haukia. Kesäisin kun työt lauantai-iltana olivat loppuneet, hankin
itselleni ongen ja pytyn ja menin onkimaan syöttikaloja noin parin
virstan päässä olevasta toisesta järvestä. Sitten siirryin pyttyineni
metsäjärvelle. Siellä oli vanha laho tukkiruuhi, jonka savella ja
sammalilla paikkasin vedenpitäväksi. Sillä sitten laskin rautalangasta
tehdyt koukkuni järveen. Itse istuin rantatöyräälle odottamaan, kunnes
hauki tarttui syöttiin. Illalla kotiin palatessani oli monta suurta
hauenköllisköä vitsalenkissä olkapäälläni. Möin ne suutarin emännälle,
joka niistä maksoi kaksi kopeekkaa naulalta.
Vaikka minulla oli muitakin hommia, niin kotiani siellä metsän
kainalossa rakastin aina yhtä hellästi kuin ennenkin. Sinne lensivät
usein ajatukseni. Etenkin iltaisin muistui mieleeni, miten äiti ennen
sulki minutkin ehtoorukouksiinsa.
Sattui usein pyhäpäivisin, kun olin poikaparven kanssa kiekkoa
heittämässä, että yks' kaks' heitin kiekkoni sekä tavini siihen
paikkaan ja läksin suorinta tietä livistämään läpi metsien äitini
mökille. Joskus sattui niin että lähestyessäni mökkiä näin ovensalvan
olevan poikittain... Silloin tiesin että äiti ei ollut kotona. Se
oli suuri pettymys. Istuessani siinä kotikivellä, tunsin itseni niin
yksinäiseksi ja hyljätyksi, tuntui niin ahdistavan rinnan alta että
kyyneleet puristautuivat silmistäni. Murhemielin ja raskain askelin
tallustelin takaisin työpaikkaani. Mutta sitten ei leikki enää
maistunut.
Mainitsemista ansaitsee vielä miten tarkka suutarin vaimo oli
ruoka-aterioittensa suhteen. Kun oli tulossa useampia juhlapäiviä
perättäin, sain minä pyytämättäni luvan lähteä kotiin äitini luokse.
Minusta nämä luvat kyllä olivat mieluisia, sillä sainhan taas olla
jonkun päivän rakkaassa metsässäni. Mutta äiti ei näistä vierailuista
ollut erikoisesti mielissään, sillä olihan yksi leukapari lisää
kuluttamassa hänen jo ennestään niukkoja juhlaeväitään. Mutta näitä
asioita en minä vielä silloin ymmärtänyt.
Näin kului oppiaikani ja vuodet vierivät.
Tällä ajalla oli tapahtunut suuria yhteiskunnallisia muutoksia
maassamme. Ruplat olivat muuttuneet markoiksi ja viinapannut vaihdettu
kahvipannuihin. Oli käynyt niinkuin emännät olivat toivoneetkin.
Kansa- ja sunnuntaikouluja ruvettiin hommaamaan joka pitäjään.
Kauppiaita ilmestyi joka kylään eikä tarvinnut enää olla
kirjoitusneuvojen puutteessa.
Lainakirjastokin oli lisääntynyt niin että täytyi hankkia uusi kaappi
entisen lisäksi.
Olin jo ehtinyt siihen ikään että oli mentävä rippikouluun. Siellä ei
minulla ollut mitään vaikeuksia, kaikki kävi kahdessa viikossa, niin
ettei mestarinkaan tarvinnut valittaa kalliin ajan hukkaankulumista.
Muutama sana itse rippikoulupapista. Hän kutsui itseään matkamieheksi,
en tiedä siitäkö syystä, että oli vain armovuoden saarnaaja, vai
tarkoittiko hän jotain korkeampaa. Mutta niin omantunnontarkkaa
sielunpaimenta on harvoin tavattavissa.
