LEIVÄN JA SEIKKAILUN HAUSSA
Hämäläisen mökinpojan tarina
Kirj.
AATU KOSKELAINEN
Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1918.
SISÄLLYS:
Lukijalle.
Kotiseutuni.
Äitini.
Pirttimme.
Ensi kerran kirkkoon.
Lukukinkerit.
Toinen Helsingin-matkani.
Uusi virka.
Turun-matka.
Paimenpoikana.
Mestarin opissa.
Nuorukaisena.
Helsingin verstaassa.
Jäitse Pietariin.
Käynti kotiseudullani.
Takaisin Suomeen.
Lukijalle.
Tämä kirja kertoo tekijänsä, hämäläisen mökinpojan, elämäntarinan
tahi varsinaisesti vain hänen elämänsä ensimmäisen ja vaiherikkaimman
kolmanneksen historian, koristelematta ja sillä taidolla, johon
tekijä pystyy. Se on oikeastaan paperille pantu tekijää itseään
varten ijällä, jolloin nuoruuden muistot viimeisiä kertoja selkeinä
kangastuksina näyttäytyvät näköpiirissä, vähitellen painuakseen
unhotuksen mereen. Kun kuitenkin muut, luettuaan nämä muistelmat,
ovat katsoneet niillä ajankuvina ja ehkä muutenkin olevan jotain
arvoa, on tekijä jättänyt ne painettavaksi, hyvin tietäen etteivät
hänen kyhäelmänsä vastaa kirjallisia vaatimuksia, mutta toiselta
puolen arvellen että ehkäpä sietää tulla muistoon merkityksi jotain
niistäkin tuhansista kansamme jäsenistä, jotka miespolvi takaperin,
suomalaisessa ylämaassa syntyneinä, vaelsivat leivän ja uudenlaatuisen
elämän haussa ruotsalaiselle meren rannikolle ja sinne koteutuivat.
Aika oli silloin toinen kuin nyt. Kansanlapsella oli kaupungissa joka
taholla vastassaan jyrkkä muuri: vieras kieli. Ja jos sen muurin
jotenkuten sai murretuksi, oli yltäkyllin muita vastuksia. Mutta että
kaikkina aikoina ja kaikissa kansankerroksissa, ja noina menneinä
päivinä ehkä tiheämmässä kuin nykyään, on tavattavissa ihmisiä, joilla
on sydän paikallaan, siitä on tämäkin tarina todistuksena. Olkoon nämä
piirrelmäni muistomerkkinä niille nimeltä tuntemattomille hyville
ihmisille, jotka tekijä on taipaleellaan kohdannut ja joille hän on
kiitollisuuden velkaa.
Aatu Koskelainen.
Kotiseutuni.
Olenpahan sieltä etelä-Hämeen takamailta, olen niinkutsuttu
"lehtolapsi". Isästäni en muuta tiedä kuin että hän on ollut olemassa,
äitini oli pienen uudistalon viides lapsi.
Uudistalo ei mahtanut olla kovin suuri, koska se oli arvioitu vain
viidenkymmenen hopearuplan arvoiseksi.
Kun veljet näkivät äitini hairahduksen, niin pistivät hänelle
kymmenruplasen käteen ja sanoivat: "Mene häpeäsi kanssa matkaasi!"
Silloin siirtyi äitini erääseen läheiseen torppaan ja samaisen torpan
saunassa minä ensikerran näin päivänvalon. Se tapahtui elokuussa vuonna
18-.
Veljiltään saamallaan kymmenruplasella osti äitini pienen pirtin, josta
sitten tuli minun lapsuuskotini ja kaikkien lapsuusmuistojeni keskus.
Sillä pienellä pirtillä on silläkin oma historiansa. Pirtin osti
äitini vanhalta korvenkääntäjältä, jota nimitettiin Laakerin Antiksi.
Hän oli raivannut ja rakentanut kokonaista kolme uudistorppaa.
Ensimmäisen torppansa rakensi hän vähäisen matkan päähän kylästä,
mutta kun naapureita ilmestyi joka puolelle, suuttui hän moisesta
tungettelevaisuudesta ja siirtyi vähäisine tavaroineen kauemmaksi
metsään. Mutta eipä hän sielläkään saanut kauan yksin olla, kirveen
kolketta alkoi pian kuulua lähiseudulta. Laakerin Antti kokosi
omaisuutensa ja otti entistä pitemmän askeleen kohti korpia ja
erämaita, ja siellä hän kai vihdoin löysi etsimänsä rauhan.
Sen Laakerin Antin toisen torpan pirtin äitini sitten osti.
Mainita voi myöskin että siihen aikaan ei tehty minkäänlaisia
välikirjoja, vaan maanomistaja sanoi työnhaluiselle rengilleen
tavallisesti tähän tapaan: "Ota Liisa mukaasi ja rakenna torppa sinne
Kaurajärven mäkeen, saat viisi vuotta olla veroista vapaana. Kontio
siirtyköön loitommalle."
Ensimmäinen tapaus, joka selvemmin on jäänyt muistoon aivan
varhaisimmasta lapsuudestani, oli eno-vainajani hautajaiset. Muistan
vielä hyvinkin elävästi, kuinka minut asetettiin uuninloukkoon
jakkaralle istumaan ja ryynipuurokuppi pantiin syliini. Äitini sanoi
minun silloin olleen kolmen vuoden ikäisen.
Sitten seurasi noin kolmisen vuotta hämärän aikaa, josta en muista
juuri mitään. Ensimmäinen merkkipäivä nuoressa elämässäni sattui
minun ollessani kuuden vuoden vanha. Se oli tapaus, jolla on ollut
tärkeä merkitys koko elämääni. Se oli se päivä, jolloin äitini savusta
mustuneen ja kolhitun arkun pohjalta kaivoi esiin äitini isävainajan
ostaman aapisen. Aapinen oli ajanhampaan ja monen sukupolven käsien
pitelystä muuttunut vähän ulkonäöltään. Muistan sentään elävästi
kansilehden, jolla suurin kirjaimin luettiin "Aapiskirja, opiksi ja
huviksi Suomen lapsille." Takimmaisella kansilehdellä taas oli se
tavanomainen aapiskukko, pyrstön alla tuokkosellinen munia.
Kirjainten oppiminen tapahtui hyvin yksinkertaisella tavalla. Äitini
istui kehräämässä, minä istuin jakkaralla hänen vieressään kirja
polvillani ja noin kuusi tuumaa pitkä tikku kädessäni. Asetin tikun
kärjen ensimmäisen kirjaimen kohdalle, äitini vilkasi kirjaan ja
sanoi a, minä toistin aa, sitten siirsin tikun kärjen seuraavalle
kirjaimelle, äitini sanoi b, minä toistin sen ja niin sitä jatkettiin
siksi kunnes tultiin ö:hön, jolloin alettiin taas alusta. Minulla
oli harvinaisen hyvä muisti, joten opin kirjaimet parissa päivässä.
Tavaaminen kävi samalla tavalla, äitini sanoi ensi tavuun ja minä
äänsin perässä pitkään ja suurella äänellä, niinkuin Jukolan veljekset
lukkarin tuvassa. Sillä tavalla jatkettiin jonkun aikaa ja niin oli
minulla koko lukutaidon salaisuus tiedossani.
Olen kertonut tästä lukemisen opettamisesta vähän seikkaperäisemmin
sentähden, että varmaan suurin osa Suomen kansasta on oppinut
lukutaitonsa samalla tavalla. Kansakoululaitosta ei silloin ollut
olemassa. Opittuani lukemaan alkoi minulle hauskat ajat. Aamusilla
herättyäni hain heti käsiini aapisen, josta sitten luin aamurukouksen.
