Talossa syntyi hälinä. Ruustinnan piti rientää lastenkamariin
muuttamaan hametta, hän käski Hannia ja Aino-neitiä vierasta vastaan ja
huusi keittiöön, että kahvipannu pantaisiin tulelle.
Hanni ei lähtenyt, häneltä olisi saanut lyödä pään poikki, ennen kuin
häntä olisi saatu liikkumaan. Hätäännyksissään ehti hän vain iloita
siitä, että isä jo oli lähtenyt. Sillä kyllä hän aavisti, miksi armo
oli tullut. Sitä vain ei tietänyt, mille puolelle pappilan herrasväet
kallistuisivat. Olisikohan sittenkin pitänyt kertoa heille koko asia
heti aamulla? Hän oli kyllä aikonut puhua Aino-neidille, mutta ei
muille. Nyt he saavat sen tietää... Sydän sykkien istui hän sukkia
parsimassa lastenkamarissa, kuulostellen, mitä salissa tapahtuisi.
Vähään aikaan ei saattanut erottaa muuta kuin ääniä, mutta sitten tuli
Aino-neiti lastenkamariin. Hän tuli hiljaa kuin hiipimällä ja paeten
jotakin. Hänen kasvonsa punoittivat, rinta kohoili. Hän ei tietänyt,
pitikö hänen itkeä vaiko nauraa.
-- Hanni, Hanni, kuiskasi hän väräjävällä äänellä, -- mitä... mitä sinä
olet voinut tehdä? Se mahtaa olla jotakin hirveää, koska minäkään en
saa olla kuulemassa.
Hanni naurahti katkerasti ja viskasi pois työnsä, mutta hän ei ehtinyt
selittää mitään, ennen kuin ruustinna huusi pois tyttärensä. Hannia
ei käsketty tarjoamaan kahvia, vaan keittiöpiika sai pukea ylleen
pyhävaatteet ja viedä saliin kahvitarjottimen. Hannista alkoi tuntua
kolkolta, hän tunsi ilmassa, ettei häntä enää tarvita täällä, että
kaikki jo ovat häntä vastaan. Ainoastaan lapset telmivät iloisina
hänen ympärillään. He hänestä pitivät... No, jahka hän tästä pääsee
selittämään herrasväelle, niin tottapahan käsittävät.
Vihdoin läksi armo. Rovasti itse peitti hänet vällyihin seisoen syvässä
lumessa paljain päin ja kumarrellen hänen jälkeensä. Hannin mielessä
alkoi kiehua, aivan varmaan herrasväki nyt oli uskonut kaikki armon
sanat ihan tosiksi... Ja tuossa se vanha mies pokkuroi kuin itse
piispan edessä...
Ruustinna tuli huoneeseen kovin kuohuksissaan.
-- Kauniita juttujapa sinusta kuuluu! virkkoi hän. -- No lapset, tulkaa
pois nyt siitä Hannin sylistä! Saat mennä rovastin kamariin... No
lapset, päästäkää Hanni irti, papalla on asiaa Hannille.
Hanni ei puhunut mitään, katseli vain kysyen ja epäillen ja vihdoin
läksi.
Rovasti istui juhlallisena kirjoituspöytänsä ääressä. Hän oli aivan
samannäköinen kuin ennen opettaessaan rippikoulussa. Tuolla ankaralla
katseella hän oli katsellut sitä tyttöä, joka oli varastanut. Hanni
seisahtui ovensuuhun ja tunsi läpitunkevan katseen alla kylmenevänsä
jääkylmäksi.
-- No, alkoi rovasti, -- oletpa sinä kauniisti osannut pettää
meitä kaikkia! Me olemme luulleet olevamme tekemisissä siveän ja
jumalaapelkääväisen tytön kanssa ja sinä olet jo nuorella iälläsi
ehtinyt tulla sekä valehtelijaksi että kuudennen käskyn rikkojaksi.
Hanni punehtui niin, että korvalehdet olivat kuin veripisarat ja hänen
kätensä kävivät läpimäriksi.
-- Mutta alkakaamme alusta, jatkoi rovasti. -- Miksi sinä karkasit
Kankaanpäästä?
Hanni nosti silmänsä maasta ja iski ne säihkyvinä rovastiin.
-- Minä en karannut, minä sanoin armolle, että menen.
-- Mutta kotiin tullessasi et meille puhunut sanaakaan siitä, miksi
läksit kartanosta.
-- Minun olisi pitänyt puhua, myönsi Hanni, hypistellen esiliinaansa.
-- Sinä et puhunut siksi, ettei omatuntosi ollut puhdas. Mikset sitten
pysynyt kartanossa?
-- Siksi etten voinut!
-- Mikset voinut? kysyi rovasti ikään kuin voitonriemuisena.
-- Siksi etten voinut.
-- Älä huuda. Minä en ole kuuro, kuulen vähemmälläkin. Et enää
uskaltanut jäädä kartanoon siksi, että olit heittäytynyt niin
heittiöksi, että pelkäsit seurauksia.
-- Minä en ole heittäytynyt miksikään!
-- Vai vielä kehtaat kieltää!
Rovastin nyrkki kolahti pöytään, mutta Hanni ei säikähtänyt.
-- Minä en ole heittäytynyt siksi, miksi minua syytetään.
Hänen äänensä oli niin varma ja katse niin rävähtämätön, että rovasti
hetkeksi alkoi epäillä itseään, mutta seuraavassa hetkessä hän
ainoastaan hämmästeli suurta paatumusta niin nuoressa tytössä.
-- Jo Salmisen vaimo tiesi kertoa sinusta rumia asioita...
-- Hän valehtelee!
-- Salmisen vaimo, sellainen jumalinen ja kelpo ihminen.
Rovasti oli äärimmilleen hämmästynyt. Miehetkin ovat itkeneet, kun
hän on heitä nuhdellut, ja tämä tyttö pysyy kivenkovana väitteessään,
vaikka on selviä todistuksia häntä vastaan. No, tottapa sen pikku
rikollisen nyt jollakin lailla saa sotkeutumaan sanoihinsa.
-- Miksi sinä sitten läksit Kankaanpäästä? kysyy hän äkkiä lempeästi.
Hanni ei vastaa pitkään aikaan, ja rovasti tuijottaa häneen kuin
saaliiseen, jonka jo on kiinni saamaisillaan.
-- Armo löi minua, virkkaa tyttö vihdoin.
-- Miksi armo löi? tarttuu rovasti kiinni hänen sanoihinsa ja jatkaa
sitten, kooten ankaruutensa yhteen ponteen: -- siksi, että hän tapasi
sinut itse synnin teossa. Vieläkö kiellät, vieläkö väität valheeksi?
Hanni ei enää vastaa, tuijottaa vain maahan.
Rovasti nousee ja astuu Hannin eteen.
-- Nuori tyttö, nuori tyttö, tee jo katumus, nöyrry ja tunnusta
syntisi, niin voi sinulle vielä olla anteeksiantamusta ja armoa...
-- En huoli kenenkään armoista. En ole tehnyt sitä, mistä minua
syytetään!
-- Nuori tyttö, nuori tyttö! Jollet kadu ja tunnusta syntiäsi, niin et
sinä ole mahdollinen enää käymään rippikouluakaan toisten kanssa, vielä
vähemmän nauttimaan Herran pyhää ehtoollista...
-- Kysytään kaupungin tuomareilta, he olivat näkemässä...
Hänen varmuutensa on niin järkkymätön, että rovasti vielä kerran joutuu
epäilykseen.
-- Kaupungin tuomareilta! pääsee häneltä. -- Ajattele, mitä puhut
sivistyneistä herroista, jopa tuomareista. He voisivat haastaa sinut
oikeuteen sanoistasi. Siitä tulisi sinulle häpeä elämäsi ajaksi. Ja
ajattele vanhempiasi...!
Siihen saakka oli Hanni ollut kova ja paatunut mutta vanhempia
mainittaessa alkaa hän horjua. Jos äiti saa tämän tietää -- mieluummin
mitä hyvänsä! Tulkoon hän vaikka valehtelijaksi muiden silmissä, kunhan
ei vain äiti saa tietää mitään!
-- Vanhemmille ei saa puhua! pyytää hän hiljaa, hätäännyksissään. --
En tahdo, että heille puhutaan. Ei tarvitse puhua, kyllä minä itsekin
selkiän tästä asiasta. Herrat tulevat jouluna kartanoon, minä menen
puhumaan heille. Siellä on silloin se Kyösti-herrakin Helsingistä...
Mutta vanhemmille ei saa mitään sanoa...!
Hän on syyllinen! ajattelee rovasti ja alkaa puhua helvetistä,
tuomiosta ja iankaikkisesta kadotuksesta, mutta Hanni astuu huoneesta
miltei keveällä mielin, sillä hän oli muistanut Kyösti-herran ja on
ihan varma siitä, että tämä auttaa häntä.
-- Voi, voi sitä kovuutta niin nuoressa sydämessä! huokasi ruustinna.
-- Ei sen silmässä ollut kyyneltäkään, vaikka sinä niin kauniisti
ojensit sitä!
Hän otti nyt vuorostaan Hannin erilleen ja nuhteli häntä, mutta
tyttö pysyi vain itsepintaisesti sanoissaan, vieläpä lupasi vaatia
sekä patruunan että kaupungin herrat tilinteolle. Ruustinna rupesi
pelkäämään, että Hannin seura on vahingollinen lapsille. Jos hänen
valheellisuutensa vaikuttaa heidän herkkiin mieliinsä! Mutta ei häntä
keskellä joulukiirettä voinut poiskaan ajaa, täytyi vain pitää silmällä
ja koettaa taivutella.
Huhu kierteli nyt kylällä ja pitkin pitäjää. Asiasta kerrottiin monella
eri tavalla. Salmiska sen tiesi oikein, koska Kankaanpään armo itse
oli käynyt hänelle sen kertomassa ja häneltä neuvoa kysymässä. Tunnin
olivat parihevoset odottaneet ulkopuolella, kun armo Salmisen kamarissa
joi kahvia.
Hanni ei tahtonut liikkua missään, sillä kaikki alkoivat supatella
ja katsella, kun hän läheni. Kerran, kun hän oli kelkkamäessä lasten
kanssa, tuli Loviisa lähettyville, nauraa tirskui ja puheli: "No, enkö
sanonut, ettei se ole niinkään helppoa siveänä tallustella tämän elämän
läpi!" Hanni nosti ylpeästi päätään eikä vastannut sanaakaan.
