listan kiertämään ympäri kaupunkia. Jos vainaja oli pitemmän aikaa
työskennellyt Venäjän pääkaupungissa ja niin ollen oli laajemmin
tunnettu, niin karttui hautausrahoja monia kymmeniä ruplia, väliin
satojakin. Jos kaikki ei kulunut hautajaiskustannuksiin niin vietettiin
loppurahoilla lähimmässä ravintolassa lasia kilistellen peijaiset
vainajan muistoksi.
Olin kerran saattamassa viimeiseen lepoon erästä tällaista Pietarissa
harmaantunutta työtoveria. Saatto oli kerrassaan suuremmoinen:
parikymmentä kahden hevosen vetämää umpivaunua kulki siinä jonossa
Mitrofanon hautuumaata kohden.
Ohikulkija varmaankin arveli että siinä viedään hautaan entistä
ravintoloitsijaa, koska kaupungin vanhat juomaveikot ovat häntä niin
miehissä saattamassa.
Käynti kotiseudullani.
Eräänä kylmänä maaliskuun iltana tulin kotiin muutaman tuttavani luota,
joka asui Pietarporin puolella. Tieni kulki leveämmältä kohdalta
poikki jäätyneen Nevan. Seisahduin katselemaan Pohjolan tähtikirkasta
taivasta, joka kaareili ylläni korkeana säteilevänä holvina. Luonto
tuntui yön hiljaisuudessa niin juhlalliselta nyt kun sitä ei häirinnyt
miljoonakaupungin melu ja hälinä. Tuuli toi tosin korviini kaukaista
kohinaa, josta tiesi että suurkaupungin sydän siellä sykähteli.
Seisoin tarkastellen taivaan tähtitarhaa.
Tuolla säteili komeana vanhastaan tuttu Otava, sarvet kääntyneenä
pohjoista kohti. Niin, Otava se oli ollut äitini ja minun ajanmittarina
siellä syvällä Hämeenmaan korvessa.
Tuolla toinen vanha tuttu, Seulaset, jotka öisellä kiertomatkallaan
aina pysähtyivät kiikkumaan Pitkänmäen rahkakuusen latvaan, ennustaen
pikaista päivän tuloa.
Siinä muistuivat mieleeni entiset ajat. Tuumiskelin että vieläköhän
ne tupsupäiset teerikukot käyvät syömässä kotikoivuni latvasta niitä
herkullisia urpuja, jota näytelmää minä pienenä paitaressuna olin
ihaillen pirtin akkunasta katsellut.
Vieläköhän ne valkoiset jänöjussit käyttävät oikopolkunaan
äitivainajani perunamaata, käydessään aterioimassa Riitaniityn
haavikossa?
Näitä aprikoidessa palasivat mieleeni kaikki entisajan muistot.
Tunsin eräänlaista katumusta siitä että olin viime aikoina tässä
miljoonakaupungin hyörinässä kokonaan unohtanut rakkaan lapsuudenkotini.
Kotimatkalla tein vahvan päätöksen käydä omin silmin katsomassa,
vieläkö kotipuolessani kaikki on entisellään. Venäläisinä
pääsiäispyhinä, joihin vielä oli kuusi viikkoa, olisi sopiva aika
lähteä tälle huvimatkalle, sillä pyhäähän silloin oli joka tapauksessa
pidettävä.
Kun Venäjän pääsiäinen lähestyi oli minulla säästössä noin
neljäkymmentä ruplaa. Tällä rahalla oli ensin ostettava muutamia
välttämättömiä vaatekappaleita, sillä enhän voinut mennä kotiseudulleni
itseäni näyttämään aivan arkipuvussa.
Tuhannet kellot sadoista kirkontorneista Venäjän pääkaupungissa
antoivat tietää että Kristus on ylösnoussut. Tämä ilosanoma kaikui
suusta suuhun yli kaupungin. Kadut olivat tungokseen saakka täynnä
juhlamielistä kansaa ja jokainen lausui vastaantulijalle samat sanat:
"Hristos vaskrist" (Kristus on ylösnoussut).
Minuun tämä juhlahumu ei paljon vaikuttanut. Minulla oli vain yksi
ajatus: päästä lähtemään niin pian kuin mahdollista. Venäläisten
juhla-aamuna riensin Suomen rautatieasemalle.
