VI

Kankaanpäässä oli metsästysinto jonkin aikaa levännyt. Oli syöty

jäniksiä väsyksiin asti, suuret määrät oli pitänyt lähettää tuttaville

ja osa oli sittenkin pahentunut käsiin.

Kun naapurinpitäjän herrat sitten äkkiä ehdottivat metsästysretkeä

Kankaanpään mainiolle maille, niin heräsi patruunan into uudestaan

eloon, hän kirjoitti odottavansa heitä ja lähetti kutsut

kaupunkilaistuttavilleenkin. Maanantaina piti pitojen alkaa,

sunnuntaina vieraiden saapua ja tänään lauantaina oli Kankaanpäässä

suuri pyssyjen siivous.

Patruuna seisoi paitahihasillaan keskellä työhuonettaan, vuoroin

vihellellen, vuoroin hyräillen itsekseen. Hänen ympärillään oli

kaikenlaisia aseita, sekä pienempiä että suurempia, vanhempia ja

uudempia, ja pöydillä ja tuoleilla oli rääsyjä ja tappuratöyhtöjä.

Polvillaan lattialla virui Janne, patruunan passaripoika, voimiensa

takaa hankaamassa pientä salonkikivääriä.

Kauhistuneena katseli tätä elämää taloudenhoitajatar, joka vielä oli

vanhan herrasväen aikaisia. Silloin oli talossa vallinnut järjestys

ja rauha. Tämä patruuna ei antanut viedä pyssyjään kyökkikamariin,

vaan öljylautaset, tappurat ja kuurauskivet vietiin kirjoituskamariin,

suoraan kalliitten mattojen ja pöytäliinojen päälle. Siellä rasvasi

Janne patruunan saappaatkin. Ja armo yhä vain nukkui, vaikka oli suuri

päivä.

-- Noo, Janne, virkahti patruuna äkkiä, -- koska rippikoulu alkaa?

-- Maanantaina, vastasi Janne hymähtäen, sillä patruuna oli jo pari

kertaa tehnyt saman kysymyksen.

-- Vai maanantaina. Noo, miltä sinusta nyt tuntuu?

-- Ei miltään erityiseltä.

-- Etkö pelkää, että rovasti antaa tukkapöllyä? Osaatko sinä mitään?

Janne oli kolme kuukautta ollut patruunan palveluksessa ja sinä aikana

ehtinyt tottua patruunan tuuliin ja kysymyksiin. Häntä oli siinä

suhteessa auttanut erinomaisen vakava ja tyyni luonne, jota vastaan

patruunan kiukku, pilkka ja leikki kilpistyi kuin vaahto kallioseinään.

Patruuna oli jo pari kertaa "ajanut portille" -- kuten patruunan oli

tapana sanoa -- tuon tyhmän Jannen, mutta vihan lauhduttua lähetettiin

taas noutamaan Jannea. Hän oli kaikessa tyhmyydessäänkin niin perin

rehellinen ja hullunkurinen.

-- Olenhan minä toki lukenut koko katkismuksen ja testamenttiakin,

vastasi hän hitaasti ja vakavasti.

-- Jassoo. Noo, sanopas nyt minulle, mikä on korkein kaikista käskyistä?

Janne kääntää hetkiseksi pienet harmaat silmänsä patruunaan, ikään

kuin saadakseen selville, laskeeko patruuna leikkiä vai pitääkö hänen

kysymykseensä vastata. Mutta patruuna seisoo selin ja Janne vastaa

epävarmasti:

-- Eiköhän se ensimmäinen käsky lie tärkein, koska se on ensimmäiseksi

pantu...

Patruuna oli jo miltei ehtinyt unohtaa kysymyksensä, mutta nyt hän

ryhtyi keskustelemaan.

-- Nehej, min gosse lilla, kahdestoista käsky tietysti on tärkein.

Janne lakkaa kiilloittamasta ja menee ymmälle, sillä hän ei laisinkaan

muista kahdettatoista käskyä. Hän koettaa johtaa mieleensä jokaisen

"ei sinun pidä" erikseen, mutta ei pääse pitemmälle kuin kymmenenteen

käskyyn. Se tuntuu pahalta juuri nyt, kun hän aikoo rippikouluun. Ja

vielä eilen hän osasi kaikki ulkoa. Mitenkä hän nyt niin onkin...?

Aijai kuinka äiti suuttuisi...!

Patruuna tarkastaa häntä syrjästä. Oi sinä herttainen yksinkertaisuus!

Sinua katsellessa totisesti tulee vakuutetuksi siitä, että ihminen

polveutuu apinasta. Vieläköhän sinua saisi enemmän petetyksi?

-- Sanoinko minä "kahdestoista" käsky? huudahtaa patruuna. Tietysti

minä tarkoitan kahdeksatta käskyä, sillä sehän käskyistä on viimeinen.

-- Kahdeksasko käsky? toistaa Janne ja hänen päänsä on ihan sekaisin,

sillä miten hän äsken sai niitä kymmenen? Hän alkaa lukea, lukea...

Ei, kyllä niitä kymmenen täytyy olla. Patruuna joko laskee väärin tai

ei osaa katkismusta. -- Jumalan kymmenet käskyt, ääntää hän itsekseen,

-- seisoo jo katkismuksen ensi lehdellä. Missään ei sanota "Jumalan

kahdeksat käskyt." Patruuna erehtyy.

Patruuna näkee ilmeestä hänen kasvoissaan hänen ajatuksensa juoksun ja

virkkaa ystävällisesti:

-- Leikkiä minä lasken, min gosse, kymmenen on taivaan laissa pykälää

ja kuudes niistä on tärkein. Sano sinä rovastille, että hän tarkasti

selittää sinulle sen käskyn.

-- Sitähän minäkin, kirkastuu Janne, -- että kymmenen käskyä... Kuudes

käsky: "ei sinun pidä"... niin, niin, jo minä nyt sen muistan. "Mitä se

on, vastaus meidän pitää..."

-- Meidän pitää, keskeyttää hänet patruuna, jäljitellen hänen

yksitoikkoista ääntään, -- pelkäämän kaikkia tyttöjä, sekä niitä

jotka ovat kihlatuita että niitä jotka ovat naituja. Jos sinä näet

korean tytön tulevan vastaasi tiellä, niin mene pakoon pikemmin kuin

kärmettä...

Janne katselee häntä täynnä hämmästystä. Mitähän katkismusta tuo mahtaa

olla? Joko ei patruuna osaa oikeaa katkismusta tai on herroilla toinen

katkismus kuin talonpojilla.

Patruuna nauraa täyttä kurkkua.

-- Kuule, Janne, minä nimitän sinut hovinarrikseni. Tiedätkös, mikä

virka se on?

-- En.

-- Se on kunniavirka, joka annetaan vain sellaisille lystille pojille

kuin sinä olet.

Janne nostaa herraansa kohti vakavat kasvonsa eikä taaskaan ymmärrä,

mitä patruuna tarkoittaa.

-- Käskikös patruuna mitään? kysyy hän ja jää odottamaan vastausta,

mutta patruuna vain silittää koiraansa, joka makaa nojatuolissa

kirjoituspöydän luona. Sillä on kiiltävät, kirjavat korvat, patruuna

vetelee niitä sormiensa välissä ja puhelee sille ruotsia.

Eteisen ovi avautuu ja vastaanottohuoneeseen, joka on kirjoitushuoneen

edessä, astuu Matti, Kankaanpään kalamies, nöyrästi kumartaen, lakki

kourassa.

-- Noo, Matti, huutaa patruuna häntä vastaan, -- mitä sinä tahdot?

Tiedätkö, joko pehtori on lähettänyt hevosia kaupunkiin herroja vastaan?

-- Jo näkyi lähettäneen, virkkaa Matti levottomana, -- mutta minä

tulin puhumaan patruunalle sitä että... että kun tänä aamuna tulin

verkkotalaalle, niin oli kolme niistä uusista verkoista vallan risoina.

Matti on peloissaan, sillä patruuna on käskenyt hoitaa uusia

kalanpyydyksiä kuin silmäterää. Patruuna ei aluksi näy käsittävän, mitä

on tapahtunut.

-- Mitä sinä sanot, mies! kysyy hän jättäen koiran ja tullen eteiseen.

-- Uudet verkot ri... rikki?

-- Niin hyvä patruuna. Lukko oli rikottu talaasta ja kolme niistä

uusista verkoista ihan ruumenina.

-- Kuka sen on tehnyt? ärähtää patruuna.

-- En ymmärrä, hyvä patruuna.

-- Sinä ymmärrät, sinun pitää ymmärtää, tai saat palkastasi maksaa

jokikisen silmän...

Patruuna koppaa lakkinsa ja lähtee juoksujalkaa rantaan, Matti

kintereillä. Ei häntä harmita vahinko, sillä saahan uusia verkkoja

Norjasta ja oikeastaan on hän jo koko kalastukseen kyllästynyt -- mutta

tämä ilkityö! Eikä tämä ole ensimmäinen. Aluskunta niskoittelee kaikin

mahdollisin keinoin. Lukemattomien hökkelien ämmät ja miesroikaleet

ovat suuttuneet siitä, että hän on antanut heille käskyn korjata pois

kamppeensa ennen toukokuun ensi päivää, koska hän tahtoo puhdistaa

peltonsa rumentavista hökkeleistä. He koettavat kostaa. Milloin

tavataan Kankaanpään hevosen reidessä syvä haava, milloin ovat ajokalut

liiterissä rikotut. Eräänä yönä, kun patruuna tuli kotiin, oli mäen

alle keskelle tietä kannettu suuri kivi. Siinä olisi voinut käydä

hyvinkin hullusti.

Totta on Matti nytkin puhunut, säpäleinä ovat uudet verkot.

-- Mikä perkele tämän on tehnyt? Paha periköönkin sen ihmisen, huutaa

patruuna. -- Matti, minä annan viisikymmentä markkaa sille miehelle,

joka saa selville pahantekijän. Ota kiinni se, Matti! Tai ehkä sinä

sittenkin tiedät? Koeta ajatella! Mutta jos sinä olet liitossa sen

kanssa, taivas sinua silloin varjelkoon...!

Matti on niin peloissaan, että vapisee. Patruuna jättää hänet

nuottatalaaseen ja palaa sisään. Avarassa eteisessä istuu jo suuri

joukko miehiä odottamassa häntä, sillä kymmenestä yhteentoista on

patruunan vastaanottotunti. Miehet nousevat seisomaan ja kumartavat

syvään. Jokainen huomaa, että patruuna on huonolla tuulella, ja tuntee,

että olisi paras jättää asia toiseen kertaan, mutta ei käy poiskaan

lähteminen, kun kerran on tullut.

-- Käykää sisään, yksi kerrallaan, huutaa patruuna työhuoneestaan.

Miehet tuuppivat toisiaan, kukaan ei tahtoisi lähteä ensin. Vihdoin

nousee vanhanpuoleinen mies, kulkee odotushuoneen läpi ja pysähtyy

kirjoitushuoneen ovensuuhun.

-- Mitä olisi asiaa? kysyy patruuna, tarkastellen pyssyä, joka on

pöydällä hänen edessään.