Oi, kuinka hänen sydämensä näinä päivinä oli käynyt kovaksi ja
kylmäksi. Hänestä tuntui siltä kuin ei hänellä enää olisi mitään
maailmassa, jota hän rakastaa, ei mitään, josta hän välittää.
Kyösti-herraan hän vielä panee toivoa, hän voi todistaa, millainen
patruuna on, jollei kukaan muu todista!
Kuinka kaikki häntä kiusaa ja vaivaa! Hänen on vaikea katsella, kuinka
rovasti syö. Häntä kiusaa ruustinna, kun tämä laittaa ruokaa ja maistaa
padasta... Hirveää pappilassa olisi, jollei Aino-neitiä olisi. Hän on
niin hyvä ja kaunis. Vaikkei Hanni saa hänelle kertoakaan, niin hänen
katseensa jo lohduttaa, kun hän katsoo suurilla, ruskeilla silmillään.
Mutta Ainoa loukkaa, että äiti pitää häntä niin lapsena. Johan hän
kohta täyttää yhdeksäntoista vuotta! Sitä paitsi hän tietää paljon
enemmän kuin äiti luulee. Hän on lukenut ja kuullut ja hän tahtoo
tietää, mitä Hanni on tehnyt. Hänen käy Hannia säälikin, jollei hän
ole syyllinen... Eräänä iltapäivänä, kun isä on pitäjällä ja äiti
navetassa, lakkaa hän äkkiä soittamasta hämysoittojaan ja tulee
lastenkamariin.
Hanni istuu jakkaralla valkean ääressä. Sukkakudin on pudonnut hänen
käsistään ja hän tuijottaa liekkiin. Oven käydessä säpsähtää hän ja
tarttuu kiireesti työhönsä. Aino katselee hämillään lasten leikkiä eikä
tiedä mistä päästä alkaa. Vihdoin istuutuu hän Hannin viereen, laskee
kätensä hänen olalleen ja virkkaa punastuen:
-- Kuule, kerro nyt minulle kaikki.
-- Minua on kielletty kertomasta neidille.
-- Voi, ei se tee mitään! He luulevat, etten minä mitään tiedä. Minua
harmittaa se! Minä en ole ensinkään niin lapsi kuin he luulevat.
Hän sävähti vieläkin punaisemmaksi. Häntä hävetti, että Hannikin, joka
oli paljon nuorempi kuin hän, piti häntä niin lapsena.
Hanni hengitti raskaasti, katseli Aino-neidin silmiin ja vihdoin kiersi
käsivartensa hänen kaulaansa. Sitten hän alkoi kertoa, kuiskaamalla,
hiljaa. Neiti kuunteli häntä kauhistuksissaan, punastuen, kalveten ja
vähän väliä huudahdellen. Vihdoin puhkesi vesi hänen silmistään ja hän
syleili Hannia.
-- Kuinka sinulle on oltu pahoja! pahoja! kuiskaili hän. -- Mutta älä
sure, kaikki käy vielä hyvin. Minä puhun mammalle ja papalle...
-- Ei, ei neiti saa puhua! Johan he suuttuisivat pahanpäiväisesti...
-- Ole huoleti!... Ja nuo herrat, nuo roistot! Minäkin olen heidän
kanssaan tanssinut... Mutta nyt, kyllä heidän nyt pitää saada kuulla
kunniansa. Minä tulen sinun kanssasi Kankaanpäähän, heidän täytyy pyytä
anteeksi sinulta.
-- Mutta jos minun äitini saa tästä tietää, vaikeroi Hanni, -- niin
hän kuolee surusta. Sillä hän kielsi minua Kankaanpäähän menemästä.
Hän ymmärsi, mitä vaaroja siellä oli -- ja minä lupasin, mutta en
totellut...
-- No, mutta eihän nyt äitisi näitä usko sinusta, jos kuuleekin. Ja
kuka sinne sydänmaille nyt jouluna...
-- Eihän muuten, mutta jos joku kuolisi ja menisivät tilaamaan kirstua.
Äiti on kipeä, jos hän pelästyy. Sitä minä niin pelkään!
-- Niitä petoja, niitä petoja! äänteli nuori neiti, kyyneleet vielä
silmissä ja kädet puserruksissa. -- Kuinka minä tahtoisin, kuinka minä
tahtoisin heille kostaa.
Hänen silmiensä päältä oli äkkiä vedetty kuin vaate, hän näki asiat
edessään alasti ja hänelle tuli niistä ajattelemista koko joulunajaksi.
Koko hänen olonsa nousi sotaan. Häntä raivostutti ja hävetti.
Oli hän monta kertaa punastunut miehen katseesta, mutta se oli ollut
hänestä hauskaa, sillä hän oli ymmärtänyt, että hän oli kaunis ja
että häntä ihailtiin. Oli hän huomannut, että herrat katselivat
nuorta Ester-rouvaa, kun hän esiintyi avorintaisissa puvuissaan, ja
se oli hänestä näyttänyt hiukan rumalta -- mutta ei hän ollut sitä
asiaa käsittänyt näin syväksi. Hän oli itsekin teettänyt hameensa
vähän avokaulaisiksi. Se oli hänestä ollut kaunista ja pukevaa. Mikä
se sitten oli se "jokin" miehen ja naisen välillä, joka veti heitä
toisiinsa?... Ei hän osannut mainita sitä nimeltä, mutta se kuumensi
hänen veressään ja teki sydänalaan kiusallisen kivun tunteen... Jos
hän, Aino, olisi ollut piikatyttö, ja hänen olisi täytynyt lähteä
viemään herroille aamukahvia, niin he äkkiä olisivat voineet karata
vuoteistaan ja asettua oven eteen ja alkaa häntäkin... Inhottavaa
sitä oli ajatella. Hän koetti peittää silmänsä, tukkia korvansa ja
olla kaikkea ajattelematta, mutta se vain tuli mieleen, hänen täytyi
Hannin sijasta olla siinä hirveässä hädässä. Oi sitä rumuutta, oi sitä
kurjuutta...
Ja se oli sentään se, mitä sanottiin rakkaudeksi! Se oli se, mikä
hallitsi maailmaa ja teki ihmiset hulluiksi... Hän olisi tahtonut
tietää niin paljon, mutta ei ollut ketään, jolta olisi voinut kysyä,
äidiltä ei mistään hinnasta. Ei äiti aavistanut eikä saanut aavistaa,
että hän näin syntisiä ajatteli!
Syntisiä? Niin, niin, mustia, verisiä, syntisiä. Nuori tyttö ei saa
ajatella eikä tutkistella, hänen pitää säilyttää viattomuutensa. Mutta
Aino ei voinut olla ajattelematta.
He tekivät Hannin kanssa sopimuksen, että Aino joulutansseissa pitää
silmänsä auki, on varuillaan, tarkastelee ja tutkistelee herroja...
Olla varuillaan, pitää silmät auki, kun on kahdeksantoistavuotias ja
edessä liukas lattia, kun ympärillä soi soitto, kun pitää tanssista
enemmän kuin mistään muusta maan päällä, ja tanssittua talvisen yön
umpeensa ei toivo mitään sen hartaammin kuin että ilta taas joutuisi ja
uudelleen saisi alkaa liidellä pitkin liukasta lattiaa soiton soidessa!
Ei siinä ehdi ajatella, vielä vähemmän olla varuillaan ja pitää silmiä
auki. Tanssii vain eikä muista mitään koko maailmasta.
Aino heräsi siihen, että Hanni tuli tekemään tulta hänen huoneeseensa.
Hän oli nukkunut keveää, levotonta unta, ja heti kun hän heräsi,
valtasi hänet paha omatunto siitä, ettei hän eilisissä tansseissa ollut
huomannut herroissa mitään pahaa, ei mitään loukkaavaa, ei mitään
syntisiä katseita. Hänellä oli päinvastoin ollut äärettömän hauskaa...
Hanni kyykistyi uuninsuun ääreen, salin ovi oli jäänyt auki ja raosta
näkyi toinen puoli joulukuusesta, joka oli siirretty nurkkaan, oksilla
kimmelsi paperisia helyjä, yleni lippuja ja riippui makeisia... Aino
tiesi, että hänen olisi pitänyt soimata herroja ja näyttää, että hän
heitä halveksi, mutta hän oli vain hymyillyt heille. Nyt odotti Hanni
häneltä lohdutuksen sanoja eikä Aino voinut niitä antaa. Hän sulki
silmänsä, ja päätti olla nukkuvinaan.
Kattoon syntyi, suuri, kolmikulmainen valokohta, jossa Hannin liikkeet
erottautuivat mustina, muodottomina varjoina, kun hän puhalteli tuleen.
Vihdoin hän nousi, varisteli rikkoja sylistään, astui hiljaa vuodetta
kohti ja katseli suurin, surullisin silmin. Hän otti tuolilta Ainon
vaaleansinisen puvun ja alkoi ihaillen käännellä sitä käsissään.
Silloin oli Aina heräävinään, sanoi Hannille huomenta ja kertoi,
etteivät kaupungin herrat vielä olleet tulleet, mutta Kankaanpään
pitoihin he tulevat ja silloin, silloin...
Hän päätti rehellisesti ottaa selvää asiasta, sillä koko hänen
luontonsa nousi sitä vastaan, että Hanni kärsisi syyttömästi.
Mutta kun hän palasi Kankaanpäähän kutsuista, oli kaikki hänen päässään
sekaisin. Hän ei käsittänyt mitä uskoa... Hauska ilta se oli ollut.
Jo portaitten edessä oli ollut vastassa vihreitä kuusia ja niiden
oksilla palamassa kirjavia lyhtyjä. Sali oli miltei tyhjennetty,
seinille vain oli jäänyt peilit ja taulut ja kattoon kruunut.
Lattia oli tehty liukkaaksi kuin marraskuun jää. Viereinen huone
oli muodostettu virvokehuoneeksi, pöydät kukkurallaan hedelmiä ja
makeisia. Toisissa huoneissa oli pehmeitä mattoja, patjoja ja sohvia
ja amppelit valaisivat punertavilla tai kuunvalonkarvaisella valolla.
Herrat olivat hännystakeissa, naiset parhaimmissa puvuissaan, ei mitään
talonpoikaisemäntiä eikä kansakoulunopettajia nurkissa istumassa,
Ester-rouva itse oli tavattoman yksinkertainen tällä kertaa: vain
vaaleankeltainen villahame, hiuksissa ja rinnalla tulipunaisia kukkia.
