Pimeässäpirtissä oli paistettu ensimmäiset uutisleivät ja kun Hanni
illansuussa läksi metsään lehmien hakuun, otti hän mukaansa palasen
uutisleipää. Siinä oli vielä ruohon karva ja haju ja Hannista tuntui
hauskalta haistella ja maistella sitä.
Oli satanut koko päivän. Puitten lehvät riippuivat rentoina, tuon
tuostakin pudotellen maahan raskaita vesipisaroita. Siellä täällä näkyi
jo jokin keltaisempi puu. Sammalet olivat kukassa, mehevimmillään.
Paikoitellen kasvoi kirjavia kärpässieniä ja puolat punoittivat.
Kulkiessaan karjapolkua puiden alatse sai Hanni vähän väliä vettä
niskaansa. Oikein kumahti hiljaisessa iltailmassa, kun oksat päästivät
hartioiltaan raskaat vesitaakkansa. Siellä täällä olivat pilvet jo
revenneet ja repaleiden alta paistoi kirkas taivas.
Hanni nousee kalliolle, työntää huivin oikean korvansa päältä,
kuulostelee ja huutelee. Metsä hänen edessään on kuin järvestä
nostettu. Pilvien hajotessa alkaa tuulikin käydä ja aurinko pujahtaa
esiin, jääden suurena tähtenä paistamaan maan ja taivaankannen
rajoilla. Keltaiset puut käyvät kullankarvaisiksi, jostakin kaukaa,
peninkulman takaa kiiluu auringonlaskussa ikkunaruutu...
Äkkiä rasahtaa metsässä ikäänkuin metso olisi kahahtanut lentoon. Hanni
hakee sitä päänsä päältä, mutta ei näe mitään. Samassa kahahtaa maasta
päin ja pensaikosta syöksähtää esiin koira... Outo eläin näillä mailla
ja Hanni sekä pelästyy että ilostuu. Se on sileäpintainen jäniskoira ja
antaa ystävällisesti silittää itseään.
Äkkiä viilähtää ilmassa vihellys ja sen tiensä häviää koira.
Hanni jää hämmästyneenä paikoilleen. Ensin havahtuu hänessä ajatus,
että jos se olikin vain tyhjä näky, mutta eihän hän koskaan ennen ole
"liikoja" nähnyt. Tai jos se olikin joku metsän elävä, mutta ei ne ole
ennen tulleet silityttämään selkiään... Koira se oli ja isäntä sitä
vihelsi luokseen. Mutta kuka on isäntä, voisiko olla joku kylästä?
Mutta tuskinpa niillä olisi noin hoikkamahaisia koiria... Hänen
sydämensä alkaa lyödä täynnä uteliaisuutta ja odotusta.
Samassa ilmestyy metsästä aukean laitaan kaksi miestä, pyssyt selässä.
Toinen on iso ja musta, toinen hoikka ja nuori. Se iso on puettu
harmaaseen takkiin, jonka hihansuissa on vihreää kangasta ja edessä
kiiltäviä nappeja. Molempien saappaat ulottuvat polvien yläpuolelle.
Hanni katselee heitä piiloutuneena puun taakse ja jota likemmä he
tulevat sitä kiihkeämmin lyö hänen sydämensä. Ne ovat hienoja herroja,
mahtavat olla kirkonkyläläisiä!
Samassa nostaa se nuori päätään, huomaa kalliolla ihmisen ja molemmat
herrat alkavat huutaa häntä alas sieltä. He ovat kulkeneet eksyksissä,
sade on heitä valellut, he ovat jo kironneet koko metsästysretken ja
käyvät hyvilleen, kun vihdoinkin saavat käsiinsä ihmisolennon.
Hanni on punastunut, painanut alas silmänsä, tehnyt syvän niiauksen ja
astuu nyt herrojen edellä Pimeääpirttiä kohti. Häntä hävettää kauheasti
hänen risaiset vaatteensa...
-- Tyttö siellä! kuulee hän hetkisen perästä äänen: -- mihin
perkeleeseen sinulla on kiire?
Se oli suuri joka puhui ja Hanni huomasi äänestä, että puhe oli leikkiä
eikä pahoin tarkoitettu. Mutta kuitenkin hän hytkähti ja odottaessaan
herroja, jotka olivat jääneet vähän matkan päähän, vavistutti häntä
omituisesti. Hän pisti käden taskuunsa, irroitti uutisleipäpalasestaan
hitusen sydäntä ja rupesi ajatuksissaan vanuttelemaan sitä sormiensa
välissä.
-- Mikä sinun nimesi on? kysyi herra, hymyillen mustien viiksiensä alta.
Hanni vastasi hämillään, käsi yhä taskussa. Ihmeellistä ruotsia
puhuivat herrat keskenään. Kyllä hän sen ymmärsi, mutta ei se ollut
sellaista kuin äidin puhe. Vai mahtoiko äiti puhua huonosti? Eikä taas
ollut suomikaan oikeata suomea, sellaista jota kotona puhuttiin.
-- Vai Hanni!
Komean herran ääni helähti ikään kuin hänen silmänsä vasta sillä
hetkellä olisivat auenneet näkemään, kuka siinä hänen edellään astui.
Hannin poskilta oli veri purskahtamaisillaan esiin. Suuri herra nauroi
ja kääntyi ruotsiksi toverinsa puoleen.
-- Kyösti sinä, katsopa! Tyttölapsi ei ole hullumman näköinen. Piru
vie. Noo, Hanni, mitä siellä sinun taskussasi oikein on?
Hanni vetää esiin leipäpalasen ja kääntyy arasti herroihin päin.
Mutta samassa tulee herra ihan hänen likelleen, suu hymyssä ja silmät
verestävinä. Se nostaa hänen olkapäälleen kätensä, joka on valkea kuin
maito ja niin pehmeä, että sormus välkkyy lihan sisästä. Hannin tekisi
mieli lähteä karkuun...
Hänestä tuntuu siltä kuin säde noista mustista silmistä olisi pistänyt
häntä sydämeen. Hän hapuilee huivia, joka on valunut päästä ja verhoaa
sillä hartioitaan, jottei pinta paistaisi röijyn läpi.
-- Kas, kainostelee! sanoo herra ja vetää pois kätensä. -- Kyösti
sinä, luonnontutkijana pitäisi sinun iloita jokaisesta kauniista
ihmiseksemplaarista... Kas poikaa kun punastuu. Ei tyttö ymmärrä
ruotsia ja entä jos ymmärtäisikin!
He luulevat, ettei Hanni ymmärrä ruotsia... Äh, kuinka häntä harmittaa
heidän puheensa! Hän tahtoisi itkeä, torua...