-- Minulla olisi vain sellaista asiaa, että kun sotkivat kartanon

hevoset toissapäivänä meidän laihopeltomme...

-- Laita aita korjatuksi. En minä muuta voi sanoa.

-- Kyllä aita on hyvä, mutta kartanon hevosissa on pari sellaista

aitomusta, ettei niitä mikään aita pitele, se nuori musta ja se

liinaharja...

-- Peijakas! virkkaa patruuna kohottaen kivääriä. -- Vai luulet sinä,

että minä rupean maksamaan, jos kartanon hevoset oman huolimattomuutesi

takia syövät laihosi. Ei siitä mitään lähde! Jos sinua huvittaa pitää

aita rikki, niin pidä vain.

Ukkoa on alusta asti peloittanut kivääri, jota patruuna pitelee kuin

mitäkin leikkikalua. Vaikka olisi latauksessa ja vaikka, jollei

tahallakaan, laukeaisi. Hän koettaa väistää sen mukaan kuin patruuna

kääntelee pyssynpiippua, mutta kun se äkkiä tähtää juuri suoraan hänen

rintaansa, niin mies kauhistuu ja pakenee suin päin läpi odotushuoneen

ja eteisen, kuistille asti.

Vai pelästyi se asetta, miettii patruuna. Hyvä, että on edes jotakin,

joka keskeyttää heidän pitkät juttunsa. Ja kun seuraava mies astuu

ovensuuhun, alkaa hän entistä kiivaammin huitoa kiväärillään, jotta

asia tulisi esitetyksi lyhyimmässä muodossaan.

-- Ka, alkaa mies, kierrellen lakkia käsissään, -- tässä torstaina

hätyyttivät patruunan koirat meidän lampaitamme ja repivät niin pahasti

toisen, että täytyi tappaa ja toinen kuoli siihen paikkaan.

-- Kuinka sinä tiedät, että se oli Kankaanpään koira?

-- Kyllä se, hyvä patruuna, oli tuo, joka makaa tuolla tuolissa. Kyllä

minä tunnen sen pitkät, riippuvat korvat ja häntäroihon, joka on kuin

kuusen oksa...

-- Suu kiinni! katkaisee patruuna hänen puheensa, -- minä en maksa

penniäkään. Se on voinut olla Alhon koira. Näytä toteen, että se oli

Kankaanpään.

Hän oli jo saanut maksaa lukemattomat joukot lampaita, kanoja ja

porsaita. Alhossa oli myöskin koira, mutta aina tultiin syyttämään

Kankaanpään koiria. Kyllä hän syyn tiesi: hänen ahne veljensä ne kaikki

lähetti hänen luokseen...

-- Vai siinä sinä vielä olet? kirkaisi hän samassa miehelle, joka lakki

kourassa yhä seisoi ovensuussa, nähtävästi aikoen sanoa vielä jotakin.

-- Ulos, ulos paikalla, taikka minä annan heittää portille. Minä en

maksa yhtään penniä.

Mies kumarsi ja karkasi aika kyytiä ovea kohti. Samassa ovenavauksessa

hänen kanssaan pujahti pois toinenkin miehistä. Se oli roteva, jäykkä

mies yllään harmaat sarkavaatteet ja kaulassa paksu, punakirjava

villahuivi. Miehet kulkivat sanaakaan vaihtamatta alas portaat ja

pihamaan poikki, jossa heidän ympärillään kähisi koiralauma. Vasta

vihdoin heidän päästyään aidan taa, tallirakennusten edustalle, virkkoi

toinen miehistä:

-- Taisitte lähteä puhumatta asiaanne.

-- Sattui olemaan samaa asiaa kuin teillä ja kun näin, ettei

se puhumisesta parantunut... Kävivät herrat siellä meillä päin

metsästysretkillä ja koirat tappoivat lampaan... Jo minä kerran

ennenkin kävin täällä sen asian takia, mutta ei ollut patruuna silloin

kotona...

-- Vai, vai sillä lailla. Vai jo ne herrat nyt ovat löytäneet sinne

Pimeänpirtin kankaalle asti...

-- Jo ovat, huokaa Kalle. -- Missähänpäin ne vanhat herrasväet nyt

ovat, kun piharakennuksen ikkunat ovat paljaina.

-- Jo ne ovat poissa Kankaanpäästä. Armo rupesi potemaan jo siinä

heinänteon aikaan ja täällä käytettiin lääkäreitäkin, muttei tullut

apua. Pari viikkoa sitten läksivät Helsinkiin, viemään sairashuoneelle.

Kyllä minä vain siinä uskossa olen, että surusta se sairastui. Rumasti

kuului nuori armo kohdelleen...

-- Jaa, jaa, vai näin minä ne viimeisen kerran, kun täällä tuonnoin

kävin, valittaa Kalle. -- Niin sanoi patruuna silloin, ettei hän voi

minua auttaa, kehoitti lakiin turvaamaan.

-- Olisi tainnut olla tärkeääkin asiaa?

Kalle selitti huolensa ja hänen kasvonsa olivat synkässä pilvessä.

-- Sopisihan sentään koettaa lähteä oikeuteen, puheli toinen miehistä,

-- koska kerran kontrahti on vanhan patruunan allekirjoittama. Mutta ne

herrassyötingit ovat kaikki tämän nuoren ystäviä. Kyllä ne voivat sen

asian kumoonkin ajaa. Olisipa edes istumassa vanha tuomari itse. Se on

kelpo mies!

Sillaikaa istui Hanni rattailla odottamassa isäänsä. Isä oli viemässä

häntä rippikouluun.

Vaikea oli ero ollut Pimeästäpirtistä, äiti oli itkenyt katketakseen ja

pyytänyt ja varoitellut. Hanni oli myöskin itkenyt. Mutta kun tultiin

Suurenkuusen mäelle, missä isä kertoi miehen ennen muinoin tulleen

mestatuksi, niin oli Hannin sydän alkanut sykkiä ja koko sydänmaa oli

unohtunut. Suurenkuusen mäelle näkyi kirkonkylä.

Hän oli nähnyt sen sateisina sunnuntaipäivinä pari vuotta sitten.

Nyt oli kirkas, miltei kesäisen lämmin päivä. Koreasti vihannoivat

laihopellot kynnettyjen sarkojen rinnalla, ja niityille oli päästetty

karjaa. Valkeina patsaina nousivat savut mökkien piipuista.

Koivulehdosta, joka oli melkein paljaaksi varissut, yleni kirkon risti.

Etempänä kohosi Alhon oluttehtaan tiilipiippu. Suurten peltojen päässä

näkyi vanha metsä ja sen takaa pilkotti rakennuksia -- siellä oli

Kankaanpää.

Hanni alkoi järjestää pukuaan, otti pois suuren villahuivin, jonka

äiti oli köyttänyt hartioitten ympäri ja sitoi päähuivia paremmin.

Kuinka hänen sydämensä sykki! Se asia häntä eniten huolestutti, että

oli pitänyt luvata äidille, ettei mene Kankaanpäähän käymään, jolleivät

vanhat herrasväet käske. Palvelukseen ei saa mennä millään ehdolla,

vaikka luvattaisiin kuinka hyvä palkka. Teki mieli nähdä Kankaanpää

likeltä, kun siitä niin paljon oli kuullut puhuttavan. Mitähän äiti

oikein tarkoitti sillä kiellolla?

Ajettiin alas mäkeä ja tultiin kylään. Kauppapuodin portailta karkasi

musta koirarellu, joka oli käydä vallan hevosen jalkoihin kiinni.

Aitaan sidottuina seisoi pari hevosta. Mökit olivat tiessä kiinni,

pieniä, harmaita töllejä. Jonkin ikkunapielet olivat maalatut ja jonkin

ruudun takaa näkyi kukkasia. Pihamaat olivat likaisena liejuna ja puuta

tai pensaikkoa näkyi hyvin harvassa. Tuossa juosta reksutteli lapsi,

paljasjaloin, paita pahainen yllä, tuossa tuli akka kaatamaan ulos

likavettä.

Portit kirkkomaahan olivat auki ja kaksi miestä nosti mustaa arkkua

rattailta. Kalle pysäytti hevosen ja, nähdessään että heidän oli

vaikea tulla toimeen, astui rattailta heitä auttamaan. Sitten ajettiin

pihlajakujaan, joka johti Kankaanpäähän.

Taivas oli heleänsininen ja pihlajat täynnä marjoja. Tilhet parveilivat

pilvinä terttujen ympärillä. Itse pihlajat olivat vanhoja, rungot jo

sammaltuneita.

Portin pielessä kasvoi kaksi suurta, mustanpuhuvaa kuusta, jotka

kohisivat synkästi. Kas vain, äiti kun oli kuvannut Mirandan linnan

ihan Kankaanpään näköiseksi! Hannin suonissa tykki oudosti ja poskia

alkoi kuumentaa. Pihamaan nurmikot olivat vihannat ja tiet peitetty

hienolla, vaalealla hiekalla, joka kasteen jäljeltä vielä oli kosteaa.

-- Tuota rakennusta, selittää Kalle tyttärelleen, -- olen minäkin

aikoinani ollut tekemässä. Siitä on nyt kohta parikymmentä vuotta.

Silloin odotettiin Otto-herraa kotiin Helsingistä. Tuo rappu

rakennettiin juuri silloin ja pantiin koko rakennus keltaiseen maaliin.

Koiraparvi karkaa vastaan ja haukkuu vimmatusti.

-- Niin, senkin sudet, puhuu Kalle niille, astuu rattailta ja panee

hevosen kiinni tallin luo.

Hanni jää rattaille istumaan, silmät auki, korvat auki, sydän selkosen

selällään.

Hän kuulee kyntömiesten ääniä pellolta ja rautakytkyinten kalinaa

navetasta. Piiat kulkevat kaivolle, helmat nostettuina polviin asti, ja

nauravat. Nuori, pulska mies nostaa heille vettä saaviin ja virkkaa:

-- Tottahan tänä iltana taas tanssitaan?

-- Minä vain en tule tanssimaan samoihin tansseihin sinun kanssasi.

Johan siinä maineensa pilaa.

-- Kenenkäs maine tässä on pilaamista vailla?

-- Häpeä!

Tyttö sieppaa huivin päästään ja antaa sillä poikaa korville vesisaavin

yli. Poika uhkaa kaataa koko vintallisen hänen päällensä. He nauraa

kikattavat kaikki kolme. Samassa astuu vanhan rakennuksen portaille

nuori herra, valkoinen olkihattu päässä, suussa paperossi. Hanni

hytkähtää ja odottaa tuntevansa hänet joksikin niistä herroista, jotka

syksyllä kävivät Pimeässäpirtissä, mutta tämä ei ole heitä. Hän seisoo

siinä hyvän aikaa mietteissään, toinen käsi vyötäisillä, ja alkaa

vihdoin hymyillä.

Häntä vastaan astuu pihasta nuori neiti, hiukset kiharoina ympäri

pään, ruumis keskikohdalta kapeana kuin ampiaisella, rinnat korkeina,

vyöllä pitsireunainen esiliina... Kunhan ei vain olisi armo itse!