Äitini oli nimittäin hyvin harras uskovainen. Joka aamu ja ehtoo
luettiin rukoukset, samoin ruualle ruvetessa ja ruualta päästyä
kädet ristissä kiitettiin Jumalaa, kaiken hyvän antajaa. Virsikirjaa
ja uutta testamenttia käytettiinkin hyvin ahkeraan varsinkin
pyhäpäivinä. Edellisessä näistä löytyi eräs historiallinen kertomus
Jerusalemin hävityksestä. Tätä lukiessani tunsin turmeltumattomassa
oikeuskäsityksessäni sydämellistä iloa siitä että Jumala oli
roomalaisten kätten kautta kostanut juutalaisille sen kauhean verityön,
jonka he olivat tehneet ristiinnaulitessaan meidän herramme ja
mestarimme.
Äitini.
Äiti! Mikä kaunis, mikä hellyyttä uhkuva sana! Sinä, äiti, hoitelit
minua hellien, niin varovasti. Sinä annoit kaikkein parhaimman mitä
sinulla oli, sinä annoit minun imeä elämän nestettä rinnoistasi, vaikka
ne olivat työstä ja rasituksesta kuihtuneet. Sinä valvoit monta yötä
minun tähteni, vaikka olit väsyksissä päivän raatamisesta ihmisten
pelloilla ja niityillä. Sinä kannoit minua selässäsi työstä palatessasi
kosteitten niittyjen ja kivisten mäkien poikki, kun jalkani olivat niin
rohtuneet etten voinut niillä astua. Sinä kylvetit minua lauantaisin
ja pesit pääni, ettei sinne syöpäläisiä kasvaisi. Sinä ompelit minun
paitani ja mekkoni ja pesit ne lumivalkeiksi.
Tästä kaikesta et saanut koskaan kiitosta etkä sinä sitä pyytänytkään.
Tämä olkoon sinulle kiitokseksi sanottu, kun minä nyt vuosien perästä
sinua muistelen!
* * * * *
Ulkomuodoltaan oli äitini lyhyenläntä, lihavanlainen tyllerö. Kasvot
rokonarpiset, silmät surunvoittoiset, sinisen harmaat, katse joskus
hyvinkin terävä ja läpitunkeva.
Luonteeltaan oli hän alakuloinen, harvasanainen, sanoisinko melkein
synkkämielinen. En muista hänen koskaan nauraneen, korkeintaan muistan
hänen hymyilleen surunvoittoista hymyään, joka sekin katosi heti
ilmestyttyään.
Äiti parka! Kuinkahan paljon sinäkin olit toivonut ja odottanut
elämältä, ja kuinkahan mahdoit kärsiä nähdessäsi kaikkien
nuoruudenunelmiesi särkyvän pirstaleiksi!
Pirttimme.
Me kutsuimme sitä pirtiksi, vaikka se oli vain tavallinen
sisäänlämpiävä sauna. Siinä oli kaksi akkunaa, jos niitä niin voi
nimittää. Yksi oli etelän puolella, siinä oli kolme pientä vihertävää
lasiruutua, neljäs ruutu oli päreillä ja tuohella tukittu. Lännen
puolella oli samansuuruinen ja samanlainen akkuna sillä erotuksella
vain, että siinä ei ollut enää yhtään ehjää ruutua.
Vasemmassa nurkassa oli harmaasta kivestä muurattu kiuas, jonka
raoista minä lapsena kaivelin saviruukin pois ja, niin oudolta kun se
kuuluukin, imeskelin minä sitä mielelläni. Kiukaan yläreunalla oli
kaksi mustunutta lautaa, jotka palvelivat astinlautoina kylvettäessä.
Mikä mainio löyly, mikä suloinen lämpö siitä kiukaasta lähti! Sitä
ei voi kuvitellakaan se, joka ei itse ole ollut muassa. Porras, jota
myöten lavalle noustiin, oli ympyriäinen tukki, johon kirveellä oli
hakattu muutamia lovia, askelmien virkaa toimittamaan. Kun kiuasta
lämmitettiin tuli koko pirtti savua täyteen, jolloin äiti aukaisi oven
että savu pääsisi ulos. Pienenä ollessani minä kiipesin vällyjen alle
sänkyyn siksi aikaa kun ovi oli auki.
Pirtin seinähirret olivat alempana kutakuinkin puhtaat, ylempänä
sitävastoin ne olivat pikimustat ja nokihahtuvia riippui niistä alas.
Huonekaluista ei ole juuri paljon sanottavaa: pöytäkaappi, joka seisoi
kolmella jalalla, sänky, jossa oli olkia pohjalla, vällyt, yksi tuoli
ja lavitsa, siinä koko kalustomme! Olinhan vähällä unohtaa tärkeimmän,
nimittäin rukin. Se oli äitini leipäpuu.
Jokapäiväinen elämämme talviseen aikaan oli hyvin yksitoikkoista. Kun
lumipyryt tukkosivat tiet ja polut sylenkorkuisilla nietoksilla, saimme
olla eroteltuina muista ihmisistä pitkät ajat, väliin useita kuukausia.
Kevätpuolella talvea tulivat kyläläiset takamailta noutamaan hirsiä ja
pärepuita ja silloin he tavallisesti poikkesivat meille lämmittelemään
ja pitäjän kuulumisia kertomaan.
Ajan kulusta ei meillä ollut paljon tietoa, kelloa tai kukkoa kun ei
ollut. Eipä noita sentään suuresti kaivattukaan: söimme kun oli nälkä,
menimme nukkumaan kun tuli uni ja nousimme ylös, kun oli tarpeeksi
nukuttu. Selkeällä ilmalla sentään päiväseen aikaan auringosta ja yöllä
tähdistä arvioimme ajan kulun kutakuinkin tarkkaan.
Pimeän tultua puhallettiin hiilloksesta tuli päreeseen, joka asetettiin
seinällä olevaan pihtiin. Kun se oli loppuun palanut sytytettiin toinen
ja maata mennessämme oli tavallisesti pihdin alla iso kasa karsia ja
pirtti päreen savua täynnä.
Äiti kehräsi hyvin ahkeraan talon emännille sekä villasia että
rohtimisia lankoja; niistä saimme sitten särvintä. Leivän oli äiti
hankkinut jo kesällä päivätöillä heinäniityillä ja elonkorjuussa.
Syksyisin oli äitini myöskin usein riihi- ja pellavanpuhdistustöissä
kylässä. Silloin lähti hän jo illalla kotoa, sillä "päivä" alkoi
tavallisesti kello kahdeltatoista yöllä. Minä en päässyt mukaan kuin
ani harvoin, tavallisesti sain jäädä yksin kotiin ja ne yöt ne vasta
olivat pitkiä ja pimeitä! Tulta ei minulle koskaan jätetty, ettei
tulenvaarasta olisi pelkoa. Tulitikkujakaan ei ollut; ne olivat siihen
aikaan vielä ylellisyystavaraa.
Niinkuin jo mainitsin oli äitini uskovainen, ja Jumalan pelkoon hän
koki minutkin kasvattaa. Hän neuvoi minua aina kääntymään hyvän
Jumalan puoleen, milloin jotakin tarvitsin ja varsinkin hädässä ja
ahdistuksissa. Nämä hänen neuvonsa painuivat minun lapsenmieleeni niin
syvästi, että ne ovat seuranneet minua läpi koko elämäni.
