vanha kiertäjäpoika, joka ei ollut tottunut suuria summia pitelemään.
Muut matkavalmistukseni olivat pian suoritetut. Kaikki vaatteeni panin
päälleni, sillä niitä Jumala paratkoon ei ollut paljon. Matkalaukun
virkaa teki pieni mytty, joka sisälsi rouvan antaman pyyheliinan, sekä
muutamia voileipiä matkaa varten. Siinä kaikki!
Sunnuntaiaamuna lähdettiin matkalle Helsingin etelä-satamasta. Sinne
oli kokoontunut rahtimiehiä pitkä karavaani, kokonaista toistakymmentä
hevosta, kaikilla vankat kuormat tapetteja Ricksin tapettitehtaalta.
Ilma oli kaunis vaikka kylmä, aurinko paistoi täydellä terällä
valkoiselle lumiaavikolle, niin että oli vaikea nähdä eteensä.
Pian olimme sivuuttaneet Viaporin ja sitä ympäröivät saaret ja
edessämme oli silmänkantamattoman laaja lumiaavikko.
Ensimmäinen levähdyspaikkamme oli pieni kalastajamökki Sipoon
ulkosaaristossa.
Illemmällä kiristyi pakkanen. Vastaan puhalsi pureva viima. Nyt
vasta huomasin kuinka puutteellinen vaatetukseni oli ja kuinka
kevytmielisesti olin lähtenyt näin vaivaloiselle jäämatkalle. Mutta
tässä ei auttanut itku eikä valitus.
Oli jo ollut kauan pimeä, kello taisi olla yhdeksän seuduissa,
kun vihdoin saavuimme määräpaikkaan, kalastajamökille Porvoon
ulkosaaristoon. Talo, johon yövyimme oli mäkitöyräällä, liki meren
rantaa, niin että hevoset olivat riisuttavat jäälle, jossa ne
peitettiin vällyillä ja loimilla.
Sitten kiivettiin mäen rinnettä taloon. Väki oli juuri levolle
menossa kun toistakymmentä viluista matkamiestä lappautui tupaan.
Rannikkoasukkaat olivat varmaankin tottuneet tällaisiin yövieraisiin,
koska nurkumatta toivat pari olkilyhdettä makuutilaksi lattialle.
Illallista syötyämme kellistyimme koko seurue olkilyhteille. Ei
kestänyt kauan ennenkun kuului joka taholta äänekästä kuorsausta
ilmaisten että miehet olivat nukkuneet.
Minulle vain ei tullut unta, olin liiaksi rasittunut päivän
ponnistuksista, sillä pitääkseni itseäni lämpimänä olin kävellyt
kymmeniä virstoja hevosten perässä.
Luultavasti olin hetkeksi nukahtanut kun heräsin ovenkäyntiin.
Kyytimieheni, joka näkyi olevan joukon johtaja, oli käynyt hevosia
katsomassa. Hän herätti miehet ja sanoi ulkona olevan niin kovan
pakkasen että hevoset paleltuvat, jollei heti lähdetä matkaa jatkamaan.
Miehille tuli sen kuultuaan kiire saada matkatamineensa kuntoon.
Lähtiessään tuvasta jätti jokainen viisikopeikkasen pöydälle maksuksi
yösijasta. Rantaan ehdittyäni olivat kaikki siellä jo lähtövalmiina.
Oli vielä pimeä, kello taisi olla viiden korvilla. Minä puolestani
olin kovin uninen ja väsyksissä vielä eilisestä ponnistuksesta.
Jalkani olivat niin kankeat että tuskin jaksoin siirtää niitä
paikoiltaan. Onneksi kyytimiehelläni sattui olemaan matkassa kahdet
lammasnahkaturkit. Nähdessään surkean tilani tuli hänen kai minua
sääli, koska riisui toiset turkit päältään ja kietoi minut niihin kuin
pienen lapsen sekä asetti istumaan paperikuorman päälle.
Nyt ei ollut enää pelkoa paleltumisesta. Vähitellen alkoi päiväkin
sarastaa ja kohtapa aurinko saapuisi avuksi.
Unohtumaton näky todella oli auringonnousu jääaavikolla. Loistavan
sädekehän ympäröimä tulipunainen pallo kohosi majesteetillisena
verkalleen jääreunan takaa taivaanlaen korkeuteen.