Se nauraa, pitää kättä taskussaan ja menee sen nuoren herran kanssa

porstuaan. Siellä se ottaa sikarin taskustaan ja antaa sen herralle.

Nyt vuorostaan koppaa herra tytön syliinsä ja suutelee häntä... Hannin

poskia alkaa polttaa ja kuumat ovat tytönkin posket, kun se palaa

porstuasta... Samassa joku puhuttelee nuorta herraa "rekorsmestariksi".

Ihmisiä kulkee edestakaisin. Mikä on herran, mikä rengin näköinen.

Kukaan ei huomaa Hannia. Hänestä alkaa jo tuntua yksinäiseltä ja

kolkolta, kun isäkin niin viipyy.

-- Tahtooko hevosesi vettä? kysäisee joku tallin ovelta, ja kun

Hanni kääntää päätään, näkee hän sen iloisen, nuoren miehen seisovan

vieressään, vesisankonen kädessä. Hanni punastuu ja vastaa ujosti, että

ehkä joisi, jos tarjoaisi.

Hevosen on jano ja sen juodessa kyselee puhelias mies:

-- Mistäs kaukaa olette? Olettekos ennen nähnyt tällaista kartanoa.

Aijai kuinka tässä talossa vietetään lystiä päiviä, täällä huvittelee

sekä herrasväki että palvelijat. Tänäkin iltana on tanssit. Tahdottekos

mukaan?

-- En, en, hätääntyy Hanni vastaamaan ja tuntee samassa, että hänen

kovasti tekisi mielensä.

-- Katsokaas tuonne, tyttö, huudahtaa mies, -- tuolla puutarhassa

kävelee meidän nuori armo.

Puutarhan puoleisille portaille on astunut pitkä, upea nainen

tulipunaisessa puvussa. Se näyttää olevan jotakin lämmintä, pehmoista

kangasta ja soluu väljänä ruumiin ympäri. Pitsitetyt liepeet lakaisevat

maata. Hanni katselee häntä vilkkumatta ja unohtaen kaiken ympäristön.

Nuori rouva seisahtuu katselemaan puistoon, jonka oksille on jäänyt

vain jokin harva, keltainen lehti. Järvi kimmeltelee sinisenä

puunrunkojen välitse.

Hän tuntuu jääneen siihen hengittääkseen ilmaa keuhkoihinsa, sillä

äkkiä taivuttaa hän vartaloaan taaksepäin ja nostaa käsivartensa ikään

kuin avaruutta syleilläkseen. Kauan aikaa pitää hän käsivarsiansa

kaaressa päänsä päällä. Leveät, pitsitetyt hihat valuvat olkapäille

asti ja käsivarret ovat paljaina. Vihdoin laskeutuvat kädet ja "armo"

astuu alas puutarhaan.

Hannin tekisi mieli nähdä häntä lähempää, kuulla hänen äänensä,

palvella häntä. Hän tahtoisi ruveta hänen piiakseen, hän on varma

siitä, että sitten hän olisi oikein onnellinen... Armo painuu

syvemmälle puistoon ja vain hänen hameensa pilkottaa sieltä punaisena

kuin tulen liekki.

-- Kuka neiti se sitten oli, uskaltaa Hanni vihdoin kysyä, -- joka

äsken kävi tuossa?

Mies naurahtaa.

-- Neiti! Ei se mikään neiti ollut, mutta kas meidän talossa ovat

piiatkin hienoja kuin neidit. Se oli armon kamarineitsyt. Se on

Ruotsista kotoisin eikä osaa yhtään suomen sanaa. Eikös ole nätti tyttö?

Hanni ei ehdi mitään sanoa, ennen kuin pihasta puhutellaan Nyymannia.

-- Mitäs se Nyymanni siellä kuhnii? Kiireesti olutta noutamaan! Tulee

paljon herroja eikä enää kuulu olevan omillekaan väille aamiaiseksi.

-- Mennään, mennään, kunhan ehditään.

Hän sulkee tallin oven ja lähtee, lakki takaraivolla, samaan porstuaan,

jossa puutarhuri äsken suuteli armon kamarineitsyttä.

Hannin täytyy jo taas katsoa toisaalle. Hänen korviinsa kuuluu äreitä

ääniä.

-- Älä sinä niitä kupoja yritäkään ruveta kanniskelemaan!

-- Kukas ne sitten kantaa?

-- Kukas tässä talossa ennen on herrat kylvettänyt, minäkö vai sinä?

-- Entiset ajat ovat olleet ja menneet!

-- Häpeä, senkin reuhahelma!

Ovessa navetanparvella seisoo verevä nuori nainen, olkikupo selässä.

Hänen tukkansa on nupussa päälaella ja otsan ympärillä piipottaa

oienneita kiharoita. Alhaalla seisoo vanha akka, syli täynnä

koivuvihtoja. Hänen vaatteensa ovat risaiset, jalassa kopposet. Nämä

naiset ovat joutuneet riitaan.

-- Älä sinä sieltä tulekaan, taikka saat korvillesi! huutaa akka.

-- Mutta patruuna kehui minun hyvin hieroneen ja käski tänäänkin

lämmittää saunan.

-- Paljonko se sinulle antoi juomarahaa?

-- No, ei ole kehumista, viisikolmatta penniä.

-- Sen sinä valehtelet! Se on antanut sinulle kokonaisen markan, muuten

et noin tuppaisikaan...

-- Enkä valehtele! Oli siinä selässä siitä hinnasta hieromista. Ette te

vanha ihminen olisi jaksanutkaan...

-- Kyllä minä sen selän tunnen paremmin kuin sinä. Pienestä pojasta

olen patruunan kylvettänyt ja kylvetän niin kauan kuin elän.

Nuori nainen lähenee varovasti olkitaakkoineen, vanha älmentää, joka

hetki valmiina karkaamaan hänen niskaansa.

-- Älkää nyt surko, koettelee nuori nainen lohduttaa, -- tässä tulee

taas paljon herroja. Ainahan ne suoraan metsästä karkaavat saunaan.

Meille tulee työtä molemmille.

Heidän äänensä hälvenivät ja Kalle palaa hevosensa luo. Hän juttelee

vielä toisen miehen kanssa, mutta Hanni ei malta kuunnella heidän

puhettaan. Hän on kuin pyörryksissä, poskia polttaa ja kädet ovat

hiessä... Se nuori, iloinen mies tulee valjastamaan hevostaan ihan

hänen viereensä, iskee silmää hänelle ja viheltelee.

-- Eikö täällä nyt sitten ole yhtään ihmistä vanhan herrasväen ajoilta?

kysyy Kalle masentuneena.

-- Eipä juuri. Pari päivää sen jälkeen kun vanhat armot oli kyyditty

Kankaanpäästä, maksoi patruuna kaikille heidän aikaisilleen täydet

palkat ja käski pois. Siinä sai rahaa nähdä, joka ei ennen ollut

nähnyt, tuhannet markat läiskivät pöytään. Katriina mamsseli tosiaankin

vielä jäi ruoanlaittajaksi ja Rönperi saa hänkin kevääseen asti asua

kamarissaan.

-- Vai on Rönperi vielä paikoillaan, ilostuu Kalle.

-- On. Menkää vain hänen kamariinsa, niin kyllä siellä nuorta

herrasväkeä osataan haukkua. Jos kuulla tahdotte!

Nyymanni on pitkä, solakka mies, kävelee pystyssä päin ja liikkuu

nopeasti. Hänen hiuksensa ovat lyhyet ja kankeat kuin piikkisian

harjakset, kasvot laihat ja terveet, silmät pienet kuin sialla ja

tavattoman vilkkaat. Hän näyttää iloiselta ja ylimieliseltä, ikään kuin

ei mikään mahti maan päällä voisi saada häntä pelkäämään ja kuin koko

maailman koreus olisi hänen omansa. Hän hyppää rattaille, huiskauttaa

ohjasperillä ja huutaa "hyvästi" mennessään. Pian rallattaa hän jo

iloista laulua heleällä äänellä.

-- Osasipa olla iloinenkin poika keskellä tätä surkeutta, ihmettelee

Kalle.

Hetkisen perästä istuu isä tyttärineen Rönperin kamarissa ja Rönperska

kaataa heille kahvia mustuneesta pannusta, joka on lahja vanhalta

armolta.

-- Jaa, jaa, virkkaa eukko, -- vai on sillä Liena-mamssellilla jo noin

iso tytär. Jaa, jaa, niin muistan kuin eilisen päivän, kun se vielä

tuossa sipsutteli kyökin ja maitokamarin väliä. Niin ne ajat kuluvat.

Ihan sinä olet kuin äitisi kuva. Tuollainen korea ihminen se oli sekin.

Vanha Rönperi voihkii sängyssään, häntä vaivaa jäsentauti, se on näin

kauniillakin ilmalla, mitä lieneekään tautia.

-- Kovin olette käynyt raihnaan näköiseksi. Kunhan ette pian kuolisi,

päättelee Kalle.

-- Kun korjaisikin Jumala pois näkemästä tätä uutta komentoa...

Ja nyt alkaa sekä ukko että hänen akkansa keventää sydäntään Kallelle,

joka täydestä sydämestään yhtyy heidän voivotuksiinsa. Hanni istuu

ikkunan alla tuolilla, puettuna uuteen, vihreään villahameeseen,

joka on hänen omasta kutomastaan kankaasta tehty, paksu villahuivi

hartioilla. Puolella korvalla ja puolella silmällä seuraa hän sitä,

mitä huoneessa tapahtuu, mutta koko hänen mielensä riippuu kiinni

siinä, kuka kävelee ikkunan ohi, mitä tytöt tekevät navetassa, joko

Nyymanni palaa ja ennen kaikkea, vieläkö armo on puutarhassa ja eikö

hän tule käymään tästä ohi.

Hänen tekisi mieli kysyä, onko ehkä niitä samoja herroja, jotka

syksyllä kävivät Pimeässäpirtissä, nyt täällä kartanossa? Tai ehkä ne

ovat ne, joita odotetaan. Kuinkahan varsinkin sen nuoren Kyösti-herran

on? Se oli niin kaunis ja kohtelias. Sitä hänen aina täytyy ajatella ja

jos hän sulhasta itselleen kuvittelee, niin se on aina Kyösti-herran

näköinen. Se oli varmaankin hyvä ihminen, ei tehnyt eikä tahtonut

tehdä kenellekään pahaa. Jos saisikin hänet nähdä! Jos edes tietäisi,

että hän on tänne tulossa! Mutta ei uskalla kysyä, ne ovat kaikki niin

vihoissaan herroille.

Ilma huoneessa on kuuma ja ummehtunut. Nuoralle uunin päälle on

ripustettu paksuja, likaisia sukkia kuivamaan. Veri nousee päähän ja

päätä alkaa särkeä... Kun pääsisikin ulos raittiiseen ilmaan. Mutta isä

viipyy kauan ja Rönperi tarjoaa hänelle vielä ennen lähtöä norrikupit.

Sitten kävivät he vielä useissa mökeissä. Joka paikassa moitittiin

herrasväkeä. Onneksi olivat kaikki asunnot maantien laidassa. Hanni

istuutui aina ikkunan ääreen ja silmäili ulos. Hän toivoi salaisesti,

että herrasväet ajaisivat ohitse.