Ostin arviokaupalla lipun Hollolan Lahteen, sillä en ollut oikein
selvillä, mikä asema oli lähinnä kotiseutuani, Pietarin-Riihimäen rata
kun vasta hiljan oli avattu liikenteelle.
Lahdesta otin hollikyydin ja lähdin yötä myöden ajamaan kotiseutuani
kohden. Sairakkalan kestikievarissa lepäsin keskiyöllä parisen tuntia.
Kyytipoika ihmetteli että minnekkä herralla on sellainen kiire, kun ei
edes yölläkään malta nukkua.
Noin puolenpäivän korvilla seuraavana päivänä saavuin kotipitäjääni.
Tultuani metsäkulman tienhaaraan maksoin kyytimieheni antaen
hänen kääntyä takaisin. Itse lähdin jalkapatikassa taivaltamaan
kotiperukoilleni.
Keli oli huono, paikoin oli lumisohjoa, paikoin sulaa, mutta
sitä tuskin huomasinkaan kiire kun oli ennen pimeän tuloa ehtiä
äitini mökille. Ajatuksissani jo iloitsin kuvitellessani, miten
hupaista minulla perille päästyäni tulisi olemaan. Lämmittäisin
pirtin oikein lämpimäksi ja nauttisin päivän tai kaksi entisistä
lapsuudenmuistoistani.
Polttopuita oli äidillä tapana pitää orsilla kuivumassa. Kai niitä
siellä olisi vielä jäljellä. En tullut edes ajatelleeksi semmoista
mahdollisuutta, ettei pirtti olisi entisellä paikallaan, sillä tiesin
ettei äitivainajallani ollut suurempia velkoja, joiden maksuun kotini
olisi mennyt.
Saavuttuani näkömatkalle kiipesin tutulle Hakamäen kivelle tähystämään
eikö mökkiä jo näkyisi. Nousin varpailleni, hieroin silmiäni, terästin
katsettani, mutta haamuakaan ei näy pyhätöstäni. Ihmeellistä, ajattelin
itsekseni, olinhan sen satoja kertoja ennen juuri tältä samalta kiveltä
nähnyt. Mihinkä maan uumeniin se nyt on hautaantunut!
Paremmin mietittyäni arvelin että lepikkö ehkä on poissaollessani
kasvanut korkeaksi ja tiheäksi näreiköksi. Saadakseni mitä pikimmin
asiasta selvän juoksin koko loppumatkan.
Mutta voi kauhistus mikä näky minua kohtasikaan!
Pirtistäni ei ollut muuta jäljellä kuin pieni kiviraunio, osoittaen
paikkaa, missä kiuas oli ennen ollut ja kiukaan vieressä pieni
maakuoppa, jossa äitini oli säilyttänyt kaljatynnyriä.
Ei köyhä torppari seistessään ankaran hallayön jälkeen peltotilkkunsa
pientareella tunne itseään köyhemmäksi ja orvommaksi kuin minä
seistessäni siinä hävitetyn lapsuudenkotini raunioitten ääressä!
Istuin porraskivelle, jonka raastajat ehkä kelpaamattomana olivat
jättäneet paikoilleen ja siinä annoin kyyneleitteni vapaasti virrata
ihmisten saaliinhimon tähden.
Tyynnyttyäni tarkastelin lähemmin pirtin rauniota. Siinä oli kiukaassa
vielä jäljellä ne kaksi harmaata kiveä, joitten raoista minä pienenä
paitaressuna kaivelin savea imeskelläkseni. Tulipalo ei mökkiä ollut
hävittänyt, sillä hiiltynyttä kekälettä ei näkynyt missään. Kotini oli
siis varastettu, mutta kuka sen oli tehnyt ja koska?
Ensi hetkessä otaksuin että maanomistaja ehkä on sen hävittänyt, mutta
sitten muistin hänen sanoneen että mökki saa seistä paikoillaan kunnes
lahoaa, sillä töyry ei kelvannut mihinkään muuhunkaan tarkoitukseen.
Arveltuani asiaa moneen suuntaan läksin raskaalla mielellä
astuskelemaan kylää kohden. Päätin käydä siinä talossa, missä äidilläni
oli tapana olla työssä. Kysyin talonväeltä tiesivätkö kuka oli repinyt
ja poiskuljettanut minulle laillisesti kuuluvan äitini mökin. Kaikki
hämmästyivät sanattomiksi minun äkillisestä ilmaantumisestani. Syntyi
pitkällinen äänettömyys.