Kun äiti talvisaikaan joskus kävi kylässä asioita toimittamassa, viipyi
hän huonojen teitten ja pitkän matkan tähden toisinaan kauemmin kuin
oli sovittu. Silloin tuskalliset ajatukset rupesivat risteilemään minun
pienissä aivoissani: onkohan äidille tapahtunut joku onnettomuus, ehkä
ovat sudet hänet syöneet taikka ehkäpä hän kuoppaisella ja kivisellä
polulla on taittanut jalkansa. Silloin äitini opetukset paraiten
tulivat mieleeni, silloin asetin käteni ristiin ja hartaasti pyysin
hyvää Jumalaa tuomaan äitini kotiin poikansa tykö.
Rukouksen jälkeen tunsin itseni taas turvalliseksi. Vetäen seinäluukun
vähän raolleen minä asetin korvani siihen kuullakseni milloin tutut
askeleet lähestyisivät ja kun sitten pitkän odotuksen jälestä kuulin
routaisen lumen narskahtelevan tiellä, silloin minun pieni sydämeni
sykki rajattomasta ilosta, ja kun äiti joskus vielä tuliaisiksi toi
kourallisen herneitä tai muutaman nauriin, oli iloni rajaton, ja kaikki
surut ja pelot olivat unohdetut.
Jokapäiväinen ruokajärjestyksemme oli hyvin vaatimaton. Aamulla pirttiä
lämmitettäessä keitettiin hiilillä pieni padallinen perunoita, joita
saimme omasta akkunan alla olevasta peltotilkustamme. Hienonnettua
suolaa tai suolavettä, hapanta reikäleipää ja kokonaisia perunoita
sekä palan painikkeeksi kaljaa, siinä jokapäiväinen ruokalistamme!
Maidosta ei voinut olla puhettakaan; joskus keväisin sentään kun äiti
vei kehruuta kotiin, toi hän tullessaan minulle maitotilkan lekkerin
pohjassa. Pyhinä ja juhlapäivinä keitettiin kuitenkin tavallisesti
"perunaruokaa", se on kuorituista perunoista, lihan-luusta ja
kauranryyneistä valmistettua keittoa. Puolukoita poimimme syksyllä
talvenkin varaksi; niistä äiti sitten pyhäisin laittoi jauhopöperöä ja
pani uuniin paistumaan ja vaikkei siinä ollut sokeria eikä siirappia
niin kerrassaan hyvältä se maistui.
Parhaimmat palat säästettiin jouluksi. Silloin oli läskisoppaa, jopa
voita ja juustoakin, ja talikynttilä loisti pöydällä juhlaillan
kunniaksi. Vaikka ei meillä herkkuja ollut niin ruokahalu minulla
oli vallan erinomainen, niin että moni kaupunginäiti olisi lastensa
puolesta kadehtinut sen nähdessään. Äitiäni monta kertaa huolestutti
minun ainainen nälkäni, vaikken minä puolestani syytä hänen huoleensa
silloin ymmärtänyt. Edelläkuvatut elintavat olivat sen paikkakunnan
mökkiläisillä aivan yleiset.
Ensi kerran kirkkoon.
Eräänä kevätpäivänä kun talven selkä jo oli taittunut ja aurinko
sulatteli lunta pirttimme päivänpuoleiselta multapenkiltä minä
itkien odotin äitiä kotiin kylältä, jonne hän oli mennyt kehruita
viemään. Palatessaan vihdoin hän lohduttaakseen minua sanoi: "Jos luet
oikein ahkeraan, niin että osaat aapisesi ulkoa, pääset juhannuksena
kirkkoon". Siitäkös minulle vasta ilo nousi. En ollut oikein korviani
uskoa! Äitini oli aina minun kirkkoon menopyyntöihini vastannut että
"kun tulet suureksi niin pääset". Nyt olin siis tarpeeksi suuri ja
se, se eniten kohotti minun iloani. Mutta lyhyeen se ilo loppuikin,
kun äiti ilmoitti ettei sinne kirkkoon voi ilman housuja mennä, sillä
puvustooni kuului ainoastaan rohtiminen mekko, varttinen paita ja
tallukat talvisaikoina jalassa. Nähdessään haikean suruni äitini
lohdutteli että "ehkäpä tästä joku neuvo keksitään. Minulla on vanha
puolivillainen alushame ja ensi kerran kun menen Anttilaan, pyydän
Mikko-setää leikkaamaan siitä housut sinulle, kylläpähän ne itse sitten
neuloa osaan. Pyydän myös että hän ostaa reppuryssältä sinulle lakin".
Tähän asti ei minulla ollut minkäänlaista omaa päähinettä. Kesällä ei
tuota tarvinnutkaan, talvella, kun joskus pääsin äidin mukana kylään,
sitoi hän oman huivinsa päähäni, jolloin irvihampaat saivat tilaisuutta
ilkkua, että tyttöhän siitä pojasta on tullutkin.
Aapisen ulkoa oppiminen ei minua suuresti surettanut, sillä osasinhan
jo melkein puolet. Aamulla aikaisin, kun äitini nousi kehräämään,
nousin minäkin lukemaan ja pian olikin aapinen kannesta kanteen
päässäni. Vähän ajan kuluttua sain housut ja lakin ja niin aloin
hartaudella odottaa juhannuspäivää. Aika kului mielestäni hirveän
hitaasti; melkein joka päivä tiedustelin äidiltäni, että eikö se
juhannus jo pian tule. "No kyllähän tuo tulee kuin kerkiää", vastasi
äitini yksikantaan.
Aika kuluu odotellessa, sanoo sananlasku ja vihdoin koitti
juhannuslauantai. Olin viimeaikoina semmoisella jännityksellä odottanut
tätä päivää, ettei ruokakaan enää maistunut.
Äiti lämmitti pirtin että saimme kylpeä ja pestä jalkani, jotka olivat
pahasti sierottuneet. Voitelimme ne talilla, että ne kykenisivät
huomiseen ponnistukseen. Sinä yönä en paljoa nukkunut. Nousimme aamulla
ennen päivää ehtiäksemme kunnolla pestä kasvomme ja pukea yllemme
puhtaat vaatteet, ja olihan matkakin pitkä. Valkoiset pumpulisukat ja
kengät pani äiti nyyttiin, mutta nenäliinan ja virsikirjan kantoi hän
kädessään.
Tiemme kulki ensin poikki peltojen ja niittyjen, yli aitojen ja ojien.
Kaste niityillä ei ollut vielä kuivunut ja minun jalkojani rupesi
kauheasti kirveltämään, mutta kestin sen miehuullisesti. Saavuimme
sitten kyläläisten karjakujalle ja siitä käännyttiin kylätielle. Nyt
rupesi näkymään muitakin kirkkoonmenijöitä, jotka tulivat oikoteitä
peltojen ja niittyjen poikki, kaikki yhtyen samaan joukkoon. "No onhan
se Aatukin päässyt mukaan", ihmettelivät muutamat, "ja vallan uusissaan
näkyykin olevan", sanoivat toiset. Minä olin hyvin mielissäni siitä
huomiosta, joka tuli minun vähäpätöisen persoonani osaksi. Matka kului
hiljakseen väkijoukon puhellessa. "Mahtaakohan se Kuistilan Juho
saarnata tänäkin pyhänä, kuuluu saarnanneen menneenä", sanoo joku
joukosta. "Saarnaa, saarnaa se tänäkin pyhänä, ja hyvin kuuluukin
paukuttavan", vastaa toinen. "Sehän se on sen Vappulan Leenan poika,
jonka vanha kirkkoherra kouluun toimitti", sanoo joku. "Niin, sehän se
on", vastataan. Äitini ei ota osaa keskusteluihin, ja minä kuuntelen
korvat hörössä.
Kävelin äitini vieressä ja pitelin kiinni hänen hameestaan ja kyselin,
vähän päästä että eikö se kirkko jo pian tule, sillä minua rupesi
kovasti väsyttämään, vaikken kehdannut sitä sanoa.