Ei heitä kuulunut koko lauantaina, mutta sunnuntaina, juuri ennen

jumalanpalvelusta, kun Hanni ja hänen isänsä seisoivat kellotapulin

nurkalla puhelemassa suntion vaimon, Salmiskan kanssa, kulki hyminä

läpi koko ihmisjoukon, että siellä ne taas ajelevat.

He istuivat keveissä, kaksipyöräisissä kärryissä, joitten korit oli

tehty oljenkarvaisesta kudoksesta, likasuojukset sivuilla kuin mitkäkin

siivet. Patruuna itse oli ohjaksissa, vihreä sulkahattu päässä. Armo

istui rinnalla harmaissa vaatteissa, höyhenistä tehty röyhelö kaulassa,

ja harmaassa, pehmeässä hatussa pitkä, valkoinen sulka, joka hyppi

ja heilui. Koko hattulaitos oli vain ikään kuin viskattu pörröisten

hiusten päälle, mutta siinä se sentään pysyi eikä lähtenyt lentoon.

Hevonen oli hiirenkarvainen, hyvin hassun näköinen, häntä ja harja

leikatut kuin milläkin leikkikalulla. Kovaa kyytiä mentiin, tuulispäänä

vain. Saivat katsoa ihmiset eteensä, etteivät jääneet alle.

Menevät herroja vastaan, kuuluvat odottavan kaupungista, tiesi joku

kertoa.

Mutta pikkuinen poika, joka äitinsä kanssa oli matkalla kirkkoon,

läksikin heidät nähdessään juoksemaan takaisin, ehti portille ja avasi

sen, ja hänelle viskasi armo omasta kädestään hopearahan. Kun poika

sitten tuli kirkolle äitinsä rinnalla, kerääntyivät kaikki häneltä

kysymään, miten se oli tapahtunut, ja poika näytti ylpeänä saalistaan

ja kertoi pikkuvanhan viisaudella, että armon kädet olivat sellaista

vaaleanharmaata nahkaa, "vallan kuin meidän Mirrin käpälät, vaan ettei

ollut karvoja".

Salmiska vallankin päästi ilmoille pahaa sisuaan.

-- Että ilkeävätkin kirkkoaikana, lausui hän niin ääneen, että kaikki

kääntyivät häneen päin. -- Eivät anna ihmisten rauhassa pitää edes

jumalanpalvelustaan. Tänne tulevat näyttämään rietasta elämäänsä itse

Herran huoneen eteen. Kyllä se meidän rovasti saa heiltä sen kieltää,

etteivät keskellä jumalanpalvelusta...

Jumalanpalveluksen aikana Hannin tuli kovin uni, ja aina kun hän

selvisi ja pääsi kuuntelemaan saarnaa, sekaantui hänen ajatuksiinsa

halu saada olla näkemässä, kun herrasväki vieraineen ajaa takaisin,

ja pelko siitä, että he ehkä jo ovat menneet. Kuulutuksiin hän

kokonaan heräsi. Muun muassa ilmoitti rovasti, ettei rippikoulu vielä

tänä maanantaina alakaan, vaan vasta viikon perästä. Siinä katsahti

Hanni avuttomasti isäänsä, joka istui miesten puolella vastapäisessä

penkissä, ja isä katsahti hänkin Hanniin, mutta hänen ajatustaan oli

mahdoton arvata.

-- Minä lähden kotiin teidän kanssanne, isä, virkkoi Hanni paikalla,

kun kirkonportilla tapasi isänsä.

-- Eihän toki. Viikon päästä voi keli olla niin huono, ettei

Pimeästäpirtistä pääse kuin lentämällä.

-- Mutta milläs minä saan tämän viikon täällä menemään?

-- No toki nyt kirkonkylässä on paljon katsomista, ja antaahan Salmiska

sinulle työtä.

-- Totta kai, totta kai, lohdutteli Salmiska, jonka luo Hannin piti

jäädä asumaan. -- Luetaan yhdessä tällä viikolla, että hyvin osaat.

-- Johan minä osaan kaikki tyyni! pääsi Hannilta, miltei itkuäänessä.

Hänen oli ikävä kotia. Tuntui aivan mahdottomalta jäädä tänne.

-- Kyllä se lukea osaa, todisti isäkin. -- Ei sen tytön opettamisesta

työtä ole ollut. Ihan itsekseen on oppinut.

-- Vai niin, vai niin, puheli Salmiska ystävällisesti. -- Se on oikein

se. Niin se oli äitisikin. Aijai kuinka se luki! Luki sekä ruotsit että

suomet ja latinat. Armollehan sen pitikin aina ääneen lukea, niin hyvin

Jumalan sanaa kuin muuta maallista viisautta.

-- Mutta mitä minä teen koko rippikoululla! huusi Hanni äkkiä,

kierrellen esiliinaansa. -- Minä osaan jo lukea, minä en tahdo olla

täällä, isä, ottakaa minut mukaanne!

Salmiska selitti ankarasti, että hänen puheensa on syntistä puhetta

ja että ennen kuin ihminen on uudistanut kasteensa liiton, hän on

pahan hengen vallassa, sekä paljon muita asioita. Mutta Hanni ei häntä

kuunnellut. Hän muisteli äitiä ja veljiä ja sisaria ja Pimeänpirtin

kaunista vieraskamaria. Täällä Salmisella oli pimeää ja rumaa!! Ja hän

purskahti itkemään toivottomasti. Hän oli kirkonkylästä ja kirkosta

ja herrasväistä ja kaikesta saanut aivan tarpeekseen. Hän halusi

ikipäivänsä olla kotona, lupasi olla niin hyvä ja ahkera... Isä jo

alkoi heltyä ja mietti, että saahan hänet ensi viikolla tuoda takaisin.

-- Samahan se silloin on edessä! virkkoi Salmiska terävästi. -- Kuivaa

nyt vain silmäsi ja rukoile Jumalaa, että hän antaa sinulle nöyrän ja

kuuliaisen mielen... Soh, soh, Kalle, kasvattakaat teidän lapsenne

kurituksessa ja Herran nuhteessa.

Kalle nieleskeli kyyneliään ja meni valjastamaan hevosta. Hannin

itkiessä sekä kiukkuisesti että syvästi suruissaan läksi hän sitten

kotimatkalle.

Salminen oli saanut olutta ja viiniä hautajaisissa pitäjäntuvalla. Hän

oli leikkisällä tuulella ja lohdutteli Hannia sillä, että hän viikon

päästä pääsee heidän kanssaan suuriin hautajaisiin. Niissä sitä saadaan

syödä, sillä Salmiska itse on kutsuttu ruoanlaittajaksi.

Paitsi Hannia piti Salmisella asua muitakin rippikoulutyttöjä. Salmiska

oli jumaliseksi tunnettu ihminen, ja vanhemmat, jotka tahtoivat pitää

huolta lapsistaan, uskoivat heidät hänen haltuunsa. Mutta nyt kun

rippikoulun alkaminen siirtyi viikkoa edemmä, läksivät muut tytöt

koteihinsa, jotka eivät olleet niin kaukana kuin Pimeäpirtti.

Mies ja vaimo makasivat kamarissa ja Hanni olisi saanut olla siellä

heidän kanssaan, mutta siellä tuntui niin ahtaalta, että Hanni valitsi

tuvan. Siellä asusteli, enimmäkseen kiukaalla, suntion vanha, kuuro

äiti, joka jo sai kunnalta apua, ja korea nuori, yksinäinen nainen,

jolla oli puolen vuoden vanha lapsi. Eihän Salmiska suinkaan hyväksynyt

hänen tapojaan, ankarasti hän oli tyttöä varoittanut ja nuhdellut,

kun otti hänet luokseen. Ehkei olisi ottanutkaan, jollei juuri sillä

hetkellä olisi tarvinnut työ-ihmistä.

Illalla ennen maatapanoa kutsui Salmiska Hannin kamariin ja pani hänet

lukemaan postillaa. Itse hän istuutui sängynlaidalle, kytki kätensä

ristiin vatsan päälle ja rupesi kierittämään peukalojaan toistensa

ympäri. Hanni luki kovalla, selvällä ja yksitoikkoisella äänellä,

sujuvasti kuin ulkoläksyä. Salmiska kuunteli tyytyväisenä, silloin

tällöin huoaten ja nyökäyttäen päätään, kun Jumalan tai Kristuksen

nimeä mainittiin. Vähitellen tulivat huoneeseen muutkin. Salmiska

haukotteli, niin että leuvat narahtivat. Kaikki muutkin rupesivat

haukottelemaan. Hanni luki yhä, ymmärtämättä mitään, edes tietämättä,

mitä luki. Hän ajatteli kotiväkeä ja ikävä oli hänet voittamaisillaan.

Kun hän hetkiseksi nosti silmänsä, näki hän Salmisen pään vaipuneena

pöytää vastaan ja Salmiskan istuvan silmät kiinni ja suu auki. Loviisa

oli ihkasen valveilla ja muori, joka oli kuuro, piteli hartaasti

käsiään ristissä. Äkkiä kävi ovi, ja Janne, Salmisten poika, joka

palveli passarina patruunalla, astui sisään. Silloin heräsivät kaikki.

Salmiska koetti yhä olla hartaasti kuulevinaan, mutta se yksinäinen

tyttö nauraa virnisti salaa, ja heti kun Hanni sai aamenen suustaan,

tokaisi Salmiska pojalleen:

-- Mikä sinua nyt kotiin ajaa?

-- Patruuna pani taas pois, vastasi poika hyvän ajan kuluttua.

-- No niin, arvasinhan minä sen! Se se on sitä ylenannettua joukkoa.

Mikä teillä oli olevinaan riitana?

Janne ei tietänyt mitään tehneensä ja pysyi niin harvasanaisena, ettei

äiti tahtonut saada hänestä mitään irti kiskotuksi.

Hannin oli sanomattoman ikävä. Hän läksi tupaan, riisuutui ja pani

sänkyyn, kääntyen seinään päin. Hän ei _voi_ jäädä tänne, täällä

menehtyy ja läkähtyy. Huomispäivänä hän täältä lähtee, vaikkapa

jalkaisin kävelee kotiin saakka ja sitten eivät saa häntä tulemaan

takaisin, vaikka mikä olisi... Hän tahtoi olla rauhassa ja oli

nukkuvinaan. Vasta kun lamppu oli sammutettu ja kaikki makasivat,

uskalsi hän itkeä. Silloin tuntuikin niin vaikealta, ettei enää

millään olisi saanut pidätetyksi. Kaikki muistuivat mieleen, isä ja

äiti ja nukkuvat lapset kotona. Äiti varmaan valvoo ja muistelee

pikku Hannia... Ja yhä vuolaammin valuivat hänen kyyneleensä... Äkkiä

kosketti joku hänen olkapäätään ja Loviisa, se yksinäinen tyttö, joka

asui Salmisella, seisoi hänen vieressään.

-- Lähde pois minun kanssani kylään, kuiskasi hän. -- Mitä se

itkemisestä paranee...

