jaloillani astua. Ne olivat kankeat kuin puuseipäät ja anturat
rakkoja täynnä. Liikkeelle minä kumminkin läksin ja kuluihan se matka
sittenkin, vaikka tosin hitaammin kuin siihen asti.
Keskiviikkona, illansuussa, olin ehtinyt Helsingin Malmille. Poikkesin
siellä erääseen mökkiin, vähän syrjään maantiestä.
Mökissä oli jo ennen minua useita miehiä. Olivatko ne paikkakuntalaisia
vai matkustavaisia, sitä en tiennyt. Yhdessä nurkassa oli kangaspuut,
toisessa oli suuri pöytä, jonka päällä miehet pelasivat korttia,
joutilaiden seistessä ympärillä ja seuratessa jännityksellä pelin
kulkua.
Oven puolella oli iso uuni, jonka ääressä vanha rokonarpinen akka
hääräili kahvipannunsa kanssa. Eukko kaateli miehille kahvia ja otti
nurkkakaapistaan isovatsaisen viinapullon, jonka asetti pöydälle.
Huone oli tupakan savua ja päreen käryä niin täynnä, että sain pitkät
ajat seistä ovensuussa kenenkään minua huomaamatta. Tuuppasin lähinnä
seisovaa miestä kylkeen ja pyysin yösijaa. Mies vastasi ettei hän ole
isäntä talossa, mutta lisäsi: "Menehän vain tuonne kangaspuitten alle
maata, siellä et ole kenenkään tiellä." Tein työtä käskettyä, kömmin
kangaspuitten alle, panin lippalakkini päänalukseksi ja nukuin paikalla.
En tiedä kuinka kauan olin nukkunut, kun heräsin hirveään meluun. Ovia
paiskeltiin niin että kappaleet sinkoilivat, kirouksia, huutoja ja
valituksia kuului. Oli onni että olin kangaspuitten alla, muuten olisin
tullut sotketuksi miesten jalkoihin.
Vähitellen melu hiljeni ja huone jäi aivan pimeäksi. Minä pelkäsin
niin etten uskaltanut jäsentäkään liikuttaa. Jonkun ajan perästä tuli
sisälle pari miestä seurassaan mökin eukko. Puheista kuulin että
he olivat kruununmiehiä, jotka tulivat tutkintoa pitämään. Hiivin
piilopaikastani ovelle ja heti kun miehet käänsivät selkänsä, kippasin
ulos.
Ulkona oli hämärä. Päästyäni maantielle lähdin juoksemaan minkä
jaksoin. Juostuani ja vuoroin käveltyäni noin pari virstaa saavuin
korkealle mäelle n.k. Kauraholman mäelle ja sieltä näin ensikerran
Suomen pääkaupungin. Se ei tosin ollut sama Helsinki, joka sieltä
nykyään katsojan eteen leviää.
Pääkaupunki oli silloin aivan vähäpätöinen nykyiseen verrattuna. Se
käsitti pääasiassa Nikolainkirkon kullattuine kupooleineen, muutamia
kolmikerroksisia kivitaloja Estnäsin niemellä sekä parikymmentä
hökkelipahasta siroteltuina sinne tänne. Melkein koko Siltasaari ja
Katajanokka olivat rakentamatta, ainoastaan Katajanokan itäisellä
kärjellä törrötti yksinään meriväen kasarmi.
Olin vihdoinkin päässyt salaisten unelmieni päämäärään.
Seisoin Unioninkadulla Nikolainkirkon kohdalla ja ihmettelin, niinkuin
ennenmuinoin Möhlö Melkonen Aurajoen sillalla Turun kaupungissa.
Rupesi sataa tihuuttamaan, jota tihutusta sitten kesti koko
keskipäivän. Menin sateensuojaan erään kivitalon porttikäytävään. Siinä
seisoin vilusta väristen, vaatteeni kun olivat läpimärät.
Ihmisiä kulki ohitse suuntaan ja toiseen, kaikilla näkyi olevan hirveä
kiire ja kukaan ei minuun kiinnittänyt vähintäkään huomiota.
Kaivelin povestani kuivettuneen leipäpalasen, jota sitten lämpimäkseni
rupesin jyrsimään.
Iltapäivällä sade lakkasi. Lähdin liikkeelle tarkastamaan uutta
ympäristöäni.
