Hei sitä elämää kartanossa! Ei siellä vain ehdi aika käydä pitkäksi,
kaikki on yhtä humua aamusta iltaan, usein yötkin umpeensa. Sellaisia
hiljaisia hetkiä, jollaisia usein oli pappilassakin, ei täällä tule
milloinkaan. Koska hyvänsä voi tapahtua mitä hyvänsä. Et tiedä illalla
pannessasi levolle, saatko yösi nukkua rauhassa. Keskellä makeinta
untasi voivat kellot alkaa soida ja kun unen horroksissa katsahdat ulos
ikkunasta, on portailla herroja, jotka pyrkivät sisään, tahtovat ruokaa
ja vuoteita ja viipyvät päiväkausia.
Sellaisesta pitää armo. Kun lamput ovat sytytetyt, totitarjotin
pöydällä, herroja ympärillä, kortit käsissä ja hän ainoana
kuningattarena heidän keskellään -- silloin hän on kuin kala vedessä.
Hän sekoittaa heille totin ja jos joku oikein on hänen mieleisensä,
niin sen lasin laidasta hän hiukan maistaa, ennen kuin ojentaa lasin
hänelle. Hän lyö korttia hänkin, polttaa paperossia ja tekee itselleen
totin kuten kaikki muutkin.
Mutta jos talo on tyhjä, niin on hänen ikävä, hän on pahalla tuulella,
hän on sairas. Joskus illalla nukkumaan mennessä riitaantuvat he
patruunan kanssa pahanpäiväisesti. Patruuna riuhtaisee silloin
punaisen silkkipeitteen vuoteestaan ja lähtee, laahaten sitä pitkin
lattiaa, työhuoneeseensa. Hanni, joka nukkuu keittiökamarissa, herää
pitkään soittoon. Armo on kipeä, hänen suontansa vetää, häntä pitää
hieroa... paremmin, paremmin... hän kuolee... Patruuna vain ei tule
häntä katsomaan. Hän soittaa, vuorostaan hänkin, Hannia luokseen. Armo
kieltää Hannia menemästä ja hänen silmiensä loiste käy vihertäväksi.
Hanni ei saa mennä! Se on hänelle oikein, nukkukoon vain siellä
sohvallaan, tyynyjä on kyllä vierashuoneitten sängyissä, ottakoon
sieltä... Hanni ei saa sammuttaa lamppua. Armo pelkää pimeää. Hän
pelkää myöskin yksinäisyyttä ja Hanni saa noutaa tyynynsä ja peitteensä
keittiökamarista ja panna levolle oven eteen. Ovea ei saa sulkea. Armo
pelkää olla yksin... Hän voihkii kaiken yön ja huutaa Hannin nimeä joka
toinen hetki. Seuraavana päivänä nukkuu hän tavallista kauemmin eikä
lähde aamiaispöytään, sillä hän tahtoo rangaista Ottoa. Hän odottaa,
että tämä sentään lopulta katuvana tulee hänen luokseen. Mutta Ottoa ei
kuulu. Hannilta saa armo tietää, että patruuna on käynyt kartanolla ja
että hän nyt astelee vihellellen edestakaisin huoneessaan.
Aamiaisen antaa armo tuoda huoneeseensa ja patruuna saa syödä yksin
ruokasalissa. Mutta päivällispöytään armo jo menee. Hänen kasvonsa
ovat tavallista kalpeammat, hiukset hyvin kauniisti kammatut ja puku
erinomaisen hieno. Alussa vaihtavat he vain jonkin sanan ja patruunan
kasvoilla on ivallinen hymy, mutta vähitellen he sopivat ja illemmällä
tuodaan totitarjotin patruunan työhuoneeseen, ukko Wahlberg ja
Stoltenfelt noudetaan korttia lyömään ja illalla armo ja patruuna jo
ovat niin hyvät keskenään, että vain halailevat ja suutelevat toisiaan.
Eivät he ole oikein onnelliset. Armolla varmaan on ikävä täällä.
Luulisi hänellä olevan hyvän -- hän asuu komeissa huoneissa, syö
hyvää ruokaa, käskee kymmeniä palvelijoita, ei tee mitään työtä,
laulelee, teettää vaatteita ja huvittelee, mutta hän ei ole tyytyväinen
sittenkään. Vanhemmat palvelijat vakuuttavat tietävänsä, että hän
ikävöi Kyösti-herraa, sillä hän rakastaa sitä nuorta herraa. Kerrankin,
kun mentiin käskemään illalliselle ja patruuna oli ulkona, oli armo
Kyösti-herran polvella, ja kuski sanoi voivansa vannoa, että he reessä
olivat suudelleet toisiaan.
-- Se ei ole totta! kirkaisee Hanni vimmoissaan, kun sen kuulee. -- Te
valehtelette. Se herra ei ole sellainen!
-- Mimmoinen? kysyivät piiat ilkkuen.
-- Sellainen... sellainen kuin muut herrat.
-- Kyllä se vain mennessään oli samanlainen, vaikkei tullessaan kyennyt
viinaryyppyä ottamaan.
Hanni toruu vastaan, itku kurkussa. Olihan Kyösti-herra pappilan
tansseissa tuntenut hänet ja tervehtinyt, vaikka koko huone oli täynnä
herrasväkeä. Sitä eivät muut herrat olisi tehneet! Mutta jos hän
todella rakastaa armoa... Ei, ei ikinä. Armohan on paljon vanhempi
Kyöstiä ja armohan on naimisissa. Ei ole uskomista ihmisten puheisiin.