-- Nytkö keskellä yötä? pääsi Hannilta hämmästyneesti.

-- Mikäs yö nyt vielä on? Yöksi ehditään vielä moneen kertaan kotiin.

Pane nyt päällesi sill'aikaa kun minä vielä tätä lasta...

Loviisa veti tulta tikkuun ja sytytti kitupiikin. Hanni nousi istumaan

sänkyynsä ja työnsi suortuvia silmiltään. Hän näki Loviisan heiluvan

täysissä tamineissa, yllä kirkkovaatteet, uusi, vaalea villahuivi

päässä. Hän nosti ryysyjen seasta lapsensa ja alkoi sitä kapaloida.

Mitä jos tosiaankin lähtisi! Kauheaa tänne on jäädä, kun Loviisakin

menee pois.

-- Mutta kuinka lapsi voi jäädä tänne yksin?

-- Se nukkuu siinä aamuun asti kuin puupalikka, vastasi nuori äiti

huolettomasti.

-- Onko ne tanssit vai mitkä? kysyi Hanni.

-- Tanssit, tanssit!

Loviisan liikkeissä oli tavaton into tehdä kiirettä ja pian päästä

matkaan. Lapsi oli hänen käsissään kuin pallo vain. Hänen suunsa oli

hymyssä ja silmät kiilsivät. Hannin poskia alkoi polttaa.

Tansseihin! Hän ei koskaan ollut saanut tarpeekseen tanssia, vain

pari kertaa talkoojuhlissa maistaa niin paljon, että tiesi hyvältä

maistuvan. Hänen päätöksensä oli miltei jo valmis.

-- Missäs ne tanssit ovat? kysyi hän kiihkoaan pidätellen.

-- Kankaanpäässä -- missäs sitten!

Hannin sydän vavahti ja hän painoi kädet silmilleen. Äiti oli kieltänyt

sinne menemästä eikä voinut syyttää vanhoja herrasväkiäkään, kun he

olivat poissa Kankaanpäästä. Hanni painui takaisin vuoteeseensa. Tuntui

kovin raskaalta, itku alkoi taas nousta rintaan.

-- En minä nyt kuitenkaan...

-- Vai et! No siinäkö sinä aiot itkeä jollottaa koko yön? Onko se nyt

sitten parempi kuin kiepahtaa pari tanssikierrosta!

Hanni ei vastannut, oli vain pitkänään ja tuijotti silmät selällään

mustaan kattoon. Loviisa liikkuili nopeasti, järjesteli vielä hiuksiaan

peilin ääressä, joka oli juuri niin suuri, että saattoi nähdä yhden

silmän kerraltaan, sammutti lampun, pyysi, ettei Hanni panisi ovea

salpaan -- hän tulee pian takaisin eikä tarvitse pelätä tänne varkaita

tulevan -- sekä läksi. Mutta tuskin oli ovi läiskähtänyt kiinni hänen

perässään, kun Hanni katui, ettei ollut lähtenyt mukaan. Täällä

peloitti. Hautausmaakin oli niin likellä, että humina puista kuului,

kun kuunteli. Monta arkkua sinne oli tänäkin päivänä peitetty, siellä

ne kuolleet nyt viettävät ensi yötään. Hanni oli nähnyt paljon arkkuja,

kun isä niitä oli valmistanut, mutta ne olivat olleet tyhjiä. Niitä hän

ei pelännyt, mutta nyt hän pelkäsi niin, ettei uskaltanut liikahtaa.

Entä jos juoksisi Loviisan perässä ja huutaisi takaisin. Tämä yö tulee

olemaan hirveän pitkä, ties onko sillä loppua ensinkään... Lapsi alkoi

kitistä ja Hannille tuli turvallisempi tunne, kun hän muisti, että se

oli huoneessa. Olihan se sentään elävä olento. Voi raukkaa, kun itkee.

Pitää nousta viihdyttelemään.

Se oli niin likaisissa ryysyissä, että hirvitti koskea, mutta eihän

voinut siihenkään heittää. Vai läksi se äiti tanssimaan ja jätti meidät

tänne yksin...! Voi raukkaa, isätöntä lasta, mitä sinustakin tulee?...

Vai läksi se äiti tanssimaan... Ei nyt sentään itketä. Ehkä hän piankin

palaa!... Mutta saatuaan lapsen nukutetuksi Hanni purskahtaa itse

itkemään. Ei häntä enää peloita, mutta käy niin sääli tuota lasta,

joka katseli häneen niin tutkistellen, ikään kuin olisi tahtonut

saada tietää, miksi hän oikeastaan oli tässä ja oli olemassa... Ja

sitten Hannin oli niin sanomattoman ikävä kotia. Vihdoin hän nukkui

eikä herännyt ennen kuin aamulla, kun Loviisa ja Salmiska jo häärivät

kahvipannuillaan.

Olikohan siellä hauskaa? muistui paikalla hänen mieleensä, mutta eihän

sitä sopinut kysyä kuin kahden kesken. Salmiska sentään epäili jotakin,

sillä illansuussa virkkoi hän Hannille:

-- Kävikös täällä yöllä ketään?

Hanni säpsähti.

-- Ei minun tietääkseni.

Salmiska katsoi häneen epäillen.

-- No kävikö Loviisa missä?

-- En minä... en minä tiedä.

-- Kun ei se tässä taas alkaisi niitä yöjuoksujaan. Jokohan pitäisi

koko akka ajaa talosta. Etkö sinä kuullut mitään?

-- En, minä nukuin.

-- Kuule, pidä sitä nyt silmällä, kun makaat täällä tuvassa ja kerro

sitten minullekin. Se on sellainen lunttu, ettei sitä tässä viitsisi

nähdä, jollei se taas töissään olisi niin tekevä.

Hanni rupesi pelkäämään Loviisan puolesta ja päätti varoittaa häntä.

Jos Loviisa joutuisi pois, niin kävisi täällä vielä ikävämmäksi. Olihan

edes joku, joka nauroi, niin kauan kuin Loviisa oli. Sillä muuten oli

kuin haudassa. Suntio joi, kaivoi hautoja ja puhui rumia ja muori

valitti ja Salmiska rukoili ja torui, ja Janne... niin, se se vasta oli

mörökölli! Ainoa, jonka kanssa vähänkään saattoi puhua, oli Loviisa.

Loppuviikosta läksi Salmiska laitapitäjälle valmistamaan hautajaisia

ja silloin tuli tytöille hauskat päivät. Salmiska oli antanut heille

kehruutingin ja rukkiensa ääressä he juttelivat ja lauloivat. Useita

Loviisan tuttavia kävi heidän luonaan ja he toivoivat kaikesta

sydämestään, ettei Salmiska palaisikaan. Hän oli heidän silmissään paha

noita, jota vastaan he yhdessä olivat salaliitossa.

Eräänä iltana uskoi Loviisa Hannille, että hänellä on sulhanen, on jo

sormuskin, jos hän vain tahtoo sen pitää eikä lähetä takaisin. Hänen

sulhasensa on Kankaanpään korein mies.

-- Se on sitten se Nyymanni! arvaili Hanni uteliaana.

-- Ei se se ole! Kyllä sinä sen saat pitää minun puolestani.

Hannin kasvot kävivät tulipunaisiksi.

-- Kuinka niin?

-- No, johan se sinulle lähetti terveisiäkin, kehui nätiksi likaksi ja

käski minua toimittamaan sinua tansseihin.

-- Enhän minä ole nähnyt häntä kuin yhden kerran, hätääntyi Hanni. --

Hän juotti lauantaina meidän hevosta. Ei hän tiedä, kuka minä olenkaan.

-- Näyttipä hyvästikin tietävän...

Hanni painoi alas silmänsä. Hän ei olisi tahtonut näyttää, miten

mukavalta hänestä tuntui.

-- Mitäs sinä puhut, näkeehän sen päältäsikin, että teidän välinne jo

ovat selvillä!

-- Ei ensinkään!

Loviisa vilkaisi Hanniin leikillisesti ja rupesi laulamaan.

-- Tietääkös Loviisa, alkoi Hanni hetkisen perästä hämillään, -- onko

kartanossa tätä nykyä nuori herra nimeltä Kyösti... Oli syksyllä

kumminkin.

-- Missäs virassa sen pitäisi siellä olla?

-- En minä sitä tiedä.

-- Entä jos se vain on käynyt vieraissa. Olutherroja se ei ole eikä

juustoherrojakaan. Niissä ei ole yhtään sennimistä, ne minä tunnen

jok'ikisen. Niiden pyykkiä olen pessyt kymmeniä kertoja; tiedän

jok'ainoan paidan, joka niiden on. Mutta maltahan, oliko sillä valkea

lakki päässä?

-- Oli, oli! vilkastui Hanni ja hänen kasvoihinsa tuli onnellisuuden

hohde.

-- Jaa, sitten minä tiedän. Se oli Helsingistä, sanoivat yhden

leskirouvan ainoaksi pojaksi. Sellainen parraton, korea poika ja ihan

lapsekas vielä! Ei kuulunut osanneen ottaa ryyppyäkään, kun kartanoon

tuli. Hahhahhah! Se kuului olleen niin kohtelias ja nöyrä kaikille.

-- Niin oli, sanoi Hanni, silmät luotuina maahan.

-- Puhuikos sinulle koreitakin? No, sano pois nyt.

Koko tuo kummallinen iltapäivä muistui Hannin mieleen, kuinka koira

ensin ilmestyi hänen eteensä ja sitten herrat. Metsä oli keltainen

ja aurinko laski. Hänen taskussaan oli palanen uutisleipää. Ja hän

vuorotellen kuumeni, kylmeni, pelkäsi, iloitsi, suuttui ja katui.

Sitäkin iltaa! Omituinen tuskan- ja onnensekainen mieli valtasi hänet

näitä muistellessa ja hänen käsiinsä tuli kylmä hiki.

-- Kas, kuinka punehtuu! sanoi Loviisa. -- Vai herrojen kanssa sinä!

Hanni vei kätensä kuumille poskilleen ja oli jo rupeamaisillaan

kertomaan, kun Loviisa äkkiä virkkoi:

-- Vai herrojen kanssa! Luuletkos, ettei minulla sitten ole ollut

herroja! Siitä ei ole kovinkaan kauan, kun itse patruuna tavoitteli

kiinni minua...

-- Sinuakin! huudahti Hanni ja häntä pyörrytti.

-- Minuakin! toisti Loviisa loukkaantuneena. -- Keitä muita hän

sitten on tavoitellut -- sinuako? Vai niin. Mikseikäs sitten minua?

Olenko minä huonompi kuin muut? Senkö tähden, että minulla on lapsi?

On sellaista sattunut muillekin, kyllä minä silti herroille kelpaan,

herrojen se on lapsenikin.

Hanni jäykistyi hänen katseestaan. Hän olisi tahtonut paeta pois, hänen

sydänalassaan oli paha tunne, hän ei voinut katsoa Loviisaan. Kauheaa

tämä oli! Vihdoin painui hän työhönsä, kehräsi kääntämättä silmiään

muualle eikä kumpikaan puhunut vähään aikaan.

