VII

Ruustinnan nimipäivänä -- yhdeksäntenä päivänä joulukuuta -- oli

pappilassa aina pidot. Ketään ei erityisesti kutsuttu, mutta kaikki

olivat tervetulleet ja kaikki tulivat.

Ystävälliset suojat olivat ahdetut täyteen valoa, salin kattokruunu oli

sytytetty, peilipöydillä ja hyllyillä paloi kynttelejä, urkuharmonin

kannella seisoi kaksi paksua hopeista haarakynttiläjalkaa. Seinillä oli

raamatunlauseita mustilla pohjilla, mustissa puitteissa, ikkunoissa

siistit, valkeat uutimet ja hyvin hoidettuja kasveja, huonekaluista

ja matoista helotti iloisia, puolivillaan kudottuja värejä. Salin

lattialta olivat matot poissa tanssin varalta ja vanhanaikaisen pianon

telineillä oli tanssinuotteja.

Pitkin seiniä istui naisia: sohvassa kunniasijalla Kolhon kartanon

rouva, everstinna Segerskjöld, joka tyttärineen naapuripitäjästä

asti oli vaivautunut onnittelemaan ruustinnaa. Hän oli mustassa,

hiukan vanhanaikaisessa silkkipuvussa, pitsimyssy päässä, ja seurasi

levottomasti vanhempaa tytärtään, joka oli rakastunut maisteri

Holmströmiin. Hartaasti oli hän sentään kuuntelevinaan vierustoverinsa,

leskirouva Granin juttuja. Rouva Gran oli alkuaan suurta sukua, mutta

hänen avioliittonsa oli ollut "mesallianssi" ja siinä oli tullut

vararikko. Nyt ei hänellä ollut kuin pieni eläke, joukko kultasormuksia

ja äärettömän paksut kultavitjat, jotka kutsuissa koristivat hänen

vanhanaikaisia, kuluneita silkkipukimiaan. Hän oli hyvin lihava,

näytti liikkuessaan jättiläiskerältä, ei asunut missään, vaan kierteli

seuranaisena pitkin pitäjiä, perheestä perheeseen ja kuljetti mukanaan

kaikki juorut. Viimeksi oli hän oleskellut viikon Kankaanpäässä ja

kun hän sen mainitsi, unohti everstinna sekä tyttärensä että hänen

rakastettunsa.

Rouva Gran oli saanut selville, ettei Ester-rouva ollut mitään

"parempaa" sukua. Hänen myötäjäisensä olivat kaikki merkatut E.v.H:lla

kruunu yläpuolella. Miksei hän ollut käyttänyt tyttönimeään? Tietysti

siksi, ettei sen yläpuolelle olisi sopinut ommella kruunua! Hän oli

luultavasti tukholmalaisen ravintoloitsijan tytär!... Mutta muuten

oli Kankaanpäässä pidetty kovin hyvänä, oli ollut ruokaa ja juomaa ja

iloista seuraa yllin kyllin.

Vastapäisessä sohvassa istui nimismiehen rouva ja kappalaisen rouva ja

heidän välilleen oli joutunut Alhon kartanon ennen aikojaan vanhentunut

emäntä, rouva Jenny von Holten, kalpea, laiha, nöyrännäköinen nainen,

jonka kasvot kellertävä, epämuodikas silkkipuku teki vieläkin

kalpeammaksi. Etempänä salissa istui pienempien kartanoiden rouvia

tummissa villapuvuissa, hiukset sileiksi kammattuina, kädet helmassa

ristissä. He valittelivat piikojaan, puhuivat lapsistaan, katselivat,

miten sohvassa istuvat rouvat käyttäytyivät ja mitä tyttöä mikin

herra liehitteli. Nurkassa likellä ruokasalin ovea istui muutamia

talonpoikaisemäntiä, kansakoulunopettajatar ja miesopettajan rouva.

He eivät kuuluneet pitäjän hienostoon eivätkä yleensä olleet

mukana pidoissa. Pappilaan heidät sentään aina kutsuttiin, tänään

sitä suuremmalla syyllä, kun emännät pakanalähetyksen hyväksi

toimivan ompeluseuran puolesta jo aamulla olivat käyneet ruustinnaa

onnittelemassa antaen hänelle lahjaksi tusinan kahvikuppeja.

Ystävällisenä ja hiukan hämillään asteli ruustinna ryhmästä ryhmään.

Kolhon everstinnalle virkkoi hän nöyrästi: "Kuinka kovin ystävällistä,

että Louise todella vaivautui meille tänään! Ja vielä tällaisella

pakkasella! Mutta tottakai me nyt saamme pitää herrasväet luonamme

yötä!... Oi, meillä on aina tilaa niin harvinaisille vieraille!"

