Varttesmanni kysyi osasinko ajaa hevosta. Myönsin vähän ajaneeni
kotikylässäni. Hän käski koettaa. Vein kuorman kaatopaikalle ja kun se
onnistui hyvin, varttesmanni lupasi ruuan ja yökortteerin jos rupeaisin
hänelle ajomieheksi.
Suostuin kauppaan. Sain syödä silliä ja perunoita ja ryssänlimppua sekä
nukkua pienessä saunapahasessa.
Kaksi viikkoa olin siinä työssä, sitten se alkoi tuntua vähän
yksitoikkoiselta, varsinkin kun kello kuusi aamulla täytyi olla
työmaalla. Niinpä sanoin hyvästit isännälleni ja läksin taas
taivaltamaan Hämeenlinnaa kohden.
Suuri oli pettymykseni saavuttuani mainittuun kaupunkiin. Olin
mielessäni kuvitellut jotain Helsingin tapaista, mutta näinkin
isommanpuoleisen maalaiskylän. Olihan siellä tosin kirkko ja muutamia
muitakin taloja kivestä sekä kymmenkunta kauppapuotia, mutta siinä
olikin melkein kaikki, mikä Hämeenlinnalle antoi kaupungin nimen!
Minun ammatilleni oli semmoinen kaupunkipahanen kova kolahdus. Kiersin
kaikki kauppapuodit ja rikkaammannäköiset talot, mutta tulos oli huono:
pari puolenkopeekan ropoa. Niillä ei pitkällekään eletty.
Kiertelin kaupunkia ja sen ympäristöä pari päivää, mutta onni ei ollut
sen myötäisempi. Tuskin sain henkeni pitimiksi.
Kävin venäläistenkin kasarmissa Poltinaholla, mutta ryssät eivät olleet
täällä ensinkään niin ystävällisiä kuin Helsingissä. Hapankaalikin
oli paljon huonompaa. Rupesi jo kaduttamaan että olin jättänyt hyvän
Helsingin.
Turkua en enää ajatellut; tuumailin että jos Turku on samanlainen kuin
Hämeenlinna, niin eipä taida maksaa vaivaa lähteä sinnekään.
Niin pudistin eräänä sateisena syyskuun päivänä Hämeenlinnan tomun
jaloistani ja läksin tallustelemaan kotiini päin.
Kylissä kiertelin talosta taloon ruokaa pyytäen. Toisissa annettiin,
toisissa ei, mutta nälkää en sentään tarvinnut nähdä.
Eräässä talossa tarjottiin minulle paimenen paikkaa muutamaksi
viikoksi. Paimenta ei tarvittu susien varalta, vaan pitämään huolta
etteivät lehmät pääsisi tekeillä olevalle rautatieradalle.
Koska minulla ei ollut erikoista kiirettä suostuin ehdotukseen ja siinä
toimessa olin pyhäinmiestenpäivään asti.
Eräs tapaus muistuu mieleeni siltä ajalta.
Oli kylmä ja sateinen syyspäivä. Seisoin vilusta väristen suuren kuusen
alla. Tuli siinä luokseni muuan rautatietyömies ja sanoi, osottaen
erästä havuista tehtyä majaa: "Viritäppäs poika tuo palamaan, niin
saamme vähän lämmitellä".
Majaa oli käytetty pajana poria terotettaessa, koska siellä oli ahjo ja
muita sepän työkaluja.
Mitäs muuta, tein työtä käskettyä, raapasin tulitikulla tulen ja pistin
sen kuiviin kuusenoksiin, jotka syttyivät kuin tappurat ja suuri
tuliroihu oli valmis.
Rautatiemiehet kokoontuivat lämmittelemään. Sammutuksesta ei ollut
puhettakaan; pelastivat vain varastot ja muut työkalut.
Tuli siihen varttesmannikin ja kysyi, kuka majan oli sytyttänyt?
"Minä sen sytytin tuon miehen käskystä", sanoin osottaen miestä.
Mies sai ankaran läksytyksen päällysmieheltä, minä selvisin pelkällä
säikähdyksellä.
Kyllä routa porsaan kotiin ajaa, sanoo sananlasku, ja niin kävi
minunkin suhteeni. Muistui mieleeni lämmin kotipirttini ja sitä kohti
lopulta suuntasin askeleeni.