Menin ensin laivarantaan. Siellä oli varmaan jotain nähtävää, koska
taaja ihmisjoukko seisoi laiturilla.
Meri oli hiljattain vapautunut talvikahleistaan, muutamia jääkappaleita
uiskenteli vielä siellä täällä.
Rannassa seisoi lähtövalmiina suuri musta laiva, ehkä ensimmäinen sinä
keväänä ja se oli houkutellut uteliaita ihmisiä rantaan.
Olipa siinä korvenpojalle ihmettelemistä. Se laiva se olikin mielestäni
oikea kummitus. En edes unissani ollut semmoista nähnyt. Eikä edes
reppuryssä, joka monta kertaa oli Helsingissä käynyt, ollut semmoisesta
mitään maininnut.
Se ähkyi ja puhkui kuin vihainen sonni ja välillä kiljasi niin että
korvia vihloi. Sillä oli sivuilla pyörät, jotka olivat isommat kuin
kotipitäjäni myllynrattaat. Myllynrattaita pyöritti vaahtoava koski,;
mutta nämä pyörivät itsestään.
Ja se meri, se sininen ulappa, se se vasta mahtava oli. Näin sen
silloin ensi kerran ja ensihetkestä se minut tenhosi ja se tenho on
seurannut minua läpi elämäni.
Aikani siinä katseltuani veneitten ja ihmisten häärinää rupesi nälkä
ahdistamaan, samoin uni ja väsymys, sillä olinhan ollut liikkeellä
siitä asti, kun yökortteeristani aamun sarastaessa karkasin. Oli siis
aika ruveta ajattelemaan ruokaa ja yösijaa.
Taloja oli kyllä joka puolella, mutta kaikki ne minusta näyttivät niin
kylmiltä ja kolkoilta.
Ei auttanut muu kuin lähteä tallustelemaan samaa tietä takaisinpäin
kuin olin tullutkin.
Vähän matkaa kaupungin tulliportin ulkopuolella oli kaksi venäläisten
sotilaiden jauhomakasiinia. Niitten takana oli kaupungin kaatopaikka,
josta levisi mitä inhottavin haju läheiseen ympäristöön. Aivan
kaatopaikan vieressä seisoi mökkipahanen, jonne nyt ohjasin askeleeni.
Ainoastaan pieni tuikku valaisi tupaa, lattialle oli levitetty olkia
ja niiden päällä makasi miehiä rivissä kuin sillit tynnyrissä. Miehet
olivat lannanajajia, jotka yöksi lähtivät siivottomaan työhönsä. Etsin
itselleni rauhallisen nurkan, jonne sitten paneuduin pitkäkseni.
Seuraavana aamuna, kun miehet palasivat yötöistään, heräsin minäkin.
Kaikki matkalla säästetyt leivänpalaset olivat jo loppuneet, joten
minun täytyi kiiruumman kaupalla lähteä ruoan hakuun.
Oli mitä ihanin kevätpäivä; aurinko paistoi täydellä terällään niin
ettei vilukaan enää hätyyttänyt. Astelin siis reippain mielin kaupunkia
kohden. Siitä ovesta, jonka yläpuolella näin ensimmäisen kullatun
rinkilän, menin sisälle.
Puotimamsseli arvasi heti asiani, koska ilman pyytämättä latoi eteeni
muutamia kuivuneita ranskanleipiä, jotka minä kiitollisena työnsin
poveeni. Lisäksi sain vielä lakkini täyteen korpunmurusia.
Kävelin sitten katua ylös toista alas jyrsien ranskanleipiäni ja
katsellen ympäristöäni.
Näin kiertelin viikon päivät Helsinkiä ristiin rastiin ja yöksi menin
aina samaiseen mökkipahaseen, jossa olin ensimmäisenkin yöni nukkunut.
Mökkiä kutsuttiin "Jaanssonin saunaksi", kertoivat miehet. He olivat
minulle hyvin ystävällisiä kuultuaan mistä olin kotoisin ja kuinka
olin karannut Helsinkiin ja ihmettelivät kovasti, miten niin pieni
pojannaskali oli yksin uskaltanut lähteä moiselle retkelle.
Eräänä aamuna kierrellessäni huvikseni kaupungin torilla tapasin kaksi
poikaa kotipitäjästäni. He olivat tulleet kauroja myymään ja nähdessään
minut he kysyivät, tahtoisinko palata kotiin heidän kanssaan. Saisin
heiltä vapaan kyydin ja elatuksen matkalla. Tuumiskelin että samahan
tuo taitaa olla ja pääsenhän takaisin tänne, jos mieleni tekee, kun
kerran osaan tien.
