ja antautui sokerileipurin oppiin. Tässä ammatissa hän työskenteli
kolmisen vuotta. Sitten tuli taas muutto eteen. Mestarilla, joka
oli saksalainen, oli tytär, jonka kanssa Eemeli oli joutunut
rakkausseikkailuihin. Mestari, saatuaan asiasta vihiä, varusti Eemelin
runsailla matkarahoilla ja lähetti hänet ensi avovedellä Pietariin
jähdyttämään tulisia tunteitaan.
Pietarissa hän pian sai hyvän paikan, mutta ikävä tyttöön ja kotimaahan
sai hänet etsimään lohdutusta lasista, josta lopulta oli seurauksena
työpaikan menettäminen.
Eemeli jätti silloin Pietarin ja samoili kaupungista toiseen
Suomenlahden eteläpuolella. Kun matkarahat loppuivat ja passikin
vanheni lähetettiin hänet kruunun kyydillä Räävelistä Helsinkiin. Nyt
ei ollut muuta neuvoa kuin hakea jotain uutta tointa ja niin joutui hän
meille suutarinoppiin.
Kouluajoilta oli Eemeliin jäänyt kirjallisia harrastuksia. Hän luki
ruotsalaisia kaunokirjallisia ja historiallisia kirjoja, joita
hän sitten selosti minulle suomeksi. Kirjoja saatiin jo siihen
aikaan lainaksi pienestä kirjastosta, jota eräs asiaa harrastava
kansakoulunopettaja piti luokkansa nurkassa, Kasarminkadun 21:ssä.
Teatteriin hän myöskin oli erityisesti ihastunut. Sinne hän minutkin
houkutteli. Pula oli vain siinä, mistä saada se viisikymmenpenninen,
jonka gallerialippu maksoi. Ainahan sitä sentään jotain keinoja
keksittiin. "Viraapelityö" oli tosin ankarasti kielletty, mutta salaa
sitä sentään teimme.
Ruotsalaisessa teatterissa näytteli siihen aikaan etevä taiteilijapari
Raa. Heitä kävi koko senaikuinen Helsingin hienosto ihailemassa.
Näyttelijäin puheista en minä tosin ymmärtänyt niin mitään, mutta
kun Eemeli selosti tärkeimmät kohdat sain kappaleen sisällyksestä
jonkunlaisen käsityksen.
Erään kerran nämä teatterissakäynnit tekivät minulle aika kepposen.
Olimme Eemelin kanssa olleet katsomassa "Daniel Hjorthia". Näytäntö
kesti myöhään yöhön. Kun sen loputtua palasimme kotiin, oli portti
suljettu. Lyhyen neuvottelun pidettyämme kiipesimme naapuritalon
katolle ja pudotimme sen matalimmalta kohdalta itsemme luminietokseen
omalle pihalle. Temppu onnistuikin mainiosti, paitsi että aika kului
niin myöhäiseen yöhön, ettei nukkumisesta tahtonut tulla mitään.
Seuraavana päivänä oltiin hirveän väsyksissä.
Ovessa, joka johti verstaasta leikkuuhuoneeseen, oli pyöreä reikä,
mistä mestari piti oppipoikia silmällä. Väsynyt kun olin, en osannut
varoa vakoilureikää. En huomannut ennenkun mestari seisoi vieressäni ja
sanoa jyräytti korvani juuressa: "Aatami ei saa tänään päivällistä, kun
tekee niin laiskasti työtä". Tunsin kuinka veri läikähti kasvoihini. Ei
sen kipeän, vaan sen häpeän vuoksi!
Oli onni että mestari sattui olemaan hyvällä tuulella, sillä tämä oli
helpoimpia rangaistuksia, mitä tällaista rikosta seurasi.
Jos ukolla olisi sattunut olemaan paha tuuli, niin korvapuusteja olisi
satanut ja minä vakuutan, etteivät ne olisi olleet sokeroituja.