He olivat todella saapuneet, sekä tuomarit naapurikaupungista että
ylioppilas Åkerfelt ja maisteri Björkell Helsingistä. Aino oli
asettunut nurkkaan ja tarkasteli heitä sieltä. Maisteri Björkell oli
erinomaisen hienon näköinen. Hän esiintyi levollisesti ja varmasti,
katsellen kaikkia ikäänkuin ylhäältäpäin. Hän ei nauranut, mutta
kasvot pysyivät kaiken aikaa kohteliaina ja sileinä. Hänen pukunsa
kiilsi uutuuttaan ja muodikkuuttaan. Vasemman käden pienessä sormessa
kimalteli jalokivi. Häntä täytyi kunnioittaa ja pelätä. Aino tunsi,
ettei hän hänelle uskaltaisi sanoa sanaakaan, oli sitä paitsi varma,
ettei ainakaan hän ollut tehnyt pahaa Hannille.
Tuomari Lassi Lindström oli vähän kuluneen näköinen, hännystakki
rypistynyt, valkoinen kaulaliina ennen käytetty. Mutta hän näytti
niin perin ystävälliseltä, että se täytyi antaa hänelle anteeksi,
hän hymyili kaikille ja tanssitti kaikkia tyttöjä, sekä somia että
rumia, vanhempia ja nuoria. Aino tuli vakuuttuneeksi, että hänkin oli
viaton, ja turhaan etsittyään vikoja noista muista unohti hän koko
tutkijatoimensa ja ainoastaan iloitsi tanssista.
Äkkiä, vähää ennen illallista, kun istuttiin virvokehuoneessa
rikkomassa pähkinöitä, muistui hänen mieleensä, mitä hän oli Hannille
luvannut. Mutta, hyvä Jumala, miten hän saattaisi alkaa, kun oli ihan
varma siitä, että Hanni oli erehtynyt! Samassa kääntyi tuomari Berg
hänen puoleensa ja virkkoi:
-- Palveleeko se todella nyt herrasväellä se herttainen tyttö sieltä
sydänmailta?
Aino joutui ihan suunniltaan. Hän ei ollut uskaltanut mainita Hannin
nimeä ja nyt he _itse_ alkoivat puhua hänestä. Aino punastui ja painoi
alas katseensa. Herrat eivät olleet hämillään vähääkään.
-- Mikä sen nimi nyt olikaan? Hanni, eikö totta. Se oli harvinaisen
sievä ja hieno talonpoikaistytöksi.
-- Niin oli! huudahti Kyösti, -- en ikinä unohda sitä, kun me Oton
kanssa kuljettuamme eksyksissä väsyksiin asti huomasimme sen tytön
kalliolla keskellä keltaista metsää, varjostamassa kädellä kasvojaan
auringolta, joka laski...
-- Ja se torppa muutenkin! sanoi Wahlberg laulavalla ruotsalaisella
ääntämisellään. -- Suloinen paikka siinä järvensä rannalla. Ikävä vain,
että Otto ajoi pois ne väet. Hän suuttui aivan turhanpäiten.
-- Olisin utelias tietämään, jatkoi Berg, -- onko se lapsi voinut
sietää ilmaa täällä kirkonkylässä, kadottamatta luontaista suloaan.
-- Kyllä hän on muuttunut, sanoi Aino hämillään.
-- Onko? huudahti Kyösti. -- Ei hän ainakaan silloin ollut, kun
pappilassa hänet näin.
-- Kyllä hän nyt on! sanoi Aino hiljaa ja yritti katsahtaa herroihin
tutkivasti.
-- Sääli, sääli! lausui Björkell.
Ja herrat pysyivät ihan muuttumattomina, eivät kalvenneet, eivät
punastuneet, ei pieninkään piirre kasvoissa osoittanut mitään... Aino
ei ymmärtänyt mitä uskoa. Hanni oli varmaan erehtynyt. Häntä alkoi jo
hävettää ja harmittaa, että hän oli ottanut sen asian niin vakavalta
kannalta ja niin pyhästi päättänyt puolustaa viatonta tyttöä.
Tanssisävel soi vielä aamulla Ainon korvissa, kun Hanni astui
huoneeseen, puusylys käsivarsilla. Taaskin jäi salin ovi raolle
ja pesävalkean väräjävässä valossa näkyi joulukuusen oksia. Ainon
valkea puku oli sohvalla ja tuolilla hänen vuoteensa vieressä oli
kotiljonkihelyjä. Hanni astui varpaillaan ja painui pesän ääreen. Kun
tuohet käpertyen alkoivat syttyä, lehahti seinille ja kattoon valo ja
Hannin kädet ja ruumis liikkuivat sen päällä pimeinä möhkäleinä.
Aino oli vakuutettu siitä, että Hanni on kuvitellut kaikki tyynni.
Herrat eivät olisi saattaneet puhua sillä tavalla, jos he olisivat
olleet syylliset. Hän kohoutui istumaan sänkyynsä, haukotteli ja kaarsi
käsivarret niskaansa.
-- Kuule nyt, Hanni, alkoi hän vakavasti, -- ehkei se asia ollut niin
vaarallinen. Sinä olet ehkä ottanut todeksi leikin, joka ei ensinkään
ollut pahoin tarkoitettu...
Hanni kavahti ylös ja astui vuoteen ääreen, kädellään pidellen
esiliinaa, jossa oli ruusuja.
-- Puhuiko neiti minusta?
-- Puhuin... nimittäin he itse alkoivat puhua. Eivät he tiedä sinua
loukanneensa.
-- Vai eivät tiedä! Minä olin silloin vielä lapsi, en ymmärtänyt enkä
osannut niin pahaksi ottaa, mutta nyt tiedän... tiedän mikä heillä oli
mielessä...
-- Älä nyt kiivastu, Hanni, ehkä he vain leikillä houkuttelivat
polvelleen...
-- Leikkiäkö lie ollut! Sen minä vain tiedän, että kiinni ottivat,
suuta antoivat ja olkiin yrittivät kaataa. Jollei Kyösti-herraa olisi
ollut ja jollei äiti olisi tullut, niin...
-- Hiljaa, hiljaa, Hanni, mamma tulee.
-- Tulkoon, kuulkoon! Sen minä vain tiedän, että totta puhun, vaikkapa
tämä maa minut nielisi, vaikkapa viimeiselle tuomiolle vietäisiin...
Epätoivoissaan heristeli hän käsiään vuodetta kohti, jossa Aino lepäsi.
Ruustinna riensi pelästyneenä huoneeseen ja saatuaan kuulla, mistä oli
kysymys, tarttui Hannin käsivarteen.
-- Kaikki tyynni sinä olet valehdellut, lausui hän ankarasti. --
Rovasti on puhunut herrojen kanssa. Kukaan heistä ei ole sinuun edes
koskenutkaan ja täällä sinä kehtaat likajuttujasi vielä neidillekin
puhua. Hävytön! Kuka sinuun viitsisi, tuollaiseen! Nyt saat laittaa
tavarasi kuntoon ja tuon tien lähteä kotiisi tai mihin tahdot,
tartuttaisit vielä lapsiin valheesi... Kehtaat vielä nauraa! Pois
siitä, taikka minä annan sinulle selkäsaunan. Olet vielä lapsi ja vitsa
on ainoa mikä tuollaiseen pystyy...
Hanni nauroi. Hänen ruumiinsa hytkyi, olisi luullut hänen itkevän,
mutta silmiin ei tullut ainoaakaan kyyneltä. Äkkiä hän totistui, painoi
hampaat kokoon, iski ruustinnaan silmänsä ja sanoi hetkisen perästä:
-- Onko rovasti kysynyt patruunalta itseltään ja onko patruuna itsekin
kieltänyt?
-- On, on!
-- Mutta herra Åkerfeltilta ei ole kysytty, huusi Hanni
voitonriemuisena. -- Kysytäänpä vielä häneltä!
-- On jo kysytty kaikilta. Pois täältä nyt, nyt et enää voi meitä
pettää.
-- Mutta Kyösti-herralta ei ole kysytty! huusi Hanni kurkkunsa ja
keuhkojensa täydeltä. -- Jos kaikki muut valehtelevatkin, niin ei _hän_!
Ruustinna karkasi hätäännyksissään ovelle.
-- Anttu, Anttu, tule toki tänne, tämä tyttö käyttäytyy ihan kuin
hullu. Aino-lapseni, rauhoitu...
Mutta kun rovasti ehti huoneeseen, oli Hanni polvillaan Aino-neidin
vuoteen ääressä.
-- Neiti kulta, hyvä, rakas neiti, rukoili hän. -- Uskokaa neiti minua,
auttaahan neiti minua! Neiti on ainoa, johon tässä hädässä voin turvata.
-- En tiedä, en tiedä, vaikeroi Aino, itkien ja käsiään väännellen.
Rovasti tarttui Hannia käsivarteen ja laahasi hänet huoneesta.
-- Kaikki sinä olet valehdellut! sanoi hän ankarasti. -- Ja ensi
työkseni täytyy minun ilmoittaa asiasta vanhemmillesi. Et enää voi
käydä rippikoulua muitten kanssa...
-- Ei ei, ei! huusi Hanni mielipuolen raivolla, -- vanhemmilleni ei saa
ilmoittaa mitään! Minä menen itse heidän luokseen ja kerron kaikki.
Mutta ensin täytyy herrojen tunnustaa, ensin menen herrojen puheille...
-- Ja valehtelet vanhemmillesi, niinkuin olet meillekin valehdellut.
Katuisit jo, nuori tyttö, ja tunnustaisit kaikki, niin voisit vielä
saada anteeksiantamusta ja armoa, saisit jäädä palvelemaan hyvään
paikkaasi ja kävisit siivosti rippikoulusi loppuun asti.
Hanni kuuli rovastin äänen ikään kuin jostakin kuopasta. Hänen
sydämensä jyskytteli ja joka jäsen vapisi. Kurkussa poltti ja silmiä
kirveli. Nyt vain kiireesti Kankaanpäähän! Ei enää ole muuta neuvoa.
Heidän täytyy tunnustaa ja antaa hänelle kunnia takaisin, ennen kuin
kukaan on ehtinyt käydä kielimässä äidille...
Piiat kuiskailivat ja nauroivat keskenään, lapset välttivät Hannia ja
ruustinna ei antanut hänelle mitään käskyjä. Kaikki kohtelivat häntä
ikään kuin ei häntä olisi ollut. Mutta saavat nähdä, saavat nähdä!