Neljännen päivän illalla Helsingistä lähdöstäni olin siis taasen
kotipaikoillani, mistä kaksi viikkoa sitten olin niin mahtavana
lähtenyt. Niin päättyi minun ensimmäinen Helsingin-matkani.
Äitini sattui olemaan siinä samassa talossa villoja kehräämässä,
mihin minä poikien kanssa astuin sisään. Sanoa paukutin "terveisiä
Helsingistä".
Äiti ei ollutkaan erikoisen mielissään minun kotiintulostani,
vaikka niin olin itsekseni kuvitellut. Vasta kerrottuani kaikista
ihmeellisyyksistä, jotka olin nähnyt ja kuullut Helsingissä sekä
mainittuani että aikomukseni oli lähteä pian uudelleen reisuun,
kirkastuivat hänen kasvonsa ja hän lupasi tehdä minulle uudet
rohtimiset housut ja mekon.
Sitten lähdimme taas yhdessä astelemaan kotimökkiä kohden.
Yritin tämän jälkeen taas jonkun aikaa pyörittää rukin kiulua, mutta
se työ oli yhtä vastenmielistä kuin ennenkin, joten mielessäni kypsyi
päätös lähteä niin pian kuin suinkin uudelleen Helsinkiin.
Toinen Helsingin-matkani.
Noin kuukauden päivät viivyttyäni kotona, olin taas matkalle lähdössä.
Äitini saattoi minut tällä kertaa valtamaantielle saakka. Siinä sain
äidiltä viimeiset neuvot matkaani varten. Hän kehoitti minua olemaan
nöyrä ja kuuliainen ja lukemaan tarkoin ehtoo- ja aamurukoukset. Jos
sen tekisin, niin kyllä maailmassa kaikki kävisi hyvin. Niin hän saneli
siinä lähtiessäni pyyhkien silmiään esiliinan nurkalla.
Ennen olimme jo sopineet äitini kanssa että syksyllä kotiin tullessani
toisin naulan kahvia, toisen sokeria tuliaisiksi.
Sanoin hätäiset jäähyväiset ja lupasin muistaa kahvit ja sokerit.
Vilkaisin vähän väliä taakseni. Äiti seisoi vielä samalla paikalla ja
kuivaili kyyneleitään.
Rupesi tuntumaan raskaalta rinnassa, kyyneleet tuppasivat minunkin
silmiini, alkoi melkein jo kaduttaa koko reisu. Kiiruhdin sentähden
askeleitani minkä jaksoin. Käveleminen olikin helppoa, kun
matkatamineet olivat kevyet. Vaatetuksenani oli vain paita, mekko,
housut ja lakki sekä kaksi tyhjää pussia: toinen niinkutsuttu
haarapussi oli vaatekappaleiden säilyttämistä varten, toinen oli
pienempi ja riippui sivulla; siihen keräsin kaikki leivän ja särpimen
jäännökset.
Matka kului hupaisesti, kun tiekin oli tuttu niin ettei tarvinnut
kysellä, minnepäin milloinkin piti kääntyä kun osui tienhaara vastaan.
Ilma oli mitä ihanin suvisää. Apilapellot tuoksuivat, ruisvainiot
heilimöivät molemmin puolin tietä ja ilmassa leijaili kevyt sininen
autere.
Tuntui kuin olisivat kaikki hyvät hengettäret olleet minua saattamassa.
Jalka nousi keveästi ja mieli oli valoisa kuin kesäpäivä ympärilläni.
Ajatukseni pyörivät lakkaamatta matkani päämäärässä. Kuvailin
mielessäni kuinka sininen aava meri kimaltelee auringon paisteessa ja
kuinka Nikolainkirkon kultatähdet paistavat kilpaa auringon kanssa.
Pari päivää myöhemmin tapasin eräässä talossa, jossa olin yöpynyt,
eukon, joka myös oli matkalla Helsinkiin kahden pienen poikansa kanssa.
Koska meillä oli sama tie niin lyöttäydyimme yhteen, joten taival kului
hauskemmin kuin ensi kerralla.