Sitä paitsi hän tietää, että Kyösti-herra on jalo ja hyvä.
Palvelijat väittivät, että patruuna oli ajanut hänet pois talosta.
Mutta armo itse oli kertonut, että Kyösti-herran äiti oli tullut
kipeäksi ja tahtonut häntä kotiin. Armo oli välistä sillä tuulella,
että tuli juttelemaan palvelijoiden kanssa. Se tapahtui silloin, kun
ei ollut vieraita, kun patruunan oli pitänyt lähteä matkoille ja armo
oli oikein ikävissään kotona. Hän piti uudesta taloudenhoitajattaresta,
joka oli ollut ruoanlaittajana hotelleissa ja laivoissa ja joka tunsi
suuren joukon herrasväkeä ja herroja. Armoa huvitti kuunnella hänen
kertomuksiaan.
Niinsanottuun "välikamariin" hän usein tuli, kun Heta-mamsselli
istui siellä neulomassa. Ja tavallisestihan siellä neulottiin, sillä
vaikka armolla oli niin äärettömästi vaatteita, että olisi luullut
riittävän koko elämän ajaksi, niin aina piti ommella lisää. Hän ei
koskaan tahtonut kaikissa kutsuissa esiintyä samassa puvussa. Se oli
jo nähty eikä se enää kelvannut. Joskus oli olevinaan niin kiire, että
piti istua yötkin työssä. Vanha mamsselli sai koetella ja ratkoa. Hän
tuskastui lopulta, itki ja uhkasi lähteä pois, sillä hän ei jaksa...
Mutta silloin armo kantoi hänen eteensä kupillisen teetä tai kahvia ja
käski lohduttautua sillä ja neuloa eteenpäin, sillä eihän hän ilman
pukua voi esiintyä ihmisten joukossa! Sitten hän hypähti pöydälle
istumaan, kaivoi taskustaan esiin pähkinöitä, rikkoi niitä hampaittensa
välissä, viskasi kuoret nurkkaan, söi mantelin ja kertoi Tukholmasta.
-- Enkö minä nyt ole kiltti, virkkoi hän nauraen, -- kun istuin tässä
pitämässä seuraa mamssellille? Vieläkös hän joisi teetä, niin minä tuon?
-- Ei kiitoksia, hänen armonsa, vastaa vanha mamsselli nöyrästi ja
painuu työhönsä.
Hänen hiuksensa ovat valkeat, suuret silmälasit nenällä, korvissa
pumpulitukkoja, sormien jäsenet kasvaneet täyteen patteja.
-- Hanni huutaa armo äkkiä, viskaa kourallisen kuoria lattialle ja lyö
yhteen jalkojaan, jotka riippuvat ilmassa, -- tuo mamssellille vielä
kuppi teetä.
-- Minä kiitän, hänen armonsa, -- en enää jaksa.
-- Oo, kyllä se menee! Ei pidä kursailla... Joko minä kohta saan
koettaa?... Vai en vielä! No sitten hänen vielä pitää saada kuulla,
kuinka kreivitär X. ja vapaaherratar Y. olivat puetut niissä
tanssiaisissa, joista juuri kerroin.
Kun Hanni hetken perästä tulee huoneeseen teetä tarjoamaan, huudahtaa
armo hehkuvin poskin ja nauraen:
-- Niin, niin, sinä Hanni, voit keittiössä kertoa, ettei minusta
ensinkään olisi tarvinnut tulla patrunessa. Kreivittäreksi tai
vapaaherrattareksi olisin voinut tulla. Sen tähden täytyy teidän
totella ja kunnioittaa minua.
Vieraitten aikana kohteli hän palvelijoita ylpeästi. He eivät saaneet
tulla kysymään mitään. Heidän piti liikkua hiljaa, ja jos joku pudotti
jotakin, niin sai hän ankarat nuhteet.
Joskus oli armo huvikseen lähtenyt läävään. Hänestä tuntui hauskalta
kirjoittaa "kotiin", että täällä Kankaanpäässä on navetta, jossa on
sata lehmää, ja hän käy siellä neuvomassa piikoja. Hänen "neuvonsa" ja
huomautuksensa olivat kuitenkin sitä laatua, että kun ne selitettiin
piioille suomeksi, niin eivät he voineet olla purskahtamatta nauruun
armon silmien edessä. Kerran, kun hänen piti kenkänsä kärjellä hyväillä
erään lehmän turpaa, joka oli hänen mielestään erittäin kaunis lehmä,
niin sivistymätön eläin pisti esiin pitkän kielensä ja kiersi sen armon
kengän ympäri. Armo päästi huudon, pelästyi pahanpäiväisesti eikä sen
jälkeen enää viitsinyt mennä koko navettaan.
Hannille oli hän yleensä ollut hyvä. Yöllä kun suonta veti ja piti
hieroa, oli hän tosin äreä, ja kerran kun Hanni vieraitten aikana
ovensuusta oli pyytänyt: "Jos armo olisi hyvä ja tulisi tänne", oli hän
suuttunut niin silmittömästi, että oli aikonut lyödä. Mutta sitten
olivat he taas eläneet sovussa.