-- Noo, Hanni, joko kilpajuoksu taas alkaa!
Mutta Hannipa ei enää tottele heidän komentoaan. Hän ei ole
kuulevinaankaan, hän astuu juoksujalan. Äkkiä huomaa hän, ettei herroja
kuulu, ja kun hän kääntyy, näkee hän heidän pysähtyneen peltojen
laitaan.
Se mitä he näkevät, valmistaa heille täydellisen yllätyksen: punaiseksi
maalattuja rakennuksia, valkeita ikkunapieliä täällä keskellä
sydänmaata! Puhdas piha, siisti aita ympärillä, portti, kirjavia
kukkia, ruusunpensaita -- mistä koko tämä komeus on eksynyt tänne! Ja
noin korkeat ikkunat ja kamarissa uutimet... Mutta nähdessään vieraat
livistää tavallinen talonpoikainen lapsilauma pelästyneenä porstuaan
ja karvat pystyssä, häntä pörröllään, pahasti mouruten, kiipeää kissa
tikapuille, joita koirat haukkuen kiertävät.
Portaille ilmestyy keski-ikäinen talonpoikaisvaimo, mutta vetäytyy
kiireesti takaisin.
-- Niitä ne on kirkonkylän herroja. Meidän oma patruuna... kuuluu
kuiskauksena tuvassa.
-- Ja tuolla tulee veneellä lisää, kähisevät lapset sulloutuneina
ikkunaan katselemaan.
-- Jos se koira syö Missen! itkevät toiset.
-- Äiti, onko se keisari, kun sillä on noin kiiltävät napit?
Lapset eivät saa vastausta kysymyksiinsä. Hetkisen seisoo äiti kuin
kivettyneenä. Hän ei ole Otto-herraa nähnyt sitten kuin sinä syksyisenä
yönä siellä Kankaanpäässä, kun hän hätä rinnassa hiipi hänen ikkunansa
alle rukoilemaan ja sai neuvon mennä naimisiin jonkun siistin
renkimiehen kanssa. Ja nyt on hän täällä hänen ja hänen renkimiehensä
pakopaikassa.
Mutta entä, jollei hän häntä tuntisi, jollei vanha patruuna olisikaan
mitään puhunut!... Hänpä ei panekaan kenkiä jalkaan eikä muuta parempia
vaatteita, ehkei hän tunne ensinkään!
Hanni karkaa sisään, levoton riemu kasvoilla.
-- Äiti, äiti, herroja!
Huvi silmillä astuu Liena kuistille, mutta patruuna tuskin vastaa hänen
tervehdykseensä. Hän puhuu toverilleen, huitoo käsiään ja äänessä on
pidätettyä ärtyä.
-- Olen varma siitä, että tämäkin rustholli tässä maksaa ihan
mitättömän veron, jonkin kymmenmarkkasen vuodessa. Se olisi niin
Liljefeltin vanhuksien kaltaista. Heidän alustalaistensa piti
saada elää muka onnellisina, se tahtoo sanoa laiskuudessa ja
epärehellisyydessä. Kyll'on aika todenteolla käydä kiinni ohjaksiin.
Kyllä minä huomaan, että talonpoikaa pitää kohdella oikeudella, muttei
koskaan hyvyydellä... Piru vieköön, voisinpa vannoa, että tälläkin
torpalla on aika säästöt, koska on riittänyt varaa punamaaliin, sillä
suomalainen talonpoika ei ensi hädässä pane rahoja sellaisiin. Menepä
sinä vain kaivelemaan ryysyjen joukkoon tuvan sänkypohjalle, niin
tapaat siellä satoja markkoja homehtuneina kuparirahoina...
Liena ymmärtää joka sanan, mutta enemmän kuin niiden kovuus koskee
häneen Otto-herran näkeminen. Ensi hetkessä näytti hän kovin vieraalta,
mutta jota enemmän häntä katsoo, sitä enemmän muistuttaa hän entistä
Otto-herraa. Liena tuntee ruumiinsa läpi käyvän omituisen hellyyden
väristyksen. Tuo, tuo mies se on, joka täytti hänen elämänsä lyhyellä
onnella ja loppumattomilla tuskilla...
-- No, akka siinä, toimita tulta kamariin, etkö näe, että vaatteemme
ovat likomärät.
Nämä sanat vaikuttavat. Liena rientää avaamaan kamarin ovea, lähettää
lapset tyhjentämään kananpesiä ja toimittaa Hannin takaisin metsään
hakemaan lehmiä. Tuntuu vähän helpommalta, kun Hanni on poissa. Kunhan
ei vain vaari palaisi järveltä. Hän, hän hakee vielä varmaan riitaa.
Herrat ovat menneet rantaan venettä vastaan, joka likenee suurella
rähinällä. Siinä on neljä herraa ja kaksi soutajaa.
-- Tämä Lassi on juonut itsensä juovuksiin ja ollut kaatamaisillaan
koko veneen, huutaa joku.
-- Se joutui eväskopan viereen istumaan ja lupasi mättää vettä, mutta
kaivoikin esiin konjakkipullon...
-- Helkkarissa, mitä me sitten teemme!
-- Ovat juoneet kuin porsaat, virkkaa muuan vanha herra viluisen ja
paleltuneen näköisenä.
Kuusi herra ja yhtä monta koiraa astuu ylös rannasta. Soutajat kantavat
eväitä, jotka ovat kopassa ja vettäpitävällä sadetakilla peitetyt.
-- Minun selässäni ei ole kuivaa langanpätkääkään, valittaa joku.
-- Minä voin pusertaa jokikisen rääsyn, joka on ympärilläni.
-- Ovatpa nämä sydänmaita!
-- Me olemme tavanneet niin äärettömän soman tytön, selittää Kyösti
Åkerfelt viattomasti.
-- Soo, sydän on jo ilmiliekissä!
-- Kas poikaa, kun punastuu!
Hämmästyksen huudahdus pääsee herroilta, kun he astuvat huoneeseen,
jossa tuli jo räiskyy pesässä.
-- Täällähän me elämme oikein herroiksi!
-- Täällähän on aivan... aivan... minä totisesti en löydä sanoja
tulkitsemaan hämmästystäni.
-- Voinpa antaa pääni pantiksi, huudahtaa Otto-herra äkkiä, -- että
täällä taas tapaan jonkun Liljefeltin vanhan rengin tai piian. Minä
olen jo pari kertaa tullut tällaiseen huoneeseen, joka on ihan
Minette-tädin tyyliin.