Oli iltahämärä kun saavuin kotikylääni. Poikkesin vanhastaan tuttuun
taloon. Sydämeni hiukan pamppaili ajatellessani että siellä ehkä
tapaisin äitini, sillä hän oli usein siinä talossa töissä. Enkä
erehtynytkään. Astuessani pirttiin istui äiti uunin luona lihtaamassa
pellavia.
Nähdessään minut hän virkahti: "No, johan sinä tulit". Siinä kaikki.
Äiti raukka! Varmaankin hänen ajatuksensa askaroivat ensi talven
leipähuolissa, sillä olihan meitä taas kaksi pöydässä.
Seuraavana päivänä tallustelimme korven kainaloon, vanhaan tuttuun
mökkiin, joka meidät avosylin otti vastaan. Kahvi- ja sokerinauloista
ei virketty sanaakaan. Äiti ei niitä kysynyt enkä minäkään tehnyt
minkäänlaisia selityksiä.
Rukkini pääsi taasen kunniaan. Sen kiulu pyöri niinkuin edellisenä
talvenakin. Kuluihan aika minulta nyt sentään vähän rattoisammin kuin
ennen, sillä olinhan maailmalla nähnyt ja kokenut niin paljon ja niitä
muistellessa ja äidille kertoillessani vierivät päivät hauskasti.
Paimenpoikana.
Seuraavana keväänä toimitti äitini minulle eräässä pitäjämme
syrjäkulman kylässä paimenpojan paikan. Hän pelkäsi että jos taas
pääsen maailmaa kiertämään, nielee se minut kokonaan.
Kylä oli kaukana metsäkulmalla, suurten korpien takana. Siinä oli vain
viisi taloa ja niistä oli kolmen talon karja minun paimennettavanani,
yhteensä noin kolmekymmentä nautaa. Karjalaitumet olivat näillä
taloilla yhteiset; laitumia oli kaksi, Mustakorpi ja Lehmiaro, joita
käytettiin vuorotellen.
Paimen oli siihen aikaan melkein kuin orja, sillä hänellä ei ollut koko
kesänä ainoatakaan vapaata päivää. Pyhät ja aret, juhlat ja juhannukset
aina yhtä ja samaa. Kello viideltä aamulla ylös, oli sade tai pouta.
Emäntä oli siihen aikaan jo lypsänyt lehmät ja laittanut eväspussin
kuntoon. Ei siis muuta kuin lähteä taipaleelle!
Kauniilla ilmalla tämä toimi kyllä meni mukiin, mutta sadesäällä se ei
ollut hauskaa kun mekko läpimärkänä sai tallustella karjansa jälessä ja
odotella illan tuloa.
Aamuisin heti kujalle päästyäni tarkastin eväspussini sisältöä. Jos
pussissa oli mieluista särvintä, söin sen matkalla ennen perilletuloa.
Sain sitten pureskella kuivaa leipää lopun päivää ja juoda
metsälähteestä vettä palan paineeksi.
Metsänpetoja oli siihen aikaan vielä paljon Hämeen metsissä, etenkin
susia. Kerran ne tekivät minulle aika kolttosen. Se tapahtui eräänä
kauniina heinäkuun päivänä. Heinäniityllä, joka oli aivan laitumeni
vieressä, oli väki paraillaan työssä. Minua oli ankarasti kielletty
jättämästä karjaa hetkeksikään yksin, mutta nähdessäni heinäväen
pitävän päivällislomaa, en voinut vastustaa kiusausta, vaan menin
hetkeksi niitylle juttelemaan. Lehmäni jäivät aidan taakse. Tuskin
olin viittä minuuttia ollut niityllä kun lehmät rupesivat surkeasti
mylvimään. "Meneppäs katsomaan onko susi karjassa!" huusivat
heinämiehet. Minä juoksemaan ja hoilaamaan minkä kurkusta lähti, mutta
sittenkin myöhästyin. Susi oli jo ehtinyt reväistä mullikan vatsan
auki. Mullikkaraukka makasi henkihieverissä kahden mättään välissä ja
katsoi moittivasti minuun. Peto kyllä painui tiehensä, mutta verityö
oli jo tehty.
Itku puristautui väkisinkin kurkustani. Ensi säikähdyksestä selvittyäni
rupesin suunnittelemaan pakoa viimekesäisille laitumille, mutta
tarkemmin asiaa ajateltuani hylkäsin karkusuunnitelmani, koska
eväspussini oli tyhjä ja tiet sitäpaitse korven kautta olivat minulle
tuntemattomat. Kylän läpi en tietystikään olisi voinut mennä.
