jotka siis osoittaisivat Munkin kauhurealististen ruumismatojen

läsnäoloa. Edelleen olisi Munkin Vaeltavan juutalaisen ja paholaisen

kuva saapuvilla Manfredissa ja Cainissa, väite, johon saan myöhemmin

palata. Lopuksi Weigang osoittaa sangen hyvillä perusteilla, että

Munkkiin sisältyvä Lewisin runo The Exile on ollut osallisena Byronin

Childe Haroldin kuuluisan jäähyväislaulun _Adieu, adieu, my native

shore_... syntyyn.

[173] _Harry Buxton Forman_: The Works of Percy Bysshe Shelley, 1880.

[174] _Forman_ Shelleyn nuoruudenteoksiin liittämissään huomautuksissa.

[175] _Lachin y Gair_.

[176] Maturinin teoksista olen lukenut vain hänen pääromaaninsa

Kohtalokas kosto ja Melmoth Vaeltaja. Muussa suhteessa perustuvat

tietoni hänestä, paitsi käsikirjoihin, kuten esim. Beersin ja Richterin

sekä Eltonin teoksiin, _Niilo Idmanin_ tutkimukseen _Charles Robert

Maturin. His Life and Works (Helsinki, 1923), jossa Idman on erittäin

laajasti tehnyt selkoa Maturinin teosten sisällyksestä, siten saattaen

ne tutkijain ulottuville; Maturinin teokset ovat nimittäin hyvin

harvinaisia ja tavattavissa vain Englannin suurista kirjastoista.

Käytettävänäni ovat olleet myös _Oscar F.W. Fernsemerin_ teos Die

dramatischen Werke Charles Robert Maturin's, mit einer kurzen

Lebensbeschreibung (1913) ja _Willy Mailerin_ teos Charles Robert

Maturin's Romane "The Fatal Revenge" und "Melmoth the Wanderer"_

(1908).

[177] Tätä eivät yllämainitut tutkijat ole ottaneet huomioon.

Mielestäni olisi kuitenkin ollut syytä mainita Adelgitha, sillä koska

Maturin esikoisteoksellaan osoitti ammentavansa vaikutteita aivan

läheisestä goottilaisuudesta, tuntuu luonnolliselta, että se

näytelmänkin alalla oli hänellä esikuvana; hänen lähteitään on

etsittävä hänen omasta ympäristöstään. Bertram olisi Michael Ducas,

Imogine—Adelgitha, Aldobrand—Guiscard; Anselmon apotti—St. Hildan

luostarin abbedissa. Imogine on samanlainen "_wretched, but a spotless

wife_" kuin Adelgithakin. Idman lausuu (s. 122) verrattuaan näytelmää

erääseen Hannah Moren kappaleeseen ja tultuaan kielteiseen tulokseen:

"_A heroine of Hannah More was the least likely of any to suggest the

character of the lady Imogine_" — mutta sen juuri on Adelgitha omiaan

tekemään.

[178] Maturinin Manuelia olisi verrattava _Coleridgen_ näytelmään

Remorse, sillä mielestäni se on kaikissa tärkeimmissä kohdissaan tämän

suggeroima. Yllämainitut tutkijat eivät ole sitä tehneet, vaikka

Coleridgen kappale on yleiseltä tilanteeltaan, tapahtumapaikan väriltä

ja ajalta sekä juonirakenteeltaanko hyvin samanlainen kuin Manuel. Jo

viimemainitun nimetkin viittaavat siihen: Manuel, Count of Valdi —

Marquis Valdez; Zimena — Zulimez. Don Alonzo olisi Don Alvar; De Zelos

— Ordonis; Zimena — Teresa. Markiisi Valdez on samanlainen onneton

vanha isä kuin Manuelkin, joten molempain päämotiivi, rikoksista ja

onnettomuuksista aiheutuva isän kärsimys, on pohjaltaan sama.

[179] _William Godwin_: The Adventures of Caleb Williams, 1838; sama:

St. Leon. A Tale of Sixteenth Century, in four volumes, 1816.

(Edellisen romaanin alkuperäinen nimi on C.W. or Things as they are, ja

ilmestyi se 1793-1794.)

[180] Ensimmäinen Englannin yhteiskunnallisen romaanin kirjoittajista,

jonka tuotanto herätti yleisempää huomiota, oli _Thomas Holcroft_

(1745-1809), jonka näytelmä _Tie rappiolle_ (The Road to Ruin, 1792)

mainitaan Englannin ensimmäisenä uudenaikaisena melodraamana. Hän oli

Rousseaun aatteiden kannattaja ja vallankumouksellinen, koettaen

tulkita näitä aatteitaan romaaneissaan _Anna St. Ives_ (1792,

kirjeromaani) ja _Hugh Trevor_ (1794-1797). Hän kuului Godwinin

piiriin; tämän filosoofinen teos _Tutkimus yhteiskunnallisesta

oikeudesta_ (Enquiry concerning Political Justice, 1793-1794) on

heijastusta Englannissa Rousseaun aatteista, ja ovat Godwinin mainitut

romaanit näiden samojen aatteiden selvittelyä kaunokirjallisessa

muodossa. Mutta kun goottilainen romaani oli päivän mielimuoto

suorasanaisessa kertomuksessa, ei Godwin voinut eikä tahtonutkaan

välttyä — paremman menestyksen saavuttamiseksi — käyttämästä

goottilaisia keinoja. Caleb Williamsissa se on kuitenkin hyvin vähäistä

ja onkin tämä teos realismiltaan ja kertomatavaltaan lähempänä

Fieldingin tyyliä kuin goottilaisuutta, joka taas on paremmin

esillä Leonissa, kuten myöhemmin nähdään. Kolmas tämän ajan

yhteiskunnallisista kirjailijoista oli _Robert Page_ (romaanit _Man as

he is, 1792, ja Hermsprong or Man as he is not, 1796). Kuten tunnettua

sai Shelley yhteiskunnallisen ajatustapansa ratkaisevassa määrässä

juuri Godwinilta, ja on tällä filosofis-kaunokirjallisella suunnalla

romantiikalle tärkeä merkityksensä. (_G. Adolph Frisch_: Der

revolutionäre Roman in England. Seine Beeinflüssung durch Rousseau_,

1914, ss. 9, 13, 16, 22, 25, 32-34. — _Johannes Meyer_: William

Godwins Romane, 1906. — _Richterin_ teoksessa on laaja selonteko

Godwinista.) — Vertaa huomautusta 298.

[181] Tarkoitan sitä vainosuhdetta, joka oli olemassa Falklandin ja

Caleb Williamsin, sekä Javertin ja Jean Valjeanin välillä, ja joka

antaa molemmissa romaaneissa tilaisuuden järkyttävään kurjuuden ja

orpouden maalaukseen. Hugo tunsi esim. Munkin (_Alice M. Killenin_

ennen mainittu teos, s. 184) ja Alonzo-ballaadin, kuten näkyy rouva

Thénardierin laulusta:

Il le faut, disait un guerrier

A la belle et tendre Imogine,

Il Ie faut, je suis chevalier,

Et je pars pour Palestine.

(Runo on kokonaisuudessaan julkaistu _Killenin_ teoksen liitteissä.)

Kun Jean Valjean menee nunnaluostariin puutarhuriksi, hän käyttää samaa

keinoa kuin Raymond Munkissa; ensimmäisenä sitä lienee käyttänyt

Wieland Oberonissa. (_Otto Hoffmann_: Studien zum englischen

Schauerroman, 1915, s. 38.) Hugon _Kurjat_ ja _Meren työmiehet_ ovat

muuten hyviä esimerkkejä siitä, kuinka voimakkaaseen kantavuuteen

Lewisin osaltaan aloittama romanttinen realismi myöhemmin kohosi. Sen

mukainen verinen kauhuromantiikka esiintyy hyvin kuvaavana Hugon

romaanissa _Han d'Islande_ (1823), jonka niminen romaanin päähenkilö

johdattaa etsimättä mieleen Mrs. Shelleyn Frankensteinissä esiintyvän

demoonin. Molemmat on kuvattu samalla tavalla, ollen yliluonnollisia

hirviöitä, ja molemmista tekijät käyttävät etupäässä nimiä "demooni" ja

"monster"; rajaton ihmisviha on heille ominaista, samoin kuin julmuus

ja hirmuteot. Frankensteinin demooni on lähempänä Hania kuin esim.

Melmoth, jota mielestäni on häneen vaikeahko verrata. Ellei Han

d'Islande olisi kirjoitettu jo 1821, olisivat sen leikilliset

pyövelityypit helposti johdettavissa _Quentin Durwardista_; molemmat

ilmestyivät samana vuonna, 1823. Tähän samaan kauhuromanttiseen ryhmään

Hugon tuotannossa kuuluvat vielä _Bug Jargal_ ja _Parisin Notre Dame_.

Hugon suhde Englannin romantiikkaan, katso esim. _Gottlieb Wüscher_:

Der Einfluss der englischen Balladenpoesie auf die französische

Litteratur von Percy's Reliques of Ancient English Poetry bis zu

De la Villemarque's Barzaz-Breiz, 1765-1840. (1891). — _Killen_, ss.

184-186, 204, 209, 213, 215. — _Gunnar Castrén_: Norden i den franska

litteraturen, 1910, ss. 217-226. — Ranskalaisista kauhukirjailijoista

on vielä mainittava _Charles Nodier_, jonka teokset Tribly, nouvelle

écossaise, La Fée aux miettes, Smarra ou les démons de la nuit, ja

Histoire du roi de Bôheme et de ses sept châteaux ovat syntyneet engi.

vaikutuksen alaisina, _Gerard de Nerval_, ja _Villiers de L'Isle-Adam_.

(_Alexis von Kraemer_: Villiers de L'Isle-Adam, 1900.) Paitsi

_Killenin_ teosta katso _J.-H. Retinger_: Le conte fantastique dans le

romantique françois. 1909.

[182] _Robert Southey_: Poetical Works, 1847. Esipuhe.

[183] Jo kouluaikanaan Southey "_would glean among the fallen leaves

and twigs, inhaling the penetrating fragrance which ever after called

up a vision of the brook, the hillside, and its trees_". — "_The

streams were his special delight: he never tired of their deep

retirement, their shy loveliness and their melody_". (_Edward Dowden_:

Southey, ss. 9 ja 86, v:n 1909 painos.)

[184] Southey 1793: "_We returned by Bowdley; there is an old mansion

— now mouldering axvay, in so romantic a situation that I soon lost

myself in dreams of days of yore — the tapestried room — the listed

fight — the vassal-filled hall — the hospitable fire — the old baron

and his young daughter — these formed a most delightful day dream_".

(Dowden, s. 30.)

Southeyn itämaisista lähteistä on aikaisemmin (huomautus 38) mainittu

Jonesin tuotanto; lisättäköön, että New Arabian Nights -niminen

kokoelma, joka ilmestyi englanniksi 1792, sisälsi sadun The History of

Maugraby the Magiaan, josta Southey sai Thalaban idean ja kuuluisat

Domdanielin luolat. (_Conant_, ennen mainittu teos, s. 42. _Albert

Wächter_: Über Robert Southey's orientalische Epen, 1890.) Thalaba

voisi olla muunnos portugalilaisesta nimestä Batalha; sen nimisellä

paikalla Southey kävi. — Yllämainitusta Maugraby-nimestä voi olla

kotoisin Quentin Durwardin mustalaisen nimi _Hayraddin Maygrabin_.

[185] "_I sought for a subject, that should give equal room and freedom

for description, incident and impassioned reflections on men, nature

and society, yet supply in itself a natural connection to the parts,

and unity to the whole_". — — — "_With my pencil and memorandum-book

I was making studies, as the artists call them, and often moulding my

thoughts into verse, with the objects and imagery immediately before my

senses. Many circumstances, evil and good, intervened to prevent the

completion of the poem, which was to have been entitled The Brook_".

(Biographia Literaria_, ss. 100-101, Everym. L.). Se runoilija, joka

erikoisesti vaikutti Coleridgeen hänen nuoruudessaan ja herätti hänen

luonnontunteensa, oli _Bowles. ("Er fing an für Leslie Bowles zu

schwärmen". _Brandl_: Coleridge, s. 33.) _Georg Bersch_: S.T.

Coleridges Naturschilderungen in seinen Gedichten. 1909.

[186] Coleridgen nuoruudenlemmitty _Mary Evans_.

[187] _Paul Sanftleben_: Wordsworth's "Borderers" und die Entwicklung

der nationalen Tragödie in England im 18. Jahrhundert, 1907. The

Borderers kirjoitettiin 1795-1796 ja julkaistiin 1842. Tekijä vertaa

Oswaldia Robespierreen ja johtaa hänet Jagosta ja Franz Moorista, mikä

on väärin, sillä hän on lähinnä Radcliffen tyrannin jälkeläinen;

Radcliffe on tekijälle tuntematon. Marmaduke olisi hänen mukaansa Karl

Moor, Herbert — vanha Moor, Idonea — Amelia. Kuningas Lear on

kuitenkin Herbertin ja Idonean kohdalla lähempänä.

[188] A Poet's Epitaph. Kuuluisassa runossaan Tintern Abbey (Lines,

composed a few miles above Tintern Abbey, 1798), joka usein, vaikka

väärin, mainitaan romantiikan yhteydessä, Wordsworth kuvaa

luonnontunteensa kehittymistä. Hän kertoo, kuinka vielä vähän

aikaisemmin "pauhaava putous, korkea kallio, vuori, syvä ja synkkä

metsä" olivat hänen intohimonansa, _haunted me like a passion_, mutta

kuinka hän nyt on oppinut kuulemaan luonnosta "inhimillisyyden

hiljaista, surumielistä musiikkia". Hän tuntee luonnossa jonkin

sellaisen läsnäoloa, joka herättäen yleviä ajatuksia tekee hänet niiden

tuottamalla ilolla rauhattomaksi.

[189] The Idle Shepherd-boys.

[190] Kuten tunnettua Wordsworth tahtoi hyljätä erikoisen

"runokielenkin" ja käyttää vain tavallista jokapäiväisen elämän kieltä.

Siitä huolimatta hänen runojensa kieli kuitenkin on korkeampaa ja

valikoidumpaa kuin arkikieli, kuten helposti voi huomata muuttamalla

hänen runosäkeensä proosaksi, mikä suurin piirtein tapahtuu siten, että

säkeet kirjoitetaan peräkkäin eikä allekkain. (_F.W.H. Myers_:

Wordsworth, 1919, ss. 106-107.)

[191] _John Russell_: The Poetical Works of Thomas Moore, 1850. _Oscar

Thiergen_: Byron's und Moore's orientalische Gedichte. 1880. Tekijän

väite, että "_beide haben ihre orientalische Werke vollständig

unabhängig von einander verfasst_", ei pidä paikkaansa.

[192] Zanoniin olen tutustunut _Nino Runebergin_ ruotsinnoksesta

(Helsinki, 1920); _Hawthornen_ teokset sisältyvät sarjaan Everyman's

Library.

[193] Esimerkkinä siitä, kuinka Hawthorne oli tämän perinnäisen

goottilaisen mielikuvan vallassa, voi hyvällä syyllä vielä mainita

hänen romaaninsa Seitsenpäätyinen talo (The House of Seven Gables,

1851). Vaikka hän käsittelee siinä 18:nnen vuosisadan loppupuolta, on

tyypillisesti kauhuromanttiseen tapaan keskeisenä näyttämönä, jopa

päätekijänä, Pyncheonien vanha, kaamean rikollisuuden ja itsekkyyden

kirouksen synkentämä talo. Tämä romaani on kokonaisuudessaan valaiseva

todistus siitä merkityksestä, mikä kauhuromantiikan keskeisimmällä ja

kokoavalla tekijällä, haamulinnalla, oli.

[194] Poe-tutkimuksen pääteoksia on _Emile Lauvrièren_ Edgar Poe.