Ilma oli leuto, lunta oli tullut yöllä, ainoastaan yhden reen jäljet
johtivat pappilaan. Pellot olivat sileinä, valkeina kenttinä, jostakin
näkyi kiven kylkeä ja ojansyvennystä. Hautausmaan portille oli
ajautunut aika kinos ja vain ristien päät pistivät esiin lumesta.
Kylään tullessa näkyi joku akka kaivolla ja ukko risutukillaan. Hanni
tervehti heitä, uhallakin iloisesti ja ystävällisesti ja paljastaen
kasvonsa.
Hänen oli kuuma, jalat olivat läpimärät. Kankaanpään tienhaarassa tuli
Janne häntä vastaan, tervehti hitaalla tavallaan ja sanoi olevansa
menossa neulomaneitiä hakemaan, ylihuomenna on kaupungissa tanssit,
herrasväet menevät kaikki sinne ja armon vaatteita pitää korjata.
Kankaanpäässä näyttiin vielä nukkuvan. Nyymanni oli lapioimassa tietä
ja koirat kellittelivät lumessa. Kuuset seisoivat tanssiaisillan
jäljeltä vielä portaiden edessä ja paperilyhdyt riippuivat pyöreinä
lumikerinä oksilla. Keskellä pihaa oli lyhteitä keppien nenässä, nekin
lumen alla.
-- No, mitäs kuuluu? kysäisi Nyymanni, kohottaen lakkiaan.
-- Ei liiemmäisiä. Taitavat herrasväet vielä nukkua.
Hannin posket hehkuivat ikään kuin koko hänen levottomuutensa olisi
läähättänyt niiden alla, mutta hänen suunsa oli hymyssä ja hän hyväili
koiria kuin vanhoja ystäviä ainakin. Hetkeksi hän jäi miettimään,
menisikö sisään isoista portaista vaiko keittiön tietä, mutta meni
sitten isoista portaista. Koirat saattoivat hänet ovelle asti ja
Nyymanni vilkaisi nauraen hänen jälkeensä.
Hän katsahti sisään eteisen lasiovesta. Lattialla oli suuri matka-arkku
ja vaatekaapin ovet olivat auki. Salista ilmestyi kaapin eteen pörröpää
neiti, esiliina vyöllä. Hän hyräili hiljaa jotakin iloista nuottia ja
alkoi panna vaatteita matka-arkkuun. Hanni ymmärsi, että se oli se uusi
kamarineitsyt.
-- Lina, kom hit, kuului äkkiä herranääni patruunan huoneitten takaa.
Nainen ei ollut kuulevinaan, jatkoi vain hyräilyään. Pari kolme kertaa
antoi hän huutaa itseään ennen kuin läksi. Odotushuoneessa tuli
maisteri Björkell jo häntä vastaan. Hän oli alusvaatteisillaan ja laski
käsivartensa Linan vyötäisten ympäri.
Hanni tunsi ruumistaan puistattavan ja sydänalaansa nousevan sen
ilkeän, kuvottavan tuskan, joka siellä usein viime aikoina oli ollut.
Hän palasi takaisin portaille. Hän ei tietänyt, minne joutuisi. Ei
tahtonut lähteä pois toimittamatta asiaansa eikä voinut sisäänkään
mennä. Vihdoin läksi hän maantielle kävelemään ja koirat tulivat hänen
kanssaan. Hän oli hiestynyt läpimäräksi, helmat lyödä loksahtelivat
kenkiä vastaan.
Jolleivät he tunnusta, jolleivät he tunnusta -- mitä hän sitten tekee?
Heidän _täytyy_, heidän _täytyy_ tunnustaa!
Hän ajatteli moneen kertaan valmiiksi mitä hän heille sanoisi, mutta
kun hän vihdoin seisoi heidän edessään, oli hän unohtanut kaikki tyynni.
Herrat olivat patruunan työhuoneessa, ilman kauluksia, tohvelit jalassa
ja paperossit hampaissa. Ovi sisähuoneeseen oli auki ja sieltä näkyi
vuoteet, joista vasta oli noustu. Björkell loikoi sohvalla, Lindström
istui keinutuolissa ja patruuna käveli edestakaisin lattialla.
Astuessaan huoneeseen kuuli Hanni jonkun sanan ja hänelle tuli paikalla
se tunne, että he puhuivat hänestä. Hän vapisi ja koko huone huojui
hänen silmissään, niinkuin hän olisi seisonut laivan kannella. Mutta
hän tiesi, että nyt pitää puhua, vaikka siihen paikkaan kuolisi, ja hän
seisahtui veripunaisella, kostealla kädellään pitelemään kiinni oven
pielestä ja iski silmät selällään eteensä, herroihin päin.
-- Herrat ovat sanoneet, että minä olen valehdellut ja armo on käynyt
pappilassa puhumassa, että minä olen valehdellut... Minä _en_ olisi
mitään puhunut siitä illasta, mutta kun minua hätyytettiin, niin minun
täytyi sanoa... että herrat sillä lailla minulle tekivät. Herrat on
hyvät ja myöntää sen ja sanoo armolle ja rovastille, että minä en ole
valehdellut...
Hän katkaisi äkkiä lauseensa, ikään kuin ääni olisi loppunut. Hänen
silmänsä kiilsivät kuumeisina, sieraimet ja suupielet vavahtelivat,
rinta nousi ja laski, laiha, veripunainen käsi piteli ikään kuin
kynsiksi koukistuneena kiinni oven pielestä.
Herrat vaihtelivat silmäyksiä ja kuiskasivat jotakin toisilleen. Eivät
he käyneet vakaviksi, kuten Hanni oli odottanut. Eivät näyttäneet
häpeävänkään. Tuomari Lindström tuli ystävällisesti Hannin luo, taputti
häntä poskelle ja puhui hiljaa, katsoen suoraan silmiin:
-- Tyttö-kulta, mitä sinä leikistä suutut, sinä järkevä ja kaunis
tyttö...
Hanni vetäytyi pois hänen kätensä alta, katsoi närkästyneesti ja sanoi:
-- Herrat on nyt hyvät ja sanoo armolle, että minä en ole valehdellut...
-- Kas, kas sitä tyttöä! Sanotaan, sanotaan, tule nyt vain tänne
istumaan...
Lassi-herra veti hänet pöydän ääreen ja kaikki kolme kokoontuivat hänen
ympärilleen. He tulivat ihan likelle ja heidän katseensa alkoivat häntä
polttaa.
-- Herrat on hyvät ja sanoo sen, toisteli hän rukoillen.
Lassi-herra silitteli hänen hiuksiaan.
-- Mutta tyttöseni, mitä se nyt sitten tekee, jos joku kylän ämmä
sanoo, että sinä olet "valehdellut". Eihän kaikista puheista tarvitse
välittää.
-- Ei kylän ämmät mitään olisi sanoneet, jollei armo olisi alkanut!
tiuskaisi Hanni.
-- Hyvä, hyvä! kuiskasivat herrat toisilleen ja purskahtivat nauruun.
-- Eikö se nyt olisi kaikista viisainta, jos sinä, pikkuinen kaunis
Hanni, sulkisit pikku suusi kiinni ja unohtaisit koko juorujutun...
Katsos, tässä sinä saat näin kauniin setelin, sillä sinä saat vaikka
silkin ja menet kauniisti palveluspaikkaasi takaisin eikä parin päivän
perästä kukaan enää muista koko juttua...
Hanni otti setelin, jonka Björkell pisti hänen käteensä, ja katseli
sitä ikäänkuin hän hetkisen olisi miettinyt mitä sillä tekisi; sitten
hän nosti silmänsä ja otsa rypistyi.
-- Mutta kun koko pitäjä jo pilkkaa minua ja kun pappilasta on ajettu
pois eikä rovastikaan enää ota rippikouluun. Ja jos... jos minun
vanhempani saavat tietää!
Viime sanat lausui hän hiljaa, epätoivoisen kolkosti.
-- Älä nyt hulluttele, tyttöseni! huudahti Lassi iloisesti, -- ei sinua
ajeta pois eikä pilkata ja rippikoulun saat niinikään kunniallisesti
lopettaa, jos vain annat heidän uskoa mitä uskovat... Mitä sinä nyt
siitä välität, mitä ihmiset sanovat, kun omatuntosi on puhdas!
-- Mutta he vaativat minua myöntämään, että olen valehdellut. Ja
minähän _en_ ole valehdellut. Herrojen täytyy, täytyy, täytyy se
tunnustaa...
-- Älä huuda, älä huuda, pikku Hanni! Armo vielä makaa...
-- En, en, kunhan herrat tunnustavat. Minä tulin kamariin ja
patruuna... otti polvelleen... ja herrat oli kaikki siinä ympärillä ja
koskivat ja sitten... joku antoi suuta.
-- Älä huuda, älä huuda, rauhoitti rauhoittamistaan Lassi.
-- Kyllä sinä olet nähnyt unta, virkkoi äkkiä Björkell kylmällä,
virallisella äänellä. -- Valhetta tämä on, tyttöraukka. Jonkin
ystävällisen sanan sinulle sanoimme, saisit olla siitä kiitollinen.
Muuta ei tapahtunut.
Hanni painoi kädet rinnalleen ja alkoi hätäännyksissään katsella
ympärilleen.
-- Mutta herrojen täytyy tunnustaa se! kirkaisi hän voimiensa takaa
ja karkasi kiinni tuomari Lindströmin käsiin. -- En tiedä... olisiko
se ollut leikkiä vaiko mitä... mutta patruuna otti syliinsä ja joku
veti kädestä ja joku antoi suuta... Ettekö muista? Voi, _pitää_
muistaa!... Kyösti-herra, Kyösti-herra! pääsi äkkiä ilon huudahdus
hänen huuliltaan, kun nuori Åkerfelt ilmestyi huoneeseen. -- Te sen
todistatte, te minut pelastatte kuten silloinkin. Voi, te olette niin
hyvä ja minä siunaan teitä kuolinpäivääni asti... Sanokaa, sanokaa...
armahtakaa! Äitini kuolee, jollette pelasta minua!
Hänen hennot, luisevat kätensä kävivät kiinni Kyöstin käsivarsiin ja
hän ravisti niitä voimiensa takaa, ikään kuin saadakseen sillä lailla
hänen muistinsa heräämään. Hänen äänensä vapisi uhkan ja kiukun,
rukouksen ja hellyyden vaiheilla. Märkä hame kiertyi hänen ruumiinsa
ympäri. Hänen poskillaan paloi tumma puna, huulet olivat kuin verille
purrut.