Joukossamme eli eräs Juho niminen poika. Hän oli kaukaa takamaan
torpasta, jossa ei tarvitse paljon puhua, vielä vähemmän ajatella,
mutta sitä enemmän vääntää kiviä sekä irroittaa kantoja.
Hän oli yrittänyt jo useita kertoja ripille, mutta aina yhtä huonolla
menestyksellä. Nyt oli hän jo ikämies, morsiankin hänellä oli, vieläpä
sanoivat olevan perillisenkin. Asia oli siis hyvin tärkki.
Mutta pappi ei ottanut huomioon morsiamia eikä lapsia, vaan vaati
huoneentaulut ja uskonkappaleet ulkoa opittaviksi.
Poikaparka tuumasi että eiköhän tähän sielunpaimeneen voisi vaikuttaa
muilla keinoilla kun uskonkappaleilla ja päätti koettaa.
Seuraavana maanantaina kun kokoonnuimme ajasta harmaantuneeseen
ristikirkkoon aloittamaan viikon töitä, astui pappi hyvin juhlallisena
kuoriin ja huusi: "Vikin Juho, tulehan tänne vähäsen". Kaikkien silmät
kääntyivät Juhoon, joka papin puhuessa oli sävähtänyt tulipunaiseksi
korvia myöten. Pojan tultua kuoriin jatkoi pastori juhlallisella
äänellä: "Sinä olet tuonut vaimolleni kolme tiuta munia ja sentähden
tahdon kysyä sinulta, mikä oli tarkoituksesi? Lahjuksia minä en ota
vastaan, enkä myy armon välikappaleita tuoreisiin kananmuniin!" Sitten
hän jatkoi lempeämmin: "Tule huomenna meille niin saat rahan munistasi".
Ellei pastori olisi ollut niin juhlallinen, ei mikään olisi estänyt
meitä remahtamasta iloiseen nauruun. Juho palasi nolona paikalleen ja
tapaus antoi hänelle liikanimen "Munaheikki".
Nuorukaisena.
Olin käynyt rippikoulun. Sitähän pidetään rajapyykkinä lapsuusajan ja
täysi-ikäisyyden välillä. Ei tarvinnut enää lukukinkereillä seistä
lasten joukossa lukea lopottaen ulkoa, vaan sai olla isossa tuvassa
aikaihmisten kanssa. Kelpasipa sitä jo vieraaksimieheksikin ja lapsen
kummiksi; viimeksi-mainitun tahtoi suutari heti näyttää toteen
kutsumalla minut nuorimman lapsensa kummiksi.
Mestarin huono kotielämä oli kotipolton loputtua huomattavasti
parantunut. Mustelmat ja naarmut puolisoiden kasvoissa tulivat yhä
harvinaisemmiksi. Mestaria ei nähty kuin joskus poikkeukselta humalassa.
Mutta vaikka kotipoltto olikin kielletty, ei viina silti maailmasta
loppunut. Salapolttajien kuskit kiertelivät ympäri kyliä ja taloja
ilolientään kaupitellen, niinkuin maitokuskit kaupungeissa.
Kruununpalvelijat niitä kyllä ahdistelivat ja usein korjasivat viinat
talteenkin, mutta kun kansa ei tahtonut esiintyä ilmiantajana,
joutuivat salapolttajat harvoin oikeuden käsiin,
Aika riensi eteenpäin. Kirjoitettiin 1867, joka vuosi samoinkuin sitä
lähinnä seuraavat vuodet ovat tulleet niin surullisen kuuluisiksi
aikakirjoissamme, Ne olivat kauheita nälkä- ja tautivuosia.
Kerjäläisiä ilmestyi etelä-Hämeeseen heti joulun jälkeen yksi ja toinen
pienempi joukko, mutta niihin ei kiinnitetty erikoista huomiota.