Sa vie et son oeuvre, 1904, jossa hänen elämänvaiheensa,

kirjailijalaatunsa ja -toimintansa sekä alkoholisminsa laajasti (732

tiheästi painettua sivua) selostetaan ja selitetään. Muista mainitsen

_Palmer Cobbin_ teoksen The Influence of E.T.A. Hoffmann on the Tales

of Edgar Allan Poe (1908), _Louis Betzin_ Edgar Poe in der

französischen Litteratur (Studien zur vergleichenden

Litteraturgeschichte der neueren Zeit, 1902, ss. 16-82), _Paul

Wächtlerin_ Edgar Allan Poe und die deutsche Romantik, 1911, ja _Gunnar

Bjurmanin_ teoksen Edgar Allan Poe. En literaturhistorisk studie (Lund

1916, väitöskirja), jonka pohjasuunnitelma ja käsitystapa on sama kuin

Lauvrièren teoksessa. Se valaisee tarkoin Poen mielikuvamaailmaa, mutta

on heikompi Poen kirjallisten aiheiden historiassa. Tämä historiallisen

puolen heikkous kuvastuu mielestäni erikoisesti viidennessä luvussa,

joka käsittelee kauhuromantiikkaa. Sellaiset lauseet kuin (s. 65):

"_Mrs. Radcliffes Italian, vilken utkom samma är som The Monk_ (1797)";

"_redan sex år tidigare_ (1791) _hade emellertid Mrs. Radcliffe skapat

den konstnärligt bästa av sina karaktärer... den urspårade köpmannen

Pierre de la Motte i The Romance of the Forest_"; ja (s. 66,

tarkoittaen Falklandia): "_Han har av motiv som måste tillerkännas en

viss moralisk giltighet, begått ett mord och förvandlas sedan... till

en djävul i menniskohamn, vilken hopar brott på brott för att dölja det

ursprungliga brottet_" — osoittavat, ettei tekijä ole perehtynyt

Englannin kauhuromantiikkaan niin tarkoin kuin Poen läheinen suhde

siihen olisi vaatinut. Bjurmanin kirja on omiaan osoittamaan, ettei

myöhempää romantiikkaa voida täysin asiallisesti arvioida, ellei

tunneta sen esihistoriaa ja sieltä juoksevia loimia.

[195] Ilmestyi 1839 _The Gift_ nimisessä aikakauslehdessä. _Cobb_

osoittaa (ss. 31-48), että Poe on saanut tämän kertomuksen aiheen

_E.T.A. Hoffmannin_ romaanista Die Elixiere des Teufels, joka

käännettiin englanniksi 1824. Poe muuten ymmärsi saksaa. Mainittuun

romaaniin ja Poen kertomukseen palaan myöhemmin toisen aiheen

yhteydessä.

[196] Ilmestyi _American Museum_ nimisessä aikakauslehdessä 1838.

Ligeian eriskummallinen tornihuone johtuu mieleen lukiessa Scottin

johdantoa hänen Quentin Durward-romaaniinsa. Siinä esiintyy

(ss. 32-33, Ev. L.) kahdeksankulmainen huone, joka kyllä voi suggeroida

mielikuvan jonkinmoisesta Ligeian huoneesta.

[197] Ilmestyi aikakauslehdessä _The Southern Literary Messenger_ 1835.

_Cobb_ osoittaa sen perusajatuksen johtuvan _Hoffmannin_ kertomuksesta

Doge und Dogaressa.

[198] Ilmestyi _Graham's Magazinessa_ 1841. _Cobb_ osoittaa

(ss. 71-80), että se perustuu _Hoffmannin_ kertomukseen Die

Jesuitenkirche in G. Tämän käänsi englanniksi _John Oxenford_ vasta

1844.

[199] _Cobb_ osoittaa (ss. 93-94) tyylillisillä esimerkeillä, että Poen

on täytynyt tuntea Radcliffen tuotanto. Tässä kertomuksessa Poe itse,

kuten näkyy, ilmoittaa sen, joten parempaa todistusta ei voi pyytää.

[200] Ilmestyi _Graham's Magazinessa_ 1841.

[201] Prinssi Prosperon linnaa en voi olla yhdistämättä _Scottin_

Seitsemän ylpeän kilven linnaan (Harold the Dauntless, VI laulu). Sekin

on koristettu erikoisen ylellisesti ja siellä on myös seitsemän

huonetta, kuten Prosperonkin linnassa. Kuva on pohjaltaan sama, Poe

vain loi sen uudelleen oman mielikuvituksensa valaistuksessa. Tätä en

ole huomannut Poe-kirjallisuudessa mainittavan. Ajatuksen naamiaisista

on Poe ilmeisesti saanut _de Quinceyn_ romaanista Klosterheim or the

Masque (1832), joka monilta piirteiltään muistuttaa Munkin eräistä

episoodeista ja Abällinosta, ollen viimeisiä, tyypillisen

vanhanaikaisesti kauhuromanttisia romaaneja Englannissa, ja jossa

esiintyvät myös haamulinnassa pidetyt juhlanaamiaiset.

[202] Usherin huoneen häviö ilmestyi _The Gentleman's Magazinessa_

1839. _Cobb_ ja muutkin tutkijat pitävät sen lähteenä Hoffmannin

kertomusta Das Majotat (_Wächtler_ sen rinnalla hyvällä syyllä myös

Achim v. Arnimin kertomusta Die Majoratsbenen), jonka, englanniksi

käänsi _Robert Pearce Gillies_ jo 1826. Tunnelma onkin molemmissa aivan

sama, sillä eroituksella vain, että Das Majorat on tavallisen laaja

kirja, vailla sitä tunnelman tiivistyneisyyttä, joka on Poen sangen

lyhyen kertomuksen leimana. Usherin yliluonnollinen aistien, m.m.

kuulon herkkyys, on ilmeisesti kotoisin Arnimin kertomuksesta. Otan

vapauden esittää lukijalle Lewisin mainitun runon, joka mielestäni

sekin on lähellä Poen kertomusta.

Lewisin runossa kerrotaan, kuinka tuntematon ratsastaja väkisin

kuljettaa lapsivuoteelle auttajan ja kuinka paikka, johon saavutaan,

tekee aution ja masentavan vaikutuksen:

Fast by the moor a lonely mansion stood;

Cheerless it stood! A melancholy shade

Its mouldering front, and rifted walls arrayed;

Barred were the gates, the scattered casements closed

And brooding horror on its site reposed;

No tree o'erhung the uncultivated ground,

No trace of labour, nor of life around.

Kun Poen kertoja saapuu ratsain "_to the melancholy House of Usher_",

hänet valtaa sama tunnelma sen nähdessään: "_I looked upon the scene

before me — upon the mere house, and the simple landscape features of

the domain — upon the bleak walls — upon the vacant, eye-like windows

— upon a few rank sedges — and upon a few white trunks of decayed

trees — with an utter depression of soul_..."

Kun Lewisin henkilö kiipeää pimeässä ahtaita portaita:

No lamp its hospitable guidance lent;

Speechless he leads through chambers dark and drear —

When a deep dying groan appals the ear!

Now with increasing haste he hurries on,

Where, through a rent, the sickly moonbeams shone.

The light directs — his trembling hands explore,

Sunk in the panelled wall, a secret door.

"Within this sad retreat", he faltering said,

"A hapless female asks thy instant aid".

Usherin talossakin on halkeama, "_a barely perceptible fissure_",

katosta maahan saakka; sen omistaja odottaa vierastaan kuin lääkäriä ja

sielläkin on sairas nuori nainen, joka kuolee. Usherin talossa myös

kuuluu tuo huokailu, "_the noise of the dry and hollow-sounding wood_",

joka esiintyy Lewisin runossa. Siellä on samalla tavalla lujan oven

takana kammottava holvi, jossa valekuolleen naisen ruumis on. Lewisin

runo kertoo:

Now breathless silence reigns the mansion o'er,

Save where a faint step treads the distant floor —

Anon it pauses — ceased the short delay

It slowly stalks with measured pace away...

Poen kertoja ja Usher ovat juuri tämän saman tunnelman vallassa

kuunnellessaan kellariholvissa henkiin heränneen valekuolleen

ponnisteluja. "_Have I not heard her footsteps on the stair? Do I not

distinguish that heavy and horrible beating of her heart_?"

Lewisin runo loppuu:

Lo! angry lightnings fire the troubled skies;

The sun, obscured, draws back his rising ray,

And volleyed thunders usher in the day.

— — — — —

Struck by the bolt of Heaven, in heaps around,

A prostrate ruin strews the blasted ground!

— — — — — — — —

The yawning earth pours forth a stream of blood,

And groans re-echo, where the mansion stood.

Pale at the sound, with oft reverted eyes,

Far, far aloof, the starting traveller flies.

Poen kertomus loppuu samoin: "... _from that mansion I fled aghast. The

storm was still abroad... Suddenly there shot along the path a wild

light... blood-red moon, which now shone vividly through that once

barely discernible fissure_ (kuten Lewisin runon alussa)... _the

fissure rapidly widened... I saw the mighty walls rushing asunder_".

Yhtäläisyydet ovat niin suuret ja koko kehys niin samanlainen, että

voisi otaksua Poen saaneen tästä aiheen kuuluun kertomukseensa.

Otaksumaa tukisi vielä se, että Usherin huoneen häviö on muissa

tunnelmasuhteissaan, nimenomaan itse talon sisäkuvauksessa, tehty

Radcliffen hengessä. Tästä selviäisi, että Poe on kertomuksessaan,

käyttäen Lewisin ulkokehystä, saattanut Radcliffen ontot,

selittämättömät huokaukset korkeimpaan kauhujohtopäätökseensä,

täydentäen siis lopullisesti kaameiden romanttisten huokausten tarinan.

Mutta mainittujen saksalaisten kertomusten myönnettävä aiheläheisyys

varoittaa ulottamasta tätä väitettä ehdottomaksi.

[203] Müller-Fraureuthin ja Nylénin ennen mainittujen teosten mukaan.

[204] "_He was a man of noble port and commanding presence. His stature

was lofty, and his features uncommonly handsome. His nose was aquiline,

his eyes large, black and sparkling, and his dark brows almost joined

together. His complexion was of deep but clear brown; study and

watching had entirely deprived his cheek of colour. Tranquillity

reigned upon his smooth unwrinkled forehead_". (Munkki, s. 14).

Ennen mainitussa teoksessaan sanoo _Edmond Estève_ ss. 109-110 Monvelin

näytelmästä m.m. seuraavaa: "_Mais Vintérét vérltable de la plece et

son originalité ne sont pas là. Ils sont dans la création de ce

personnage dont je ne crois pas qu'il, y eút encore de spécimen aussi

achevé dans la littérature française, le moine avide, sensuel,

hypocrite, dominateur et féroce, qui, du fond d'un ténébreux couvent,

porte la désolation dans les familles et le trouble dans la société,

pour satisfaire des ambitions inavouables et de honteux instincts_".

Tämän johdosta on sanottava, että Monvelin tyypillä kyllä on ollut

herättävä vaikutuksensa, mutta ilmeisesti etupäässä Lewisiin ja

Radcliffeen, jotka molemmat suuremmalla kuuluisuudellaan,

kauhuromantiikan kuohahtaessa Ranskassa juuri heidän teostensa johdosta

huippukohtaansa, anastavat todellisuudessa Monvelille kuuluvan sijan

rikollisen munkin keksijänä. Tunsiko Monvel Salaperäisen äidin, vai

johtuiko hän tyyppiinsä Diderotin La Religieuse-teoksen (kirjoitettu

jo 1760, mutta painettu vasta 1796) ja muun samanlaatuisen

antiklerikaalisen vallankumouskirjallisuuden mukaan, jonka halu pyrkiä

paljastamaan tekopyhyyttä on kotoisin jo Tartuffestä, on minulle

tuntematonta.

[205] _Sydney Colvin_; Landor, 1909 (1881). Landor oli helleenisesti

älykäs, kirkas voimaluonne, joka ei hyväksynyt mitään sameata

goottilaisuutta. _Gebir_ on kuitenkin lähtöisin goottilaisuudesta

sikäli, että se perustuu erääseen _Clara Reeven_ itämaiseen tarinaan

The History of Charoba, Queen of Egypt, jonka hän oli julkaissut

teoksensa _Romaanin kehittyminen_ (The Progress of Romance, 1785)

toisen osan liitteenä (_Colvin_, s. 24). (Charoba oli kotoisin _M.

Vattierin_ käännöksestä The History of Ancient Egypt, 1666, jonka joku

arabialainen _Murtadi_ on kirjoittanut noin 1250. Southey arvosteli

Gebiriä _Critical Reviewissä_ syysk. 1799 hyvin kiittävästi. Tuo

arabialainen tarina näyttää kuuluvan — jättiläinen sortuu naisen

viekkauden uhrina — Simson-sikermään.) Ja goottilaisuudessa oli

jotakin, joka sopi Landorin kirjailijaluonteelle, leppymättömälle

tyrannien vihaajalle, nimittäin juuri sen voimahenkilöt, varsinkin

tyrannit ja niiden vastineet hengellisessä säädyssä; niinpä Kreivi

Julian, samannimisen näytelmän päähenkilö, kuuluu sukujohdoltaan

kostonhimoisiin goottilaisiin parooneihin. Mitään poikkeuksellista ei

siis ole siinä, että Landor palasi vanhuudessaan mielikuvaan, joka

hänen nuoruutensa aikana oli ollut kirjallisuudessa voimakkaasti

esillä. (_Gustav F. Beckh_: Walter Savage Landor und die englische

Litteratur von 1798-1836, 1911. Ei myönnä Landoria romantikoksi. —

_Robert Schlaak_: Entstehungs- und Textgeschichte von Landors Gebir,

1909.)

[206] Ilmestyi 1815-16. (_Georg Ellinger_: E.T.A. Hoffmann. Sein Leben

und seine Werke, 1894.)

[207] Ellinger, joka Hoffmann-elämäkerrassaan selostaa Munkin ja

Paholaisen ihmejuoman yhtäläisyyksiä, on jättänyt tämän sanallisen

samanlaisuuden mainitsematta. Kuva on kotoisin Cazottelta. (S. 300.)

[208] _Giuseppe Bortone_: Fra il voto e l'amore. Note critiche sul

Monaco del Lewis, sul Templaro dello Scott, sull' Arcidiacono dell'

Hugo, sull' Abate dello Zola, sullo Scorpione del Prévost ece. Napoli

1908. Esitykseni ja Bortonen kirjan lisäksi on vielä mainittava

_Hawthornen Tulipunaisen kirjaimen_ (The Scarlet Letter) pappi, joka

ilmeisesti kuuluu tähän samaan perheeseen, vaikkakin puhdistuneena

rikoksellisuudesta inhimillisyyteen. Tämä teos lienee kirjallisuuden

alakuloisimpia. _Estève_ on löytänyt rikollisen munkin kirjallisia

jälkeläisiä m.m. _George Sandin_ romaaneissa, Léliassa (irlantilainen

pappi Magnus) ja Mademoiselle de la Quintiniessä (Apotti Fervet).

_Eugène Suen_ suurromaanissa _Vaeltava juutalainen_ esiintyvä pappi

Rodin kuuluu tähän sarjaan.

[209] Ilmestyi _Graham's Magazinessa_ 1841.

[210] Tarkoitan tällä, että Hoffmann on saanut Medarduksen Roomanmatkan

Tannhäuser-tarinasta, joka muuten sisältää pohjaltaan saman

lemmenlankeemuksen kuin Munkkikin. Tanhäuser-tarinan ja sen toisinnot

on esittänyt m.m. _J.G. Th. Gräsze_ teoksessaan Der Tannhäuser und

Ewige Jude, Dresden, 1861 (toinen painos). Sen vaikutuksesta

taidekirjallisuuteen siinä ei puhuta.

[211] Käsittelen Vaeltavan juutalaisen tarinaa etupäässä kirjallisena

traditiona; mikä sen todellinen kansanuskomusten kuvaannollinen

alkupohja on ja onko sillä sellaista, jää tässä selvittämättä. Mikäli

tunnen, ei folklore olekaan voinut antaa siihen vielä toistaiseksi

tyydyttävää ja pätevää ratkaisua.

[212] Tietoni Vaeltavaa juutalaista koskevasta tarinapiiristä

perustuvat etusijassa _L. Neubaurin_ teokseen Die Sage vom Ewigen

Juden, sen toiseen painokseen (1893), joka ottaa huomioon aihetta

siihen saakka kosketelleen kirjallisuuden, m.m. _Gaston Parisin_

teoksen Le Juif Errant (1880), ja on, mikäli voin arvostella, tarkka ja

tyhjentävä. Edellämainittu _Gräszen_ teos, samoin kuin _Friedrich

Helbigin_ Die Sage vom "Ewigen Juden" (1874) ovat puutteellisia.

Puutteellinen on myös _Scarboroughin_ ennen mainitussa teoksessa (ss.

175-182) oleva esitys tästä aiheesta. _Charles Nisard_ antaa

teoksessaan Histoire des livres populaires ou de la littérature du

colportage, I-Il (toinen painos 1864), ens. osassa, ss. 478-494,

tietoja ranskalaisesta Ahasverus-kirjallisuudesta. Samoin _J. Scheible_

ennen mainitussa Das Kloster-teoksessaan, XII osa, ss. 428-452. _Kr.

