Udolphon mysteriot,

ss. 233, 325.

[14] Tarina Sisiliasta, ss. 36 ja 43. Udolphon mysteriot, s. 325.

[15] Athlinin ja Dunbaynen linnat, s. 759; Tarina Sisiliasta, ss. 45 ja

60. Ohdaketta koskeva lause esiintyy Metsän tarinassa, s. 82.

Ossianissa on ohdake yleinen, esim. ss. 3, 4, 44, 53 ja 57; sivulla 61

(_Carthon_) on Radcliffen käyttämä lause, erona vain eri aikamuoto,

(Poems of Ossian, Walter Scott Publishing Co, Lontoo.)

[16] Udolphon mysteriot, s. 326; Tarina Sisiliasta, ss. 19 ja 44;

Athlinin ja Dunbaynen linnat, ss. 738-740. Holy calm esiintyy jo _James

Thomsonin_ Vuodenajoissa (Summer, säe 550).

[17] Udolphon mysteriot, ss. 368, 415, 434; Athlinin ja Dunbaynen

linnat, s. 730; Tarina Sisiliasta, s. 24. Udolphon mysterioissa on s.

368 mottona seuraava runoilija _Masonin_ värssy, joka hyvin kuvaa

kellon edustamaa kohtaloromantiikkaa:

The midnight clock has toll'd; and hark the bell

Of death beats slow, heard ye the note profound?

It pauses now, and now with rising knell

Flings to the hollow gale its sullen sound.

_Edward Young_ runoilee Yö-ajatuksissaan (ensimm. yö):

The bell strikes one.

As if an angel spoke,

I feel the solemn sound...

It is the knell of my departed hours.

[18] Athlinin ja Dunbaynen linnat, ss. 726, 728, 730, 739, 747; Tarina

Sisiliasta, ss. 27, 31, 61, 63; Metsän tarina, ss. 86, 98, 121.

[19] Otranton linna, ss. 15, 22, 148 ja 154.

[20]. Otranton linna, ss. 42, 93, 154-155.

[21] Otranton linna, ss. 93-95; Vanha englantilainen parooni, ss. 618,

650.

[22] Athlinin ja Dunbaynen linnat, ss. 722, 727, 735; Tarina

Sisiliasta, ss. 33, 36, 38; Udolphon mysteriot, ss. 226, 242; Metsän

tarina, ss. 85-86. Viimemainitulla sivulla esiintyy m.m. lause: The

environs were sweetly romantic.

[23] Athlinin ja Dunbaynen linnat, ss. 726, 742, 749, 759; Tarina

Sisiliasta, ss. 24, 33, 35, 57; Metsän tarina, s. 141.

[24] _Scott_: Lives of the Novelists, s. 197.

[25] Faerie Queene, IV laulu, 4:s värssy; VI laulu, 30-32 värssy; VIII

laulu, värssyt 29-40. (Painos: Everyman's L.)

[26] _Phelps_, s. 47: "Spenser oli romantiikan samoin kuin Pope

klassillisuuden suuri runoilija"; s. 48: "Hyvin harvat ottivat hänet

vakavalta kannalta; häntä luettiin ja hänen runomittaansa käytettiin

huvitteluntarkoituksessa". IV luku: The Spenserian Revival. Beers,

ss. 62-101.

[27] Northamin linna — Kuningas Juhana; Towerin ja Pomfretin linnat —

Kuningas Rikhard II; Elsinoren linna — Hamlet.

[28] Tarkoitan tällä Hamletin lukemisesta ja esityksestä syntyvää

mielikuvaa, joka lienee yleinen, joskin tietysti yksilöllisiltä

vivahduksilta erilainen. Shakespearen omat viitteet Elsinoren linnasta

ovat tosiasiassa hyvin hämärät. Horation sanoista voisi päättää, että

se oli korkealla kukkulalla, jonka jokin rinne syöksyi äkkijyrkästi

mereen,, (_Brinus Köhler_: Die Schilderung des Milieus in Shakespeares

Hamlet, Macbeth und King Lear, 1911.)

[29] For now hat time made me his numbering clock:

My thoughts are minutes, and with sighs they yar

Their watches on unto mine eyes...

[30] Faerie Queene, I laulu, 34:s värssy.

[31] _Beersin_ teoksen luvut The Spenserians, The Landscape Poets ja

The Miltonians, joihin m.m. käyttämäni sitaatit sisältyvät. Beers ei

kuitenkaan kohota lahovaa tornia esiin minään erikoispiirteenä;

käsitystäni tämän aiheen merkityksestä tukee _A. Brandl_ Coleridgen

elämäkerrassa, jossa hän sanoo: "Der hohe einsame Thurm des Penseroso

zerbröckelt bei Dyer und Collins zu einer melancholischen Ruine, wird

bei Mallet zu einem Grabdenkmal, bei Gray vollends zu einem

Gottesacker". (Samuel Taylor Coleridge und die englische Romantik, 1886,

s. 34.) _Phelpsin_ teoksen viides luku: The Influence of Milton in the

Romantic Movement. Mathilde Müller: William Shenstone, 1911. _Otto

Bundt_: Akensides Leben und Werke, 1897. _Alfred Biese_: Die

Entwickelung des Naturgefühls im Mittelalter und in der Neuzeit; toinen

painos 1892. _Palgrave_: The Golden Treasury of Songs and Lyrics

(Everyman's L.) Thomsonin romanttinen luonnontunne ansaitsisi laajemman

esityksen; katso esim. Talvi, säkeet 5-6, 109, 143-144, 192-194; Syksy,

säkeet 711, 970-973, 1030-32; The lonely tower, Kesä, säkeet 1670-81.

(_D.C. Tovey_: The Poetical Works of James Thomson. I-II. 1897.)

_Edmund Gosse_: The Works of Thomas Gray in Prose and Verse. I-IV.

1902. The Pageant of English Poetry. Oxford University Press, 1916.

[32] _Richard Lange_: Edward Youngs Natursinn, 1911. "Pöllö-vertauksen"

olen velkaa Langelle. — _Carl Müller_: Robert Blair's "Grave" und die

Grabes- und Nachtdichtung, 1909; huomattava ja selvä tutkimus, joka

m.m. osoittaa, ettei, päinvastoin kuin on luultu, Blair ole mitään

velkaa Youngille, vaikka runoelmat olivatkin samanaikaisia; huomauttaa

Jobin kirjasta, Miltonista ja Shakespearesta. The Poetical Works of

Edward Young. (Ilman vuosilukua, Lontoo, Ward, Lock, & Co.) Tekstissä

oleva sitaatti on runoelman alussa, siv. 2. _Mikko Erichin_ tutkimus

Ugo Foscolo come uomo e come poeta lirico, 1912, sisältää esityksen

hautarunoudesta (neljäs luku).

[33] _Joseph Brey_: Die Naturschilderungen in den Romanen und Gedichten

der Mrs. Ann Radcliffe, nebst einem Rückblick auf die Entwicklung der

Naturschilderung im englischen Romane des 18. Jahrhunderts, 1911.

Osoittaa muutamia yhtäläisyyksiä Uuden Heloisen ja Metsän tarinan

luonnonkuvausten välillä. Uusi Heloise ilmestyi englanniksi 1761,

helmikuussa; saman vuoden toukokuussa oli siitä olemassa jo kaksi

painosta. Emile ilmestyi 1762, ja julkaistiin siitäkin useampia eri

laitoksia. 1767 ilmestyi Lontoossa viisiosainen valikoima Rousseaun

teoksista, paitsi Uutta Heloisea ja Emileä. (_G. Adolph Frisch_: Der

revolutionäre Roman in England. Seine Beeinflüssung durch Rousseau,

1914, s. 9.) _Gray_: Journal in France, 1739, Gosse painos, I. ss. 244;

Journal in the Lakes, 1769, sama, esim. sivu 281. — _Rousseau_: La

Nouvelle Heloise, Manz-ed., esim. I. ss. 90, 92, 93, 94, 99. Myös

_Tunnustuksissaan_ Rousseau kuvaa alppikauneutta. _Daniel Mornet_: Le

Romantisme en France au XVIIIe siècle, 1912, ss. 94-95. Teoksen luku Le

lyrisme romantique on tässä suhteessa valaiseva. Erittäin selventävä

subliimin maisematunteen syntymiselle Englannissa ja Ranskassa on _Yrjö

Hirnin_ teos Erakoita ja vaeltajia (1924), luku Maisemaromantiikka ja

La Grande Chartreuse, ss. 91-110.

[34] Käyttämäni painos: Edinburgh, 1797. _Boswelin_

Johnson-elämäkerrasta (I, s. 409) näkyy, että Beattie oli hyvin

suosittu Johnsonin piirissä ja hänen runoelmansa tunnettu. _Gosse_

huomauttaa (Gray, s. 176), että The Minstrel sai kiittää

erikoisuudestaan erästä aikaisemmin, 1754, ilmestynyttä runoelmaa,

_Gloucester Ridleyn_ Psykeä. Radcliffe käytti mielellään Beattieta

mottorunoilijanaan. (_Kurt Puschel_: James Beattie's "Minstrel", 1904.)

[35] Ruvetessaan muodostelemaan Ossianin runoja gaelilaisten katkelmien

mukaan Macpherson käytti sanonnan mallina m.m. Vanhan Testamentin

profeetallista runoutta. Ei ole mahdotonta, etteikö hän sitä tehdessään

tullut lisänneeksi gaelilaiseen lohduttomuuteen sitä murheen ja

autiuden tunnelmaa, joka esiintyy esim. Jeremiaan valitusvirsissä ja

profeetta Jesajassa. Jeremiaalla "tiet murehtivat", "portit ovat

autioina", "vallit ovat jaoitetut", "muurit ovat kukistetut", "pyhät

kivet ovat hajoitetut"; Jesajan autiuskuvaan kuuluvat metsänpedot,

jotka ovat vallanneet kaupungin: "Yökköjen pitää siellä asuman,

liekkiöiden hyppelemän ja tarhapöllöjen laulaman". _Bailey Saunders_:

The Life and Letters of James Macpherson, 1895, s. 82: "Macphersonin

rytmillisen proosan ja Vanhan Testamentin psalmien ja profeettain

kirjojen tyylin yhtäläisyys on riittävän ilmeinen".

[36] _The English Novel_, s. 228.

[37] Salvator Rosa on herättänyt romantikkojen huomiota; hän on esim.

päähenkilönä _E.T.A. Hoffmannin_ kertomuksessa Signor Formica;

Radcliffe mainitsee hänet Udolphon mysterioissa, s. 236. Yleensä näkee

otaksuttavan, että hänen vaikutuksensa Radcliffen romanttisen

maisemamielikuvan syntymiseen olisi huomattava. Mikäli kuitenkin on

tarpeellista käsittää Radcliffen maisemat ikäänkuin romanttisten

taulujen selityksiksi, väite, jonka mielellään eräiltä puolilta

hyväksyisi, on olemassa toinen taiteilija, joka oli varmaankin

Radcliffelle tutumpi kuin Salvator Rosa, nimittäin _Richard Wilson_

(1714-1782). Wilson opiskeli Italiassa, josta palasi 1755. Hänen

tauluissaan ovat luonteenomaisina piirteinä vuoristomaisemat,

vuoriputoukset, idylliset järvet ja rauniot. (_Myra Reynolds_: The

Treatment of Nature in English Poetry between Pope and Wordsworth,

1909. Wilson, ss. 296-304.) Tekijä lausuu Radcliffestä (s. 221): "Mutta

ajateltuna oman aikansa kannalta Mrs. Radcliffeä täytyy pitää

löytäjänä, sillä niin uusi ja tuore oli se aines, jonka hän toi

romaaniin".

[38] Vathek, 1905 (Greening & Co, Lontoo), s. 222.

Itämainen kertomus alkaa Ranskassa erään Petis de la Croixin

_Turkkilaistarinoita_ (Contes Turcs) nimisellä kokoelmalla, joka on

käännös ja kertoo Persian sulttaanittaresta ja neljästäkymmenestä

visiiristä; Croix eli 1620-1675. Pyhän Barsisan tarina, johon saamme

aiheen palata, sisältyy tähän kokoelmaan, joka ilmestyi englanniksi

1708. Paitsi Gallandia on itämaisten kertomusten kääntäjänä vielä

mainittava _Claude Comte de Caylus_ (1692-1765). Seitsemännellä- ja

kahdeksannellatoista vuosisadalla tulevat sitten erikoisesti muotiin

tällaiset tarinakokoelmat, kuten _Tataarilaistarinat_ (Contes Tartares)

ja _Kiinalaistarinat_ (Contes Chinoises), jotka pian rupeavat antamaan

silloiselle kaunokirjallisuudelle hyviä aseita ja naamiaispukuja sen

omien tarkoituksien, kaksimielisyyksien ja liikakeveyksien

esittämiseen. _Crebillon_ nuoremman (1707-1777) romaani Tanzai et

Neadarné on muka alkuaan käännetty kiinankielestä kymmenen vuosisataa

ennen Konfutsea; kiinalainen on taas käännös japanilaisesta j.n.e.,

kunnes teoksen vihdoin käänsi latinaksi kuuluisa saksalainen oppinut

Crocovius Putridus, joka oli saavuttanut maailmanmaineen tutkimalla,

pitikö Diana ainoastaan koiras- vai myös naaraskoiria. Tämä itämainen

linja vie sekä _Voltaireen_ että myös sellaisiin kirjailijoihin kuin

_Jacques Cazotteen_ (1720-1792), jonka teos Lemmekäs paholainen (Le

Diable Amoureux) on ymmärrettävä itämaisen vaikutuksen alaisena

syntyneeksi satukertomukseksi, missä hengillä, lumouksella ja lemmellä

on pääosuus. (_Rudolf Fürst_: Die Vorläufer der Modemen Novelle im

achtzehnten Jahrhundert, 1897.)

Englannissa alkoi itämaisuus kirjallisuudessa silloin, kun

_Tuhat ja yksi yötä_ käännettiin (1704-1712). 1708 seurasivat

_Turkkilaistarinat_, 1714 _Persialaistarinat_. 1722 julkaistiin

_Serendipin kolmen prinssin matkat ja seikkailut_ (The Travels and

Adventures of the Three Princes of Serendip) — sama teos, joka on

voinut vaikuttaa Zadigiin. _Thomas Simon Gueullette_ (1683-1766)

julkaisi _Kiinalaistarinat_ (1725), _Mogulitarinat_ (1736),

_Tataarilaistarinat_ (1759) ja _Perulaistarinat_ (1764). Vathekin

palavat sydämet esim. ovat kotoisin Mogulitarinoista; siihen on sitten

huomattavasti vaikuttanut 1729 ilmestynyt teos _Abdallan, Hanifin pojan

seikkailut_ (The Adventures of Abdalla, Son of Hanif), esim.

kohtaukseen Vathekin tulosta Eblisin eteen ja Eblisin kuvaan. (_Martha

Pike Conant_: The Oriental Tale in England in the Eighteenth Century,

1908, ss. 4, 27, 30, 36-49.) Sir _William Jones_ (1746-1794),

Englannin ensimmäisiä tieteellisiä orientalisteja, käänsi itämaista

kirjallisuutta, ja nämä käännökset olivat lähteinä m.m. Southeyllä,

Moorella, Byronilla ja Shelleyllä. (_Marie E. de Meester_: Oriental

Influences in the English Literature of the Early Nineteenth Century,

1915, ss. 6-11.) _William Raleigh Price_: The Symbolism of Voltaire's

Novels with special reference to Zadig, 1911; on selontekoa Vathekin

itämaisista lähteistä.

Itämaisaiheista romantiikkaa pyritään usein pitämään erillään

"varsinaisesta" romantiikasta. Se on kuitenkin epäasiallista,

varsinkin mitä kauhuromantiikkaan tulee. Itämaisuus on oleellisesti

kauhuromanttista, sillä sen pohjana olevan tarinamaailman keskeisenä

näyttämönä on jonkinmoinen lumottu "Siniparran linna" satoine

salaperäisine huoneineen, joista vankina oleva neito saa nähdä kaikki

muut, mutta ei yhtä ainoata; tässä kielletyssä huoneessa ei tosin ole

haamua, mutta siellä on veriamme tahi jokin muu kauheus. (_W.A.