Ei minun sentään tarvinnut nälkää nähdä, vaikka pöytään en päässytkään.
Kun kyökkitytöt saivat kuulla asianlaidan niin ruokaa tuli yllin
kyllin, vieläpä parempaakin kuin muille.
Sanotaan ettei mikään maailmassa ole pysyväistä. Sen mekin saimme nähdä.
Värkkisälli, joka kymmenkunnan vuotta oli ollut mestarin uskottu mies
ja oikea käsi, menetti yks' kaks' koko paikkansa.
Eräänä yönä heräsimme hirveään meluun. Luulimme jo, että rosvojoukko
oli hyökännyt rauhallisten suutarien kimppuun. Kirouksia ja sadatuksia
kuului yön pimeästä.
Kun olimme saaneet valoa huoneeseen, näimme mestarin ja värkkisällin
seisovan vastakkain kuin kaksi vihaista kukkoa syytäen suustaan sanoja,
jotka eivät olleet juuri kohteliaisuuksia.
Mestari oli täysissä pukimissa, josta näkyi että hän juuri oli palannut
juomaretkiltään. Värkkipaasi oli puolipukeissa. Riitaa jatkui koko
ajan, minkä hän puki päälleen ja toraillen molemmat poistuivatkin
huoneesta.
"No nyt olemme siitä painajaisesta päässeet!" kuiskasi Eemeli minulle.
Ja niin olikin, sen kerran perästä emme häntä enää nähneet.
Jälkeenpäin kuulimme että mestari oli yllättänyt värkkipaasin
yökengässä kyökin puolella. Siitä myrsky.
* * * * *
Tuli vihdoin kevät. Ankaran talven valta taittui, lumet sulivat,
vedet vapautuivat kahleistaan. Oltiin toukokuun lopulla, ilmat olivat
päivisin jo lämpöiset, vaikka yöt vielä olivat kylmät.
Hyvät helsinkiläiset riensivät kesäisin, siihen aikaan niinkuin nytkin,
ulos raittiiseen meri-ilmaan.
Saaristoliikenne ei tietysti ollut niin vilkasta kuin nykyään.
Täällä oli siihen aikaan eräs yhdistys, jonka nimi oli "Helsingfors
Hantvärkareförening". Siihen kuuluivat kaikki kaupungin
käsityöläismestarit ja osa kauppiaista sekä muita porvareita.
Seuralla oli tapana viettää kevätjuhlaansa toisena helluntaipäivänä ja
tällä kertaa se oli päätetty pidettäväksi Degerössä.
Degerö oli kaupunkilaisten suosituin huvipaikka. Siellä oli tasainen
ruohokenttä, joka oli kuin luotu ulkoilmahuveja varten. Pieni
"Degerö"-niminen höyrypursi välitti liikennettä kaupungin ja saaren
välillä.
Mestari juomaveikkoinensa lähti tietysti myöskin, ja me pojat saimme
luvan mennä huviretkelle mestarin omalla soutuveneellä, vaikka ei tosin
pitemmälle kuin Korkeasaareen.
Neljä vanhempaa poikaa otti veneen haltuunsa. Minulla oli kunnia päästä
heidän seuraansa.
Korkeasaarella oli siihen aikaan huonomaineinen merimieskapakka.
Poikkesimme sinne, koska mestari oli niin määrännyt, mutta siellä ei
ollut muuta nähtävää kuin juopuneita merimiehiä. Päätimme kiellosta
huolimatta pyrkiä Degeröhön. Sovimme keskenämme ettemme näyttäytyisi
juhlapaikalla. Ettei mestari ympäri saarta samoilisi, siitä olimme
varmat. Kun hän kerran istui juomapöydän ääreen, niin kyllä hän
siinä myöskin pysyi. Sananparreksi oli käynyt: "Ingen bråska, sa
skomakarmästar Åska, då han satt vid toddyglaset".