Mutta sitä mukaan kun talvi edistyi kasvoivat kerjäläislaumat. Ensin
ne olivat suurten kylien asukkaat, valtamaantien varsilla, joiden
rasitukseksi kulkurit joutuivat. Mutta sitä mukaa kun tulva paisui,
eivät säästyneet syrjäisemmätkään salokylien asukkaat.
Rääsyihin käärittyjä lapsiraukkoja, joita väsynyt isä tai äiti
veti kelkassa perässään, tapasi kyläteillä vähän päästä. Ja heidän
kantapäillään kulki viikatemies, kuumetaudin hahmossa, katkaisten
heikoimpien mierolaisten elämänlangan.
Talolliset pitivät aina riihensä ja saunansa lämpiminä voidakseen
noille onnettomille antaa edes lämpimän yösijan.
Sattui usein, kun talon renki aamulla ajoi hevosensa riihen eteen
kyyditäksensä sairaat ja vanhukset seuraavaan taloon, että yksi tai
parikin joukosta oli yöllä jättänyt maallisen majansa.
Silloin ei muu neuvoksi kuin kyhätä kokoon ruumisarkku ja kääntää matka
kirkkomaalle päin.
Siellä kotipitäjäni kirkkomaalla lepääkin monta, joiden nimestä ja
kotipaikasta ei kellään ole aavistustakaan.
Kaikki nämä kulkijat kertoivat järkyttäviä asioita kotipuolestaan,
pohjois-Suomesta. Miten halla oli edellisenä vuonna vienyt kaiken
kylvön niin että täytyi enemmän kuin puoleksi sekottaa ruumenia ja
männyn kuorta leipään, ja kun viimeinen kotieläin oli teurastettu ja
syöty, ei auttanut muu kuin panna lapset kelkkaan ja lähteä vaeltamaan
etelää kohden, niinkuin Lapin sopulit.
Kotiseudullani eivät asiat vielä olleet niin huonosti. Vaikka edellisen
vuoden sato olikin ollut huono, syötiin sentään vielä sekulileipää
venäläisten n.k. mattojauhojen höystämänä.
Oli onni että Helsingin-Hämeenlinnan rautatie oli valmistunut niin että
sen avulla saatiin venäläisiä jauhoja maaseudulle.
Talvea seuraava kevät oli pitkä ja kylmä.
Kun lumi vihdoin suli pelloilta, ei oraista näkynyt jälkeäkään.
Silloin ihmiset vaipuivat epätoivoon ja kirkot täyttyivät hartaista
sanankuulijoista. Papit kyllä tekivät parastaan lohduttaakseen kansaa.
He sanoivat ettei Herra hylkää, vaikka hän koetteleekin.
Nämä huonot ajat vaikuttivat muutoksen minunkin elämässäni. Vaikka
sananlasku sanoo, että niin kauan kun on jalkoja, niin kauan tarvitaan
saappaita, ei se tällä kertaa pitänyt paikkaansa. Mestarilta väheni
työ vähenemistään. Työn puutteen tähden päästi hän minut opista puoli
vuotta ennen määräaikaa.
Köyhyys ja puute olivat kutsumattomina vieraina tulleet mestarinikin
perheeseen ja sentähden mestari ilmoitti että pääsisin opista puoli
vuotta ennen aikaa, ehdolla etten vaatisi niitä puolivillaisia
vaatteita, jotka olivat luvassa.
Ilolla suostuin ehdotukseen. Menetettyjä vaatteita en surrut.
Pääsisinhän ikeestä, joka viisi pitkää vuotta oli minun levotonta
sieluani pitänyt kahleissa.
Ensimmäisenä vapaahetkenä kiiruhdin kertomaan äidilleni tämän
mielestäni hauskan uutisen. Mutta suurestipa petyin luullessani että
äiti ilostuisi uutisestani. "Vai niin", hän hymähti, "vai ovat ne nyt
huonojen aikojen tultua ajaneet sinut maantielle. Hyvinä vuosina et
saanut päivääkään lomaa. Kylläpä se suutarin muori keksi keinon, millä
päästä eroon siitä puvun lupauksesta."