Nyropin_ teos Den evige jöde (Fortids sägn og sange, II, 1907) on

ollut käytettävissäni. Ansiokkaan tutkimuksen L'evolution de la légende

du Juif errant on äsken julkaissut (Revue de littérature comparée,

tammi-maalisk. n:o, 1925, ss. 5-36) _Alice M. Killen_. Esityksessäni

Vaeltavan juutalaisen osuudesta taidekirjallisuuteen ovat

käytettävänäni olleet _Albert Soergelin_ teos Ahasver-Dichtungen seit

Goethe (1905), joka sisältää runsaan aineiston, ja _Theodor

Kappsteinin_ teos Ahasver in der Weltpoesie (1906), joka ei täydennä

edellisen tietoja. Soergel ei tunne Munkkia, mainiten aiheenani

olevasta kirjallisuudesta vain Wordsworthin ballaadin ja Shelleyn

osuuden Ahasverus-aiheeseen, Soergel ei liioin käsittele aihetta

ikuisesti jatkuvasta elämästä, eikä kiinnitä huomiota Schubartin

antaman kuvan klisheemäiseen toistumiseen. Tietoni vaeltajan tarinan

indialaisesta alkuperästä olen saanut _Killenin_ tutkielmasta.

[213] Kainin merkki on juutalaisten mukaan jonkinmoinen kirjoitus, joka

kuvaa ihmisten syntejä, sekä myös sarvi hänen otsassaan. Kristillisen

n.s. Aataminkirjan mukaan se olisi ollut ruumiin vapiseminen, _gemens

et tremens_, kuten Hieronymos sanoo, tahi hänen kulkuriominaisuutensa,

_vagus et profugus_. Varhaisjuutalainen ja -kristillinen tarusto

on kiinnittänyt huomiota Herran salaperäiseen tuomioon ja

pyrkinyt selittämään tuota merkkiä, pääsemättä siinä kuitenkaan

yksimielisyyteen. Herran kielto, ettei kukaan saisi kuljeksimaan

tuomittua Kainia tappaa, on ollut omiaan lähentämään Kainin tarustoa

Vaeltavan juutalaisen tarustoon. Kun Raamatussa Herran kasvojen edessä

käyneet henkilöt, kuten esim. Moses, saivat otsalleen hänen

kirkkautensa hohdetta, on tästä ehkä vähitellen kehittynyt usko, että

Herran merkki on otsalla palava valo.

Keskiajan mysterionäytelmät osoittavat, että Kainin kohtalo käsitettiin

samanlaiseksi kuin Vaeltavan juutalaisen. Viidennentoista vuosisadan

alkupuolella syntyivät Ranskassa Le Mystère de la Passion, joka on

enimmäkseen yksinkertaista Raamatun tekstiä, siellä täällä jonkin

legendan laajentamana, ja Le Mistère de Vieil Testament, joka

käsittelee Kainin kohtaloa perusteellisemmin. Herra painaa merkkinsä

Kainin otsalle, minkä jälkeen Kain lähtee loputtomalle vaellukselleen,

josta hän ei pääse, ennenkuin Herra hänet vapahtaa. Hänen täytyy

kärsiä koko maailman syntien rangaistus ja toivoo hän sen vuoksi

kuolemaa kärsimystensä lopettajaksi. Tämä tarinan sisällys on siis

sama kuin Vaeltavan juutalaisen. Englantilaisessa legendapiirissä

esiintyy Kain myöskin, kuten esim. vanhassa runomittaisessa

genesis-eepoksessa nimeltä _Cursor Mundi_, jossa Kainin kirous kuvataan

vaeltamispakoksi ja jossa Herra painaa merkkinsä Kainin otsalle.

N.s. Coventry-näytelmissä (Ludus Coventriae) Kain esiintyy myöskin,

ollen henkilö, joka ei milloinkaan uskalla katsoa ihmisiä silmiin,

ja joka, tietäen kolkon kohtalonsa, pakenee erämaahan päästäkseen

ihmisten näkyvistä. Kuten tästä näkyy, on Vaeltavan juutalaisen

tarina tutkittava Kain-tarinoiden yhteydessä, koskapa ne ilmeisesti

ovat velkaa toisilleen ja — rohkenisinko otaksua — alkuaan samoja.

Tätä ei ole edellisessä nootissa mainitsemissani tutkimuksissa

ollenkaan otettu huomioon. (_Hans Dürrschmidt_: Die Sage von Kain in

der mittelalterlichen Litteratur Englands, 1919. Ss. 11, 27, 51, 53,

54, 72, 75, 93, 101. Ei aseta Kain-tarinoita Vaeltavan juutalaisen

yhteyteen.)

[214] _Nisard_ selittää edellämainitussa teoksessaan, että Ahasverus

olisi kansanomainen väännös nimestä Cartaphilus, s.o. että kansa olisi

ottanut Raamatusta tuntemansa nimen oudon ja vaikean Cartaphilus-nimen

sijaan, koska se äänteellisesti ehkä hiukan vivahtaa siihen.

Todistettavasti nimi Ahasverus kuitenkin esiintyy ensi kerran vaeltajan

nimenä tuossa mainitussa saksalaisessa kirjassa, ja on ilmeisesti sen

kirjoittajan oma keksintö; hän oli ehkä tullut valinneeksi sen, koska

se esiintyy hyvin huomattavasti juutalaisten purim-juhlanäytännöissä.

Nimi Buttadeus on tahdottu yhdistää myös alkuperäiseen Buddhan

tarinaan, mikä tuntuu etsityltä. — _Eino Salokas_ (Maallinen

arkkiveisurunous Ruotsin vallan aikana, 1923, ss. 23-24) ilmoittaa

arkkiveisun Ahasveruksesta Suomessa; se on sisällöltään sama kuin 1602

ilmestyneen kirjan kuvaus ja on Salokkaan mukaan painettu jo 1600-luvun

lopulla, 1690-luvun keskivaiheilla. Suomalaiset kansantarinatoisinnot

palautuvat myös samaan alkulähteeseen. Turussa on J.C. Frenckellin ja

Pojan kirjapainossa 1822 julkaistu arkkiveisu nimeltä Jerusalemin

suutari. Sama järjetön loru, jolla ei ole paljoa Ahasveruksen kanssa

tekemistä, on julkaistu Oulussa, Chr. Ew. Barckin kirjap. 1828.

[215] Munkki, II osa, ss. 52-65.

[216] Mesmerismistä ja muusta myöhemmin puheeksi tulevasta salaisopista

on käytännöllisintä hakea tietoja _Lewis Spencen_ teoksesta An

Encyclopedia of Occultism. A Compendium of Information on the occult

sciences, occult personalities, psychic science, magic, demonology,

spiritism and mysticism. Lontoo, George Routledge & Sons, Ltd., 1920.

_Nisard_, I, ss. 124-186: Magie noire, magic blanche, cabale. _J.

Scheible_: Das Kloster, toinen osa. On olemassa ranskankielinen, 1826

Parisissa, M. Collin de Plancyn kustannuksella ilmestynyt Dictionnaire

infernal. Ennen mainitussa _Pitavalin_ teoksessa on esim. Urban

Grandierin kamalan historian yhteydessä (julkaistu Scheiblen teoksessa,

kolmannessa osassa) paljon magian kuvausta.

[217] _E. Cobham Brewer_: A Dictionary of Miracles Imitative,

Realistic, and Dogmatic. 1901. Theopilus-tarina ss. 94-95.

"_In a.D. 538 Theopilus was treasurer of the Church of Adana, in

Cilicia, and discharged his duties so honourably that he was elected

bishop, but declined to accept the office. Now came a great change. He

was accused to the new bishop, deprived of his office as treasurer, and

retired into private life, boiling with anger and longing for

vengeance. A certain Jew, who lived by sorcery, happened to reside in

the neighbourhood, and, working on the evil spirit of the man, induced

him to make a compact with the devil. To this end he had to abjure the

Christian faith, deny Christ and the Virgin, and sign the compact with

his blood_".

_J. Scheible_: Das Kloster, toinen osa (latinankielinen

Theophilus-runo). Kolmannessa osassa (s. 876) on facsimile Grandierin

ja paholaisen sielunkauppakirjasta.

[218] _Dr. John Campbell_: Hermippus Redivivus, or, the Sage's Triumph

over Old Age and the Grave, Lontoo 1749. Kirja on käännös tri _J.H.

Cohausenin_ Hermippus Redivivus nimisestä latinankielisestä teoksesta,

joka oli ilmestynyt Frankfurt a. Mainissa 1742. (_Johannes Meyer_:

William Godwins Romane, 1906, s. 46.)

[219] Nimi Queen Mab esiintyy _Ch. Br. Brownin_ 1799 julkaisemassa

teoksessa Edgar Huntly.

[220] Tämä ranskalainen kansantaru, joka on selostettu Neubaurin

teoksessa, on pohjaltaan sama, kuin esim. irlantilainen satu suutari

Schianesta ja suomalaiset sadut sepästä ja paholaisesta. Bonhomme

Misérin menettely on niin samanlaista kuin Melmothin, ettei heitä voi

olla rinnastamatta. (_Peter O'Leary_: Schiane, ilmestynyt ruotsiksi

1921, P.A. Norstedt & Sönerin kustannuksella.) _Nisard_ ilmoittaa

(I, ss. 405-415) ranskalaisen kansankirjasen Histoire nouvelle et

divertissante du Bonhomme Misére, oú elle a pris son origine, comme

elle a trompé la mort, et quand elle finira dans le monde, par M.

Court-d'Argent, 1824. Maturinin ajatus panna Melmoth, joka oli tehnyt

paholaisen kanssa määrä-aikaisen kaupan, siitä vapautuakseen vaeltamaan

sijaisen haussa, on liian samanlainen tämän kansantarinan kanssa,

voidakseen olla hänen omaa keksintöään. Maturinin tutkijat eivät ole

tästä huomauttaneet.

[221] Mainitsee _Cross_, s. 159. Tämä oli omituista huomiota

herättävien silmien aikaa — tuntuu kuin hypnoottisen katseen

motiivilla olisi ollut vastineensa todellisuudessakin. Goethe oli

kuuluisa tummista, loistavista silmistään, ja samoin Robert Burns —

liekehtivä, palavasti rukoileva katse oli heidän yhteinen aseensa,

jolla he vangitsivat naissydämiä. Byron oli tunnettu loistavista

suurista silmistään ja läpitunkevasta katseestaan, jota vastaan naisten

puolustuskeinot eivät riittäneet. Shelleyn suurissa, vaaleissa silmissä

kuvastui hänen aatteidensa ja avaruuden eteerinen sini. Coleridge oli

tunnettu yhtä paljon tummasta, unelmoivasta katseestaan kuin etevistä

tarinoimislahjoistaan.

[222] _Saintsbury_ kuvaa romaanin mutkallista rakennetta seuraavasti:

"_A considerable part of the book consists of a story told to a certain

person, who is a character in a longer story, found in a manuscript

which is delivered to a third person, who narrates the greater part of

the novel to a fourth person, who is the namesake and descendant of the

titlehero_". (The English Novel, s. 185.)

[223] _David Masson_: De Quincey, 1911, ss. 73 ja 161. _Spencen_

mainitussa teoksessa näyttää ruusuristiläisyyttä koskeva kirjoitus

puutteelliselta, koska siinä ei mainita Quinceyn kirjoitusta, joka on

julkaistu Massonin toimittamissa Quinceyn kootuissa teoksissa, XIII

osa, ss. 384-448. Q:n kirjoitus perustuu saksalaisen _Johann Gottlieb

Buhlen_ (1763-1821) teokseen ruusuristiläisistä ja vapaamuurareista,

joka oli ilmestynyt 1804. Q:n kirjoitus ei kuitenkaan ole voinut olla

Bulwerille muuta kuin korkeintaan herättäjänä, sillä siinä ei puhuta

juuri mitään siitä ruusuristiläisestä theurgiasta, joka on Zanonissa

pääasiana. Se on todennäköisesti kotoisin _Hermes Trismegistuksen_

nimellä kulkevista platolais-, plotinolais- ja kabbalistisista

kirjoituksista. Oli myös olemassa eräs _Solomon Semterin_ kirjoittama

teos Impartial Collections for the Hlstory of Rosicrusians (1786-1788).

[224] _Isaac D'Israeli_, lordi Beaconsfieldin isä, juutalaissyntyinen

kirjailija (1766-1848), oli julkaissut kertomuksen nimeltä Mejnour and

Leila. Lytton-Bulwer oli läheisessä suhteessa lordi Beaconsfieldiin.

[225] Tätä vanhaa ja asumattomana ollutta taloa, jonka kertoja vuokraa

ottaakseen selvää, tapahtuiko siellä mitään yliluonnollista, en voi

olla yhdistämättä _Thomas de Quinceyn Erään engl. opiuminsyöjän

tunnustuksissa_ esiintyvään lontoolaiseen rakennukseen, jossa Quincey

ylioppilaana vietti kurjuudenaikansa ja joka autiudellaan ja

kolkkoudellaan herättää hyvin samanlaisen mielikuvan kuin mikä esiintyy

Lytton-Bulwerin kertomuksessa. Molemmissa esiintyy (jälkimmäisessä

haamuna) pieni kurjuudessa elävä tyttönen, jolla ei ole jälkimmäisessä

mitään varsinaista osaa ja joka onkin ilmeisesti pujahtanut mukaan

Quinceyn kuvauksen vaikuttavaisuuden vuoksi. (_Thomas de Quincey_:

Confessions of an English Opium-Eater, ss. 152-3., Everymans L.).

Yliluonnollisesti jatkuvan elämän aihetta Bulwer-Lytton käyttää vielä

kertomuksessaan _Outo tarina_ (A Strange Story, 1862). _Scarborough_

huomauttaa ennen mainitussa teoksessaan (s. 60), että näissä esiintyisi

Balzacin vaikutusta. Tämän aiheen pohjalta on myös ymmärrettävä _Dorian

Grayn_ jatkuva nuoruus. Kuolemattomuuden aihe askarrutti myös

_Hawthornea_ (A Virtuoso's Collection) ja vilahtaa näkyviin _Poen_

kertomuksessa A Tale of the Ragged Mountains.

[226] Tässä esitykseni perustuu _Soergelin_ teokseen, jossa on laaja

kirjallisuuden luettelo. Seuraavissa huomautuksissa esimerkkeinä

mainitsemistani teoksista olen lukenut vain muutaman. _Scarboroughin_

esitys Vaeltavasta juutalaisesta (ss. 175-182) on puutteellinen, mutta

luettelee hän sen yhteydessä suuren joukon Englannin kirjallisuutta

tästä ja ikuisesti jatkuvan elämän aiheesta, jota luetteloa olen

alempana käyttänyt.

[227] Tältä aatepohjalta lähtee romantikkojen kuolemanpalvonta; ne

kuoleman tunnusmerkkien laajat kauhukuvaukset, joihin jo tähän saakka

olemme Englannin kirjallisuudessa tutustuneet, ja Melmothin käsitys

elämän taakasta ja kuoleman vapahduksesta tulkitsevat pohjaltaan samaa

kuoleman ihailua. Saksan romantikoista viljelivät kuoleman palvontaa

erikoisesti _Novalis_ ja _Zacharias Werner_. Tarvinnee tuskin

huomauttaa, että tässä esiintyy uudistuneena _Blairin_ ja _Youngin_ yön

ja kuoleman ihailu. Äärimmäisessä suunnassaan yön ja kuoleman ihailu

johti suoranaiseen nekrophilismiin, rakkauteen lemmityn ruumista

kohtaan vielä kuolemankin jälkeen. Esimerkkinä siitä on _Poen_ Berenice

ja _Wernerin_ Lied der Liebe. Tässä aihe yhtyy kansanuskon

ihmissusi- ja vampyyri-tarinoihin. Kuoleman ihailun ja nekrophilismin

yhteydessä on myös ymmärrettävä aihe rakkauden hävitysvietistä: sen,

jota rakastaa, haluaa tuhota.

[228] Esim.: _M. Heller_: Briefe des ewigen Juden, 1791; _Pasero de

Corneliano_: Histoire du Juif Errant, écrite par lui même, 1820;

_Eubule-Evans_: The Curse of the Wandering Jew, a Christmas Carol;

Charles Granville: The Plaint of the Wandering Jew; _George Croly_:

Salathiel the Immortal, or Tarry Thou Till I Come; _Lewis Wallace_: The

Prince of India; y.m.