Clouston_: Popular Tales and Fictions, I-II, 1887, I, ss. 199-204.)

Mitä nyt Beckfordiin tulee, on juuri hänen elämänsä ja pieni teoksensa

hyvä näyte siitä, kuinka itämainen ja Englannin kotimainen romantiikka

saattoivat omituisella tavalla sulaa yhteen, kuten sukulais-ilmiöt

ainakin. Poikasena luetut Tuhannen ja yhden yön tarinat valtasivat

hänen mielikuvituksensa niin kokonaan, että hänen taipumuksensa

loisteliaisuuteen ja suurenmoisuuteen saattaa sanoa periytyvän siitä

alkaen. Mutta tämän itämaisen loisto- ja suuruustunnelmoimisen rinnalle

astuu pian Ossianin ylevä ja mahtava mielikuvamaailma. Beckfordin

nuoruuden ajan kirjeistä, joista monet on kirjoitettu tyypillisesti

Ossianin luonnonjylhyystyyliin, näkyy selvästi, kuinka helposti tämä

Raamatun sanontaa noudattava proosarytmi olisi muutettavissa varsin

itämaiseksi väreiltään ja aiheiltaan. Beckford oli täydelleen aikansa

romanttinen lapsi.

Niinpä on Fonthill Abbey aivan samoin kuin Strawberry Hill

rakennuttajansa romanttisten unelmain tuote. Palattuaan Englantiin 1796

hän antoi arkkitehti James Wyattin tehtäväksi laatia piirustukset

rakennusta varten, joka oli oleva näöltänsä luostarimainen, ja osaksi

raunioina. Tästä suunnitelmasta syntyi tuo kuuluisa rakennus, jonka

keskustorni oli 300 jalkaa korkea. Kun se kaatui, valitti B. vain

kylmästi sitä, ettei saanut olla näkemässä moista rymähdystä. Uusi

torni, joka oli 276 jalkaa korkea, kaatui myöskin, mutta silloin ei B.

enää omistanut Fonthill Abbeytä; sen uusi omistaja, suunnattoman rikas

mies hänkin, mutta vaatimattomampi, arveli vain tyynesti, että nythän

ei rakennus ollut liian suuri hänen asuttavakseen. Torni oli Beckfordin

rakennusmielikuvassa ehdottomasti välttämätön, ja pystytti hän sen

Bathiin rakentamaansa vanhuudenkotiinkin.

Sekä Fonthill Abbey että Strawberry Hill, aivan samoin kuin Walter

Scottin Abbotsford ja Landorin rakennuspuuhat hänen walesilaisella

maatilallaan todistavat, kuinka "haamulinna" oli tämän ajan romantiikan

keskeinen pääidea, johon kaikki harrastus kohdistui ja josta kaikki

lähti, kuten päämajasta ainakin.

(_Lewis Melville_: The Life and Letters of William Beckford of

Fonthill, 1910, ss. 20-21, 29-58, 60-66, 93, 220. Teoksessa on Fonthill

Abbeyn kuva.)

_Allan Cunningham_, ennen mainittu teos, ss. 326-348 (The effect of the

cultivation of oriental literature on the general literature of Great

Britain). Verrattava huomautusta 298.

_Stéphane Mallarmé_: Divagations, (1897 ss. 61-63 Morceau pour résumer

Vathek, ja, ss. 95-109 _Beckford)_; kuvastaa Vathekia kohtaan

herännyttä uutta ihailua ja vaatii Ranskalle sen alkuperä- ja

omistusoikeutta.

[39] Otranton linna, s. 2.

[40] Otranton linna, ss. 27 ja 67.

[41] Athlinin ja Dunbaynen linnat, ss. 726-727; Tarina Sisiliasta, s.

23; Udolphon mysteriot, s. 233: "Montoni oli noin neljänkymmenen vuoden

ikäinen; ulkomuodoltaan hän oli tavattoman kaunis; hänen kasvonsa

olivat miehekkäät ja ilmehikkäät, mutta osoittivat enemmän ylpeätä

käskeväisyyttä ja pikavihaisuutta kuin muita luonteenominaisuuksia".

[42] Käsitystäni tukee _Raleigh_, s. 222: "Walpolen esipuheeseensa

sijoittama Shakespearen puolustus on erittäin huomattava. _Romanttisen

tarinan_ (romance) herättämisen eloon Englannissa on täytynyt merkitä

Shakespearen elvyttämistä, ja tässä hänet asetetaan lopullisesti ja

läheisesti uuden suunnan ensi ilmiön yhteyteen". _Saintsbury_ on

epäilevämpi (The English Novel, s. 157): "Tekonsa jälkeen (après coup)

tekijä puhui Shakespearesta, (jonka innokas ja perinpohjainen ihailija,

sivumennen sanoen, hän ei suinkaan ollut), ja muusta sellaisesta".

_Yvon_ kuitenkin osoittaa, että Shakespeare oli Walpolen _idole_, jonka

hän asetti korkeimmalle kaikista kirjailijoista; hänen jälkeensä

seurasi Milton. Before all the others "he preferred Shakespeare to

every man"; he "set him first and alone". (Walpole as a Poet, s. 153;

siteeratut kohdat ovat otteita Walpolen kirjeistä.) Otranton

historiallista Manfredia koskevan teorian on esittänyt _Alice M.

Killen_ myöhemmin usein mainitussa teoksessaan, ss. 10, 14-15.

[43] Ennen mainitussa teoksessaan _Dibelius_ esittää sen mielipiteen,

että Walpolen, Reeven ja Radcliffen romaanit olisivat oleellisimmissa

kohdissaan saaneet leimansa Fieldingiltä ja Richardsonilta (I, s. 289)

ja että niiden perussuunnitelma yleensä olisi kotoisin Fieldingiltä.

Kuten esityksestäni näkyy, olen juuri perussuunnitelmaan nähden tullut

toiseen tulokseen, joka on romantiikan kannalta luontevampi.

Richardsonin ja Fieldingin tuotanto (Smollett sittenkin enemmän) ei

sisältänyt niitä romanttisia aineksia, jotka olisivat kyenneet

herättämään ratkaisevassa määrässä romantikkojen mielenkiintoa, ja

nekin, kuten esim. Tom Jonesin heitteeltä löytyminen ja

matkustusmotiivi, joita romantikot kyllä käyttivät, ovat jo

tavattavissa Shakespearessa. Aineiston tarkastelu koko laajuudessaan

osoittaa epäilemättömästi, että tyranni- ja valta-aihe, suoritettuna

haamulinnan piirissä, muodostaa näiden romaanien pohjapiirustuksen ja

on kotoisin Shakespearelta. Richardsonin, Fieldingin ja Smollettin

osuuteen tulen myöhemmin.

[44] _Zeluco_ on laajasti selostettu _Helene Richterin_ ennen

mainitussa kirjassa; valitettavasti en ole itse ollut tilaisuudessa

sitä lukemaan, sillä se on nykyisin kirjallinen harvinaisuus. _Raleigh_

sanoo siitä (s. 193): "Mrs. Barbouldin ylistyksen vuoksi on Zelucoa

pidetty liian yleisesti eräänä kahdeksannentoista vuosisadan

parhaimmista kertomuksista. Zeluco, byronilainen rosvo, ja Laura, hänen

rakastettava ja kärsivä puolisonsa, ovat ylen sovinnaisia pahan ja

hyvän tyyppejä". _Saintsbury_ sanoo (The English Novel, s. 172): "Mutta

ei ole aivan varmaa, etteikö sen rosvosankarilla (Zelucolla) ole

jotakin, ehkä melkoista osaa Mrs. Radcliffen sankareissa, jotka pian

seurasivat, ja näiden kautta Byronissa". Nämä lausunnot tukevat

käsitystä Zelucon merkityksestä romanttisen tyrannityypin

kehittymiselle.

[45] Otranton linna, ss. 40, 62, 65, 66, 94 ja 159. Kuvasiko Walpole

nuoren sankarin ulkomuodossa jonkinmoista omaa, ihannoitua

nuoruuskuvaansa? _Austin Dobson_ esittää Walpolen ulkomuodon

seuraavasti (Eighteenth Century Vignettes, s. 208): _High, pallid

forehead, dark brilliant eyes under drooping lids, and a friendly, but

forced and rather unprepossessing smile_.

[46] Athlinin ja Dunbaynen linnat, s. 763. Nuoressa sankarissa ja

jonkin verran nuoressa sankarittaressa olisin taipuvainen näkemään

sitä, jota _Dibelius_ sanoo (kuitenkin liiaksi yleistäen väitteensä)

vanhan "sankarillis-galantin" romaanin vaikutukseksi. Nuoren sankarin

ja sankarittaren seikkailut, molemmilla leimana hienous ja arvokkuus,

ovat oleellisina osina sellaisissa teoksissa kuin esim. _Philip

Sidneyn_ Arcadiassa, jossa jo esiintyy jakautuminen kahteen

kaunotartyyppiin (mistä myöhemmin) ja m.m. nimi Pamela, ja _Madeleine

de Scudéryn_ romaaneissa. Mikään ei estä otaksumasta sitä, että

Radcliffe tunsi esim. viimemainitun teoksia, joissa esiintyy paljon

hänen hienoa henkeänsä. Verrattuna Fieldingin nuoriin miehiin

Valancourt on aivan toista; Smollett joskus lähentelee hänen tyyppiään,

esim. Rinaldossaan (Ferdinand Count Fathom); Richardsonia en voi

yhdistää nuoreen sankariin. (Galantista romaanista antaa tarkan

selostuksen esim. _John Dunlop_ teoksessaan The History of Fiction,

1845.)

[47] Otranton linna, ss. 19-21, 96-97. Nuori sankari vastaa tehtyyn

kysymykseen seuraavin sanoin: "Vaikka teidän muotonne onkin kaunis ja

kaikin puolin täydellinen, ja vaikka toivomukseni eivät olekaan halusta

viattomia, niin tietäkää, että sieluni on omistettu toiselle".

[48] Otranton linna, ss. 1, 5, 50, 63, 89, ja 91.

[49] Athlinin ja Dunbaynen linnat, ss. 740, 745; Tarina Sisiliasta, ss.

4, 5, 61; Metsän tarina, ss. 79, 88; Udolphon mysteriot, ss. 225, 270.

[50] Sitaatti _E. Gossen_ mukaan (A History of Eighteenth Century

Literature, 1660-1780. 1906. S. 248.) Fieldingin osuutta nuoreen

sankarittareen ei voi ehdottomasti myöntää; Smollettin Monimia

(Ferdinand Count Fathom) on lähempänä. Radcliffen kirjoista kuvastuu

siksi suuri omintakeisuus, ettei hänen lähteitään yleensä tee mieli

hakea. Italialaisen juonirakenne oli saatu Ranskasta, kuten tulemme

näkemään. Metsän tarinassa esiintyvä pastori La Lucin ja hänen lastensa

kohtalo tuo mieleen Goldsmithin Wakefieldin maapapin. (_Hans Möbius_:

The Gothic Romance, 1902, s. 91.) _Dunlop_ huomauttaa, että Metsän

tarinan rikosjuoni voi olla kotoisin _Gayot de Paavalin_ teoksesta

Causes célèbres et intéressantes, 1734.

[51] Otranton linna, ss. 89-94.

[52] Athlinin ja Dunbaynen linnat, 732, 739, 841; Tarina Sisiliasta,

ss. 18, 21; Udolphon mysteriot, ss. 271-272.

[53] Athlinin ja Dunbaynen linnat, s. 737; Udolphon mysteriot, s. 225;

Tarina Sisiliasta, s. 18. Siteeratussa runossa on runokuva _sadly

pleasing tear_ kotoisin Graylta, runosta Ode on Adversity: _And Pity,

dropping soft the sadly pleasing tear. Evening's dying gale_ esiintyy

Collinsin runossa Ode to Evening: _Thy springs and dying gales_.

[54] Voitaneen kenties pitää virheenä sitä, etten tekstissä mainitse

Wertheriä ja wertherismiä tämän kyynelöivän tunteellisuuden

päälähteenä. Werther ilmestyi Englanniksi 1779 käännöksenä ranskasta

nimellä The Sorrows of Werter; a German Story, founded on Fact.

Arvostellessaan sitä 1785 _Monthly Review_ huomautti sen turmiollisesta

tendenssistä ja kielsi siltä kaiken taiteellisen arvon; kirjoittaja

pitää Wielandia sen tekijänä. (_Ernst Margraf_: Einfluss der deutschen

Litteratur auf die englische am Ende des achtzehnten und in ersten

Drittel des neunzehnten Jahrhunderts, 1901, s. 74). Kun nyt muistamme,

mielessä Grayn "murheellisesti miellyttävä kyynel", kuinka luonnon- ja

ja muu tunteellisuus oli alkanut Englannissa jo hyvin aikaisin,

kehittyen Vuodenaikojen, hauta- ja yörunouden, oodien, Pamelan ja

Clarissa Harlowen, Ossianin y.m. sellaisten tuotteiden kautta, paljoa

ennen Wertheriä, voimakkaaseen ja herkkään asteeseen, ja kuinka Werther

itse ravitsee sieluansa Ossianin toivottomuudella, sekä vielä, kuinka

erillään ja itsenäisenä Englannin kirjallisuus tähänkin aikaan

pysytteli, ollen yleensä antajan, mutta hyvin vähässä määrässä ottajan

asemassa, käy ilmeiseksi, että Werther on suurin piirtein ymmärrettävä

Englannin ja Rousseaun sentimentaalisuuden haarautumaksi, joka ei ole

tälle ja sen kehitykselle mitenkään välttämätön, vaikka se on kylläkin

voinut siihen vaikuttaa vieraalta rannalta heijastuneen palausaallon

tavoin. Tämän vuoksi en ole voinut yhdistää Wertheriä likeisemmin

Radcliffeen, koska tämän tunteellisuus on muuten selitettävissä, ja

koska hänen nuorilta sankareiltaan puuttuu Wertherin epätoivoinen

johtopäätelmävoima. Teoksessaan Episoder. Några kapitel om liv och

litteratur under sjuttonhundratalet (1918) on _Yrjö Hirn_ osoittanut,

kuinka wertherismiä kuitenkin esiintyi Englannissakin, ilmeten m.m.

Miss Reayn, Mrs. Frances Lewisin ystävättären murhassa; hänet ampui

nimittäin eräs häneen onnettomasti rakastunut Hackman niminen pappi

jonkinmoisen wertherimäisen epätoivon vallassa. Tämä koskee kuitenkin

wertherismin esiintymistä tosielämässä — Englannin kirjallisuudessa se

ei ole päässyt huomattavaksi piirteeksi, sillä byronilainen sankari ei

luovuttanut sille sijaa. Linja _Saint-Preux, Werther, René, Obermann ja

Adolphe_ on mannermaan omaisuutta. Lähteitä: _Joachim Merlant_: Le

roman personnel de Rousseau à Fromentin, 1905. _René Canat_: Du

sentiment de la solitude morale chez les romantiques et les

parnassiens, 1904. Wertherin käänsi ranskaksi _George Deyverdun_ 1776.

(_Louis Morel_: Les principales traductions de Werther et les jugements

de la critique, 1776-1872; Archiv für das Studium der neueren Sprachen

und Litteraturen, 119, ss. 139-159.)

[55] Näihin ryöväreihin en voi yhdistää Schillerin Ryöväreitä (1781).

En ole tavannut mistään tietoa siitä, että Mrs. Radcliffe olisi osannut

saksaa; matkansa Reinille hän teki myöhemmin, kirjoitettuaan teoksensa.

Englanniksi käänsi Ryövärit Scottin tuttava _Alexander Fraser Tytler_

(lordi Woodhouselee) 1792. Radcliffen päärosvot, tyrannit, olisivat

lähin merkki Schillerin vaikutuksesta, mutta kuten on nähty, on tämän

tyypin sukujohto itsenäisesti englantilainen. Radcliffen näyttämön

täydennysrosvot ovat kotoisin pikareskikirjoista, joissa tällaiset

kohtaukset ovat yleisiä.