Kankaanpäässä oli yleensä hauskaa. Herrat eivät olleet tehneet pahaa.
Pari kertaa, kun Hanni oli kantanut heille tarjotinta, olivat he
lausuneet "kiitoksia" hyvin ihmeellisellä äänellä, katsoneet, nauraneet
ja yrittäneet käydä kiinni häneen. Mutta silloin patruuna oli sanonut
jotakin ja Hanni oli saanut livahtaa huoneesta kenenkään hätyyttämättä.
Patruunakin oli ollut hyvin vakava. Se Hannia hämmästytti ja tavallaan,
hiukan, aivan hiukan -- harmitti.
Hän olisi toivonut patruunan rupeavan puhumaan niinkuin siellä
Pimeässäpirtissä, sillä silloin olisi hänkin uskaltanut sanoa hänelle
sanottavansa. Hänellä oli patruunalle paljon sanomista ja hän vihasi
häntä, kun hän sitä ajatteli. Mutta kun patruuna oli vakava ja
juhlallinen, ei hän uskaltanut ruveta puhumaan.
Meijeriherrat, joita Loviisa oli sanonut juustoherroiksi, metsävahti,
puutarhuri ja kaikki muutkin herrat hakivat Hannin suosiota, kun vain
näkivät hänet. Eräänä yönä oli hän käynyt ajelemassa Nyymannin kanssa.
Heillä oli ollut musta ori ja pieni reki -- kulkusia sentään eivät
uskaltaneet ottaa -- ja he olivat laskettaneet aika kyytiä.
Hanni tiesi varmaan, että hän oli kaunis tyttö. Hän katseli usein
peiliin, sillä Kankaanpäässä oli paljon peilejä eikä hän enää osannut
astua peilin ohitse, jollei katsahtanut siihen. Aamulla, kun hän
meni makuuhuonetta järjestämään ja seisahtui armon toalettipöydän
eteen, heräsi hänessä paljon ajatuksia. Hänen edessään oli hienosti
hiottu peili ja pöydällä punertavalla silkkiliinasella kaikenlaisia
hajuvesipulloja, vateja, lautasia ja koristuksia. Hänet valtasi halu
saada käyttää niitä kaikkia niinkuin armo teki. Kyllä sitten olisi
tullut kauniiksi. Miksei hän ollut herrasväkeä? Tietysti siksi, ettei
isä ollut kuin torppari eikä hän ollut saanut käydä koulua. Olisikohan
hän sitten ollut herrasväkeä, jos olisi käynyt koulua... Mutta olikohan
armo käynyt koulua? Hannista tuntui siltä, että kyllä hän vain tietää
yhtä paljon kuin armokin ja jos hän vain saisi, niin kyllä hän
osaisi laittaa itsensä yhtä hienoksi kuin armo. Hän osasi tanssia ja
käyttäytyä ihan kuin herrasväet.
Hän oli tutkinut ja tarkastellut heitä joka puolelta. Hän olisi osannut
puhua siitä mistä hekin. Eiväthän he koskaan puhuneet oppineista
asioista, joita olisi pitänyt lukea kirjoista. He puhelivat vaatteista
ja tanssiaisista ja toisista ihmisistä. Niistä olisi koulunkäymätönkin
osannut puhua. Häntä harmitti olla piikana!... Ja mitä se oikeastaan
oli, että herrat siellä Pimeässäpirtissä olivat olleet hänelle niin
ystävälliset ja etteivät he täällä kartanossa ensinkään katsoneet
häneen? Miksi olivat kaikki pappilassa käyneet hämilleen, kun
Kyösti-herra oli tervehtinyt häntä? Miksi lääkäri ja metsäherra sinä
aamuna siellä pappilassa olivat hyökänneet oven eteen ja tahtoneet
ottaa hänet kiinni, mutta kun syötiin aamiaista, niin eivät he
ensinkään katsoneet häneen?... Mutta hänpä ei tahdo kanniskella
tarjottimia heille ja kuulla, kuinka he kummallisella äänellä, jolla he
eivät koskaan puhuttele herrasneitejä, lausuvat hänelle jonkin sanan!
Hän vihaa heitä, häntä hävettää se sellainen! Hän tahtoo olla niinkuin
herrasneidit ja hän osaa olla niinkuin he, osaa jo kaikki heidän
tanssinsakin. Hän inhoaa väentupaa. Kun siellä tanssitaan, niin savuaa
lamppu ja haisee hieltä ja miehet jyskyttävät kuin oltaisiin riihellä.
Mutta tanssiapa sen maisterin tai Kyösti-herran kanssa!
Hänen täytyy välistä kuvitella, että Kyösti-herrakin pitää hänestä.
Kun hän on saanut jonkun koulunopettajanviran tai muun sellaisen,
niin hän nai Hannin. Hanni saa hatun ja pääsee herrasväeksi... Ei
Kyösti-herra ole niinkuin muut herrat, hän tunnusti hänet kaikkien
nähden tuttavakseen, hän voi korottaa hänet vielä rinnalleenkin...
Ja Kyöstiä ajatellessa tuntee Hanni niin ääretöntä kiitollisuutta,
hellyyttä ja onnea, että on kuin koko maailma ja sen surut ja häpeät
eivät merkitsisi mitään.