Rahtiukot sanoivat että tulee lumipyry, koska aurinko nousee
"pyhimyssäteet päässä".
Karavaanin kulku oli hidasta, kun kuormat olivat suuret ja raskaat.
Juhlallista hiljaisuutta jääaavikolla ei häirinnyt muu kuin hevosten
tahdikas astunta ja tiukujen vieno helinä. Väliin tuli vastaan leveämpi
railo. Silloin täytyi riisua hevoset valjaista ja antaa niiden vapaasti
loikata railon ylitse ja kuormat hilattiin miesvoimalla jälestä.
Askel askeleelta katkeaa taival. Itäisellä taivaanrannalla häämöttää jo
keidas, nimittäin toinen levähdys- ja syöttöpaikka. Hevosetkin tietävät
sen ja jouduttavat askeleitaan.
Saari, johon nyt saavuimme, oli isonpuoleinen. Asukkaat olivat
suomeapuhuvia, sillä olimme jo sivuuttaneet ruotsalaisen asutuksen
rajan. Talo oli siisti, punaiseksi maalattu ja muutoin hyvinvoivan
näköinen.
Talossa oli entiseltään toinen rahtikaravaani, joka kulki
päinvastaiseen suuntaan kuin meidän. Rahtimiehet olivat kaikki tuttavia
keskenään. Siinä sitä sitten pakistiin ja kyseltiin kuulumisia
kummaltakin puolelta sekä jutun höysteeksi juotiin kahvia monta
pannullista. Väkijuomia en nähnyt rahtimiesten ollenkaan käyttävän.
Aurinko oli jo liukunut hyvän joukon alamäkeä, ennenkun taas olimme
taipaleella.
Seuraavaksi yöksi oli aikomus ehtiä Tammioon. Päivä rupesi hämärtämään,
aurinko oli jo aikoja sitten vaipunut jääreunan taa. Minua rupesi
hirveästi väsyttämään. Kiedoin turkit paremmin ympärilleni, kiipesin
jälkimmäisen kuorman päälle ja asettuen siihen niin mukavasti kuin
mahdollista, koetin pysytellä valveilla, mutta väsymys sentään voitti.
-- Näin unta että olin Hämeen takamailla, lapsuuteni kodissa. Äitini
tuli pirtin ovella vastaani ihmetellen, missä niin kauan olin viipynyt.
Vastasin olleeni vieraalla maalla, niin etten ole ennen ehtinyt tulla.
Kysyin miksi äiti ei ollut lämmittänyt pirttiä, vaikka tiesi minun
tulevan kotiin. "Ei ole ollut aikaa, kun on täytynyt kaiket päivät olla
kartanon töissä", vastasi äitini.
Hän kehoitti minua nousemaan lavalle, siellä kai olisi vielä vähän
lämmintä. Kiipesin vanhoja tuttuja portaita parvelle ja asetuin sinne
levolle. Mutta parvi rupesi huojumaan sinne ja tänne, lauta laudan
perästä putosi alas, viimein ei ollut kuin yksi kapea lauta, mutta
sekin irtaantui, ja minä vierähdin lattialle. -- Silmieni auettua
huomasin makaavani lumihangella.
Herättyäni olin vielä niin unenpökerryksissä etten heti muistanut missä
olin.
Ponnahdin pelästyneenä pystyyn ja huomasin saapuneemme saaren
läheisyyteen. Tie ei ollut enää niin tasaista kuin jäällä, sentähden
olin pudonnut kuormalta.
Hevosia ei näkynyt, mutta tiukujen helinä kuului läheisestä metsästä.
Sieppasin turkkini kainalooni ja lähdin juoksemaan perässä.
Toisella puolella mäkeä oli rahtimiesten majatalo, laajojen peltojen
ja niittyjen ympäröimänä. Siellä rahtilaiset pihalla jo riisuivat
hevosiaan, kun minä ankarasta juoksusta hengästyneenä heidät vihdoinkin
saavutin.
Talonväki oli illallishommissa kun toistakymmentä nälkäistä ja viluista
rahtilaista työntäytyi sisään. Kuka pyysi ostaa suolakalaa, kuka
leipää, kuka kauroja ja heiniä. Kaikki kelpasi väsyneille matkamiehille.
Tuvassa oli useampia verkkopukkeja, joista näkyi että talossa
maanviljelyksen ohella myöskin kalastettiin.
Illallista vähän haukattuamme oikaisimme väsyneet raajamme pehmoiselle
olkivuoteelle.