[56] Metsän tarina, ss. 138, 140, 179; Udolphon mysteriot, s. 226;

Tarina Sisiliasta, ss. 9, 24. Aeoluksen harppua, joka oli

iltahelkähdelmärunoilijain mielisoitin, en muista huomanneeni

Radcliffen teoksissa. Katso _Beers_, s. 165, alahuomautus.

[57] Athlinin ja Dunbaynen linnat, s. 750; Tarina Sisiliasta, s. 60;

Metsän tarina, ss. 200, 213; Udolphon mysteriot, ss. 227, 235.

[58] Kirjan perustuminen johonkin salaperäiseen käsikirjoitukseen on

hyvin vanha temppu, jolla kirjailijat ovat leikitelleet vuosisatoja.

Cervantes teeskenteli, että Don Quixoten oli alkuaan kirjoittanut

arabialainen historioitsija Cid Hamed ben Engeli. Kaikki 17-18

vuosisadan "Tataarilais"- ja "Kiinalaistarinat" oli muka jäljennetty

jostakin salaperäisestä käsikirjoituksesta, ja sama muoti omaksuttiin,

kun ruvettiin itse, kuten ennen mainitusta Crebillonin esimerkistä

näkyy, käyttämään niiden aineksia omintakeisissa teoksissa. Gulliverin

matkat perustuivat muka löydettyihin muistiinpanoihin. Samuel Johnson

julkaisi 1749 kirjoituksen nimeltä _Theodoren näky_ (The Vision of

Theodore), joka oli muka tämän erakon itsensä kirjoittama ja löydetty

hänen kammiostansa. Romantikot omistivat tempun ihastuneina, sillä

tarjosihan se oivan keinon saattaa heidän aikansa lukija ja joku heidän

ihannoimansa menneisyyden ihminen suoranaiseen, ikäänkuin välittömään

ja elävään kosketukseen. Mutta tällä "löydetyllä käsikirjoituksella"

saattoi olla vakavammatkin seurauksensa. Käyttäessään tätä temppua

romantikot yleensä menettelivät niin, että lukija helposti huomasi

kysymyksen olevan vain kirjallisesta keinosta, joten koko asiaa

opittiin pitämään pilana. Kun sitten joku kirjailija, kuten esim.

Macpherson, kaikessa pääasiassa totuuden mukaisesti ilmoitti, että

hänen tuotteensa todellakin perustui joko vanhaan käsikirjoitukseen

tahi muuten säilyneeseen tietoon, ei tätä uskottu, m.m. siksi, että oli

totuttu pitämään tällaista väitettä vain kirjailijain tavallisena

temppuna. Tässä tapauksessa tultiin siis tehneeksi kirjailijalle, kuten

esim. juuri Macphersonille, suurta vääryyttä. Mieltyneenä vanhaan

käsikirjoituskeinoon saattoi taas toinen kirjailija, kuten Thomas

Chatterton, viedä tämän ajatuksen niin pitkälle, että tosissaan koetti

uskotella yleisölle vakavan toden ja asiallisen, tehdyn löydön

olevan kysymyksessä. Tätäkään ei uskottu, ja niin johti vanhan

käsikirjoituksen idea Englannin romantiikan murhenäytelmään. En voi

olla ajattelematta, että epäusko Ossiania kohtaan oli osaltaan

seurausta käsikirjoitustempun liiasta käyttämisestä, ja että

Chattertonin yritys oli osaltaan johtunut sairaalloisesta halusta

todellakin "löytää" kerran tuollainen vanha käsikirjoitus, joka

sisältäisi ihmeellisiä ja arvokkaita asioita ja tuottaisi löytäjälleen

kunniaa.

[59] Athlinin ja Dunbaynen linnat, ss. 730, 757; Tarina Sisiliasta, s.

17; Metsän tarina, s. 97; Udolphon mysteriot, s. 330.

[60] Otranton linna, ss. 4, 15-16, 24, 31, 69, 78-79, 80, 106, 130,

141, 145, 155.

[61] Vanha englantilainen parooni, ss. 608, 616, 622, 623, 631, 632,

650. — Walpole ei ilmeisesti pitänyt tästä kilpailevasta yrityksestä,

koskapa sanoi Reeven kirjasta: "On luultavaa, että mikä Old Baileyn

murhajuttu tahansa muodostaisi mielenkiintoisemman kertomuksen" (kuin

Vanha englantilainen parooni). _Raleigh_, s. 227.

[62] Lives of the Novelists, s. 215.

[63] Tarina Sisiliasta, ss. 5, 6, 15, 16, 19, 22, 25, 30, 38, 39.

[64] Metsän tarina, ss. 84, 104, 129.

[65] Tätä nimitystä on ensiksi käyttänyt _Theodore Watts-Dunton_. Katso

Chambers's Cyclopaedia of Engl. L., III, alkukirjoitus.

[66] Onpa Shakespeare tuntenut sellaisenkin mahtihenkilön kuin Lapin

noidan, joka vilahtaa näkyviin Hairauksissa.

[67] Sukkeluus on Beersin.

[68] Pamela, s. 92 (_Hogg's New Novelist's Magazine_ 1792).

[69] Tom Jones (Tauchnitz), ss. 19, 308, 335, 382, 398, 430. The Man of

the Hill on jo täyttä romantiikkaa.

[70] The Adventures of Roderick Random, s. 29; Peregrine Pickle, s. 14

(Routledgen painokset); Ferdinand Count Fathom (Gibbings & Co, 1906),

I, ss. 115-116, II, ss. 202-203.

[71] Daniel Defoe oli täydelleen vakuutettu haamujen ja ilmestysten

tosiperäisyydestä. "Minun täytyy sanoa teille, hyvät ihmiset", hän

lausuu, "että se, joka ei kykene näkemään paholaista, suvaitsipa tämä

ilmestyä missä haahmossa hyvänsä, ei ole sopiva elämään tässä

maailmassa sen tavallisena asukkaana". Hänen asenteensa haamuihin

nähden on sama kuin aikalaisensa Joseph Glanvillen, josta enemmän

toisessa yhteydessä. (Defoe-sitaatti _Raleighilta_, s. 135.) Defoe

julkaisi yliluonnollista koskevia teoksiakin nimittäin: _Tosikertomus

erään Mrs. Vealin haamusta_ (True Relation of the Apparition of one

Mrs. Veal, 1705); _Paholaisen poliittinen historia_ (The Political

History of the Devil, 1726), ja _Tutkielma haamujen historiasta ja

tosiperäisyydestä_ (Essay on the History and Reality of Apparitions,

1727.) James Thomsonin _Vuodenajoissa_, varsinkin Talvessa, esiintyy

niin paljon haamu-uskoa, että koko runo on "maalaistalon lieden

ympärille kokoontuneille kalpeakasvoisille kuulijoille kerrottu

kummitustarina". (_Gosse_: A History of Eighteenth Century Literature,

ss. 220-223.) Thomson itse pelkäsi vielä yliopistossa ollessaan haamuja

niin, että jos hänet jätettiin yksin pimeään huoneeseen, hän syöksi

sieltä ulos kauhun vallassa. Hänen isänsä kuoli, kuten otaksuttiin,

paholaisen ilkeydestä, koska hän oli uhmaillut liian ylimielisesti

kuuluisaa "Woolien" haamua. (_Garnett & Gosse_, III, s. 273.) Blairin

ja Youngin hauta- ja yö-runous on täynnä haamutunnelmaa, ollen omiaan

virittämään mieltä vastaanottavaiseksi tälle aineistolle. David Mallet

omistaa kirjoittamakseen (vaikka ilman mitään oikeutta, kuten Phelps on

todistanut) ballaadin William ja Margaret (1724), joka sittemmin

julkaistiin Percyn kokoelmassa ja sai suuren merkityksen haamuballaadin

historiassa. Tunnettu on Richard Gloverin runo _Amiraali Hosierin

haamu_ (Admiral Hosier's Ghost). Beattien ennen mainittu runoelma The

Minstrel sisältää runsaasti haamutunnelmaa hautarunouden tyyliin:

And ghosts, that to the charnel-dungeon throng,

And drag a length of clanking chain and wail,

Till silenced by the owl's terrific song,

Or blast that shrieks by fits the shuddering isles along.

Ylipäätään täytyy sanoa, ettei Otranton haamu, josta haamuromantiikka

katsotaan alkaneeksi, suinkaan ollut mikään uutuus Englannin

kirjallisuudessa; sitä vain ei oltu esitetty sillä tavalla ja siinä

tarkoituksessa kuin Walpole ja hänen seuraajansa sen tekivät. Lähteitä

haamu- ja yliluonnollisen romantiikan tutkimiseen: ennen mainittu

_Dorothy Scarboroughin_ teos (ei käsittele goottilaista romantiikkaa

vanhempaa aikaa); _C. Thürnau_: Geister in der englischen Litteratur

des 18. Jahrhunderts, 1906; _Wilhelm Ad. Paterna_: Das übersinnliche im

englischen Roman von Horace Walpole bis Walter Scott, 1915. Esitys

Addisonin ja Steelen mielipiteistä perustuu pääasiassa Thürnaun

teokseen.

[72] Boswellin kuvauksesta saa sen käsityksen, että Johnson uskoi

haamujen olemassaoloon, mikä hyvin sopii hänen harvinaisen

voimakkaaseen kuolemanpelkoonsa. Johnson uskoi muuten, että pääskyset

viettävät talvensa tainnoksissa veden alla, ja että kultaa voidaan

tehdä.

[73] _Georges Gendarme de Bevotte_: La Légende de Don Juan, 1906, ss.

18-19. Elävöityvä patsas (kuva) on ollut tarujen aiheena antiikista,

Pygmalionista alkaen. _Charles Godfrey Lelandin_ teos Legends of

Florens (1895) sisältää Florensiin keskittyneen tämänaiheisen

tarinapiirin. Don Juan-tarinoista on laaja esitys. _J. Scheiblen_

kokoomateoksessa Das Kloster (12 osaa, 1845-1849), kolmannessa osassa.

[74] Arthurin miekka, joka kulkee myös nimellä "excalibore", on

kotoisin skandinavialaisesta Volsung-tarinasta, josta se on tullut m.m.

Beowulfiin (_Clouston_, I, 43-44). Walpole ei kuitenkaan tuntenut

keskiaikaista kirjallisuutta, joten Spenser lienee pidettävä sinä

lähimpänä lähteenä, jonka kautta hänen ajatuksensa johtuivat suureen

miekkaan. — Veripisaroiden tipahtaminen Alfonson kuvapatsaan nenästä

ei ole Walpolen oma keksintö. _Phelps_ mainitsee (s. 108), että jo

Dryden viittaa siihen kansanomaisena taikauskoisena enteenä

jostakin uhkaavasta tuhosta. Nuo veritipat esiintyvät jo

restauratsionidramaatikon _John Banksin_ eräässä näytelmässä:

Last night no sooner was I laid to rest

Than just three drops of blood fell from my nose.

(_Scarborough_, s. 42, alahuomautus.)

[75] Tarpeellista on huomauttaa tämän täydennykseksi, että jännitystä

kyllä esiintyy runsaasti Fieldingin ja varsinkin Smollettin teoksissa;

esimerkkinä siitä, kuinka se realistisuutensa vuoksi voi muodostua

aivan kauhuksi, voidaan mainita kuuluisa kreivi Fathomin öinen

metsä- ja murhakohtaus. Se on näissä kuitenkin harvoin, jos

milloinkaan, Radcliffen tapaan romanttista, eikä ole niin keskitettyä

ja tiivistettyä kuin esim. mainitsemassani Macbethin kohtauksessa, joka

on romantikkojen menettelytapaa paljoa lähempänä. Tällä kohtauksella on

ollut aina järkyttävä vaikutus. _Thomas de Quincey_ kirjoitti siitä

1823 _London Magazineen_ kirjoituksen On the Knocking at the Gate in

Macbeth. "_The effect was that it reflected back upon the murderer a

peculiar awfulness and a depth of solemnity_". (_David Masson_: The

Collected Writings of Thomas de Quincey. 14 osaa, 1897. X osa,

ss. 389-394.)

[76] Tässä kohden tapaa kirjallisuudessa usein liioittelua; aina

Italialaiseen saakka ja se mukaan luettuna Radcliffe käyttää haamuja

hyvin varovaisesti; hän ei ole sopiva mainittavaksi, kuten usein

tehdään, minään tyypillisenä haamukauhujen esittäjänä. Vasta kuoleman

jälkeen julkaistussa Gaston de Blondeville -nimisessä teoksessaan

Radcliffe käyttää haamuja runsaasti ja vielä aivan Walpolen tapaan,

s.o. antaen heidän esiintyä ja ottaa osaa toimintaan, vieläpä

turnajaisiinkin, aivan kuten tavallisten ihmisten. Mutta Radcliffen

erikoislaadusta tämä romaani onkin poikkeus. (_Möbius_, s. 132.)

[77] Walpolen kirje Madame du Deffandille, siteerattu m.m. Scottin

teoksessa Lives of the Novelists, s. 192.

[78] Udolphon mysteriot, ss. 229 ja 243.

[79] Radcliffe sai kirjoistaan hyvät palkkiot, esim. Udolphon

mysterioista 500 ja Italialaisesta 800 puntaa. Hänen romaaninsa olivat

tavattoman suosittuja. Scott kertoo Udolphon mysterioista (Lives of the

Novelists, s. 216): "Jo paljas nimikin oli jännittävä; yleisö, joka oli

syöksynyt lukemaan sitä uteliaisuutensa koko kiihkolla, heitti sen

kyllästymättömänä kädestään. Perheessä, jossa oli lukuisasti jäseniä,

sen niteet lensivät, jopa ryöstettiin kädestä käteen". Huolimatta

Radcliffen kieltämättömästä hienoudesta kirjailijana, jolle esim.

ranskalaiset ovat antaneet suurta tunnustusta juuri tältä kannalta,

hän sai mantereella joukon jäljittelijöitä, jotka milloin omassa

milloin hänen nimessään julkaisivat suuren joukon alhaisinta

kaupusteluromantiikkaa. _Breyn_ mainittu kirja sisältää näistä

luettelon, mutta on niitä todennäköisesti vielä enempi kuin mitä hän

mainitsee. Walpolen, Reeven ja Radcliffen teosten vaiheista ja

merkityksestä sekä jäljittelyistä Ranskassa tekee laajasti selkoa

_Alice M. Killen_ tutkimuksessaan Le roman "terrifiant" ou roman "noir"

de Walpole à Anne Radcliffe et son influence sur la littérature

française jusqu'en 1840 (1915), jossa on tarkka kirjallisuusluettelo.

[80] _Mrs. Oliphant_, III, ss. 221-236; _Raleigh_, ss. 260-266;

_Garnett ja Gosse_, IV, s. 92; _Léonie Villard_: Jane Austen. Sa vie et

son oeuvre. 1914. Satiirikoilla oli oma aikakauskirjansakin, _William

Giffordin_ perustama _Anti-Jacobin or the Weekly Examiner_, jossa

_Georg Canning_ julkaisi 1797-98 Ryöväreistä kirjoittamansa parodian

The Rovers, or the Double Entertainment. Myös Goethen Stellasta

julkaistiin siinä parodia. Itse Pitt kuului lehden ystäviin. V. 1811

esitettiin Haymarket-teatterissa saksalaisuutta ja muotiin tulleita

hevosnäytelmiä, erittäinkin _Lewisin_ Timur tataarilaista (josta

myöhemmin) pilkkaava burleski: The Quadrupeds of Quedlinburgh; or, the

Rovers of Weimar. Tragico-Comico-Anglo-Germanico-Hippo-Ono-Dramatico

Romance. (_Walter Sellier_: Kotzebue in England, 1901, s. 77.)

Byron-painoksessaan (katso huomautusta 108), Letters and Journals, II,

s. 157, _Prothero_ kertoo Colman nuoremman kirjoittaneen siihen

prologin, jossa m.m. sanoi:

Your taste, recover'd half from foreign quacks,

Takes airings, now, on English horses' backs;

While every modern bard may raise his name,

If not on lasting praise, on stable fame.

Näytäntökautena 1811-12 esitettiin Lyceum-teatterissa burleski

Quadrupeds or the Manager's Last Kick, jossa esiintyi räätäleitä

ratsastaen aaseilla ja muuleilla. Käyttämäni Austenin ja Edgeworthin

painokset kuuluvat Everyman's Libraryhin. Barrettin teoksesta on

ilmestynyt uusi painos 1909, joka on ollut käytettävissäni.