-- Odotapa, täällä on valokuva seinällä. Eivätkö nämä juuri liene
Liljefeltejä?
-- Totisesti! Täti silkkileningissä ja juhlamyssy päässä, kädessä
sukkakudin!... Saatte nähdä, että kun minä rupean kysymään veroa ja
kontrahtia, niin sanotaan, että ollaan vanhoja palvelijoita ja patruuna
lupasi niin ja niin ja armo antoi niin ja niin. Minä osaan läksyn
vallan ulkoa!
-- He näkyvät pitäneen täydellistä naima-asiatoimistoa...
-- Renkien ja piikojen välistä -- niin!
Huoneen lattialle tuodaan olkia ja ryijyä levitetään niiden päälle.
Herrat riisuvat saappaansa ja sukkansa, toiset antavat housunsakin
tupaan kuivamaan ja asettuvat permannolle tulen ääreen. Pyssyjä,
metsästyslaukkuja on huiskin haiskin, valkean valossa erottautuu
lattialla saappaan jälkiä ja veritahroja jäniksistä. Torpan pikkupojat
pannaan kuivaamaan pyssyjä, tytöt laittamaan ruokaa koirille. Ja missä
se nyt on se kaunis tyttö? Sopii tulla tänne ottamaan esiin eväitä...
Vai ei ole saapuvilla! Sitten saa Kyösti hoitaa emännänvirkaa.
Torpanvaimon sopii valmistaa jänis illalliseksi. Niitä on siellä kuinka
paljon hyvänsä, toiset lienevät jo pahentuneetkin. Soutajat voivat
neuvoa, missä ne ovat.
Äkkiä alkaa muuan herroista, Lassi Lindström, nauraa. Hän nauraa ihan
katketakseen. Herranen aika kuinka se oli hullua.
-- Mikä, mikä? Mikä nyt on?
-- Ajattelen vain sitä jänistä! kitisee hän kesken nauruaan. -- Kun sen
vatsa oli täynnä kuusenhavuja...
Nyt purskahtavat toisetkin nauruun. Kyösti koettaa pidättää, mutta
ei onnistu. Hänen käy sääli vanhaa herraa, jota on pilkattu ja joka
loukkaantuneena siirtää syrjään totiansa. Se on tehty kahvikuppiin,
koska laseista on puute. Vanha herra Wahlberg on jo ovella, kun huomaa,
ettei hänellä ole sukkia eikä kenkiä eikä housujakaan. Silloin hän
palaa paikoilleen.
Nyt nauravat Lassi Lindström ja Kyösti Åkerfelt ihan katketakseen,
Evert Björkell hymyilee väsyneesti, Otto von Holten ja Hektor Berg
pidättävät lystiään.
Kaarle Juhana Wahlberg on harmaatukkainen valkopartainen herra,
Kankaanpään nuoren armon sukulaisia Tukholmasta. Hän on aikoinaan ollut
hyvä laulaja ja iloinen seuramies. Nyt ei hänellä ole virkaa eikä kotia
-- loistoajoista ei ole jäänyt muuta kuin hieno käytös, komea ulkomuoto
ja hyvä sydän. Kankaanpään herrasväki on pyytänyt häntä viettämään
talven luonaan alarakennuksessa, josta hänelle on luovutettu sali ja
kamari. Wahlberg on kaiken ikänsä elänyt Tukholmassa, nähnyt jäniksen
vain eläintarhoissa, ja hänen ensimmäisellä metsästysretkellään on
tehty se kepponen, että on otettu ammuttu jänis, istutettu se keskelle
ahoa, houkuteltu häntä ampumaan ja kun jänis kolmannella laukauksella
on kaatunut ja metsästäjä voitonriemusta väristen tulee luo, niin
hän tapaa sen sisuksen täynnä kuusenhavuja, koira kekkaloi ilkkuen
ympärillä ja kaikilla ahon laidoilla nauretaan...
Se on jo liikaa vanhalle miehelle, se menee jo sopivaisuuden rajojen
ulkopuolelle ja hän vannoo tuhat tulimmaista, että tämä metsästysretki
on oleva ensimmäinen ja viimeinen...
Lassi Lindström on varatuomari lähikaupungista. Hän on pikkuinen,
ketterä mies, pyöreäkasvoinen, iholtaan kellertävän harmaa, nenä
potaatinmuotoinen, silmät pienet ja ympyriäiset; muuten kaikin
puolin apinan näköinen. Hän on velkaa kaikille ihmisille, hänellä on
maksamattomia laskuja joka kaupungissa. Hän on hyväsydäminen ja aina
iloinen.
Hektor Berg on niinikään varatuomari lähikaupungista. Hän on kaunis
mies, pulska ja harteva, ehkä sentään vähän liian lihava, hyvä
laulaja, soittaa pianoa korvakuulon mukaan, maalaa, vaikkei ikinä ole
saanut opetusta, ja piirtää hyviä pilakuvia. Taivas on hänelle suonut
taipumuksia taiteeseen ja hänestä toivottiin aikoinaan suurta miestä.
Nyt istuu hän käräjiä, on ainaisessa rahapulassa, mutta ei sure hänkään
huomispäivää.
Evert Björkell kuuluu Kankaanpään patruunan uudempiin tuttavuuksiin. He
ovat tutustuneet Tukholmassa. Oikeastaan on Björkell talonpoikaisesta,
vieläpä köyhästä kodista, mutta muuan rikas vanha neiti otti hänet
kasvatikseen, rakasti häntä rakkaudella, joka oli äidinlempeäkin
lämpimämpi, ja jätti hänelle perinnöksi koko omaisuutensa:
satatuhatta markkaa rahaa, sormuksensa, rintaneulansa ja joukon
hopea-astioita. Björkellillä ei ole syytä kiirehtiä lukujensa
valmistumista. Hän on tehnyt pari ulkomaanmatkaa, asuu omassa hauskassa
poikamiehenhuoneistossansa Helsingissä ja on nyt tullut metsästämään
Kankaanpään maille. Hän on pitkä, harteva, vaatteet uusinta muotia,
käyttää tavallisesti silinteriä ja polttaa kalliita sikaareja. Hän
on kasvattanut itselleen pienen pukinparran, näyttää väsähtäneeltä,
liikkuu huolimattomasti ja veltosti eikä koskaan naura ääneen.
Nuori Kyösti vihdoin on helsinkiläinen ylioppilas, joka on lukenut
liian kiivaasti ja jonka täytyy saada oleskella maalla vahvistumassa.