Pari kertaa on Loviisa yrittänyt tulla Hannia tervehtimään. Entisen
taloudenhoitajattaren aikana ei hän uskaltanut, mutta nykyinen oli
jutteliaampi.
-- Kas, kas, huudahti Loviisa Hannin nähdessään, -- kuinka olet käynyt
herraskaiseksi! Oikein pitsiä esiliinassa ja kiinteä röijy! Taitaapa
olla kureliivitkin alla.
Hanni punastui ja selitti, että armo oli käskenyt pukeutua tällä
tavalla.
-- Niin, niin, tietäähän sen.
-- Täällä on vieraita, selitti Hanni aikoen lähteä pois.
-- Niitä taitaa olla aina. Kyllä kai sinun on hauska ollaksesi... Mutta
ethän toki aikone ystävääsi lähettää pois, ennen kuin olet antanut
suuhun jotakin.
-- Ei tahdo olla aikaa kahvinkeittoon...
-- No ainahan sitä on jotakin valmista, pistä vaikka palanen vehnästä
ruokakaapista...
-- En minä uskalla, mutta...
-- Ei se tällainen talo siitä köyhdy, syö sitten itse vähän vähemmän...
Hannin mieleen muistui säästöt, jotka hän oli kerännyt pikku
siskoilleen kotona. Kaikki makeiset mitkä hän oli saanut, olivat
vakkasessa odottamassa isää, joka oli luvannut käydä jouluostoksilla
kirkonkylässä. Niistä otti Hanni pari kivenkovaa piparkakkua
Loviisalle, sanoi hyvästi ja läksi välikamariin askareilleen. Mutta
Loviisa näytti suuttuvan hänelle ja jäi vielä juttelemaan rouva
Lundbergin, taloudenhoitajattaren kanssa.
Sen jälkeen rupesi rouva Lundberg kohtelemaan Hannia ikään kuin
erityisesti silmällä pitäen. Hän oli ystävällinen, ehkä ystävällisempi
kuin ennen, mutta hän vilkaisi tuon tuostakin hänen mutkiinsa. Lieneekö
hän sitten panetellut Hannia armon edessä, koska armokin alkoi
vartioida Hannia, kysellä, missä hän oli silloin ja silloin ja kohdella
ylpeämmin kuin ennen. Hanni kävi katkeraksi ja uppiniskaiseksi. Onko
hänen pakko olla täällä? Pääsee hän tästä pappilaankin! Siellä hän
onkin aina viihtynyt paremmin. Ei hän täällä rupea olemaan. Hän ei enää
pidä armosta niinkuin ensin.
Muuten häntä alkoi pelottaa Kankaanpää. Jos isä sattuu tulemaan
kirkonkylään, niin hän tietysti hakee häntä pappilasta, ja jollei löydä
sieltä, niin hukka hänet perii! Jos äiti saa tietää, että hän vastoin
lupaustaan on käynyt kartanossa...! Silloin ei hän ikinä uskalla astua
äidin kasvojen eteen, ei ikinä katsoa äitiä silmiin!
Eräänä päivänä oli ollut vieraita ja Hanni oli kuullut kerrottavan,
että Kyösti-herra joulunpyhien jälkeen tulee Kankaanpäähän käymään.
Armo oli nauraen kertonut, että hän niin kovasti pitää "tuosta hyvästä
lapsesta".
Lieneekö ollut tieto siitä, että Kyösti-herra tulee, vai mikä,
joka tuotti Hannin rintaan niin suuren ilon. Hän olisi tahtonut
juosta, huutaa, laulaa ja tanssia. Kaikki tuntui äkkiä köykäiseltä
ja valoisalta! Jos hänelle olisi kerrottu, että se tai se, jota hän
rakastaa, on kuollut, niin ei hän olisi voinut sitä uskoa, sillä hänen
mielestään ei mitään surua eikä kuolemaa tällä hetkellä ollut olemassa.
Kun vieraat olivat lähteneet, valjastutti armo pienen rekensä eteen
valkoisen hevosensa ja ajoi noutamaan postia. Patruuna veti jalkaansa
korkeavartiset saappaat ja läksi kartanolle. Hanni oli yksin suuressa
salissa, jossa lamput ja kynttilät vielä paloivat.
Hänen ilonsa paisui yli laitainsa, hän nousi varpailleen, avasi
sylinsä ja hymyili. Hän näki oman kuvansa kolmesta peilistä ja
nauroi sitä vastaan ikään kuin olisi saanut toverin. Niin, niin,
nyt sitä ollaan neitinä, josta Kyösti-herra pitää! Lasketaan kädet
vyötäisille, hypätään varpaittensa äärimmäisillä päillä, köykäisesti
kuin liitämällä! Lattia on liukas ja huone suuri. Valoisaa, valoisaa on
elämä!
Hän heittäytyy nojatuoliin, toinen polvi toisen päällä, ihan
hengästyneenä... Kyösti-herra suuntaa kulkunsa häntä kohti ja kumartaa.
Hanni hypähtää pystyyn, laskee käsivartensa hänen olkapäälleen ja hän
kietoo käsivartensa Hannin ympäri.
-- Pitääkö neiti enemmän valssista vaiko polkasta? kysyy Kyösti.
-- Valssista! vastaa Hanni. -- On niin hauska oikein kiitää pitkin
lattiaa.