Vappuna muutin takaisin äitini mökille. Silloin olin tasan viisi vuotta
ollut suutarin opissa. Mestari kirjoitutti oikein jahtivoudilla minulle
erokirjan.
Jo pitkät ajat olin mielessäni tuumaillut että heti kun pääsen opista,
lähden Helsinkiin. Nyt siis voisin toteuttaa tuumani ja pikemmin kun
osasin arvatakaan. Äitini oli ensin kovin lähtöäni vastaan, mutta kun
lupasin lähettää hänelle rahaa, niinpian kun onnistuisin saamaan jotain
työtä, suostui hän viimein tuumaani.
Mutta nyt ilmestyi eteeni vaikeampi pulma kuin äidin voittaminen. Mistä
saada matkarahoja, sillä eihän seitsemäntoistavuotiaan pojan sopinut
enää kerjätä leipäänsä?
Kotipitäjässäni oli uuden kivikirkon rakennushanke ollut jo kauemman
aikaa vireillä, mutta työ oli aina lykkäytynyt jostain syystä.
Nyt päätti kirkkoneuvosto panna alulle perusmuurin kaivamisen
jonkunmoisena hätäaputyönä, josta köyhä kansa saisi raha-ansiota.
Palkka, joka työmiehelle maksettiin, ei ollut suuri, ainoastaan 60
penniä päivältä. Sinne minäkin menin hiekkaa ja kiviä kaivamaan.
Kuukauden työskenneltyäni olin saanut säästöön kymmenen markkaa, jonka
jaoimme kahtia äitini kanssa.
Äitini oli tällävälin neulonut minulle teinipussin, jonka toiseen
puoleen pantiin pari puhdasta paitaa sekä sukat ja tumput talven
varalle, toiseen puoleen leipää matkaevääksi. Särvintä piti ostaa
rahalla.
Helsingin verstaassa.
Muutamia päiviä ennen juhannusta lähdin matkaan. Äitini tuli saattamaan
samoin kuin seitsemän vuotta sitten, mutta silloin lupasin äidilleni
palata syksyllä, nyt sitävastoin en tiennyt palaamisestani mitään
sanoa. Tulevaisuuden peitti synkkä verho, sillä nälkä, puute ja
kuumetauti kurkistivat joka suunnalta vastaan.
Tiemme kulki läpi synkän metsän, jossa linnut visertelivät ja käki
kukahteli kuusen latvassa, muistuttaen että vihdoinkin, kylmän kevään
jälkeen, oli tullut kesä.
Luonnon kauneutta emme me paljon huomanneet. Ajatuksemme askartelivat
vakavissa asioissa.
Valtamaantielle tultuamme ojensi äiti minulle kätensä, vaikka se ei
ollenkaan kuulunut meidän tapoihimme ja sanoi: "Jumalan haltuun".
Samalla katsoi hän minua kiinteästi silmiin ja lisäsi: "Minä aavistan,
että emme enää koskaan tapaa toisiamme tässä maailmassa..." Hän
jatkoi: "Muista ettet koskaan petä etkä tee vääryyttä kenellekään,
sillä taivaallisen isän silmä näkee kaikkialle". Nämä tulivat olemaan
viimeiset sanat, jotka kuulin äitini suusta. Sitten istui hän maantien
viereen kivelle kuivaamaan kyyneleitään. Äitini ennustus tuntui minusta
niin masentavalta, etten voinut askeltakaan ottaa, ja jos äitini
puolellakin sanalla olisi pyytänyt minua jäämään, en tiedä kuinka koko
lähtöni olisi käynyt. Mutta sitä hän ei tehnyt, kehoitti minua vain
kiirehtimään matkalle. Erotessamme hän vielä kielsi minua huolehtimasta
tähtensä sanoen että kyllä Jumala hänestä huolen pitää.