[81] V. 1839 ilmestyi Lontoossa kaksiosainen teos nimeltä The Life and

Correspondence of M.G. Lewis, Author of The Monk, Castle Spectre etc,

with many pieces in prose and verse, never before published. Mottona

ovat Byronin sanat _Hail, wonder-working Lewis_, ja on teos varustettu

Lewisin muotokuvalla. Tekijää ei mainita, mutta on hän Br. M:n

luettelon mukaan _Mrs. Margaret Baron-Wilson_. Teoksen sisällyksenä

ovat suurimmaksi osaksi Lewisin kirjeet hänen äidilleen, eräät muut

häntä koskevat asiakirjat, hänen julkaisemattomien teostensa

katkelmat, runot j.n.e., jotavastoin tekijän omalta osaltaan antama

elämäkerrallinen selvitys on sangen vähäinen, m.m. Lewisin kirjallisiin

lähteisiin nähden aivan puutteellinen. Teoksen päämerkitys onkin juuri

noiden kirjeiden ja ennen ilmestymättömien katkelmien tunnetuksi

saattajana. Tekijättären oma suhtautuminen kuvattavaansa on yksinomaan

ihaileva, joten hänen teoksensa ei ole arvosteleva eikä objektiivinen;

sen — kylläkin kaunis ja kiitettävä — tarkoitus on ollut, kuten

tekijätär nimenomaan sanoo, _point public attention to the strong good

sense, good feeling, and honourable principle which marked the whole

course of his general conduct in life, his exemplary duty and affection

as a son and his unblemished integrity as a man and a gentleman_. —

Tähän teokseen perustuvat ne Lewisin elämäkerrat, joita sen jälkeen on

julkaistu, mitä hänen elämänkaarensa yleiseen kulkuun tulee; lisäykset

ja oikaisut, kirjalliset lähteet ja Lewisin yleinen asema ja merkitys

kirjailijana on perustettava muihin lähteisiin. Näissä mainitsen _Max

Rentschin_ väitöskirjan Matthew Gregory Lewis. Mit besonderer

Berücksichtigung seines Romans "Ambrosio or the Monk" (Leipzig, 1902),

joka elämäkerralliselta puoleltaan kokonaan seuraa Baron-Wilsonin

teosta. Mitä sen kirjallishistorialliseen puoleen tulee, on tekijän

muutamissa kohdissa osoittama epäasiallisuus omiaan herättämään

epäluottamusta. Niinpä hän (s. 12) kertoo Lewisin Haagissa ollessaan

kääntäneen Schillerin Ryövärit ja (s. 58) Southeyn ottaneen osaa

Lewisin ballaadikokoelmaan runoilla Madoc ja Roderick runosta Mary, the

Maid of the Inn, sekä Donica, Rudiger, The Old Woman of Berkeley ja

Lord Willam. Lewis ei kuitenkaan ole kääntänyt Ryöväreitä eikä Southey

ottanut osaa Lewisin kokoelmaan muuta kuin yhdellä runolla, jota ei ole

ylläolevassa Rentschin luettelossa; Madoc ja Roderick nimisiä Southeyn

ballaadeja en tunne, mutta kyllä sennimiset suuret kertovat runoelmat.

[82] Lewisin arvostelu isästään tämän kuoleman jälkeen (Journal of the

Residence among the Negroes in the West Indies, John Murray 1861, s.

60): "Isäni oli inhimillisin ja jaloin henkilö, mitä saattoi ajatella;

hän ei milloinkaan kieltänyt neekereiltään mitään, ja hänen kirjeensä

ovat täynnä mitä selvimpiä ohjeita heidän hyvästä kohtelustaan".

[83] Saducismus Triumphatus or Full and Plain Evidence concerning

Witches and Apparitions; näkemäni painos on julkaistu Lontoossa 1681

(Glanville eli 1636-1680). Hänen kirjoituksillaan näyttää olleen

merkitystä — häntä pidetään m.m. aikaansa nähden etevänä

tyylitaiturina — koskapa esim. vielä _Poe_ on lainannut häneltä

mottolauseen Ligeia-nimiseen kertomukseensa; hänen teokseensa The

Vanity of Dogmatizing (1661) sisältyvä kertomus The Scholar Gipsy on

aiheena _Matthew Arnoldin_ samannimisessä runossa.

[84] Huomautuksessa n:o 82 mainitusta kirjasta käy selville, että

Lewisit ja Sewellit olivat molemmat vanhoja Jamaikan siirtolaissukuja.

Lewisin Cornwall-nimisellä maatilalla siellä oli olemassa perhehauta,

mausoleumi, jonka ulkonäöstä Lewis antaa tarkan kuvauksen (s. 53). Hän

kertoo isoisänsä määränneen, että kuoli hän missä hyvänsä, hänen

ruumiinsa oli lähetettävä Jamaikaan, perhehautaan. Suvun kiintymys

sinne oli siis ollut huomattava. Jamaikan pääkaupungin, "Spanish

Townin" kirkossa, jota Lewis ylistää hyvin hienoksi (s. 82), oli

haudattuna hänen sukuansa molemmilta puolilta, m.m. hänen äidinisänsä.

Hänen eräs sukulaisensa isän puolelta toimi kaupungissa tuomarina.

Lewis-suvun vaakunan värit olivat "_checquy azure and argent, with

three quarterings_". (Notes and Queries 1860, toinen sarja, kymmenes

osa, s. 349.) Beckfordin suku omisti myös maatiloja Jamaikassa,

joten tämä kaukainen saari oli erikoisesti läheinen Englannin

eriskummallisimmille romantikoille. Beckfordin niinä aikoina suunnaton

rikkaus oli koottu Jamaikassa orjatyöllä; William Beckfordin isoisä

Peter Beckford jätti kuollessansa 1735 300,000 punnan omaisuuden. Peter

Beckfordin isä oli Jamaikan maaherra, ja omisti 24 maatilaa, joilla

työskenteli yhteensä 1200 orjaa. Päinvastoin kuin Lewis vanhempi ja

nuorempi ei William Beckford välittänyt orjiensa asemasta ja heidän

oloistaan vähääkään. Lewisien ja Beckfordien suhteesta en ole tavannut

mitään tietoja, en edes siitäkään, olivatko he tuttavia, mikä tuntuu

luonnolliselta. Se seikka, että Matthew Gregory Lewis tuli parlamentin

jäseneksi Beckfordin jälkeen tämän vaalipiiristä, viittaa tuttavuuteen

ja sopimukseen, ehdottomasti kuitenkaan edellyttämättä sitä.

[85] Kun hän ei ollut _king's scholar_, vaan _town-boy_, ei hän saanut

esiintyä suuressa vuosijuhlanäytännössä. Hänen mainitaan esittäneen

Falconbridgen osaa Kuningas Juhanassa (jolloin on varmaankin ollut

kysymyksessä koomillinen mukailu) ja "Herra herttuamme" osaa

kappaleessa High Life below Stairs (kirjoittanut 1759 _James Townley_).

[86] Life I, s. 29. Samanlainen kokemus sattui Edward Bulwerille hänen

lapsuudessaan vanhassa Knebworthin "haamulinnassa", johon kuului kaksi

korkeata nelikulmaista tornia ja kaksi siipirakennusta, joissa

molemmissa oli tradition mukaiset "kummitushuoneet". Tästä linnasta

saadut lapsuudenkokemukset vaikuttivat huomattavasti Bulweriin, joka

kirjailijana mielellään käsitteli yliluonnollisia aiheita. (The Life,

Letters and Literary Remains of Edward Bulwer, Lord Lytton. By his Son.

1883, I, ss. 32, 34.) Huomattakoon muuten, että aution huoneiston

herättämä kammo on hyvin yleinen lapsuudenmuisto, eikä sille ole

pantava varsin suurta merkitystä.

[87] Life I, s. 58. Ilmoitettu kirjoitetuksi Oxfordista, päivätty 8:na,

kuukautta mainitsematta. Kun siinä kuitenkin puhutaan menosta kuukauden

lopulla Chattamiin pääsiäiseksi, ja tämä oli 1792 huhtikuussa, kirje

lienee kirjoitettu huhtik. 8 p. Monet Lewisin kirjeet ovat

päiväykseltään puutteellisia, vaikka hän itse moittii äitiänsä juuri

samasta asiasta.

[88] Otteet on julkaistu Baron-Wilsonin elämäkerran ensimmäisessä

osassa.

[89] Life I, s. 52. Ainoa Lewisin Parisissa-olon ajalta säilynyt kirje,

päivätty syysk. 7 p. 1791. (Life ilmoittaa vuoden 1792, minkä täytyy

olla erehdys.) _Marsolliem_ näytelmä Camille ou le Souterrain on

nuorempi kuin Tarina Sisiliasta (ilmestyi 1791. Katso _Alice M.

Killen_: Le roman "terrifiant", s. 78), ja on saanut vaikutelmia

viimemainitusta. Les Victimes Cloitrées on _Boutet de Monvelin_

kirjoittama, sisällöltään ja merkitykseltään hyvin tärkeä näytelmä,

johon myöhemmin saamme aihetta palata. Näissä nimissä esiintyvä

ranskalainen "antiklerikaalinen vallankumousromantiikka" sai alkunsa

m.m. sellaisista teoksista kuin Intrigues monastiques ou Vamour

encapuchonné, ilmestynyt 1739 Haagissa, ja Diderotin teoksista La

Religieuse (1760) ja Les deux amis de Bourbonne (1773). Nämä sekä

vallankumouksen kauhudraama valmistivat maaperää Radcliffen ja Lewisin

tyyliselle kauhuromaanille, joka oli Ranskassa tavattomasti muodissa

1790-luvulla, aina 1802:n seuduille saakka, jolloin tapahtui seisaus.

Melmothin ilmestyminen 1820 aloitti kauhumuodin uudelleen.

Englantilaisia ja saksalaisia vastaava rahvaanomainen romaanitehtailija

oli _Nicolas-Edme Restif de la Bretonne_ (1734-1800), joka tuli isäksi

jo yhdentoista ikäisenä ja kirjoitti 42 moniosaista teosta. Saksan

kirjallisuus oli muodissa Parisissa noin 1760-70; sen oli aikaansaanut

_Grimm_. _Baour-Lormian_ kuvasi 1825 Ranskan romantiikan parnassoa

seuraavin säkein (Le Classique et le Romantique):

L'amas incohérent de spectres et de charmes,

D'amantes et de croix, de baisers et de larmes,

De vierges, de bourreaux, de vampires hurlants,

De tombes, de bandits, de cadavres sanglants,

De morgues, de charniers, de gibets, de tortures,

Et toutes ces horreurs, ces hideuses peintures,

Que, sous le cauchemar dont il est oppressé,

Un malade entrevoit, d'épouvante glacé...

(_Killen_ s. 192.)

(_L. Reynaud_: L'influence allemande en France au XVIIIe et au XIXe

siècle, 1922, s. 196. _Yrjö Hirn_: Diderot, 1917. _Rudolf Fürst_,

ennen mainittu teos, s. 164. _Edmond Estève_: Etudes de littérature

préromantique, 1924.)

Lewisin kirjeestä ei käy selville, oliko hän ja minkä verran

tekemisissä Parisissa olevien muiden englantilaisten kanssa. Beckford

oleskeli siellä näinä vuosina, mutta pysytteli jo tällöin seuraelämästä

erillään. Englantilainen kirjailijatar _Helen Maria Williams_ asui

vuodesta 1789 alkaen melkein keskeytymättä Parisissa, pitäen siellä

radikaalia salonkia; hänen luonaan tapasivat toisensa Euroopan

vallankumousmiehet ja liberaalit, englantilaisista esim. Fox ja lordi

Holland, jotka molemmat kuuluivat Lewisin tuttavapiiriin. Marraskuussa

1792 perustettiin Parisissa Belgian valloituksen johdosta pidetyillä

juhlapäivällisillä Brittiläinen vallankumouskerho. (_Lilly Baschd_:

Englische Schriftstellerinnen in ihren Beziehungen zur französischen

Revolution, 1917, ss. 21-24.)

[90] Diderotin teoksessa Les deux amis de Bourbonne on toisen

päähenkilön nimi Felix.

[91] Weimar näyttää olleen näihin aikoihin englantilaisten

muotipaikkoja, jonne ainakin Saksan kirjallisuuden (harvat) ystävät

tekivät pyhiinvaellusretkiä. Aikaisimpia kävijöitä oli Saksan

kirjallisuuden ystävä ja kääntäjä _William Taylor_, joka matkusti

sinne 1782 ja sai puhutella Goetheä. Weimarissa oli Englannin

lähettiläänä Lewisin aikoina sir _Brooke Boothby_, joka mieltyi Saksan

kirjallisuuteen ja suosi sitä myöhemminkin. (_Paul Girardin_: Robert

Pearse Gillies and the Propagation of German Literature in England at

the End of the XVIIIth and the Beginning of the XIXth Century, 1916.)

[92] Kirje Weimarista jouluk. 24 p. Life, I, s. 78.

[93] _Thomas Moore_: Life of Byron, 111, s. 375 (kirje Mr. Rogereille

huhtik. 4 p. 1817). Byron ei osannut saksaa ollenkaan. Lapsena

Skotlannissa ollessaan hän oli opettajan johdolla "lukenut"

sveitsiläisen runoilijan Gessnerin "Abelin kuoleman", mutta oli

lopettanut opintonsa tähän ja julisti myöhemmin, ettei osannut saksaa

sen enempää kuin muutamia kiroussanoja, jotka oli oppinut kyytimiehiltä

matkustaessaan Saksan läpi. (_Siegfried Sinzheimer_: Goethe und Byron.

Eine Darstellung des persönlichen und litterarischen Verhältnisses mit

besonderer Berücksichtigung des "Faust" und "Manfred", 1894, s. 15.)

"Abelin kuolemasta" päättäen on Byronin opettajana ollut eräs tri

Willich, sillä tämän tiedetään ihailleen Gessneriä ja käyttäneen

hänen idylliään sinä porttina, jonka kautta hän johdatti nuoria

skotlantilaisia saksan kielen salaisuuksiin. Hän oli m.m. Walter

Scottin opettajana tässä kielessä. Saksalaisystävällisen Henry

Mackenzien kehoituksesta nimittäin Scott ja seitsemän muuta

edinburghilaista rupesivat 1792 harrastamaan saksaa. (_Paul Girardin_,

ennen mainittu teos, s. 13.)

[94] Se seikka, että Lewis itse ilmoitti Haagissa ollessaan

kirjoitelleensa Otranton linnan tyylistä romaania, on saanut hänen

elämäkertansa kirjoittajat otaksumaan, että hän tarkoitti Munkkia; se

on kuitenkin erehdys. Hän todennäköisesti käytti Munkissa tätenkin

kokoamiaan aineksia, mutta pääasiassa tuo usein mainittu Otranton

tyylinen romaani lienee tullut käytetyksi, kuten sanottu, Linnan

haamussa.

[95] Englantilaiset kirjailijat työskentelevät nopeasti: Gosse

mainitsee, että Richardson kirjoitti Pamelan kolmessa kuukaudessa, mikä

teoksen laajuuteen katsoen on uskomatonta; helpommin uskottava on

tieto, että Johnson kirjoitti Rasselas-kertomuksensa viikossa. Southeyn

mainitaan kirjoittaneen ensimmäisen kertovan runoelmansa, Joan of Arcin

kuudessa viikossa, mikä teoksen pituuteen nähden on hämmästyttävä

saavutus. Kuten sanottu, ei näitä tietoja pidä ottaa vakavalta

kannalta; kysymyksessä on kirjailijoille mieluinen kerskailun laji;

esim. aina kun kirjailijoita syytetään siitä, että he ovat saaneet

vaikutelmia jonkun toisen kirjailijan teoksista, he usein aivan yhtä

epäasiallisesti kiiruhtavat ilmoittamaan, etteivät he muka ole

milloinkaan näitä teoksia lukeneet.

[96] V. 1797 näyttelijä Bannisterin lahjanäytäntönä.