Siinä tuumiessani suuntaan ja toiseen, muistuivat mieleeni äitini
neuvot. Hän oli näet sanonut että paras oli aina puhua totta, olipa
asiat miten hyvänsä. Niinpä päätin minä nytkin alistua kohtalooni, tuli
mitä tahansa.
Illalla kotiin tultuani kaipasi emäntä heti ruskeata mullikkaansa ja
kysyi mihin se oli joutunut. Sanoin suoraan että susi oli sen tappanut
ja selitin tarkalleen paikan. Emäntä alkoi parkua ja voivotella,
riensi siihen hätään isäntäkin ja kuultuaan asian rupesi hänkin
torumaan ja voivottelemaan sekä uhkasi pidättää koko kesäisen palkkani
vahingonkorvaukseksi. Paimenen palkkana oli siilien aikaan kappa viljaa
kustakin naudasta sekä puoli kappaa mullikasta.
Muutamia viikkoja myöhemmin ilmestyi peto taas karjaani. Astelin
huoletonna metsäpolkua, karjani pureskeli aholla saraheinää kun elukat
yht'äkkiä rupesivat kiivaasti ammumaan. Tiesin heti mitä se merkitsi.
Rupesin huutamaan voimaini takaa ja juoksin pienelle töyräälle paremmin
nähdäkseni, mistäpäin vaara uhkasi. Töyräällä oli kivi, aioin juuri
hypätä kivelle, kun olin säikähdyksestä lentää selälleni, sillä kiven
takaa loikkasi susi vastaani. Peto ei liene sen vähemmin pelästynyt,
koskapa jo seuraavassa silmänräpäyksessä katosi metsään. Henki kurkussa
kiirehdin katsomaan oliko susi ehtinyt tehdä vahinkoa ja suuri oli
iloni kun kaikki lehmäni olivat hengissä. Ainoastaan parin lautasia oli
susi vähän raapaissut. Onnettomuudekseni osuivat ne olemaan saman talon
lehmiä kuin viime kerralla.
Viikkoja kului, olimme jo ehtineet syyspuoleen, päivät lyhenivät ja
kuusen varjot pitenivät. Aurinko paistoi sentään vielä lämpimästi.
Sudet eivät olleet pitkään aikaan häirinneet rauhaamme, olivat kai
menneet paremmille laitumille.
Eräänä helteisenä iltapäivänä, lehmien maatessa märehtien aholla,
rupesi minua hirveästi raukaisemaan. Tarkastelin ympärilleni, näkyisikö
mitään epäiltävää, mutta kaikki oli rauhallista. Ei kuulunut muuta
kuin silloin tällöin kellon kilahdus, milloin kellokas hätyytti
liian tunkeilevia kärpäsiä. Kiipesin isolle kivelle, heittäydyin
pitkäkseni ja vaivuin melkein heti sikeään uneen... Näin unta, että
olin Helsingissä, Nikolainkirkon katolla, jossa edellisenä kesänä niin
monta kertaa olin paistattanut päivää. Mutta nyt oli apostoli Pietari
äkäisellä tuulella. Hän ravisteli avainkimppuaan aivan nenäni edessä
ja komensi minut lähtemään sieltä, muutoin hän heittäisi minut alas
penkereelle. Koetin väistyä hänen tieltään, mutta samassa jalkani
luiskahti ja minä syöksyin huimaavaa vauhtia alas syvyyteen. Sydäntäni
vihloi niin että siihen paikkaan heräsin. Olin pudonnut kiveltä alas
kanervikkoon. Ponnahdin ylös ja huokasin helpotuksesta. Kaikki olikin
siis ollut vain unta!
Mutta uusi tuska täytti sydämeni. Lehmät! Missä olivat lehmät?
Kuuntelin henkeä pidättäen, mutta kellon kilahdusta en erottanut.
Jostain läheisestä männystä kuului vain rastaan yksitoikkoinen
rääkätys. Katsoin aurinkoon -- se oli jo paennut metsän taa.
Kauhuissani läksin juoksemaan kylään vievää tietä. Arvelin lehmien
sinnepäin painuneen ja aivan oikein! Siellä ne kaikessa rauhassa
järsivät ruohoa. Lähemmäksi tultuani huomasin kuitenkin että kolmannen
talon karja ei ollut toisten mukana. Juoksin metsän ristiin rastiin,
huutelin ja huhuilin, kiipesin pitkän männyn latvaan, mutta lehmistä ei
näkynyt sorkkaakaan.