Vihdoin kun saavuimme pienelle metsäkummulle, näkyivät kirkon katto ja
kellotapuli puiden lomasta. Siihen äitini pysähtyi, istahti kivelle ja
rupesi vetämään sukkia ja kenkiä jalkaansa. Minä istuin seuraavalle
kivelle ja rupesin ahneesti syömään äitini antamia eväitä.
Yht'äkkiä kuului niinkuin olisi soitettu viittä ruokakelloa yhtä
aikaa. Hypähdin ihmeissäni pystyyn kysyen, mitä se oli. "Suntio se
huomenkelloja soittaa", vastasi äitini, "kello on nyt kahdeksan, tunnin
päästä alkavat kirkkomenot".
Olin uteliaisuudesta pakahtua. Kiirehdin äitiäni lähtemään, mutta
hän istui levollisena kivellä aterioiden. En voinut enää pysyä
paikoillakaan, vaan juoksin vähän matkaa rinnettä alas, ja jo näin
puitten välistä vähän punaista. Riensin innoissani äidin luo kertoen
että näin kirkon ja se oli punainen. "Ei lapseni, ei kirkko ole
punainen", sanoi äitini, "taisit nähdä vain hautuumaan aidan".
Vihdoin oli äitikin valmis ja niin lähdimme lopputaipaleelle. Pian
näkyi kirkko, tapuli ja hautausmaa kokonaisuudessaan. Siinä oli minulla
ihmettelemistä ja katsomista. Kirkko ei ollutkaan punainen, vaan
sen seinähirret olivat vuosisatain tuulista ja sateista muuttuneet
tumman harmaiksi. Katto oli pienistä laudanpäistä, paanuista, jotka
vanhuuttaan olivat sammaltuneet. Kirkon ympärillä oli hautausmaa, jossa
oli paljon valkeita ristejä.
Kirkkoväkeä keräytyi kaikilta haaroilta yhtämittaa, toiset hevosella,
toiset jalan. Minä en enää välittänyt kirkosta enkä ihmisistä enkä
edes piitannut hevosista, vaikka ne tavallisesti ovat miehenalun
ihailun esineenä. Ei, minä seisoin ihmeissäni töllöttäen suurta matalaa
pöytää, jonka päällä oli valkoinen vaate ja ihmeellisen näköinen musta
laatikko. "Se on ruumisarkku", selitti äitini. "Mitäs sillä tehdään?"
utelin. "Kohta näet", sanoi äitini. "Ole siinä kyselemättä, kyllähän
sitten näet."
Vaimot vieressäni odottaessaan puhelivat yhtä ja toista. Heristin
korviani, ehkäpä saisin siltä taholta jotain selvyyttä kysymykseeni.
"Niinhän se Takalistonkin emäntä kuolla kupsahti parhaassa iässään,
eikä edes perillistä jättänyt rikkauksiaan perimään", sanoi yksi
vaimoista. "Eihän se kuolema katso, onko rikas vai köyhä. Tämäkin
vainaa kokosi ja säästi ja oli niin kitsas, ettei olisi almua antanut,
vaikka kanssaihminen olisi ovensa eteen kaatunut. Eikä sentään mukaansa
saanut muuta kuin lipun liinaa, lapun lautaa", vastasi toinen.
Kiirehdin äitiä kirkkoon lähtemään, mutta hän sanoi: "Odotetaan nyt
siksi kunnes saatto lähtee". Samalla alkoivat kellot soida ja kantajat
lähtivät liikkeelle, pappi asteli arkun perässä mustassa kauhtanassaan.
Lukkari kulki kirstun edellä ja veisasi niin että männikkö raikui: "Mä
nukun haavoihin Kristuksen".
Saattoväki asteli hiljakseen jälessä, äiti ja minä liityimme
myöskin joukkoon. Surusaatto kulki erään huoneen läpi, joka samalla
oli porttina hautuumaalle; äitini selitti että sitä sanottiin
"läpikäytäväksi". Toisella puolella siinä oli pitkä penkki, jossa
kirkkoväki tavallisesti odotti ovien aukaisemista. Vastakkaisella
puolella seinän vieressä oli pitkä hirsi, jossa oli kuusi lovea ja sen
päällä oli toinen pienempi hirsi, jossa myöskin oli lovia. Kyselin
ihmeissäni, mikä se semmoinen laitos on. "Se on jalkapuu, johon kaikki,
jotka eivät osaa lukea tai ovat tottelemattomia papille ja seurakunnan
vanhemmille, pannaan", selitti äitini.
Lähdimme nyt kirkkoon, äiti ja minä, muut lähtivät saattoväen mukana
haudalle. Menimme ylös lehterille, vastapäätä alttaria. Sieltä näimme
hyvin koko kirkon. Koska oli juhannus oli Herran huone koristettu
koivun, tuomen ja pihlajan oksilla, joten sen täytti väkevä, nukuttava
tuomenkukkien tuoksu.
Vähitellen tuli kirkko täyteen väkeä, vaimot istuutuivat vasemmalle,
miehet oikealle.
Viimein nousi lukkari penkkiinsä ja alkoi veisata "Sen suven
suloisuutta", johon koko seurakunta hartaana yhtyi.
Minä olin kiihkeällä jännityksellä odottanut tätä hetkeä, ja kun se nyt
oli tullut, niin jännitys laukesi ja sijaan tuli painostava väsymys.
Silmäni painuivat kiinni -- -- pääni kallistui äidin syliin ja minä
nukuin hurskaan unta.
En kuullut kuka saarnasi enkä nähnyt rippilapsia, vaikka olin hartaasti
toivonut näkeväni.
Väki poistui juuri kirkosta, kun äitini herätti minut ja sanoi: "Nyt
lähdetään kotiin."
Kotimatka oli paljon vaivaloisempi kuin tulomatka aamulla.
Lopputaipaleen täytyi äitini kantaa minua selässään ja niin päättyi
minun ensimmäinen kirkkoreisuni.
* * * * *
Valoisana muistona ja poikkeuksena lapsuuteni arkielämän harmaudesta
on mieleeni jäänyt muuan matka naapuripitäjään, jolle pääsin yhdessä
äitini kanssa.
Tekee mieleni kertoa siitä hiukan laajemmin.
L:n pitäjässä sijaitseva Mommilan-Heitoisten vanha sukukartano oli
oston kautta joutunut pietarilaisen eversti R:n haltuun.
Sananlasku sanoo että uudet luudat lakaisevat parhaiten.
Niinpä tahtoi uusi omistaja että kaikki vanha törky hänen kartanostaan
ja puistostaan oli poistettava. Hän kuulutti kirkoissa että mainittuun
kartanoon otetaan rajaton määrä naisia sekä varttuneempia lapsia
puhdistamaan kartanon kotipuistoa.
Kun äidilläni ei siihen aikaan ollut muita kiireellisiä töitä päätti
hänkin lähteä Mommilaan raha-ansiolle.
Minun oli tietysti päästävä mukaan. Äiti kyllä pelkäsi että minusta
matkalla olisi pelkkää haittaa, mutta suostui kuitenkin lopulta
pyyntööni.
Matkavalmistuksemme olivat pian tehdyt. Teinipussin toiseen puoleen
vähä vaatetta, toiseen evästä ja niin sitä lähdettiin. Päätimme
suunnata matkamme suoraan erämaan halki. Tästä olisi se etu että
pääsisimme perille päivää ennen kuin valtamaantietä kiertäen.
Poikkesimme yöksi erääseen metsätorppaan, josta seuraavana aamuna
painuimme korpipolulle. Tiestä ei ollut paljon tietoa, paitsi mitä
karja ja metsän pedot olivat polkeneet.