-- Niin minustakin. Saanko ehkä pyytää neidin toiseen franseesiin.
-- Kiitos.
He puhuvat molemmat ruotsia. Hanni tanssii ja tuntee olevansa vaaleassa
puvussa, hiukset hulmuten ympäri kasvoja...
Äkkiä kolahtaa keittiökamarin ovi lukossaan ja askeleet likenevät salin
ovea.
Hanni herää, hengittää kiivaasti, kasailee hiuksiaan päälaelle ja
kiiruhtaa pöydän ääreen, missä kahvikupit ja liköörilasit vielä ovat
siinä kunnossa, mihin herrasväki jätti.
Armon kuppi oli puolillaan kylmää kahvia. Hänen mielestään oli hienoa
jättää ja sen tähden ei hän koskaan vieraitten läsnäollessa juonut
kuppiaan pohjaan.
-- Kenen kanssa sinä täällä puhuit? kysyi rouva Lundberg ovelta.
-- Ei täällä ole ollut ketään.
-- Vai patruunako täällä kävi? Tunnusta pois.
-- Ei täällä ole ollut ketään.
Rouva Lundberg tuli pöydän ääreen, yhdisti jäännökset liköörilaseista
ja kulautti ne kurkkuunsa.
-- Miksi sinun poskesi niin hehkuvat? jatkoi hän. -- Oletko juonut vai
mitä olet tehnyt?
Hanni ei vastannut, otti vain tarjottimen käsiinsä ja läksi
lennättämään sitä keittiöön.
Hän tunsi äkkiä olevansa irti kaikesta siitä, mikä ennen oli kytkenyt
häntä piian alhaisiin toimiin. Hän seisoi nyt ylempänä ja katseli
niitä sivultapäin ikään kuin eivät ne olisi kuuluneet hänelle. Se ei
liikuttanut häntä, mitä hänestä ajateltiin. Hän tunsi, että vielä tänä
iltana hän puhuu asiansa patruunallekin, hän ei pelkää, sillä hän
tuntee olevansa hänen tasallaan.
Mutta patruuna tuli kartanolta kiirein askelin paukauttaen ovet kiinni
perässään.
-- Kuulkaas, kuulkaas, kuului supatus keittiössä, -- mitähän nyt on
tapahtunut! Patruuna on kuin ukkosen pilvi...
Hanni ei pelkää sittenkään. Häntä päinvastoin huvittaa nähdä, millainen
patruuna on vihoissaan. Hänen mielensä on valoisa ja tyyni ja hän astuu
patruunan työhuoneeseen äänettömin askelin ja jää ovelle seisomaan.
Patruuna on ikkunan ääressä, nojaa toista polveaan tuoliin ja hengittää
raskaasti, tuon tuostakin niellen kiroussanan. Harmaankirjava koira
laskeutuu alas tuolista kirjoituspöydän luona, haukottelee, venyttelee
käpäliään, oikoo selkäänsä ja vihdoin likenee häntää heiluttaen
isäntäänsä. Kun sen kylmä, kostea kuono äkkiarvaamatta sattuu patruunan
käteen, ärähtää patruuna, kirous pääsee hänen huuliltaan ja hän
potkaisee koiraa. Koira pakenee vinkuen Hannin luo ja patruuna näkee
hänet samassa.
-- Sinä, raivostuu patruuna, -- mitä sinä teet täällä? Ulos perkele!
Hanni ei liikahda, silittää vain koiran päätä ja hänen tyynen rintansa
alla alkaa läikkyä. Koiran silmä seuraa isäntää nöyränä. Hannin katse
nuhtelee ja leimuaa.
Patruuna astuu likemmä kuohuksissaan, nyrkki pystyssä. Koira pakenee,
häntä koipien välissä, mutta Hanni nostaa uhkamielisenä päänsä ja
katselee patruunaa kuin vertaistaan.
Huoneessa on puolihämärä, kirjoituspöytää vain valaisee lamppu ja
hiiloksesta lankeaa punertava valo permannolle. Hannin kasvot ovat
käyneet läpikuultavan kalpeiksi. Hänen silmänsä tuijottavat syvältä,
soimaten, polttaen...
Patruuna aikoo käydä kiinni hänen käsivarteensa viskatakseen hänet ulos
ovesta. Mutta tytön katse kahlehtii hänet paikalle, hän nostaa käden
otsalleen ja hänestä tuntuu siltä kuin hänen ajatuksensa menisivät
sekaisin.
Kenen ovat nuo kasvot, kuka on tuo ihminen, missä on hän tytön nähnyt
ja mitä tämä hänestä tahtoo? Tuon äänenkin hän on kuullut, jossakin,
jossakin kaukaisessa menneisyydessä...
Otto-herra istahtaa ikään kuin olisi väsyksissä ja peittää kasvot
käsillään.
-- _Kuka sinä olet?_ sanoo hän. -- Kuka ennen on puhunut sinun
äänelläsi?
Hanni joutuu suunniltaan. Hän on odottanut, että patruuna suuttuisi ja
löisi.
-- Tietäähän patruuna sen.
-- En, minä en tiedä...
-- Eikö patruuna muista Pimeääpirttiä?
Hannin sydäntä vihlaisee, kun hän mainitsee kotinsa nimeä. Voi äiti,
äiti, jos hän tietäisi! Voi äiti, äiti, anteeksi!... Ei, nyt se on
sanottava, se, mitä varten hän tänne on tullut.