Yhtäkaikki jouduimme kiinni tottelemattomuudestamme.
Kaikessa rauhassa astelimme metsänviertä aikoen kiertää juhlakentän
toiselle puolelle siinä hurskaassa toivossa ettei meitä huomattaisi.
Mutta voi kauhistus! Mestari tulla köntysti samaa polkua vastaamme
toisen herran kanssa. Huomasimme heidät liian myöhään, ei ennättänyt
enää minnekään piiloutua.
Ei auttanut muu kuin rohkeasti astua suden suuhun. Nähtyään meidät
tiukisti mestari katseensa ja sanoi: "Kuinka te olette uskaltaneet
tulla tänne ilman lupaa?" Vanhin pojista vastasi hätääntyneenä että
Korkeasaaressa oli niin tyhjää ja että aikomuksemme oli juuri kiireesti
lähteä takaisin.
Suureksi ihmeeksemme ei ukko ensinkään näyttänyt vihastuvan, vaan
päinvastoin lahjoitti meille suosionsa osoitukseksi kaksi pulloa
olutta, kehoittipa vielä kotiin palatessamme ottamaan matkustajiakin
mukaan, sillä laivalla tulisi varmaankin aika tungos.
"Herra ei taida enää kauan elää", sanoivat pojat, "sillä näin hyvällä
tuulella ei hän milloinkaan ole ollut". Ja pojat ennustivat oikein.
Kotimatkalle lähdimme myöhään yöllä. Mukaamme otimme kaksi lihavaa
herrasmiestä, toivoen voivamme ansaita heidän kuljetuksestaan jonkun
pennin. Mutta sitä ei meidän olisi pitänyt tehdä!
Ensiksikin olivat herrat niin humalassa että vene ei tahtonut mitenkään
pysyä pystyssä.
Toiseksi oli se hiljan lykätty vesille, ja -- niinkuin nyt vasta
huomasimme -- ylhäältä pahoin ravistunut. Nyt kun tuli lisää painoa
alkoi vene arveluttavasi vuotaa. Vesi pursui joka laudan raosta koskena
sisään.
Onnettomuudeksemme olimme vielä lähtökiireessä unohtaneet äyskärin
Katajanokan sillalle.
Joukossamme oli poika, jota me verstaassa kutsuimme Merimies-Kalleksi,
sentähden että hän oli kyntänyt valtamerta kapteeni Ahlforssin
kokkipoikana Hoppet-nimisellä laivalla, useampia vuosia, vaikka nyt
välitöikseen oli ruvennut suutarinoppiin.
Kalle sanoi että olisi häpeä sille, joka on purjehtinut monessa
valtameren myrskyssä ja niistä kaikista kunnialla suoriutunut, upota
tämmöiseen porolätäkköön kuin on tämä lahti.
Sitten hän komensi kaksi poikaa soutamaan, minkä käsivarsista lähti,
toiset ajamaan saappaillaan ja lakeillaan vettä veneestä, minkä
ennättivät. Ankarasta ponnistuksesta väsyneinä saavuimme vihdoin
kaupungin rantaan.
Kello taisi olla noin kolmen paikkeilla kun pääsimme kotiin.
Nukkumisesta ei sinä yönä tullut mitään, kun kello viisi oli istuttava
rummulla.
Aamuisin verstaaseen tullessamme oli ensimmäinen työmme vilkaista
leikkuukamarin ovireikään. Niin teimme nytkin. Siinä näkyikin
lasiruutua vasten mestarin litteäksi puristunut pöhönaama. Vasta
sitten kun hän näki että kaikki pojat olivat työn hommassa, meni
hän nukkumaan. Sinä aamuna ukko kurkistelikin tavallista kauemmin
aukostaan. Mutta se oli hänen viimeinen vakoilunsa.
Mestari oli luultavasti öisellä paluumatkallaan vilustunut. Näihin
aikoihin liikkui kaupungissa kuumetauti, joka teki tuhojaan melkein
joka perheessä.