Yöllä nousi ankara lumipyry, niinkuin rahtiukot olivat aamulla
ennustaneet. Se tukkosi kaikki tiet niin umpeen että olimme pakoitetut
viipymään talossa puoleen päivään asti. Keskipäivällä, kun lumisade
vähän helpotti, läksimme taipaleelle, koettaen kinosten halki pyrkiä
eteenpäin. Emme olleet kulkeneet montakaan virstaa, kun pyry uudelleen
yltyi, ja tällä kertaa niin rajuna, ettei nähnyt eteensä kuin muutaman
sylen verran.
Jouduimme tukalaan asemaan. Ei voinut kulkea eteen- eikä taaksepäin.
Tuisku peitti kaikki jäljet. Ei ollut muuta neuvoa kuin seistä
paikallaan ja odotella pyryn taukoamista. Onneksi oli pakkanen
lauhtunut, muutoinhan olisimme muuttuneet jäätönkiksi tässä lumi- ja
jääerämaassa.
Illan suussa taukosi pyry. Nyt ei ollut muuta neuvoa kuin pyrkiä
hätäsatamaan, johonkin luotsi- tai kalastajamökkiin.
Rahtimiehet tiesivät hiukan sivulla tiestä, pienessä lahden poukamassa
löytyvän vähäisen kalastajamökin. Sinne lähdimme nyt kahlaamaan syvässä
lumessa, pimeän tähden kun oli enää mahdoton jatkaa eteenpäin.
Kalastajan asunto oli ahdas tällaiselle miesjoukolle, mutta sopu sijaa
antaa, sanoo sananlasku. Lattia oli niin täynnä matkamiehiä että tuskin
kämmenen leveyttä siitä oli vapaana.
Tuvassa oli iso leivinuuni, minulle vanha tuttu jo Hämeestä. Kiipesin
uunin päälle, siellä oli ainakin lämmin maata vaikka kylkiluita vähän
pakottikin. Tämä oli viimeinen yö, jonka kalastajien luona vietimme.
Yleensä huomasin että saaristolaiset ottivat rahtilaiset ylen
ystävällisesti vastaan. He tiesivät että nämät eivät mitään ilmaiseksi
pyytäneet, vaan että heillä oli rahaa millä maksaa, kun vaan
kalastajilla oli jotain myytävää.
Seuraavana päivänä -- se oli jo keskiviikko -- läksimme hyvissä ajoin
yrittämään eteenpäin. Kulku olikin nyt helpompaa kun lumi suojan ilman
tähden oli ehtinyt painua.
Puolenpäivän tienoissa tulimme tienhaaraan, jossa vietettiin pieni
erojaisjuhla. Miehet panivat tupakaksi ja hevosille annettiin kauroja
välipalaksi. Tässä oli karavaanin määrä hajota kolmeen osaan, yksi
lähti Koiviston salmen kautta Pietariin, toinen Uuraan tietä Viipuriin.
Minun kyytimiehelläni taas oli kotonaan toimitettava jotain tärkeitä
asioita, jonkatähden me suuntasimme matkamme suoraan maihin päin.
Erotessaan päättivät miehet kokoontua seuraavana tiistaina Pietarissa
talvipalatsin kohdalle Nevan jäälle, josta sitten taas yhdessä
lähtisivät paluumatkalle Helsinkiin.
Minä ja isäntäni läksimme suorinta tietä Säkkijärven Kallolaan, missä
hänen kotitalonsa oli.
Vasta iltamyöhällä saavuimme perille. Emäntä otti meidät ystävällisesti
vastaan ja minut vietiin heti porstuakamariin, jossa tarjottiin
tervetuliaiskahvit.
Talossa oli kolme poikaa. Kyytimieheni oli vanhin veljeksistä,
kaikki kolme olivat naimisissa ja asuivat vaimoineen lapsineen
isossa, yhteisessä pirtissä. Ja hyvin he siinä näkyivät sopivankin,
jokaisella perhekunnalla kun oli oma rajoitettu nurkkansa. Kanat ja
kukot tepastelivat vapaasti ympäri huonetta, laskien sinne tänne
puumerkkinsä. Vaimoväki hoiti tavallisesti kaikki kotityöt, miehet kun
alituisesti olivat rahdinajossa.
Seuraavana aamuna lähti nuorin veli viemään paperikuormaa Viipuriin.