Hän on äitinsä silmäterä, kolmen sisaruksen ainoa veli, hento,
naisellisen miellyttävä poika, jota on varjeltu kaikesta "pahasta",
joka ei polta tupakkaa, ei osaa lyödä korttia eikä iässään ole ottanut
ruokaryyppyä tai tuutinkia. Björkell, joka tuntee hänen perheensä ja
kotiolonsa, on päättänyt täällä Kankaanpäässä tehdä hänestä miehen.
Hänen suosituksestaan poika onkin Kankaanpäähän päässyt.
Kyösti on aina viettänyt kesänsä saaristossa. Oikeaa suomalaista
maaseutua on hän nähnyt vain rautatievaunun ikkunasta. Nyt on hän ensi
kertaa sisämaassa ja kaikki on hänelle uutta ja ihmeellistä.
Tyttö karkeassa puvussa ja paljasjaloin, mutta nuori ja suloinen,
tyttö, joka äkkiarvaamatta ilmestyy metsästä näyttämään eksyneille
herroille tietä, tekee häneen valtavan vaikutuksen. Ja sitten tämä
sievä torppa täällä keskellä sydänmaata! Riippukoivu aitannurkalla,
vinttikaivo, lehmitarha -- kaikki on niin rauhallista, syvää ja
kaukaista. Ja sitten tämä huone maalaamattomine permantoineen, jolle
on levitetty olkia vuoteiksi! Oi, äidin ja sisarten pitäisi saada
nähdä tämä kaikki! Ja heidän pitääkin saada se nähdä. Hän kirjoittaa
heille kaikki tyynni, kuvaa sen niin elävästi kuin jos he itse olisivat
olleet mukana. Hän vetäytyy huoneen nurkkaan, repäisee pari lehteä
taskukirjastaan ja alkaa lyijykynällä:
"Rakas mamma, Maggi, Tuttu ja Lulu! Tämän kirjoitan teille syvällä
sydänmaalla, monta peninkulmaa kirkonkylästä. Ympärilläni pauhaavat
toverit, mikä istuu tuolilla, mikä loikoo oljilla, joita on levitetty
permannolle. Valkea loimuaa maalaisessa takassa ja ikkunasta näkyy
peltoa, metsää, voi miten paljon metsää ja järveä! Olimme näihin
äärettömiin metsiin jo eksyneet, olimme läpimärät, kun äkkiä näemme
kalliolla ihmisolennon, tytön, melkein vielä lapsen, seisovan
keltaisten puitten välissä huutelemassa karjaansa. Hän seisoi kivellä,
katseli metsään ja hänen ympärillään joka taholla oli sydänmaata. Hän
varjosti kädellään silmiään, sillä aurinko oli reväissyt pilvet ja
pulpahtanut esiin suureksi, kirkkaaksi tähdeksi, joka valaisi keltaisen
metsän, harmaat kalliot ja sinisen järven. Otto alkoi kiireesti huutaa
alas tyttöä. Hän tuli kainona, arkana, punoittavin poskin, vaaleat
hiukset näkyen huivin alta ja vain silloin tällöin nostaen maasta
siniset silmänsä... Minun on niin vaikea kirjoittaa, sillä yhtä mittaa
huudetaan nimeäni, nauretaan ja lauletaan... Tytön nimi on Hanni.
En tiedä, mihin hän nyt lienee kadonnut, sillä häntä ei näy... Jos
te voisitte aavistaa, kuinka hullunkurisilta me kaikki näytämme!
Vaatteemme ovat tuvassa kuivamassa ja me... Jatkan paikalla, kun tulee
vähänkin hiljaisuutta."
Valmistaessaan illallista kuulee Liena kamarista äänekästä puhetta ja
laulua. Lapset ovat kuin hulluina, niitä ei saa millään asettumaan.
Mikä pelkää koiria, mikä itkee Misseä, joka on hukassa, mikä tahtoo
kamariin katsomaan herroja. Lapset kähisevät jaloissa, riippuvat
helmoissa, uskaltavatpa hoilottaakin, kun kuulevat rähinän kamarista.
Mutta kun ovi avautuu ja eräs herroista tulee tupaan, pelästyvät he ja
karkaavat nurkkiin piiloon.
Se on se pikkuinen, valkeisiin puettu, kasvoiltaan harmaa herra, joka
sieltä tulla sipsuttelee. Tarttuu kiinni housuihinsa, jotka riippuvat
orrella ja virkkaa:
-- Jokohan kuivavat? Kun kasteli pentele kaikki vaatteemme... Ja mun
mitä!... Vaan mitäs se emäntä täällä puuhaa?
Herra kurkistaa pataan, jossa jänis paistuu, taputtaa Lienaa olkapäälle
ja katsahtaa hänen kasvoihinsa.
-- Helkkarin nuori ja korea emäntä!
Hän lähtee takaisin kamariin ja hetkisen perästä tulee Kalle
ruiskaskeltaan. Nähdessään suuren vieraan veneen rannassa on hän jo
alkanut aavistaa jotakin, sitten on hänen korviinsa sattunut hoilotus
ja vihdoin on hän soutajilta saanut kuulla, mitä on tapahtunut. He ovat
oikaisseet pitkäkseen saunan seinustalle, herrat antoivat näet ryypyt
ja ne menivät vähän päähän, kun ollaan tottumattomia. Mutta hyvää se
teki, tässä onkin saatu pari päivää soutaa niitä, on käyty kaikki
saaret, jäniksiä on tullut niin, että ovat käsiin mädänneet. Aika
tekeminen niiden herrojen kanssa on ollut, ovat välistä telmineet, niin
että ovat olleet kaatamaisillaan veneen. Se pienempi niistä tuomareista
varsinkin on niin leikkisä.
Vai että itse patruuna on täällä! Kalle iloitsee siitä suuresti, sillä
nythän on tilaisuutta puhua asiat poikki ja halki. Ovessa karkaavat
lapsetkin kertomaan hänelle, että patruuna ja keisari ja muita
kirkonkylän herroja on saapunut.
-- Tottahan olet kahvittanut ja syöttänyt? kysyy hän vaimoltaan
innoissaan. -- Pitää nyt koettaa olla parauden mukaan!
Sitten hän peseytyy, pukee ylleen puhtaat vaatteet ja lähenee kamarin
ovea. Hänen sydämensä koputtelee ja hän avaa oven kömpelösti ikään kuin
seisoisi vieraan lukon takana, menossa pahantekoon.
Kamarissa on jo hämärä. Hehku valkeasta punaa olkia lattialla ja
Hektor Bergin parakkaita kasvoja. Hän on pitkänään, totilasi seisoo
vieressä, suu avautuu ja sulkeutuu vuorotellen, sillä hän laulaa Kaarle
Juhana Wahlbergin kanssa, joka tuleen tuijottaen istuu hänen takanaan.