Torpassa kerrottiin että näillä seuduilla kierteli väliin mesikämmen ja
sanottiin että peto oli repinyt tänä keväänä erään torpan mullikoista.
Mutta äitini kun oli harras uskovainen vakuutti ettei hiuskarvaakaan
katoa päästämme "ellei Jumala niin salli".
Painuimme Suomen aarniometsään. Pitkiä honkia ja naavaisia kuusia
kasvoi kahden puolen polkua niin taajassa että keväinen taivas vaan
sieltä täältä vähän pilkoitti. Sen sijaan olivat kaikki Pohjolan
laululinnut niinkuin yhteisestä sopimuksesta valmistaneet meille oikein
juhlakonsertin tässä luonnon omassa avarassa salissa.
Puolenpäivän rinteessä saavuimme eräälle joelle. Siinä nousi tie
pystyyn. Torpassa oli aamulla kerrottu, että niillä seuduin olisi
poikki joen kaatunut puu, jota myöden pääsee ylitse. Hetken etsimisen
jälkeen löysimmekin ennenmainitun puun. Se oli oikea aarniometsän
jättiläinen, minkä juurien alta petollinen kevättulva oli kuluttanut
hiekan pois. Niin oli vanhus kellistynyt poikki joen. Kun joku
ohikulkijoista oli karsinut oksat puusta, oli silta valmis. Äitini meni
kantamuksineen edeltä käskien minun tulla varovasti perässä. Mutta
ehdittyäni keskikohdalle en malttanut olla hieman keinumatta, kun
kerran oli näin hyvä tilaisuus.
Loiskis! Samalla hetkellä pulikoitsin savisessa joessa. Luulenpa että
elämäni vaellus olisi päättynyt tähän jokeen, ellei äidilläni olisi
ollut senverran mielenmalttia että älysi hakea maalta seipään, jonka
pään kurkotti minulle. Tartuin seipääseen; aika olikin jo täpärällä,
sillä jalkani painuivat yhä syvemmälle pohjaliejuun. Vesi ulottui jo
leukani tasalle, mutta seipään avulla pääsin kun pääsinkin kuivalle.
Mutta minkänäköisenä! Silmät, korvat savea täynnä! Entä mekkoni sitten,
jonka äiti oli juuri matkaa varten pessyt ja silittänyt! Äiti torui ja
siunaili tottelemattomuuttani.
Vähän matkaa kuljettuamme saavuimme kartanon vesisahalle. Siinä
äiti riisui vaatteeni, virutti ne sahan rännissä ja ripusti puun
oksalle päivänpaisteeseen kuivamaan. Sillä aikaa juoksentelin minä
läheisyydessä Aatamin asussa. Enemmittä seikkailuitta saavuimme illalla
perille kartanoon. Yökortteerin saimme suuren kivinavetan ylisiltä.
Siellä majaili jo ennen meitä paljon muitakin työn ja ansion hakijoita.
Aamulla meni äiti toisten kanssa metsää puhdistamaan, minä jäin omiin
hoteisiini. Läksin tarkastelemaan uutta ympäristöäni. Mommila-Hietain
kartano sijaitsee kauniilla eteläänpäin viettävällä päivänpaisteisella
niemekkeellä. Samanniminen järvi kiertelee ympäri niemen.
Tarkastusmatkoillani jouduin kartanon puutarhan portille. Portti
ei ollut lukossa. Uteliaisuuteni oli niin voimakas etten malttanut
olla menemättä sisälle. Mikä kukkaismeri! Kaikki omena-, marja- ja
kirsikkapuut olivat täydessä juhlapuvussa. Koko ilma lemusi mitä
suloisinta kukkaistuoksua. Puutarhasohvalla istui vanhanpuoleinen
rouvasihminen hypistellen jotakin ompelusta. Hänen vieressään
leikitteli käytävähiekalla minunkokoiseni pieni kalpea herraspoika.
Aioin juuri pyörähtää pois tältä luvattomalta alueelta, kun poika
ehkäisi minut juosten heti luokseni ja pyytäen minua kanssaan
leikkimään.
Hoitaja kyllä kutsui Akselia takaisin -- se oli hänen nimensä -- mutta
poika ei ollut kuullakseen, ennenkun sai luvan ottaa minut mukaansa.
Dadda, joksi Akseli hoitajaa nimitti, tarkasteli sierottuneita
jalkojani ja rohtimista mekkoani samalla kysellen kuka ja mistä olin.
Koetin vastata parhaani mukaan. En tiedä mikä minussa rouvaa miellytti,
seuraus oli joka tapauksessa että hoitaja kääntyi pojan puoleen sanoen
hänelle jotakin vieraalla kielellä. Poika tuli luokseni, tarttui
käteeni ja sitten sitä juostiin puutarhaan niin että minun pellavainen
hämäläistukkani tuulessa hulmusi.
Voi ihanaa lapsuuden aikaa! Silloin voivat säätyrajatkin joskus
unhottua ja hävitä.
Uusi leikkitoverini antoi kaikki leikkikalunsa vapaasti
käytettäväkseni. Siinä oli jos jotakin: erisuuruisia kumipalloja,
pyörärenkaita, koreita palikoita ja oikein nyörinpunojan tekemät
punaiset leikkiohjakset. Nyt alkoivat minulle hauskat päivät.
Aamusella kun kartanon ruokakello kutsui väkeä suurukselle minäkin
menin puutarhaan tapaamaan leikkitoveriani. Ensi alussa oli hoitaja
aina läsnä, mutta vähitellen jäi hän seurastamme pois, paitsi milloin
toi meille voileipiä ja makeisia. Ruokahalua minulla olikin niin että
kelpasi katsella. Toverini oikein nautti kun näki miten nopeasti
voileivät ja piparikakut katosivat nälkäiseen vatsaani.
Sanotaan että esimerkki tarttuu. Ainakin kävi niin että Akselinkin
ruokahalu kasvoi. Ensi aikoina syötti hän minulle omatkin eväänsä,
lopulta ei häneltäkään jäänyt mitään rästiksi. Akselin posket
alkoivatkin punoittaa niinkuin mansikan kylki.
Kolmisen viikkoa kesti tätä lystiä. Eräänä päivänä tuli siitä
odottamaton loppu. Olin taas menossa puutarhaan tapaamaan
leikkitoveriani, kun kartanolle alkoi vyöryä ajopelejä. Kaikki ne
pysähtyivät talon kaksikerroksisen päärakennuksen eteen. Kuormat
sisälsivät kaikenlaista muuttotavaraa. Palvelijat nostelivat niistä
jos jonkinlaista sälyä. Joukossa oli useita hirveän raskaita
matkakirstuja. Ajattelin että ne kaikki sisältävät hopea ja kultarahaa.
Mikä rikkaus! Tavarakuormain jälessä saapui kuomivaunuja. Etumaisen
vaunun kuskipukilla istui kaksi suurta herraa. Molemmilla oli kullalla
koristetut vaatteet. Ajattelin itsekseni että kumpikohan noista on
suurempi herra. Samalla toinen heistä hyppäsi ketterästi alas ja
avasi vaunun oven. Vaunusta astui vanhanpuoleinen sotaherra, jolla
oli kullatut olkalaput ja rinnassa riippui pitkä rivi rahan- ja
ristinmuotoisia koristeita. Sotaherran jälestä ilmestyi vaunuista
rouvia, mamsseleita ja kauniisti puettuja lapsia. Tätä kaikkea
komeutta katselin ja ihmettelin toiselta puolelta pihaa. Näin miten
leikkitoverini ilo oli rajaton hänen tavatessaan äitinsä ja siskonsa
lapsenmielessäni aavistaen että juhlapäiväni nyt olivat lopussa.