Vihdoin emäntä vastasi: "Täällähän on kerrottu sinun silloin
nälkävuosina matkustaneen engelsmannin laivalla Amerikkaan. Me luulimme
ettet sieltä enää näille maille palaa, ja kun meidän vanha saunamme
oli jo aivan mätä, sanoin minä pojille, että menkää sinne takamaalle
ja tuokaa se Leena-vainaan pirtti sieltä saunaksi. Sattui se Leena
olemaan meille vähän velkaakin, maksoimme nimittäin hänen viimevuotisen
henkirahansa, niin ajattelin että ei kai se mikään synti ole, jos
otamme pirtin siitä velastamme."
"Te ette typeryydessänne tienneet minkä kalliin aarteen olette minulta
ryöstäneet! Se pirtti oli ainoa rengas minun elämäni ketjussa, joka
vielä yhdisti minut tähän kotiseutuuni. Nyt kun se on katkaistu, tuntuu
niinkuin ei minulla kotia olisi ollutkaan. Näille maille en enää
koskaan palaa. Hyvästi!"
Harmista masentuneena läksin majataloon. Kävin kumminkin talonväen
tietämättä ensin katsomassa, miten he olivat menetelleet pyhättöni
kanssa.
Mikä häväistys! Vanhoja haisevia kylpyvihtoja siellä täällä nurkissa
mätänemässä, permanto rikki ja kallellaan sinne ja tänne! Ei mikään
enää muistuttanut sitä entistä siistiä pirttiä, joka minulle oli
ollut niin rakas. Seinätkin olivat kauttaaltaan niin nokiset ettei
savurajaakaan enää eroittanut.
Seuraavana aamuna ajoin majatalosta läheisimmälle asemalle. Koska
venäläistä pääsiäisjuhlaa vielä jatkui, tein samalla pienen
kiertomatkan Helsinkiin tuttaviani tervehtimään.
* * * * *
Päästyäni takaisin Pietariin tuli talon dvornikka (talonmies)
seuraavana päivänä ilmoittamaan, että passini ja ololippuni olivat
vanhentuneet ja siis uusittavat ensi tilassa. Siitä tulisi minulle
kuuden ruplan menoerä, ja minulla oli "matti kukkarossa". Se onneton
huvimatkani kotiseudulle oli vienyt viimeisenkin kopeekan!
Kaduin katkerasti että olin koko matkalle lähtenytkään. Olisi ollut
paljoa parempi että olisin säilyttänyt lapsuuteni kodin ehjänä
mielikuvituksessani, siten olisin säästynyt kaikesta harmista, minkä
siitä nyt sain. Nyt ei ollut muuta neuvoa rahansaantiin kuin viedä
talvipalttoo panttiin, sillä mestarille olin jo ennestään vähän velkaa.
Päätin ruveta oikein ahkeraksi saadakseni raha-asiani jälleen
kuntoon. Siihen kehoitti minua myöskin eräs kirje, minkä sain hyvältä
ystävältäni, joka vuosia takaperin oli matkustanut etelä-Venäjälle,
Mustanmeren rannalle, Odessan kaupunkiin.
Hän kirjoitti että suomalaiset suutarit ansaitsevat siellä äärettömän
hyviä palkkoja, että meikäläiset käsityöläiset ovat kovin haluttuja
sekä että ilmasto on siellä niin leuto ettei talvesta juuri ole tietoa
ja hedelmiä niin runsaasti että niitä saa melkein ilmaiseksi.
Tästä kirjeestä minun mustalaisvereni taasen kuumeni ja päätin ensi
tilassa matkustaa Odessaan, jahka vain olisin saanut tarpeelliset
matkarahat säästöön.
Mutta ihminen päättää, Jumala säätää! Niin kävi minunkin matkatuumieni.
Sattuma tuli taas väliin.
Ennen olen jo maininnut että suomalaiset käsityöläiset ammatti- ja
toveriasioissa aina pitivät yhtä.