_Viktor Rydberg_ käsittelee runoelmassaan Prometeus ja Ahasverus

Vaeltavaa juutalaista vallan, itsekkyyden ja häikäilemättömän

imperialismin edustajana, kun taas Prometeus on oikeuden, humaniteetin

ja vapaamielisyyden vertauskuva. _Anton Blanck_ on osoittanut

(Handelstidningens julnummer, 1924, kirjoitus Ahasverus — Disraeli),

että Rydberg tässä runossaan kuvaa Gladstonen ja Disraelin taistelua

siitä, oliko Englannin noudatettava humaniteetin vaatimuksia ja

huolimatta itsekkäistä etulaskelmista ryhdyttävä Venäjän liittolaisena

taisteluun Turkkia vastaan vai ei. Ahasverus—Disraelin itsekäs

etukanta voittaa. Ahasveruksen kuvassa esiintyy piirteitä Disraelin

elämästä ja mielipiteistä.

[229] Esim. _A.W. Schlegel_: Die Warnung, 1801; _A. von Arnim_: Halle

und Jerusalem, 1807; _H. Chr. Andersen_: Ahasverus, 1848; _Fr.

Paludan-Müller_: Ahasverus, 1854-62. _Z. Topelius_: Den evige studenten

(Vinterkvällar, toinen sikermä). Kirjailijan määritelmät ja kertomuksen

sisältö osoittavat, että kysymyksessä on mielikuva Ahasveruksesta.

Ylioppilas Peregrinus Müller on ulkomaalainen, puhuu kaikkia kieliä, on

puettu omituiseen, puoleksi itämaiseen pukuun; hän on miehuutensa

parhaissa voimissa, kasvonpiirteet ovat jalot ja säännölliset, mutta

väri oudostuttavan kalpea; silmät ovat suuret ja tummat, katse syvä,

hajamielinen, suruinen ja väsynyt. Hän on elänyt jo 1699 ja etsii

jotakin kuuluisaa käsikirjoitusta, jonka avulla todistaisi itse

olleensa väärässä. Hän on — kertomus kuvittelee — sama henkilö kuin

"italialainen Johannes Matheus Caryophilus", joka eli 1625:n vaiheilla.

Peregrinus Müller kuolee heti, kun on löytänyt tuon käsikirjoituksen.

(Huomauttanut minulle prof. Gunnar Castrén.)

[230] _Berthold Auerbach_: Spinoza, 1837; _A. v. Chamisso_: Der neue

Ahasverus, 1831; _B.S. Ingemann_: Blade af Jerusalems Skomagers

Lommebog, 1833. Tähän käsitystapaan perustuu myös _Oskar Levertinin_

(Legender och visor) Ahasverus, kuten ilmenee seuraavista säkeistä:

Men under tunga, svullna ögonlock

brann ögat hemskt, som var den äfven gäckad,

den sista trösten — hoppet att få dö.

— — — —

Jag juden är, som ej har fosterland

och ej har hem, förhatad allestädes,

som spott och spe välkomna vid var strand,

dit jag vid sorgens hand i landsflykt ledes...

Kuvittelee lopuksi anteeksiannon kohtauksen Jeesuksen ja Ahasveruksen

välillä.

[231] _Edgar Quinet_: Les tablettes du Juif errant, 1822; _Karl Beck_:

Fantasien am Grabe Poniatowskys, 1838.

[232] _Béranger_: Le Juif errant, 1831; _C.E.S. Norton_: The Undying

One, 1830; _Nic. Lenau_: Ahasver, 1832.

[233] _Soergelm_ Ahasverus-kirjallisuus käsittää 210 numeroa, joista

ainoastaan pieni määrä on englantilaisia; lukuun on otettava se

mahdollisuus, ettei hän ole saanut niin tarkoin selkoa englantilaisista

kuin saksalaisista ja ranskalaisista teoksista.

[234] Miltonin juhlallinen mielikuva Saatanasta on tahdottu johtaa aina

vanhimpaan muinais-englantilaiseen, kristilliseen, eli toisin sanoen

Caedmonin raamatulliseen runouteen saakka. Caedmonista, oppimattomasta

paimenesta, joka unessa sai runoilijan lahjan, kertoo Beda Venerabilis;

hän on elänyt Hildan luostarissa Streanaeshalchissa seitsemännellä

vuosisadalla (k. 680) ja Bedan mukaan sommitellut runoksi suurimman

osan pyhää historiaa. Näistä ei kuitenkaan varmuudella tiedetä

alkuperäisessä muodossaan säilyneen muuta kuin erään yhdeksän säettä

sisältävän hymnin. Mutta noin vuodelta 1000 on säilynyt laaja

käsikirjoitus tällaista "Caedmon-runoutta", jonka Francis Junius

julkaisi 1655; koska sen sisältö hyvin vastasi Bedan antamaa kuvausta

Caedmonin runoudesta, otaksui Junius sillä perusteella sen Caedmonin

sepittämäksi. Nykyajan tutkijat ovat kuitenkin osoittaneet, etteivät

nuo runot voi olla kaikki saman henkilön tekemiä; koska Caedmonia Bedan

kertomuksen mukaan jäljiteltiin jo hänen aikanaan, jäänee senkin vuoksi

ratkaisematta, sisältääkö Juniuksen julkaisu näitä ja kuinka paljon,

sekä missä muodossa siihen lisäksi sisältyy Caedmonin alkuperäisiä

tuotteita. Juniuksen julkaisussa on laaja Genesis-kuvaus, runoelma

enkelien lankeemuksesta ja ensimmäisten ihmisten viettelystä, joka on

osoitettu _Heliandin_ runoilijan tekemäksi. Koska tässä ja Kadotetussa

paratiisissa on eräitä samanlaisuuksia, nimenomaan Luciferin uhma ja

ylpeys, on jouduttu otaksumaan, että Milton olisi jotenkin saanut

selkoa Juniuksen julkaisemasta "Caedmon-runoudesta" ja että hän olisi

saanut siitä vaikutelmia. _Henry Bradley_ kuitenkin lausuu: "_The

parallels, however, though very interesting, are only such as might be

expected to occur between two poets of kindred genius working on what

was essentially the same body of traditional material_". (Encyclopaedia

Britannica.) Nämä yhtäläisyydet lienevät kuitenkin melkoiset, koskapa

ruotsalainen kirjallisuuden tutkija ja arvostelija _Urban von

Feilitzen_ (nimimerkki "Robinson"), joka erikoisesti harrasti Englannin

kirjallisuutta ja oli 1880-luvun huomattavimpia kirjallisia nimiä

Ruotsissa, oli myös tehnyt saman huomion. V. 1924 julkaisemassaan

teoksessa (_Urban von Feilitzen_, "Robinson") _Axel Forsström_ kertoo

siitä (s. 232): "_Under sitt studium av engelsk litteratur fördes

Robinson ända till Englands förste skald, den urgamle Caedmon. Det slog

honom vid läsningen av denne som 'ett litteraturhistoriskt under', att

Caedmon i sin 'titaniskt själfulle' Satan i sin paradisdikt redan i

början av 600-talet skapat en mäktig prototyp till Miltons Satan_".

Eräässä kirjeessään v:lta 1900 Feilitzen mainitsee Raleighin

Milton-kirjan puutteena sen, ettei tätä aikaisinta Saatana-mielikuvaa

ole siinä mainittu. — Caedmonista on minulle ystävällisesti antanut

tietoja professori Uno Lindelöf. — Forsströmin lause "_i början av

600-talet_" on epätarkka, sillä Caedmonin runoelmat saattoivat kai

syntyä aikaisintaan 600-luvun keskipalkoilla?

[235] Scottin suhdetta saksalaiseen kirjallisuuteen en ole unohtanut

tätä kirjoittaessani. Väite, että esim. Götz olisi lähempänä Scottin

ritareita, sanokaamme Marmionia, kuin engl. alkutyypit, tulee helposti

mieleen ajatellessa sitä, että Scott oli itse kääntänyt Götzin. Näin ei

kuitenkaan ole. Saksalaisen kirjallisuuden vaikutus Scottiin oli

lopultakin sangen vähäinen; hän ihastui siihen siksi, että hän löysi

sieltä ne samat ritari-ihanteet ja -kuvat jo valmiina kirjallisuutena,

jotka hän oli jo paljoa aikaisemmin mielikuvituksessaan haahmoitellut

Percyn ja border-ballaadien sekä Skotlannin historian ja Froissartin

kronikan perusteella. Tutustuminen Saksan ritarikirjallisuuteen ei siis

antanut hänelle erikoisempaa uutta, mutta rohkaisi kyllä häntä

yrittämään omien mielikuviensa tulkitsemista.

[236] _Hugo Hertel_: Die Naturschilderungen in Walter Scotts

Versdichtungen, 1900.

[237] Verrattava huomautukseen 148, sen lopussa olevaan Byronin

lausuntoon Kruitznerista.

[238] Tämä ilkkuva ja samalla traagillinen nauru oli etevä keksintö —

oliko se Scottin oma, en tunne —, jota romantikot käyttivät paljon.

_Maturin_ tekee siitä erikoisen piirteen Melmothille, joka

kammottavalla naurullaan kärjistää kärsimysten katkeruuden huippuunsa.

Nauru on myöskin paholaisella voitonriemunsa ilmaisukeinona. Se on myös

niitä pieniä teknillisiä temppuja, jotka tavallisesti ovat välittämässä

traagillisen sankarin mielentuskan muuttumista mielenhäiriöksi.

[239] _Karl Hoffmann_: Über Lord Byrons "The Giaour", 1898. Käsittelee

enemmän sitä, mitä persoonallista osuutta Byronilla mahdollisesti oli

Giaourin seikkailuihin, kuin byronilaista sankarityyppiä, jonka johto

ei tule riittävästi perustelluksi.

[240] Byronin kuuluisa skorpionivertaus on ehkä kotoisin _Boswellin_

Johnson-elämäkerrasta, I osa, ss. 346-347.

[241] Runoelma on tahallisesti tehty kuin sirpaleeksi, katkelmaksi,

mikä epäilemättä on johdannaista romantiikan käsikirjoituskeinosta.

[242] _Rokeby_ ilmestyi 1813; saman vuoden joulukuussa Byron sai

valmiiksi _Merirosvon_. Conrad on ilmeisesti Mortham-tyypin laajennettu

ja salamyhkäistetty toisinto. Kaukaisten merien romantiikka oli

Byronille mielenkiintoista jo oman sukuhistoriankin kannalta, sillä

hänen isoisänsä, kapteeni John Byron (1723-1786), oli hurja merimies,

joka ei löytänyt lepoa ei maalla eikä merellä ja jonka omat

kärsimyskokemukset haaksirikosta ja nälästä runoilija Byron muutti Don

Juanin kauhukokemuksiksi. Vv. 1764-1766 John Byron purjehti maapallon

ympäri. Hän oli niin tunnettu huonosta sääonnestaan, että merimiehet

sanoivat häntä "pahan ilman Jaakoksi". (_John Nichol_: Byron, 1919. Ss.

7-9.)

[243] _Curt Lotze_: Quellenstudie über Lord Byrons "The Island", 1902.

Tämän merirunoelman pohja-ajatus näyttää heränneen halusta kuvata

sitä kauhuromantiikkaa, johon merimiesten kapina antoi aihetta.

Merenkulkijakansan keskuudessa oli tällainen tapaus yleinen ja tunnettu

sekä erikoisesti kauhua herättävä, ja oli merimiesten kapinoita kuvattu

kirjallisuudessakin jo Robinson Crusoesta alkaen. M.m. oli ilmestynyt

kuvaus merimiesten kapinasta The Bounty-laivalla 1789 ja kapinoitsijain

seuraavista kohtaloista; kuvauksessa on paljon piirteitä, jotka

muistuttavat Byronin runoelmasta. Muuta aineistoa Byron sai m.m.

_W. Blighin_ teoksesta Voyage to the South Sea (1792) ja _J. Martinin_

teoksesta An Account of the Natives of the Tonga Islands (1814).

Paitsi omaa halua tällaisen aiheen käsittelyyn kiihoitti Byronia siihen

seurustelu _Trelawneyn_ kanssa, joka oli viettänyt vuosia kaukaisissa

maissa ja tiesi kertoa jännittäviä seikkailuja.

[244] _Raleigh_ lausuu Byronin suhteesta Mrs. Radcliffeen: "_And it is

a testimony to the power of her art that her fancy first conceived a

type of character that subsequently passed from art into life. The man

that Lord Byron tried to be was the invention of Mrs. Radcliffe_". (The

English Novel, s. 228.) _Saintsbury_ sanoo: "The influence on Scott is

not the least of these: but there is even a more unquestionable asset

of the same kind in the fact that the Byronic villain-hero, if not

Byron himself, is Mrs. Radcliffe's work. Schedoni did much more than

beget or pattern Lara: he is Lara". (The English Novel, s. 161.)

[245] _Hans Maier_: Entstehungsgeschichte von Byrons "Childe Harold's

Pilgrimage", Gesang I-II, 1911. Osoittaa ss. 30-31 Zelucon vaikutuksen,

ja liittää Haroldin maailmantuskan sankareihin, alkaen Timonista,

Hamletista ja Wertheristä.

[246] Pienenä osoituksena siitä, kuinka byronilaisen sankarin

kintereillä aina hiipi vanhempi romantiikka tuttuine piirteineen, on

sekin, että Manfredin kuvan syntymiseen on ilmeisesti antanut osansa

myös Vaeltavan juutalaisen tarina. Se näkyy Manfredin sanoista: "Olen

uhmannut kuolemaa, mutta alkuaineiden sodassa vedet väistyivät minusta,

ja kohtalokkaat esineet sivuuttivat minut vahinkoa tekemättä", jotka

ovat kaikua Schubartin runosta lähtöisin olevasta Ahasveruksen

valituksesta. Samaan vaikutukseen viittaavat myös seuraavat säkeet:

Nor to slumber, nor to die,

Shall be in thy destiny;

Though thy death shall still seem near

To thy wish, but as a fear;

Lo! the spell now works around thee,

And the clankless chain hath bound thee.

Nämä mielikuvat ovat kaikua Ahasveruksen tarinasta, samoin kuin

seuraavatkin:

There is a power upon me which withholds,

And makes it my fatality to live, —

— — — —

I tell thee, man! I have lived many years,

Many long years, but they are nothing now

To those which I must number: ages, ages,

Space and eternity — and consciousness,

With the fierce thirst of death — and still unslaked.

Katso huomautusta 172.

[247] _Heinrich Kraeger_: Der byronsche Heldentypus. München, 1898.

Tämän teoksen päämääränä on osoittaa, että byronilaisen sankarin

sukujohto lähinnä alkaa Karl Moorista eli siis saksalaisen romantiikan

ihmisvihaajasta. Kuten esityksestäni näkyy, olen siinä eri mieltä,

pitäen byronilaista sankaria englantilaisena, kotimaisena tuotteena.

Mielipiteeni tueksi esitän vielä sen, että Saksan kirjallisuus oli

Byronin nuoruuden aikana Englannissa yleensä aivan tuntematon; huomio

siihen alkoi kohdistua vasta sen jälkeen, kun Taylor, Scott ja

Coleridge rupesivat kääntämään sitä, mutta silloinkin hyvin

rajoitetussa piirissä. Byron luki Harriet Leen Kruitznerin v. 1802,

kuten jo on mainittu, ja tunnusti Wernerin esipuheessa sen vaikutuksen,

mutta Kruitzner saattoi kuitenkin korkeintaan elvyttää sitä tyyppiä,

joka Byronilla jo oli mielessään, ja auttaa häntä Radcliffeltä saadun

de la Motte-kuvan lopullisessa haahmoittelussa. Byron luki Ryövärit

vasta 1814. On ilmeistä ja luonnollista, että Byronin kirjalliset

mielikuvat olivat ylipäätään englantilaisia, koska hän luki

varsinaisesti vain englanninkielistä kirjallisuutta, pannen

saksalaiseen huomiota ainoastahan sivumennen. _Caroline F.E. Spurgeon_

sanoo Otranton linnaan (v:n 1807 painokseen) kirjoittamassaan

esipuheessa: "_Professor Raleigh says that the man that Lord Byron

tried to be was the invention of Mrs. Radcliffe, but surely we must go

back a little further, and give Walpole credit for the first sketch of

the dark, handsome, melancholy, passionate, mysterious hero of the

Byronic poems_". Tämä on mielestäni oikein sillä lisäyksellä, että

Walpolesta on mentävä taaksepäin aina Shakespeareen saakka. Mitään

englanninkielistä tutkimusta, joka olisi omistettu byronilaiselle

sankarille, en tunne; sellainen kuitenkin olisi vaivansa arvoinen,

sillä käsittelisihän se Englannin romantiikan mielenkiintoisinta

henkilökuvaa, jota saksalaiset perusteettomasti väittävät omakseen.