Kun ukko sinä aamuna meni levolle sai hän heti niin ankaran
taudinkohtauksen, että tajuihinsa tulematta viikon perästä makasi
kylmänä ruumislaudalla.
Vainajalle pidettiin komeat hautajaiset. Saattoväkeä oli paljon, mutta
kaipauksen kyyneliä en nähnyt kenenkään vuodattavan.
Kukkia ja seppeleitä ei siihen aikaan vainajille käytetty. Ainoa
viheriäinen hautajaiskoriste oli kuusen tai myrtin oksista sidottu
köynnös, joka ympäröi kirstua.
Siihen aikaan oli toinen tapa, joka nykyään on jäänyt pois: käskettiin
vainajan kaikki sukulaiset ja tuttavat surutaloon viettämään
jälkijuominkeja, jotka usein jatkuivat seuraavaan aamuun ja joskus
vielä kauemminkin.
Vieraiden poislähtiessä annettiin jokaiselle hautajaisrinkeli. Se oli
erityisesti tätä tarkoitusta varten safranijauhoista leivottu. Siihen
oli sekoitettu kaikenlaisia karvaita maustimia, varmaankin siinä
tarkoituksessa että se muistuttaisi vainajan sukulaisia ja ystäviä
siitä katkerasta surusta, joka heitä oli kohdannut.
Ja nyt kun suutarimestari Anders Åska on kätketty maan poveen on
paikallaan pieni muistopuhe hänestä ja hänen aikakaudestaan.
Mestari Åska oli niitä ammattikuntalaitoksen aikuisia mestareita,
jotka olivat saaneet mestarikirjansa ammattikunnan puheenjohtajalta
ja tehneet porvarisvalan korkean maistraatin edessä. Siitä syystä
piti hän talossaan itseään rajattomana itsevaltiaana. Hän ei
sallinut oppipoikien edes itsenäisesti ajatella. Heillä ei saanut
olla minkäänlaisia omintakeisia pyrinnöitä, heidän piti olla vain
yksinkertaisia työjuhtia. Hän luuli olevansa alaistensa sekä ruumiin
että sielun herra.
Siellä hän nyt lepää, herra mestarimme, rikkaruohojen peittämän
kummun alla. Ajan hammas on kuluttanut pois aikoinaan kiveen hakatun
muistokirjoituksen ja harmaa sammal peittää tyystin uteliaalta
ohikulkijalta hänen nimensä. Pian tulee kalmiston puutarhuri ja
tasoittaa kummun jäännöksen sekä siirtää kiven romukasaan. Sitten hän
pystyttää paikalle valkoisen paalun, jossa luetaan: "myytävänä".
Ja niin on Anders Åska astunut unhoitettujen joukkoon.
* * * * *
Me pojat olimme melkeinpä mielissämme mestarimme kuolemasta. Tiesimme
että oli yhtä itsevaltiasta mestaria vähemmän maailmassa. Tiesimme
myös että rouva oli aivan toisenlainen ihminen, hänen kanssaan voi
keskustella asioista tarvitsematta pelätä tulevansa ulosajetuksi.
Kun hautajaishommat olivat ohi, menimme rouvan luo pyytämään työpäivän
lyhennystä, johon hän heti hyväntahtoisesti suostuikin. Työt
aloitettiin tästä lähtien kello kuusi aamulla ja lopetettiin kello
kahdeksalta. Siis melkoinen askel eteenpäin senaikaisissa oloissa.
Ruokajärjestykseenkin tuli tuntuva parannus. Voita oli pöydällä
joka sunnuntaiaamu, sen sijaan kun ennen saimme sitä vain suurina
juhlapäivinä.
Kuumetauti raivosi yhä edelleen joukossamme, vaikka viikatemies ei
vaatinutkaan uusia uhreja.