Vanhoista ajoista oli ollut tapana, varsinkin niissä verstaissa,
missä suomalaiset olivat enemmistönä, että kun mestari tarvitsi uuden
sällin, ilmoitti hän siitä vanhimmalle miehelle verstaassa, joka
sitten neuvotteli toisten sällien kanssa siitä, kuka otettaisiin tahi
"vedettäisiin", niinkuin sitä silloin sanottiin. Toiset sällit olivat
myös jonkunlaisessa siveellisessä edesvastuussa uuden tulokkaan työn
kelvollisuudesta.
Muutamia vuosia takaperin oli samassa verstaassa työskennellyt eräs
saksalainen sälli nimeltä Stockmann. Hän oli käyttäytynyt suomalaisia
kohtaan röyhkeästi ja halveksivasti, sitä paitsi hän oli ollut mainio
kielenkantaja verstaan ja myymälän välillä. Silloin olivat meikäläiset
pakottaneet hänet muuttamaan, uhkaamalla että muutoin kaikki
suomalaiset sanoutuisivat irti.
Mutta nyt tapahtui että eräänä maanantaiaamuna, kun me tulimme
verstaaseen, istui Stockmann siellä työssä erään tiskin ääressä,
hyräillen kaikessa rauhassa itsekseen erästä saksalaisten mielilaulua
"Deutschland, das grosse Vaterland"... Me ällistyimme aikalailla, mutta
maltoimme kuitenkin mielemme iltaan saakka.
Illalla menimme ravintolaan pitämään asian johdosta neuvottelua. Siellä
päätettiin esittää mestarille "ultimaattumi" että ellei saksalainen
muuta pois, niin me muutamme yhdellä kertaa kaikki. "Lakko"-sana oli
silloin vielä tuntematon.
Minua vähän epäilytti näin jyrkkä päätös, mutta nahkapoika kun olin,
sain tyytyä vanhempien ratkaisuun. Seuraavana päivänä meni ikänsä
puolesta vanhin sälli ilmoittamaan mestarille uhkavaatimuksemme.
Ukko oli varmaan tätä odottanutkin, koska hän aivan rauhallisena oli
vastannut: "Muuttakaa vaan, kyllä minä työväkeä saan, siitä ei nykyään
ole puutetta". Tätä emme olleet odottaneet, olimme varmasti siinä
luulossa että saksalainen saisi muuttaa, ennenkun koko suomalainen
miehistö, mutta nyt hän jäi kuin jäikin aseman herraksi.
Meitä hävetti myöskin päätöksemme purkaminen. Hajosimme siis yksi itään
toinen länteen. Tähän päättyivät myöskin minun Odessan haaveeni.
Nyt täytyi etsiä mistä tahansa uusi työpaikka, jotta saisimme rahaa
välttämättömiin tarpeisiin, sillä lakkolaisilla ei ollut niinkään
helppo saada työtä.
Monen pettymyksen jälkeen sain eräältä toiselta saksalaiselta
mestarilta "kortteerityötä", mutta silläkin oli suuret hankaluutensa.
Täytyi hankkia oma asunto, joka ei ollut niinkään helppoa oudossa
ja vieraskielisessä kaupungissa sekä siihen kaikki muut tarpeet ja
työaseet.
Vihdoin onnistuimme erään toisen lakkotoverin kanssa, pitkien
etsiskelyjen perästä, kaukaa laitakaupungilta saamaan eräältä
inkeriläis-suomalaiselta ukolta vuokratuksi pienen yksinäisen komeron,
jonka muodostimme työ- ja makuuhuoneeksi niin hyvin kuin olosuhteet
sallivat.
Huonekaluiksi hankimme vanhoja pakkalaatikoita, permantoa pidettiin
sänkynä ja vanhoja niinimattoja sänkyvaatteina. Oli onni että oli
kesäaika, joten ei tarvinnut pitää huolta polttopuista.
Syksyyn eli siihen asti kunnes ilmat kylmenivät työskentelimme tällä
tavoin, mutta sitten kyllästyimme alituiseen kaiken hankkimiseen.
Milloin puuttui yhtä, milloin toista. Ruokakomento oli kaikkein
vaikeinta. Ruoan valmistamiseen kului meiltä itseltämme liian paljon
aikaa ja lisäksi tarvittiin siihen kaikenlaiset keittokapistukset.
Ravintoloissa-syömiseen eivät meidän ansiomme taas riittäneet.