[97] Munkin lähdetutkimuksen vaiheet ovat lyhyesti seuraavat: 1903

julkaisi _Georg Herzfeld_ (Archiv für das Studium der neueren Sprachen

und Litteraturen, 104:s osa, ss. 310-312) kirjoituksen Eine neue Quelle

für Lewis' "Monk", osoittaen siinä, että Musaeuksen tarina Die

Entführung (ilmestynyt kokoelmassa Volksmärchen der Deutschen, viides

osa, ss. 247-276, Gotha 1787) oli ilmeisesti se, josta Lewis oli saanut

Vertavuotavaa nunnaa, Lindenbergin linnaa ja Agneksen aiottua

poisryöstämistä sekä Raymondia koskevan episoodin. Sikäli hän olikin

aivan oikeassa. Tämän oikean suunnan vei loppuun _Otto Ritter_

kirjoituksessaan Studien zu M.G. Lewis' Roman "Ambrosio or the Monk"

(Archiv, 111, ss. 106-121), osoittaen, että yksityiskohdilla oli

huomattavissa Walpolen ja Radcliffen teosten vaikutusta, Ambrosion

kuolinkohtaus oli melkein sanasta sanaan otettu Veit Weberin

kertomuksesta Teufelsbeschwörung (Sägen der Vorzeit, IV, 1791, s. 135);

metsäkohtaus Strassburgin luona oli mukailtu Smollettin teoksesta

Adventures of Ferdinand Count Fathom, 20:s luku; Matildan tehtävä oli

sama kuin Biancan Cazotten Lemmekkäässä paholaisessa; Vaeltava

juutalainen on kaikua Schillerin Henkiennäkijästä; ballaadi Alonzo the

Brave perustuu Bürgerin ballaadeihin; ja että paholaisen manaus ja

sielun myyminen oli Faust-aihe. Tällä välin oli kuitenkin Herzfeld

tutustunut L. Wyplelin kirjoitukseen _Euphorion-lehdessä_ (VII, 725)

nimeltä Ein Schauerroman als Quelle der Ahnfrau, jossa kirjoittaja

vertaa Grillparzerin Esiäitiä erääseen pragilaiseen kauhuromaaniin

nimeltä Die blutende Gestalt mit Dolch und Lampe oder die Beschwörung

im Schlosse Stern bei Prag ("Wien und Prag bey Franz Haas", 262 sivua),

osoittaen Grillparzerin saaneen näytelmänsä aiheen tästä. Verrattuaan

tätä kirjaa Munkkiin ja huomattuaan, että se ja Munkin muutamat luvut

olivat jotakuinkin sananmukaisesti yhtäläisiä, hän, epäillen Lewisiä

jäljentäjäksi, julkaisi kirjoituksen Die eigentliche Quelle von Lewis'

"Monk" (Archiv, 111, ss. 316-323) kertoen tämän huomionsa ja pitäen

Lewisin päälähdettä lopullisesti löydettynä sekä huomauttaen de

Monvelin näytelmästä ja sen vaikutuksesta. Mutta Otto Ritter ei

myöntänyt tätä, vaan koetti kirjoituksessaan Die angebliche Quelle von

M.G. Lewis' "Monk" (Archiv, 113, ss. 56-65) osoittaa, että pragilaisen

romaanin, joka oli julkaistu ilman vuosilukua, täytyi olla nuorempi

kuin Munkki. Tähän vastasi Herzfeld kirjoituksella Noch einmal die

Quelle des "Monk" (Archiv, 115, ss. 70-73), pysyen kannallansa, mutta

toivoen, että joku uusi löytö ratkaisisi kysymyksen. Nyt ei

kumpainenkaan näistä tutkijoista ollut tullut verranneeksi pragilaista

romaania Munkin saksankielisiin käännöksiin. Riidan ratkaisikin täten

_August Sauer_, vertaamalla F. von Oertelin Munkkikäännöstä

pragilaiseen teokseen: selville kävi, että jälkimmäinen oli suurelta

osalta sananmukaista lainaa edellisestä. Grillparzer-painoksensa

ensimmäisen osan johdannossa (Grillparzers Werke, 1909) hän tämän

perusteella lausuu: "_Der deutsche Roman ist nichts weiter als die

Bearbeitung einiger Kapitel aus dem englischen Schauerroman Ambrosio

... und diese Übersetzung (_Oertel_) liegt auch der Blutenden Gestalt

zu grunde_". Tämän Sauer sitten tarkemmin osoittaa nooteissaan

rinnastamalla pragilaisen romaanin ja Oertelin tekstejä. Sauerin

johdanto on muuten valaiseva sekä Lewisin lähteiden etsijälle että myös

sille, joka haluaa tutustua siihen, kuinka alkuaan alhaisessa

ympäristössä esiintyneet aiheet voivat suuren kirjailijan

mielikuvituksessa jalostua. Herzfeldin harhapäätelmä on kuitenkin

kerennyt tehdä vahinkoakin. Niinpä on _Helene Richter_ sen hyväksynyt

ja tullut siten esittäneeksi hiukan harhaan johtavan kuvan Lewisistä.

Useihin muihinkin teoksiin on tämä väärä tieto, ymmärrettävää kylläkin,

pujahtanut. Englantilaisten tutkijain en kuitenkaan ole huomannut sitä

maininneen.

_Rudolf Fürstin_ ennen mainitusta teoksesta huomaan, että _Christiane

Benedicte Naubertin_ (1756-1819) vv. 1789-1792 julkaisemaan

kokoelmaan Die neuen Volksmärchen der Deutschen sisältyy tarina Die

weisse Frau, jonka näyttämönä on Neuhausin linna Böhmissä ja jossa

kerrotaan kummittelevasta Rosenbergin linnanrouvasta. (_Fürst_,

s. 88-99.) _Kajetan Tschink_ nimisen kirjailijan (1763-1813) teos

Wundergeschichten samt dem Schlüssel zu ihrer Erklärung (1792) sisältää

Fürstin mukaan (s. 188) myös Vertavuotavan nunnan tapaisen tarinan.

Kaikkien näiden pohjalähteenä on Sauerin mukaan erään _Erasmus

Franciscuksen_ teos Der höllische Proteus (Nürnberg, 1695), "_mit

weitläufigen Abhandlungen über die weisse Frau_".

Pragilaisen romaanin kirjoittaja julkaisi sille myöhemmin jatkonkin

nimeltä Der Geist Lurian im Silbergewand oder das Gericht über Ambrosio

(238 s., ilman vuosilukua.)

[98] XIX osa, 1796, ss. 194-200.

[99] XXIV osa, 1796, s. 403.

[100] XXIII osa, 1797, s. 451.

[10]. XXXI osa, 1797, ss. 111-114.

[102] V osa, 1798, ss. 157-158.

[103] LIV osa, 1802, s. 548.

[104] _Thomas James Mathias_ (1754-1835) oli huomiota ansaitseva

satiirinen kirjailija ja kääntäjä, joka tarkkana italian kielen

taitajana harjoitti kääntäjän työtä italiasta englantiin ja

päinvastoin. Grayn runoista hän on julkaissut hienon ja huolitellun

painoksen. Hänen tekstissä mainittu teoksensa ilmestyi alkuaan 1794, ja

oli niin tavattoman suosittu, että siitä julkaistiin 16 eri painosta;

näihin Mathias laati lisäyksiä ja muistutuksia, sikäli kuin huomiota

ansaitsevia kirjailijoita oli esiintynyt. Hänen teoksensa on Byronin

satiirisen kirjailijarunoelman English Bards and Scotch Reviewers lähin

edelläkävijä.

[105] Munkin epäsiveellinen sisällys tuli laajalti tunnetuksi, sillä

kirjan leimaaminen sellaiseksi oli hyvä keino intressantin

uteliaisuuden herättämiseksi ja sikäli myös levikin lisäämiseksi. Kun

Munkki-Lewisin sensatsioniromaania muutamia kymmeniä vuosia sitten

yleisesti kysyttiin, varusti eräs Mrs. Lord, joka piti lainakirjastoa

Dublinissa, tätä kirjaa riittävän määrän nuoria ja vanhoja lukijoitansa

varten... Kun eräs korkeasti siveellinen perheenisä moitti häntä siitä,

että hän pitämällä tarjolla tällaista teosta saattoi vaaraan kaupungin

siveyden, hän naivisti vastasi: "Kirja on todellakin tyrmistyttävän

paha, mutta minäpä olenkin huolellisesti tarkastanut joka kappaleen ja

alleviivannut kaikki ilkeät kohdat, sekä huomauttanut aina nuorille

neidoille, mitkä paikat heidän on jätettävä lukematta'". (Anekdootti

Irlannista: Notes and Queries, IV sarja, IV osa, s. 271.)

[106] Munkin ensimmäinen painos ilmestyi 1795; British Museumin

kirjastosta en ole löytänyt tälle vuodelle merkittyä painosta, vaan on

vanhin siellä v:lta 1796. Englannin kustantajat panivat usein

tuotteisiinsa, jos ne ilmestyivät loppupuolella vuotta — Munkki tosin

ilmestyi kesällä — seuraavan vuosiluvun, ja niin on luultavasti

tässäkin tapahtunut. Lewisin kustantaja J. Bell julkaisi Munkista v:n

1796:n nimiin kaksi painosta, toisen oktaavi- ja toisen kvartokokoa.

Samana vuonna julkaistiin Waterfordissa kolmas painos, varustettuna

tekijän muotokuvalla. Neljännen painoksen julkaisi Bell 1798, ja siitä

tekijä poisti loukkaavimmat kohdat. V. 1820 (painovuosi ei aivan varma)

julkaistiin Aberdeenissa jälleen uusi painos. Uusimmista on tiedossani

1904 ilmestynyt, E.A. Bakerin toimittama, 1906 Gibbins & Co:n ja 1924

Brentano's Ltd:n julkaisema painos. Dean & Monday julkaisi (1820?)

siitä osan nimeltä Raymond and Agnes, or the Bleeding Nun of the Castle

of Lindenberg, josta ilmestyi toinen painos 1841 sarjassa "IV. Hazlitt

the Younger: The Romancist's and Novelist's Library". Eräs Mr. Forley

muodosti Raymondia ja Agnesta koskevasta osasta "a grand and

interesting ballet", kuten käy selville teoksesta Memoirs of Mrs.

Crouch, including a Retrospect of the Stage, 1806 (II osa, s. 257);

musiikin oli säveltänyt eräs Mr. Reeve. Toinen kaksinäytöksinen

näytelmäsovitus Raymondin ja Agneksen tarinasta julkaistiin sarjassa

Cumberland's British Theatre, 38:ntena numerona, nimellä Raymond and

Agnes, the Travellers benighted, or the Bleeding Nun of Lindenberg.

_J. Boadenin_ draama Aurelio and Miranda perustuu Munkkiin (_Crouch_,

s. 303). — Amerikassa on Munkista julkaistu kaksi painosta, vv. 1877

ja 1884 (_Rentsch_. s. 104). — Saksaksi Munkki ilmestyi 1797-8

Leipzigissä (kääntäjä _F. v. Oertel_); nimellä Mathilde von Villanegas

oder der weibliche Faust 1799 Berlinissä; nimellä Der Mönch oder die

siegende Tugend 1806 Magdeburgissa; ja nimellä Der Mönch. Eine

schauerlich abentheuerliche Geschichte, 1810 Hampurissa. — Ranskaksi

Munkki ilmestyi 1797, kääntäjinä neljä henkilöä: _Deschamps, Desprez,

Benoist ja Lamare_ (Rentsch. s. 103). Br. Museumin luettelo mainitsee

toisenkin käännöksen samalta vuodelta, sekä uusia painoksia vuosilta

1803, 1807, 1819, 1834, 1838 ja 1849 (_Leone de Waillyn_ tekemä uusi

käännös, kuvitettu). Sarjassa Nouvelles et contes extraits des

meilleurs écrivains du XVIIIe siècle, Paris 1884, ilmestyi _E.

Ploërtin_ tekemä lyhennys nimeltä Le moine incestueux. _M.C.

Cammaille-Saint-Aubin ja C. Ribié_ muodostivat sen 1798 näytelmäksi

nimeltä Le Moine. _Scribe ja Germain Delavigne_ tekivät vv. 1852-53

Vertavuotavan nunnan tarinasta viisinäytöksisen oopperalibreton La

nonne sanglante, jonka _Gounod_ sävelsi; se esitettiin lokak. 18 p.

1854. Gounod oli ottanut säveltääkseen sen vasta sitten, kun monet

muut säveltäjät, m.m. _Berlioz_, olivat pitäneet sitä mahdottomana.

(Ritter.) _Prosper Mérimée_ on muodostanut teoksensa Une femme est

un diable Munkin mukaan. (_Fernand Baldensperger_: Le Moine de Lewis

dans la littérature française; Journal of Comparative Literature I, s.

201, New York 1903; maininnut _Otto Hoffmann_: Studien zum englischen

Schauerroman, 1915.) Munkki Ranskassa, katso ennen mainittu _Killenin_

teos. — Espanjaksi Munkki ilmestyi vapaana käännöksenä 1822 nimellä

El Fraile, o historica del padre Ambrosio y de la bella Antonia.

— Ruotsiksi Munkki ilmestyi vv. 1800-1804 ja 1874. Sen käänsivät

ranskasta _Anders Karlsson af Kullberg_ ja rouva _Ulrika Carolina

Widström_, todennäköisesti viimemainittu suuremmaksi osaksi.

Nämä tiedot Munkkia koskevasta bibliografiasta ovat tarkoitetut vain

viittaukseksi siitä, kuinka laajaa huomiota romaani on herättänyt,

eivätkä pyri olemaan täydellisiä.

[107] _J.G. Lockhart_: _The Life of Sir Walter Scott_, X osa, s. 98.

[108] _Byronin_ päiväkirja, jouluk. 6 p. 1813. _Thomas Moore_: The

Works of Lord Byron, 1835, II, ss. 295-296. Sama, VII, s. 241,

alahuomautus Lewisistä. Byronin kirjeenvaihto oli laaja, ja sisältää

paljon tietoja hänen ystävistään. Hänen ja Lewisin suhteesta

esittämiäni tietoja voi Mooren julkaisun lisäksi tarkistaa _Rowland E.

Protheron_ suuresta Byron-painoksesta: The Works of Lord Byron. A new,

revised and enlarged edition, with illustrations. Letters and Journals,

I-VI, 1898-1901, joka on varustettu selittävillä alahuomautuksilla. —

Uusin julkaisu: _John Murray_: Lord Byron's Correspondence chiefly with

Lady Melbourne, Mr. Hobhouse, the Hon. Douglas Kinnaird and P.B.

Shelley, I-II, 1922.

[109] Helmik. 23 p. 1798. Life I, ss. 155-158.

[110] _Lockhart_, II, ss. 7-12.

[111] _Byronin_ päiväkirja, s. 285 (_Moore_).

[112] _Byron_: Detached Thoughts.

[113] Life I, s 196. _Monthly Mirror_, syysk. 1798.

[114] _Genest_: Some Account of the English Stage, VII, ss. 332-333..

[115] Sheridan and His Times, by an Octogenarian (William Earle), 1859,

II osa, s. 242. Sheridaniana, 1826, s. 169. Bon-Mots of Sydney Smith

and R. Br. Sheridan, by _Walter Jerrold_, 1904. "Yli kukkuloiden kauas

pois" — Over the hills and far away, kirjoittaja _George Farquhar_

(1678-1707); _Gosse:_ The History of Eight. C.L., s. 72.

[116] Memoirs of the Life of John Philip Kemble, Esq., including a

History of the Stage, from the time of Garrick to the present period.

By _James Boaden_, Esq... Lontoo 1825, II osa, s. 206. The Kembles, an

Account of the Kemble Family, including the Lives of Mrs. Siddons, and

her Brother John Philip Kemble. By _Percy Fitzgerald_. I osa s. 345.

The Journal of _Sir Walter Scott_, 1890, s. 95. Linnan haamun ja yleensä

Lewisin osuudesta Drury Lanen ohjelmistoon en huomaa mitään mainintaa

_Mrs. Oliphantin_ Sheridan-elämäkerrassa (1883), joka tosin onkin

sangen lyhyt (kuuluu sarjaan English Men of Letters), enkä liioin

_Walter Sichelin_ laajassa kaksiosaisessa Sheridan-teoksessa (1909).