Tuli se viimein minunkin vuoroni. Sairastelin kotona viikon päivät,
vuoroin selvänä, vuoroin houreissa. Kun makuuhuoneemme oli eri
rakennuksessa eikä myöskään ollut mitään erikoista hoitajaa, sain
kaiket päivät olla yksin ja niin tein hourepäissäni kaikenlaisia
hullutuksia. Kerrankin karkasin paitasillani ulos kadulle, josta
vieraat ohikulkijat minut toivat kotiin.
Meillä oli kyllä kotilääkärinä entinen sotilashaavuri, mutta kun hän
ei minussa saanut mitään paranemista aikaan, toimitti rouva minut
sairashuoneeseen.
Yksi tovereistani kyyditsi minut lasarettiin. Mennessämme alas
Vladimirin mäkeä tuumiskelin itsekseni että tämä kai on viimeinen
mäkeni tässä elämässä ja mitäpä sillä olisi ollutkaan väliä. Eihän
minua kukaan kaivannut. Ainoa, joka olisi kaivannut, oli jo vuoden ajan
maannut turpeen alla.
Sairashuone, jonne minut vietiin, sijaitsi lähellä meren rantaa
läntisellä laitakaupungilla. Kuumetaudin riehuessa oli täytynyt
vuokrata yksityisiä taloja sairashuoneiksi, mistä vain oli saatavissa.
Sänky, johon jouduin makaamaan, oli aivan akkunan alla. Siitä
oli laaja näköala yli viheriäisen ruohokentän. Kauempaa näkyivät
kaupungin hautausmaan valkoiset puuristit. Sopiva näköala sairaille
kuumetautisille!
Sali oli muuten suuri, siisti ja valoisa. Sängyt olivat rivissä pitkin
akkunanpuoleista seinää, niin että päätäni kääntämättä näin yli koko
sänkyrivin. Ja surullinen näky se tosiaan oli.
Uusia hourailevia sairaita tuotiin joka päivä ja toisia, joiden
elämänlanka oli katkennut, kannettiin joka aamu ruumishuoneeseen.
Minua ei tauti pahoin ahdistellut. Oli päiviä jolloin olin täydessä
tajussa, vaikkakin voimiltani heikko.
Kesä oli juuri ehtinyt kauneimmilleen. Avonaisesta akkunasta
toi tuulenhenki vasta puhjenneitten koivujen suloisen tuoksun
ummehtuneeseen sairashuoneeseen.
Tuli juhannusilta. Juhannus oli silloin niinkuin nytkin nuorten
juhla. Mainitsin jo että sairashuoneen pohjoispuolella oli tasainen
ruohokenttä. Sen olivat kaupungin nuoret valinneet karkelokentäkseen.
Juhannusillan lähestyessä alkoi tautini arveluttavasti kiihtyä. Luulin
jo itselläni olevan viimeiset hetket käsillä. Kuume oli ankara ja
hengitys kävi kovin raskaasti.
Tuskissani kääntelin ja vääntelin vuoteessa, niinkuin onkimato
koukussa. Ulkoa kuuluva melu ja hälinä lisäsi vielä tätä kauheata
tuskaa. Jokainen pyssynpamaus, hurraahuuto koski minun kuumeesta
ärtyneisiin hermoihini, niinkuin olisi niitä tuhansilla veitsillä
viilleskelty. Odotin vain että loppuni tulisi. Koko kulunut elämäni
kiiti nuolen nopeudella ohitseni. Koetin anoa Jumalalta anteeksi
kaikkia pahoja tekojani, jotka muistuivat mieleeni. Sitten vaivuin
pitkäaikaiseen kuumehoureeseen.
Houreissani liitelin kauas metsäpirtille, kotimökilleni.