-- Kyösti-herra, teidän täytyy minua auttaa, minä vannotan teitä,
sanokaa, sanokaa se.
Hän oli heittäytymäisillään polvilleen nuoren herran eteen, kun hän
näki samassa vastapäisestä peilistä armon seisovan odotushuoneen
ovella, sinisessä aamuviitassaan, hiukset hajalla, suu hymyssä.
Kyösti-herrakin huomasi hänet, työnsi Hannin luotaan ja virkkoi:
-- Te erehdytte, Hanni, ei kukaan ole tarkoittanut teille pahaa eikä
kukaan ole pahaa tehnyt. Ei minun ole tarvinnut mistään teitä pelastaa.
Muut herrat sanoivat vielä jotakin ja armo puhui ja nauroi, mutta
Hanni huomasi sen kuin unessa. Hän tuijotti sanaakaan lausumatta
Kyösti-herraan ja hänen molempiin silmiinsä tuli suolainen pisara.
Vihdoin Kyösti kääntyi pois ja sytytti paperossin. Silloin oikaisi
Hanni itsensä suoraksi ja rupesi repimään herrojen antamaa seteliä.
Armo tuli hänen eteensä, katsoi vihreähtävällä katseellaan ja komensi.
Mutta Hanni nauroi hänelle. Silloin armo polki jalkaa ja löi, mutta
Hanni vain nauroi.
Hän hoippui ulos huoneesta, seisahtui hetkeksi portaille ja yhä nauroi.
Tuomari Lindström juoksi hänen perässään paljain päin ja pidätti hänet.
-- Älä nyt, älä nyt, Hanni, puheli hän ystävällisesti nuhdellen. --
Mikä sinulla oikeastaan on hätänä? Nuori olet ja kaunis tyttö. Sinä
saat koska tahansa paikan, vieläpä paljon paremman ja hauskemman kuin
täällä. Tahdotko, niin hankin sinulle paikan kaupungin hienoimmassa
hotellissa? Odotas, minä näytän, että hankin sen sinulle ja sielläkös
on hauskaa!... No Hanni, älä nyt suutu! Ystäviähän me aina on oltu...
Katso, tuossa saat toisen setelin, kun äskeisen niin tyhmästi revit...
Saat nähdä, että minä olen ystäväsi ja toimitan sinulle niin hyvän
paikan, ettet unissasikaan ole nähnyt.
Hanni oli lakannut nauramasta ja tuijotti kolkosti eteensä. Ei hän
seteliä ottanut. Häntä puistatti niin, että hampaat kalisivat.
-- Minä menen lautamiehen luo, virkkoi hän, -- ja haastatan herrat
kaikki oikeuteen, vaikka tuomareja olettekin. Tottahan sanotte
totuuden, kun laskette kätenne kirjan päälle.
Lassi Lindström hymähti säälien.
-- Sinä olet alaikäinen, lapsi-raukka.
Hanni ei enää kuullut. Hän oli jo portilla. Hän liikkui hoippuen kuin
vaate, jota tuuli repii, hiukset hajalla, huivi valuneena hartioille.
Mutta tuomari Lassi Lindström pisti setelin liivinsä taskuun ja kiroili
sydämensä pohjasta tätä harmillista juttua ja kaunista Ester-rouvaa,
joka oli pannut sen alkuun.
X
Lautamiehen väet olivat hyviä ihmisiä. Ystävällisesti kohtelivat he
Hannia, vaimo keitti kahvia, kuivatti hänen vaatteensa, ja tarjosi
yösijaakin. Mutta auttaa -- sillä tavalla kuin Hanni tahtoi -- he eivät
voineet. Hanni oli alaikäinen, isän tai holhoojan täytyi toimittaa
haaste hänen puolestaan. Ei siis muuta neuvoa kuin lähteä isän luo
Pimeäänpirttiin. Kun Hanni kiitti ja nousi lähteäkseen, kehoitti
vaimo vieläkin jäämään yöksi, eihän tänä iltana enää ollut lähtemistä
matkalle, oli jo pimeä ja yö yllättämässä. Mutta kello oli vasta kuusi
eikä se Hannin mielestä ollut ensinkään myöhäistä. Paljon myöhempään
valvottiin pappilassa ja Kankaanpäässä oli päivällinen monesti syöty
vasta tähän aikaan päivästä.
Hän ei sentään ollut virstaakaan kävellyt, kun hän jo katui, sillä
minne hän oikeastaan kulkisi, minne joutuisi yöksi? Ei hän tahtonut
mennä pappilaan, ei liioin Salmisellekaan. Lähin torppa Pimeäänpirttiin
päin oli kahdeksan virstan päässä. Sinne olisi voinut ehtiä, mutta
kaikki hänen vaatteensa olivat pappilassa ja väsytti. Tie oli tukossa
ja lumi tarttui, oli raskasta kävellä. Hän päätti sittenkin kulkea
pappilaan yöksi, tulla juuri ennen maatapanoa ja olla tuvassa. Silloin
tuskin kukaan häntä huomaisi. Pianhan hän aamulla kokoaa tavaransa,
ottaa kylästä hevosen ja lähtee. Viimeistään illansuussa hän on kotona
Pimeässäpirtissä.
Isä seisoessaan hakotukilla alkaa kuulla kulkusen kilinää. Luulee
jonkun tulevan kirstua tilaamaan, ei ole millänsäkään, hakkaa vain,
jotta kalikat lentelevät! Hevonen tulee likemmä, Hanni kurkistelee
malttamattomana molemmin puolin rekeä, isä vain ei tunne. Kuja on
niin ummessa, että täytyy ajaa peltoa myöten. Aita on sitä varten
avattu ja tienviitaksi nostettu seiväs, olkitukko nenässä. Isä huomaa,
että tulijoiden on vaikea päästä, hän lyö kirveensä tukkiin ja tulee
avuksi. Ja silloinkos häneltä pääsee ilo ilmoille: "Mamma, mamma,
tulepas nyt! Ei nyt hullumpata! Sehän se on se meidän Hanni joka tulee!
Pojat, juoskaa pian sanomaan äidille!" Pojat juoksevat ja äiti, joka
elää ainaisessa pelossa, että jotakin pahaa tapahtuu, tulee portaille
paljain päin, hihat käärittyinä kyynärpäihin asti, silmissä se
tavallinen, kysyväinen pelko. Mutta kun hän näkee, mikä sieltä tulee,
niin purskahtaa hän itkuun pelkästä ilosta, että hänen pikku Hanninsa
palaa ja ihkasen elävänä!... Ja kuka siellä äidin helmoissa huppuroi?
Liisu, Liisu, Liisu! Hän on tietysti kasvanut ja hiukset käyneet
vieläkin tuuheammiksi kiharoiksi... No tule siskon syliin nyt! Osaatko
oikein syleillä? Noin, noin!... Ja siellähän tulee vaarikin, tuttu,
katajainen keppi kädessä...
Hanni itkee tätä ajatellessaan ja hänen rintansa paisuu haikeasta
onnesta. Voi, ettei hän sentään ole palannut kotiin! Kolme kuukautta
hän nyt on kitunut täällä tylyssä, pahassa kirkonkylässä. Kaikki olisi
toisin, jos hän ajoissa olisi palannut kotiin! Mutta nyt hän menee
eikä mikään enää voi häntä pidättää! Illalla, kun kaikki jo nukkuvat,
tarttuu hän äidin käteen, johtaa hänet vieraskamariin, istuttaa
tuolille, lankeaa polvilleen hänen eteensä, kätkee kasvot hänen
helmoihinsa ja tunnustaa ja rukoilee anteeksi. Oi, kuinka hän tahtoo
katua ja pyytää ja itkeä, itkeä pohjia myöten, puhtaaksi koko raskaan
sydämensä! Äiti antaa kyyneleensä valua hänen kyyneliinsä, sulkee hänet
syliinsä eikä enää muista hänen syntejänsä. Silloin, silloin kun se on
tapahtunut, tahtoo hän kiittää hyvää Jumalaa...
Ilma on raskas ja sumuinen kuin keväällä, puut ovat lyöneet kuuraan.
Hanni tuntee tavatonta tyhjyyttä sisässään ja muistaa, ettei hän ole
syönyt koko päivänä. Mutta hänen mielensä on tyyni, miltei kevyt, eikä
hän kanna vihaa ketään kohtaan.
Kun hän tulee Suurenkuusen mäelle, mistä tiet haaraantuvat kaupunkiin,
kirkonkylään ja sydänmaahan, alkaa hän kuulla kulkusia. Ihan ovat kuin
pappilan kulkuset, lakkaavat soimasta, kilahtavat katkenneesti ja taas
lakkaavat soimasta, vähäksi aikaa. Vihdoin alkavat helistä ja Hanni
huomaa, että ne lähenevät takaapäin, sydänmaahan vievältä tieltä.
Hänen ei tällä hetkellä tee mieli tavata ketään, kaikista vähemmin
rovastia. Hän kääntyy sen tähden ympäri ja alkaa kiireesti astella
samaa tienhaaraa, jota on tullutkin, kaupunkiin päin. Silloin kuuluu
ääni reestä, totisesti rovastin ääni! He ovat tunteneet hänet ja
kutsuvat häntä nimeltä. Hanni ei ole kuulevinaan, astuu vain eteenpäin
ja sydän lyö niin, että korvissa kohisee. Mitäpä rovastilla lienee
muuta sanomista kuin tahtoisi torua! Eikö häntä vieläkään ole tarpeeksi
soimattu! Kaikki aamulliset harmit muistuvat hänen mieleensä ja hänen
sisunsa alkaa taas paisua.
Hevonen on seisahtunut.
-- Tule kuulemaan uutisia kodistasi! huutaa rovasti. Hanni hytkähtää.
Mitä hän oli kuulevinaan? Uutisia kodista! Mistä he niitä olisivat
saaneet! Hän ei pysähdy, mutta siirtää huivin toiselta korvaltaan ja
kuuntelee henkeä pidätellen.
-- Me olemme käyneet Pimeässäpirtissä, huutaa nyt vuorostaan renki. --
Sinun äitisi on kuollut!
Hanni painaa kädet rinnalleen ja silmänräpäykseksi valtaa hänet
pyörryttävä tunne. Hän ei tiedä seisooko hän vai käveleekö, onko maassa
vai ilmassa, valveella vaiko unennäössä.