Kummallista, ettei Kankaanpään herrasväkeä kuulu! Ruustinna ei tiedä

pappilalaisten millään tavalla loukanneen heitä. Olisivatko he todella

niin ylpeitä, etteivät tahtoisi tulla, jos ovat kuulleet, että

pappilaan tulee alhaisempaakin väkeä?... Ruustinna siirtyi toiseen

sohvaan ja kysyi Jenny von Holtenilta, mitenkä hänen pienokaisensa

jaksavat. Jenny-rouva säpsähti, nousi varovaisesti sohvasta ja istuutui

tuolille. Hän oli levoton lapsista, pikku Carl oli ollut kipeänä. Hänen

pitäisi oikeastaan lähteä kotiin... Eihän nyt suinkaan! Totta kai

Jennyn pitää juoda teetä ja syödä illallista pappilassa. Tee joutuu

paikalla. Ja ruustinna työnsi hänet ystävällisesti takaisin sohvaan ja

läksi kiiruhtamaan teen tarjoamista.

Keittiön puoli oli ainoana muurahaispesänä: pöydät täynnä posliineja,

hilloja, leivoksia, pulloja. Lattialla häärivät piiat toistensa tiellä,

tuon tuostakin polkien kissaa hännälle tai koiraa käpälälle. Salmiska

piti pääkomentoa ja hänellä oli puoli tusinaa apulaisia, mutta vaikka

ruustinna Salmiskaan luottikin, niin piti hänen itsensä välillä käydä

katsomassa, olivatko asiat kunnossa.

Lastenkamarissa kävi kova ryty: tuolit olivat käännetyt ylösalaisin ja

vuoteita oli pengottu, sillä oli leikitty sokkosilla, hippasilla ja

rautatietä.

Salissa kierteli jo teetarjotin ryhmästä ryhmään. Uudet kupit,

ompeluseuran lahja, olivat tarjottimella.

-- Kyllä ne ovat kauniit! vakuutti ruustinna moneen kertaan emännille.

-- Minusta ne olisivat saaneet olla vähän iloisemmat, huomautti joku

emännistä. -- Kovin ovat valkoiset.

-- Se se juuri on hienoa, selitti kansakoulunopettajan rouva. -- Minä

pidän kaikesta kalpeasta.

Samassa juoksi palvelustyttö salin läpi eteiseen ja ruustinna ymmärsi,

että joku tulee. Varmaankin kankaanpääläiset, koska kaikki muut jo ovat

saapuneet.

Hengästyneenä, sydän sykkien seisahtui Hanni portaille. Tuuli, lumi

lenteli, tiukuset soivat ja valkeassa ryöpyssä ajoivat parihevoset

portaiden eteen. Jäljessä tuli toinen reki. Hanni juoksi lumeen ja

aukaisi peitteen, paksun, lämpimän taljan. Häntä vastaan lehahti väkevä

haju kuin kukkasista, nuori herra hyppäsi reestä ja auttoi alas naisen.

Hän auttoi häntä varovaisesti, ikään kuin peläten hänen menevän rikki,

talutti hänet sisään ja alkoi riisua pois vaatteita. Ensin otettiin

turkki, jonka päällys oli sinistä samettia, kaulus ja sisus lumivalkeaa

nahkaa, sitten hieno valkoinen silkkihuivi. Hanni polvistui maahan

vetämään pois päällyskenkiä... kuinka sillä oli ohuet, pienet kengät

ja hienot sukat! Ester-rouvan kasvot olivat punaiset ja valkeat kuin

kuvalla, kulmakarvat säännölliset kuin hiilellä kaarretut. Ja kuinka

jokainen vaate hänen ympärillään lemusi! Nenäliina oli pitsistä,

ohut ja pieni. Kaunis hän oli, kaunis kuin sadun prinsessa. Mitä ne

olivatkaan kaikki muut hänen rinnallaan!

Ruustinna tuli eteiseen vastaan, niiaili syvään ja toivotti tuhansin

kerroin tervetulleeksi. Kahisevassa, punaisessa silkissä, avokauloin,

paljain käsivarsin, astui Kankaanpään nuori armo hänen rinnallaan

saliin. Hän kumarsi ystävällisesti joka taholle, mutta meni antamaan

kättä vain harvoille, tietysti niille, joille hänet oli esitetty ja

jotka seurustelivat heidän kanssaan. Mutta kaikki muut, jotka olivat

nousseet ylös tervehtiäkseen, istuutuivat paikoilleen, katselivat

loukkaantuneina toisiinsa ja alkoivat kuiskailla.

Patruuna, joka tunsi pitäjän tavat, kierteli kättelemässä. Ei hän

sentään kansakoulunopettajien ja emäntien luo mennyt. Herra Wahlberg,

joka oli esitetty ani harvalle, kierteli sen sijaan ystävällisenä

pitkin huoneita ja ojensi kätensä jokaiselle. Ylioppilas Åkerfeltin

esitti Aino-neiti niille, jotka istuivat salissa, ja vei hänet sitten

viereiseen huoneeseen, jossa nuoret leikkivät panttileikkejä. Siellä

otettiin Kyösti-herra avosylin vastaan, sillä pitäjässä oli puute

herroista.