Vähän matkaa kuljettuani katsahdin taakseni. Äitini istui siellä vielä
samassa asennossa, esiliinan nurkka silmillään. Sitten katosi hän tien
mutkan taakse... katosi minulta ainiaksi. Vasta kun jäin yksin annoin
kyynelteni vapaasti virrata.
Muutamien päivien perästä saavuin Hyvinkään asemalle. Juna juuri tulla
pöllyytti pohjosesta päin.
En voinut vastustaa kiusausta saada koettaa tätä uudenaikaista
kulkuneuvoa. Olinhan ollut seitsemän vuotta takaperin sitä itsekin
rakentamassa!
Kukkaroni kyllä teki vastaväitteitä semmoiseen tarpeettomaan
tuhlaukseen, mutta en ollut sitä kuulevinani. Lunastin lipun
seuraavalle eli Järvenpään asemalle ja maksoi se kahdeksankymmentä
penniä -- tuntuva lovi minun jo ennestään pieneen matkakassaani.
En voinut kyllin ihmetellä miten nopeaan puut ja aidanseipäät kiitivät
junan akkunoitten sivu.
Kotona ollessani olin kyllä kuullut kerrottavan ihmeellisiä juttuja
tästä uudesta rautahevosesta, joka hirnuikin niin kimeästi että se
kuului peninkulmien päähän, mutta rohkeimmatkin mielikuvat saivat nyt
väistyä todellisuuden tieltä.
Lyhyt se lysti oli, mutta suureksi merkkipäiväksi se sentään muodostui
nuoren korvenpojan elämässä.
Konduktööri huusi: Järvenpää! Oli siis kiireesti poistuttava junasta
ettei joutuisi liputta matkustamisesta rangaistussäännön alaiseksi.
Matkaani jatkoin Järvenpäästä taas omilla kulkuneuvoillani.
Pääkaupunkiin tultuani päätin ensin kuulustella, olisiko saatavissa
jotain muuta tointa kuin suutarin. Puotipojan työ minua varsinkin
houkutteli, hän kun mielestäni sai seistä kaiket päivät rusina- ja
veskunalaatikon vieressä.
Kiertelin siis ensin kaikki venäläiset kopeekkakauppiaat, mutta en
onnistunut. Ruotsinkielen taitamaton kun olin, ei minusta kukaan
huolinut.
Venäläiset olivat melkein ainoat, jotka Helsingissä siihen aikaan
siirtomaantavarakauppaa harjoittivat.
Nyt ei siis jäänyt muu neuvoksi kuin pyrkiä uudelleen suutarin oppiin,
sillä sen tiesin ettei maasuutarin työ täällä kelvannut, vaan oppiin
oli mentävä uudelleen.
Kolkuteltuani useille oville, missä vain näin kullatun saappaan
roikkumassa portin päällä, tulin etsiskelymatkallani Mikonkadulle,
jossa erään portin päällä komeili oikein hieno vormusaapas.
Menin vähän arkaillen siitä portista sisälle ja raotin varovasti erästä
ovea tiedustellakseni oliko se verstaan ovi, kun kuulin käheän, äkäisen
äänen karjasevan: "Mite sine hake!" Edessäni seisoi suuri lihava herra,
jolla oli pöhöttyneet kasvot ja verestävät silmät.
Vastasin reippaasti hakevani suutarin oppipojan paikkaa ja samalla
työnsin hänelle käteen maasuutarin antaman "ulossetelin".
Herra tarkasteli sitä hieman aikaa. En tiedä oliko se paperin ansiota
vai liukas kielenikö häneen vaikutti, mutta tulos oli kumminkin se että
hän työnsi verstaan oven auki ja sanoi: "Tule siseen".