-- Mutta onko se Hanni? tutkistelee rovasti. -- Tule nyt tänne likemmä.
No, ajetaan me sitten sinne. Koska tässä on tienhaara, niin tottahan
tässä pääsee kääntymään... Annetaan sen nyt tehdä kiusaa, kylläpähän
sydän pehmiää, kun tämän uutisen kuulee.
Hanni pysähtyy lumeen tiepuoleen ja koko hänen olentonsa on
jännityksessä. Hetket tuntuvat kamalan pitkiltä, reki lähenee aivan
kuin madellen. Vihdoin viimein huohottaa hevonen hänen edessään.
-- Mihinkä sinä pappilasta karkasit? kysyy rovasti ja jatkaa, äänen
käydessä lause lauseelta juhlallisemmaksi: -- olisit päässyt kotiin,
jos olisit ollut saapuvilla, sillä veljesi tuli noutamaan sekä sinua
että minua. Näetkös... äitisi oli äkkiä sairastunut ja tahtoi saada
lohdutusta Jumalan sanasta ja vielä viimeisen kerran nähdä lastaan.
Sellaista se on ihmisen elämä. Se on niinkuin kukkanen kedolla, koska
tuuli puhaltaa sen ylitse, niin ei sitä enää ole. Ei täällä surun ja
murheen laaksossa ole pysyväistä asuinsijaa kenelläkään. Kun minä
saavuin perille, oli Kaikkiviisas Jumala jo nähnyt hyväksi kutsua
pois äitisi. Kauniisti ja rauhallisesti hän oli kuollut, uskossa
Vapahtajaansa... Mutta kuuletko sinä edes mitä minä sanon? kysyy
rovasti äkkiä kiivaasti ja sekä hän että renki tarkastavat Hannia. Hän
seisoo liikkumattomana, ei edes itkekään.
Silloin kun hän rovastin sanoista ymmärsi, että se oli totta, että se
todella oli tapahtunut, tuntui siltä kuin ukkonen olisi iskenyt häneen
ja polttanut hänet poroksi. Sillä hetkellä se teki kipeää, niin kipeää
kuin jos silmähammasta olisi väännetty hohtimilla tai sydäntä raadeltu
pihdeillä, mutta sitten meni tunto ikään kuin pois ja piti vain seisoa
ja kuunnella eikä voinut liikkua, ei puhua eikä itkeä.
-- Vastaa nyt jotakin, jatkaa rovasti, -- että edes tiedän, oletko
kuunnellut!... Ei sano mitään! Etkö ymmärrä, että oma äitisi on
kuollut. Vieläpä surusta sinun tähtesi. Etkö käsitä, mikä hirveä
synti se on, joka sitten lankeaa sinun omantuntosi päälle? Hänelle
oli kerrottu, kuinka huonoa elämää sinä olet viettänyt täällä ja se
häneen niin koski, että... Ei! Seisoo kuin seiväs! Ei katumusta, ei
surua! Nuori tyttö, nuori tyttö! Jumala on lähettänyt tämän suuren
surun _sinulle,_ erittäin sinulle, pehmittääkseen sinun mielesi! Hän
on nähnyt, että sydämesi on niin kova, ettei vähempi siihen pystyisi.
Tee sen tähden nyt jo katumus ja parannus äläkä paaduta sydäntäsi,
sillä silloin voit tehdä itsesi syypääksi siihen syntiin, jonka Judas
Iskariot teki, joka kun hän oli herransa ja mestarinsa pettänyt, ei
ottanut vastaan armoa ja anteeksiantamusta, vaan paadutti sydämensä...
Ota tämä rakkaan taivaallisen Isän lähettämä rangaistus nyt nöyrällä
mielellä vastaan, palaa pappilaan, -- saat istua tuossa kuskilla Antin
vieressä -- ja pyydä anteeksi kaikilta, joita vastaan olet rikkonut,
niin lähetän sinut huomispäivänä pappilan hevosella kotiisi. Siellä
tarvitsevat isäsi ja turvattomat pikkusiskot apuasi... Ei, ei vastaa!
Istu siihen rekeen nyt. Varo, varo, nuori tyttö, Jumalan tuomiota!
-- Antakaa minun olla! pääsee Hannilta kiihkeästi ja kaikki veri karkaa
pyörryttävänä hänen kasvoihinsa.
-- Aijai sitä sydäntä! päivittelee rovasti. -- No, kiukuttele täällä
nyt yksinäsi ja palaa sitten yöksi pappilaan. Hurskaan äitivainajasi
takia tahdon olla pitkämielinen sinun kanssasi enkä kieltää sinulta
yösijaa, vaikka olisit kuinka paatunut hyvänsä. Jää hyvästi sitten
ja Jumala valaiskoon mielesi... Ajetaan pois, Antti, älä nyt vain
käänteessä kaada!
Kulkuset alkavat edetä. Vielä kerran kääntyy rovasti katsomaan taakseen
ja näkee Hannin seisovan liikkumattomana hangessa.
-- Joko kadut, nuori tyttö? huutaa hän -- tahdot ehkä jo tulla rekeen.
Silloin kokoaa Hanni voimansa ja alkaa juosta. Pois, pois, pakoon,
kauas, etteivät nuo miehet enää näe häntä, ettei hän enää kuule heitä.
Pakoon kaikkea, itseäänkin!
Hän juoksee kuin hullu, juoksee ajan, joka tuntuu rajattomalta. Vihdoin
loppuu häneltä henki, hän ei tunne mitään muuta kuin sydämensä jyskeen
ja tulipilkut polttamassa poskiaan. Silloin hän seisahtuu. Se ei ole
totta, mitä he kertoivat, se ei voi olla totta! Herra Jumala, hän näki
unta! Hän ottaa lunta käteensä ja painaa sitä otsalleen, poskilleen.
Rovastin sanat kaikuvat hänen korvissaan ikään kuin hän nyt vasta
kuulisi ne ensikerran, tai ikään kuin joku nyt vasta päästelisi niitä
hänen sydämensä päälle suurina raskaina pisaroina sulatetusta lyijystä.
-- Äiti on kuollut... Hän oli äkkiä sairastunut, tahtoi nähdä sinua...
saada lohdutusta Jumalan sanasta... Kaikkivaltias Jumala jo nähnyt
hyväksi kutsua pois...
-- Ei, ei, ei! Äiti! Mamma! huutaa hän.
Ei kuulu kaikuakaan vastaukseksi, sillä raskas kuura peittää puiden
oksat ja ilma on paksua ja raakaa.
-- Mamma, mamma, ääntelee Hanni hiljaa ja hellästi, -- vasta olit
luonani, sano, ettei se ole totta, mamma, ethän sinä, otathan oman
Hannin syliisi...
-- Hän kuoli niin kauniisti ja rauhallisesti, uskossa Vapahtajaansa...
Sydän lyö suurena, kipeänä ja tuska nousee kurkkuun.
-- Äiti, äiti! Mamma! kirkaisee Hanni voimiensa takaa ja viskautuu
maahan. -- Jumala, älä anna hänen kuolla! Mamma, mamma!
Hän vaikeroi siinä hiljaa ja kaikki hänen päässään on sekaisin. Hän
ei käsitä, että se on totta, hänen täytyy toistelemistaan toistaa,
mitä rovasti sanoi. Äkkiä hän karkaa ylös ja alkaa juosta ikään kuin
pelastaakseen äidin. Äiti on sairas ja jos Hanni tulee, niin hän
paranee. Pitää joutua, joutua! Mutta nyt tuntuu siltä kuin ei hän
tietäisi, minnepäin mennä. Missäpäin on koti? Valkeata tietä riittää
molempiin vastakkaisiin suuntiin silmän kantamiin asti ja korkea,
huurteinen hongikko on molemmin puolin ihan samanlaisena. Ja hänen
pitäisi kiirehtiä linnun siivillä! Ah, eihän se auta, eihän se auta,
äiti ei enää elä, ei kuule, ei rakasta, ei odota...! Hän makaa valkeana
riihessä, missä pikku veikkokin ennen makasi ruumiina... Ei, ei, ei!
se ei saata olla totta! Hanni riuhtaisee päästään huivin, kiertää
sitä käsissään, viskaa pois luotaan ja päästää valittavan huudon. Hän
lankeaa polvilleen ja koettaa rukoilla, hän nousee ja polkee maata.
Oi Herra Jumala, katso tänne maan päälle! Jos sinä olet ottanut
äidin, niin ota tyttökin!... Tuntuu siltä, että koti sittenkin on
täälläpäin! Täältäpäinhän rovasti tuli. Ehkä vielä kuulisi, jos oikein
huutaisi. Hän korottaa ääntänsä, mutta se kähisee oudosti kurkussa kuin
petoeläimen ääni, hän pelkää sitä eikä enää uskalla huutaa...
Hän pelkää... Äiti on valkoisissa vaatteissa, kylmänä, kankeana,
laudalla riihessä. Ei hän uskalla nähdä häntä, ei mennä lähelle. Hän
ihan kylmenee, kun sitä ajattelee. Hän ei tahdo sitä ajatella, mutta
täytyy... Isä tekee arkkua tuvassa, sitä ei enää viedä tyhjänä talosta,
siihen pannaan äiti. Valkoinen arkku maalataan mustaksi, siihen pannaan
päänalainen ja nostetaan kuollut äiti... Jumala, Jumala, eikö sinulla
ole mitään armoa, eikö millään pääse kotiin, eikö millään pääse
ihmisten ilmoille?...
Hannia palelee ja jalka on niin raskas, että tuskin nousee. Huivi on
jäänyt jonnekin ja esiliina on poissa. Jospa tulisikin kuolema häntä
vapauttamaan!
-- Etkö käsitä, mikä hirveä synti... Äitisi on kuollut surusta sinun
tähtesi...!
Hänen täytyy ehtiä rukoilemaan anteeksi, kertomaan, että hän on viaton,
ennen kuin äiti kuolee!
Hän kokoaa taasen voimansa ja lähtee liikkeelle, sama se, minnepäin,
kunhan hän vain kulkee... Äiti, äiti, älä kuole, odota vähän...! Mutta
sinä olet jo kuollut... Ethän vielä, oma mamma, mamma, me menemme sinun
kauniiseen kamariisi ja sinä istut tuolissasi ja minä saan panna pääni
helmaasi...
-- Ei! Sinä olet jo kuollut! ääntelee hän itsekseen, seisahtuu ja
toistaa sanat moneen kertaan ikään kuin nyt vasta alkaisi käsittää. --
Surusta... Sinulle oli kerrottu, että... ja sinä et jaksanut... Sinä
olet kuollut!