Ester von Holten oli asetettu everstinnan viereen. Kaikki katselivat

häntä salavihkaa ja kaikki puhuivat hänestä.

-- Hän on maalattu kuin teatterilainen, sanoivat keski-ikäiset naiset.

-- Pitää olla sokea, jollei sitä huomaa.

-- Jos hän tuollaisessa puvussa tulisi minun kotiini, niin ajaisin ulos

hänet.

-- Se kuuluu olevan tapa hienossa maailmassa, koetti ruustinna sovittaa.

-- Täydellinen varieté-nainen!

-- Minun täytyy sanoa, että minua hävettää.

Ruustinna keksi äkkiä keinon. Hän haki eteisestä Ester-rouvan

silkkihuivin ja meni ystävällisin hymy huulillaan hänen luokseen.

-- Täällä on niin vetoista, sanoi hän, -- pelkään, että rouva von

Holtenin tulee kylmä. Te ette saa kylmettyä täällä pappilassa.

-- Oo, hyvä ruustinna! huudahti Ester-rouva herttaisella

päännyökkäyksellä ja antoi ruustinnan viskata huivin ympärilleen.

Mutta se ei kauan peittänyt hänen paljauttaan, sillä hän käytti sitä

leikkikalunaan, milloin käärien sitä auki, milloin viskaten syrjään.

Kun vihdoin maisteri Holmström tuli tarjoamaan hänelle käsivarttaan,

viedäkseen hänet leikkimään toiseen huoneeseen, niin riuhtaisi hän sen

kokonaan yltään ja se jäi hulmuamaan käsivarrelle, missä sitä vähimmin

olisi tarvittu. Naiset punastuivat hänen puolestaan.

Hanni oli huumauksissaan. Hän ei yrittänytkään askareilleen, vaan

unohtui ovensuihin seisomaan, suu hymyssä ja silmissä kaihoava,

surumielinen ilme. Häntä sai tuupata ja käskeä, sai asettaa tarjottimen

hänen käsiinsä ja kun hän vihdoin tuli tajuihinsa, oli hänen silmissään

kyyneliä.

-- Mikä sinulle on tullut? kuiskasivat hänelle toiset piiat, mutta hän

ei vastannut, katsoi vain vihaisesti.

Mikseivät nuo herrat häntä tunne? Kun he kävivät hänen kotonaan, niin

he olivat kovin ystävällisiä. Nyt eivät tervehdi, eivät edes näe.

Hän asettuu heidän eteensä ja katsoo suoraan silmiin -- eivät tunne.

Patruunakin tuijottaa kuin kiveen. Hanni tahtoo, että he hänet näkevät,

tuntevat ja tervehtivät häntä. Ei mitään muuta hän heiltä vaadi...

Hän kantaa raskasta tarjotinta, joka on kukkurallaan leipää, seitsemää,

kahdeksaa eri lajia. Rouvat ottavat jokaista eri lajia, levittävät

nenäliinan polvelleen ja laskevat saaliinsa siihen. Toiset ottavat

salaa kaksikin piparkakkua. Ikkunalaudat ovat ennestäänkin täynnä

heidän säästöjään, suuren vehnäviipaleen päälle on asetettu kokonainen

läjä pientä leipää. Kuinka hitaasti he ottavat jutellen ottaessaan

kaiken maailman asiat! Hannin ajatukset ovat viereisessä huoneessa,

josta kuuluu naurua. Hänen tekisi mieli viskata maahan koko tarjotin ja

juosta sinne leikkimään.

Hänen on määrä ensin tarjota Kankaanpään rouvalle. Ester jää pitkäksi

aikaa kujeilemaan teekuppinsa kanssa. Ei hän jaksa juoda kokonaista

kuppia, ehkä maisteri olisi niin ystävällinen ja kaataisi toiseen

kuppiin... Enemmän, enemmän! No kas noin. Entä mitäs leipää, kun

ruustinnalla on täällä niin paljon hyvää? Vihdoin hän valitsee pienen

rinkelin... Ei ole nälkäinen, miettii Hanni ihaillen. Siitä sen

paikalla erottaa hienon ihmisen. Nuo muut ovat syöneet kuin sudet. Ja

sitä pientä palastaan nakertelemaan nuori rouva viskautuu nojatuoliin

pidellen sitä kahdella hienolla sormella... Hän on kaunis kuin kuva,

kuinka voi olla noin valkoinen rinta? Suu on kuin marja!

Hanni on seisahtunut Kyösti-herran eteen, puna poskilla, mieli täynnä

pelonsekaista toivoa. Eikö hän nyt tunne häntä? Jollei hän pian tunne,

niin Hanni totisesti puhuttelee. Hän kuumenee kuumenemistaan, punehtuu

punehtumistaan, mutta ei kehtaa puhjeta puhumaan.

Äkkiä Kyösti-herra nostaa silmänsä, katselee ikään kuin tutkien,

hämmästellen ja miettien. Hannia pyörryttää.