Tuumimme siis että taitaa olla paras että lopetamme koko puulaakin,
ennenkun teemme konkurssin!
Toverini matkusti kotipuoleensa Aunukseen, minä muutin Hiekoille,
eräälle suomalaiselle mestarille, nimeltä Tolkki. Hiekoin
kaupunginkulmalia ei niihin aikoihin ollut juuri kiitettävää mainetta.
Siirtyminen Hiekon kaupunginosaan merkitsi melkein samaa kuin
Helsingissä lausetapa "hän on muuttanut Antipoffille".
Tolkilla tehtiin työtä Gastinnyidvorin makasiineihin myytäväksi. Työn
ei tarvinnut olla vahvaa, kunhan se vain oli "näköisää" ja halpaa.
Uudet toverini olivat, toiset enemmän toiset vähemmän rappiolle
joutuneita viinamäen palvelijoita. Ne olivat niitä aito pietarilaisia,
jotka eivät viitsi väsyttää itseään turhilla kävelyillä, vaan joille
matka työpaikasta kapakkaan on tarpeeksi. Sillä matkalla ei tarvinnut
huolehtia muusta vaatetuksesta kuin että päällä oli tavallinen arkipuku
sekä venäläisille tuiki välttämätön esiliina. Kansallisuudeltaan oli
yksi sälleistä venäläinen, toinen virolainen, kaksi muuta suomalaisia.
Tässä seurassa oli oltava lujatahtoinen mies, sillä kapakkaelämä nieli
monta kokematonta nuorukaista.
Ikävimpänä puolena tässä uudessa paikassa oli se että puhtaudessa oli
paljon toivomisen varaa. Makuusijat, muusta puhumattakaan, olivat niin
täynnä syöpäläisiä että minun oli niissä väliin mahdoton nukkua. Usein
nousin yöllä ylös ja rummulla istuen torkuin siksi kunnes toverit
tulivat töihin. Siinä pimeässä istuessani muistui mieleeni, niinkuin
ennen muinoin tuhlaajapojalle, että eiköhän siellä kotimaassa olisi
ollut työtä minunkin varalleni.
Helsingistä lähtiessäni oli rouva luvannut että häneltä aina saisin
työtä ja ruokaa, tulin sitten takaisin koska vaan. Parasta on kai
siis, tuumin itsekseni, matkustaa joksikin aikaa takaisin Suomeen,
kunnes tuo ikävä lakkojuttukin unohtuu. Olihan minulla vapaus tulla
takaisin Pietariin koska vain halutti ja asianhaarat sen sallivat.
Tulevaisuudensuunnitelmani oli siis valmis, ainakin joksikin aikaa
eteenpäin. Kävikö kaikki suunnitelmani mukaan saamme pian nähdä.
Mutta nyt oli ensin selvitettävä päivän polttavin ongelma, nimittäin
kysymys mistä saada ruplia matkaa varten ja palttoon lunastamiseksi
pantista, jossa se oli virunut keväästä asti.
Onneksi kävi siinä joulun-edellisellä viikolla Karalovin
kenkämakasiinissa hyvä kauppa. Ukko Tolkilla oli kiire ja hoppu
saada riittävä määrä saappaita valmiiksi. Sällit saivat työskennellä
ahkerasti yötä päivää, kapakankäynnit saivat siirtyä tuonnemmaksi.
Siitä syystä minunkin kopeekkani karttuivat ja muuttuivat vähitellen
rupliksi. Palttoo haettiin pantista ja rahat matkaa varten olivat
koossa.
Takaisin Suomeen.
Venäläisenä jouluaattona kiirehdin siis Suomen rautatienasemalle.
Mutta nyt minua ei elähyttänyt sama innostus kuin viime kerralla.
Masentuneena viimeaikaisista vastoinkäymisistäni astelin nyt tietäni
alakuloisena, mieli matalalla. Olinhan Helsingistä lähtiessäni
kehunut ystävilleni, etten tule lakaisin, ennenkun minulla on
majavannahkaturkit yllä ja kultaa kosolta kukkarossa, ja nyt olikin
"matti" ottanut siellä tyyssijan.
Helsingistä sain työtä entisessä oppipaikassani. Rouva otti minut
ystävällisesti vastaan, niinkuin oli luvannutkin.