_Chateaubriandin_ René, joka ilmestyi 1802, _Senancourin_ Obermann ja

Constantin Adpolhe ovat, kuten jo on mainittu, tämän sankarityypin

ranskalaisia vastineita, osoittaen kuinka sielläkin, samojen

pyrkimysten johdosta kuin Englannissa ja Saksassa, jouduttiin

unelmoimaan yli-ihmisestä. Muistelmissaan Chateaubriand pitää Childe

Haroldia omana tyyppinään, jonka Byron oli saanut häneltä; seuraamani

linjan perusteella tämä käsitys oli aiheeton. Lopuksi huomautan, että

_Scott_ vuorostaan lainasi tyypin Byronilta, sillä romaanissa The Heart

of Midlothian on George Staunton ilmeisesti muovailtu byronilaisen

sankarin tahi ehkä mieluumminkin itsensä Byronin ja hänen (huonon)

maineensa mukaan.

[248] Byronilainen sankari on englantilaisen kirjallisuuden osuus

yli-ihmisen kehitykseen. Ajatus yli-ihmisestä, olennosta, joka

suuruutensa kautta on kaiken yläpuolella, saaden itselleen oikeutuksen

perusteista, jotka ovat tavalliselle ihmiselle käsittämättömiä, jopa

ristiriidassa hänen siveellisen ajatustapansa kanssa, on romantiikan

keksintö, johdannainen sen pyrkimyksestä päästä luomaan suuria ja

demoonisesti viehättäviä valtias-luonteita. Renesanssin ajan

yli-ihminen on Prospero, intohimoton, jalosti resigneerattu,

yli-inhimillisessä viisaudessaan yli muiden ja varsinkin yli tavallisen

eläin-ihmisen, Calibanin, kohoava haahmo. Yli-ihminen on myös Saatana,

jossa Milton kuvaa protestanttista, yli-inhimillistä kapinan ja uhman

henkeä iankaikkisuuden järkkymätöntä lainalaisuutta vastaan. Kun

klassillisuuden aika muoto-ihanteineen tukahduttaa renesanssin, katoaa

yli-ihmisen etsintä, kunnes romantiikka sen jälleen panee alkuun.

Syntyy sarja yli-ihmistyyppejä, joilla kaikilla on tuntomerkkinä

asettuminen kaiken yläpuolelle, kapina ja uhma. Englantilainen maailma

ottaa vastaan Shakespearelta menneisyyden perinnön, valaa siihen

vallankumousvuosisadan uhman ja katkeruuden, ja kehittää byronilaisen

sankarin, joka lopuksi Shelleyn Prometheuksena kohoaa Zeusta vastaan

kamppailevaksi titaaniksi. Saksa luo Götzin, sankarillisen

yksinäisluonteen, joka on täysivoimainen yli-ihminen, saavuttaen

korkeimman muotonsa Wallensteinissä. Keskiajan Faust-Merlin muuttuu

Goethen Faustiksi, valtiaaksi ja kulttuurin suureksi luojaksi, joka

johtaa suoraan Zarathustraan. (_Leo Berg_: Der Übermensch in der

modernen Litteratur, 1897. Ei mainitse byronilaista sankaria.)

[249] Kirjallisuutta haamuista: _Wilh. Ad. Paternan_ ennen mainittu

teos; käsittelee Walpolen, Reeven, Radcliffen, Lewisin, Godwinin,

Beckfordin, Sophia ja Harriet Leen, Shelleyn, Mary Shelleyn, Maturinin

ja Scottin. Pitää Vertavuotavaa nunnaa ja Alonzon haamua Lewisin

heikoimpana keksintönä. — _Scarboroughin_ ennen mainittu teos,

ss. 81-129; enimmäkseen nykyaikaisen haamukirjallisuuden luetteloa.

Molemmista näistä teoksista puuttuu täydelleen kaikki haamujen

ryhmittely tärkeimmän kauhuominaisuutensa ympärille. _C. Thürnau_:

Geister in der englischen Litteratur, 1906, sisältää tarkan luettelon

Englannin vanhemmasta haamukirjallisuudesta.

[250] _Burnsin_ Tam O'Shanteria (kirjoitettu 1790) esim. en tahtoisi

pitää varsinaisena kauhuballaadina sen vuoksi, että se on paremminkin

leikillinen kuvaus juopuneen näystä kuin vakavasti tarkoitettu

kertomus "todellisesta" haamukohtauksesta. Tekijän oma asenne on

"epäromanttinen".

[251] Valikoima Percyn ballaadeista, yhteensä tosin vain 11, joukossa

Margaret's Ghost, ilmestyi saksaksi jo 1767 Göttingenissä (_Roesel_,

ennen mainittu teos, s. 33. _H.F. Wagener_: Das Eindringen von Percys

Reliques in Deutschland, 1897.) Varsinaisesti Bürger tutustui Percyn

ballaadeihin syksyllä 1771, jolloin Hölty lainasi ne Göttingenin

yliopiston kirjastosta. (_Wagener_, s. 27. _H. Lohre_: Von Percy zum

Wunderhorn, Palaestra XXII, 1902, ss. 6-7.) Williamin haamun _Herder_

julkaisi 1773.

Kuutamossa ratsastavan kuoleman aihetta on tutkinut _Eliel Aspelin_,

joka Valvojassa 1882 ja 1883 julkaisemissaan kirjoituksissa Murheen

voima mainitsee ne säkeet, jotka Bürger oli kuullut palvelustytön

laulavan (katso myös _W. v. Wurzbach_: Gottfried August Bürger, 1900,

ss. 88-96):

Der Mond scheint hell,

Der Tod reift schnell,

Feins Liebchen, grauet's dir?

"Und warum sollt' mir's grauen?

Ist doch Feinslieb mit mir".

Sitten kirjoittaja toteaa, että tätä laulua on laulettu Espanjassa,

Italiassa, Kreikassa, Englannissa, Tanskassa ja Ruotsissa, ja osoittaa,

kuinka sen pohja-aihe, käsitys siitä, että eläväin suru häiritsee

vainajaa hänen asunnossaan, esiintyy jo muinaisten kreikkalaisten

tarinoissa ja Eddassa, Helge Hundingbanen runossa. Tiedusteltuaan runoa

Suomesta Aspelin toteaa sen tunnetuksi täällä sekä kansantarinana että

kolmisäkeisenä runona:

Kuuhut loistaa heleästi,

Kuollut ajaa keveästi,

Etkös kultani pelkää?

Sen jälkeen, kun hän tämän tutkielman kirjoitti, on Suom. Kirj. Seuran

arkistoon kertynyt runsaasti näitä toisintoja, joten nyt voidaan

todeta, että mielikuva kuutamossa ajavasta kuolemasta on ollut Suomessa

hyvin tunnettu.

Aspelinin tutkimuksen on täydentänyt professori _J. Sieber_ Valvojassa

1900 julkaisemassaan kirjoituksessa, myös nimeltään Murheen voima. Sen

mukaan esiintyy tässä runossa se arjalaisten kansojen yhteinen ajatus,

joka on mainittu jo indialaisessa Raghuvansa-runoelmassa: "Sillä

alituinen sukulaisten itkeminen polttaa vainajaa, sen tiedämme kaikki".

Lenoren aiheesta hän sanoo, että se on suorasanaisessa muodossa

yleisesti tunnettu sekä Saksassa että germanilaisen rodun itäpuolella,

Inari-joelta asti Mustalle- ja Välimerelle saakka; "sen tuntevat

suomalaiset ja slaavilaisen rodun kansakunnat, venäläiset, rutenit ja

Määrin asukkaat, samoin kroatilaiset ja slovenilaisetkin. Erinomaista

huomiota ansaitsevat epäilemättä puolalaiset muinaistarut". Kirjoittaja

osoittaa, että Puolassa oli Lenoren tapainen runo tunnettu ennen

Lenoren ilmestymistä.

Viimeksi sen on maininnut _Akseli Gallen-Kallela_ 1924 julkaisemassaan

"Kallela-kirjassa".

[252] Percyn ballaadeissa ovat tavallisia seuraavantapaiset alkusäkeet:

_As it fell out on a Pentecost day —; As it fell out on a highe holye

day —; And as it befelle on a high holiday_ —. "Brave Alonzo" on

sankarina espanjalaisaiheisessa ballaadissa "Gentle Rover".

[253] Jo aikaisemmin on huomautettu, että ruumismadot ovat käytännössä

jo Shakespearella, ja esiintyvät sitten runsaasti kauhuromanttisen

realismin mädäntymiskuvauksissa.

[254] Haamuballaadi on tullut Ruotsiin kahta tietä. Suloisen Williamin

haamun käänsi tanskaksi _Baggesen_ nimellä Ludvigs Gjenfaerd ottaen

siinä samalla huomioon piirteitä Lenoresta; tämän tanskalaisen

ballaadin mukaili ruotsiksi _Kellgren_ nimellä Fredrics Wålnad (1793),

aloittaen sillä ruotsalaisen esiromantiikan haamuballaadit. Toisen

voimakkaan sysäyksen sai haamuballaadi silloin, kun mainittu

_Kullbergin_ käännös Alonzo Urhoollisesta ilmestyi.

Kullbergin käännös, joka julkaistiin ensi kerran _Läsning i blandade

ämnen_ nimisessä lehdessä 1799 (n:o 25, s. 116), ja on sittemmin

painettu m.m. _Arvid Ahnfeltin_ teoksessa Verldslitteraturens Historia

(1886, II, ss. 125-126), alkoi seuraavasti:

En krigsman så båld och en fröken så grann

de sutto tillhop i det gröna.

De sågo med ömma begär på hvarann',

Alonzo den tappre — så kallades han,

och hon Imogene den sköna.

Kullberg ei ilmoittanut runoaan käännökseksi, vaan jätti sen omana

alkuperäisenä tuotteenaan Ruotsin akatemialle, kilpaillen palkinnosta.

Ja akatemia antoi hänelle tammikuussa 1800 Lundbladin palkinnon "på

grund av denna ballad, som förklarades vara 'af en överträffande

godhet', ja, bland dem, som förordade denna spökballad, var själfva

Leopold, gast- och skrockdiktens förklarade fiende". _Gustaf Ljungren_,

joka tästä kertoo (Svenska vitterhetens häfder, III, ss. 292-305), ei

ole itsekään selvillä, että Alonzo on käännös. Heräsipä sellainenkin

käsitys, että Kullberg, samalla kuin hän rouva Ulrika Carolina

Widströmin avulla ranskasta käänsi Munkin, sijoitti siihen tämän oman

ballaadinsa. Ljungren muuten mainitsee, että Alonzo "spreds i

afskrifter öfver landet och var länge sjelfskrifven i alla visböcker".

Tutkimuksessaan Den förromantiska balladen i Sverige (Göteborgs

högskolas årsskrift, 1912) _J. Viktor Johansson_ osoittaa, kuinka

Suloisen Williamin haamu on pohjana Ruotsin ensimmäisessä

haamuballaadissa. Kauhuballaadista sisältää esityksen _Martin Lammin_

teos Upplysningstidens romantik, I-II, 1918-1920 (II, ss. 596-597).

Osoituksena siitä, kuinka laajalti Alonzon ruotsinnos oli aikoinaan

tunnettu, voin mainita, että sen osasi alusta loppuun saakka ulkoa

merikapteeni _Alfred Ekholm_ (k. 1912) Oulussa; oli oppinut sen

nuoruudessaan Torniossa. Olen itse kuullut hänen lausuvan sen

esimerkkinä kamalasta kummitus- ja rakkauslaulusta. Kapteeni Ekholm oli

tunnettu harvinaisen hyvästä muististaan. Käännös oli Kullbergin ja

alkoi:

En riddare så båld och en jungfru så skön

De sutto tillhopa i det gröna.

Alonzo den tappre så kallades han

Och hon Imogene den sköna...

Mitä tämän kauhuballaadin leviämiseen suomen kielellä tulee, en ole

arkkiveisuista löytänyt siitä merkkiä ennenkuin vuodelta 1878, jolloin

Chr. Ew. Barckin kirjapainosta (Oulussa) ilmestyi _J. Rangisen_, erään

arkkiveisujen tekijänä paljon esiintyneen "runoilijan" laulu Selma,

sotilaan morsian. Selma ikävöipi sotaan lähtenyttä Wilhelmiään, joka

kuitenkin palaa terveenä ja kaikki päättyy hyvin. V. 1880 ilmestyi

Tampereella, Emil Hagelbergin kirjapainosta, "Neljä uutta ja suloista

rakkauden laulua", joiden joukossa Hjalmari ja Hulda, alla

nimikirjaimet O.W. G—n. Hjalmari menee sotaan ja tapaa palatessaan

Huldansa toisen omana. Hän menee Huldan häihin:

Rohkeana Hjalmari nyt astui,

Kävi sisään sotur'puvussa,

Morsiamen ruunuun kiini tarttui,

Sieppais pois, ol' Hulda vaalena.

Sulhasen ja Hjalmarin välillä syntyy taistelu ja molemmat kuolevat.

Huldakin kuolee tunnonvaivoista. Alonzon ballaadin läheisyys on siis jo

huomattavampi. Sama laulu ilmestyi 1881 Barckin kirjapainosta, mutta

eri toisintona, ja 1885 J. Simeliuksen Perillisten kirjapainosta

Helsingissä, tekijänä joku Johan Kauranen.

V. 1884 sitten Alonzon ballaadi ilmestyy alkuperäisenä käännöksenä.

Silloin nimittäin painettiin Jyväskylän kirjapainossa D. Nirosen

kustannuksella "Kolme kaunista rakkauden laulua", kirjoittaja joku O.A.

H...nen. Niiden joukossa on ballaadi Aalonksi ja Emueli. Lainaan siitä

kolme säkeistöä näytteeksi:

Oli sotilas ja sorja

Sekä neito ihana.

He istuivat illan tultua

Lähteen nurmi-reunalla.

— — —

Nyt täytyy sotaan lähteä

Mun päivän parin peräst';

Sinust' ehk' ijäks' eritä,

Siis rakkaani, jää hyväst'!

Ilta oli jo kulunut

Kello kaksitoista löi,

Kun näyn näki kutsutut,

Jotka paraillansa söi...

Seuraavana vuonna ilmestyi Tampereella, Kirjapaino Suomesta,

J. Erikssonin kustannuksella, jonkun E.K. Saarisen kirjoittamina,

"Neljä laulua", joista ensimmäisen nimi on "Petetyn sotilaan koste

pettäjä-morsiamellensa (Aalonksi ja Emueli)". Se on parempi kuin

edellinen, kuten näkyy esim. seuraavista säkeistöistä:

Oli sotapoika soria ja neito ihana,

He istuit illan tultua lähtehen reunalla.

Huokaus siinä sotilaan rinnasta kohosi,

Hän morsiantaan kaulasi ja sanoi kuiskasi:

"Mun täytyy sotaan lähteä, oi rakas kultani,

Ja sinusta pois eritä ken tiesi ijäksi,

Jää hyvästi siis rakkaani nyt tällä kerralla,

Mä tulen taasen luoksesi, jos palaan sodasta..."

— — —

Häät tuli sitten Emulin ja rikkaan paronin,

Miss' yltäisesti iloittiin, syötiin ja juotihin,

Lamput ja ruunut valaisi häähuoneen kauniiksi,

Musiikin pillit puhalsi ja vieraat tanssasi.

— — —

Mutta Aalonksin haamu saapuu:

Hän tarttui heti Emuliin ja vei sen mukanaan,

Kun hetken aikaa muistutti hänt' ensi valastaan.

Matoja juoksi kallostaan ulos ja sisälle,

Mi kauhistuksen kauhean tuotti hääväelle.

Kasvonsa oli hirviät, kuoleman kalmaiset,

Ja kätensäkin hirvitti verestä tahmaiset.

Häähuone melkein pimeni kaikkien silmissä,

Kun näköä näin kamalaa nähtihin ilmissä.

— — —

Sitten jäi suuri linnansa tyhjäksi seisomaan,

Miss' Emuli joi henkien kans petoksen maljojaan.

Hän neljä kertaa vuodessa nähtihin linnassa,

Pahojen kanssa "skoolaavan" pääkallot maljoina.

Tässä muodossa Alonzon ballaadi tuli Suomessa hyvin suosituksi ja

laajalti tunnetuksi. Lapsuuteni aikana se esim. tunnettiin

Pohjoispohjanmaalla "Nuoren sotilaan laulun" nimellä ja alkoi:

Nuori kaunis sotilas ja neito ihana,

He istuit illan tullen lähtehen reunalla...

Mun täytyy sotaan lähteä, oi rakas Hildani,

Ja sinusta pois erota kentiesi ijäksi.

Neito pettää lupauksensa ja nuoren sotilaan haamu saapuu noutamaan

häntä häätilaisuudesta, juuri kun

Musiikin pillit pelasi, hääväki tanssasi...