-- Kuka... kuka? kysyy nuori herra suomeksi.

Silloin ei Hanni enää voi pidättää itseään, vaan paiskaa tarjottimen

sängylle, joka on kohollaan pitsitettyjä tyynyjä, ja vastaa säteilevin

silmin:

-- Se Hannihan minä olen sieltä Pimeästäpirtistä. Eikö herra muista?

-- Kyllä, kyllä! huudahtaa ylioppilas iloisesti ja hän muistaa nyt

metsästysretken ja torpan ja kaikki tyyni... -- Hannihan sinä olet.

Hyvää päivää Hanni.

Hän painaa tytön kättä ja tyttö tekee pienen niiauksen. Se on

silmänräpäyksen työ, mutta silloin tuntuu heistä molemmista kuin he

olisivat kahdenkesken. Seuraavassa silmänräpäyksessä kuulevat he naurua

ja näkevät vieraita ihmisiä. Aino-neiti ojentaa Hannille tarjotinta,

kuiskaa jotakin hänen korvaansa ja johtaa häntä pois huoneesta. Hanni

käsittää, että hän on tehnyt jotakin luvatonta, hänen käsivartensa

vapisevat, hän tuskin pysyy jaloillaan.

-- Tyttö on ollut meillä niin lyhyen ajan, selittää Aino-neiti

hämillään. -- Hän on isän rippikoululapsia, kotoisin jostakin kaukaa

sydänmailta.

-- Ehkä, virkkaa Ester-rouva ilkkuen ja päätään heilauttaen, --

ylioppilas Åkerfelt osaltaan tahtoo selittää meille, mikä romanttinen

juttu kaiken tämän takana piilee.

Kyöstiä harmittaa, että hän tuolla lailla unohti asemansa. Mutta kun

se tyttö häneen niin katsoi! Tahdittomuus tapahtui, pitää koettaa

korjata sitä niin hyvin kuin suinkin. Hän kertoo siis metsästysretkestä

ja tytöstä ja tuosta sievästä torpasta... Tyttöön kiinnittivät he

erityisesti huomiota siksi, että hän oli niin naiivi ja turmeltumaton.

-- Te aloitte tietysti kaikki häntä kurtiseerata! huudahtaa Ester-rouva

leikillisesti. -- Oo, älkää yrittäkökään puolustautua, kyllä minä

miehet tunnen!

Mutta jouduttuaan Kyöstin kanssa ikkunakomeron yksinäisyyteen, nuhtelee

hän tätä vakavammin.

-- Sinä tyhmä poika, etkö senverran ymmärrä, että jos sinä

metsästysretkellä voitkin hakkailla somaa tyttöä, niin ei sinun

vertaistesi joukossa sovi sitä jatkaa.

-- Mutta enhän minä kuin vain tervehdin häntä, yrittää Kyösti. -- Hän

sitä paitsi ei ole mikään tavallinen talonpoikaistyttö. Olisit vain

nähnyt sen torpan, Ester...

-- Niin, niin, niin, kuiskaa Ester ja laskee kätensä hänen huulilleen.

-- Ei sellaisia metsästysretkituttavuuksia sovi tuntea kunniallisissa

pappiloissa...

Åkerfelt kyllä tuntee, että hän käyttäytyy kuin raukka. Mutta kaunis

rouva huumaa hänet niin, että hän on mykkä. Johan hänellä pitäisikin

olla yliluonnollisia voimia voidakseen työntää luotaan käden, joka

lemuavana, viileänä, pehmeänä laskeutuu hänen huulilleen. Eihän hän

ihminen olisikaan, jollei hän sitä kuumasti suutelisi ja vaikenisi.

Hän on rakastunut Ester-rouvaan, hän, niinkuin kaikki muutkin miehet.

Sill'aikaa istuivat vanhemmat herrat tupakoiden rovastin kamarissa,

totilasiensa ääressä. Nimismies, Alhon patruuna, rovasti ja jotkut

toiset juttelivat talvesta ja pitäjän asioista. Kunnanlääkäri ja

pari muuta herraa on vetäytynyt toiseen päähän huonetta. Herra von

Stoltenfelt, joka ei ole mitään muuta kuin herra "von", s.o. rappiolle

joutunut aatelismies, loikoo sohvassa silloin tällöin tokaisten

keskusteluun jonkin sanan. Kauppiaat Mankonen ja Eekperi ovat

sijoittuneet ovensuuhun ja juttelevat siellä Pietarin komeuksista tuon

tuostakin sekoittaen puheeseensa jonkin venäläisen sanan. He eivät osaa

ruotsia ja tahtovat näyttää, että osaavat toista kieltä, jota eivät

herrat osaa. Keinutuolissa pöydän toisella puolen istuu Kaarle Juhana

Wahlberg, "Kankaanpään syytinkivaari", joksi ihmiset ovat alkaneet

häntä nimittää. Hän on vielä vanhanakin kaunis mies, hiukset ja viikset

huolellisesti hoidetut, pukinparta leikattu kärjen muotoon ja komealla

kotkannenällä kultasankaiset silmälasit. Hänen pukunsa on nuhteeton ja

hänen käytöksessään on jotakin, joka muistuttaa Kustaa III:n aikaisia

miehiä perhekuvissa. Otto von Holten istuu sohvan toisessa päässä

hajamielisesti seuraten tapahtumia.