Muori kömpi alas uunilta, hapuili pöydän luo ja joi kaljatuopista.

Sitten hän istuutui penkille ja loi sumean katseensa tyttöihin.

-- Niin, niin, jatkoi Loviisa, -- jahka nyt olet elänyt jonkin vuoden

lisää, niin sano sitten, onko se niinkään helppo asia kulkea siveänä

neitsyenä tämän elämän läpi. Kyllä elämä on hauskaa niin kauan kuin

saa keikkua keveänä, mutta sitten, siinä se lapsi sitten on kivenä

kaulassa, kaikki syö mitä ansaitset, kaikki nielee mitä hyppysistäsi

irti saat. Hyi olkoon!

Loviisa sylkäisi, nousi kävelemään ja puhui taas:

-- Mitä sinä minuun mulkoilet! Ihan olet kuin Salmiska, kun se rupeaa

torumaan. Olenko minä huonompi kuin muut? Katso sinä vain itse eteesi!

Itseäsi on patruuna jo tavoitellut ja vielä minua härnäät... No mihin

tuo nyt lentää?

Hanni on karannut ylös, kädet silmillä ja itku kurkussa.

-- Älkää puhuko, älkää puhuko! huusi hän. -- En minä tahdo kuulla

mitään, en tahdo tietää mitään.

Hän oli täydessä itkussa, itki vihaansa ja häpeäänsä. Loviisaa ei hän

ikinä enää siedä nähdä likellään, hän inhoaa häntä... Äh...!

-- No, en minä vielä hullumpaa! päivitteli Loviisa. -- Suuttuu ja

pihisee kuin kissa ja mistä hyvästä?... No ole, ole, itkeä pillitä, jos

haluttaa, en minä pyri silmiäsi kuivaamaan.

-- Mikäs sille tuli? kysyä kangersi muori uteliaasti.

Loviisa tuli hänen korvansa juureen ja muori työnsi syrjään likaisen,

siniraitaisen huivinsa, kaappasi korvansa lehteä likemmä ja avasi

suunsa, ikään kuin ääni senkin kautta olisi voinut kuulua.

-- Kertoi vain, selitti Loviisa nauraen, -- että patruuna oli koettanut

tavoitella kiinni, kun herrat olivat siellä sydänmailla metsästämässä...

-- Jaa matkustamassa? huusi muori.

-- Niin, niin, matkustamassa.

-- Jaa tavoitella kiinni?

-- No niin, niin...

Hanni käveli hyvän aikaa ulkona pimeässä ja tuulessa. Hän olisi

mielellään jäänyt sinne yöksikin, jollei olisi ollut niin kylmää ja

kolkkoa. Täytyi palata tupaan. Loviisa vilkui häneen ivallisesti,

mutta ei puhunut mitään ennen kuin illallista syötäessä. Suntio oli

juuri kehunut hyviä aikojaan, että ihmisiä hyvästi kuolee, kun Loviisa

virkkoi:

-- Hanni, kuulepas, oliko se päivää vaiko yötä?

Hanni ei ymmärtänyt kysymystä eikä viitsinyt olla kuulevinaan.

-- Silloin kun se sinua tavoitteli, sanoi Loviisa ja nauroi.

Hanni raivostui, heitti leipäpalasen kädestään pöytään ja karkasi ulos.

-- Onpa sillä tytöllä sisua! päivitteli suntio. -- Mikä sille tuli?

-- En minä vain tiedä, sanoi Loviisa viattomasti. -- Näittehän itse.

Hetkisen Hanni seisoi porstuassa, repi esiliinansa kulmia ja varisti

kyyneliä silmistään. Oli alkanut sataa lumensekaista vettä, oli

pilkkoisen pimeä. Tuuli kävi ja hautausmaan puut humisivat.

-- Täälläkös se äkäpussi onkin, sanoi suntio pistäen päänsä tuvan

ovesta. -- Mennäänkös vähän tänne kamariin? Vai mitäs sanot, jokohan

mies ansaitsee pienen naukun, kun on kaivanut hautoja kaiken päivää?

Hanni ei vastannut. Mikä hänen edessään muu oli kuin palata tupaan

kuuntelemaan Loviisan ilkeää naurua. Mutta Loviisa nähtävästi katui,

sillä hän otti kahvikuppinsa, jotka pesemättöminä ja kumoonkaadettuina

seisoivat ikkunalla, pyyhkäisi niitä esiliinaansa, astui lieden luo ja

tarttui pannunsa sankaan.

-- Juo äläkä älmennä! sanoi hän ojentaen kuppia Hannille.

Hanni ymmärsi, että Loviisa oli lauhtunut. Hänkin olisi ollut valmis

tekemään sovintoa, mutta kahvi oli niin sakeaa ja sokeripalat niin

kiiltävän likaiset, ettei hänen luontonsa ottanut vastaan sovintoa

siinä muodossa. Hän sanoi, ettei kahvi näin illalla maistu hänelle.

-- Maistuukohan tanssi huomenna? kysyi Loviisa pisteliäästi ja rupesi

hörppäämään kahviaan.

-- Totta kai! vastasi Hanni, valmiina millä muulla tavalla hyvänsä

sopimaan.

He eivät vielä olleet ehtineet levolle, kun Nyymanni tuli hakemaan

Jannea Kankaanpäähän. Tuiskuna astui hän tupaan, toi lunta jaloissaan

ja huiski sitä lakistaan pitkin seiniä. Patruuna oli jo ajanut uuden

passarinsa portille ja tahtoi taas takaisin mörököllin täältä.

Nyymanni istui penkillä tyytyväisenä kuin kukko orrellaan. Loviisa

oli ikään kuin käynyt leveämmäksi. Hän liikkuili helakkana, makeana

ja toimeliaana, oikein pesi kahvikupit, pani sokeripaloja rasiaan ja

asetti kaikki tarjottimelle.

-- Vieläkö sinne kartanoon pitäisi lähteä tänä iltana? kysäisi Janne.

-- Vielä, vielä. Talo on täynnä vieraita ja piiat sanovat, etteivät he

aamulla rupea puhdistamaan heidän saappaitaan.

-- Keitä siellä nyt taas on? kysäisi Loviisa makeasti.

-- No kaupungin tuomareja ja se lapsekas herra sieltä Helsingistä ja...

-- Se ylioppilasko, se Kyösti?

-- Se sama.

-- Kuuletkos Hanni, huudahti Loviisa, -- se on nyt siellä se Kyösti.

Hanni punastui ja nosti katkismuksen silmiensä eteen. Hän ei voinut

kärsiä, että Loviisa puhui Kyösti-herrasta, vieläpä nimittäen häntä

Kyöstiksi. Hän kävi vakavaksi eikä enää ottanut osaa keskusteluun.

Oikeastaan hän ei voinut seuratakaan, mitä he sanoivat, sillä hän

mietti niin kokonaan sitä, että Kyösti-herra on Kankaanpäässä ja millä

lailla hänet voisi saada nähdä.

Äkkiä huomasi hän, että Nyymanni kysyvästi katseli häneen.

-- Mitä? sanoi hän hämillään ja veti taas katkismuksen kasvojensa eteen.

-- Lähdetäänkö ajelemaan? sanoi Loviisa. -- Etkö kuule, että Nyymanni

tarjoaa?

-- Niin, kehoitti Nyymanni uudestaan, -- saali vain korville ja

rattaille! Ilma ei ole oikein hyvä, mutta kyllä on hevonen.

-- Kankaanpäähänkö? huudahti Hanni ja hypähti seisomaan.

-- No, vaikkapa niinkin.

Hanni vaipui istumaan niin häpeissään, ettei uskaltanut silmiään nostaa.

-- No, pian vain nyt! kehoitti Nyymanni.

-- Ei, en minä mihinkään, vastasi Hanni, käsivarret pöydällä ristissä

ja kasvot painettuina niitä vastaan.

Loviisa nauroi täyttä kurkkua.

-- En minäkään viitsi lähteä sellaiseen ilmaan, selitti hän.

Janne oli kerännyt vaatteensa ja tuli tarjoamaan kättään tytöille

jäähyväisiksi. Loviisa kiersi käsivartensa hänen ympärilleen, jytyytti

häntä siinä kuin säkkiä ja kehoitti olemaan patruunalle mieliksi. Hanni

ei kuullut eikä nähnyt. Vasta kun Loviisa tuuppasi häntä, huomasi hän,

mistä oli kysymys, ja ojensi Jannelle polttavan kätensä kohottamatta

katsettaan.

-- Mikäs sinua, tyttö, nyt taas riivaa? kysyi Loviisa tullessaan

saattamaan lähteviä. -- Kyllä sinulla on höllässä sekä ilot että itkut.

Ei tiedä syrjäinen syytä minkäänlaista, kun jo pää on vasten pöytää ja

silmistä juoksee virtoja.

-- Minun on ikävä kotiin, sanoi Hanni hiljaa. Mutta hän ei puhunut

totta, sillä hän mietti vain Kyösti-herraa.

-- Älä sinä nyt sure! sanoi Loviisa. -- Sinun elämäsi tulee vielä

olemaan niin hauskaa, että pois tieltä. Tuollainen korea tyttö saa

sulhasia niin paljon kuin viitsii ottaa...

Seuraavana päivänä rupesivat Kankaanpään tanssit tekemään kiusaa. Ei

hän olisi niin tahtonut, jollei Kyösti-herra olisi ollut kartanossa.

Hän ymmärsi, ettei hän saa häntä nähdä, sillä herrasväki oli tietysti

sisähuoneissa ja tanssit ovat tuvassa, mutta kuitenkin hänen teki mieli

Kankaanpäähän. Kieltäisiköhän äiti, jos tietäisi kaikki...? Hanni

oli kahden vaiheilla aina iltaan asti, mutta kun Loviisa alkoi tehdä

lähtöä, niin pukeutui hänkin vihreään hameeseensa, ja kun Loviisa

kehoitti, viskasi hänkin huivin korviinsa ja päätti tämän ainoan kerran

lähteä katsomaan, vain katsomaan. Sittenhän rippikoulukin alkaa eikä

hän enää pääse.

Ilta oli tyyni, pilvet hajaantuivat ja kuunpuolikas nousi järven takaa.

Ilma oli leuto ja tie paksuna liejuna. Pientaren vierelle oli astuttu

kapea polku kivenkovaksi ja sitä kulkivat tytöt perätysten.

-- Kas, huudahti Loviisa äkkiä. -- Tuolla tulevat juustoherrat!

Hanni erotti etäältä kolme miehistä olentoa. Loviisa rupesi laulamaan

ja nauramaan. Hanni pyysi häntä olemaan hiljaa, mutta hän vain yltyi.

Vihdoin herrat tulivat luo, tervehtivät kohteliaasti ja kysyivät,

sopiiko tulla saattamaan. Loviisa vastasi tiukasti, ettei ensinkään

tarvitse, mutta he tulivat kuitenkin eikä Loviisa enää estellytkään.

Puhuttiin jotakin, joka ei Hannista ollut mitään ja jota hän ei

ymmärtänyt. Vihdoin sanottiin jotakin hänestä, Hannista.