Mutta pirtti ei ollut enää entisen näköinen. Se oli muuttunut
kultakupooliseksi linnaksi. Äitini istui sen parvekkeella kehräten
villoja. Nähtyäni hänet huusin: Äiti, äiti, tule alas ottamaan minut
sinne, olen niin kovin sairas, mutta äiti vain viittasi merkitsevästi
kädellään ikäänkuin sanoen ettei hän voi tulla minun tyköni. Tästä
epätoivoisena vaivuin linnan kynnykselle.
Heräsin vasta seuraavana päivänä siinä puolenpäivän rinnassa. Kuume ja
tuskat olivat hävinneet, tuntui kuin olisin ollut aivan terve. Yritin
jo noustakin, mutta se oli voimilleni vielä mahdotonta.
Kun hoitaja-matami, vanhanpuoleinen hyväntahtoinen eukko,
kiertomatkallaan tuli luokseni, kerroin hänelle yöllisistä tuskistani.
"Kiittäkää Jumalaa että olette vielä nuori, sillä nuoruutenne teidät
pelasti. Tämä oli taudinkäänne, josta vain harvat pelastuvat." Kun
kuume oli hävinnyt, edistyi paranemiseni nopeaan.
Kahden viikon kuluttua olin niin terve että pääsin kotiin. Mitään
jälkiä ei tauti minuun jättänyt, paitsi että pellavatukkani lähti
tyynni pois, mutta lohdutuksekseni kasvoi uusi tummempi sijaan.
Kotona olivat asiat sujuneet parempaan päin. Värkkimestariksi oli
otettu entinen pietarilainen mestari, joka vanhuudenpäiviksi oli
siirtynyt Helsinkiin. Hän oli herttainen, hyväntahtoinen ukko, joka
ei halunnut ketään sortaa. Ukko asuikin kaupungilla ja oli siten
verstaassa vain työaikoina, niin että meillä pojilla oli paljon
vapaampi liikkua. Ei tarvinnut enää hiipiä pitkin seinänviertä akkunan
alatse kaupungille mennessään, niinkuin ennen mestarivainaan aikoina
oli täytynyt.
Vakoilureiän veralle oli kerääntynyt paksu tomukerros. Näkyi ettei
sitä viime aikoina enää oltu käytetty. Rahapenninkin sai irti paljon
helpommin, kun viraapelityö ei enää ollut niin jyrkästi kiellettyä.
Näihin aikoihin alkoi muutamien asiaaharrastavien käsityöläismestarien
alkuunpanosta toimia eräänlainen sunnuntaikoulu oppipoikia varten.
Siellä minäkin seuraavana talvena kävin sunnuntaipäivin useamman viikon
ajan. Se onkin ainoa koulunkäynti, josta voin kehua.
Ikävänä seikkana tässä koulussa oli vain se, että opettajat osasivat
niin huonosti suomea. Etenkin laskennonopettaja oli suomenkieleen
kokonaan pystymätön.
Elämämme kulki muuten entistä rataansa. Kävimme Eemelin kanssa
teatterissa, niinkuin ennenkin, samoin taideyhdistyksen kokoelmissa,
jotka siihen aikaan oli vielä hyvin vaatimattomat. Kokoelmia
säilytettiin Fabianin ja Hallituskatujen kulmatalossa, samassa
paikassa, jossa nykyään asustaa venäläinen tyttökoulu.
Kuumetautikin alkoi hiljalleen Helsingistä peräytyä, samoin
maaseudultakin ja vuodentulon kerrottiin v. 1869 olleen tyydyttävän.
Valoisammat ajat koittivat taas Suomen kansalle.
Olin ollut nykyisessä paikassani lähemmäs puolenkolmatta vuotta.
Sillä ajalla oli ilmestynyt uusi elinkeinolaki, joka määräsi ettei
oppipoika päässyt kisälliksi, ellei hänellä ollut päästötodistusta
sunnuntaikoulusta.