Sangen erilaiset ovat ulkomuodoltaan veljekset von Holten. Vanhempi,

Kustaa, joka omistaa Alhon, on pieni, kalpea, vaaleatukkainen mies,

jonka leveän, matalan otsan, ulkonevien poskipäitten, terävien silmien

ja suurten korvien paremmin luulisi polveutuvan jostakin köyhyyttään

kituneesta talonpoikaissuvusta. Nuorempi veli, Kankaanpään herra, on

tumma, lihavahko, kookas mies, mutta hänen silmissään on jotakin ikään

kuin loppuun palanutta ja punaisissa huulissa veltto piirre.

-- No, veli Kaarle Juhana, virkkaa rovasti astuen pöydän ääreen,

-- etkö tässä istukin kuivin suin! Minä pyysin Ottoa toimittamaan

juomanlaskijan virkaa, mutta hän näkyy sen unohtaneen.

Otto von Holten sävähtää ylös ajatuksistaan, täyttää lasit ja virkkaa

omaansa korottaen:

-- Maljasi, setä Kaarle Juhana!

Wahlberg kostuttaa huuliaan, mutta ei juo.

-- Olen luvannut laulaa tänä iltana, lausuu hän selitykseksi.

-- Maljasi, kunnon provasti, huudahtaa sohvalta Stoltenfelt, joka jo

on ottanut liikaa. -- Kasvakoon ihramahasi juuri niin paljon, ettei

se tee sinulle haittaa, ja kukkarosi juuri niin paksuksi, ettei se

estä sinua pääsemästä taivaan valtakuntaan... "Skål" teillekin, vanha

ruotsalainen, ja teille, Kankaanpään patruuna!... Oli se hyvä, lisää

hän ääntään alentaen, -- että jätitte pikkutytöt rauhaan ja menitte

naimisiin. Korean rouvan saittekin...

Kankaanpään herra on tänään niin lauhkealla tuulella, ettei hän edes

suutukaan, mutta sopimattoman puheen hän sentään tahtoo katkaista ja

sen tähden nostaa hän äkkiä päätään ja rypistää kulmakarvojaan.

-- No, no, ylvästelee Stoltenfelt, levitellen rintaansa, -- ei nyt

rehennellä. Aatelismies minä olen minäkin. Tarkastetaanpa vain kenen

kilpi tässä vanhempi on... Enkä minä pyri puhdistamaan Kankaanpään

raitteja, liatkaa vain...

Rovasti taputtaa häntä olalle ja tietäen, että hän on paha hakemaan

riitaa, houkuttelee hänet istumaan Mankosen ja Eekperin väliin. Siellä

selittää hän, että von Holtenien aateluus hänen sukunsa rinnalla on

kuin vesi verrattuna vanhaan viiniin.

Kaarle Juhana on vetänyt esiin nuuskarasiansa ja antaa sen kulkea

ympäri piirin.

-- Ottakaa, hyvät herrat, kehoittaa hän, -- ottakaa priisi

majesteettivainajan nuuskarasiasta. Kuinka hyvin muistan päivän,

jolloin hän minulle sen antoi...

Hänen äänensä käy surumielisen helläksi ja Kankaanpään patruuna tarttuu

hänen lauseeseensa äänellä, jonka tekee samanlaiseksi kuin Kaarle

Juhanan ääni on:

-- Niin, setä, sinä muistat sen yhtä hyvin kuin eilispäivän...

tarkoitan tämän päivän, sillä et suinkaan sinä eilispäivää

muistakaan... Te olitte koko laulukunta käyneet laulamassa

majesteetille, kun hän...

-- Niin, niin, olimme käyneet... Ja illalla kutsui majesteetti

meidät kaikki luokseen. Ja sitten sitä laulettiin -- majesteetti oli

hyvä laulaja... Viiniä oli ja sampanjaa ja sikaareja ja kun illalla

tuli kuuma, niin riisui majesteetti itse takkinsa ja käski meitäkin

riisumaan, ja paitahihasilla sitä sitten istuttiin myöhään yöhön.

Kaarle Juhana ottaa esiin punaraitaisen silkkisen nenäliinansa ja

pyyhkii kyyneleen silmästään.

-- No entä sitten? kysyi Otto-herra, joka oli kuullut kertomuksen

kymmeniä kertoja ja joka kuitenkin aina kehoitti kertomaan sitä

uudestaan.

-- Niin, kun majesteetti sitten omasta rasiastaan oli tarjonnut

meille kaikille nuuskaa, niin lopuksi virkkoi: "Ja tämän saa tästä

illasta muistoksi se, joka on ollut innostunein" ja loi katseen ympäri

piiriämme, tuli minun luokseni ja ojensi rasian minulle...