Isäntäni jäi kotiin, niinkuin jo mainitsin, asioitansa järjestämään.
Olin talossa vieraana kokonaista kaksi päivää. Sillä ajalla sen
haltijat kestitsivät minua parhaansa mukaan. Emäntä toi pöytään
kaikkea, mitä talossa löytyi. Ikävä vain että minulla ei ollut varaa
palkita heidän vieraanvaraisuuttaan. Eivätkä ne kunnon ihmiset sitä
vaatineetkaan, he pitivät sitä velvollisuutenaan, kun matkani vähän
viivästyi heidän tähtensä.
Lauvantai-aamuna, ennen kukonlaulua, olimme jo matkalla Venäjän
pääkaupunkia kohden. Ja nyt sitä kuljettiinkin oikein herroiksi!
Levännyt valakka juoksi niin että lumi tuprusi ympäri reen.
"Dragomannini" vakuuttikin että jos tätä menoa mennään niin ollaan
illalla Pietarissa.
Puolenpäivän seuduissa häämöttivät edessämme Kiuskerin ääriviivat,
eikä kestänyt kauan ennenkun olimme Suomenlahden vilkkaimmalla
talvikalastusalueella.
Siinäpä oli elämää ja liikettä! Luuli melkein tulleensa jonkun pienen
kaupungin markkinatorille.
Kalastajien telttoja oli jäällä riveissä niinkuin ruiskykkiä
maanviljelijän pellolla. Rivit ulottuivat niin pitkälle kuin silmä
kantoi.
Jää oli jaettu suuriin sarkoihin ja saroilla oli rivissä kalastajien
nuotta-apajat. Välimaalla vilisi kauppasaksoja, jotka tekivät
kalakauppoja. Jäällä oli isot hailikasat jokaisen nuotta-apajan
vieressä. Ostajasaksat ajelivat ristiin rastiin ja tekivät
tarjouksiaan, kalojen hinnat vaihtelivat aina sen mukaan, kuinka suuri
saalis oli ollut sinä päivänä. Kun ostaja sai reslansa täyteen Ahtolan
hopealta hohtavia asukkaita, peitti hän ne likaisilla niinimatoilla ja
antoi mennä huristaa Pietaria kohden, jossa ne seuraavana päivänä jo
olivat venäläisten herkkusuiden pöydällä.
Koivistolla syötimme hevosta viimeisen kerran, sieltä ajaa vilistimme
Kronstadtia kohden. Pimeä ennätti meidät, ennenkun saavuimme "Pietarin
avaimen" kohdalle. Linnoituksesta ei pimeän tähden muuta eroittanut
kuin mustat hahmoviivat.
Kaikesta näkyi että oli tultu suurkaupungin läheisyyteen. Jäällä
oli rivissä lyhtytolppia yhtä taajassa kuin siihen aikaan Helsingin
kaduilla. Kauppakojuja oli jäällä vähän päästä. Niissä oli kaupaksi
vehnäleipää, teetä sekä kaikenlaista rihkamaa.
Erääseen kojuun mekin poikkesimme teetä juomaan. Sinne meni minun
viimeinen viisikopeekkaseni. Mutta sitä en surrut, olinhan kohta
matkani määrässä, jossa kultakasat minua odottivat -- niinkuin luulin.
Oli jo pimeä, kun ajoimme Nevan jäätä. Rannat molemmin puolin
lainehtivat yhtenä valomerenä, lyhtytolppia oli niin taajassa että
pitemmältä matkalta näytti niinkuin kaupungissa olisi ollut ilotulitus.
Ajoimme suoraan Viipurborgin puolelle. Siellä oli majatalo, jota
nimitettiin "Suomen kortteeriksi".
Kortteeri, johon jouduimme, oli suuri avara huone, ihmisvilinää täynnä,
niinkuin jossakin markkinahallissa. Siellä kuuli kaikkia muita kieliä,
mutta hyvin vähän suomea. Mahorkan savua oli niin paksulta, ettei
voinut nähdä yhdestä nurkasta toiseen.
Sisäänastuessa sattui silmään ensiksi katossa käryävä öljylamppu, joka
näkyi olevan valmis nukahtamaan millä hetkellä hyvänsä.
Ympäri huonetta oli kolmenkerroksiset puiset makuulavitsat. Siellä
täällä joku rääsyinen väsynyt matkamies nukkui lakki päänsä alla.