-- Kuollut, kuollut!
Hanni vaipuu hankeen, painaa kasvot käsiinsä, itkee, itkee eikä lopulta
tiedä mistään, ei tunne eikä muista mitään, itkee vain ja valittaa.
Sillä lailla kuluu pitkiä aikoja. Hän vapisee, mutta ei voi liikkua.
Kuluu pitkiä, pitkiä aikoja.
Vihdoin joku ihminen puhuu hänen vieressään, nostaa hänet ylös ja
panee hänet lämpimään. Hänen on siinä hyvä olla. Hän tuntee hyvin
hämärästi, että hän on kotona, että hän on pieni lapsi ja sairas. Äiti
seisoo huolissaan vuoteen ääressä ja katselee häntä rakastavaisella
katseellaan, vaari puhuu käärmeestä, joka kävelee kahdella jalalla,
mutta äiti sanoo, ettei käärme tule pienten lasten luo. Tuntuu niin
hyvältä, kun he kaikki ovat siinä ympärillä ja kun äiti katselee...
* * * * *
Ester-rouva tahtoi ajaa kaupunkiin Kyösti-herran kanssa kuomireessä.
Mutta ei ollenkaan ollut helppoa löytää syytä, minkä nojalla hän
ajaisi Kyöstin eikä miehensä kanssa. Tarkoitus oli, että lähdettäisiin
iltapäivällä, jotta päästäisiin kaupunkiin yöksi. Siten saataisiin
nukkua yö rauhassa ja aamulla ehtisi Ester vielä harjoittaa säestäjänsä
kanssa. Hän oli luvannut esittää muutamia kappaleita iltamassa.
Mutta äkkiä rupesi hän puuhaamaan lähtöä jo aamupäivällä. Hän sanoi
pelkäävänsä ajaa pimeässä korkeista mäistä.
-- Mutta kun sinä olet kuullut, etten minä voi lähteä ennen kuin
iltapäivällä, sanoi Otto-herra äreästi.
Se oli juuri se, jota Ester tahtoi.
-- Mutta etkö sinä nyt voi heittää niitä iankaikkisia asioitasi? Minä
pelkään todellakin, vaikeroi hän itku kurkussa. -- Mutta, huudahti hän
äkkiä, ikään kuin nyt olisi keksinyt keinon, -- jos me muut lähtisimme
nyt ja sinä tulisit perässä iltapäivällä!
-- Minulle se on yhdentekevää, vastasi patruuna. Hän oli huonolla
tuulella, harmistunut sekä vaimoonsa että työväkeensä.
-- Mutta, rakas ystävä, sehän sopiikin mainiosti, huudahti Ester-rouva
innoissaan. -- Sinä tuot sitten mukaasi tavarat, eikö totta? Katso,
pukuni ei valmistu aamupäivällä, se on niin kauhean hidas ihminen se
mamsselli Hedda. Kuka uskoisi muuten, että täällä Kankaanpäässä olen
laihtunut niin, että liivi oli kymmenen senttimetriä liian suuri!
Onneksi tulin sitä koettaneeksi täällä kotona. Se olisi puuttunut,
että olisin pannut sen kofferttiin sellaisenaan. Siitä olisi tullut
täydellinen skandaali, sillä se olisi riippunut ympärilläni kuin
riepu... Rakas Otto, ethän lähde, ennen kuin se on valmis! Ja Lina,
muista, että hyvin panetkin kaikki!... Voi, voi, sinua Otto, ettet
nyt voi jättää niitä asioitasi? Eikö se nyt ole ihan sama, koska ne
maitotilit tulevat tehdyiksi? Mutta tiedätkö, pelkään todellakin
niitä mäkiä, varsinkin sitä yhtä siellä... kuka kaikkia niitä nimiä
voisi muistaa?... Tarkoitan sitä... sitä, missä hevoset kerran viime
kesänäkin olivat kompastumaisillaan... Kuule Otto, älä ole noin juro
tänään, me odotamme sinua kaikki hotellissa illalla, kokoamme sinne
ystäväsikin...
-- No niin, no niin, vastaa patruuna äreästi ja toivoo sydämensä
pohjasta, että Ester lähtisi matkaan niin pian kuin suinkin. Ikään
kuin ei hän tietäisi, mikä sillä on mielessä ja mihin se tähtää. Kyllä
hän naiset tuntee! Ei heille riitä, että heillä on aviomies, pitää
aina olla rinnalla toinenkin, joka liehittelee ja rakastelee... No
niin, liehitelkööt ja rakastelkoot taivaan nimessä! Ei hän tahdo olla
tiellä...
He lähtevät siis matkaan aamupäivällä ja illansuussa lähtee patruuna,
Esterin suuri matkalaukku köytettynä reen taakse, ajajana Janne.
Miksi hän oikeastaan menee? Ainakaan ei siksi, että häntä huvittaisi!
Mahdollisesti sen tähden, että tuli päätetyksi tehdä retki tuohon
iltamaan ja että pitäisi tehdä pieni voimanponnistus ennen kuin
saisi päätetyksi päinvastaiseen suuntaan. Hän ei enää viitsi vaivata
ajatuksiaan, ei ainakaan asioissa, jotka koskevat huveja. Ne eivät
totisesti sitä ansaitse, sillä se on nähty ja koetettu moneen kertaan,
ne ovat aikoja sitten lakanneet olemasta huvittavia. Mutta ne kuuluvat
elämään kuten jokapäiväinen leipä, ihmiset voisivat sitä paitsi
hämmästellä, jos hän jäisi niistä pois.
Kotona täytyy elää ainaisessa jännityksessä, sillä aluskunta suvaitsee
niskoitella ja hän suvaitsee tahtoa näyttää, että hänellä on voimaa
pitää se kurissa, nujertaa ja nöyryyttää uppiniskaiset -- mitä hyötyä
siitä on, että hän heidät nujertaa ja nöyryyttää, sitä ei hän itsekään
tiedä. Tällä hetkellä se on hänen elämänsä tehtävä ja eteenpäin hän ei
tahdo ajatella...
Niin, kunhan saisikin olla rauhassa ajatuksiltaan. Kun saattaisi
nauttia lepoa kulkiessa läpi hiljaisen, huurteisen metsän! Häntä vaivaa
hiljaisuus, hän ei pidä tästä yksitoikkoisesta kulusta...
-- Janne sinä, ärähtää hän, -- nukutko sinä, lurjus?
Janne kääntyy patruunaan päin, vetää kätensä suuren rukkasen sisästä,
niistää nenänsä, pyhkii sormet saappaansa varteen, pistää käden
takaisin rukkaseen ja vastaa vihdoin:
-- Ka en.
-- No anna sitten, hiidessä, mennä!
Vähän matkaa mennään hyvää kyytiä. Kankaalla Janne äkkiä pysähdyttää
hevosen.
-- No mikä perhana nyt taas on? huutaa patruuna suuren turkkinsa
sisästä, jonka kaulus on valkeanaan kuurasta.
Janne kömpii reestä ja alkaa tarkastella, mikä valkoinen se on
siinä, jota hevonen arastelee, niin ettei mene eteenpäin... Herranen
aika, ihminenhän se on, vieläpä elävä! Jumalan kiitos, ettei ajettu
päällitse... Ihme ja kumma, sehän on se Hanni, se Hanni, joka palveli
pappilassa!
Kun patruuna sen kuulee, karkaa hän reestä kuin nuolella ammuttu.
Hanni on valkeanaan kuurasta. Hänen kätensä ovat kankeat, kosteat ja
jääkylmät. Hiukan hänen ruumiinsa vavahtelee, kun häneen kajotaan,
mutta pää retkahtaa alas ikään kuin se olisi poikki lyöty. Voi raukkaa,
kun ovat helmat kaikki jäässä! Eikä sillä ole edes huivia päässä. Jo
nyt on surkeille jäljille joutunut!
Patruuna nostaa hänet varovaisesti syliinsä, laskee rekeen ja
peittelee. Mutta ei tyttö siinä lämpiä, hän on niin läpeensä
kylmettynyt. Hän makaa kuin lankavyyhti, vähän vain välistä hytkähtää
ja kuikertaa kuin kuoleva lintu.
-- Jos olisi ottaa syliinsä, esittää Janne.
-- Niin, niin, pitää koettaa virvoittaa eloon, vastaa patruuna, avaa
väljän turkkinsa ja vetää Hannin siihen, sulkien lämpimät nahat hänen
ympärilleen.
-- Nyt Janne, virkkaa hän sitten, koettaen hillitä mieltään, -- ajamme
yöksi ensimmäiseen kestikievariin.
-- Jaa niinkö, ettei mennäkään kaupunkiin asti? kysyy Janne
harvinaisella reippaudella.
-- Niin. Annetaan nyt mennä hyvää kyytiä.
Janne oikaisee suoraksi istuimellaan, läjäyttää ohjasperiä ja
katselee valppaasti eteensä. Oli sentään hyvä, että tuli korjatuksi
tyttö siitä tieltä ja ettei patruuna suuttunut. Olisihan hän voinut
käskeä jättämään siihen tiepuoleen paleltumaan hankeen, mutta nyt
otti kuin ottikin märän olennon ihan turkkinsa sisään. Sen Jumalakin
varmaan lukee hänelle ansioksi, kun kerran viimeisellä tuomiolla
tilille vaaditaan. Jannen sydän sykkii oudosta tunteesta, hän on niin
hyväntahtoisella mielellä, että välttämättömästi soisi voivansa tehdä
jotakin hyvää jollekin. Auttaakseen oritta astelee hän ylämäissä reen
rinnalla, katsellen, voisiko jollakin lailla auttaa patruunaakin ja
Hannia. Mutta hiljaa patruuna siinä istuu ja hyvästi ja hellästi
pitelee tyttöä.
-- Jokos alkaa virota? kysyy Janne kurkistaen patruunan olkapään
päällitse tyttöön. -- Luulisipa siinä lämpimässä turkissa sulavan.
Hän pistelee peitettä lujemmin kiinni reen syrjille ja kiepahtaa
reippaasti kuskilaudalle.
Patruuna herää mietteistään kummissaan katsomaan, onko tuo mies tuossa
hänen typerä, juro hovinarrinsa. Sepä tällä hetkellä paljastaa aivan
uusia puolia itsestään, rupeaa sukkelaksi ja veitikkamaiseksi. Janne
itse ei mieti syytä ihmeelliseen mielialaansa. Hän on onnellinen,
ikään kuin olisi saanut lahjaksi hevoskuormallisen kultaa ja paraikaa
kuljettaisi sitä kotiinsa.