Ruumismadotkin oli muistettu, sillä haamusta sanottiin nimenomaan:

Matoja hänen kallostaan ulos ja sisälle...

Laulettuna valittavalla valssin sävelellä runo oli omiaan kaameasti

värähdyttämään sitä hoilaavien piikojen ja renkien sydäntä. Varmaan

en muista, näinkö sen painettuna arkkiveisuna vai kiertävänä

käsikirjoituksena. Tämä pieni lisä Alonzon vaiheisiin osoittaa

hyvin, kuinka laajalle Lewisin ballaadi oli levinnyt; eri maiden

kansanlaulu- ja arkkiveisukokoelmat varmaankin antaisivat aineksia

esitykseen tämän runon leviämisestä, joka kenties on ollut

kansanomaisempi ja suositumpi kuin itse Lenore.

Kömpelö suomenkielinen käännös on julkaistu kirjakauppias _Joh. K.

Lindstedtin_ toimittamassa arkkiveisu- ja kansanlaulukokoelmassa

Laululipas; se on merkitty siinä "vanhaksi lauluksi Agricolan

ajoilta"(!).

Alonzo-ballaadissa samoin kuin Lenoressakin saattaisi muuten sanoa

esiintyvän jonkinmoista misogynistä henkeä, sillä onhan sekä Imogenen

että Lenoren rangaistus lukijan mielestä liian kova heidän rikokseensa

verraten. Sen kautta, että Imogene niin pian suostuu uuteen sulhoon,

tämä ballaadi liittyy ikivanhaan tarinaan Efeson matronasta, — aihe,

jota Lewis käsitteli runossaan The Soldier's Gravt (julkaistu

Baron-Wilsonin elämäkerrassa, I, s. 251). Katso _Yrjö Hirnin_

kirjoitusta Hjalmar Crohns: Den trolösa hustrun i två medeltida

sagosamlingar (Argus 1912, n:o 24, Korta anmälningar).

Myös Suloisen Williamin haamu on tunnettu Suomessa arkkiveisuna, josta

muistan seuraavan säkeistön:

Ja haamu se seisoi ovella,

Huokaillen kolkutti.

Marianna se ovensa avasi

Tulla sisälle Wilhelmin.

Alkuperäistä en kuitenkaan tavannut vielä "Aalonksinkaan" vuosilta,

joten se luultavasti on myöhäisempi.

Salokkaan ennen mainittu teos ei ulotu ajassa kyllin kauas nykyisyyteen

voidakseen antaa selvityksen kauhuromanttisen ballaadin leviämisestä

Suomeen arkkiveisuina tahi muuten.

Varhaisempi kuin haamuballaadi näyttää suomen kielellä olleen

viettelijäballaadi, jonka alkujuurena on _Bürgerin_ Des Pfarrers

Tochter von Taubenhain. Tämän runon vaikutuksen alaisena syntyi m.m.

1809 _Franzénin_ Förföraren, jotapaitsi hänen 1793 ilmestynyt runonsa

Den gamle knekten on saanut siitä kaukaisia vaikutelmia. Bürgerin runon

käänsi _Kullberg_ 1795. Kaikua tällaisesta runoudesta ovat esim. 1835

Frenckell & Pojan Helsingissä painama Risti Iidan haudalla eli Ida ja

Frans Alfred, jota sitten Barck Oulussa ja Londicer Vaasassa paljon

levittivät. Se on suomennos _Charlotte Bergerin_, synt. Cronhjelm,

sentimentaalisesta ballaadista Korset på Idas graf. (Julkaistu m.m.

laulukirjassa Svenska sångstycken, toimittaja Axel Ivar Ståhl, uusi

painos, toimittaja Birger Schöldström, 1892.) Värssy siitä on eksynyt

Seitsemään veljekseen. Sen alkupohjana on Den gamle knekten.

Ylipäätään on romanttinen arkkiveisurunous suomen kielellä paljoa

myöhäsyntyisempää kuin muualla Euroopassa ja lukumäärältään ja

aiheiltaan köyhää. Jos edellisen lisäksi mainitsemme arkkiveisut

Wilhelmi ja Emma, Pista ja Ilona, Albert ja Maria, ja Merimiehen

eli Stralsburgin laulu, ovat tärkeimmät jo tulleet luetelluiksi.

Murha- ja onnettomuuslaulut sekä lukemattomat asevelvollisuus- ja

uskollisuuslaulut keisarille ovat tukahduttaneet sen syntymisen ja

leviämisen.

[255] Tässä en ota huomioon Gaston de Blondevilleä, jossa haamu

esiintyy niin ilmissä ja erikoisuudetta, että hän on yhtä tavallinen

kuin kuka muu toimiva henkilö tahansa; surmaapa hän turnajaisissa

vastustajansakin kuin rautaan puettu ritari ainakin.

[256] Scott käyttää haamuja lisäksi seuraavissa teoksissaan: The

Antiquary, Anne of Geierstein, The Fortunes of Nigel, Wavertey, The

Bride of Lammermoor. Avenelin valkoinen lady kuvastuu _Topeliuksen_

Ljungarsin sadussa.

[257] _Brandl_, joka Coleridgen elämäkerrassa (ss. 209-217) laajasti

selvittää Vanhan merimiehen synnyn, huomauttaa tästä, joka kuvaavasti

yhdistää tämän kuuluisan runon aikansa kauhuromantiikkaan.

[258] Coleridge ja de Quincey käyttivät opiumia, Poe paloviinaa ja

Hoffmann viiniä. Kaikkien neljän tuotannossa on huomattavissa

keinotekoista mielikuvituksen kiihoitusta.

[259] Ilmestyi _Southern Literary Messengerissä_ 1835; _Lauvrière_

pitää sitä Poen huomattavimpiin tuotteisiin kuuluvana — un

chef-d'oeuvre. (Ennen mainittu teos, s. 80.)

[260] Lucifer on tullut kirjallisuuteen Raamatun ja kristillisen

taikauskon mukana, saaden varsinkin suuren merkityksen juutalaisuudesta

periytyneessä kabbalismissa ja sen yhteydessä kukoistaneissa

salatietojen, magian, alkemian ja astrologian eri haaroissa. Miltonin

mielikuva Saatanan valtakunnasta ja eri arvoisista perkeleistä, joita

on niin paljon, että ne kykenevät muodostamaan suuren armeijan,

perustuu keskiajan demonologiaan, joka oli laaja ja yksityiskohtainen,

vanhoihin platolais-gnostillisiin perintätaikuuksiin pohjautuva

"tiede". Lucifer on siis ikivanha, itämaisesta taikauskosta Vanhaan

Testamenttiin ja siitä kristinuskoon periytynyt pahan henki. Kun sitten

18:nnellä vuosisadalla itämaiset tarinakokoelmat tulivat Euroopassa

tunnetuiksi, kuten jo on mainittu, toivat ne tullessaan kuningas

Salomon ympärille ryhmittyneen satuhenkien, hyvien ja huonojen

"genioiden", "djinnien", joukon, siten uudelta puolelta rikastuttaen

romantiikan mahdollisuuksia tässä suhteessa. Kolmantena lähteenä

romantiikalla oli kansantietous ja sen lukemattomat eri henget ja

hengettäret. Paholaisen historia, katso _Arturo Graf_: Naturgeschicte

des Teufels (ilman vuosilukua, italialainen alkuteos ilmestynyt 1889).

Monipuolinen kuvaus paholaisen historiasta. _Spencen_ usein mainittu

teos.

[261] Varhaisromantikot käsittivät yleensä paholaisen kovin

"aineellisesti", pysyen keskiaikaisissa legendain mielikuvissa. Vielä

Southey on tällä asteella. Hänelläkin esim. on rikki helvetin ja sen

ruhtinaan tunnusmerkillisimpänä tuoksuna.

[262] Tämä on _Spencen_ mukaan Luciferin alkuperäinen, hänen

enkelikaudeltaan periytynyt ulkomuoto. _Milton_ kuvaa häntä

seuraavasti:

And now a stripling Cherub he appears,

Not of the prime, yet such as in his face

Youth smiled celestial, and to every limb

Suitable grace diffused; so well he feigned.

Under a coronet his flowing hair

In curls on either cheek played; wings he wore

Of many a coloured plume sprinkled with gold,

His habit fit for speed succinct, and held

Before his decent steps a silver wand.

(Paradise Lost, säkeet 636-643.) Lewisin Lucifer oli siis tässä

muodossa kotoisin Miltonilta.

[263] Viittaan _Scarboroughin_ teokseen, jossa m.m. Hoggin ja Rosa

Matildan mainitut kirjat on selostettu. Kootuissa teoksissaan, runoon

liittyvässä nootissa, Southey väittää paholaisen ajomatka-aihetta

omaksi keksinnökseen.

[264] _Brandl_ vertaa (ss. 222-228) Geraldinea Spenserin Duessaan ja

Christabelia Unaan; Spenserin ritari olisi Christabelin isä, josta

taisteltaisiin. Yhtäläisyys onkin huomattava ja tukee sitä se yleinen

sadunomainen ilmapiiri, joka on Christabelin leimana. Toiselta puolen

on, kuten sanottu, kauhuromanttinen linnapiirre niin voimakas ja

tutunomainen — Brandl ei pane siihen kylliksi huomiota —, että

Geraldine voidaan myös yhdistää Coleridgen oman ajan demoonisiin

naisolentoihin. Puhuessaan Christabelin linnasta Brandl sanoo: "Der

Schauplatz der zweiten Scene, das Schloss, stammt aus der

Radcliffe'schen 'Romance des Waldes'", mikä osoittaa, ettei

kauhuromantiikan päänäyttämön yleisyys ja vallitseva asema ole ollut

kirjoittajalle selvillä. _Heinrich von Kleistin_ näytelmässä Kätchen

von Heilbronn oleva Kunigundan kylpykohtaus, jota Kätchen joutuu

näkemään, voimatta kertoa, mitä oli nähnyt, muistuttaa Geraldinen

riisuutumiskohtauksesta. Kleistin näytelmä ilmestyi 1810, Christabel

oli kirjoitettu aikaisemmin, mutta julkaistiin myöhemmin. Muutenkin on

Kunigundan tulolla linnaan ja hänen vaikutuksellaan linnan herraan

yhtäläisyyksiä Christabelin juonen kanssa.

[265] Selitys-yritykset eivät onnistu; Coleridge todennäköisesti halusi

välttää kaikkea tarkoittelua, "albatrossin ampumisen moittimista", ja

ryhtyi kirjoittamaan satua, jättäen sen kesken. Hänen "vihreä

käärmeensä" on kotoisin Shakespearelta, näytelmästä Kuten haluatte,

jossa "vihreä, kullattu käärme" on unessa kietoutunut kaulan ympärille.

Albanyn herttua Kuningas Learissa sanoo puolisoaan "kullatuksi

käärmeeksi". Tumman ladyn ballaadista (The Ballad of the Dark Ladie,

1799), ja siihen kuuluvasta johdanto- ja välirunosta (Introduction ja

Love) näkyy lisäksi, että Coleridgen mielikuvitus askarteli näinä

aikoina laajemminkin aiheessa, jossa päätekijänä on lempi. Rakkaus

(Love) osoittaa, että hänen mielessään on ollut kuva naisesta, joka

lemmenlumolla valtaa ihailijansa täydellisesti orjakseen, kohdellen

häntä ynseästi siihen saakka, kunnes on myöhäistä häntä pelastaa.

Säkeistö

There came and looked him in the face

An angel beautiful and bright;

And that he knew it was a Fiend,

This miserable Knight! —

osoittaa mielestäni demoonisen naisen kuvan olleen lähellä. Kuitenkin

näiden katkelmien päämotiivi: onnettoman ja tuhoisan lemmen orjaksi

joutuminen, ja sen käsittelytapa vie ne lähemmäksi rouva Holden

lemmenpiiriä kuin raakaa, keksittyä demoonia. Tähän piiriin ilmeisesti

kuuluu _Keatsin_ ballaadi La belle dame sans merci, joka ei ole muuta

kuin Tannhäuserin kertomus olostaan rouva Holden luona:

She took me to her elfin grot,

And there she wepr and sighed full sore,

And there I shut her wild, wild eyes

With kisses four.

And there she lulled me asleep,

And there I dreamed — ah! woe betide!

The latest dream I ever dreamed

On the cold hill's side.

[266] Tapahtui Genevessä 1816, heinäkuun 10 p:n iltana. "_Byron recited

the lines in Christabel about the lady's breast, when Shelley suddenly

started up, shrieked, and fled from the room. He had seen a vision of a

woman with eyes instead of nipples_". (_Symonds_: Shelley, ss. 90-91.)

[267] _Milton_: Paradise Lost (säkeet 647-653 ja 666-670):

Before the gates there sat

On either side a formidable Shape.

The one seemed woman to the waist, and fair,

But ended foul in many a scaly fold,

Voluminous and vast — a serpent armed

With mortal sting. —

The other shape —

If shape it might be called that shape had none

Distinguishable in member, joint, or limb;

Or substance might be called that _shadow_ seemed;

For each seemed either — _black it stood as Night_.

Nämä jälkimmäiset varjo-olennon kuvaukset uudistuvat Poen ja

Lytton-Bulvverin mainituissa teoksissa.

[268] Christabel julkaistiin painosta vasta 1816, mutta oli sitä ennen

tullut tunnetuksi kirjallisissa piireissä käsikirjoituksesta. _Walter

Scott_ oli lukenut sen ja saanut siitä huomattavia vaikutelmia

Viimeisen runojan lauluun, m.m. sen yleispiirteen, että henkilöiden

kohtaloista määräävät yliluonnolliset voimat. Linnan rouva ja hänen

noituuskammionsa on kaikua Matildasta, Geraldinesta ja haamulinnasta.

[269] _Dante Gabriel Rossetti_, jonka mielilukemista m.m. Englannin

varhaisromantiikka oli, sai Branksomen rouvasta ja hänen

noituuskammiostaan aiheen runoonsa Rose Mary (1871), jossa esikuvan

mukaan berylli-kiven pahat henget määräävät henkilöiden kohtalosta.

Ilman Scottin välitystä hän peri suoraan Coleridgeltä Geraldinen,

demoonisen naisen, luoden hänestä Lilithin, joka juutalaistarinan

mukaan oli Aatamin ensimmäinen puoliso. Runossa Eden Bower Lilith

pyytää käärmeeltä tämän muotoa itselleen voidakseen kostaa Aatamille ja

Evalle:

O my love, come nearer to Lilith!

In thy sweet folds bind me and bend me,

And let me feel the shape thou shalt lend me.

Tällä naisella, jonka jäsenten ympäri käärme kietoutuu, Rossetti on

tahtonut kuvata naisen demoonista ja vaarallista viehätysvoimaa. Tästä

sai saksalainen maalari Stuck aiheensa tunnettuun Synti-nimiseen

tauluunsa. (_William M. Rossetti_: The Collected Works of Dante Gabriel

Rossetti, I-II, 1897, esipuhe, s. 28: "_Any writing about devils,

spectres, or the supernatural generally, whether in poetry or in prose,

had always a fascination for him; at one time, say 1844, his supreme

detight was the bloodcurling romance of Maturin, Melmoth the

Wanderer_". — _Kurt Horn_: Zur Entstehungsgeschichte Dante Gabriel

Rossettis Dichtungen, 1909, s. 79, 83.) Rossettin suhdetta

kauhuromantiikkaan selvittää osaltaan sekin, että _Byronin_

matkaseuralainen ja lääkäri 1816, englantilais-italialainen _Polidori_,

oli hänen enonsa; R. varmaankin lapsena kuuli hänestä kotonansa

kerrottavan ja tunsi hänen kirjansa. Katso seuraavaa huomautusta. —

_Villiers de L'Isle-Adam_, katso huomautuksessa 181 mainittua _A. von

Kraemerin_ tutkimusta.

[270] Sellaiset aiheet kuin Vertavuotava nunna, joka öisin saapuu

kiduttamaan uhriaan, Matilda, joka viettelee uhrinsa kadotukseen, ja

Geraldine, ovat jo eräiltä puoliltaan vampyyri-ajatusta lähellä.

Vampyyri on ihminen, joka lähtee haudastaan imemään verta elävistä

ihmisistä, ja kuuluu alkuaan, kuten nimikin osoittaa, slaavilaiseen

tarinapiiriin. Byron tutustui tähän uskomukseen Kreikassa, ja

vilahdutti sen näkyviin Giaourissa. Hän mietiskeli tätä aihetta,

koskapa ryhtyi kirjoittamaan siitä kertomusta samaan aikaan kuin Mary

Shelley Frankensteiniä. Se jäi kuitenkin kesken, mutta täydensi sen

hänen lääkärinsä Polidori, julkaisten sen 1819. Siinä on kertomuksen

päähenkilö, lordi Ruthwen, kansanuskomuksen mukainen verenimijä.