Lautojen raoissa kihisi punatakkisia syöpäläisiä, kiistellen mustien
torakoitten kanssa saaliista.
Kahdessa pöydässä, vaivaisen talikynttilän valossa, pelasi
kaikenlaisista kansallisuuksista kokoonpantu miesjoukko korttia.
Seisahduin yhden tällaisen seurueen luo katselemaan pelin kulkua.
Pöydällä oli isot kasat hopea- ja kuparilantteja, jotka aina tuon
tuostakin jokin kiihkoisa pelaaja pyyhkäisi avaraan taskuunsa.
Tämä ensimmäinen havaintoni Pietarin elämästä ei ollut erikoisen
miellyttävä.
Kyytimieheni selitti että majatalossa oli kyllä parempiakin huoneita,
mutta ne olivat kalliimpia, jonka vuoksi rahtimiehet käyttävät tätä
kymmenen kopeekan kortteeria.
Mutta minulta puuttui se välttämätön kymmenkopeekkakin, joka oli
maksettava yösijasta. Seuralaiseni oli jo matkalla tehnyt uhrauksia
hyväkseni niin etten rohjennut häneltä lisää pyytää.
Kaikeksi onneksi olin Helsingistä lähtiessäni saanut eräältä
tuttavaltani hänen sisarensa osoitteen. Tämän henkilön piti asua
jossain Pietarporin puolella. Pyysin hyvää dragomanniani tekemään
minulle vielä yhden palveluksen ja tulemaan oppaakseni mainittuun
paikkaan.
Kierrettyämme outoja katuja noin tunnin ajan tulimme oikeille perille.
Etsimäni henkilö asui kellarikerroksessa, pari kolme kyynärää maan
alla, erään suutarin luona. Minut otettiin täällä ystävällisesti
vastaan sekä luvattiin ohjata toisten suomalaisten luokse.
Tässä erosin todellisella kaipauksella matkatoveristani, joka tällä
pitkällä ja vaivaloisella matkalla oli minua hoivannut kuin omaa
poikaansa.
Seuraavana päivänä, joka oli sunnuntai, lähti mainittu suutari
opastamaan minua n.k. isolle puolelle. Siellä eräässä suuremmassa
verstaassa tapasin paljon suomalaisia sällejä, jotka ottivat uuden
tulokkaan avosylin vastaan.
Vielä samana päivänä hankkivat uudet toverini minulle työpaikan ja
kolme ruplaa palkastani etukäteen, jolla rahalla sitten pidettiin
tervetuliaiskekkerit.
Siihen aikaan oli suomalaisilla käsityöläisillä taitonsa puolesta
Pietarissa hyvä maine; itse hovisuutarilla ja -räätälillä oli kaikki
työväki suomalaista, mestarit vain olivat saksalaisia. Mutta käytöksen
suhteen meikäläisissä oli paljonkin toivomisen varaa.
Juopottelu oli yksi suomalaisten pahimpia vikoja ja se alensi
heidän arvoaan toisten kansallisuuksien silmissä. Jos joku
joukosta tarmokkaalla työllä ja lujalla tahdolla sekä ankaralla
säästäväisyydellä kohosi varallisuuteen niin että hän voi ruveta
omintakeisesti harjoittamaan ammattiaan -- "mestaroimaan" niinkuin oli
tapana sanoa -- silloin alkoi hän heti vieroa omaa kansallisuuttaan,
hänestä tuli joko ruotsalainen tai saksalainen. Näitten
kansallisuuksien nimen varjossa luuli hän sitten paremmin menestyvänsä.
Eräälle tällaiselle nousukasmestarille minäkin ensiksi Pietariin
tultuani jouduin työhön.
Hän oli kotoisin jostakin Itä-Suomesta, mutta oli jo nuoruudesta asti
ollut Pietarissa. Täällä oli hän nainut saksalaisen tytön, niin että
heidän kotikielensä nyt oli saksa. Suomea en kuullut hänen koskaan
puhuvan.
Oudolta minusta vähän tuntui tulla noin vaan yhtäkkiä aivan
vieraskieliseen ympäristöön, mutta harvoinhan se kulkuripoika tuttavan
seuraan saapuu.
Elämä tässä uudessa paikassa oli muutoin niinkuin olisimme kaikki
olleet saman perheen jäseniä. Mestari työskenteli samassa huoneessa
kuin kisällit ja oppipojat. Rouva itse, erään vanhemman palvelijan
kanssa, hoiti koko talouden.