-- Eikös patruuna muista, puhuu hän äkkiä kalsealla äänellä, -- kuinka
herrat kävivät metsästämässä sydänmailla? Ja kun herrat olivat menneet,
ajoivat koirat meidän lampaitamme ja repivät valkoisen karitsamme ja...
ja me kaikki lapset itkimme ja surimme.
-- Sinä saat rahaa, jolla ostat toisen, virkkaa patruuna ja tarttuu
Hannin käteen.
Hanni koettaa vetää sitä pois, mutta patruuna pitelee sitä molempien
lämpöisten käsiensä välissä eikä päästä. Hanni ärtyy, puna nousee
kasvoille ja hän huutaa kiivaasti:
-- Ei sellaista rahalla saa! Ja mitä patruuna vielä sanoi meidät irti
torpasta? Mitä me olimme tehneet? Isä on rakentanut torpan kuivaan
korpeen, ja ilman syytä patruuna tahtoo ajaa pois meidät. Se on
vääryyttä, se on vääryyttä, se on vääryyttä...!
Hanni kiihtyy niin, ettei huomaa patruunan kasvoja. Jos hän ne
huomaisi, niin hän pakenisi.
-- Vai onko se vääryyttä! kuiskaa patruuna ja vetää Hannin syliinsä. --
Isäsi saa kaiken ikänsä asua torpassa, kunhan sinä vain hetkisen istut
tässä. Lapsi, lapsi, ole minulle hyvä!
Nyt Hanni pelkää, häntä inhottaa ja polttaa, hän tuntee kamalaa,
painavaa väsymystä koko ruumiissa. Hänen täytyy päästä irti! Hän
tempoaa ja riuhtoo kuin hukkuva päästäkseen jään päälle, mutta väkevät
kourat pitelevät häntä kiinni. Hänen päänsä retkahtaa alas, veri
syöksyy sydämeen, pitkin hänen ruumistaan kiertelee kuin käärme ja
korvissa alkaa helistä. Samassa pääsee hän irti, pysyy töin tuskin
jaloillaan ja karkaa ulos ovesta, läpi vastaanottohuoneen...
Valaistussa eteisessä seisoo armo, valkoisessa turkissaan, vaatteissa
vielä lumen haju.
Hanni painaa kädet silmilleen ja aikoo jatkaa pakoretkeään, mutta armo
pysähdyttää hänet.
-- No, etkö ymmärrä tulla auttamaan turkkia päältäni! Sinun olisi
pitänyt olla portailla vastassa... Mitä nyt?... No, päällyskengät vielä!
Hänessä heräsi varmaan epäluulo, jollei hän tällä hetkellä, hänkin,
sattuisi olemaan kiihtyneessä mielentilassa.
Keittiössä supatetaan ja puhutaan. Patruuna on taas lyönyt
torpparinrenkiä, jopa niin, että hyvän aikaa makasi tainnoksissa ennen
kuin pääsi ylös. Se oli muka tuonut liian pieniä halkokuormia ja
jäänyt jälkeen muista. Oliko sitten ihme! Talon tallista otetaan joka
päivä uusi hevonen ja se pannaan menemään edellä ja perässä pitäisi
torpparien hevosten päästä, hevosten, jotka tekevät työtä viikon
umpeensa.
-- Puhu sinä Janne, sinähän sen kaiken näit, älmentää ruokkoakka,
jota rouva Lundberg yleensä ei siedä keittiössä, mutta jolle hän nyt
kaataa kahvia niin runsaalla kädellä, että sekä kuppi että teevati
lainehtivat. -- Puhu sinä Janne, sinähän olit näkemässä!... Mutta ennen
kuin Janne ehtii alkaa, jatkaa hän jo itse: -- kaikki muut olivat
näet jo lähteneet metsään hakemaan viimeistä halkokuormaa, mutta tämä
vasta toi kuormaa. Minä olin panemassa saunaa lämpiämään, kun sinne
äkkiä alkaa kuulua sen päiväinen rähinä. Minä kiireesti katsomaan
ovenraosta ja siinä näen patruunan seisomassa keppi pystyssä ja rengin
hapuilemassa halkoa. Äkkiä iski patruuna paksun keppinsä, joka on kuin
aidanseiväs, hevosraukan lauteille ja se hypähti niin, että suistui
aisojen päälle. Ja kun sitten jälkeenpäin käytiin katsomassa, niin
ihan se oli märkänä kuin uitettu ja selästä tirskui veri... Ja sitten
kun patruuna oli sitä lyönyt, niin renki huusi: "Älä sinä sen saakeli
siihen hevoseen koske!" ja silloin patruuna löi häntä itseään... Mutta
kerro sinä nyt sinä, Janne, sinähän sen asian tarkemmin tiedät...
Akka alkaa hörppiä kahvia ja kaikkien odottavat katseet kääntyvät
Janneen.
-- Enhän minä mitään muuta voi tietää, johan te sen kaiken kerroitte...
-- Enkä kertonut! Minä en nähnyt mitään. Minä ajattelin paikalla, että
jos käräjäjuttu tulee, niin en minä vain tahdo todistajaksi joutua. Sen
tähden vedin saunaoven kiinni... Ja älkää tekään hyvät ihmiset sanoko,
että minä mitään olen nähnyt! Kerro nyt sinä Janne, joka olit näkemässä.