-- Se on minun ystäväni, sanoi Loviisa, -- ei sille saa tehdä pahaa.

-- Pahaa! huudahti yksi herroista. -- Kuka nyt sellaiselle sirkkuselle.

Syliini otan ja kannan.

Hannin sydän hytkähti, hän tuli likemmä Loviisaa ja korjasi huivia

silmilleen. Hän käsitti, että herrat tekivät hänestä ja Loviisasta

pilkkaa. Heitä huvitti kiusoitella heitä, nyppiä käsivarsista ja nauraa

heille.

Astuttiin meijerirakennuksen ohi, jossa herrat asuivat, mutta he

saattoivat tyttöjä aina Kankaanpään riihille asti. Siitä he kääntyivät.

Päärakennuksen pitkä ruuturivi oli heleässä valaistuksessa.

Ikkunoissa riippui hienoja pitsiuutimia ja kasvien lomitse loistivat

kynttiläkruunut. Hannin valtasi kuumeinen halu päästä likemmä. Hän

tarttui Loviisan käteen ja veti häntä mukaansa. He menivät pihaan,

kiersivät rakennuksen kulman ja tulivat puutarhaan. Hiekka narisi

jalkojen alla ja tulet ikkunoista valaisivat nurmikkoa ja ränstyneitä

kukkalavoja. Huoneissa oli peilejä ja tauluja. Kuului laulua ja

ihmisten puhetta. Hannin olisi tehnyt mieli nousta parvekkeelle, jonne

johtivat portaat puutarhasta, mutta hän ei uskaltanut. Äkkiä likeni

pari naista ikkunaa ja siihen he jäivät puhelemaan. Hanni ja Loviisa

karkasivat syrjään ja seisahtuivat aidan suojaan, missä oli varjoa.

-- Tuo nainen on pappilan Aino, selitti Loviisa. -- Se kuuluu olevan

hyvä tyttö, kehuvat palvelijat. Toista en tunne. Vaikka olisi armon

ruotsalaisia tuttavia, kun on noin hiukset pörröllään... Mutta eikö jo

mentäisi?

Hanni tahtoi vielä viipyä, sillä hän toivoi näkevänsä Kyösti-herran,

vaikkapa vain vilahdukselta. Ikkunaan tulikin herra ja nainen. He

jäivät katselemaan kuuta. Mutta se herra ei ollut Kyösti-herra.

Loviisa hiipi jo aitaa myöten, hyvän matkan päässä Hannista. Hanni sai

juosta saavuttaakseen hänet. Voi, hän olisi paljoa mieluummin odottanut

siinä ikkunoiden alla...! Jo kuului viulun kimeitä ääniä...

Tuvan eteisessä oli poikia ja tyttöjä kinastelemassa. Kun ovi avautui,

pulpahti viulun räminä ja kuumuus, jalkojen kopina ja lampun käry.

Sillä siellä oli kuumaa kuin saunassa ja lamppu kärysi katossa.

Penkillä oli parikymmentä istujaa ja permannolla istuttiin sakeissa

parvissa. Tuskin oli Hanni ehtinyt nurkkaan istumaan, kun hänen eteensä

ilmestyi hoikka, iloinen mies, joka hihallaan pyyhki hikeä otsaltaan.

Nyymannihan se olikin.

-- Eikös tyttöä tanssita? kysyi hän, tarttui käsivarsiin ja läksi

viemään. Hanni yritti jotakin sanoa, mutta ei siinä kuulunut kuin

jalkojen kopina ja viulun vingunta. He menivät kovaa vauhtia, moneen,

moneen kertaan ympäri huoneen. Hanni ei voinut sille mitään, että

tuntui hauskalta. Hän meni kuin virran mukana. Tuli niin vari, että

hiki valui alas selkää, kädet olivat kuin keitetyt ja jo alkoi

pyörryttää. Ei oikein tietänyt, olivatko jalat maassa vaiko ilmassa.

Hän pyyteli Nyymannia lakkaamaan, mutta Nyymanni tarttui vain lujemmin

kiinni, läähätti, puhalsi, jytkytti ja kieputteli. Vihdoin viimein

hän pysähtyi ja heitti tanssitoverinsa irti keskellä lattiaa. Hanni

lensi hänen käsistään pitkien matkojen päähän, nurin narin toisten

päälle. He rupesivat nauramaan ja vetivät polvelleen lepäämään, mutta

siitä koppasi toinen mies ja taas alkoi kieputus lattialla. Hauskaa

se oli! Mutta voi sitä kuumuutta! Joku poikaviikari tuli pistämään

jalkojaan tanssivien eteen ja joku pari siinä kaatuikin, mutta toiset

vain hihkaisivat mennessään. Vähän väliä pistäysivät miehet eteisessä,

siellä oli olutkori ja sama vanha akka, joka oli kehunut kylvettäneensä

patruunaa lapsesta asti, kauppasi olutta.

Tuskin oli kuitenkaan ehditty päästä ilojen makuun, kun eräs

sisätytöistä henki kurkussa tuli sanomaan, että patruuna kieltää

tanssimasta. Viulun ääni kuului portaille, kun herrasväki tuli kuuta

katselemaan, ja siitä saivat tietää, että on tanssit. Patruuna suuttui

ja sanoi, että hänen talossaan pitää olla järjestystä.

-- Kyllä he itse tanssia rötköttävät, mutta meitä kielletään, huusi

joku.

Samassa tuli toinen sisätyttö sanomaan, että armon tuli sääli, kun hän

kuuli, että kiellettiin tanssimasta, ja nyt herrasväki laittaa väelle

jotakin oikein hauskaa, joka samalla on paljon parempaa ja opettavampaa

kuin tanssit, näin lauantai-iltana.

No, sitten kelpaa käydä odottamaan. Ei se armo sittenkään taida olla

mikään paha ihminen... Mutta voi sitä toki sill'aikaa tanssiakin,

kunhan ei viulu soi, etteivät kuule. Ja nyt se onkin vielä hauskempaa,

kun se on kiellettyä...

Vihdoin tulee Janne ilmoittamaan, että saa tulla. Silloin kaikki

karkaavat ovea kohti, joku menee kiireessä nurin, mutta se on vain

hauskaa.

Vanha taloudenhoitajatar entisen herrasväen ajoilta kiehuu vihasta

ja vimmasta, kun väkijoukko tulee kyökkiin. Tällaista ylenannettua

komentoa lauantai-iltana! Pyyhkikööt edes jalkansa älköötkä päästäkö

koiria tullessaan...

Keittiön pöydät ovat täynnä komeita ruokavateja ja juomatarjottimia.

Pitkänä jonona astuu häärivien piikojen ohitse koko tanssijajoukko

tuvasta. Rasvatut saappaat ja hikiset vaatteet hajuavat. Ruokasalista

näkyy katettu pöytä elävine kukkasineen, hopea-astioineen, pulloineen.

Kelpaisipas siihen istuutua syömään, kelpaisipas tuosta kopata

viinikarahvi taskuunsa!

Suuresta salista on nuoralla erotettu kulma katsojille. Hei sitä

komeutta! Kultaa ja peilejä, tauluja, silkkiä samettia... Pyöreän

pöydän ääressä toisessa kulmassa istuu naisia ja herroja. Siellä on

yksi niistä herroista, jotka kävivät Pimeässäpirtissä. Pörrötukkainen

neiti menee soittokoneen ääreen ja alkaa soittaa rimputtaa iloista

nuottia. Äkkiä lentävät ovet salin perältä auki ja sisään karkaa

olento, korea kuin elävä nukke. Herrasväet, jotka istuvat pöydän

ääressä, rupeavat taputtamaan käsiään ja korea nukke hymyilee, kumartaa

ja alkaa sitten laulaa.

Tottakai sen jokainen tuntee: se on Kankaanpään nuori armo itse!

Hänellä on ihkasen lyhyt silkkihame, pitkät sukat ja kultasolkisissa

kengissä korkeat korot. Hihoja ei ole ensinkään ja olkapäillä vain

kaitaiset nauhat. Rinnalta nousee kaunis kukkakimppu ja paljaalla

kaulalla kiiltää helmiä. Tukassa on korea, kimalteleva höyhen ja

kädessä viuhka, jonka hän panee rintansa eteen, kun painuu alaspäin.

Heleällä äänellä hän rallattaa, ravistaa päätään, näyttää hampaita,

vetää ylös kulmakarvoja, näyttää surulliselta, näyttää vihaiselta,

kertoo jotakin hauskaa ja vihdoin purskahtaa nauruun ja karkaa pois

samasta ovesta, josta tuli.

Mutta herrasväki pöydän ääressä nauraa menehtyäkseen ja pui käsiään ja

huutaa "bravo, bravo!" Ne ovat tietysti ymmärtäneet, mitä armo lauloi.

Kankaanpään kuski, puutarhuri ja sisätytöt nauravat hekin ja taputtavat

käsiään. He viittaavat kiihkeästi tupaväkeä taputtamaan. Silloin alkaa

salissa paukkua. Pojat ja nuoremmat miehet taputtavat kuin palkintoa

saadakseen, sillä se on heistä hauskaa. Vihdoin täytyy herrasväen

huutaa: "hss!"

Armo tulee uudestaan esille, kumartaa ystävällisesti ja laulaa nyt

jotakin niin surullista, että lopulta itkee. Mutta herrasväet pöydän

ääressä nauravat ääneen. Ei laulu heitä laisinkaan itketä. Ja sitten

taputetaan ja huudetaan vielä vimmatummin kuin äsken. Kerran vielä

aukeavat ovet, armo tulee ulos ja kumartaa asettaen jalkansa ristiin.

Korvissa, kaulalla ja tukassa välkkyvät helyt. Käsivarret, kaula ja

niska ovat valkoiset kuin maito. Hänen oikea kätensä painuu rintaa

vastaan, ikään kuin varjellakseen hametta aukeamasta... Sitten hän

häviää eikä enää tule.

Toisen oven suuhun on sill'aikaa tullut useita herroja ja heidän

joukossaan on taas pari niitä, jotka syksyllä kävivät Pimeässäpirtissä.

He taputtavat käsiään, kuiskailevat keskenään ja nauravat. Rengit ja

piiat katselevat salin koreuksia ja hymähtävät, mutta eivät puhu mitään.

Nuoret herrasväet nousevat pöydästään, menevät soittokoneen ääreen ja

laulavat monessa äänessä lauluja, jotka palvelusväkikin tuntee. Heidän

laulaessaan tulee saliin patruunan harmaankirjava koira. Se nuuskii

ihmisiä, jotka seisovat nuoran takana, ikään kuin kysyäkseen heiltä,

kenen luvalla he ovat tulleet tänne, ja poistuu sitten herrojen luo,

antaakseen heidän silittää itseään.

Armo astuu nyt esiin toisessa asussa. Pianpa hän muuttikin karvaa!

Tuskin samaksi tuntisi. Housut ovat jalassa ja korkearuojuiset

saappaat, pyssy olalla ja pieni sotilaslakki päässä. Kovin ovat housut

ahtaat eikä häntä muutenkaan sotilaaksi luulisi. Mutta koreasti hän

laulaa. Herrasväki ei sentään taputa yhtä innokkaasti kuin äsken.