Tultuamme Helsinkiin opastin eukon poikinensa samaan "Jaanssonin
saunaan", jossa itse olin majaillut. Eukko saikin kitkemistyötä koko
kesäksi samoilla Jaanssonin viljelysmailla.
Kiitokset tekivät siihen aikaan hyvin kauppansa. Milloin nälkä kiristi
suolia ei tarvinnut muuta kuin kiivetä johonkin suuremman talon
keittiöön niin sai ruokaa vatsansa täydeltä ja vielä vähän evääksikin.
Puuttuva ruotsintaito teki tosin vähän haittaa, mutta palvelijat,
harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, osasivat ainakin vähän suomea.
Eräänkin kerran, kun vatsani rupesi vaatimaan vaihteeksi keittiöruokaa,
kiipesin kauppatorin varrella olevan kivitalon kolmanteen kerrokseen.
Kyökissä oli pari naispalvelijaa ja minunkokoiseni herrasmamsseli.
Mekkopukuni ja paljaat jalkani kai ilmaisivat etten ollut vieras
tavallista laatua, koska mamsseli pyörähti heti sisähuoneisiin, josta
palasi takaisin tuoden äitinsä ja koko siskoparven muassaan. Kaikki
asettuivat ympärilleni piiriin ja tarkastelivat minua kiireestä
paljaisiin kantapäihini saakka. Tarkastus ei mahtanut lapsia oikein
tyydyttää, koska rupesivat kiihkeästi keskustelemaan äitinsä kanssa,
aina välillä osottaen minua. Vilkkaan neuvottelun seurauksena oli
höyryävä vadillinen perunakeittoa, jonka palvelija asetti eteeni ja
jonka ihmettelevän lapsijoukon töllistellessä pistelin poskeeni.
Syötyäni tuli rouva takaisin keittiöön käsivarrellaan iso vaatemytty,
jonka asetti eteeni pöydälle ja palvelija selitti että ne kaikki
kuuluvat minulle.
Siinä oli koko vaatetus paidasta aikain sekä useampia pareja
mamsselin sukkia ja kenkiä. Kiitin ja kumarsin, niinkuin äiti oli
minua opettanut ja kokosin kaikki syliini. Rappusia alas tullessani
juoksi pienempi tytöistä perässäni ja viittasi minua tulemaan
mukaansa kellarikerrokseen. Siellä asui perheen kuski ja pikentti,
niille hän lausui muutamia sanoja ja poistui. Pikentti käski minun
riisuutua. Ensin vähän pelkäsin, mutta kun he vakuuttivat, ettei mitään
peljättävää ollut niin tein työtä käskettyä.
Riisuttuani veivät he minut huoneeseen, jossa oli suuri kylpyamme
täynnä vettä. Siinä käskivät he minun peseytyä.
Pestyäni leikkasivat tukkani oikein kaupungin malliin ja sitten puin
uudet vaatteet päälleni. Talosta lähtiessäni tuntui minusta kuin olisin
vallan uusi ihminen.
Vanhan Venäjän kirkon rappusilla tapasin muutamia tuttuja poikia. He
eivät olleet minua tuntea, niin muuttunut olin heidän mielestään. Siinä
kirkon rappusilla tehtiin saaliistani ensimmäinen tasajako.
Ruokaa ja vaatteita siis kulkuripoika siihen aikaan kyllä sai,
mutta yösijan saanti ei ollut yhtä helppo asia. Sai tuumia päänsä
ympäri monta kertaa, ennenkun arvasi lähteä kolkuttelemaan vieraille
oville. Sentähden olikin minulla mitä eriskummallisimpia makuusijoja.
Katajanokalla, meriväen kasarmin luona oli maalle vedettynä pitkä
rivi suuria soutuveneitä, niin kutsuttuja barkasseja. Ne seisoivat
rivissä pylväitten tukemina ja ohuen lautakatoksen peittäminä. Katon
ja veneen perän väliin oli jätetty pieni aukko, parahiksi niin suuri
että minunkokoiseni pojannappula mahtui siitä sisälle. Yhden veneistä
valitsin itselleni kortteeriksi ja siellä makasin monta yötä niinimatto
allani ja toinen peitteenä.
Täytyi vain pitää varansa ja pujahtaa reijästä sisään juuri sillä
hetkellä kun sotilas käänsi selkänsä. Veneessä oli kyllä turvassa kuin
rotta kiven kolossa.