"Kun hätä on suurin, on apu lähinnä." Suuressa hädässäni muistui
mieleeni äitini neuvot maailmalle lähtiessäni. Muistin hänen sanoneen,
että kaikessa hädässä ja ahdistuksessa piti kääntyä taivaallisen isän
puoleen. Niin lankesin polvilleni viheriäiselle aholle ja lähetin
sydämestäni korkeuteen hartaan rukouksen että taivaallinen isä johtaisi
karjani jälleen kotiin. Nousin ylös ja kuivasin kyyneleeni mekkoni
hihalla ja uskoin vahvasti että kyllä ne lehmät nyt löytyvät, tulkoonpa
sitten vaikka taivaasta tippuen.
Illan tultua kokosin jälelläolevan karjani ja lähdimme kotia kohti.
Tultuamme naapurien laitumenveräjän kohdalle, mitä näinkään! Siellä
minun kadonneet lehmäni seisoivat ynisten ja odottaen veräjän
aukaisemista! Ei se evankeliumin hyvä paimen löytäessään korvesta
kadotetun lampaansa suinkaan ollut iloisempi kuin minä sinä päivänä!
Loppukesä kului ilman muita kommelluksia. Lokakuun mukana päättyi
paimenvuoteni. Eräänä aamuna isännän lähtiessä myllyyn sai minunkin
säkkini sijan rattailla. Kolmannestakin talosta sain puolet palkkaa,
vaikka isäntä oli uhannut sen kokonaan pidättää.
Olinpa mielestäni koko mies, kun toin viidenkolmatta kapan jauhot
äidilleni talvieväiksi, Särpimestä sai taas rukin kiulu pitää huolen.
Mestarin opissa.
Hiljalleen kului tämäkin talvi Otavan sarvia tarkastellessa ja rukin
pirtissä pöristessä.
Joskus poikkesi kyläläisiä pärepuumatkoillaan äitini mökille. Heiltä
saimme tietää pitäjän uutiset.
Tällaisella metsämatkallaan pistäytyi Heinilänkin isäntä meille eräänä
päivänä kevättalvella.
Juteltuaan ensin yhtä ja toista kysyi hän eikö äitini tahtoisi minua
panna suutarinoppiin. Heillä oli hiljan ollut suutareita töissä
ja mestari oli silloin tiedustellut poikaa, joka olisi halukas
tulemaan hänen oppiinsa. "Ehdotin hänelle tätä teidän Aatua. Onhan
tämä Aatu hyvä lukemaankin, saihan se kirjankin viime lukusilla.
Mestari valitteli että hänelle on aina osunut huonolukuisia poikia,
joita on täytynyt käyttää rippikoulussa useita kertoja ja siitä
on hänellä ollut vain harmia ja ajanhukkaa. Ja onhan poika niin
heikko ruumiinrakennukseltaan ettei hänestä kumminkaan tule oikeata
maatyöntekijää".
Äiti ihastui ikihyväksi isännän esityksiin.
Minulta ei mitään kysytty, sain vain kuunnella, vaikka minun nahastani
juuri kauppaa tehtiin.
Äitini kanssa oli usein ollut keskustelua siitä, mihin toimeen
ryhtyisin seuraavana kesänä.
Paimeneksi ei minulla enää ollut halua. Minussa oli taas herännyt
entinen kiihko päästä kiertämään ja näkemään maailmaa ja äiti oli
siihen jo puolittain suostunutkin.
Tämän uuden ehdotuksen kautta menisivät kaikki suunnitelmani myttyyn,
ja itsekseni päätin että niin ei saa tapahtua.
Mutta niinpä kumminkin kävi! Eräällä kirkkomatkalla poikkesimme pitäjän
suutarimestarin Kalle Kuulan luo ja siellä äitini minun puolestani teki
suutarin kanssa suullisen kontrahdin viideksi ja puoleksi vuodeksi.
Ehdot olivat: kolme kertaa päivässä ruokaa, vapaa asunto, yhdet
rohtimiset housut, kaksi varttista paitaa ja nahka-aineet yhteen pariin
saappaita, jotka itse saisin valmistaa. Muista tarpeista lupasi äitini
pitää huolen.