-- Eikö hän samana iltana lainannut tulta sikaaristasi, setä Kaarle

Juhana?

-- Niin teki, niin teki!

-- Tulta hän lainasi kerran kyytimiehensäkin piipusta, huomautti Alhon

patruuna kuivasti.

Wahlberg hymähti puoleksi ylenkatseellisesti, puoleksi säälien, nosti

sitten päätään ja lausui täynnä harrasta kunnioitusta:

-- Majesteetti oli mies, oli ihminen lihasta ja verestä eikä nukke

valtaistuimella. Hänen maljansa!

-- Eläköön! heläyttää kuoro naisääniä eteisestä ja tyttöjen parvi

ilmestyy arkaillen ovelle.

Herrat kohoutuvat kohteliaampiin asentoihin, Kaarle Juhana vie

vaistomaisesti kätensä siveltämään partaansa ja hiuksiansa. Häntä,

häntä tytöt etsivät. Onhan hän luvannut laulaa. Toistensa käsivarsiin

nojaten lyöttäytyvät he hänen ympärilleen, hyppelevät, nauravat,

huudahtelevat ja kuljettavat setä Kaarle Juhanan riemusaatossa

soittokoneen ääreen.

-- En tänään ole äänessä, selittää Kaarle Juhana. -- Minun ei pitäisi

laulaa.

Siitä eivät tytöt tahdo kuulla puhuttavankaan. Rouva von Holten on

kivenkovaan kieltäytynyt esiintymästä, eiväthän he voi koko iltaa olla

ilman laulua. Kaarle Juhana ei saata olla epäkohtelias naisille, hän

koettaa aina täyttää heidän toiveensa. Hän laulaa siis, koska Ester

suostuu säestämään, pitää kättä sydämellään ja silmäilee tunteikkaasti

eteensä. Ääni ei todellakaan tahdo kulkea eikä Ester-rouva osaa

säestystä, mutta molemmat tekevät parastaan ja yleisö palkitsee heitä

vilkkailla kättentaputuksilla.

Laulun lakattua kiertelee rouva Gran keränä keskelle salin lattiaa,

leipoo siinä käsiään ja laulaa äänellä, jossa ei ole hituistakaan

sointua: "Koska tyttö häitä pitää, kuka sulhanen olla saa?" Hän koppaa

maisteri Holmströmin rinnalleen ja pian on hän piiriksi koonnut koko

nuorten joukon. Wahlberg on painunut sohvaan everstinnan viereen, mutta

ei kauankaan saa olla rauhassa, hänen pitää tulla "leikkaamaan kauraa",

hänen pitää jäädä leskeksi...

Jännittyneinä seuraavat rouvat seiniltään nuorten ilakkaa ja joku

herrakin on jäänyt ovensuuhun katselemaan. Mutta ruokasalin ovelle

pysähtyvät piiat, milloin silmänräpäykseksi töiltään ehtivät,

kiistelevät siitä, kenellä on kaunein puku, kuka on kaunein, mikä

herra mistäkin tytöstä pitää... Kankaanpään armosta tietysti on

enemmän puhumista, joku piioista väittää nähneensä, että se nuori

helsinkiläinen herra, joka on Kankaanpäässä vieraana, suuteli hänen

kättään.

Rovastin kamarista ovat herrat toinen toisensa perästä siirtyneet

saliin tai vierashuoneisiin. Veljekset Kustaa ja Otto von Holten

huomaavat äkkiä istuvansa kahden kesken pöydän ääressä.

Otto von Holten on kaiken iltaa hajamielisenä seurannut mitä hänen

ympärillään tapahtuu. Hän on oudolla mielellä, hänessä liikkuu jotakin

poikamaista, iloista, huoletonta. Hän olisi valmis mihin kepposeen

hyvänsä, hän ei vähääkään välittäisi siitä, että kaikki nämä naiset

ja herrat saisivat halvauksen hämmästyksestä... Se on kummallista,

ei hän saata muuta kuin ihmetellä. Hän katselee itseänsä ikään kuin

ulkoapäin ja sanoo itselleen: sinä Otto von Holten, sinä vanha raato,

väsynyt naisiin ja kyllästynyt viiniin, oletko sinä hullaantunut kuin

koulupoika? Ainoa, mikä tekosi tekee hiukankin käsitettäväksi, on

sen mahdottomuus. Jos olisit _rakastunut_ johonkin aatelisneitiin,

niin ansaitsisit korvapuustin -- mutta sinä olet rakastunut pieneen

piikatyttöön, rakastunut, rakastunut -- se on niin hullua, että sinulle

täytyy suoda se anteeksi.

Kaikki oli tapahtunut aivan luonnollisella ja vaatimattomalla tavalla.