Minulla oli muitakin samallaisia itsevaltaamiani makuupaikkoja. Yksi
sellainen oli niinkutsuttu narinkkatori, mikä sijaitsi siinä paikassa,
missä nykyään on Suomen pankki kultakassoineen ja holvineen.
Siihen aikaan niillä main häärivät köyhät venäläiset ja juutalaiset
tehden kauppaa vanhoilla vaatteilla ja kaikenlaisella muulla romulla.
Torilla oli joukko lautahökkeleitä, joita markkina-aikoina käytettiin
rihkamatavaran myymälöiksi. Väliajoilla olivat ne tyhjinä.
Niissä hökkeleissä nukuin monen monta yötä, vaikka ne eivät olleet
niin rauhallisia kuin veneet Katajanokalla. Narinkan seutu taas oli
huonomaineinen ja siellä vilisi poliiseja kuin Vilkkilän kissoja ja kun
poliisit eivät olleet silloin, enempi kuin nykyäänkään, maankiertäjien
ystäviä, sai pitää tarkasti varansa ettei joutunut nappiherrojen tielle.
Uusi virka.
Eräänä päivänä kiipesin leivän haussa erään ison kivitalon keittiöön.
Kyökkipiika, iso roteva nainen, aito suomalainen, juro, mutta silti
hyvänsuopa ihastui suuresti nähdessään minut. Hän kertoi etsineensä
minunkokoistani poikaa paimeneksi, joka ajaisi perheen lehmän aamuisin
Pitkänsillan lehmitarhaan, missä kaupungin paimen sen sitten ottaisi
huostaansa sekä illalla sen taas hakisi kotiin. Suostuin Tiltan (se
oli piian nimi) ehdotukseen, vaikka se säännöllisyys minua vähän
peloittikin, etenkin kun oli noustava aikaisin aamulla ylös.
Alotin siis uuden virkani jo samana päivänä hakemalla lehmän kotiin
yöksi. Vietyäni sen navettaan menin kyökkiin ja sain istua pöydän
ääreen ja piika latoi ruokaa eteeni. Eväspussinikin hän vielä täytti
seuraavaksi päiväksi.
Vastenmielisyyteni tointa kohtaan katosi pian, sillä nyt minun ei
tarvinnut koskaan olla nälissäni.
Ainoastaan aamulla nouseminen oli usein hyvin vaikeata. Sattui
sentähden väliin että tullessani lehmitarhaan muut olivat jo lähteneet.
Silloin ei auttanut muu kuin lähteä kippasemaan lehmineni perässä,
kunnes saavutin toiset. Se juokseminen ei ollut kaikkein hauskinta,
sillä lehmä ei ollut tottunut moiseen juoksuun yli kivien ja kantojen.
Kaupungin yhteisenä laitumena oli siihen aikaan Söörnäisten niemi sekä
Vallilan ja Kauraholman seudut aina Kumtähden porttiin asti.
Oli minulla tovereitakin, useampiakin, mutta kaksi oli oikein
vakituista. Toinen oli Iitistä, toinen Kangasalta kotoisin. He
odottivat tavallisesti porttikäytävässä, kun menin Tiltan luo syömään,
ja kun tulin ulos pussi täynnä eväitä seuraavaksi päiväksi, panivat
he toimeen tasajaon, jossa minun osalleni aina jäi ihmeellisen vähän.
Mutta se ei minua suuresti surettanut, sillä minulla oli monta hyvää
ruokapaikkaa, kuten kaartin ja meriväen kasarmit, puhumattakaan
venäläisestä hospitaalista, Unioninkadun varrella, jossa sain niin
hyvää kaalikeittoa että muistaissani sitä vieläkin vesi suuhuni
herahtaa.
Muistan hyvin elävästi sen vanhan luomiposkisen kokkiryssän, joka
aina niin ystävällisesti hymyili minun sisäänastuessani. Hän arvasi
kohta asiani, koska oitis asteli hyllyn luo, otti sieltä punaisen
puukulhon, jonka täytti höyryävällä happamella kaalilla, minkä sitten
leipäviipaleen kanssa asetti eteeni pöydälle.
Päivisin kun ei ollut mitään tekemistä, kiertelin aikani kuluksi ympäri
kaupunkia, toisten poikain kanssa. Mieluummin olin sentään yksin, sillä
silloinhan en tarvinnut jakaa saalistani muille.