Eräänä sunnuntaina, muutamia viikkoja ennen joulua, käski rouva
minut puheilleen. Kun olimme ensin sopineet seuraavan viikon
työjärjestyksestä, ilmoitti hän että voisin päästä opista vaikka jo
ensi uutena vuotena ja tulla kisälliksi, jos vain siihen mennessä
hankkisin hyväksyttävän todistuksen sunnuntaikoulusta ja tekisin n.k.
stykin (opinnäytteen), jona tavallisesti oli saapaspari.
Olin tästä asiasta keskustellut jo ennen hänen kanssaan, mutta rouva ei
ollut ottanut varteen ehdotuksiani.
"Stykin" tekemisessä ei minulla ollut mitään vaikeuksia. Toista oli
todistuksen hankkiminen. Mutta kun rouva oli vähän kunnianhimoinen
ja tahtoi näyttää etteivät hänen oppipoikansa olleet huonompia kuin
muidenkaan määräsi hän minut millä neuvoin tahansa hankkimaan tuon
todistuksen itselleni. Jos onnistuisin, olisin ensimmäinen hänen
verstaassaan, joka koulutodistuksella pääsee kisälliksi.
Nyt tuli siis eteen kysymys: kuinka saada todistus? Historia ja
maantiede olivat minun lempiaineitani ja niistä kyllä luulin
suoriutuvani, mutta laskennossa oli kova pähkinä purtavana.
Ei ollut muuta neuvoa kuin iskeä kiinni luvunlaskukirjaan, niinkuin
kissa hiireen, ja vaikeimmissa kohdissa hakea Eemeli avuksi. Olihan
puolen vuoden lyhennys oppiajastani kysymyksessä.
Viikkoa ennen joulua ilmoitin itseni sunnuntaikoulun opettajille
kuulusteltavaksi. Kuulustelun päätyttyä sain kun sainkin todistuksen.
Eihän se juuri loistava ollut, mutta ehkä sen avulla sentään pääsisin
kisälliksi. Todistus oli kokonaan ruotsinkielinen ja vain Eemelin
avulla sain siitä selvän.
Vihdoin koitti neljäs päivä tammikuuta v. 1870. Se oli minulle
vapautuksen päivä. Silloin katkesivat ne orjankahleet, jotka lyhyttä
väliaikaa lukuunottamatta olivat sitoneet minun levotonta sieluani
puolen kahdeksatta vuotta. Mainittuna päivänä Helsingin kaupungin
korkea käsityöläisneuvosto julisti minut kypsäksi omalla vastuullani
harjoittamaan jaloa suutarinammattia. Toisin sanoen olin julistettu
kisälliksi.
"Kisällibreivi" se siihen aikaan häämöitti vaivojen palkintona
oppipojan mielessä, niinkuin nykyään ylioppilaslakki koulupojan.
Nyt olin saavuttanut kauan ikävöimäni vapauden.
Ensi töikseni tein tilit rouvan kanssa. Velkani hänelle oli
kuusikymmentä markkaa, mikä summa oli keräytynyt sauna- ja
pyykkimaksuista ynnä muista pienistä lainoista. Tämä velka oli minun
ensi tilassa työlläni maksettava.
Sälliksi päästyäni olin sivuuttanut taas yhden rajapyykin nuoressa
elämässäni. Nyt olin siirtynyt uuteen, minulle vieraaseen seuraan.
Ensimmäinen tehtäväni tässä seurassa oli juoda veljenmaljat kaikkien
sällien kanssa, olivat ne sitten tuttuja tai tuntemattomia. Sillä se
kaunis tapa heillä oli että kaikki olivat veljiä keskenään, olipa
toinen sitten kummoinen renttu hyvänsä, kunhan hänellä vain oli
"kisällibreivi" taskussaan.