Se puolivuosi lisättiin niinkuin kaupanpäällisiksi ja siitä lupasi
suutarinemäntä minulle puolivillaiset vaatteet.
Niin oli kauppa tehty ja siihen oli minun tyytyminen. Sellainen on
elämän laki.
Äitini oli kaupasta kovasti mielissään, sillä olinhan minä nyt
leipähuolilta turvattu moneksi vuodeksi eteenpäin.
Vapunpäivänä muutin uuteen asuntooni. Ensi aikoina sain olla kotona
emännän apuna ja tehdä kaikenlaisia kotiaskareita: kantaa vettä, hakata
puita ja kitkeä rikkaruohoja ryytimaasta. Nämä työt ne sentään menivät
mukiin, mutta kun väliaikoina sain olla lapsenpiikanakin, kävi mieleni
katkeraksi ja ajattelin että yhtä hyvin olisin voinut olla kotona
kehräämässä.
Sillä aikaa mestari ja vanhin oppipoika kiertelivät pitäjällä, viipyen
kussakin talossa tarpeen mukaan.
Mestari oli jo ikämies, noin viidenkymmenen korvilla. Hän oli vähän
viinaanmenevä ja sentähden oli sopu kodissa huononlainen.
Emäntä oli kymmenkunnan vuotta miestään nuorempi, pieni tihrusilmäinen,
häijy ja pahansisuinen eukko.
Usein usutti hän miestään meidän poikien kimppuun.
Paitsi minua oli suutarilla toinen oppipoika, Iso-Aatu nimeltään. Hän
oli kookas ja vahva, jonkatähden mestari ei usein uskaltanut häntä
löylyyttää, mutta minä sain sensijaan nekin selkäsaunat, jotka olivat
Isolle-Aatulle aiotut -- kun kerran olimme Aatuja molemmat.
Suutarilla oli itselläänkin poika, joka oli minua vähän nuorempi.
Me oppipojat emme katsoneet häntä hyvällä silmällä, sillä hänen
kielittelyänsä aina uskottiin, vaikka hän meistä olisi puhunut kuinka
perättömiä tahansa.
Mainitsen tässä erään tapahtuman, joka kuvaa mestarin perhe-elämää.
Oli elonkorjuun aika. Mestari oli tapansa mukaan vähän juopotellut ja
perhesopu oli jo useita päiviä ollut huono.
Olimme ahtaneet saunanparven täyteen ohranlyhteitä. Ne piti puitaman
parin päivän perästä.
Me pojat menimme siksi aikaa pitäjälle neulomaan, ukko jäi kotiin
riihtänsä kuivaamaan. Mutta jo seuraavana päivänä tuli poika hakemaan
meitä kotiin. Siellä olivat kaikki asiat hullusti. Mestari oli
illalla lämmittäessään riihtä ollut vähän humalassa ja pidellyt
tulta varomattomasti niin että vilja-ahdos oli syttynyt palamaan ja
olivat sekä pirtti että ohralyhteet mennä tuhaksi. Ukolla oli sentään
hädissäänkin niin paljon mielenmalttia, että huomasi siepata porstuasta
eukkonsa livepytyn, jonka paiskasi kiukaaseen. Näin sai hän syntymään
hikilöylyn ja sen avulla tulen tukahutetuksi.
Meitä haettiin kotiin purkamaan ahdosta ja puimaan mitä puitavissa oli.
Seuraavana aamuna oli määrä nousta aikaisin työhön. Ukko lupasi itse
tulla herättämään.
Kukko oli jo aikoja sitten veisannut aamuvirtensä kun mestari ja hänen
emäntänsä tulivat pirttiin.
Levitettyämme sitomukset lattialle aioimme juuri ruveta niitä puimaan,
kun jostakin vähäpätöisestä asiasta tuli aviopuolisoille riita. Eukko
karkasi kuin ukonnuoli miehensä tukkaan ja repi sitä niin vimmatusti
että luulimme päänahan heltiävän, mutta kun ukko sai kiinni vaimonsa
pahnikosta, niin silloin vasta eukolta poru pääsi.
Toverini Iso-Aatu katseli syrjästä tätä temmellystä ja sitten sanoa
jyräytti: "Älkää siinä olkia sotkeko, menkää muualle tappelemaan."
Ehkäpä asianomaisia itseäänkin hävetti vai mitä lie ollut, mutta
kiireesti he luikkivat ulos pirtistä ja sille tielle he sillä kertaa
jäivätkin.