Alakuloisena astuskelin vaatimattomaan ullakkokortteeriini.
Seuraavana päivänä yritin vielä kerran puutarhaan tapaamaan
leikkitoveriani. Mutta paratiisin portti oli nyt lukossa. Enkelin
sijasta vartioi porttia ketaleilla koristettu lakeija, jolla tulisen
säilän asemasta oli kädessään pitkä koiranruoska.
* * * * *
Loppukesä kului kaikenlaisissa pikkuhommissa, väliin marjassa, joskus
heinäniityllä.
Marjojen poiminta oli mieluista ja hauskaa lyötä. Poimin tavallisesti
ison tuokkosellisen, jonka sitten vein varakkaimpien talojen emännille.
Näiltä sain maksuksi saman tuokkosellisen jauhoja, joskus voileivänkin
kaupanpäälliseksi.
Heinäniitylle pääsin jonkun kerran äidin kanssa. Ne olivat oikeita
ilonpäiviä minulle. Varsinkin milloin kuivia heiniä ajettiin latoihin,
sillä silloin sai mellastaa heinissä mielin määrin.
Kiireimmällä työajalla oli äitini hyvin vähän kotona, tavallisesti vain
öisin. Hän tuli myöhään illalla, kun olin jo unen helmoissa ja lähti
aamulla minun vielä nukkuessani.
Leivänpuolikkaasta, joka oli jätetty pöydälle minua varten, tiesin
hänen käyneen kotona.
Siihen aikaan maksettiin työpäivästä tavallisesti kappa rukiita tai
ohria. Meidän talviseen elantoomme meni noin neljäkymmentä kappaa
viljaa, joten äitini ei paljon ehtinyt kotona olemaan.
Lukukinkerit.
Seuraava merkkitapaus kirkkomatkani jälkeen oli lukukinkerit eli
papistot, niinkuin niitä meidän puolessa nimitettiin. Ne olivat suuri
rasitus niille talollisille, joiden vuorolle sattuivat. Pitäjä oli
jaettu lukupiireihin, noin kymmenkunnan taloa kussakin piirissä, ja
papistot olivat siis aina kymmenen vuoden väliajalla samassa talossa.
Yleinen tapa oli sellainen että talossa, jossa papistot olivat,
kestittiin koko piirin väki, vieläpä saapuivat kaikki sukulaiset sekä
läheltä että kaukaa papiston ajaksi vierasille taloon. Ei siis ollut
ihme, että ne talolliset, joille papisto osui, valittivat aina, että
"tänä vuonna meille tulee papistot, täytyy säästää", kun tuli kysymys
jostakin uhrauksesta.
Papilla, lukkarilla ja suntiolla oli omat hevosensa ja niilläkin piti
olla täysihoito, isännistä puhumattakaan.
Minä olin tätä tilaisuutta odottanut hyvin sekavin tuntein, iloitsin
ja pelkäsin vuoroin. Lukea minä kyllä osasin, siitä olin varma, mutta
voisihan sitä hyvälle lukijalle sattua sekaannusta, ajattelin.
Kun äitini sitten eräänä päivänä sanoi: "Huomenna menemme Leinilään
lukusille", minä vallan pelästyin, mutta samalla iloitsin, sillä
saisinhan nähdä ihmisiä pitkästä aikaa.
Seuraavana aamuna lähdimme aikaisin matkalle. Tiet olivat huonoja ja
matka pitkä. Kahdeksan ajoissa olimme perillä ja menimme väenpirttiin
odottamaan toimituksen alkamista.
Sinne oli kerääntynyt paljon väkeä ennen meitä. Vilkas puheensorina
ei katkennut hetkeksikään. Puheltiin edellisistä papistoista muissa
kylissä. "Kuuluu kovasti ankara olevan se maisteri (apulaista
kutsuttiin maisteriksi) tänä vuonna vaatimuksissaan. Jos ei vaan
osaa vähääkatekismusta ulkoa niin kieltää ripillepääsön", tiesi eräs
eukoista kertoa. "Niinhän tuo kuuluu olevan", vahvisti toinen eukko,
"kielsihän se siltä Suoniemen Annaliisaltakin Herranehtoolliselle
pääsyn, ennenkun se käy pappilassa suorittamassa laiskanläksyn,
vaikka tyttö kuuluu laskettavan katkismustaan kuin paras pappi.
Vaikka kyllähän minä tiedän, minkätakia se niin teki. Kuuluu pastori
näet olleen paistillaan Suoniemessä tässä joulun alla eikä ollut
muuta saanut kuin kuivan lyöppijuuston. Mistäs köyhä antaa, kun ei
itselläänkään ole. Eipä kiellä pääsyä niiltä, jotka syytävät pellavat,
villat, kynttilät ja lampaanpaistit papin pohjattomaan säkkiin".
"No ne nyt on niitä akkain juoruja", vastasi vanha järeä talonisäntä,
"sattuuhan se hyvällekin lukijalle että sekaantuu ja unohtaa kaikki ja
mistäpä se pastori tietäisi kuka kotonansa on osannut, kuka ei".
"Mutta se suntio, sehän niitä lapsia kuuluu tukasta ravistavan niin
että hampaat suussa kalisevat, elleivät kangertamatta lukea osaa". Nyt
rupesi minunkin sydämeni pamppailemaan pelosta, sillä suntion edessähän
minunkin lukeman piti.
Samassa ilmestyi tuvan ovelle joku talonväestä ja huusi että papit
ja lukkari ovat saapuneet, joten pitää tulla aamurukouksiin isoon
vierastupaan.
Iso vierastupa oli väkeä täynnä, miehet seisoivat oikealla, vaimot ja
lapset vasemmalla puolella. Papit, kirkkoherra ja apulainen, istuivat
pöydän takana, suntio ja lukkari sivuilla.
Kirkkoherra oli vanha valkohapsinen vanhus. Ei hän enää saarnannut eikä
toimittanut muitakaan papillisia tehtäviä, paitsi juhlatilaisuuksissa,
niinkuin nytkin.
Lukkari veisasi ensin virrenvärssyn, senjälkeen luki apulainen
rukoukset, sitten käski kirkkoherra lapsia ja rippikoulun käymätöntä
nuorisoa siirtymään väentupaan, jossa lukkari ja suntio kuulustelisivat
heidän lukutaitoaan, aikuiset taas jäisivät maisterin kuulusteltaviksi.
Minä lähdin toisten lasten kanssa väentupaan. Heti kun astuin sisään
vilkaisin pöydän alle, että mahtoikohan siellä jo joku olla. Mutta kun
ei näkynyt olevan, niin rauhoittuneena asetuin suntion pöydän viereen.
Siinä kävimme kaikki riviin ja kuulustelu alkoi. Suntio huusi
vuoronperään kaikkia nimeltään. Ensikertalaisilta luetettiin ulkoa
joku luku aapisesta ja Jumalan kymmenet käskyt, vähän vanhemmilta
vähäkatkismus ja huoneentaulut. Minä kun olin metsäkulmalta sain
odottaa kauemmin, mutta tulihan se viimein minunkin vuoroni. Sain lukea
ulkoa isämeidän sekä erään toisen rukouksen ja neljännen käskyn. Kaikki
sujui ilman kompastuksia, joten pelkoni kokonaan hävisi.
Siirryimme sitten toiselle puolelle huonetta odottamaan, kunnes
sisäluvun kuulustelu alkaisi. Kun lukkari oli kuulustellut kaikkia,
saimme pienen loman, jonka jälkeen sisäluvun kuulustelu alkoi. Saimme
lukea kukin värssyn uudesta testamentista. Siinä moni poika kompasteli
ja sai ankaria nuhteita.