Kun he ajoivat pappilan pihaan, karkasi nuori tyttö vastaan ja auttoi

Esterin reestä. Otto huomasi jo silloin, että se liikkui sulavasti ja

oli hyvin solakka -- hän huomasi yleensä ensi silmäyksellä naiset ja

mihin he kelpasivat. Eteiseen tultua muisti hän jo, missä oli tytön

nähnyt.

Jo oli siis nyt sekin päässyt tänne kirkonkylään! Niin, niin, itsehän

hän kehoitti. Mutta hänet valtasi samassa ikään kuin jonkinlaisen

omantunnonvaivan vivahdus ja pelko siitä, että sille jotakin täällä

tapahtuisi.

Hän seurasi sitä pitkin iltaa, näki tytön luovan häneen rukoilevat

siniset silmät, jotka soimasivat siitä, ettei hän häntä tuntenut. Se

teki niin hyvää, niiden silmäyksien alla suli hänen sydämensä... Mutta

hän ei näyttänyt mitään, oli katsovinaan ohi ja ajattelevinaan muuta...

Hänellä oli taito katsella sillä lailla, että toinen luuli silmien

tähtäävän ohitse... Nyt oli hän sillä päällä, että äkkiä olisi voinut

tarttua tytön käsivarteen, asettua papin eteen ja pyytää, että hän

vahvistaisi heidän avioliittonsa. Hän oli varma, että niitä kauppoja

hän ei katuisi, hän ei ikinä ollut mistään asiasta ollut niin varma

kuin siitä. Se oli selittämätöntä. Että vanhan, kokeneen ja järkevän

miehen elämässä voi sattua jotakin sellaista!

-- Mikset tanssi? kysyi Alhon patruuna äkkiä.

-- Mikset itse tanssi? vastasi Otto ja punastui ikään kuin hänet olisi

tavattu pahanteosta. Mutta sitten heittäytyi hän loikomaan sohvaan ja

jatkoi: -- Rovasti tarjoaa tänä iltana sekä hyviä sikaareja että hyvää

konjakkia. Minusta tässä on hyvä istua.

Alholainen vaikeni vähän aikaa ja siirtyi sitten sohvaan veljensä

viereen.

-- Kuule, Otto, sinun maaltasi käy yhtä mittaa torppareja minun luonani

pyytämässä torppaa. Näyt pitävän suursiivousta.

-- Eiköhän mahtane olla tarpeen! vastasi Otto tyynesti.

-- Aiotko todella panna toimeen senkin uhkauksesi, että hävität koko

kylän kirkon ympäriltä?

-- Eikö se ehkä ole tarpeeksi ruma?

-- Mutta siitä vähenee aika lailla työvoimasi. Nuo itselliset ovat

sentään tehneet monta päivätyötä kiireellisenä työaikana...

-- Ja juoneet monta pulloa sinun oluttehtaastasi. Ei sinun tarvitse

pelätä, että Kankaanpään työväki loppuu. Kyllä työväkeä on, kun vain

viitsivät jotakin tehdä... Ja nyt minä lähden tanssimaan.

Salissa oli franseesi täydessä käynnissä. Rouvat, jotka istuivat pitkin

seiniä, haukottelivat. Emännät ovensuusta olivat kadonneet ja tytöt,

joita ei oltu pyydetty tanssiin, koettivat näyttää tyytyväisiltä

viereisessä huoneessa. Alhon patrunessa oli vetäytynyt nurkkaan pienen

pöydän taa ja selaili siellä jotakin kirjaa. Hän oli levottoman

näköinen ja katsahti pelästyneenä ympärilleen, kun joku läheni häntä.

-- Oletko kipeä, Jenny? kysäisee Otto-herra ystävällisesti ja istuutuu

hänen viereensä.

-- En. Kuinka niin? vastaa kalpea rouva koettaen hymyillä. -- Olen vain

vähän levoton lapsista. Pikku Carl on ollut kipeänä, olisin tahtonut

jäädä kotiin, mutta Kustaa tahtoi välttämättömästi mukaansa.

Jenny-rouva nielee kyyneliään. Hän on valvonut öitä, hän on väsynyt,

hän on huolissaan. Joka hetki, jonka hän täällä viettää, tuottaa

hänelle kidutusta. Mutta hän ei saanut jäädä kotiin, hänen pitää

vain istua tässä. Otto katselee hänen kuihtuneita kasvojaan, silmiä,

jotka ovat kuopalla, käsiä, jotka ovat karkeat... Hänen vieressään

kirjahyllyllä on suuri läjä leivoksia.

-- Ne ovat lapsille, selittää Jenny hämillään ja punastuen, mutta

samassa lentää hänen kasvoilleen lämmin hymy: -- He niin odottavat

tuliaisia. Eivät malta yötäkään nukkua, vaan siinä kotiin tullessa jo

myllertävät sängyissään.

-- Niin, niin, huudahtaa Otto, -- kyllä minä muistan, kuinka kiihkeästi

itsekin lapsena odotin tuliaisia. Me vain aina riitaannuimme niistä

Kustaan kanssa... Me riitelimme jo silloin.