-- Kyllä se oli ihan niinkuin tämä Kaisa kertoi, todistaa Janne.
Hanni on keittiökamarissa koettanut tyynnyttää verensä kuohua
ja puolella korvalla seurannut keskustelua keittiössä. Soitto
makuuhuoneesta herättää hänet tajuihinsa.
Ester-rouva on siellä pukemassa ylleen iltapukuaan.
Se on pehmeästä, vaaleansinisestä verasta, sisältä vuorattu
kellertävällä silkillä. Hihansuissa ja kaulassa on päärme valkeita
untuvia, vyöllä vaalean sininen nyöri, päissä hopeahelyjä.
Hän on saanut kirjeen Kyöstiltä eikä ole ensinkään tyytyväinen. Poika
tuntuu jo kylmenevän. Parissa ensi kirjeessä oli tulta ja tunnetta
-- ja tässä! Ah, ei kannata lukea uudestaan, ei säilyttää! Miehissä
ei ole uskollisuutta. Parempaa hän oli pikku Kyöstistä luullut. Hän
oli ottanut Kyöstin suosioonsa juuri siksi, ettei tämä ollut niinkuin
muut, vaan oli ollut turmeltumaton, melkein lapsi, ja hän oli luottanut
Kyöstin tunteisiin, kun tämä vakuutti, että hän kuolemaan saakka
tulee jumaloimaan häntä, Esteriä. Ja kuukauden kuluttua tällainen
kirje!... Sillaikaa hänen oma miehensä ei edes viitsi lohduttaa häntä.
Tänne hän on hänet raastanut iloisesta kotikaupungista, tällaiseen
pahanpäiväiseen kylään, jossa kuolee ikävään! Oo, toisenlaiseksi hän
oli kuvitellut olon Kankaanpään armona!
-- Kuule Hanni! virkkaa Ester-rouva äkkiä ja hänen epäluulonsa herää,
-- miksi sinä olet itkenyt? Mitä sinä teit patruunan kamarissa äsken?
Oo, oo, oo... vai niin, vai niin, sinä... sinä...
Hänen mieleensä muistuvat puheet, mitä hän on kuullut miehensä
metsästysretkiltä sydänmaan torpissa... Metsästysretket hän vielä suo
anteeksi, mutta jos hän täällä kotona...! Hän työntää kovalla kädellä
syrjään Hannin, hänen äänensä sihisee ja silmistä säteilee tulikiven
karva. Hiukset hajallaan karkaa hän miehensä työhuonetta kohti. Mutta
pehtori sattuu olemaan vastaanottohuoneessa. Patruuna on kutsuttanut
hänet luokseen. Hän seisoo ovensuussa.
-- Nygård pitää huolta siitä, ettei se Jokelan renki enää tule
kartanoon, virkkaa patruuna kirjoituspöytänsä äärestä. -- Toinen
hevonenkin on lähetettävä päivätyöhön. Vieköön sen sanan kotiin...
-- Ei hänessä nyt ole lähtijää, puhuu Nygård, murtaen uusmaalaista
ruotsiaan. -- Hän makaa tuvassa eikä pääse liikkumaan.
Patruuna kohottaa päätään.
-- Ei se ole vaarallista. Antaa sille pari viinaryyppyä, niin se
paranee. Se tekee niille niin hyvää. Millä tässä muuten ohjaisi
laiskoja torpparinrenkejä, jollei nyrkillään.
Patruuna kääntyy kirjoituspöytäänsä päin osoittaakseen, ettei hänellä
ole mitään lisättävää, mutta pehtori jää yhä ovensuuhun. Se on
voimakas, nuori mies. Häntä on erityisesti suositettu patruunalle, ja
tämä onkin tähän asti ollut häneen hyvin tyytyväinen.
-- Kyllä minun mielipiteeni on, alkaa hän hetkisen perästä, -- ettei
torpparien hevosilta voi vaatia samaa kuin talon hevosilta...
Patruuna nostaa kummastuneena päätänsä ja pehtori jatkaa:
-- Ne ovat työssä koko viikon huonolla ruoalla ja kartanon hevoset...
-- Olenko minä kysynyt teidän mielipidettänne? katkaisee patruuna. --
Minä ilmoitan mielipiteeni ja te panette sen täytäntöön. Kyllä minä
tunnen nuo vanhat viisut torpparien hevosista ja kartanon hevosista.
Menkää hiiteen niine viisuinenne! Suomalainen talonpoika on niin
saamaton ja laiska, ettei hän muuta tekisi kuin pankolla makaisi...
Nuoren miehen kasvoille kohoaa veri ja oikea käsi pusertuu nyrkiksi,
mutta hän ei sano mitään. Samassa kuuluu eteisestä silkin kahinaa
ja Ester-rouva ilmestyy ovelle. Hän hymyilee ja lähenee pehtoria
ystävällisesti. Hän tahtoo kostaa miehelleen, hän tahtoo suututtaa
tätä. Siksi ojentaa hän pehtorille kätensä. Väljä hiha valuu syrjään ja
valkoinen käsivarsi tulee näkyviin.
-- Mitä kuuluu, herra Nygård? kysyy hän lämpimästi.
Mutta Nygård tekee kohteliaan kumarruksen ja lähtee ääneti, armon
käteen kajoamatta huoneesta.