Ruokapöydässä puhuivat mestarin väki ja vanhemmat sällit keskenään
saksaa. Minulle puhui mestari tavallisesti ruotsia ja oppipojille
venäjää, niin että perheessä käytettiin joka päivä kolmea kieltä.
Palkkaa luvattiin minulle yhdeksän ruplaa kuukaudessa sekä vapaa
ruoka ja asunto. Nahkapoika kun olin ei ollut ensi alussa parempaa
pyytämistäkään.
Suomesta tullessani oli vaatetukseni, niinkuin jo olen maininnut, kovin
puutteellinen, niin etten kehdannut juuri kadulla liikkua. Sentähden
istuin kotona sekä pyhät että aret.
Onneksi antoi mestari aina sunnuntaiksi ylimääräistä työtä. Tällä
tavalla ansaitsin jo ensimmäisenä pyhänä itselleni uuden paidan. Vanhan
hautasin täysinpalvelleena kaikkine elävine lisäasukkaineen syvälle
likakaivoon. Näin sain aina vähitellen jonkun pienemmän vaatekappaleen
hankituksi.
Venäjän vapuksi olin jo säästänyt niin paljon rahaa että voin
tovereitteni kanssa lähteä vaatekauppiaalta ostamaan uutta pukua. Nyt
kehtasin toverieni seurassa mennä ravintolaan teetä juomaan, joka on
aivan yleinen tapa Venäjällä.
Työskentelin sitten tässä pienessä vaatimattomassa verstaassa koko
kesän. Sillä ajalla aloin jo vähitellen tottua Pietarin elämään.
Ruokajärjestykseen oli ensin hiukan vaikea mukautua, minä kun olin
tottunut syömään kovaa hapanta leipää siellä kotona Suomessa. Nyt
tuotiin pöytään vastaleivottua limppua, joka ei aina ollut edes
tarpeeksi kystäkään. Ja päälle päätteeksi olivat viipaleet niin
ohuita kuin haavan lehdet kotikorvessani niin että niitä piti asettaa
ainakin kolme päällekkäin, ennenkun sai hampaalle jotakin vastusta.
Saksalaiseen tapaan näytti keskustelu päivällispöydässä olevan
pääasiana ja syöminen vain sivuseikkana.
Onneksi syötiin ainoastaan päivällisateria pöydässä, aamiaisen ja
illallisen toi oppipoika tiskille ja silloin ruokaa ainakin sai
riittävästi.
* * * * *
Puoli vuotta oli jo kulunut siitä kun saavuin Venäjän pääkaupunkiin.
Koko tämän ajan olin työskennellyt laitakaupungin saman vaatimattoman
pikkumestarin luona, kaukana kaikesta keskikaupungin meluavasta
elämästä. Mutta nyt päätin ystävieni kehoituksista jättää tämän
rauhallisen poikkikadun ja muuttaa erääseen keskikaupungin saksalaiseen
verstaaseen.
Verstaan omistaja oli Viron saksalaisia, joita niihin aikoihin tapasi
Pietarissa kaikilla toimialoilla.
Suomalaiset olivat hänelle antaneet pilanimen "Viinanvetäjä". Nimitys
johtui siitä että virolaiset siihen aikaan harjoittivat vilkasta viinan
salakuljetusta Suomeen.
Olin jo ennen useita kertoja käynyt mainitussa työhuoneessa tuttaviani
tapaamassa. Silloin oli ollut salaisena toivonani päästä sinne työhön.
Ukko Ekberg -- se oli pikkumestarin nimi -- oli kovin pahoillaan
poismuutostani. Hän lupasi lisätä palkkaanikin kolmella ruplalla kuussa
jos jäisin, mutta minä en suostunut, kun kerran olin sanani antanut.
Jouduin siis taas uusiin oloihin, uusia tapoja ja vieraita naamoja sain
joka päivä oppia ja nähdä.
"Viinanvetäjän" liike oli Ison-Morskoin ja Nevskin katujen
kulmauksessa, siis kaupungin vilkkaimmassa liikekeskuksessa.
Sällien työhuoneet olivat kolmannessa kerroksessa pihan puolella.