Vanha herra on mielenliikutuksissaan, valkea pukinparta tutisee ja
ääni vavahtelee. Tuon tuostakin täytyy pyyhkäistä kyynel silmästä.
Niin paljon muistoja liittyy noihin vanhoihin lauluihin, rakkaisiin
"gluntteihin".
Lassi Lindström on tyytyväisenä palannut tuvasta. Hän on mairitellut
akan niin pehmeäksi, että se varmaan tekee mitä hyvänsä. Mutta näyttää
siltä kuin ei talossa olisi muuta naisväkeä, ne ovat kaikki vallan
lapsia.
-- Ihan varmaan me näimme nuoren tytön, vakuuttaa Kyösti. -- Minäpä
lähden katsomaan.
Mikä hätä Kyöstin on mennä, kainoudessaan hän ei ole antanut
vaatteitaan tupaan, vaan on kuivattanut ne omassa selässään.
Patruuna ja Björkell ovat vallanneet sohvan. He istuvat sääret
toistensa lomissa ja suitsuttavat ilmaan kauniita savukiehkuroita
sikaareistaan.
-- Olet nähnyt näyn, Kyösti! inttää Lassi vastaan. -- Tai olet ollut
humalassa!
-- Kyösti nyt osaisi olla humalassa! sanoo Björkell ja hänen äänensä
iva haavoittaa Kyöstiä.
Patruuna päästää pienen naurun. Silloin suuttuu Kyösti todenteolla ja
ojentuu jo suoraksi, mutta koettaa vielä hillitä itseään.
-- Äitini on lähettänyt minut tänne maalle voimistumaan. Pyydän, että
annatte minun olla rauhassa.
-- Äitisi, vastaa Björkell murhaavalla äänellä, -- on lähettänyt sinut
tänne miehistymään. Sen sanoi hän itse minulle.
-- Tule tänne, Kyösti, pyytää Lindström hellästi ja ystävällisesti. --
Istu tuohon. Kas niin. Sinun maljasi, Kyösti!
Hän laskee käsivartensa Kyöstin kaulaan ja vie hänen huulilleen oman
totikuppinsa. Hänen äänessään on jotakin niin surumielisen rukoilevaa,
että Kyösti tuntee loukkaavansa häntä, jollei joisi. Hän ei tahdo häntä
loukata.
Kalle on pitkän aikaa seisonut ovensuussa, mutta kukaan ei ole
huomannut häntä. Vihdoin hän astuu likemmä.
-- Mikä perkele sinä olet, karjaisee samassa patruunan ääni, -- kun
tulet sisään ilman että kysyt lupaa?
(Oikeastaan kuuluvat patruunan sanat: "Mike pärkele sine ole ku tule
sise ilman ette kysy lupa.")
-- Minä... minä olen vain, vastaa Kalle nöyrästi ja peräytyy pari
askelta, -- tämän torpan mies, Kalle Aukustinpoika.
-- Ole, ole vaikka itse helvetinmies, mutta älä tule sisään ilman, että
kysyt lupaa. Ulos, sanon minä, taikka minä ajan sinut portille!
Kalle karkaa ulos huoneesta, niin että saappaat kopisevat.
-- Kun sinäkin annoit minun mennä, tiuskaa hän vaimolleen, -- joka
olet ollut herroissa! Mistäs minä sen tiesin, että olisi pitänyt lupaa
pyytää. Nyt se suuttuu niin, että mikä tässä eteen tuleekaan.
-- Häpeä! vastaa vaarin ääni ovensuusta. -- Tulevat kuin koirat
taloosi, etkä sinä aja heitä menemään.
-- Niin, kuiskaa Kalle, koettaen tyrkätä isäänsä tupaan ja vetää ovea
kiinni, -- kun tämä torppa kuitenkin on heidän maallaan ja kun he
voivat ajaa meidät pois koska hyvänsä.
-- Ajakoot, jos ajavat, mutta kun tulevat, niin olkoot ihmisiksi.
-- Eihän se taas herra koskaan sillä lailla ole meikäläistä
kunnioittanut...
-- Kyllä minä heille näytän!
Kalle tarttuu isänsä käsivarteen ja alkaa rukoilla:
-- Syödään illallista, isä, ja menkää sitten saunaan maata. Johan te,
vanha mies, tarvitsette lepoa, kun koko päivän olette huhtonut... Onhan
meillä kontrahti kymmeneksi vuodeksi, eihän se meitä voi poiskaan
ajaa. Mutta olisihan parempi pysyä hyvissä väleissä. Että minäkin,
moukka, nyt läksin sinne kysymättä!... Liena, eikös sinun jäniksistäsi
liikenisi palanen isälle?
-- Vanhaksi olen käynyt! pääsee vaarilta.
Hän ottaa kouraansa palasen leipää ja lähtee saunaan.
-- Viekää, lapset, kehoittaa Kalle hätäännyksissään, -- vaarille
perunoita ja piimää. Ja sinä, Hanni, lähde sinä kamariin kysymään, mitä
herrat tarvitsevat. Koeta varsinkin patruunaa palvella parhaasi mukaan.
Hanni oli loukkaantunut äidille. Taaskin tahtoi äiti estää häntä
olemasta herrojen seurassa. Pojat olisivat aivan hyvin voineet
noutaa kotiin lehmät. Hän juoksee aittaan, jonka raoissa riippuu
juhannuksenaikaisia kuivia haavanoksia, kampaa hiuksensa, sukaisee
ylleen punaraitaisen pumpulipukunsa ja kiinnittää siihen rintaneulan.
Hän on kuin kuumeessa, joka hermo sävähtelee.
Hän on jo ovella, kun hänet valtaa epäilys. Sieltä kuuluu tavaton melu,
toiset laulavat, toiset puhelevat. Ei hän sittenkään kehtaa mennä
sinne. Mitä hän oikeastaan siellä tekee... Mutta samassa ovi avautuu...
Kuinka he ovat hullun näköisiä, kun tassuttelevat noin valkoisissa!
-- Aaa! kuuluu kamarista kuin yhdestä suusta.
-- Aaa!
-- Noo, Hanni, virkkaa se komea musta herra ystävällisesti, -- tule nyt
auttamaan meitä. Missä sinä oletkin niin kauan ollut?
-- Lehmissähän minä.
-- Katso, tuossa on meidän eväskoppa. Ota nyt siitä esiin ruokaa...