Byronilaisen sankarin kalpeus ja hänen erikoinen katseensa saattaa olla

hienolta osaltaan kaikua vampyyrin vainaja-ominaisuudesta. Aihe lopuksi

kehittyy siihen, että salaperäiset miehet ja naiset, jotka ovat

turmioksi vastakkaiselle sukupuolelleen, saavat jonkinmoista vampyyrien

leimaa. (_Spencen_ ennen mainittu teos; _Scarborough_, ss. 158-166,

luettelee joukon englanninkielisiä, myöhempiä teoksia, joissa on

käytetty vampyyri-aihetta.) Tämän aiheen kaikua kuvastuu _Stevensonin_

kertomuksessa _The Body-Snatcher_ ja hänen romaaninsa _The Master of

Ballantrae_ lopussa, jossa demooninen Ballantrae kuolee ja haudataan,

mutta haudasta kaivettuna vielä avaa silmänsä; hänelle oli annettu

tainnuttavaa lääkettä. _Hugon_ Han d'Islande on myöskin vampyyriperheen

jäseniä.

[271] _Otto Rank_: Das Inzest-Motiv in Dichtung und Sage. Grundzüge

einer Psychologie des dichterischen Schaffens. (Leipzig ja Wien, 1912).

Rank lähtee psykoanalyyttisen metoodin mukaan siitä Sigismund Freudin

väitteestä, että lapsuudessa pojan kiintyminen äitiin ja tyttären isään

merkitsee tiedottoman sukupuolivalinnan esiintymistä, ja että

täysikasvuisena ilmenevä kauhu tällaista suhdetta vastaan on tuon

aikaisemman tunteen torjumista. Tämän perusteella Rank sitten erittelee

m.m. Hamletin ja Don Carloksen; Schillerin draamatuotannossa olisi

hänen mukaansa pohjamotiivina pojan viha isää vastaan. Esityksestäni

ilmenevä torjuva asenne tätä ajatussuuntaa kohtaan tarkoittaa Rankin

teosta.

[272] _John Tillotson_ (1630-1694), Canterburyn arkkipiispa,

uskonnollinen kirjailija. Walpole kertoo tästä Salaperäisen äidin

jälkikirjoituksessa. Hän kieltää itse muistaneensa Heptameronin

kertomusta. _Montague Summersin_ mainitussa esipuheessa käsitellään

laajasti sukurutsausaiheen esiintymistä Englannin kirjallisuudessa.

[273] _Goethe_ kuitenkin kosketti incestum-aihettakin, tehden sen,

hienolla ja lukijan tunteita ymmärtävällä tavalla: hän sijoittaa sen

vanhan harpunsoittajan kohtaloon, poistaen siten aiheen räikeyden

suurentamalla välimatkaa, ja saavuttaa sillä tarkoituksensa, nim.

vanhan soittajan elämäntarinan traagillisen ja surumielisen värityksen.

_Chateaubriand_ käsittelee Renéssä veljen ja sisaren välistä eroottista

tunnetta.

[274] Aiheen varsinaisena käyttämisenä ei voi pitää sitä, että

kirjailija, kuten Scott The Antiquaryssa, antaa jonkun henkilön

uskotella toiselle, että tämä on tietämättömyydessään joutunut

incestum-suhteeseen.

[275] _Ralf Milbanke, Earl of Lovelace_: Astarte. A Fragment of Truth

concerning George Gordon Byron, Sixth Lord Byron. New Edition with many

additional Letters by Mary, Countess of Lovelace, 1921. S. 58: "_So

Lady Byron wrote on her own responsibility, in conformity with the

urgent advice of Wilmot and Mrs. Villiers, and announced what she knew.

Augusta did not attempt to deny it, and in fact admitted everything in

her letters of June, July, and August 1816_".

Nämä kirjeet on julkaistu ss. 213-215 (kesäk. 6 p.), 219-220 (kesäk. 22

p.), 223-225 (heinäk. 3 p.), 232-235 (heinäk. 15 ja 16 p.), 241-244

(heinäk. 20 ja 23 p.), ja 249-251 (elok. 5 ja 9 p.) Mutta se, joka ei

edeltäpäin ole vakuutettu Byronin ja rouva Leighin syyllisyydestä, ei

voi huomata, että näissä kirjeissä myönnettäisiin juuri mitään.

Päinvastoin niitä lukiessa herää ajatus, että Mrs. Leigh kauhulla

välttää moista asiaa, jonka esittämistä hän on voinut pitää kälynsä

sairaalloisuuden ilmauksena. Mitään vakuuttavaa todistusvoimaa ei

liioin ole Byronin kirjeellä Mrs. Leighille Venetsiasta (ss. 81-83,

maalisk. 17 p. 1819), sillä sen kiihkeän sävyn ei tarvitse merkitä

muuta kuin kotimaataan ja ainoata rakastamaansa henkilöä

kaipaavan ihmisen orpoudentunnetta. Lukuunottamatta saksalaisia

psykoanalyytikolta ovat kirjallisuuden historioitsijat yleensä

kieltäytyneet tulemasta vakuutetuiksi Byronin syyllisyydestä, s.o. he

eivät ainakaan lausu siitä positiivista mielipidettä, vaan korkeintaan

siteeraavat arkaluontoisimmat kohdat yllämainituista kirjeistä; niin

tekee esim. _Emmanuel Rodocanachi_ Byron-teoksessaan (1924);

verrattakoon myös _J.V. Lehtosen_ kirjoitusta Valvoja-Ajan heinäkuun

numerossa 1924 nimeltä _Lordi Byronin jälkimaine_, jossa hän osoittaa

syytöksen edelleen olevan riittäviä näytteitä vailla. Jotkut, kuten

esim. _Per Hallström_, (Levande dikt, 1814, Byron-figuren, ss. 95-123),

pitävät taas asiaa täysin selvitettynä. Juridisesti pätevää todistusta

ei löydy, ja kannanotto asiassa on aina subjektiivista: toiset haluavat

uskoa Byronin rikokselliseksi, toiset eivät. Lordi Lovelacen kirja on

muuten sävyltään Byronille vihamielinen; hän on ryhtynyt tehtäväänsä

puhdistaakseen iso-äitinsä mainetta, johon liittyy se omituinen,

kaikista selityksistä huolimatta selittämätön tosiasia, että hän,

vaikka syytti kälyänsä tällaisesta luonnottomuudesta, kuitenkin eli.

hänen kanssaan ystävällisissä suhteissa. Sitä pulmaa ei Astarte-kirja

selvitä. Katso myös _G. Åman-Nilsson_: Lord Byron och det sekelgamla

förtalet. 1915. "_Inom svensk litteratur och press hava på senare tider

röster hörts, avkunnande den domen, att 'Byron-mysteriet' nu vore

definitivt uppklarat... De studier, jag sedan ganska länge bedrivit i

den kring lord Byrons namn uppvuxna litteraturen, ha emellertid

bibringat mig en alldeles motsatt uppfattning_". Tämä tarkoittanee m.m.

yllämainittua Hallströmin kirjoitusta, joka ylimielisen varmuutensa ja

farisealaisen tuomioleimansa vuoksi vaikuttaa vastenmielisesti.

Byronia koskeva incestum-syytös on käsitettävä myös hänen aikansa

englantilaisen maailman tavattoman ahdasmielisyyden valossa: Byron ei

ollut ainoa, jota tällaisesta syytettiin: Beckfordista juoruttiin

samanlaista. Incestum-epäilykset olivat ilmassa yhtä hyvin kuin

kirjallisuudessa. René sisältää suurin piirtein saman mysterion kuin

Manfred. Hautaan hoippuva klassillisuus, eli kuluneen vuosisadan pimeä

vanhoillisuus, ei voinut ymmärtää, kuinka kirjallisuudessa saatettiin

käsitellä moisia aiheita, ellei katkera katumus ajanut kirjailijoita

omakohtaisiin tunnustuksiin. Romantiikan kolkoin mysterio projisioitiin

kirjailijain yksityiselämään.

[276] On varottava, ettei Shelleyn ja hänen isänsä suhdetta käsitetä

väärin runoilijaan kohdistuvan yksipuolisen ihailun vuoksi. Shelleyn

elämäkerta osoittaa, ettei hän ollenkaan ymmärtänyt eikä koettanutkaan

ymmärtää isäänsä, vaan pitäen jo nuoruudesta saakka eriskummallisella

sitkeydellä kiinni teorioistaan ja niiden johdonmukaisesta

toteuttamisesta — siitähän tosirunoiljat usein tunnetaan — osoitti

olevansa kokonaan vailla tavallista elämäntaitoa ja vierautui siksi

isästään, joka aikansa ja ympäristönsä kannalta arvosteltuna olisi

ollut aivan yliluonnollinen ihminen, jos hän olisi voinut poikansa

edesottamisia täydellä hyväksymisellään siunata.

[277] "_Liebesglühendes Suchen nach einem vollkommenen Seelischen, das

seiner Einbildungskraft als Weib erscheint, ist, dunkler oder klarer

bewusst, der Grundantrieb seines Dichtens_". (_Otto Maurer_: Shelley

und die Frauen, 1904, s. 35.) Tekstissä siteerattua Alastorin kohtausta

lukiessa muistuu mieleen _Gustaf Frödingin_ runo En morgondröm.

[278] Teos painettiinkin tällä nimellä, mutta kustantaja Ollier rupesi

pelkäämään juuri tämän sisaruussuhteen tekemää vaikutusta eikä

levittänyt teosta tässä muodossa. Muutamia kappaleita — kuinka paljon,

ei tiedetä — ehdittiin kuitenkin myydä. (_Symonds_: Shelley, s. 97.)

[279] _Laonin ja Cythnan_ alkuperäisen esipuheen lopussa oli

seuraava kappale, joka sitten poistettiin (julkaistu täydellisenä

Forman-painoksessa, I, ss. 85-98):

"_In the personal conduct of my Hero and Heroine, there is one

circumstance which was intended to startle the reader from the trance

of ordinary life. It was my ohjeet to break through the crust of those

outworn opinions on which established institutions depend. I have

appealed therefore to the most universal of all feelings, and have

endeavoured to strengthen the moral sense, by forbidding it to waste

its energies in seeking to avoid actions which are only crimes of

convention. It is because there is so great a multitude of artificial

vices, that there are so few real virtues. Those feelings alone which

are benevolent or malevolent, are essentially good or bad. The

circumstance of which I speak, was introduced, however, merely to

accustom men to that charity and toleration which the exhibition of a

practice widely differing from their own, has a tendency to promote_.

[Tähän paikkaan Shelley on lisännyt seuraavan alahuomautuksen: 'The

sentiments connected with and characteristic of this circumstance have

no personal reference to the writer'.] _Nothing indeed can be more

mischievous, than many actions innocent in themselves, which might

bring down upon individuals the bigotted contempt and rage of the

multitude_".

[280] _Ernest Sutherland Bates_: A Study of Shelley's Drama The Cenci,

1908. "_The Cenci is a work of art; it is not coloured by my feelings

nor obscured by my metaphysics_". (S. 19.) Batesin kirja ei syvenny

incestum-aiheeseen. — _Wilhelm Wagner_: Shelleys "The Cenci". Analyse,

Quellen und innerer Zusammenhang mit des Dichters Ideen, 1903. Tekijä

sanoo s. 10: "_Hier begegnete Shelley seinem Lieblingsthema, einem von

ihm oft bekämpften Gegner, der Tyrannei. Er fand hier die Tyrannei in

ihren verschiedensten Gestaltungen, die politische, die kirchliche und

die häusliche Tyrannei_". Tästä en ole tullut vakuutetuksi.

[281] Southey tutustui Gebiriin ensi kerran matkallaan Portugaliin

keväällä 1800. Sen tekijästä hän ei silloin tietänyt mitään. Hän oli jo

tällöin julkaissut Wat Tylerin ja Joan of Arcin sekä kirjoittanut

Madocin, joten hänen mieltymyksensä tavatessaan tuntemattomalla taholla

samanlaista sankarillista myytti-epiikkaa on helposti ymmärrettävissä.

(_Edward Dowden_: Southey, s. 67.)

[282] Esimerkiksi _Arthur Symonds_: The Romantic Movement in English

Poetry, 1909, ss. 148-160. Esittämääni näkökantaa Southeyn osuudesta

romantiikan valoisaan sankari-ihanteeseen en ole huomannut

Southey-kirjallisuudessa ja jää se kokonaan omalle vastuulleni.

[283] Southeyn nuhteettomuus oli hänen onnettomuutensa, sillä se

vaikutti tavallaan yhtä ärsyttävästi kuin Byronin "paheellisuus"; se

näyttää ärsyttävän vieläkin, päättäen _Symondsin_ lauseesta

(edellämainittu teos, s. 152): "_What renders Southey so irritating as

a man, for ali his virtues, is his conscious rectitude_". Southeyn

harrastus kohdistui niin kokonaan kirjallisuuteen (käytännöllisenä

pakkona tarve ansaita oman ja Coleridgen perheen elatus), ettei hänelle

jäänyt aikaa sellaiseen, mikä olisi inhimillisten heikkouksien

esiintymisellä tehnyt hänet jälkimaailmalle "sympaattisemmaksi". Hän

oli jyrkkä ja suoraviivainen mies, joka esim. väitteissään halveksi

sellaisia lievennyksiä kuin "luullakseni", "mielestäni" j.n.e. Hän otti

kyllä vastaan hovirunoilijan, mutta ei aatelisarvoa; Scott teki

päinvastoin. Edellinen tuotti tuloja, jälkimmäinen menoja.

[284] Shelley on ilmeisesti saanut vaikutelmia Southeyltä ja asettuu

hän Islamin kapinallaan Southeyn rinnalle fantastisen itämaisen

eepoksen viljelijänä. Hän luki ihaillen Thalabaa, joka monessa

suhteessa tuntuu Islamin kapinan alta. Runoelmansa esipuheessa hän

sanookin: "_I have avoided, as I have said before, the imitation of any

contemporary style. But there must be a resemblance, which does not

depend upon their own will, between all the writers of any particular

age. They cannot escape from subjection to a common influence which

arises out of an infinite combination of circumstances belonging to the

times in which they live... And this is an influence which neither the

meanest scribbler nor the sublimest genius of any era can escape; and

which I have not attempted to escape_". Shelley ilmeisesti on itse

tietoinen runoelmansa kuulumisesta siihen lajiin, jota Southey edusti.

[285] Esimerkiksi The Antiquaryssa esiintyvä, suurta kunnioitusta

nauttiva kerjäläinen Edie Ochiltree, jonka saattaa sanoa juontavan

sukujuurensa Odysseiasta saakka; hän istuu sukupuussa samalla oksalla

kuin Runebergin "den aktade tiggaren Aron". Tällainen tärkeä

sivuhenkilö, milloin kerjäläinen, milloin palvelija — joskus

mustalainen, kuten Quentin Durwardissa — esiintyy Scottin joka

romaanissa.

[286] Caleb Williams, ennen mainittu painos, s. 107.

Salapoliisiromaaniin nykyaikaisessa merkityksessä on tästä kuitenkin

vielä pitkä matka sikäli, että Williamsin halu saada selville isäntänsä

rikos on sairaalloista uteliaisuutta, ilman muuta tarkoitusta.

Kirjailija esittää sekä Falklandissa että Wiiliamsissa sielullisesti

sairasta ihmistyyppiä, henkilöitä, joilla sellaiset henkiset

ominaisuudet kuin arkuus hyvästä maineestaan ja uteliaisuus, ovat

kehittyneet heidän koko elämäänsä määrääviksi, ohi siveellisten

velvoitustenkin.

[287] _Lillie Deming Loshe_: The Early American Novel, 1907. S. 30:

"_It is from Godwin that Brown received the impulse to write the first

American novels that possess any real meritmerit_". S. 32: "_They sought a

pian to improve and secure human happines and looked to William Godwin

as the inspired highpriest of political wisdom_". Godwin sai puolestaan

vaikutuksia Brownin Wielandista, kuten _Mandevillen_ esipuhe osoittaa.

[288] Amerikallakin oli Lewisinsä, eräs _William Dunlap_, joka näihin

aikoihin teki Saksan kirjallisuutta tunnetuksi Amerikassa, m.m.

kääntämällä Kotzebuen näytelmiä. (_Loshe_, s. 32.)