Nikolainkirkon torni oli yksi lempipaikoistani, sillä sieltä oli
laaja näköala yli kaupungin ja saariston välkkyvine ulapoineen ja
salmineen. Siellä minä loikoilin usein tuntikausia auringonpaisteessa
"apostolien jalkojen juuressa". Pääsy sinne oli aivan esteetön, pieni
ovi postikonttorin puolella oli aina lukitsematta.
Useasti oli ollut puheena toverieni kanssa että lähtisimme merille,
vaikka laivapoikana, ja sehän olikin ainoa keino päästä kaukomaille.
Kiertelimme sentähden yhdessä kaupungin satamia, joissa kauppalaivat
olivat ankkurissa. Siihen aikaan oli Helsingissä ainoastaan muutamia
kauppiaita, jotka välittivät kauppaa omilla purjelaivoillaan
ulkomaitten kanssa. Kiipesimme jokaiseen alukseen mikä satamassa oli
kysellen laivapojan paikkaa, mutta aina saimme kieltävän vastauksen,
vieläpä useassa naurettiinkin, ja minua osottaen sanottiin: "Luuleeko
tuollainenkin tiitiäinen laivapojaksi kelpaavansa".
Siihen oli koko suunnitelmamme raueta, kun Kangasalan Heikki, joka oli
vanhin joukosta, muisti kuulleensa että Turussa on paljon suurempi
laivaliike kuin Helsingissä ja että siellä on englantilaisiakin
laivoja, jotka mielellään ottavat suomalaisia laivapojikseen.
Mitäs muuta kuin kiiruumman kautta Turkuun ennen syksyn tuloa!
Ainoana vaikeutena oli, miten selviytyisin paimenpaikastani. Illalla
vietyäni lehmän kotiin ilmoitinkin kyökkipiialle että aioin lähteä
kotiin äitiäni tervehtimään. Hänellä ei, vastoin luuloani, ollut mitään
sitä vastaan. Lehmän hän lupasi pitää navetassa päivisinkin. Hän käski
minun odottaa kunnes ilmoittaisi asian herrasväelle.
Jonkun ajan odotettuani tulikin vanha herra keittiöön käsivarrella
iso vaateröykkiö, josta hän yksitellen lateli eteeni vaatekappaleita,
toistellen vähän väliä "sidu poikken", sillä suomea ei hän osannut.
Siinä oli takkeja, liivejä ja housuja, pari saappaita sekä hyvin kaunis
harmaa huopahattu.
Viimeiseksi kaivoi hän taskustaan kahdenkymmenen kopeekan hopearahan,
jonka antoi minulle matkarahaksi. Kiitin ja kumarsin niinkuin parhaiten
taisin.
Toverini odottivat portilla, niinkuin tavallista. Siinä tehtiin heti
ensimmäinen tasajako. Kangasalan Heikki sai housut ja Iitin Kalle
takin, loput vaatteista minä tovereitteni kehoituksesta möin seuraavana
päivänä torilla maalaisille muutamasta kymmenestä kopeekasta.
Turun-matka.
Oli kaunis elokuun päivä, kun päätimme että nyt sitä on lähdettävä
jos aijomme ajoissa ehtiä perille. Mutta meidän maantietomme oli niin
hatara ettemme tienneet kummastako tullista oli lähdettävä ulos. Siinä
sitä tuumittiin päät moneen kertaan ympäri. Kangasalan Heikki oli siinä
asiassa viisain meistä, hän sanoi löytävänsä Hämeenlinnasta Turkuun,
kunhan vaan joku osaisi tien Hämeenlinnaan. No, senhän minä kyllä
tunsin, olinhan sitä jo pari kolme kertaa taivaltanut.
Yhteiseksi päätökseksi tuli siis että menisimme ensin Hämeenlinnaan.
Ei kellekään pälkähtänyt päähän että Espoon tullista, rannikkoa pitkin
olisi paljon lyhempi matka Turkuun.
Sanoimme hyvästit Helsingille ja läksimme patikoimaan Hämeen kautta
kohti Turkua.
Alussa kävi kaikki hyvin. Minä, joka olin nuorin joukosta, sain kunnian
hankkia elatuksen matkatovereillenikin, sillä kun he olivat jo suuria
poikia ei heille kerjäämällä mitään annettu, vaan käskettiin työhön.