Ilma hänen ympärillään on paksua ja raskasta. Herrat kerääntyvät luo,
heidän henkensä tulee viinalta ja heidän poskensa hehkuvat. Se tuntuu
pahalta...
-- Älä pelkää, Hanni! sanoo pikkuinen, harmaapintainen herra ja
hymyilee.
-- Tule tänne! sanoo toinen, joka on uunin ääressä pitkällään, tarttuu
hänen käteensä ja alkaa vetää häntä viereensä.
Hanni tekee vastarintaa voimiensa takaa, häntä jo peloittaa koko tämä
leikki. Silloin se komea musta herra sanoo pari sanaa sille, joka
raastaa häntä kädestä, ja hän pääsee paikalla vapaaksi.
-- Älä pelkää, Hanni! Kuinka vanha sinä olet?
Hanni ei saa sanaa suustaan eikä uskalla nostaa silmiään. Hänen on
kuuma ja vaikea olla, häntä pyörryttää.
-- Viidentoista? kysyy se musta herra, irroittaa huivin hänen päästään
ja katsoo häntä silmiin.
-- Kuudentoista, kuiskaa Hanni, hyvin hiljaa, silmiään nostamatta.
He puhuvat jotakin hänen hiuksistaan, hän ymmärtää, että ne heidän
mielestään ovat kauniit, joku silittääkin takaapäin hänen päätään.
Samassa kiertää se musta herra käsivartensa hänen ympärilleen, sen
valkea käsi pusertaa hänen rintaansa ja hän vaipuu sen polvelle
istumaan.
Siinä on kamala olla, tuntuu siltä kuin kuumaa höyryä virtasi läpi
koko ruumiin, päähän asti. Mutta hän ei pääse liikahtamaan, tuntuu
siltä, että sitten tulee vielä pahempi. He puhuvat keskenään, puhuvat
hänelle, kyselevät. Hän ei saa selvää heidän sanoistaan. Hänen kätensä
ovat hiessä ja sydän lyö. Äkkiä tarttuu joku hänen päähänsä ja hänen
huulilleen painuu kuuma suudelma, lemuten tupakille ja viinalle.
Silloin hän kirkaisee ja kimmahtaa ylös ikään kuin häntä olisi
veitsellä pistetty. Hän tahtoo sylkeä pois sen! Hän hankaa hihallaan,
esiliinallaan. Hän tahtoo pois täältä! Mutta hän on niin pyörryksissä,
ettei löydä ovea. Kaikkialla on vastassa verestäviä silmiä ja miehiä,
jotka nauravat ja ojentavat käsiään hänen puoleensa. Hän pakenee
ikkunasta, jollei huoneessa olekaan ovea... Samassa alkaa joku saarnata
korkealla äänellä, kiihkeästi ja nuhdellen. Se on se kaikista nuorin,
joka on puettu täysin vaatteisiin. Se iskee nyrkkiä pöytään ja työntää
tieltään pari herroista. Hanni käsittää, että hän puolustaa häntä...
Ovi avautuu ja äiti syöksyy huoneeseen. Äiti on tietysti kuullut Hannin
huudon, mutta Hanni ei tahdo, että äiti saa tietää... Hänen pitää
luulla, että täällä on ollut hauskaa ja että hän vain auttaa herroja.
Hän nielee kurkun täydeltä pelkoa ja kyyneliä, sitaisee kädellään
kasvojaan ja painuu kiireesti eväskopan ääreen.
-- Tule tänne, Hanni, sanoo äiti hätäisesti ja ankarasti.
Hanni ei uskalla olla tottelematta. Mutta hän lähtee hymyillen ja
veitikkamaisesti vilkaisten herroihin, ikään kuin olisi liitossa heidän
kanssaan.
-- Mitä sinä nyt noin olet laittanut itsesi! Tiedäthän, että sinun
pitää mennä lypsämään. Ovatko lehmät kaikki kotona?
Hannia harmittaa äidin puhe. Se on niin tinkimättömän kiivasta ja
käskevää, ettei hän ymmärrä... Sellaiseen ei hän ole tottunut.
-- Isä käski palvelemaan herroja ja enhän minä kehdannut
riihirääsyissä...
-- Isä käski!... Kyllä minä hoidan heidät. Hoida sinä lehmät, se työ
sopii paremmin sinulle.
Hannin mielessä on katkera vastaus, mutta hän ei lausu sitä. Tekee
vain sen päätöksen, että hän uhallakin menee herrojen luo. Hän oli
äsken tyhmä kun huusi. Hänellä ei ollut mitään hätää, mitään ei olisi
tapahtunut...
Liena tuntee kamalaa pelkoa, hän sadattelee isää, joka antaa Hannille
sellaisia käskyjä. Kun voisikin täksi päiväksi ja täksi yöksi kytkeä
tytön kahleisiin. Auta, hyvä Jumala, niiden ohi!
Jäniksenpaisti on valmista ja hänen pitää alkaa kattaa pöytää.
-- Se on hempeimmillään, vasta puhjennut! puhelevat herrat keskenään ja
kääntyvät sitten emännän puoleen: -- mihin se tyttö meni?
Liena ei ole kuulevinaan.
-- Joko ne pöksyt siellä kuivavat? huutaa joku porstuaan hänen
jälkeensä.
Nuorin herroista tulee tupaan. Se on hiukan humalassa, iloisena ja
ystävällisenä. Alkaa koetella vaatteita, jotka riippuvat orrella,
pistää lauluksi, ottaa pari tanssiaskelta ja seisahtuu Lienan eteen.
-- Hei, akka kulta! Mihin sinä lähetit neidin? Olisi tanssittu!
Lienan käy häntä sääli. Tuskin on kahdettakymmenettä ikävuottansa
täyttänyt! Äsken tullessaan oli niin kohtelias, teititteli -- nyt
sinuttelee ja puhuu ihan kuin patruuna.
Kyösti istuutuu tuvan sängynlaidalle, Liena kerää vaatteet orrelta, vie
ne kamariin ja viskaa suurena läjänä tuolille. Kun hän palaa pirttiin,
ovat lapset kaikki nuoren herran ympärillä katsomassa hänen kelloaan,
eikä aikaakaan, kun hän keikahtaa sänkyyn ja nukkuu sikeään uneen.
Herrat pukevat hiljalleen vaatteita ylleen, paitsi vanha herra
Wahlberg, joka olkien päällä vetelee makeita unia.
-- Mitä Ester-rouva sanoisikaan, virkkaa Björkell patruunalle, -- jos
tietäisi, miten sinä täällä metsäkulmilla elelet?
-- Hoo, kyllä hän puolensa pitää. Myönnä, että otus tällä kertaa on
harvinaisen houkutteleva.