Hän tulee huoneeseen vielä kolmannen kerran ja taaskin uudessa puvussa.

Hänellä on nyt lyhyt hame, pienet pitsihihat, helmiä kaulassa, hattu

päässä ja hatussa pitkä sulka. Hänen kanssaan on poika, jonka kädessä

on pitkä seiväs ja housut ulottuvat vain polviin. He laulavat yhdessä

ja poika koettaa ottaa armolta punaista kukkaa, mutta armo ei tahdo

antaa, kujeilee vain. Vihdoin poika ryöstää kukan ja karkaa armon

kaulaan.

Nyt taputetaan taas kovasti ja huudetaan, niin että huoneet kaikuvat,

mutta armo ei enää mene pois, vaan hymyilee ja kumartelee herrasväen

pöydän edessä, astelee sitten nuoran laidalle, hymyilee väelleen,

nostaa kättään ja nyökäyttää päätään. Väki ymmärtää, että nyt saa

poistua, nyt on näytäntö lopussa. Mutta ennen kuin he ovat päässeet

keittiöön vievän käytävän ovesta, tukkii armo sormellaan nenänsä ja

juoksee avaamaan ovea, joka vie parvekkeelle.

-- Luuletteko, että he ymmärsivät mitään? kysyy hän sitten vierailtaan.

-- Heille olisi ehkä pitänyt selittää.

-- Mutta huomasittehan, hyvä rouva, kuinka innoissaan he olivat!

selittivät vieraat yhteen ääneen.

-- No sepä hauskaa. Minun käy heitä välistä sääli, kun heillä ei ole

mitään huvia.

Ulkona on kuutamo. Ääneti kulkee kansa alas keittiön portaita ja

kappaleen pihamaata, mutta sitten aletaan puhua.

-- Mitäs tuo nyt oli olevinaan?

-- Oli mitä oli, olihan se hauskaa.

-- Teatteria se oli!

-- Olisihan tuo samalla voinut tulla paitasillaan.

-- Ehkä se olikin paitasillaan, noin pitsitetythän sillä kuuluu olevan

paidat.

-- Mutta koreasti se laulaa rallatti.

-- Korville minä antaisin, jos patruunan sijassa olisin.

Hanni erosi heistä ja alkoi kiireesti astua kotia kohti. Hän oli kuin

huumeessa.

Se nuori herra, joka otti armolta kukan ja joka syleili häntä, oli

Kyösti-herra.

* * * * *

Maanantaina vihdoin piti rippikoulun alkaa.

Kai rovastikin aikoinaan oli pitänyt rippikoulua ihanteellisena

laitoksena, jossa nuorten piti valmistua elämän retkelle, erottamaan

hyvää ja pahaa, oppia ajattelemaan ja sovittamaan Vapahtajan neuvoja

elämään. Mutta hänen vaatimuksensa olivat siitä alentuneet. Kunhan sai

lapset edes puhtaasti lukemaan. Alussa hän oli vaatinut paljon, sekä

ulkolukua että sisälukua, ja joka ei osannut, sai mennä laiskankouluun.

Mutta joka vuosi tuli kymmenkunta sellaista ihmisalkua, etteivät ne

parantuneet laiskankoulussakaan, vaan vetelehtivät vuodesta vuoteen

rippikoulussa, harmina ja pahennuksena uusille oppilaille. Sen tähden

oli jo parina viime vuonna päästetty kaikki urakalla, sekä ne, jotka

osasivat, että ne, jotka eivät osanneet. Ja se oli rovastin mielestä

näyttäytynyt miltei käytännöllisimmäksi keinoksi.

Kovaa oli se rippikoulun pitäminen! Istua kuumassa, ahtaassa huoneessa

neljä tai viisi tuntia perätysten, ajamassa mitä yksinkertaisimpia

asioita mitä tyhmimpiin päihin. Kun sai sellaisia vastauksia, että

on "kolme Jumalaa, oikea Jumala ja Jeesus ja Pyhä Henki" tai että

"Jumala on syntinen" tai että "Jumalaa rukoillaan vain kirkossa" tai

että "Jeesus ristiinnaulittiin pahain tekoinsa tähden" -- niin kyllä

ihanteellisuus meni menojaan.

Lapset kokoontuivat kello 10 maanantaiaamuna pitäjäntuvalle ja siellä

heistä seulottiin pois mahdottomimmat, sellaiset, jotka eivät ensinkään

saaneet sanasta kiinni. Toisten kanssa alettiin sitten.

Ensin tuntui Hannista hyvin juhlalliselta. Rovasti istui totisena

pöydän takana. Hän oli mustissa vaatteissa, ainoastaan kaulus oli

valkoinen ja paksut kultavitjat riippuivat taskusta. Hänen silmänsä

näyttivät siltä kuin hän olisi osannut katsoa ihmisen sydämeen asti.

Häntä täytyi pelätä ja totella melkeinpä kuin Jumalaa itseään.

Toisilla tytöillä oli uudet, kauniit vaatteet ja silkit päässä. Toiset

olivat lainavaatteissa, eräänkin tytön kengät olivat hyvin isot ja

hihat ylettyivät käsien yli. Monet olivat ihan risaisissa vaatteissa.

Erään tytön pää oli pörrötetty melkein niinkuin armon pää. Se oli

pitkä ja varmaankin jo hyvin vanha tyttö. Ensin tuntui hullunkuriselta

kuunnella, kun toiset lukivat oikein huonosti. Ihan väkisin tuppasi

naurattamaan. Mutta rovasti suuttui ja silloin räiskyivät nurkat.

Toiset pantiin seisomaan koko tunniksi. Toiset itkivät pelosta, toiset

olivat kuin kivet: eivät itkeneet eivätkä nauraneet, sama, sanoi heille

hyvää tai pahaa. Hanni sai aina kiitosta, hän ei koskaan vastannut

väärin ja osasi lukea mistä kirjasta tahansa. Rovastikin nähtävästi

piti hänestä, koska hän aina pani hänet oikaisemaan tyhmiä tyttöjä.

Mutta kyllä hän toisille teki kiusaa niinkuin tahallaan. Eräs tytöistä

valehteli niin, ettei voinut ensinkään luottaa sen puheisiin, ja kun

eräältä tytöltä katosi kukkaro, luulivat kaikki hänen sen ottaneen.

Se kuului olleen kesti-akan tyttö takakyliltä. Sitä rovasti vähän

väliä huusi ja aina se vastasi nurinpäin. Rovasti torui, sanoi kanaksi

ja lehmäksi ja tomppeliksi, antoi seisoa, pani nurkkaan ja tukisti.

Mutta ei se välittänyt mistään, teki mitä käskettiin, ei itkenyt eikä

nauranut.

Vähitellen sentään komentoon tottui. Hannista kävi aika pitkäksi.

Häntä nukutti ja ajatukset liikkuivat muualla. Varsinkin piti ajatella

Kyösti-herraa.

Välistä, kun pappilaan tuli vieraita tai rovastille sattui työtä,

saivat rippikoululaiset odottaa. He vetelehtivät silloin maantiellä,

joka kulki pitäjäntuvan ohitse. Milloin kastui, milloin paleli. He

keksivät kerran odottaessaan ruveta hippasille ja juoksivat hautausmaan

ja pitäjäntuvan väliä, mutta silloin menivät kylän uskovaiset

kantelemaan rovastille, että rippikoululapset tanssivat maantiellä ja

häpäisevät koko pitäjän. Silloin saivat lapset rovastilta kovat nuhteet.

Ruustinna oli saanut kuulla, että Salmisella asui näppärä tyttö, joka

kävi rippikoulua. Hän tarvitsi juuri sellaista nuorta tyttöä leikkimään

lasten kanssa ja hän lähti Salmiskalta kuulostamaan, millainen Hanni

oli. Tuntikauden he Salmiskan kanssa juttelivat kahvipannun ääressä,

moittivat Kankaanpään nuorta herrasväkeä, kehuivat vanhoja ja Salmiska

kertoi kaikki, mitä tiesi Hannin äidistä ja Hannista. Ruustinna päätti

ottaa Hannin lapsenpiiaksi pappilaan. Tosin hän vielä oli nuori, mutta

koska oli tarkka ja vilkas tyttö, niin varmaan pian oppisi.

Turhaan tuli Kalle Pimeästäpirtistä noutamaan tytärtään kotiin. Ikävä

häntä oli ollut, oli tuntunut siltä, kuin joku aina olisi puuttunut.

Äiti itki itkemistään ja väitti, ettei Hanni enää milloinkaan palaa.

Mutta parasta kai se oli, että hän jäi kirkonkylään, kun oli saanut

hyvän paikan ja vanhempien asuminen torpassa oli epävarmaa. Kalle

esitti surunsa ruustinnalle ja kertoi, kuinka mitättömistä syistä

patruuna oli suuttunut. He olivat alussa aikoneet kääntyä oikeuteen,

mutta taisipa olla parasta sovinnolla erota torpasta.

Hanni kertoi isälleen, miten hyvä hänen on pappilassa. Hän saa nukkua

lasten kamarissa ja syödä melkein samaa ruokaa kuin herrasväki. Hänen

työnään on järjestää huoneissa, tarjota kahvia, leikkiä lasten kanssa,

lukea heille satukirjoista ja parsia heidän sukkansa. Lapset ovat

kiltit ja Aino-neiti vasta on hyvä. Pitää ihan vertaisenaan.

Yhtä tapausta Hanni ei kertonut isälleen. Pappilassa oli ollut herroja

yötä, kunnanlääkäri ja metsäherra. Aamulla oli ruustinna lähettänyt

Hannin viemään heille kahvia ja Hanni oli tullut heidän huoneestaan

hätäännyksissään, itku kurkussa. Silloin oli ruustinna vienyt hänet

peräkamariin ja puhunut hänen kanssaan kahden kesken, puhunut kovia

sanoja. Hän oli pannut kaikki Hannin syyksi, vaikka Hanni tiesi, ettei

hän ollut mitään tehnyt.

Aino-neiti lähetti Hannin pikku siskoille tulijaisiksi vehnäleipää ja

piparkakkuja. Hanni itki isän nähdessään ja lähetti tuhansia terveisiä

äidille ja vaarille ja Jussille ja kaikille muille siskoille, pikku

Liisalle varsinkin, ja Misselle ja Omenalle ja kaikille, kaikille...

Hänestä tuntui ero isästä niin raskaalta, että sydän oli haljeta.

Mutta isä siunaili hyvää herrasväkeä, joka on ottanut hänen tyttärensä

suojaansa ja vakuutti, että äidinkin varmaan nyt tulee paljon

turvallisempi olla.

Hanni meni saattamaan isää rekeen, syötti Pikulle leipää, taputti

sen kylkeä, silitti ja hyväili sen turpaa ja uudisti itkien kaikki

terveisensä ja sanottavansa. Hän ajoi reen jalaksilla alaportille asti

ja palasi siitä pappilaan, mutta Kalle läksi sydänmaahan, jota hän

lähes kaksikymmentä vuotta oli pitänyt omanaan ja joka ei enää ollut

hänen omansa.