Sisälle tultuani näin pitkän rivin tiskejä sekä niiden ääressä koukussa
istumassa kuin kysymysmerkkejä toistakymmentä suutaria, kaikki
mustia kuin nokikolarit. Lihava herra osotti minulle tyhjää paikkaa
lähimmäisen tiskin ääressä lausuen samalla ruotsiksi jotain pojalle,
joka istui saman työpöydän luona. Sitten poistui hän viereiseen
huoneeseen.
Odotellessani silmäilin ympärilleni. Verstas oli suuri pitkänomainen
huone, yksi pitkistä seinistä oli täynnään lestihyllyjä, joiden välissä
liikkui kuhisemalla torakoita. Siellä ne pasteerailivat kaikessa
rauhassa, väliin huviksensa pudotellen itseään hyllyltä toiselle.
Ei kuulunut muuta kuin vasaran yksitoikkoista koputusta. Kukaan ei
virkkanut sanaakaan, katselivat vain kulmiensa alta minun paljaita
jalkojani ja karkeata mekkoani.
Äänettömyyden katkaisi vihdoin ovi, joka avautui toisessa päässä
huonetta ja kimakka ääni huusi: "Gesellerna äro goda och komma å äta!"
(kisällit ovat hyvät ja tulevat syömään).
Kaikki sällit ponnahtivat äkkiä kuin vieterillä pystyyn, puhdistivat
nahkalastut vaatteistaan ja katosivat yksi toisensa perästä samasta
ovesta, mistä ääni oli kuulunut.
Jälelle jääneet oppipojat, joita oli noin kymmenkunnan, nostivat
samassa silmänräpäyksessä hälinän, kysymyksiä tuli satamalla ja kaikki
kuin yhdestä suusta. "Mistäs sinä moukka olet tänne löytänyt?" "Mistäs
sinä moukka olet kotoisin?" "Mikä on nimesi?" "Oletkos ennen ollut
opissa, häh?" Joku huomautti että "kyllä sinä nyt olet joutunut orjien
joukkoon". Äkkiä lentää suhautti pääni ohitse pyöreä pallo, jonka joku
taas koppasi ilmasta ja lennätti samaa tietä takaisin. Vihdoin lensi
mytty minunkin syliini ja harmikseni huomasin että pallo oli äitini
ompelema haarapussi, jonka pojanriiviöt olivat vääntäneet pyöreäksi
mytyksi. Sisään tullessani olin laskenut pussin kädestäni oven
nurkkaan, josta sen joku veitikoista oli keksinyt.
Kaikki tämä tapahtui yleisen naurun ja riemun raikuessa.
Tunsin miten veri läikähti kasvoihini, ja vähällä oli etten paiskannut
saappaalla päähän lähinnä istuvaa irvistelevää poikaa, mutta maltoin
kuitenkin mieleni.
Onneksi kisällit vähitellen lappautuivat takaisin paikoilleen ja melu
taukosi heti kuin taikaiskusta.
Pienen ajan perästä ilmestyi sama naama kuin edelliselläkin kerralla
ovenrakoon ja sama ääni huusi: "Gossarna komma å äta!" (pojat tulkaa
syömään).
Kun kaikki kävi ruotsiksi en ymmärtänyt sanaakaan tästä. Seurasin
sentään kutsumatta toisten muassa ja niin jouduin ensimmäiselle
aterialle uudessa työpaikassani.
Ruokahuone oli kangasverholla erotettu avarasta kyökistä. Verhot
olivat poikien syödessä vedetyt syrjään, mutta kisällien ruokaillessa
tiiviisti yhteensidotut.
Mestarin rouva oli, niinkuin myöhemmin sain kuulla, kovin
mustasukkainen piikojensa puolesta. Hän pelkäsi että kisällien
silmäniskut häiritsisivät tyttöjen kyökkihommia. Senvuoksi tämmöinen
järjestys.
Pojat eivät nähtävästi olleet niin vaarallisia, koska verhot saivat
olla syrjässä heidän syödessään. Arkena oli ruoaksi tavallisesti
suolakalaa, ympyriäisiä perunoita ja leipää sekä illalliseksi
tattariryynipuuroa kotkeltuneen maidon kanssa.