Otto-herra on noussut seisomaan. Hän on raivoissaan, hän tahtoisi
heittäytyä tuon naisen niskaan ja surmata hänet.
-- Oo, oo! ilkkuu Ester. -- Sano minulle, mitä teit sillaikaa, kun minä
olin ajelemassa?... oo, joko peloittaa...
-- Aijai mikä jyry siellä taas käy! kuiskailevat piiat keskenään ja
hiipivät ruokasalin ovelle kuuntelemaan.
Hanni on vaipunut istumaan suurelle matka-arkulle, joka seisoo
välikamarin nurkassa. Hänen silmänsä ovat kuivat ja posket palavat,
hänen päänsä on painunut seinää vastaan. Oi äiti, äiti, tämän kaiken
sinä tiesit, tätä kaikkea sinä pelkäsit! Ja minä, syntinen lapsi, minä
en luottanut sinuun! Nyt tuntuvat sen miehen kädensijat pitkin ruumista!
Heta-mamsselli pistää neulan rintapieleensä, oikaisee selkäänsä, nostaa
silmälasit otsalle ja katsahtaa Hanniin rasittuneine, punottavine
silmineen.
-- Niin, niin, tällaisessa talossa on vaarallista olla. Vanhallekin.
Saatikka sitten nuorelle.
Hanni ei vastaa, ja mamsselli päästää lasit takaisin silmilleen, ottaa
neulansa ja alkaa penkoa silkkikappaleiden joukossa.
-- Katso, puhuu hän hetkisen perästä, -- ihmisen sisässä on peto, ja
kun turvaton tulee lähelle, niin se herää... Ei pitäisi turvattoman
mennä petoeläimen lähelle... Nouse ylös, tyttö-raukka, hänen armonsa
tulee...!
Vanha mamsselli viskaa työn käsistään ja karkaa Hannin luo
herättääkseen häntä.
-- Hänen armonsa tulee, sanoo hän hätäännyksissään. -- Nouse ylös,
tyttö-raukka!
Hanni pääsee ylös, mutta ei jaksa paeta. Hän kuuntelee emäntänsä
nuhteita vastaan sanomatta, ikään kuin ei hän ymmärtäisi mitään. Vasta
kun armo nostaa kätensä ja lyö, herää Hanni, ojentuu suoraksi ja
lupaa lyödä takaisin. Hän lähtee pois täältä, hän ei ole tämän talon
palvelija, kenelläkään ei ole oikeutta tulla häntä lyömään!...
Armo menee huoneesta sähisten kuin käärme. Vanhan mamssellin silmissä
on kyyneliä.
-- Laita, lapsi-raukka, kokoon vaatteesi, kuiskaa hän, -- ja lähde pois
pappilaan.
-- Niin minä teenkin! huutaa Hanni vimmoissaan. -- En hetkeä, en
silmänräpäystä minä ole tässä talossa... Voi, äiti, voi äiti! ääntää
hän samassa itsekseen ja hänen kyyneleensä alkavat uudestaan valua.
* * * * *
Jumala oli hänelle sentään laupias, kun antoi armon suuttua juuri sinä
iltana. Hän pääsi pappilaan niin myöhään, että kaikki jo nukkuivat, ja
seuraavana päivänä tuli isä.
Rakas, herttainen, sokea isä! Ei hän huomannut, missä hädässä Hanni
oli. Äiti olisi paikalla nähnyt, mutta isä jutteli ja kertoili kodin
kuulumisia ihan rauhallisesti. Hanni kuunteli kyynelsilmin, ja kun
uhkasi tulla hetkisen hiljaisuus, niin hän osasi veikeillä ja kysellä
ja sekoittaa asiat niin, ettei kukaan tullut kertoneeksi sanaakaan
hänen olostaan Kankaanpäässä.
Äidiltä oli kirje Hannille ja sen luettuaan itki Hanni pakahtuakseen.
Äidillä oli se tunne, että Hanni on vaarassa, että hänelle jotakin
tapahtuu, ettei hän enää koskaan saa nähdä lastansa, omaa rakasta
lastansa... Hannipa heittää kaikki ja lähtee vielä tänään isän mukaan!
Hänen täytyy saada nähdä äiti, itkeä hänen sylissään ja rukoilla
anteeksi. Mutta nyt pani ruustinna vastaan. Joulu oli käsissä ja paljon
vieraita tulossa. Jälkeen joulun sopisi Hannin paremmin käydä omaisiaan
tervehtimässä.
Silloin iski isä silmää sekä Hannille että ruustinnalle ja sanoi, että
heillä parin kuukauden perästä taas Pimeässäpirtissä on ristiäiset.
Siksi sopii Hannin tulla. Hanni punastui eikä enää virkkanut mitään,
pani vain kokoon makeissäästönsä ja kirjoitti äidille kirjeen, jossa
vakuutti, että hänen on täällä kaikin puolin hyvä. Äidin ei ensinkään
tarvitse pelätä. Ja joulun jälkeen hän tulee kotiin käymään.
Jumala armahti häntä taaskin! Oikein hänen teki mieli langeta
polvilleen kiittämään, sillä puoli tuntia myöhemmin kuin isä oli
lähtenyt, ajoi Kankaanpään armo helisevin valjain pappilan pihaan.