[289] _Brownin_ teokset, joita en ole saanut luettavakseni, ovat

_Loshen_ mukaan seuraavat (mainitussa _Bjurmanin_ Poe-tutkimuksessa

oleva esitys on puutteellinen): Wieland, or the Transformation (1798);

Arthur Mervyn (1799); Edgar Huntly or Memoir of a Sleep Walker (1799);

Ormond, or the Secret Witness (1799); Jane Talbot (1801); Clara Howard,

or the Enthusiasm of Love (1801). Wieland on tehty Caleb Williamsin

mukaan; vainottu on nainen, Clara, ja vainooja eräs salamyhkäinen

muukalainen Carwin, joka vatsastapuhujana matkaansaattaa pöyristyttäviä

tunnelmia ja tekoja. Arthur Mervynin tyranni Welbeck on tavallinen

rikollinen, jonka esiintyminen ja toiminta kuitenkin herättää pelkäävää

kunnioitusta; kirjan kauhu rakentuu keltakuumeen kuvauksille. Ormond on

tyranni, joka luottaen oman persoonallisuutensa voimaan halveksii

"lakeja ja asetuksia", ja kääriytyen mysterion vaippaan herättää

teoillaan ja luonteensa ristiriidoilla pelkäävää kauhua; hänen

elämänaatteensa on uuden ihanneyhteiskunnan perustaminen jonnekin meren

taakse. Jane Talbot ja Clara Howard eivät ole kauhuromaaneja; ne on

kirjoitettu kirjeromaanin muotoon; _Loshe_ sanoo niistä (s. 49): "_The

author's intention was to make them women of a newer type, to let

them speak and act and love for themselves, relying on their own

judgement_", mikä on Godwinin oppia. Edgar Huntlyn esipuheessa

(_Loshe_, s. 69) Brown lausuu: "_It is the purpose of this work... to

exhibit a series of adventures growing out of the conditions of our

country, and connected with one of the most common and wonderful

diseases of the human frame. One merit the writer may at least claim:

that of calling forth the passions and engaging the sympathies of the

reader by means hitherto unemployed by preceding authors. Puerile

superstitions and exploded manners, Gothic castles and chimeras, are

the materials usually employed for this end. The incidents of Indian

hostility and the perils of the western wilderness are far more

suitable... These, therefore, are, in part, the ingredients of this

tale_". Brown onkin indiaaniromaanin perustaja.

[290] Ilmestyi _The Dollar Newspaperissa_ 1843.

[291] _Friedrich Depken_: Charakter und Technik der Detektivnovelle,

1914. Toteaa sivulla 29 Doylen riippuvaisuuden Poesta. Katso

myöskin _Olaf Homénin_ teosta I marginalen (1917), kirjoituksia

Detektivlitteraturen (s. 142), Fader Brown (s. 154), ja Rymmare och

fasttagare (s. 165).

[292] _Arno Schneider_: Die Entwickelung des Seeromans in England im

17. und 18. Jahrhundert, 1901. Käsittelee pääasiassa vain Defoeta ja

Smollettia. Robinson Crusoe jäänyt mainitsematta. Meriromaanin velkaa

kauhuromanttiselle runoudelle ei selvitetä.

[293]. Jo ennen Poen tuotantoa nostaa meriromaanin maineeseen

amerikkalainen _James Fenimore Cooper_ (1789-1851) teoksillaan The

Pilot (1823), The Red Rover (1828), The Water Witch (1830), The Two

Admirals (1842) ja Wing and Wing (1842). Hänen rinnallaan on mainittava

_Frederick Marryat_ (1792-1848), jonka kaikki romaanit, luvultaan yli

30, käsittelevät merielämää ja meriromantiikkaa. Teoksellaan The

Phantom Ship (1839) hän toi kirjallisuuteen Vaeltavan juutalaisen

merellisen vastineen, Lentävän hollantilaisen. Heidän aikanaan esiintyi

useita muitakin tämän alan viljelijöitä. Myöhemmistä on mainittava

_W.H.G. Kingston_ (1814-1880), _Charles Kingsley_ (1819-1875), _Charles

Reade_ (1814-1884) ja _R.L. Stevenson_ (1850-1894) y.m. (_Karl

Richter_: Die Entwicklung des Seeromans in England im 19. Jahrhundert,

1906. Mainitsee Defoen ja Smollettin, mutta siirtyy heistä suoraan

Cooperiin, puuttumatta välillä olevaan meriromantiikkaan.) _Ch. N.

Robinsonin_ teos The British Tar in Fact and Fiction (1909) kuvaa

tarkoin, miten englantilaista merimiestä on esitetty Englannin sekä

taide- että muussa kirjallisuudessa. Tuoreena esimerkkinä

merirosvoromantiikan jatkuvasta elinvoimasta saattanee mainita _James

Matthew Barrien_ nuorisokirjan Peter and Wendy (1911), suomennettu

nimellä Pekka poikanen.

[294] Esim. _M.R. James_: The Mezzotint; _Mrs. Nesbit_: Grim Tales;

_E.F. Benson_: The Judge's House; _Le Fanu_: An Account of Some Strange

Disturbances in Aungier Street.

[295] Verrattava huomautusta 270.

[296] Verrattava huomautusta 289.

[297] _Mrs. Shelley_: Frankenstein or the Modern Prometheus, 1817.

(Käyttämäni painos ilman vuosilukua, kustantaja George Routledge &

Sons, Limited, Lontoo.) Johdannossaan tekijä kuvaa sitä saksalaista

haamukirjallisuutta, jota he Sveitsissä ollessaan lukivat, ja joka

aiheutti Frankensteininkin kirjoittamisen: "_There was the History of

the Inconstant Lover, who, when he thought to clasp the bride to

whom he had pledged his vows, found himself in the arms of the pale

ghost of her whom he had deserted_", mikä viittaa vertavuotavan nunnan

tapaiseen tarinaan. (Katso huomautusta 143.) Frankensteinin luoma

hirviö kärsii luonnottomuutensa aiheuttamasta yksinäisyydestä, inhosta

ja vainosta (s. 190): "_There was none among the myriads of men that

existed who would pity and assist me; and should I feel kindness

towards my enemies? No: from that moment I declared everlasting war

against the species_..."

[298] Verrattava huomautusta 180. Siinä selostettuun kirjalliseen

suuntaan kuuluvat vielä _Charlotte Smith_, _Turnee_ (1749-1806)

ja hänen romaaninsa Desmond (1792, kirjeromaani), The Old Manor House

(1793) ja The Banished Man (1794), jotka kaikki esittävät

vallankumouksellisia aatteita; _Elizabeth Inchbald_ (Simpson,

1753-1821), vallankumoukselliset kertomukset A Simple Story (1791)

ja Nature and Art (1796); ja _Amelie Opie_ (Alderson, 1769-1853),

romaani Adeline Mowbray (1804). Tämän jälkeen luonnollisista syistä

vallankumoushenkinen kertomus tyrehtyy, ollen sammuksissa aina vuoteen

1830 saakka, jolloin _Bulwer-Lytton_ julkaisi yhteiskunnallisen

romaaninsa _Paul Clifford_, todistukseksi vielä elossa olevalle

Godwinille siitä, etteivät tämän humanitääriset aatteet olleet

herenneet vaikuttamasta. Yhteiskunnallis-humanitäärinen romaani kohoaa

pian tämän jälkeen suureen merkitykseen _Charles Dickensin_ tuotannon

kautta.

[299] Southeyn yhteiskunnallinen "ohjelma" oli _Dowdenin_ mukaan

(s. 155) hänen vanhemmalla iällään m.m. seuraava: valtion koulut;

halvan ja hyvän kirjallisuuden levittäminen, hyvin järjestetty

siirtolaisuus; suurkaupunkien köyhälistölasten erikoinen huoltaminen;

protestanttisten sairaanhoitajattarien kasvatus ja sairaaloiden

perustaminen; säästöpankkien perustaminen; raipparangaistuksen

poistaminen armeijasta ja laivastosta, paitsi äärimmäistapauksissa;

köyhäinhoitolakien uudistaminen; metsästyslakien muuttaminen; rikoslain

muuttaminen vähentämällä kuolemanrangaistuksia; tehdaslakien

muuttaminen edullisemmaksi työväelle ja lasten työn estämiseksi;

yleisten töiden toimeenpano hätäaikoina; maan hankkiminen työväelle.

Tästä päättäen ei Southeyn huudettu "vanhoillisuus" ole ollut muuta

kuin vallankumouksellisista nuoruudenhaaveista vapautunutta tervettä

järkeä, joka kohdisti parannusvaatimuksensa olevissa oloissa

esiintyviin kipeisiin epäkohtiin; hänen ei voi sanoa syvemmässä

mielessä rikkoneen niitä nuoruutensa ihanteita vastaan, joissa oli

ollut asiallista pohjaa. Tietämättömäksi jää, miksi Byronin ja Shelleyn

radikalismi olisi muuttunut, jos he olisivat saaneet elää Southeyn

ikään.

[300] Talvella 1811-1812. Southey lausui hänestä: "_Here is a man at

Keswick who acts upon me as my own ghost would do. He is just what I

was in 1794_". (_Dowden_, ss. 121-124.) Kolme vuotta myöhemmin Shelley

lähetti Alastorin Southeylle. Landor ja Southey tutustuivat vasta 1808,

tullen elinaikaisiksi ystäviksi. Byroniin Southey tutustui 1813:

"_Southey finding in Byron very much more to like than he had expected,

and Byron being greatly struck by Southey's 'epic appearance'_".

(_Dowden_, s. 172.)

[301] _Sidney Colwin_: Landor, 1909, s. 223. Landor ihaili Shelleyn

runoutta, mutta ei välittänyt paljoa Wordsworthista.

[302] Verrattava huomautusta 38. Itämainen romantiikka jatkui

voimakkaana; Vathekin jälkeen siihen kuuluvat joko kokonaan tahi osaksi

_Coleridgen_ Kubla Khan ja Lewti; _Southeyn_ Thalaba, The Curse of

Kehama ja Roderick; _Landorin_ Gebir ja Count Julian; _Scottin_ The

Vision of Don Roderick, The Bethroted, The Talisman, Ivanhoe, Count

Robert of Paris ja The Surgeon's Daughter; _Byronin_ itämaiset

runoelmat; _Shelleyn_ The Revolt of Islam; _Bulwer-Lyttonin_

nuoruudenrunoelma Ismael; _Washington Irvingin_ Alhambra; _Disraelin_

Alroy, y.m.

[303] Etevässä pikkukaupunkikuvauksessaan Cranford (1853) _Elisabeth

Gaskell_ asettaa huvittavalla tavalla Johnsonin Dickensin rinnalle

osoittaen, kuinka täydellisesti edellisen tyyli oli vanhentunut — niin

kokonaan, että tekijätär saavuttaa voimakkaan humoristisen vaikutelman

vain siteeraamalla Johnsonia. Tämän pyhyyden häväistyksen oli

aloittanut jo ennen mainittu _Barrett_, joka Sankarittaren X:ssä

kirjeessä pilkkaa Johnsonin tyyliä, esim. seuraavasti:

"_Debarred by my secluded life from copying the polished converse of

high society, I have at least endeavoured to avoid the vulgar

phraseology of low; and to discuss the very weather with a sententious

association of polysyllabic ratiocination_".

[304] Tältä kannalta romanttinen jännitys- ja kauhukirjallisuus on

sopivaa valaisua n.s. esteettiselle täydennysteorialle. _Dubosin_

mukaan (_K.S. Laurila_: Estetiikan peruskysymyksiä, 1918, s. 398) taide

on "elämän täydennyksenä ja puuttuvan todellisuuden korvauksena siten,

että se yleensä tyydyttää henkisen toiminnan tarvetta, jota todellisuus

ei aina riittävästi eikä kyllin monipuolisesti tyydytä, ja poistaa

siten toimettomuuden aiheuttaman tyhjyyden ja ikävän tunnetta. Tätä

henkisen toiminnan tarvetta tyydyttää taide tarjoomalla tilaisuutta

mieltäkiinnittäviin, mutta samalla pohjaltaan vaarattomiin

tunne-elämyksiin. Taiteen tarjoamat tunne-elämykset ovat vaarattomia,

koska me tiedämme, että ne jännittävät ja semmoisina luonnostaan

voimakkaita mielenliikutuksia herättävät tapahtumat ja elämänkuvat,

joita taide esittää, eivät ole todellisia, vaan ainoastaan todellisten

tapahtumain ja ilmiöiden jäljennöksiä". Jos nyt ajattelemme, mikä on se

mielentila, jota ensimmäisenä ja kaikille yleistajuisena kaivataan

yksitoikkoisuuden ja ikävän tunnelman haihduttamiseksi, niin tulkitsee

sen parhaiten sana "jännitys". Alkeellisimmassa muodossaan, esim.

taistelun ja kilpailun aiheuttamana, se on kaikkien tunnettavissa,

sellaisenkin, joka on aivan kykenemätön tajuamaan esim. taiteessa

esiintyvää hienon ja jalostuneen "jännityksen" viehätystä. Näinpä siis

kirjallisuus, joka päätehtävänään viljelee tuollaista alkeellista

vaaran, taistelun, takaa-ajon, yliluonnollisuuden, peloittavien

tapahtumain ja näkyjen sekä rakkauden jännitystä, vetoaa tällä kaikista

laajimpaan piiriin, antaen sille todellisuuden korvaukseksi juuri sitä

jännitystä, jota se kaipaa. Tästä saa selityksensä myös se, miksi

tällainen alkeellinen jännityskirjallisuus on aina ollut laajalle

levinnyttä ja suuren yleisön erikoisesti suosimaa. Se, ettei esim.

varsinainen korkeampi taidekirjallisuus, sellainen, joka rakentuu

sielunelämän hienostuneemmille jännityspuolille, nauti tällaista

suosiota, johtuu nimenomaan siitä, ettei se enää korvaa alkeellisen

jännityksen kaipuuta.

[305] The Silence, ilmestyi 1839 _The Gentleman's Magazinessa_.

[306] _Helene Richter_ (ennenmainittu teos, ss. 160-172) luokittelee

kauhuromantiikan seuraavasti: I yliluonnolliset tapahtumat; II

jännittävät tapahtumat ja salaperäiset, arvoitukselliset luonteet,

ilman yliluonnollista. Suggestion ehtoa kauhun syntymiselle ei mainita.

[307] Tältä pohjalta koko kauhuromantiikka muodostaa ikäänkuin kokeilua

_Edmund Burken_ teorialla. Burken mukaan (_K.S. Laurila_, ennen

mainittu teos, s. 145) "kaikki mikä on omansa herättämään tuskan ja

vaaran mielikuvia, t.s. kaikki, mikä on jollakin tavoin peloittavaa,

peloittaviin asioihin liittyvää tai pelon tavoin vaikuttavaa, on ylevän

vaikutelman lähteenä". Kun peloittava uhkaa meitä suoranaisesti, on se

pelkästään tuskaista, mutta muuttuu ilahduttavaksi, "kun se vain

herättää meissä tuskan ja vaaran mielikuvia meidän olematta

todellisessa vaarassa". Jos nyt ajattelemme kauhuromantiikkaa, kuinka

se joka kohdassa pyrkii suggeroimaan lukijassa jännitystä, pelkoa ja

kauhua, ja kuinka se täysin tajusi esim. vuoristomaiseman jylhän

kauneuden, viljellen kaikkia "subliimin" tunnustettuja aiheuttajia,

kuten myrskyä, ukkosta, vuoriputouksia, ilmojen kotkaa, kuutamoa,

suuria, ristiriidoissa kamppailevia luonteita j.n.e., täytyy sanoa,

että tässä on kysymys Burken pelko- ja subliimiteoriasta käytännössä,

alkupohjana Dubosin korvausteoria. Burken teos (A Philosophical Inquiry

into the Origin of our Ideas on the Sublime and Beautiful, katso _John

Morley_: Burke, 1923, s. 12) ilmestyi jo 1756, ja on epäilemättä

teoreettinen tutkielma niistä kahdesta päätunnelmasta, joihin

kauhuromantikot pyrkivät, nimittäin pelosta ja subliimista, eli "kauhua

herättävästä kauneudesta". Hänen kirjansa oli varmaankin tunnettu

kirjallisissa piireissä, tulkiten sitä heräävää romantiikan

ajatustapaa, joka jo silloin oli ilmassa, eikä todennäköisesti ole

aivan syytön niihin pelon ja subliimin kokeiluihin, joihin Walpole ja

muut kauhuromantikot pian ryhtyivät.

[308] Pidän tarpeellisena huomauttaa, että käyttäessäni sanaa

"traagillinen" olen tarkoittanut yleensä järkyttävää kohtaloa ja syvää

murhetta, tahtomatta esittää täsmällistä kantaa traagillisuuden

käsitteestä.