Työväkeä oli kaksitoista suomalaista sälliä ja puolitusinaa venäläisiä
oppipoikia. Minusta tuli se kolmastoista, jota lukua taikauskoiset
ihmiset pitävät onnettomuutta ennustavana ja jälkeenpäin näemme, minkä
verran ennustuksessa on perää. Näiden kahdentoista sällin joukossa
oli useita sellaisia, jotka vuosikymmenien kuluessa olivat ehtineet
harmaantua saman tiskin ääressä.
Puhelin kerran myöhemmin erään tällaisen veteraanin kanssa, jota
yleisesti kutsuttiin "Porin Villeksi", syystä että hän oli Porista
kotoisin.
Kysyin oliko hän käynyt kotiseudullaan sen perästä kun sieltä Pietariin
lähti.
Ukko pudisti surullisena päätään ja kertoi tulleensa Pietariin nuorena
ja toivorikkaana, niinkuin minä nyt, mielessään vakaa päätös palata
jonkun ajan kuluttua takaisin Suomeen, kotiseudulleen. Mutta toisin
oli käynyt. Monta kertaa hän oli yrittänyt, kerran oli lippukin
jo taskussa ja matkalla laivarantaan oli hän poikennut kapakkaan
viimeiselle lähtöryypylle -- ja siihen se matka päättyikin, niinkuin
moni edellisistä yrityksistä. "Sen jälkeen en ole enää yrittänytkään",
lisäsi ukko surullisesti huokaisten.
Niinkuin jo mainitsin oli verstas piharakennuksessa, niin että mestari
itse tuli siellä harvoin käymään. Tavallisesti toi leikkaaja työn
sälleille verstaaseen, ja kun saapaspari oli valmis, lähetettiin se
pojan mukana puotiin, jolloin saatiin numero työkirjaan. Kaikki työ oli
kappaletyötä. Työnteossa vallitsi täydellinen vapaus.
Ahkera sälli ansaitsi kiireellisellä työajalla noin viisikolmatta
ruplaa kuussa. Hopearuplia siis kyllä ansaittiin koko hyvin, mutta
kyllä ne seuroissa pian hupenivatkin. Korttipeli oli yksi meikäläisten
paheita. Viikkopalkka siinä hävisi kuin tuhka tuuleen. Tavallisesti
pelattiin kolmen kortin nakkia viiden kopeekan panoksilla.
Mutta eihän meikäläisten keskuudessa mistään paremmasta ajanvietteestä
siihen aikaan tiedettykään. Yrittäjiä ei sentään kokonaan puuttunut.
Maisteri Tyko Hagman-vainajalle tulkoon kunnia siitä, että hän
ensimmäisenä yritti Pietarin suomalaisten keskuudessa virittää valon
soihtua julkaisemalla suomenkielistä sanomalehteä nimeltä "Pietarin
Sanomat". Tälle uudelle tulokkaalle ei, ikävä kyllä, oltu suotu
pitkää vaikutusaikaa, sillä jo kahden vuoden kuluttua se kannatuksen
puutteessa kuoli. Vaikka Pietarin paikallisen suomalaisen väestön jo
silloin arveltiin nousevan kahteenkymmeneen tuhanteen henkeen, ei se
kyennyt elättämään kahdesti viikossa ilmestyvää sanomalehteä!
Oli kyllä suomalaisilla oma lainakirjastonsakin, mutta sen olinpaikasta
ei monella meikäläisistä ollut tietoa. Se sijaitsi venäläisen kirjaston
nurkkakaapissa ja ummikkovenäläinen sitä hoitikin. Kirjat olivat
siellä samoja kuin Helsingin kirjastossa, sillä mistäpä sinne olisi
uudempiakaan saatu. Lainausehdot olivat seuraavat: lainanottajan oli
ensikerralla jätettävä hopearupla panttiin kirjan katoamisen varalta,
jonka nojalla hän sitten sai yhden niteen kerrallaan lainaksi.
Lopettaessaan lainauksen sai hän ruplansa takaisin ja muita maksuja ei
kirjasto vaatinut.
On kiitoksella mainittava että Pietarin suomalaiset, kaikista huonoista
tavoistaan ja alhaisesta sivistyksestään huolimatta täällä vieraitten
kansallisuuksien joukossa aina olivat melkein kuin saman perheen
jäsenet keskenään. He avustivat heikompia tovereitaan hankkimalla ja
valloittamalla näille kunnollisia työpaikkoja. Samoin avustivat he
toisiaan sairaus- ja hautaustapauksissa.