Sen II osassa, ss. 275-276, tekijä kertoo, kuinka _William Ireland_,

eräs Chattertonin tapainen väärentäjä, sai keväällä 1796 uskotelluksi

Sheridanille, että hän oli löytänyt ennen tuntemattoman Shakespearen

näytelmän nimeltä Vortigern ja Rowena; näytelmä esitettiinkin, mutta

yleisö olikin terävämpi Shakespearen tuntija kuin Sheridan ja vihelsi

sekä näytelmän että sen tekijän ulos. Tästä näytelmästä (huhtikuusta

1796) tekijä siirtyy puhumaan Sheridanin silloin heränneestä

harrastuksesta Kotzebuea kohtaan ja kertoo Mrs. Siddonsin

esiintymisestä tämän kappaleessa _Vieras_ (The Stranger) 1798. Tällä

välillä esitetystä Linnan haamusta, jonka menestyksestä kaikki

todistukset ovat yksimielisiä ja joka juuri oli omiaan kääntämään

Sheridanin huomion yleisön keskuudessa vallalle päässeeseen

makusuuntaan, ei ole sanaakaan, mikä on merkittävä teokselle

puutteellisuudeksi.

[117] Reminiscences of Mikael Kelly, of the King's Theatre, and Theatre

Royal Drury Lane, including a Period of nearly Half a Century; With

Original Anecdotes of Many Distinguished Persons, Political, Literary,

and Musical. Lontoo 1826, II osa, s. 140.

[118] Siteerannut _Helene Richter_.

[119] Genest.

[120] Muistutus eräässä Ivanhoen painoksessa, nähtävänä m.m. Everyman's

L:ssa.

[121] The Monthly Mirror, 1798, V osa, s. 106.

[122] Kotzebuen osuus Englannin teatteriin tänä aikana on hyvin kuvaava

sille tasolle, jolle Garrickin suuri teatteri oli vaipunut. Kunnia

hänen ensimmäisestä esittämisestään englantilaiselle yleisölle tulee

Sheridanille, joka, kuten sanottu, otti _Vieraan_ (The Stranger —

Menschenhass und Reue) "Madame Druryn" ohjelmistoon 1798. Siitä

ilmestyi kaikkiaan kolme käännöstä, joista Benjamin Thompsonin tekemä

hyväksyttiin. Muut, tärkeimmät, englanniksi käännetyt ja esitetyt

Kotzebuen kappaleet olivat:

Kind der Liebe, oder: der Strassenräuber aus kindlicher Liebe

= Lover's Vows, 1799. Kääntäjä _Mrs. Inchbald_.

Der Witwe und das Reitpferd = Horse and Widow.

Der Graf von Burgund = Count of Burgundy.

Spanier in Peru oder Rotla's Tod = Pizarro.

Der Opfertod = Family Distress.

Armut und Edelsinn = Poverty and Nobleness of Mind.

Das Schreibepult, oder die Gefahren der Jugend = The Wise Man

of the East.

Johanna von Montfaucon = Johanna of M.

Der Wildfang = Of Age to-morrow.

La Peyrouse = La Pérouse.

Eduard in Schottland oder die Nacht eines Flüchtlings

= The Wanderer; or the Rights of Hospitaiity.

Epigramm = The Blind Boy.

Graf Benjowsky oder die Verschwörung auf Kamtschatka

= Kamtschatka, or, the Slave's Tribute.

Die Sonnenjungfrau = The Virgin of the Sun.

Blind geladen = How to die for love.

Rehbock, oder die schuldlosen Schuldbexvussten = The Poachers.

Sheridanin Pizarro, jota hän oli vapaasti muodostellut läheskään

noudattamatta alkuperäistä, oli korkeasti isänmaallinen näytelmä, jonka

kärki ja komeat vapaustiraadit oli tähdätty ranskalaisia ja Napoleonia

vastaan. Yleisö, jota Abukirin merivoitto juuri näinä aikoina

elähdytti, otti sen vastaan aivan rajattomalla innostuksella. Sitä ei

kuitenkaan esitetty niin monta kertaa kuin Linnan haamua. Pizarro pysyi

kauan Lontoon teatterien ohjelmistossa — se esitettiin vielä niin

myöhään kuin 1856. Sellaiset saksalais-ystävät kuin William Taylor ja

muut pitivät Kotzebuea yhtenä Saksan suurimmista draamallisista

kirjailijoista, ja onkin hänen maineensa ollut myöhään viime

vuosisadalle saakka suurempi Englannissa kuin kotimaassaan. Goethe

sensijaan sai tyytyä pienempään maineeseen sekä kotimaassaan että

varsinkin Englannissa. (_Walter Sellier_: Kotzebue in England, 1901.)

_Thackerayn_ romaani Pendennis opettaa ymmärtämään näiden

vuosikymmenien teatterioloja Englannissa.

[123] "On otaksuttu Sheridanin saaneen aiheensa Sir Oliverin paluuseen

oman äitinsä kertomuksesta 'Sidney Biddulph'. Mitä tuohon aiheeseen

tulee, olisi hän yhtä hyvin voinut saada sen sadasta muusta

kertomuksesta". (_Mrs. Oliphant_: Sheridan, s. 99.) "Setä Amerikasta"

oli todellakin liian vanha näytelmäkeino, että Sheridanin olisi

tarvinnut sitä mistään lainata. Tämä tieto uudistuu aina Sheridanin

Juorukoulun kohdalla ja on kuvaava esimerkki niistä sattumalta ja

perustelematta syntyneistä klisheistä, joita kirjallisuuden historiassa

on paljon.

[124] Nimeä voi jonkin verran selittää sekin, että oli olemassa Richard

Cumberlandin näytelmä The West Indian. Porvarilliseen murheeseen ja

tunteellisuuteen oli syynä Saksan matka ja Kotzebue.

[125] _Lockhart_, II, ss. 7-12.

[126] Diary of Thomas Moore, IV, s. 333.

[127] _Walter Scott_: Essay on Imitations of the Ancient Ballad, 1830.

Poetical Works, 1833, IV osa, ss. 80-83. Siinä julkaistuista Lewisin

kirjeistä näkyy, että hän on m.m. antanut Scottille sangen

perinpohjaista opetusta loppusointujen käytössä. "En epäile saavani

teitä vakuutetuksi siitä, ettei huono loppusointu ole tosiasiallisesti

mikään loppusointu ollenkaan". Lockhart kertoo (II, ss. 7-12), ettei

Lewisin osoittamista huonoista soinnuista, skotlantilaisuuksista y.m.

ole painetuissa kappaleissa juuri mitään jäljellä, joten Scott siis

käytti saamaansa opetusta hyväkseen.

[128] _Scottin_ saksalaisuusharrastuksesta olivat tuloksena seuraavat

käännökset: _Bürger_: William and Helen, mukaelma _Taylorin_ Lenore

käännöksestä, jonka oli kuullut lausuttavan; Der Wilde Jäger;

_Iffland_: Mündel; _Baho_: Otto von Wittelsbach; _Meier_: Fürst von

Strömberg; _Schubart_: Abschiedstag; _Goethe_: Klaggesang von der edlen

Frauen des Asan Aga; Frederick and Alice (Der untreue Knabe); Götz von

Berlichingen; _Tschudi_: Schlacht von Sempach; _Veit Weber_: Die

heilige Vehme = The House of Aspen; _Uhland_: The Noble Moringer.

(_Ludwig Karl Roesel_: Die litterarischen und persönlichen Beziehungen

Sir Walter Scott's zu Goethe, 1901.)

[129] Tiedot Ihmetarinoiden alkupainoksista ovat _Henry Morleyn_

esipuheesta 1887 julkaistuun painokseen Tales of Terror and Wonder. Se

on toimitettu Br. Museumissa olevan kappaleen mukaan, josta kuitenkin

oli poissa neljä lehteä; kun mistään ei voitu löytää täydellistä

kappaletta, jäi Morleyn painos yhtä alkuperäisessä ollutta runoa

vaille. Mikä tuo puuttuva ballaadi oli, olisi käynyt selville _Robert

Southeyn_ teoksista (Poetical Works_, 1847), sillä runon St. Patrick's

Purgatory_ yhteydessä on Southeyn oma huomautus: Published (1801) in

the Tales of Wonder. Southey kertoo kirjoittaneensa tuon runon jo 1798;

Lewis ei tietänyt sitä hänen omakseen. Muuten on teoksen sisältö

seuraava:

Ballaadi _Vieras_ (The Stranger), jonka Lewis määrittelee

"normannitarinaksi", on ilmeisesti ainakin hänen mukailemansa, sillä

siinä tuntuu vaikutteita Otranton linnasta, jonka Manfred, tässä Adelan

ankara isä St. Aubin (Udolphon mysterioissa esiintyvät nimet Adeline ja

St. Aubert), kieltää tyttärensä nuorelta Theodorelta, lopuksi

myrkyttäen tämän. Kuten Romeossa ja Juliassa Adela kuolee rakastettunsa

rinnoille. _Hrim Thor_, eli talven kuningas (—, or the Winter King)

on aiheeltaan skandinaviseen tarustoon kuuluva, mutta Lewisin

omintakeisesti kertoma; sisältönä on romantikkoja miellyttänyt

kuvaus valhehaamuisen vuorenpeikon valtaan joutuvasta neidosta,

runorakenteessa on Lenoren ratsastustahti, ja loppukäänteenä on naivi

huomautus, ettei neitojen tule uskoa jokaisen vieraan kauniita sanoja.

Ballaadissa _Vaeltaja_ (The Wanderer of the Wold), jota Lewis sanoo

"vanhaksi englantilaiseksi tarinaksi", esiintyy aihe kahden veljen

rakastumisesta samaan neitoon ja neidon petollisuudesta molempia

kohtaan. _Gonzalvo_ ilmoitetaan ylimalkaan espanjalaiseksi ballaadiksi,

ja _Albert of Werdendorff_ eli keskiyön syleily (— or the Midnight

Embrace) "saksalaiseksi tarinaksi", todistaen kuitenkin molemmat liian

läheisesti Lewisin erikoistyylistä ollakseen mitään suoranaisia

käännöksiä. _Donalblaynen neito_ (The Maid of Donalblayne) on

"skotlantilainen", _Valencian pyhiinvaeltaja_ (The Pilgrim of Valencia)

"espanjalainen", ja _Wintonin harmaa munkki_ (The Grey Friar of Winton)

"englantilainen" ballaadi. Täten valikoiden ja vapaasti luistavin

anapestisäkein uudelleen kertoen Lewis sommitteli "kauhutarinansa",

tapansa mukaan jättäen lukijan epätietoiseksi siitä, mikä oli se

varsinainen lähde, josta hän ballaadinsa otti, ja kuinka paljon niissä

oli vierasta ja hänen omaansa. Kokoelmansa toisessa osassa hän on

tarkempi, ilmoittaen useiden kohdalla lähteen, mistä se on saatu ja

mikä taas on hänen omaansa. Näitä jälkimmäisiä olisivat siis:

_Bothwellin kaunis Jane_ (Bothwell's Bonny Jane); _Osric Leijona_

(— the Lion), johon on kuitenkin liitetty se lisämuistutus, että

sittenkuin tekijä oli sen kirjoittanut, hän oli nähnyt muutaman

ranskalaisen ballaadin, joka jonkinverran muistutti siitä; (Munkissa

julkaistu) _Alonzo Urhoollinen_ ja sen parodia _Giles Jollup_ (— the

Grave and Brown Sally Green), johon viimemainittuun hän tunnustaa

saaneensa vaikutelmia eräästä sanomalehdessä olleesta parodiasta;

_Pilvikuningas_ (The Cloud King); _Merimiehen tarina_ (The Sailor's

Tale); _Ruhtinatar ja orja_ (The Princess and the Slave); _Kaunis

kultasormus_ (The Gay Gold Ring, ei "The Gray Gold King", kuten Richter

ilmoittaa) ja _Julma valkoinen nainen_ (The Grim White Woman). Mutta

tarkemmin näitäkin tarkastellessa huomaa, että "Kaunis kultasormus",

johon Lewis loppuun liittämässään huomautuksessa sanoo saaneensa aiheen

"joltakin kreikkalaiselta kirjailijalta", jonka nimen hän muka oli

unohtanut, onkin yksinkertaisesti muunnos ja Vertavuotavan nunnan

vaikutelmista syntynyt mukaelma Goethen runosta _Korinthin morsian_

(Die Braut von Korintti); Lewisin "kreikkalainen kirjailija" on

Korinth-nimestä johtunut, hyvin kaukaa kaartava viittaus alkuperäiseen

lähteeseen. Lisäksi hän julkaisi siinä useita käännöksiä _J. G. v.

Herderin_ kokoelmasta _Kansojen ääniä lauluissa_ (Stimmen der Völker in

Lieder). Niitä ovat: _Elverin kukkula_ (Elver's Hoh — Elvershöhe);

alkuperäinen on ensimmäisen persoonan kertomus ihanasta unestaan

taikavuorella — Lewisillä ritari Algamoren kuvaus; kun alkuperäisessä

haltijatar kehoittaa: _Steh' auf du muntrer Jüngling, auf!_, sanoo

Lewis teatterimaisesti: _Arise, thou gallant young warrior, arise!_

Lewis ei voi käännöksissäänkään vapautua pöyhkeän ja teennäisen

ritariballaadin tyylistä, vaan muuttaa esim. yllämainitun runon keveät,

nelisäkeiset, kansanlaulua muistuttavat värssyt raskaiksi

kahdeksansäkeisiksi, joista alkuperäisen huolettomuus, iloisen

nuorukaisen kauniin unen utuisuus, on kokonaan kadonnut. Herderin

kokoelmasta ovat lisäksi lähtöisin: _Angantyrin miekka_ (The Sxvord of

Angantyr — Zaubergespräche Angantyrs und Hervors), jonka Lewis on

muodostanut vapaasti oman makunsa mukaan, samalla menettäen siitä

muinaisskandinavialaisten runojen jylhän kaiun; _Kuningas Hakonin

kuolinlaulu_ (King Hakon's Deathsong — König Hako's Todesgesang);

_Keijukaiskuninkaan tytär_ (The Erl-kings Daughter — Erlkönigs

Tochter); ja _Vetehinen_ (The Water-king — Der Wassermann), käännetyt

yleensä vapaasti, jopa vain mukaillen. Yleensä Lewis ei pannut huolta

runojen alkuperäisen hengen ja värin säilyttämiseen, vaan koetti

pakoittaa ne kaikki melkeinpä hyvällä tahi pahalla sen ylimalkaisen

kaavan ja käsityksen mukaiseksi, mikä hänellä romanttisesta

ballaadista oli. Kokoelman käännöksistä on vielä mainittava Goethen

_Keijukaiskuningas_ (The Erl-king — Erlkönig) ja _Kalastaja_

(The Fisherman — Der Fischer), jotka ovat tarkempia ja myös

onnistuneempiakin. Scott antoi kokoelmaan alkuperäiset runonsa _Tulen

kuningas_ (The Fire King), _Glenfilas_ ja _Juhannusaatto_ (Eve of St.

John), sekä käännöksensä G. A. Bürgerin _Villistä metsästäjästä_ (The

Wild Huntsman — Der Wilde Jäger) ja Goethen Claudine von Villabellasta

otetun Frederick ja Alice nimisen ballaadin. Scottin ystävä J. Leyden

ja näytelmäkirjailija G. Colman Jr. julkaisivat siinä myöskin runonsa

kumpikin. Eräät parodiat ja vanhat, tunnetut ballaadit täydentävät

lopuksi tämän eriskummallisen kokoelman, jolla ei saata sanoa olevan

runollista arvoa.

Lewis, kuten yllä on sanottu, ilmoittelee lähteitään hyvin epäselvästi.