Pitkin pituuttaan lepää Hanni Otto-herran sylissä, pää hänen
olkapäätään vasten. Hän nukkuu levollisesti, tahdotonna ja
turvallisena. Mutta Otto-herrassa kulkee kuuma, kuohuva veri ja
hänen sydämessään soi: sinä olet minun, sinä olet minun! Vihdoinkin
minä saavutin sinut... Hän likentää kasvonsa hänen hiuksiansa, hänen
lemuavia hiuksiansa kohti. Hän tapailee huulillaan hänen otsaansa.
Silloin pääsee Hannilta valitus, niin hiljainen, ettei hän sitä
kuulisi, jollei juuri sillä hetkellä olisi painuneena Hannin kasvoja
vastaan... Ei pidä pelottaa lasta, ei pidä herättää lasta! Nuku,
nuku... sinä olet minun kokonaan.
Vihdoin saavutaan kestikievariin.
Toisessa rakennuksessa asuvat talonväet, toinen on luovutettu
matkustajaliikenteelle. Asutulta puolelta juoksee tanakka tyttö
paljain päin avaamaan vieraille ovia ja sytyttämään kynttilää. Hän
ilostuu, kun näkee, että se on Kankaanpään patruuna... Hyvä herra
antamaan juomarahoja ja laskemaan leikkiä...! Tyttö nauraa tirskahtaa
jo ystävällisesti sanoessaan patruunalle hyvää iltaa ja odottaa, että
patruuna tulisi puhuttelemaan. Mutta patruuna ei ole näkevinäänkään.
Kantaa vain vakavana sisään jotakin... Taivaan tieten, ruumisko se on?
Patruuna asettaa sen nahkasohvalle huoneen perällä ja peittää varovasti
turkillaan. Palvelustyttö tulee uteliaana likelle, heilutellen päätään
ja pyöritellen silmiään. Ei patruuna tänään huomaa, mikä sillä nyt
lieneekin... Tyttöriepu siinä on! No jo se nyt hyvänkin on tavannut!
Ja niin juhlallisesti ja vakavasti käskee laittamaan tulta sekä saliin
että kamariin, kiireesti muuttamaan sairaan ylle kuivat vaatteet,
laittamaan teetä ja valmistamaan sijan kamariin. Hän itse nukkuu
salissa vaikkapa sohvalla. Ei tarvitse nostaa sänkyä...
-- No, nouse nyt siitä, sanoo palvelustyttö, tuupaten Hannia kylkeen,
-- niin mennään tuvan puolelle muuttamaan kuivia vaatteita.
Mutta silloin tulistuu patruuna, joka tytön äänessä on kuulevinaan
salattua pilkkaa.
-- Etkö näe, että hän on sairas? ärjäisee hän. -- Toimita vaatteet
tänne ja heti paikalla.
Hanni herää ja hänen silmänsä harhailevat hetkisen pitkin huonetta,
mutta sulkeutuvat samassa. Patruuna silittää rauhoittaen hänen
hiuksiaan ja palvelustyttö lähtee kiireesti täyttämään herran käskyjä.
Hetkisen perästä hän palaa, sylys täynnä halkoja ja mukanaan toinen
tyttö, joka tuo kuivia vaatteita Hannille. Mutta nähdessään vaatteet
kiivastuu patruuna vieläkin pahemmin. Onko ne olevinaan vaatteita nuo?
Rääsyjä ovat. Pois pois, paikalla. Eikö nyt hiidessä talosta löydy
vaatteita! Mutta samassa hän näkyy muistavan jotakin, sävähtää ylös
istualtaan, ottaa lakkinsa ja lähtee ulos.
Tytöt ovat aivan ihmeissään hänen käytöksestään. Renkipojalta he saavat
kuulla, että tyttö on löydetty tieltä, mutta kuka hän on, sitä ei kuski
ole sanonut. Ei se oikein kerjäläiseltäkään näytä, mutta ei ole paljon
parempikaan.
-- Kuka sellaiselle rupeaisi vaatteitaan antamaan!
-- Emäntä oikein suuttui, kun kuuli patruunan käskeneen panemaan
kamarin sänkyyn. Saunan penkille minä veisin. Mutta patruuna on tänään
niin kiukkuinen, ettei uskalla panna vastaan, vaikka käskisi mitä
tekemään.
-- No tyttö, nouse nyt, niin pääset sänkyyn.
Hanni ei liiku. Piiat huomaavat, että hän todella on sairas. Hänen
ruumiinsa ei pysy pystyssä ja hän pitää kummallista, hiljaista ääntä,
joka ei ole kuin ihmisen ääni. Tuskin ovat he saaneet hänet sänkyyn
ja alkaneet riisua, kun patruuna Jannen kanssa laahaa saliin suuren
arkun. Sen hän aukaisee, ja sieltäkös leviää suloinen lemu, aivan kuin
koko huone olisi muutettu kukkakentäksi. Patruuna kantaa piikojen eteen
silkkisukkia, pitsipaitoja ja korean sinisen viitan, joka on silkillä
sisustettu. Ja ne kaikki käskee hän pukemaan kerjäläistytön ylle. Jo se
suututtaa järkeviä ihmisiä, mutta eihän patruunaa uskalla vastustaa,
kun hän on tuollaisella tuulella.
Sill'aikaa astelee patruuna edestakaisin salissa. Se on suuri,
kolkko huone. Pöydällä palaa kaksi kynttilää, asetettuina vinoon
kynttilänjalkoihin, joissa ei ole mitään kiiltoa. Kynttelien välissä on
päiväkirja, mustepullo ilman korkkia ja ruostunut kynä. Pitkin valkeita
seiniä kiertelee murattiköynnös, ikkunalla on paperista tehtyjä
kukkasia ja uunin luona seisoo keltainen kiikkutuoli, johon mahtuu
ainakin kolme henkeä rinnan. Uunissa liekitsee kirkas tuli.
Vieläkö patruuna tarvitsee jotakin? kysyy piika vihdoin.
-- Saiko hän... sairas... jo teetä?
-- Ei huolinut. Eikö patruuna itse juo?
-- En. Saatte molemmat mennä.
Taaskin on patruuna huomaavinaan, että he salavihkaa nauravat, ja
kirous kieppuu jo hänen huulillaan, mutta hän ei sano mitään, polttaa
vain sikaaria ja tuijottaa tuleen. Häntä huvittaa katsella liekkejä,
kuinka ne nälkäisinä nuolevat puita... Hänenkin on nälkä, nälkä! Mutta
hän miltei pelkää lähestyä kamarin ovea ja kun hän vihdoin sen avaa,
hän vapisee. He ovat kahden nyt koko rakennuksessa, tuntuupa siltä,
että ovat kahden koko maailmassa.
Karkeitten lakanain välissä lepää tyttö, puettuna hienoon,
taivaansiniseen pukuun. Käsivarret ovat peitteen päällä ja kaula
pilkottaa untuvapäärmeen alta. Hän heittelehtii unissaan ja hänen
suupielissään on kärsivä ilme. Otto-herra kumartuu vuoteen yli ja
katselee häntä tarkemmin. Kuinka hänen poskensa hehkuvat! Huulet ovat
veripunaiset ja niiden välitse käy läähättävä, epätasainen hengitys.
Sinisen vaatteen alta erottautuu hentoinen povi, loimu liedestä
kiertelee vuodetta ja täyttää koko huoneen väräjävällä valolla.
Otto-herrasta tuntuu siltä, kuin ei hän enää eläisi maan päällä. Hänen
edessään on hänen valittunsa, hänen jumaloitunsa... Mutta äkkiä hän
kavahtaa ja tuntee oudon pistoksen rinnassaan. Tyttö on niin nuori,
niin turvaton, on sairas... Otto-herran valtaa häpeä, synnintunto ja
katumus. Hän heittäytyy vuoteen ääreen ja itkee kuin lapsi.
Kuinka monta naista hän on ottanut häikäilemättä, tuntematta mitään
heitä kohtaan, ja tähän, jota hän rakastaa -- tähän hän ei uskalla
kajota! On kuin häntä katsellessa kaikkien noiden entisten naisten
hätähuudot kirkuisivat hänen ympärillään ja hänen sydämensä käy
nöyräksi ja pehmeäksi.
-- Hanni, virkkaa hän, -- anna minulle anteeksi. Pahasti minä tein, kun
en tänäkään aamuna sinua tunnustanut. Minä olen alhainen ihminen, joka
pelkään ihmisten tuomiota ja pilkkaa, mutta suo se minulle anteeksi,
sillä minä rakastan sinua... Hanni, Hanni, oi armahda minua! Minä olen
onneton ihminen, koettanut kaikkea ja kaikesta saanut kylläkseni.
Minun elämästäni ei ole mihinkään, ei ole työlläni tarkoitusta. En ole
koskaan tehnyt ketään onnelliseksi enkä koskaan itse ollut onnellinen.
Niin köyhää kuin minä ei ole toista, niin saastaista kuin minä ei ole
toista. Puhdista sinä minut! Tee sinä minut rikkaaksi, sinä, joka voit
sen tehdä. Armahda minua, anna elämälleni ja työlleni tarkoitus, anna
suvulleni jatkaja...
Hanni ei kuule. Hän nukkuu, rauhattomasti hengittäen, silloin tällöin
aukaisten huuliaan. Otto-herra nielee häntä silmillään.
-- Hanni, kuiskaa hän, -- saanko minä? Tahdotko armahtaa minua? Sinä
olet nyt sairas, mutta sinun pitää pian parantua, rakkaudellani minä
sinut parannan... Hanni, Hanni, minusta tuntuu siltä kuin kerran
nuoruudessani olisin sinua rakastanut...
-- Meidän pojastamme, Hanni, tulee Kankaanpään haltija, hyvä, kelpo
ihminen, joka kerran elää onnellisena vaimonsa ja lastensa kanssa ja
tekee alustalaiset onnellisiksi... Hanni, Hanni, minä rakastan sinua!
Äkkiä avaa Hanni silmänsä, jotka loistavat kuumehoureen tulessa. Kun
hän näkee Otto-herran verestävät silmät, parkaisee hän pahasti, koko
hänen ruumiinsa vetäytyy kokoon suonenvedontapaisesti ja hiljaa pääsee
häneltä vielä:
-- Äiti, äiti, äiti...