Puimme yksin puoleksikärventyneen ohran niin hyvin kuin taisimme.
Työmme lopetettuamme menimme aamiaista hakemaan.
Mustelmat ja naarmut pariskunnan kasvoissa todistivat tappelun
kuumuutta.
Erään kerran -- silloin oli jo Iso-Aatu päässyt opista ja muuttanut
pois -- sattui toinen tuima yhteentörmäys.
Oli noin viikko ennen joulua. Mestari oli myllyssä joulujauheita
jauhattamassa. Minä työskentelin tiskin ääressä ja emäntä oli
leipomishommissa, kun mestari tuli sisään jauhoisena ja väsyneenä ja
ehkäpä oli hän myllärin kanssa vähin maistellutkin. Ainakin emäntä
niin luuli, sillä tuskinpa oli mestari ehtinyt sisään ovesta kun hän
kiukkuisena kivahti: "No kauniistipa sinä otat Kristuksen syntymäjuhlan
vastaan, kun tuollaisena tulet myllystä kotiin!" Mestari ei ollut
kuulevinaankaan, istahti vain pöydän päähän kahvia juomaan. Emäntä
yhä haukkua motkotti. Vihdoin isännän tyyneys loppui, julmistuneena
hän sieppasi kupit pöydältä heittäen ne uunia vasten tuhansiksi
sirpaleiksi. Mutta silloinpa vasta emäntä äityi ja sähisi kuin palava
katajapensas. Ukko sai käsiinsä jostain uuninluudan, jolla alkoi
vimmatusti luutia vaimoaan. Emäntä katsoi parhaaksi lähteä karkuun
ja siepaten lapsen kehdosta ja huutaen täyttä kurkkua juoksi hän
naapuritaloon.
Kauhistuksesta jähmettyneenä katselin minä tätä näytelmää. Jäätyämme
kahden lähetti ukko minut hakemaan korttelin viinaa Kankaan Eevalta
ja sen juotuaan vielä toisenkin. Ukko joi kiukuissaan, kunnes kaatui
pöydän alle. Silloin vasta uskalsin minä vapaasti hengittää.
Emäntä palasi seuraavana päivänä, kasvot mustelmia täynnä. Taikina oli
tietysti vedeltynyt, joten se oli uudestaan sotkettava.
Mutta oli sillä suutarin matamilla hyviäkin puolia! Lattia oli aina
kuin vastahöylätty, pyykki valkoista kuin helmikuun lumi. Ruoassa ei
myöskään ollut moittimisen varaa, vahinko vain että se usein loppui
kesken.
Pitäjällä liikkuessamme tulimme tekemiseen monenlaisten ihmisten
kanssa. Oli paikkoja, joihin menimme halusta, ja taas toisia, joita
koetimme välttää niin paljon kuin suutarien on mahdollista.
Minusta olivat hauskimmat ne paikat, joihin tuli sanomalehti, mutta
niitä ei Jumala paratkoon ollut monta meidän pitäjässämme.
Juuri näinä vuosina sarasti maassamme uusi aika. Pitkän odotuksen
perästä kokoontuivat ensimmäiset valtiopäivät 1863. Niillä pohdittiin
monia asioita, joita talonpoikakin mielenkiinnolla seurasi. Varsinkin
oli kysymys kotipolton lopettamisesta yksi niitä, josta kansankin
keskuudessa paljon keskusteltiin. Kun näistä asioista ei muuten
saatu tietää, tilattiin sanomalehtiä. Valinnan vara ei ollut suuri,
pääkaupungissa ilmestyi näet ainoastaan yksi suomenkielinen lehti,
Suometar.
Näihin asti eivät talonpojat olleet maailman menosta paljon
välittäneetkään. Käviväthän he kirkossa ja kuulivat siellä kuulutukset
ja niistä olivat tärkeimmät tiedonannot siitä, milloin oli veronmaksu,
milloin holliin mentävä sekä milloin pidettiin lukukinkerit. Nyt
sensijaan oli alkanut uusi ajanjakso, tahdottiin tietää jo jostain
muustakin.
Tuntui niin hauskalta kun isäntä astuskeli tupaan äsken tullut
sanomalehti kourassa ja rupesi tekemään selkoa sen sisällyksestä.
Ja milloin hän luki siitä ääneen jonkun kohdan, silloin olivat
suutaripojankin korvat auki. Etenkin ne kaunokirjalliset pätkät,
joita aina oli lehden alakerrassa, ne ne olivat hauskaa tekstiä!