Kerran olin saada olutlasin päähäni eräältä vanhalta harmaapäiseltä
sälliltä, kun erehdyksestä tulin häntä teititelleeksi. Niin arkoja
olivat he vanhoista perintätavoistaan. Juomista ei siihen aikaan
pidetty minään häpeänä, päinvastoin sai kuulla monta halveksivaa sanaa,
jos tahtoi itseänsä siitä vähän pidättää. "Jollet juo, niin kaadan
päällesi!" oli tavallinen morkkaus juomaseurassa.
Kisällien elämä ei ollut niin ihanteellista, kuin miksi minä olin
oppiajallani sen kuvitellut. Juoppous ja sitä seuraava siveettömyys,
harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, rehoitti heidän keskuudessaan.
Mutta eihän heiltä parempaa voinut vaatiakaan kun ajan henki oli
sellainen.
Minua ei tämä elämä ensinkään miellyttänyt. Oli saatava aikaan olojen
muutos tavalla millä hyvänsä.
Jäitse Pietariin.
Pietari oli siihen aikaan suomalaisten käsityöläisten luvattu maa.
Siellä sai lisää kokemusta ja maksettiin hyviä palkkoja.
Olikin yleisenä tapana että nuoret sällit opista päästyään matkustivat
Pietariin kehittämään ammattitaitoaan. Sällillä, joka oli ollut työssä
Pietarissa, vaikkapa lyhyenkin ajan, oli aina tilaisuus saada parempia
työpaikkoja kotimaassa.
Nyt kun olin kaikista siteistä vapaa minun jonkun aikaa uinaillut
kulkurivereni läikähti, ja minä päätin ensi tilassa lähteä maata
kiertämään. Ja tällä kertaa matkani määrä ei ollutkaan vähempi kuin
itse Venäjän pääkaupunki, Pietari.
Talvella matkustaminen oli silloisissa oloissa kovin vaivaloista.
Muita kulkuneuvoja ei ollut valittavana kuin apostolin hevoset tahi
hollikyyti. Kun minulla ei ollut varoja ajaa hollikyydillä saisin
käyttää ensinmainittua matkailutapaa s.o. kiertää Viipurin kautta jalan
Pietariin.
Mutta sattuikin tapaus, joka muutti matkasuunnitelmaani.
Verstaaseen ilmestyi eräänä päivänä mies, joka sanoi olevansa
viipurilainen rahdinkuljettaja. Rahtimiehet olivat ainoat, jotka
talvisaikaan välittivät tavaraliikennettä Pietarin ja Helsingin
välillä. Mies sanoi tulleensa kuulustelemaan eikö kukaan sälleistä
olisi halukas lähtemään Pietariin, sillä nyt olisi hyvä tilaisuus
päästä sinne halvalla hänen seurassaan.
Sovimme miehen kanssa heti kaupoista. Kolme hopearuplaa piti minun
maksaa hänelle kyydistä ja ylihuomenna, joka oli sunnuntai, piti olla
valmis lähtemään matkalle. Taipaleelle lähdettäisiin jäitse kauppatorin
rannasta.
Nyt alkoivat kiireet hommat. Ensin oli rouvan kanssa selviteltävä
raha-asiat. Tiesin itselleni jäävän vähän säästöä, kun velka oli
poistettu. Rouva oli ensin kovin lähtöäni vastaan ja ihmetteli, miksi
minulla oli niin kiire lähteä talvipakkasella matkaan, kun keväällä
höyrylaivalla pääsisin paljon mukavammin. Mutta muuten oli hän minulle
erinomaisen ystävällinen, käski olemaan varuillani etten hukkuisi
miljoonakaupungin pyörteisiin ja lupasi koska hyvänsä antaa työtä ja
kortteerin kun tulisin takaisin.
Rahalaskuista selvisin hyvin. Olin saamassa viisikolmatta markkaa.
Passi maksoi kahdeksan markan vaiheilla, viipurilaiselle meni
kaksitoista markkaa (hopearupla oli silloin neljä markkaa), vielä
muutamia pikku ostoksia matkaa varten, loput vaihdoin Venäjän rahaksi.