-- Minä ennustan, minä ennustan, pojat, että joku teistä vielä tulee
maksamaan lapsenruokkoa tähän torppaan.
-- Täällähän on kuuma kuin helvetissä. Työnnä ovi auki, Lassi Lindström.
Lindström potkaisee oven selkosen selälleen. Vähän ajan kuluttua
uskaltaa Kalle taas liketä kamaria, varovaisesti, lakitta päin.
-- Noo, mies, mitä sinä täältä tahdot? kysäisee patruuna.
-- Minä vain sitä, että tervetuloa tänne meidänkin maille, kunnian
patruuna.
-- Sinä unohdat, että nämä ovat minun maitani...
-- En, kunnian patruuna. Mutta kun minä olen tämän torpan mies...
-- Vai olet sinä tämän torpan mies... Vai niin. Noo, tule sitten tänne,
sinun pitää saada ryyppy.
Kalle hymyilee ja sulaa ystävällisestä kohtelusta. Kun hän on
tyhjentänyt ryypyn, kaataa patruuna samaan lasiin konjakkia.
-- Ota pois!
-- Kiitoksia, eihän sitä olisi tarvittu.
-- Noo, ota, perkele siinä!
Kalle irvistää nautinnosta, nuolaisee huuliaan ja pyyhkäisee hihallaan
sekä uskaltaa vihdoin kysyä, saisiko tästä torpasta vähän puhua. Kas,
hän on ihan itse rakentanut sen, vallan alusta asti, ja koska hänen
vaimonsa on Kankaanpään kasvatti, niin...
Herrat katsahtavat toisiinsa ja patruuna hymähtää heille. Kyllä hän
tuntee väkensä!
-- Sinä saat huomenna puhua asiasi! Ota nyt vielä ryyppy ja mene
matkaasi!
Kalle kiittää ja kumartuu ihan luokaksi. Ryypyt ovat panneet hänet
iloiselle päälle ja hän vakuuttaa jo vaimolleen, että patruuna on hyvä
mies, oikein leikkisä mies... Samassa tulee patruuna hänen perässään
tupaan.
-- Noo, sano nyt, mitä tahdot sanoa!
-- Istumaan, hyvä patruuna... Pyyhi, Liena, penkkiä... Patruuna on
niin hyvä ja istuutuu. Kas tämä se nyt on minun vaimoni, se entinen
Kankaanpään kasvatti. Tule likemmä, Liena, ehkä patruuna tuntee...
-- Piikanahan minä vain olin, mutisee Liena, kalpeana ja
hätäännyksissään, -- mistä patruuna kaikkia muistaisi...
-- Älä sinä nyt ujostele... Kasvattina se oli ja sen tähden antoi
vanha patruuna meidän ensi vuodet asua täällä ilman veroa. Mutta tämä
olikin kuiva kangas, kun tänne tulin. Havumajassa saatiin asua, ja kun
ensimmäinen lapsemme, tuo Hanni, syntyi, niin ei meillä ollut muuta
huonetta valmiina kuin sauna.
Patruuna seuraa silmillään lapsia, jotka ovat ruokapöydän ääressä. Ne
ovat terveen näköisiä ja valkotukkaisia. Suurimmat pojat yhä hankaavat
pyssyjä, touhussaan, kasvot kuumina kiihkosta. Äkkiä sattuvat hänen
silmänsä kivääriin, joka riippuu nurkassa.
-- Se on vain vanhan patruunan antama vanha haulipyssy, selittää Kalle
nöyrästi. -- Olen minä sillä täällä kerran sudenkin ottanut hengiltä...
-- Vai niin. Ja ehkä jäniksiä ja muitakin otuksia.
Kalle on havaitsevinaan, että patruuna ärtyy, ja vakuuttaa, ettei hän
paljon sitä käytä, joskus heittää olalle ja vähän hätyyttää jäniksiä,
kun syövät kaikki laihot.
-- Anna tänne se pyssy, ärjäisee patruuna. -- Sinulla ei ole mitään
oikeutta metsästää. Sinä et saa oravaakaan ampua. Tästä lähin tulen
itse tänne joka vuosi ja tahdon silloin, että täällä on saalista.
Kalle noutaa kiireesti pyssyn patruunalle ja vakuuttaa, ettei hän enää,
koskei patruuna tahdo.
Hanni tulee huoneeseen maitokiulu käsissä ja helmat korkealle
nostettuina. Hän hätkähtää, kun näkee patruunan tuvassa, vetäytyy
porstuaan, päästää alas hameensa ja astuu sitten kynnyksen yli.
Patruuna tyyntyy, käy hajamieliseksi ja Kalle alkaa taas selitellä
asioitaan.
-- Mihin sinä nyt kaiken tämän kanssa tahdot tulla? kysyy patruuna
vihdoin.
-- Siihen vain, hyvä patruuna, että vanha patruuna lupasi, että
kymmenen vuotta vielä saataisiin olla tällä verolla ja ettei nyt
pitäisi lisätä veroa. Lapset ovat vielä pienet ja tuossa on hyvä suo,
jota olen ruvennut viljelemään.
-- Paljonko veroa sinä maksat?
-- Eihän se niin suurelta kuulu, mutta kyllä sitä siinäkin on
maksamista...
Patruuna ei enää kuule sanaakaan hänen lörpötyksistään. Hän seuraa
Hannin liikkeitä hänen huuhdellessaan kiulua ja kantaessaan
maitoastioita ruokahuoneeseen. Hänen käynnissään, hänen tavassaan
nostaa jalkaa, kaartaa käsivarsia, kääntää päätä, jokaisessa
hänen liikkeessään on jotakin tavattoman suloista. Harvoin näkee
neitostenkaan joukossa mitään noin kaunista. Pukea se tyttö vain
silkkiin -- siitä tulisi Herodiaan tytär, joka voisi tanssia itselleen
ihmispäitä.
Kalle ei aavista, että on kokonaan hänen tyttärensä ansio, ettei
hänen suutaan tällä hetkellä tukita. Patruuna olisi jo aikoja sitten
potkinut hänet ulos, jolleivät Hannin kasvot, milloin hymyssä, milloin
vihassa, joka hetki vaihtaen väreitä, olisi väikkyneet hänen edessään.
Hän on jossakin nähnyt jotakin, jota tuo tyttö muistuttaa. Mutta missä
ja koska? Ja oliko se kuva vaiko elävä ihminen, mies vaiko nainen,
vaiko lapsi?... Hänet valtaa omituisen hellä mieliala, hänen käy sääli
ihmisiä ja itseään. Hän tahtoisi miltei itkeä... Kalle pajattaa hänen
edessään kuin papukaija, puhuu armoista ja veroista ja kasvateista.