Työskentelin vanhassa verstaassani kevääseen saakka. Mutta rauhaton
sieluni kaipasi vaihtelua ja sentähden muutin eräälle vasta-alkavalle
mestarille värkkisälliksi. Pietarin-opintomatkani ja vähäinen
venäjänkielentaitoni minut ylensivät tähän kadehdittavaan asemaan.
Samoihin aikoihin sattui elämässäni tärkeä käänne joka muutti koko
tulevaisuudensuunnitelmani.
Tuli näet juuri silloin elämäni polulla vastaani mielestäni viehättävin
ja parhain lukemattomista Eevan tyttäristä. Se oli hän, joka pysäytti
vaellukseni näkymättömistä langoista punottuun lemmenverkkoon, ja
minulle kävi samoin kuin kärpäselle, joka kirkkaan auringonvalon
huikaisemana lentää hämähäkinverkkoon. Mitä enemmän se pyristelee, sitä
lujemmin se takertuu!
Silloin kun se lumous, jota sanomme rakkaudeksi, ottaa meidät
valtoihinsa, olemme me miehet, Jumala paratkoon, kuuroja ja sokeita. Ja
vaikka ystävämme sekä omaisemme parastamme tarkoittaen meitä kuinkakin
neuvoisivat ja varoittaisivat, niin me itseviisaasti vastaamme heille,
että "se on meidän yksityinen asiamme, johon kellään ei ole mitään
sanomista."
Minulla tosin ei ollut mitään omaisia, orpopoika kun olin, mutta
kylläkin ystäviä, jotka varoittivat ja sanoivat: "Älä anna leikata
siipiäsi liian nuorena, sillä leikkosiipisenä et kykene enää lentämään.
Sinähän olet aikonut lähteä etelä-Venäjälle, kuinkas sen lähdön nyt
käy?"
Mutta minä olin siihen määrin lumouksen vallassa etten ottanut heidän
neuvojansa kuuleviin korviini. Enkä kyennyt edes ajattelemaan sitäkään,
miten voisin elättää vaimon ja ehkä puolitusinaa ruokahaluisia lapsia,
kun kerran miehellä ei ollut muuta omaisuutta kuin kaksi paljasta
kättä. Mutta niin lopulta vain kävi, että vihkituoliin koko urani
päättyi.
Tähän loppui myöskin minun kiertolaiselämäni.
* * * * *
Nyt olin perheellinen mies, vaikka tuskin vielä kuiva korvien takaa.
Tästäpuolin oli yhden asemesta elätettävä kaksi henkeä. Tähän asti oli
ollut täysi työ yhdessäkin -- vuoden perästä ilmestyi yksi leukapari
lisää eikä jonon loppupäätä näkynytkään.
Suutarintyöllä oli vaikea perhemiehen tulla toimeen. Vaikka istuikin
rummulla käyränä kuin kysymysmerkki viisitoista tuntia vuorokaudessa
ei sittenkään voinut ansaita enemmän kuin seitsemän-kahdeksankymmentä
markkaa kuussa.
Niihin aikoihin alkoi Suomen metsistä virrata maahamme noronaan
ulkomaan kultaa. Mutta kullan vanavedessä tulvi myös uudenlainen
ylellisyys, niinkuin, konjakit, liköörit, kaiken maailman viinit ja
hajuvedet. Näihin asti olivat monet ylellisyystavarat olleet kansalle
melkein tuntemattomat. Talonpoika ei nyt enää viitsinyt itse valmistaa
lypsinkiulua, vaan se ostettiin kauppiaalta. Vaimoväki ei enää
kehdannut kulkea kotikutoisissa hameissa, ne piti nyt tuotaman suoraan
ulkomaan tehtaista. Rahaa kun oli! Mutta näistä syistä elintarpeet
myöskin kohosivat huimaaviin hintoihin. Muistan että niihin aikoihin
voinaulasta maksettiin 1 markka 50 penniä ja sokerinaulasta 80 penniä,
jotka hinnat siihenastisiin verraten olivat kuulumattomat.
Minun ammattiini tämä ylöllinen rahatulva ei suurtakaan parannusta
tuonut. Ehkä mestari sai joltain tukkipomolta, joka oli hyljännyt
kuluneet saapasrajansa, tilauksen lisää. Siinä kaikki!