Sunnuntaisin oli päivälliseksi eräänlaista lihalientä, jossa
jokunen rasvahelmi uiskenteli siellä ja täällä, niinkuin ankanpoika
vesilammikossa.
Juhlapäivisin saimme vähän parempaa, muunmuassa oli silloin voitakin
pöydällä.
Istua eivät oppipojat syödessään saaneet, se kunnia oli suotu vain
ulosoppineille ja kisälleille.
Kello yhdeksältä loppui päivän työ ja silloin saimme illallista.
Päiväjärjestys oli muuten seuraava: kello kymmeneltä illalla nukkumaan
ja kello viideltä aamulla työhön. N.k. värkkisälli piti huolen siitä
että määräystä tarkalleen noudatettiin.
Tasan kello viisi aamulla potkaisi hän makuuhuoneemme ovea sellaisella
voimalla, että kuolleenkin olisi luullut siihen heräävän, ja jollei
viiden minuutin kuluttua ollut rummulla saapas sylissä, niin kyllä
polvihihna pian vinkui ilmassa.
"Värkkipaasi", joksi häntä nimitimme ei ollut juuri erityisesti
suosittu. Röyhkeän ja ylpeän käytöksensä tähden oli hän kisällien ja
poikien vihaama ja yleisenä toivona oli, että joku onnellinen sattuma
pelastaisi meidät hänen tyrannivallastaan.
Semmoinen sattuma tulikin.
Makuuhuoneemme sijaitsivat toisella puolella pihaa. Niitä oli kaksi,
toinen kisälleille toinen, oppipojille. Akkunat olivat noin kyynärän
levyiseen palokujaan päin, niin ettei valoa suinkaan ollut liiemmälti.
Sängyt olivat seinustoilla kolmessa kerroksessa, niinkuin tavallisessa
hollituvassa ja sänkyvaatteet olivat niin liasta ja hiestä kiiltävät,
ettei ensi hetkessä voinut huomata olivatko ne nahasta vai kankaasta.
Kisälleillä oli kyllä lakanat, joita muutettiin kerran kuussa, mutta
pojille ei semmoista ylellisyyttä suotu.
Koeaikani kesti muutamia viikkoja. Varmaankin oltiin minuun
tyytyväisiä, koska minut sen kuluttua hyväksyttiin oppipojaksi.
Oppiaikani tulisi kestämään kolme vuotta. Tavallisesti se oli viisi
vuotta, mutta koska olin ollut maalla opissa, katsottiin kolme vuotta
riittäväksi.
Palkkaa ei oppiajalta luvattu penniäkään muuta kuin tietysti ruoka ja
asunto.
Saunan ja pyykinpesun lupasi mestari maksaa, kuitenkin sillä ehdolla,
että opista päästyäni korvaisin nämä menot hänelle.
Ehdot olivat siis ankarat, mutta nälkävuosi kun oli, täytyi pakostakin
suostua.
Näin jouduin siis uudelleen kahleisiin. Nämä uudet kahleet olivat
monessa suhteessa vielä kovemmat kuin entiset, vaikka vanhat sällit
kertoivat että olot olivat entisestään paljon parantuneet. Ei ollut
harvinaista, kertoivat sällit, että mestari pienen vallattomuuden
tähden lähetti kirjeen poliisikamariin pannen syyllisen sitä viemään,
ja kun konstaapeli aukaisi kirjeen, määrättiin siinä että sen tuojalle
oli annettava esim. kymmenen paria raippoja.
Kotonaan mestari oli itsevaltias sanan täydessä merkityksessä. Rouva
kyllä oli hyvä ihminen, mutta hänellä ei ollut mitään sanomista
verstaanpuolella, tuskinpa kyökissäkään.