Niissä kerrottiin kaikenlaisia seikkailuja Amerikan metsästäjien ja
kullankaivajien elämästä, josta siihen aikaan oli liikkeellä satumaisia
juttuja, mitkä sitten sanomalehtien avulla levisivät ympäri maailmaa.
Tämmöiset ja monet muut hauskat kertomukset ne kiihoittivat minun
lukuhaluani. Sattuipa sitten niin että jostain rantakaupungista muutti
paikkakunnalle uusi värjärimestari.
Mestari itse oli aivan ruotsalainen, mutta vaimo oli suomalainen ja
he olivat kumpikin hartaita valistuksen ystäviä. Heidän alotteestaan
koottiin pieni rahasto, jolla perustettiin vähäinen lainakirjasto
pitäjään. Se oli siemen, joka kylvettiin sopivaan aikaan.
Kirjasto ei, niinkuin sanottu, ollut suuren suuri, olihan vain vähäinen
kaappi värjärin konttorin nurkassa ja konttoripoika sen hoitajanakin
oli.
Kirjastossa taisi olla edustettuna koko senaikainen suomenkielinen
kirjallisuus. Luettelen tässä muistostani muutamia teoksia: Eero
Salmelainen, Suomen kansan satuja ja tarinoita; Varelius, Enon
opetuksia; Gummerus, Suomalaisia uuteloita; Frans Hoffman, Kertomuksia,
useampiakin. Muistan vielä elävästi millaisella ihastuksella luin
Hoffmannin "Hovin Roosaa" ja "Jäämerellä". Niitä lukiessani ajattelin
itsekseni että kuinkahan hyviä ihmisiä ne ovatkaan, jotka osaavat niin
kauniita kirjoja kirjoittaa.
Vielä oli kirjastossa muutamia laulukirjoja, joiden tekijöitä en enää
muista.
Mutta parhaan olen jättänyt viimeiseksi. Se oli Paavo Korhosen runot.
Niitä luettiin siihen aikaan melkein joka mökissä. Olihan niiden tekijä
suomalainen talonpoika, joka osasi mestarillisesti ivata juoppoa
vallesmannia sekä muita röyhkeitä korkean kruunun virkamiehiä.
Sellaiset kuvaukset ne aina löysivät vastakaikua kansan sydämessä. Me
pojatkin innostuimme Paavon runoista niin että päätimme itsekin ruveta
runoja sepittelemään, mutta unohdimme yhden seikan, joka on välttämätön
jokaiselle runoilijalle ja se on -- kirjoitustaito.
Kansassa ei siihen aikaan ollut monta kirjoitustaitoista. Kun nimeä
tarvittiin tultiin hyvin toimeen piirtämällä puumerkki. Paikkakunnalla
oli kyllä herraskartanoita, joiden asukkaat tietysti osasivat
kirjoittaa ja viljelivät kirjallisuuttakin, mutta ruotsinkielisiä kun
olivat ei heillä ollut mitään yhteistä kansan kanssa. Miten siis oppia
kirjoittamaan ja kuinka päästä ensin alkuun? Siinä tärkeitä kysymyksiä.
Puute oli kaikkein välttämättömimmistä apuneuvoista, niinkuin
paperista, kynistä, musteesta ja ennen kaikkea opettajasta. Mistä saada
sellainen? Mutta kyllä hätä keinon keksii, sanoo sananlasku. Niin
nytkin.
Ensimmäisenä vapaa-aikanani menin värjärin "puukhollarin" tykö ja
pyysin häntä kirjoittamaan minulle kirjoitus-aakkoset malliksi. Sen
hän mielellään tekikin ja sitten alkoi ankara opetteleminen. Ahkerasti
piirtelin puustaveja aina kun oli vähänkin aikaa. Sileä päreen pinta
ja puhdas laudanpalanen tekivät usein paperin virkaa, kesy hanhi
luovutti sulkansa kyniksi ja padan kyljestä sai nokea, jota sekotettiin
sokeriveteen ja niin oli oivallinen muste valmis.
Jonkun ajan kuluttua oli kirjoitustaito opittu, ainakin alkeet. Mutta
runoilusta ei sittenkään tullut mitään.
Oli minulla sentään muitakin huvituksia vapaa-aikoinani kuin
kirjoittaminen. Sellaisia olivat kalastus ja ravustus.