Päivä oli kulunut puolilleen, kun vihdoin kaikki kuulustelu oli
lopussa. Jälellä oli vielä loppurukous ja palkinto-kirjasten jako.
Niitä jaettiin parhaimmille lukijoille kehotukseksi ahkeroimaan
edelleenkin.
Kokoonnuttiin siis taas kaikin vierastupaan. Kirkkoherra piti lyhyen
puheen, jonka jälkeen hän jakoi mainitut kolme uutta testamenttia
parhaille katkismuksen osaajille. Sitten tuli pikkukirjasten vuoro,
niitä jaettiinkin runsaammasti. Tätä toimitusta seurasin jännityksellä.
Tuumailin itsekseni että onkohan minun nimeni niiden joukossa, jotka
saavat kirjan. Kuuntelin tarkasti, ketä kulloinkin huudettiin. Oli
jo ehditty melkein loppuun, kun kirkkoherra huusi: "Aatu Leenasohvin
poika, Töyrylän metsäkulmalta". Puristin lujasti äitini kättä, etten
lyyhistyisi kokoon, äiti työnsi minua niskasta ja kuiskasi samalla:
"Muista kiittää pappia".
En muista kiitinkö, mutta kirjan minä sain ja sekös minun
itserakkauttani kutkutti.
Pappi käski nyt lapsia siirtymään toisiin huoneisiin, sillä hän aikoi
pitää raamatunselityksen aikuisille.
Voimani olivatkin jo vallan lopussa, tunsin ankaraa väsymystä, jota en
ennen ollut huomannut. Äiti vei minut väenpirttiin ja asetti rengin
sänkyyn nukkumaan. Kyllä se tarpeen olikin, kun olin aamusta varhain
ollut yhtämittaisessa jännityksessä. Äiti meni raamatunselitykseen ja
minä nukuin autuaitten unta.
En tiedä kuinka kauan olin nukkunut, kun äiti tuli, herätti minut ja
sanoi: "Kolmas pöytäkunta on jo syömässä. Emäntä sanoi että mekin
saisimme ruokaa, nouse nyt niin menemme tupaan."
Se ruoka se se vasta hyvältä maistui! Oli sianlihan kanssa keitettyä
perunaruokaa ja pannukakkua päälle. Ai, kuinka se pannukakku maistui
hyvältä! En raskinnut sitä purrakaan, vaan imeskelin sitä, että se
kestäisi oikein kauan.
Aika lähenteli jo puoliyötä kun ehdimme kotiin. Pitkän ja vaivaloisen
matkan jälkeen tuntui suloiselta päästä omaan lämpöiseen pirttiin.
Elämämme painui taas arkiuomaansa. Mutta sitten sattui minulle
odottamaton yllätys. Se tapahtui eräänä syyspäivänä, kun äiti kotiin
kylältä tullessaan toi rukin mukanaan. Ihmettelin kovasti, mitä äiti
kahdella rukilla tekee, sillä olihan meillä jo rukki ennestään.
"Toin sen sinulle; sinun täytyy ruveta ansaitsemaan lisää elatusapua.
Minä vanhenen päivä päivältä eikä minun rukkini enää voi elättää meitä
molempia, sinun täytyy siis ruveta kanssani kehräämään. Olen sopinut
Takalan emännän kanssa siitä että sinä kehräät hänelle tappurat, minä
aivinat ensi talvena".
Ensin se kehrääminen oli minusta erinomaisen hauskaa, varsinkin kun
oli oma rukki ja oma tappuratutti. Olin jo vähän harjoitellut äitini
rukilla, niin ettei se minulle vallan outoa ollut.
Mutta pian minä siihen kyllästyin. Minun vilkkaalle, rauhattomalle
luonteelleni oli kerrassaan kauheata istua päiväkaudet rukin ääressä
venyttämässä rohtimista lankaa. Mutta oli pakko tottua siihen, sillä
olihan kysymys henkeni ylläpidosta.
Ja siitä hetkestä alkoi se taistelu leivästä, taistelu olemassaolosta,
jota on jatkunut tähän asti ja jatkuu yhä.
Kehrääminen oli minusta vallan vastenmielistä ja ala-arvoista työtä,
sillä olinhan poika ja eihän se semmoinen työ pojalle sopinut. Tästä
johtuikin alituisia selkkauksia minun ja äitini välillä. Äitini
mielestä minä en ollut tarpeeksi ahkera. Kun äitini joskus lähti kylään
asioille, määräsi hän kuinka paljon minun oli sillä aikaa kehrättävä.
Siis tinkityö!
Väliin tuli kiusaaja ja kuiskasi: "Polta se tutti, niin äitisi luulee
että olet sen kehrännyt." Mutta hyvä henki kuiskasi toiselta puolelta:
"Jos ei äitisi näekään, niin näkeehän Jumala". Eikä se kiusaaja koskaan
voittoa saanut.
Iltapuhteet, istuessamme pärevalkean ääressä, olivat minusta hirveän
pitkät.
Kävin vähän väliä ulkona katsomassa eikö Otavan pyrstö jo kääntyisi
pohjoiseen, niin että olisi aika mennä nukkumaan. Äitini rukki pörräsi
taukoamatta toisella puolen pihtiä. Hän ei ollut tietävinäänkään minun
levottomuudestani.
Kuluu aika ajatellessa, päivä päätä pidellessä, sanoo sananlasku. Niin
ne meidänkin päivämme vierivät niin että pian olimme helmikuussa,
jolloin päivät jo alkavat pidentyä ja tuntee kevään tulon ilmassa.
Rukin polkeminen oli minusta nyt kahta kauheampaa. Kun äitini huomasi
kuinka minä kiusaannuin rukin ääressä, sanoi hän eräänä päivänä: "Ehkä
on parasta, että lähdet maailmalle, koska se rukin polkeminen on niin
raskasta sinusta. Saat lähteä ensin villoja keräämään, että saat
itsellesi sukkia ja tumput. Laitan teinin ja kaulapussin valmiiksi niin
voit lähteä jo huomenna. Lähde ensiksi sinne Kärkölän puoleen, siellä
on paljon rikkaita taloja ja kuuluvat olevan kovin anteliasta väkeä."
Matkavalmistukset olivat pian tehdyt. Tallukat jalkaan ja mekko päälle
ja mekon alle rinnan kohdalle äidin vanha villaliina, tumput käteen ja
kaulapussi olalle, siinä kaikki. Niin lähti poika kahdeksan vanhana
yksin tepastelemaan maailmalle.
Matkani kulki, äitini neuvoja seuraten, metsien halki, oikoteitä
naapuripitäjään.
Hämärän tullessa saavuin naapuripitäjässä Orihaaranjärven rannalla
olevaan samannimiseen taloon, joka minusta näytti hyvinvoivalta. Päätin
siellä ensin yrittää.
Astuin varovasti sisään. Emäntä paistoi juuri leipiä. Tein hyvän päivän
ja pysähdyin oven suuhun.
"Mistäs kaukaa olet?" kysyi emäntä. "Olen sieltä Kosken puolelta.
Äitini lähetti minut villoja keräämään", vastasin. Sitten sain
selvitellä sukuni niin tarkkaan kuin minun ikäiseni taisi. Emäntä
käski istumaan antaen lämpimän leivänpalan käteeni. Siinä syödessäni
katselin vähän ympärilleni. Tuvan peränurkassa oli jykevä honkapöytä,
penkit olivat samoin suuria honkalankkuja. Akkunalla kasvoi tuohiseen
istutettu turkinpippuri. Pöydällä oli pieni sinikantinen kirja.