Kolmantena päivänä Helsingistä lähdön jälkeen saavuimme n.k.
Hyrylän Malmille. Se oli monta virstaa pitkä asumaton honkanummi.
Eväspussimme oli tyhjä ja nälkä alkoi suolia kurnia. Pysähdyimme
pienelle mäentöyräälle, josta oli vähän laveampi näköala. Jonkun matkan
päässä huomasimme pienen torpan. Minun oli taas, niinkuin tavallista,
lähdettävä leivän hakuun, mutta tällä kertaa teinkin tenän ja sanoin
että nyt on teidän vuoronne.
Syntyi kiivas kinastelu, toverini uhkasivat minua selkäsaunalla, jollen
lähtisi. Minä pidin puoliani, rupesinpa vaatimaan Iitin Kallelta
takaisin harmaata huopahattuani, jonka olin hänelle lainannut, siksi
kun pääsisimme Turkuun.
"Tuosta saat hattusi!" sanoi Kangasalan Heikki, antaen minulle
semmoisen korvapuustin, että tuperruin siihen paikkaan. Samalla
toverini lähtivät livistämään takaisin Helsinkiä kohden, minkä koivista
saivat.
Siinä minä istuin nälkäisenä ja yksinäni kuivalla honkanummella itkien.
Sinne meni minun kaunis hattuni sekä vilpilliset matkatoverini, joita
sen kerran perästä en ole tavannut.
Ensin en ollut oikein selvillä lähteäkö toverieni perään sovintoa
rakentamaan, vai jatkaako yksinäni matkaa Hämeenlinnaa kohden. Päätin
lähteä eteenpäin, sillä olinhan ennenkin yksinäni toimeentullut.
Tosin Turku ja engelsmannien laivat nyt häipyivät edemmäksi, mutta se
ei minua suuresti surettanut.
Jonkun aikaa tallusteltuani loppui kangas. Menin ensimmäiseen mökkiin,
joka tielleni osui, leipää pyytämään. Eukko antoikin leivänpuolikkaan,
särvintä ei sanonut itselläänkään olevan.
Nakerrellen leivänpuolikastani lähdin taas liikkeelle. Oli ruvennut
sataa tihuuttamaan, vaatteeni kastuivat läpimäriksi, ennenkun ehdin
ihmisten ilmoille. Oli jo melkein pimeä kun saavuin kylään, missä menin
ensimmäiseen taloon pyytäen yösijaa, joka luvattiinkin. Neuvoivat
menemään riiheen itseäni kuivailemaan, sanoivat että myöhemmin tulee
yksi rengeistä sinne kanssani yöksi.
Riihi oli toisella puolella maantietä pienellä mäkitöyräällä.
Tein niinkuin käskettiin ja märkä ja väsynyt, kun olin heittäydyin heti
oljille uimin eteen. Uunista heijasti sammuvan hiilloksen viimeinen
punerrus.
En tiedä kuinka kauan olin maannut, kun heräsin hirveään mörinään.
Hyppäsin kauhistuneena pystyyn, mutta voi hirmua! Edessäni seisoi
jättiläiskokoinen haamu, joka sanoi olevansa riihen haltija. Hän
uhkasi, ellen silmänräpäyksessä poistuisi, heittää minut hehkuvaan
uuniin.
Säikähdyksissä ja unenpöpperössä kun olin en löytänytkään ovea.
Pimeässä hapuillen tapasin vihdoin riihen ja luvan välisen aukon,
ryntäsin siitä ulos, mutta putosin nurin niskoin luvan permannolle.
Luvan lattia oli näet paljon alempana kuin riihen. Onneksi en
loukkaantunut pahoin. Luvan ovi oli auki niin että pääsin ulos mäelle.
Niin nopeaan kuin pimeässä taisin juoksin takaisin taloon. Väki oli
parhaillaan illallisella kun kauhistuneena syöksyin sisälle.
Kerroin mitä olin nähnyt, mutta he nauroivat minulle ja sanoivat että
olin vain nähnyt pahaa unta.
Emäntä laittoi minulle sijan tuvan penkille ja siinä sitten nukuin
lopun yötä,
Ilman muita seikkailuja saavuin jonkun päivän perästä Vanajan kirkolle.
Siellä oli hiljan alettu rakentaa Helsingin-Hämeenlinnan rautatietä ja
sitä varten täytettiin erästä järvenlahtea.