Vaikka se esim. skandinavialais-aiheisissa runoissa on ollut Herderin

kokoelma, hän välttää mainitsemasta sitä, ilmoittaen sen sijaan samat

lähteet, joita Herder on käyttänyt. Niinpä hän ilmoittaa saaneensa

Hervorin "Hick'in" kokoelmasta _Thesaurus Linguarum Septentrionalium_,

joka on ollut Herderinkin lähteenä. Tämän kokoelman tekijä ei

kuitenkaan ole "Hick", kuten Lewis sitä tuntematta hätiköiden

kirjoittaa, vaan "Hickes". Useat ballaadinsa hän sanoo saaneensa

tanskalaisesta kokoelmasta _Kaempe-viser_, mutta on välittäjänä

tässäkin ollut Herder, jonka lähteitä tuokin kokoelma oli. Tämä

"Kaempe-viser" tarkoittaa _Peder Syvin_ Köpenhaminassa 1695 julkaisemaa

teosta _Et Hundrede udvalde Danske viser, förögede med det andet

Hundrede_, jossa on alkupohjana jo 1591 ilmestynyt _Anders Sörensen

Vedelin_ julkaisu _100 udvalgte Danske Viser_. (Frank Edgar Farley:

Scandinavian Influences in the English Romantic Movement, Boston, 1903;

Lewis ss. 57-58, 86-88, 177-178; sivulla 238 on seuraava tiedonanto:

"M.G. Lewis julkaisi molemmat Grayn norjalais-oodit Ihmetarinoissaan".

Nämä olisivat siis olleet _The Fatal Sisters_ ja _The Descent of Odin_,

mutta ei niitä ainakaan Morleyn painoksessa ole.) Katso myös _J. Viktor

Johanssonin_ tutkimusta _Den förromantiska balladen i Sverge_

(Göteborgs högskolas årsskrift, 1912).

[130] The Edinburgh Review, 1803, I, ss. 314-315. Kirjoittaja on

tunnettu älypää _Sydney Smith_.

[131] Life I, s. 228.

[132] Life I, s. 223.

[133] Life I, s. 229 (kirje tammik. 13 p. 1803).

[134] Life I, s. 234.

[135] Life I, s. 358.

[136] The Journal of Sir Walter Scott, 1890, I, s. 7 (marrask. 22 p.

1825).

[137] _John Russell_: Memoirs, Journal and Correspondence of Thomas

Moore, 1853. III, ss. 43-46.

[138] _Russell_ II, ss. 55-56 (Kirje E.F. Daltonille marrask. 23 p.

1814.)

[139] _Russell_, VIII, ss. 43-50. Lewisin sanoista päättäen —

"lupasitte antaa minulle runollisen romaaninne ensi puoliskon

korjausarkit" — oli kysymyksessä jonkin Mooren teoksen painattaminen;

vaikea on kuitenkin päättää, mikä se olisi ollut, sillä Anakreon oli

ilmestynyt 1800 ja Poems by Thomas Little 1801; 1803 Moore meni

Bermudassaarille, julkaisten seuraavan teoksensa vasta 1806. Lewisin

määritelmä (poetical romance) sopisi Laila Rookhiin, joka kuitenkin

ilmestyi vasta 1817.

[140] _Moore_: Byron, IV, s. 47 (kirje Mr. Murraylle).

[141] _Edward Dowden_: The Life of Percy Bysshe Shelley, II,

ss. 37-38. _J.A. Symonds_: Shelley, 1922, s. 90.

[142] _Symonds_, ss. 18-19: "Hänen mielirunoilijansa ... olivat Munkki

Lewis ja Southey, hänen mieliproosakirjansa Mrs. Radcliffen ja Godwinin

romaanit". — _Dowden_, I, s. 42: "Hänen poikaikään kuuluvaa

intohimoansa romanttiseen, salamyhkäiseen ja kauheaan tyydyttivät esim.

M.G. Lewisin ballaadit, joiden epäaito soinnuntahti helposti miellytti

korvaa".

[143] Kirja, jota he lukivat, oli Fantasmorgiana, ou recueil

d'histoires d'apparitions, de spectres, revenans etc. Traduit de

l'Allemand par un amateur. Paris 1812. (_Maria Vohl_: Die Romane und

Novellen der Mary Shelley, 1913.)

[144] Lewisin molemmat sisaret.

[145] Nämä tiedot ovat Baron-Wilsonin usein mainitusta elämäkerrasta.

[146] _Russell_, VIII, ss. 43-50. (_Lewisin_ kirjeet _Moorelle_

marrask. 19 p. 1802 ja marrask. 9 p. 1803).

[147] Br. Museumin luetteloissa on Lewisin nimen alle merkitty seuraava

teos: Königsmark ryöväri eli Böhmin kauhu, johon on liitetty

Rosenbergin ja Adelaiden sekä heidän orpotyttärensä liikuttava tarina

(Koenigsmark the Robber, or the Terror of Bohemia, in which is

included the affecting history of Rosenberg and Adelaide and their

orphan daughter). Lewisillä ei kuitenkaan ole mitään osuutta tähän

kirjaan, vaan on sen toimittanut englanniksi jostakin saksalaisesta

rosvoromaanista eräs _Mr. Sarrat_, "a man of very great abilities; he

is known in the literary world as the author of a New Survey of London,

Koenigsmark the Robber, a romance, in one volume, The Life of

Buonaparte; and he has also translated a novel from the French, called

The Three Monks, dedicated to M.G. Lewis, Esq." (Memoirs of Mrs.

Crouch, II, s. 311).

[148] Saksalaisen rosvoromantiikan laajuudesta antanee seuraava

_Müller-Fraureuthin_ kirjasta Die Ritter- und Räuberromane (1894)

poimimani nimiluettelo jonkinmoisen käsityksen:

Eräs "kirjailija" _G.H. Heinse_ julkaisi Gerassa vv. 1786-1793

kaikkiaan 23 romaania, yhteensä 46 nidosta; eräs _Bornschein_ niminen

kirjoittaja julkaisi samassa kaupungissa 39 romaania; _Karl Gottlob

Cramer_ (1758-1817) kirjoitti 68 romaania, yhteensä yli 100 nidosta,

ollen aikanaan Saksan luetuimpia kirjailijoita, joka suhtautui

ivansekaisella säälillä sellaisiin "kirjailijoihin" kuin Goetheen,

Schilleriin y.m.; erinomaisen tuottelias — m.m. itsemurhaajain

elämäkertoja — oli myös _Chr. H. Spiess_ (1755-1799); _D. Th.

Wangenheim_ julkaisi yli 30 "historiallista" romaania; Goethen lanko

_Chr. A. Vulpius_, Rinaldo Rinaldinin kirjoittaja, julkaisi 61

romaania, 35 näytelmää, ja 5 muuta teosta, rakastaen erikoisesti

sointuvia italialaisia nimiä kuten Fernando Fernandini, Lionardo

Montebello, Orlando Orlandini ja Armidoro; ja pappi _A.H.J. Lafontaine_

voitti tuotannollaan kaikki kilpailijansa julkaisten yli 150 romaania.

Näihin samoihin kuuluvat myös jo mainitut _Naubert_ ja _Veit Weber_

(_Georg Leonhard Wächter_, 1762-1837), _Ludvig Franz Josef von Baczko_

(1756-1823), ja _Kajetan Tschink_ (1763-1813). Näiden kirjojen

sisällöstä antavat niiden nimet melko hyvän käsityksen: keski- ja

ritariaikaa kuvaavia ovat Menneisyyden tarinoita; Ernst v. Wartburg,

perhetarina ritarihengen ja paavillisuuden ajoilta; Reinek von

Waldburg, Kettu Repolaisen mukaan tehty kertomus nyrkkivallan ajoilta;

Musta ritari; Vanhurskas Vehm-oikeus; Kohtauksia ritariajalta;

Friedrich von Haustein, eli munkkien viekkaus ja paavien petos;

Barthold von Urach, tosi saksalainen ritaritarina keski-ajalta, j.n.e.;

ryöväri- ja murharomantiikkaa ovat: Lorenzo, metsän hurja mies, eli

rosvoneito; Coronato Hirmuinen, eli Abällino kalabrialaisten joukossa;

Vendeen sankaritar, eli nais-Aballino; Lutardo, eli rosvopäällikkö;

Karl Strahlheim, eli kiitollinen rosvo; Angelica, suurrosvo Odoardon,

Pechian prinssin tytär; Kertomus Martin-murhaajasta, talonpojasta,

j.n.e.; haamujuttuja ovat: Kokoelma kauhistuttavia tapahtumia ja

hirvittäviä kertomuksia; Vitold, Liettuan suuriruhtinas; Haamukertomus;

Geisterburgin rauniot, eli keski-yön varoittava ääni; Henkiennäkijätär

kreivitär von Hohenacker; Erään henkiennäkijän historia; Bilinin

yhdeksän kaksoista, haamu- ja ritarikertomus; Matilda von Villanegas,

eli nais-Faust (mukaelma Munkista); Erich von Sickingenin haamu ja

hänen vapahduksensa, j.n.e.; meri- ja eksoottiseen romantiikkaan

viittaavat seuraavat: Äylo ja Dshadina, eli pyramiidit; Antonia della

Roccini, merirosvokuningatar; Merirosvokuningatar Hariad, eli Afrikan

kauhu; William Lancelot, Englannin merirosvo; j.n.e.

Tämän Lewisiä lähellä olevan kirjallisuuden englantilaisista

vastineista ovat esimerkkinä _Rosa Matildan_ (oikea nimi Charlotta

Dacre) romaanit, esim. kolmiosainen teos _Pyhän Omerin nunnan

tunnustukset_ (The Confessions of the Nun of St. Omer) ja _Zofloya_,

eli maurilainen (— or the Mor, 1812); _T. J. Horsley-Curtiesin_

romaanit, esim. viisiosainen teos _Pyhän Botolfin luostari_, eli musta

naamio (St. Botolfs Priory or the Sable Mask), neliosainen _Udolphon

munkki_ (The Monk of the Udolpho), ja _St. Oswythin luostarin vanhat

aikakirjat_ (The Ancient Records of the Abbey of St. O.); Miss _M.

Hamiltonin_ neliosainen _St. Bernardon metsä_ (The Forest of St.

Bernardo); _Miss Daviesin_ kolmiosainen _Munkki ja hänen tyttärensä_

(The Monk and his Daughter); ja _Miss Grantin_ neliosainen _Adelaide_.

Nämä ja aivan lukemattomat samanlaatuiset, kuten esim. _Charlotte

Smithin_ (1749-1806) _Vanha aatelistalo_ (The Old Manor House, 1793);

_Mrs. Bonhoten Bungay Castle_; _Charles Lucasin Jaakko Smithin historia

eli Pyhän Donatin linna_ (The History of Jack Smith, or the Castle of

Saint Donat); _F.H.P:n The Castle of Caithness; Kreivi Roderickin linna

eli goottilaisia aikoja_ (Count Roderick's Castle or Gothic Times);

_W.C. Probyn Linnan henki_ (The Spirit of the Castle); _Maria Regina

Rochen Clermont ja Luostarin lapset_ (The Children of the Abbey, 1798

jo kymmenes painos); _Mrs. Pearsonsin Salaperäiset varoitukset_

(Mysterious Warnings); _Francis Lathamin Keskiyön kello_ (The Midnight

Bell); Markiisi _Grossen Kamalia mysterioita_ (Horrid mysteries); Miss

_Wilkinsonin Harmaiden katujain luostari_ (The Convent of Grey

Penitents); Miss _Henrietta Mossen Katsahdus esi-isiimme_ (A Peep at

our Ancestors, 1807); _Lady Morganin (Miss Sydney Owensonin) Ida of

Athens ja Villi irlantilaistyttö_ (The Wild Irish Girl, 1806); ja

_A.M. Bennettin Anna_ (— or, The Memoirs of a Welch Heiress,

interspersed with Anecdotes of a Nabob, 1785) sekä saman _Vaikeuksia,

eli isäni haamu_ (Vicissitudes abroad, or, The Ghost of my Father,

1806, kuusi osaa). Tähän luetteloon, jonka olen tehnyt _Scarboroughin,

Saintsburyn ja Raleighin_ ennen mainittujen teosten sekä Lewisin

Adelgithan ja Itä-indialaisen loppusivuilla olevien kustantaja

_J. Bellin_ ilmoitusten mukaan, ja joka ei luonnollisesti ole

lähimainkaan täydellinen, sisältyy, kuten lukija huomaa, useita

_Jane Austenin_ mainitsemista _horrid_-kirjoista. Tämän ajan

kirjallisuus-ilmoituksissa, joita kustantajat painoivat tuotteidensa

takakansille, vilahtelee lisäksi runsaasti sellaisia nimiä kuin

Rodolphus of Werdenberg, Friedwaldin metsä, Salaperäiset sisarukset,

Espanjalainen rosvo y.m., jotka otaksuttavasti ovat käännöksiä

saksasta. Mitään tutkimusta, jossa edes Müller-Fraureuthin tapaan olisi

luetteloitu ja aiheen mukaan järjestetty nämä romaanit, en tunne;

Scarboroughin kirja on siinä suhteessa puutteellinen, eikä tämä olekaan

sen teoksen päätehtävä. Lähdekirjana tässä suhteessa on mainittava myös

_Einar Nylénin_ teos Skräckromantik. Studier i tysk och engelsk

förromantik (Göteborg 1924), ja, mitä Ranskan vastaavaan

kirjallisuuteen tulee, ennen mainittu _Killenin_ teos.

Sekä Saksassa että varsinkin Ranskassa ja Englannissa, todennäköisesti

Mrs. Radcliffen ansiosta, tämä kirjallisuus näyttää suurelta osalta

olleen naisten tuottamaa. Kirjallisuudessa niin epäilyttävältä tuntuva

_miss_ ja _madame_ uudistuu pöyristyttävän usein tekijäin nimen edessä.

Mutta heidän joukossaan löytyy kuitenkin kaksi "missiä", joiden

tuotanto ei ole päässyt niin unohtumaan kuin useimpien sisariensa,

nimittäin sisarukset _Sophia_ (1750-1824) ja _Harriet_ (1757-1851)

_Lee_. Heidän runsaasta tuotannostaan (_Richter_, I, ss. 271-277)

mainitsen heidän yhteisen teoksensa _Canterburyn tarinoita_ (Canterbury

Tales, 1797-1805) ja siitä kertomuksen _Kruitzner_, jonka mukaan Byron

on tehnyt näytelmänsä _Werner_. Richterin selostus kertomuksen

sisällöstä osoittaa tämän aivan epäämättömäksi tosiasiaksi; tämä heikon

ja rikollisen isän tyyppi oli kuitenkin, kuten aikaisemmin olen

viitannut, pääpiirteissään valmiina Radcliffen Metsän tarinassa.

Kruitzner on mielenkiintoinen vielä senkin vuoksi, että se on

rakennettu Schillerin Ryövärien mukaan. Byron lausui siitä: "_This tale

made a deep impression upon me, and may indeed be said to contain the

germ of much that I have since written_"; hän oli lukenut sen ensi

kerran 1802. (_Heinrich Kraeger_: Der byronsche Heldentypus, München

1898.)