Otin arkaillen kirjan käteeni. Huomattuaan sen emäntä tiedusteli,
osasinko lukea. Kirjan kansilehdeltä luin "Genoveva eli yhden hurskaan
kreivinnan elämäkerta, jonka julma kreivi oli luulevaisuudesta vienyt
erämaahan kuolemaan". Aloin lukea ääneen, emäntä kuunteli ja ihmetteli
ja sanoi: "Niinhän sinä luet kuin pappi".
Vähän ajan kuluttua saapuivat isäntä ja pojat rankakuormineen kotiin
metsältä. Emäntä rupesi säälimään ruokaa pöydälle, niin että minun
lukuni keskeytyi sillä kertaa. Sain uudelleen ruveta tekemään selkoa
itsestäni, suvustani ja kotipaikastani. Talon väki, syötyään ja
toimitettuaan ilta-askareet, rupesi puhdetöihin, joita siihen aikaan
vielä tehtiin joka talossa. Höyläpenkit ja työkalut löytyivät joka
talon pirtissä. Se ei ollut mies eikä mikään, joka ei osannut tehdä
työrekeä tai saavia, milloin tarve vaati.
Isäntä otti uunin päältä puoleksi valmiin saavin, pojista vanhempi
kiskoi päreitä, nuorempi halkoi säleitä ja renki viimeisteli rekeä.
Emäntä ja piikakin ottivat nurkasta rukkinsa ja istuutuivat pihdin
ääreen. Niin oli koko väki ahkerassa työssä, minä vaan en keksinyt
muuta tehtävää kuin muutella pärettä pihtiin aina, kun edellinen oli
loppuun palanut. Aika alkoi minusta tuntua vähän pitkältä siinä päreen
loppuunpalamista odotellessani. Emäntä huomattuaan minun levottomuuteni
sanoi: "No otahan se kirja sieltä akkunalta, niin voit lukea meille
ääneen, niin aikasi kuluu hauskemmasti, koska olet niin hyvä lukija".
Siihen ei minua tarvinnut kahdesti käskeä, hain kirjan ja rupesin
ääneen lukea paukuttamaan ja talonväki kuunteli hartaana.
Olin siinä talossa kaksikin yötä. Sain talonväestä hyviä ystäviä ja se
oli lukutaitoni ansio.
Kävin samassa kylässä useissa muissakin taloissa ja kun rikas antoi
liiastaan, köyhä hyvästä sydämestään, niin oli teinipussini pari
viikkoa kierrettyäni villoja pullollaan ja kaulapussissa oli yhtä ja
toista suuhunpantavaa.
Kotiin tultuani oli äitini mielissään minun hyvästä saaliistani.
Villat tosin eivät olleet parhaita, mutta sentään mukiinmeneviä. Äiti
tahtoi, että lähtisin sinä talvena vielä toiselle keruumatkalle, kun
ensimmäinen onnistui näin hyvin, mutta minä olin sen ensi matkani
johdosta saanut uusia ajatuksia päähäni. Aikomukseni oli kevään
puolella, kun ilmat lämpenevät ja päivät pitenevät, ulottaa matkani
aina Helsinkiin asti.
Ilmoitin tästä aikomuksestani äidillenikin, mutta hän suuttui
kovasti ja kielsi minua semmoisia hullutuksia ajattelemastakaan.
Valittavanani oli siis vain rukin pyörittäminen tai lähteminen lyhyelle
kerjuumatkalle.
Tartuin koetteeksi rukkiin. Välit äitini kanssa kävivät päivä päivältä
kireämmiksi. Minä en taaskaan hänen mielestään ollut tarpeeksi ahkera.
Varsinkin lauantaisin, kun viikon työt punnittiin, huomasi äiti minun
työni aina kovin köykäiseksi.
Kevät läheni, ilmat lämpenivät, vedet vapautuivat kahleistaan ja purot
hyppelivät iloisesti kiveltä toiselle. Silloin minun kauan hautomani
matkatuuma kypsyi päätökseksi.
Eräänä kauniina sunnuntai-aamuna huhtikuussa, istuessani pirttimme
edustalla odotellen savun hälvenemistä (lämmitettiin nimittäin
parhaillaan pirttiä) minut äkkiä valtasi hirveä matkustamishalu, halu
nähdä maailmaa vähän kauempaakin ja se halu oli niin kiihkeä että
päätin karata kotoa ja että nyt se oli tapahtuva jos koskaan.
Kurkistin pirtin ovesta sisälle. Äiti siellä istui uunin edessä
lämmitellen. Huusin ovesta: "Hyvästi, nyt minä lähden", sieppasin lakin
ovenpielestä ja porhalsin juoksuun. Äiti ei edes kääntänyt päätään,
vaan istui tuijottaen tuleen.
Astelin kiivaasti lumisohjuista tietä, vilkaisten vähäväliä taakseni,
sillä pelkäsin äidin tulevan jälessä ja tekevän lopun minun matkastani.
Mutta äitiä ei näkynyt.
Tultuani valtamaantielle, näin eräässä tienristeyksessä pylvään, jonka
päässä oli kolme valkoista siipeä. Niissä luettiin: Hämeenlinnaan,
Viipuriin ja Helsinkiin. Ihastuin ikihyväksi, sillä siinähän oli
viitta, joka osotti mihin suuntaan minun oli kuljettava, minulla kun
ei ollut pienintäkään aavistusta siitä, missäpäin Helsinki on. Tuumani
patikoida Helsinkiin oli jo pitkät ajat askarrellut aivoissani. Olin
kuullut Helsingistä kerrottavan mitä ihmeellisimpiä juttuja. Kerrottiin
että sieltä rakennetaan rautaista tietä Hämeenlinnaan asti, jota
tietä pitkin vaunut kulkevat itsestään, ilman hevosia. Että siellä on
äärettömän suuri kirkko, jonka katto on koristettu kultatähdillä ja
että veden päällä kulkee kummallisia laivoja, joissa ei ole purjeita
eikä airoja.
Sellaiset ihmeelliset kertomukset ne painuivat syvälle minun
lapsenmieleeni ja päätin itsekseni että niitä on minun päästävä omin
silmin näkemään, keinolla millä hyvänsä. Ja niin läksin sinä huhtikuun
aamuna taivaltamaan lumisohjoista tietä pitkin tuota ihmeiden kaupunkia
Helsinkiä kohden.
Kello taisi olla noin kahden vaiheilla, kun olin ehtinyt Kärkölän
kirkolle. Vatsani näki tarpeelliseksi muistuttaa itsestään. Poikkesin
sentähden erääseen tien varrella olevaan taloon.
Väki oli tuvassa juuri päivällisellä. Emäntä teki heti tavanmukaiset
kysymykset, mistä olin ja minne olin matkalla. Vastasin että
aikomukseni oli kävellä Helsinkiin. Emäntä ravisteli päätään ja
siunaili ettei niin pieni poikapahanen ikänä jaksaisi kävellä
Helsinkiin asti.
Sain ison kupillisen perunaruokaa ja leivänkannikan, jotka mainiolla
ruokahalulla pistelin poskeeni.
Syötyäni kiitin ja läksin taas taipaleelle. Rupesi jo hämärtämään kun
saavuin erääseen suureen kylään, mihin päätin jäädä yöksi. Kylläpä
olinkin väsynyt, sillä olinhan taivaltanut sinä päivänä yli kolme
peninkulmaa.
Menin heti ensimmäiseen taloon pyytäen yösijaa, minkä myöskin sain.
Neuvottiin menemään uunin päälle. Siellä oli jotain vanhoja räsyjä,
joiden päälle heti kallistuin. Sinä iltana ei tarvinnut suinkaan kauan
odottaa unta.