Jennyn kasvoilta katoaa hymy ja hän luo Ottoon pelästyneet, rukoilevat

silmänsä... Otto huomaa äkkiä, että Jennyllä, jota hän on pitänyt niin

mitättömänä ja yksinkertaisena, on kauniit silmät, että hänen kasvonsa

ovat sielukkaat. Niin, hänessä piilee se salaisuus, että hän on äiti,

joka ikävöi kotiin, joka on levoton lapsistaan. Jospa hänenkin vaimonsa

ikävöisi kotiin, jospa hänkin olisi levoton lapsistaan. Silloin hän

voisi häntä rakastaa. Hän ei vaatisi vaimoltaan mitään, tämä saisi olla

ruma, koukkuleukainen, hän saisi olla tyhmä, typerä -- kunhan hänellä

vain olisi kyky olla levoton lapsistaan...

Mutta siinä se on: Ester, hänen vaimonsa, ei kykene siihen. Hän melkein

uskaltaa vannoa, että hän nytkin istuu jossakin nurkassa jonkun nuoren

miehen kanssa, joka on häneen korvia myöten rakastunut... Äh!

Hänellä olisi voinut olla toisenlainenkin vaimo, itse hän tämän on

valinnut. Hänen vaimonsa olisi saattanut olla hiljainen ja tyyni, istua

kehdon ääressä laulellen lapselle, josta tulee isän elämän jatkaja...

Olisipa hän nähnyt sen tytön siellä metsätorpassa aikaisemmin... Eih?

Ei tämä käy päinsä, onko hän humalassa?...

Ruustinna on täydessä illalliskuumeessa, kun Ester von Holten äkkiä

ilmestyy ruokasaliin rakastettavana ja lämpimänä kuin itse päivänpaiste.

-- Kuulkaas nyt, rakas ruustinna, huudahtaa hän, taputtaen ruustinnaa

olkapäälle. -- Minulla olisi teille pyyntö!

-- Kuinka rouva von Holten on ystävällinen! virkkaa ruustinna

lämpimästi hymyillen hänkin.

He palaavat saliin ja istuutuvat erikseen, Ester-rouva pidellen

ruustinnan kättä. Kaikki rouvat seuraavat heidän keskusteluaan kaikella

mahdollisella uteliaisuudella ja ruustinna on ylen hyvillään siitä

suosiosta, jota komea nuori rouva hänelle osoittaa.

Patrunessalla on seuraava huoli. Hänen kamarineitsyensä, hauska nuori

tyttö otti rakastuakseen puutarhuriin. Tyttö kantoi hänelle kaikki,

mitä talosta irti sai, ruokaa, juomia, yksin sikaarejakin ja kaiket yöt

he mellastivat yhdessä. Eihän se sellainen sopinut suuressa talossa.

Tietäähän sen, mitä sellainen esimerkki vaikutti. Hänen oli täytynyt

ajaa tyttö pois ja nyt hän oli ilman. Hän oli kyllä jo kirjoittanut

Helsinkiin ja sieltä oli toinen tulossa, mutta se saattoi viipyä pari

viikkoa. Sill'aikaa on hänen kauhean vaikea tulla toimeen tyhmien

suomalaisten tyttöjen kanssa. He ovat ihan mahdottomia ja eihän heitä

saanut ymmärtämään edes yksinkertaisimpiakaan asioita ruotsiksi.

Nyt hän oli kuullut, että täällä pappilassa olisi nuori tyttö, joka

ymmärsi ruotsia -- jos jos ruustinna olisi niin kovin ystävällinen ja

luovuttaisi hänet pariksi viikoksi, ehkä vain yhdeksi!

Ruustinna ei ollut mikään kivi. Kuka hyvänsä kaikista noista rouvista,

jotka vasta olivat moittineet nuoren tukholmattaren pataluhaksi,

olisi kadehtinut ruustinnaa ja ilolla ja ylpeydellä täyttänyt hänen

pyyntönsä. Ester-rouva osasi hurmata, hänen silkkiin, helyihin ja

hajuvesiin kiedottua olentoansa oli mahdoton vastustaa.

-- Täytyyhän rouva von Holtenin saada hänet, sanoi ruustinna ja painoi

Esterin käsiä.

-- Oi kuinka kovin kilttiä! Tuhannet, tuhannet kiitokset! Olen

oikein iloissani. Kas, tämähän on soma tyttö, mutta kaikki nuo muut

-- ush, ne ovat sellaisia... sellaisia tallukoita, ettei heitä

viitsi läheisyydessään nähdä, saatikka sitten vieraille näyttää...

No niin, ruustinna rakas, lähettäkää nyt sitten hänet Kankaanpäähän

niin pian kuin suinkin. Ehkä jo huomenaamulla? lopetti Ester-rouva

herttaisimmalla hymyllään.

-- Jaa, sanoi ruustinna, -- huomenna meillä on jonkin verran kuntoon

pantavaa, mutta ehkä sentään illalla...

Niin joutui Hanni Kankaanpäähän.