Elintarpeiden kallistuminen ja huonot raha-ansiot ammatissani johtivat
siihen että puute ja köyhyys tuli kotimme jokapäiväiseksi vieraaksi.
Nyt aloin tosissani etsiä uutta edullisempaa tointa. Se ajatus ei enää
uusi ollutkaan, se oli kytenyt mielessäni vuosikausia.
Kävin näillä kuulustelumatkoillani muitten muassa kolkuttamassa
rautatien virastojen oville. Olisin mielelläni ruvennut vaikka
koneitten rasvaajaksi, aikaa myöden olisi siitä kyllä lukemalla
kehittynyt koneenkäyttäjäksi. Mutta puuttuva ruotsinkielentaito oli
ainaisena kompastuskivenäni, mihin ikänä yritinkin. Insinööri vastasi
että oli välttämättömästi osattava ruotsia, jos aikoi rautatien
palvelukseen. Sitäpaitsi, kuului jatko, lähettävät senaattorit ja muut
korkeassa asemassa olevat herrat tänne elähtäneet pikenttinsä, ja
meidän on varattava etusijassa heille paikat.
Lopulta kuitenkin onnistuin saamaan sellaisen toimen, jossa ei pantu
ruotsinkielentaitoa pääsyehdoksi.
Niihin aikoihin olivat täällä kielitaistelun aallot alkaneet vyöryä
korkeina. Vainolaiset olivat lähettäneet pääkaupungista maanpakoon
korkeamman suomenkielisen oppilaitoksen, suomalaisen Normaalilyseon.
Suomenkielen ystävät tästä vääryydestä kimmastuneina huusivat koko
Suomen kansan avukseen ja apua tulikin. Ei kestänyt kauan, ennenkun
pääkaupunkiin ilmestyi ilman muukalaisten apua uusi ja komea opinahjo:
Suomalainen Alkeisopisto. Siinä minunkin vähäpätöinen persoonani sai
"palkeittenpainajan" paikan.
Vihdoin siis toteutui kauan kytenyt unelmani saada semmoinen homma,
jossa jäisi aikaa kirjallisuuden lukemiseen ja harrastamiseen. Siitä
päivin kun olin kirjalle oppinut oli mielihaluni lukemiseen vuosi
vuodelta yltynyt. Nyt kun vaellusretkeni olivat päättyneet ja olin
sidottu paikoilleni perheellisen miehen leipätyöhön, annoin ajatusteni
sensijaan retkeillä historian ja runouden loppumattomilla mailla.
Unelmissani kiertelin yhä maailmaa -- kävin Odessassa ja Odessan takana!
* * * * *
Tarinani viimeisistä tapauksista on nyt jo kulunut puolen
viidettäkymmentä vuotta. Sillä ajalla on ollut elämän suuren
koulumestarin johdolla käytävänä monenmoisia taisteluja. On saatu
joitakin voittoja, mutta on kärsitty myös tappioita. Kun ajattelen
kaikkea, niin hyvää kuin huonoa, mitä olen kokenut, tekee mieleni
sanoa: hyvä on voitolla. Tyytyväisenä voin vaellukseni päättää.
Olen ehtinyt sille nuoruutta vastapäätä olevalle kukkulalle, jota
sanomme vanhuudeksi. Elämän aurinko vaipuu jo vähitellen lännen
taivaanrannan taa, sen viimeiset säteet vielä kultaavat vuoreni
huippua. Kukkulani juurella lainehtii rauhaton elämän meri, jossa
riehuu ikuinen taistelu olemassaolosta. Sen meren ylitse ainoastaan
harvat saapuvat onnellisesti tälle toiselle huipulle.
Kun täältä ylhäältä katselen taakseni, niin en voi olla hiljaisina
hetkinä kysymättä itseltäni, mikä on ollut se näkymätöin voima, joka on
ohjannut elämäni purren kaikkien noiden raivoavien kuohujen lävitse.
Semmoisena luotsina ovat olleet rakkaan äitivainajani neuvot ja
varoitukset, jotka sain häneltä maailmalle lähtiessäni. Ne olivat minun
perintöni, minun ainoa pääomani. Ne ovat olleet kirkkaana kointähtenä,
joka on valaissut väylän elämäni haakselle ylitse pohjattomien
syvyyksien ja ohi väijyvien salakarien.