Oppipoikia kohteli mestari kuin tahdottomia olentoja, jolla ei saanut
eikä voinut olla mitään omaa ajatusta ja joiden tuli sokeasti noudattaa
kaikkia mestarin määräyksiä.
"Herra mestari", joksi häntä jokapäiväisessä puheessa nimitimme, oli
komea ja ryhdikäs mies. Kun hän silkkipytty päässään liikkui kadulla,
ei kukaan olisi voinut aavistaa, että siinä liikkui entinen pikinen
suutarinsälli.
Pojilla oli vuoroviikkonsa. Viikkomiehen tehtäviin kuului nukkua yönsä
verstaan vahtina ja istua pyhäpäivät kotona, kiillottaa mestarin ja
sällien saappaat, hakata puut ja lämmittää makuuhuoneet sekä korjata
sällien vuoteet. Me nimitimmekin sitä viikkoa orjaviikoksi, mutta
kuluivathan ne päivät niinkin.
Iltahetket päivätyön päätyttyä olivat kaikkein hauskimmat. Silloin sai
vapaasti antaa ajatustensa lentää sinne Hämeen takamaille. Mieleeni
tulivat usein kysymykset: mitenkähän äiti siellä jakselee ja onkohan
hänellä vielä leipää kylliksi. Mutta ne jäivät vastausta vaille.
Syyskuun alkupäivinä tuli kotipuolestani eräs tuttava poika Helsinkiin
työnhakuun. Hän toi minulle sen surullisen uutisen että äitini oli
elokuussa muuttanut ikuiseen lepoon. Hän kertoi että tämä oli löydetty
kuolleena pellon ojasta, läheltä sisarensa taloa, jonne hän varmaankin
oli ollut matkalla.
Kuumetauti ja puutteellinen ravinto olivat nähtävästi heikontaneet
hänen voimansa ja ehkä halvaus sitten teki lopun.
Olin kyllä tätä mahdollisuutta monta kertaa ajatellut, sillä tiesin
että rutto ja nälkä raivosivat ankarasti kotiseudullani, mutta
sittenkin tuli sanoma niin odottamatta, niin musertavana iskuna. Nyt
olin siis ypöyksin maailmassa. Murheissani menin puuvajaan ja annoin
siellä kyynelteni vapaasti virrata.
Aika haavat parantaa, sanoo sananlasku. Vähitellen haihtui minunkin
suruni.
Oppipoikien joukossa tapahtui muutoksia, jotka käänsivät minunkin
harrastukseni uusille urille.
Kaksi joukostamme karkasi merille erään ulkomaalaisen purjelaivan
mukana. Siitä nousi tietysti aika hälinä, mutta kaikista ponnistuksista
huolimatta jäivät pojat sille tielleen. Uusia oppipoikia täytyi ottaa
sijaan. Tulokkaiden joukossa oli yksi, Eemeli-niminen, jonka kanssa
meistä heti tuli mitä parhaimmat ystävät.
Tutustuin häneen heti ensi iltana. Sattui näet niin että hän joutui
sänkytoverikseni.
Eemeli oli jo ikämies, kahdenkymmenen seuduissa. Ikäänsä nähden hän oli
jo paljon matkustellut ja kokenut yhtä ja toista maailmassa.
Iltaisin, kun muut jo olivat nukkuneet, kertoi hän minulle
seikkailuistaan, joita seurasin suurella mielenjännityksellä. Kerron
tässä yleispiirtein hänen menneisyydestään.
Eemeli oli kotoisin Hämeenlinnasta, jossa hänen isänsä oli
vanginvartijana. Hyvän päänsä tähden pantiin hänet Hämeenlinnan
ruotsalaiseen alkeiskouluun, sillä suomalaistahan ei silloin ollutkaan.
Mutta yltiöpäisyytensä vuoksi hänet pian erotettiin, hän kun oli pannut
rautanaulan pystyyn venäjänkielen opettajan tuoliin.