[149] Tästä huolimatta hän kuitenkin ilmoittaa esipuheensa lopussa

lähteitään. Sen mukaan olisivat _Epäluulo_ eli Blanche ja Osbright

(Mistrust or —) pitkähkö, keskiaikais-aiheinen kertomus sukuvihasta ja

lasten traagillisesta rakkaudesta, _Enoni ullakkoikkuna_ (My Uncle's

Garret Window), pitkähkö, mutta luonnollinen ja miellyttävä

nykyaikaisaiheinen kertomus, Anaconda ja Amorassan lainauksia ja

muodostelmia saksasta; Amorassan onkin, huomauttaa Conant ennen

mainitussa teoksessaan, osaksi käännös F.M. Klingerin tarinasta _Der

Faust der Morgenländer_; Amiraali Quarino ja Kuningas Rodrigon

kukistuminen olisivat ballaadikäännöksiä espanjasta; ja Bertrand ja

Mary-Belle, Falkensteinin lordi, sekä Kuoleva morsian samoja saksasta

(kaksi viimemainittua Herderin kokoelmasta); hänen omiansa olisivat:

ballaadi _Sir Guy etsijä_ (— The Seeker), aiheena kansantaru linnaan

iäksi suljetusta neidosta, jonka rohkea ja päättäväinen ritari voi

vapauttaa; _Neljä Facardineä_ (The Four Facardins), toinen osa, jonka

Lewis sanoo kirjoittaneensa jatkoksi kreivi _A. v. Hamiltonin_ kesken

jääneelle, samannimiselle itämaiselle kertomukselle; Bill Jones,

ihmetarina, Walter Scottilta saadun aiheen mukainen, Coleridgen

Vanhasta merimiehestä muistuttava murha- ja haamuballaadi; ja

800-säkeinen kertovainen runo _Oberonin seuralainen, eli legenda

kolmesta sisaresta_ (Oberon's Henchman, or the Legend of the Three

Sisters), jonka Lewis aloitti jo syyskesällä 1800 oleskellessaan

Bothwell-Castlessa. Tuntien hyvin taipumuksensa käyttää hyväkseen

toisten työtä hän alamuistutuksissa tällä kertaa rehellisesti

ilmoittaa, mistä mikin ajatus ja säe on lainattu. Runo käsittelee

Oberonin ja Titanian riitaa Indian kuninkaan pojasta, mutta nämä

Shakespearen hennot luonnon lyyrillisyyden runohenget muuttuvat

Lewisillä epärunollisiksi voima- ja mahtiolennoiksi, jotka sopivat

paremmin syöjätär-satujen ympäristöön kuin ihanain keijukaisten

valtijoiksi.

[150] Lewisin oma ilmoitus painetun kappaleen alussa.

[151] Tätä Monvelin kappaletta ei voi olla asettamatta myös Radcliffen

Italialaisen yhteyteen; juonessa on siksi paljon yhtäläistä, nimenomaan

se, että pahan papin avulla tahdotaan estää kaksi nuorta saamasta

toisiansa eli siis koko pääasiallinen pohja, että täytyy otaksua

Radcliffen käyttäneen ranskalaista teosta hyväkseen rakennellessaan

omaansa. Katso _Edmond Estève_: Études de littérature préromantique,

1923. Luvussa Le théâtre "Monacal" sous la revolution tekijä selostaa

(ss. 107-109) Luostarin uhrien juonen. Aatelisnainen Madame de

Saint-Alban tahtoo estää tyttärensä Eugenien joutumasta puolisoksi

köyhälle, mutta kunnolliselle Dorvalille, ja lannistaakseen hänet uskoo

hänet rippi-isänsä Laurentin haltuun luostariin. Huhu kertoo hänen

kuolleen, jolloin Dorval epätoivoissaan menee toiseen, Laurentin

luostarin vieressä olevaan luostariin. Kappale on nelinäytöksinen ja

esitettiin ensi kerran maalisk. 29 p. 1791.

[152] _Cumberland's_ Br. Th., 29:s osa, s. 9.

[153] _Genest_, VIII, ss. 235-237. Katso huomautusta 80.

[154] _Baron-Wilsonin_ tekemän Lewisin elämäkerran lopussa olevassa

Lewisin teosten luettelossa mainitaan eräs Village Virtues niminen

teos, josta ei itse tekstissä puhuta mitään. Tällaista kirjaa ei

kuitenkaan löytynyt British Museumin kirjastosta, ja ovat tiedusteluni

muualtakin olleet turhat. Lewis ei ole sellaista kirjoittanut.

[155] Lewis oli alituisena vieraana Holland Housessa, jonka valtijatar,

Lady Holland, oli hyvin älykäs ja sattuvasanainen. Kun Lewis kerran

valitti, että hänet oli pantu kirjoittamaan burleskia komiikkaa, mikä

ei häneltä luonnistu ollenkaan, huomautti lady Holland: "Ette tunne

omia lahjojanne". (The Holland House Circle, kirj. _Lloyd Sanders_,

1908.)

[156] _Boswell_: Life of Dr Johnson, II, s. 148 (Everyman's L.). Se,

mitä seuraavassa tekstin kappaleessa on sanottu orjakysymyksen

vaikutuksesta Johnsonin kantaan Amerikan asiassa, perustuu _Yrjö

Hirnin_ teokseen Dr Johnson och James Boswell (1922), ss. 192-193.

[157] William Wilberforce, his friends and his times, kirj. _John

Campbell Colguhamn_, 1867. Ss. 172-174. — The Life of William

Wilberforce, by his sons. IV, s. 292.

[158] _S.T. Coleridge_: Table Taik, 1835 (maalisk. 20 p.).

[159] _Baron-Wilsonm_ elämäkerrassa.

[160] Heinäk. 10 p. 1817 Byron kirjoittaa Moorelle Venetsiasta, La

Mirasta, ilmoittaen Lewisin olevan siellä ja lausuen tämän johdosta

tyytyväisyytensä: "_How pleasant! He is a very good fellom_. Hän kertoo

lainanneensa Lewisille _extracts from Lalla Rookh and Manuel, and, out

of contradiction, it may be, he likes the last, and is not much taken

with the first of these performances_". Venetsiassa Lewis viipyi

elokuun alkupuolelle, matkustaen Englantiin 7 ja 12 päivän välillä.

(_Moore_: The Works of Lord Byron. Kirjeet Mr. Murraylle heinäk. 15 p.

ja elok. 12 p. 1817. IV, s. 47 ja s. 53.)

[161] Eräs Miss F., joka oli Lewisin matkatoverina sekä meno- että

paluumatkalla, on kirjoittanut tarkan kuvauksen hänen viime hetkistään;

se on julkaistuna Baron-Wilsonin elämäkerrassa.

[162] _Russell_: Moore, II, ss. 183-185, 301.

[163] Munkki (1924 painos), II osa, ss. 36-37.

[164] Munkki, III osa, X luku.

[165] Tarkoitan tällä, että se oli uutta nyt; se oli kyllä esiintynyt

Englannin aikaisemmassa romantiikassa, esim. Elisabethin ajan

melodraamoissa, joiden realismi kuvastuu melkoisessa määrässä

Shakespearen näytelmissä. Henrik VI:n toisessa osassa kuvataan esim.

Gloucesterin herttuan ruumista: "Hänen kasvonsa ovat mustat ja

kuolleella verellä, hänen silmänsä pullistuneemmat kuin eläessä,

tuijottaen aavemaisesti kuin kuristetulla; hänen hiuksensa ovat

pystyssä ja sieraimensa kuin taistelussa auenneina; hänen kätensä ovat

levällään kuin olisi hän tarrautunut elämästä kiinni ja olisi

väkivalloin masennettu". Kardinaali Beaufortin kuolema, murhakohtaus

meren rannalla ja kuningatar Margaret suremassa Suffolkin pään ääressä

ovat esimerkkejä samasta kauhutyylistä; Gloucesterin silmäin

puhkaiseminen Kuningas Learissa samoin. Titus Andronicuksen

kauhukuvaukset ovat realismissaan järkyttäviä. Tamora lausuu: "Täällä

ei paista aurinko milloinkaan, mitään ei täällä kasva paitsi yön pöllöä

ja kohtalon korppia, sydänyön hetkellä täällä tuhat paholaista, tuhat

sihisevää käärmettä, kymmenentuhatta lihavaa rupikonnaa ja yhtä monta

menninkäistä pitäisi niin peloittavaa ja kamalaa ääntä, että jokainen

kuolevainen sen kuullessaan joko heti menettäisi järkensä tahi

heittäisi äkkiä henkensä" — mikä on jokseenkin samanlainen mielikuva

kuin Bunyanin Kuoleman varjon laakso tahi Epätoivon linna. Kuningas

Juhanassa Constance kutsuu kuolemaa seuraavin sanoin: "Oi ystävällinen,

rakastettava kuolema! Sinä tuoksuva löyhkä, terveellinen mätä, sinä

jälkeentulevien viha ja kauhu, nouse vuoteeltasi, ja minä tahdon

suudella inhoittavia luitasi, pistää silmäni onttojen kulmiesi alle,

kiertää kotoiset matosi näiden sormieni ympäri, tukahduttaa

hengitykseni tunkkaisella pölylläsi, ja olla raatohirviö kuten

sinäkin!" Romeossa ja Juliassa esiintyy koko hautausmaa- ja

kalmaromantiikka. Romanttiset ruumismadot, joita Lewis niin usein

(ja Southey) käytti, esiintyvät siis jo Shakespearella. —

Burgverliess-sanan on selvittänyt _Müller-Fraureuth_.

[166] Munkin loppusivuilla oleva kuvaus Ambrosion kuolinpaikasta.

[167] The Poetical Works of Scott, Oxford Complete Edition, julkaissut

_J. Logie Robertson_ 1910.

[168] Linnan haamun maanalainen vankila on tietenkin saksalainen

Burgverliess, joka Reginaldin kohtalosta päättäen on lähinnä kotoisin

Schillerin Ryöväreistä. Piirityskohtaus juontanee alkunsa Götz von

Berlichingenistä. Se, etten yhdistä Ivanhoeta näihin Scottinkin hyvin

tuntemiin teoksiin, johtuu siitä, että Linnan haamussa esiintyvät

munkki ja narri tuovat juuri tämän teoksen aivan Ivanhoen rinnalle,

jossa ne kuten tunnettua esiintyvät hyvin huomattavissa osissa; ne

todistavat, että Linnan haamu, joka löytyi Abbotsfordin kirjastossa,

oli Scottin päälähde, mitä Torquilstonen linnaan tulee.

[169] Historiallisen romaanin sukupuussa ovat aikaisempina ilmiöinä

(katso esim. _Dora Binkert_: Historische Romane vor Walter Scott,

Berlin 1915) kuin goottilainen romaani huomattavat sellaiset teokset

kuin _Defoen Memoirs of a Cavalier_ (1724) ja _Lelandin Longsword_

(1762), jota jälkimmäistä tekijä itse sanoi "historialliseksi

romaaniksi" (Historical Romance). Näistä on edellinen historiallinen

sikäli, että nuo soturin muistelmat koskevat kolmikymmenvuotista ja

Englannin kansalaissotaa, joista hän antaa eloisan ja realistisen

kuvauksen; yleistyyli on kuitenkin pikareskikirjan tapaan jatkuvaa,

tapahtumien ja sattumien jonottavaa kuvausta, ilman rajoitettua ja

keskitettyä rakennepiiriä. Romanttinen väritys puuttuu. Longsword taas

esittää menneisyyden loistavaa tarinaa Shakespearen historiallisten

näytelmäin tyyliin, sisältäen (_Cross_: The Development of the English

Novel, s. 101) "_nearly ali the elements of Scott's histortcal

romances_", mutta ollen vailla romantiikan väritystä. Ennenkuin

historiallinen romaani siinä merkityksessä kuin miksi se nyt

käsitetään, saattoi syntyä, tarvittiin kahden linjan: historiallisen

asiallisuuden ja goottilaisen romantiikan yhtyminen. Tämän yhdistämisen

suoritti Walter Scott. Hänen omasta kertomuksestaan (Waverleyn esipuhe,

1829) muuten näkyy, että goottilaisuus pani hänet sille uralle, jota

kulkien hän muutti historiallisen tietonsa ja tajunsa romantiikaksi;

hän lausuu nimittäin: "_I had nourished the ambitious desire of

composing a tale of chivalry, which was to be in the style of the

Castle of Otranto, with plenty of Border characters, and supernatural

incident_". Sen alku viittaa (julkaistu myöhemmin Waverleyn liitteenä,

esim. Everyman's L.) selvästi siihen, kuinka historiallinen puoli oli

Scottille jo hänen nuoruudessaan tärkeällä siialla.

Scottin suhteesta goottilaisuuteen on _Walter Freye_ kirjoittanut

tutkimuksen nimeltä The Influence of "Gothic" Literature on Sir Walter

Scott (Rostock, 1902, 63 sivua). Goottilaisesta kirjallisuudesta hän

mainitsee Otranton linnan, Vanhan englantilaisen paroonin, Udolphon

mysteriot, Metsän tarinan ja Christabelin sekä Zastrozzin ja St.

Irvynen, asettaen rinnakkain niistä ja Scottin runoelmista, etupäässä

Viimeisen runojan laulusta, löytämiään sanallisesti toisistaan

muistuttavia kohtia. Lewisin muuta tuotantoa kuin Munkin, ja Scottin

osuutta esim. Ihmetarinoihin hän ei mainitsekaan; Scottin romaanien

käsittely on jäänyt kokonaan suorittamatta. Tekijällä ei ole käsitystä

goottilaisuuden johtomotiiveista ja on hänen teoksensa vain sarja

hajanaisia rinnastuksia, joiden asiallisuudesta usein voi olla eri

mieltä. Tavattoman lukuisat painovirheet rumentavat kirjaa; Clara Reeve

esiintyy "Anna" Reevenä ja E.T.A. Hoffmann "Theodore William"

Hoffmannina; St. Irvyne on muuttunut "St. Iroyne'ksi". —

Ivanhoe-romaanin lähteitä käsittelee _Roland Abramczyk_ teoksessaan

(Über die Quellen zu Walter Scotts Roman "Ivanhoe", Halle a. S., 1903).

Lähteiden joukossa (jotka Scott muuten itse luettelee suureksi osaksi

1830 kirjoittamassaan Ivanhoen johdannossa) hän mainitsee m.m. Linnan

haamun (joka oli Abbotsfordin kirjastossa, kuten sen 1838 julkaistu

luettelo osoittaa), asettamatta sitä kuitenkaan niin ratkaisevasti

Torquilstonen linnan yhteyteen kuin pitäisi. S. 141 hän sanoo

päinvastoin: "_So ist das Castle of Otranto sicher das Urbild des

Torquilstone-Castle_", mikä on totta, mutta vain Conwayn linnan

välityksellä. Hän väittää, että Manfred, Ambrosio j.n.e. olisi

johdettava Lovelace-tyypistä (s. 138), mitä en voi myöntää oikeaksi. —

_Georg Hofmannin_ teos: Entstehungsgeschichte von Sir Walter Scotts

"Marmion" (Königsberg 1913) kärsii samasta yleisen ja kokoavan

näkemyksen puutteesta, mitä tulee goottilaisuuden vallitseviin

perusmotiiveihin, kuin edellämainitutkin, kykenemättä siis

käsittelemään Marmionia nivelenä silloin jo kauan käymässä olleen

kehityssuunnan ketjussa. Huomattavana tutkimuksena mainitsen lopuksi

_Louis Maigronin_ teoksen Le roman historique a l'époque romantique.

Essai sur l'influence de Walter Scott (1898), jossa tekijä lausuu (ss.

77-78) m.m.:

"_Depuis plus d'un demi-siècle, un irrésistible courant poussait la

littérature anglaise vers les choses du moyen Age. Horace Walpole,

Clara Reeve, Anne Radcliffe, bien d'autres encore avaient mis le

gothique en honneur. Tous ces prédécesseurs de l'auteur d'Ivanhoe, il

n'est pas de notre sujet de les étudier. Ce qu'il faut dire cependant,

c'est que tout ce grand mouvement vient aboutir à Walter Scott ...

qu'il a eu le mérite ... de tirer parti mieux que les autres des

matériaux qu'ils avaient préparés_".

[170] The Poetical Works of Samuel Taylor Coleridge including his

Dramatic Writings. Introduction by _William Michael Rossetti_, 1912.

Christabel oli kirjoitettu paljoa aikaisemmin ja tunnettu laajalti

käsikirjoituksena, ennen painosta ilmestymistä.

[171] The Poetical Works of Lord Byron. Introduction by _W.M.

Rossetti_. Ilman vuosilukua.

[172] Elegy on Newstead Abbey: And sable Horror guards the massy door;

Lewis (The House upon the Heath): And brooding Horror on its site

reposed. Tutkimuksessansa Lewis' Monk und Ossian in ihrem Verhältnisse

zu Lord Byron (1905) on _Joseph Weigang_ osoittanut, että Byron oli

saanut vaikutelmia Munkista. Sitä on hänen mielestään huomattavissa

m.m. sellaisissa kohdissa kuin Giaourin säkeissä (945-950):

It is as the dead could feel

The icy form around them steal,

And shudder, as the reptiles creep,

To revel o'er their rotting sleep

Without the power to scare away

The cold consumers of their clay —

ja Laran (canto II, 660-662) säkeissä:

But creeping things shall revel in their spoil,

And fit thy clay to fertilize the soil —,