Otto von Holten ei kuule häntä. Häntä alkaa äkkiä ahdistaa, ikään kuin
hän ei enää voisi hengittää, hänen täytyy lähteä ulos, pihamaalle,
minne näki Hannin katoavan.
Toinen puoli taivasta on pilvessä, toinen kirkkaana ja pari tähteä
vilkuttaa. Tuuli on lakannut, sumu liikkuu järvellä ja halla tuntuu
ilmassa.
-- Illallinen on pöydässä, lausuu samassa ääni takaapäin ja Otto von
Holten herää ikään kuin unesta. Paholainen periköön sen naisen! Mitä
sillä nyt oli tässä tekemistä!
Liena ja Kalle koettavat herätellä nuorta herraa, joka on nukkunut
heidän sänkyynsä. Se on kuin pahankurinen lapsi, itkee, huitoo käsiään
ja ähisee. Vihdoin he saavat hänet talutetuksi kamariin.
Liena häärää epätoivoisen voimilla. Hänen asettaessaan lapsia levolle
huutavat herrat häntä lakkaamatta. Milloin puuttuu suolaa, milloin
sokeria, milloin on kuuma, milloin kylmä.
-- Koeta vain syöttää hyvin! sopertaa Kalle tuon tuostakin. Hän on aika
humalassa hänkin ja torkkuu penkillä. -- Se patruuna on helkkarin hyvä
mies. Ota se Hanni avuksesi, johan sinä muuten ihan väsyt.
Pojat saavat vihdoin pyssyt puhtaiksi ja tahtovat itse mennä viemään
niitä herroille. Sitä varten pitää heidän vielä myöhäisenä iltana
panna ylleen parhaat vaatteet ja saappaat, joita ei ole koko kesänä
käytetty ja jotka ovat käyneet niin ahtaiksi, että tuskin mahtuvat
jalkaan. Herrat antavat heille kummallekin viisikolmatta penniä,
kulauksen totilasista ja tyhjän paperossilaatikon ja pojat palaavat
niin innostuneina ja täynnä naurua, ettei siitä tahdo loppua tulla.
Kun herrat ovat pahnoissa kuin sianporsaat, pitkin lattiaa, eikä yksi
pysynyt ensinkään pystyssä, vaan kaatui pöydän alle! Ja sitten tuli
toinen ja otti sitä niskasta ja kaatoi suuhun sellaista keltaista
ainetta...
-- Konjakkiahan se oli! korjaa vanhempi pojista, ja molemmat
purskahtavat nauruun.
Hannin mieli on oudossa liikkeessä. Hän on suuttunut äidille, hän
ei syö muruakaan ja askaroitsee ääntä päästämättä, huulet kokoon
puserrettuina. Äiti on hänelle häijy. Itse kyllä on aikanaan pitänyt
hauskaa, mutta ei antaisi muitten!... Mutta kas herrat pitävät
hänestä...! Hanni punastuu omia ajatuksiaan. Häntä hävettää... Hän on
varmaan kaunis, koska he sillä lailla... Hän tahtoisi olla kaunis!
-- Hanni, virkkaa äiti, -- sinä menet täksi yöksi saunaan nukkumaan
vaarin kanssa.
Hanni ensin hämmästyy äidin ääntä, jossa ei näy olevan mitään
tinkimisen varaa, mutta sitten viskaa hän niskaansa ja vastaa
kiukkuisesti:
-- Enkä mene.
-- Sinä et saa nukutuksi täällä, lapsi, pääsee äidiltä kuin
hätähuutona. Hänestä tuntuu siltä, ettei hän enää jaksa, hän on niin
väsyksissä, että nääntyy. Hänhän voi niin pian päästä taakastaan: pari
sanaa vain ja he tietävät kaikki. Käyköön sitten kuinka tahansa. Mutta
samassa räjähtää kamarista nauru. Se vaikuttaa kuin piiskan siima
selkään. Liena ojentuu suoraksi, tarttuu Hannin käsivarteen, pusertaa
sitä epätoivoisella julmuudella, taluttaa tytön vuoteen ääreen ja
paiskaa hänet siihen.
-- Makaa täällä sitten, mutta panekin paikalla sänkyyn.
Hanni ei puhu sanaakaan, mutta hänen silmänsä kiiluvat ja hän
pitelee käsivarttaan ikään kuin siihen olisi koskenut. Hän on niin
loukkaantunut, niin vimmoissaan. Tällaista ei vielä koskaan ole
tapahtunut...
Muut jo nukkuvat. Isä kuorsaa tasaisesti ja raskaasti. Hetkisen perästä
on Hannikin pitkänään, mutta vaatteet yllä nyyhkyttäen ja itkua
pidätellen.
Liena istuutuu tuvan kynnykselle, hengittää syvään ja kuuntelee. Lyövät
korttia. Mahtanevatko vielä jotakin tarvita! Mennäkö kysymään, vai
odottaako vielä tässä? Pitäisi ehkä korjata ruoat... Hän raottaa ovea.
Ruokapöytä on työnnetty nurkkaan ja sen ääressä, seinään nojaten nukkuu
vanha Wahlberg, tyhjä totikuppi edessä. Nuorin herroista on nukahtanut
oljille, makaa selällään, suu auki, kasvot tulipunaisina.
Pienempi pöytä on ikkunan alta nostettu keskelle lattiaa, kynttilät
ovat sulatetulla steariinilla kiinnitetyt pöytään ja sen ympärillä
lyödään korttia. Lindström ja Berg ovat jo hyvin humalassa, mutta
patruuna ja Björkell katselevat toisiaan tiukkoina.
-- Tarvitsevatko herrat vielä jotakin? kysyy nainen ovensuusta.
-- Tarvitaan, vastaa kankealla kielellä Berg. -- Tule tänne, tyttö, ja
istu tuohon syliin!
-- Tai vielä parempi, jos tuot tyttäresi, kangertaa toinen tuomareista.
-- Vaimoihmistä täällä tarvitaan.
-- Suu kiinni! huutaa patruuna ja iskee nyrkin pöytään. -- Pankaa,
pojat, maata, olette juovuksissa kuin siat. Tai juokaa lisää, jotta
kaadutte.
Liena korjaa kiireesti ruoat pöydältä ja herrat jäävät yksin.
-- Juotat meitä muita, virkkaa Björkell, iskien merkitsevästi silmää
patruunalle. -- Olet kohtelias isäntä.
-- Skål!
-- Minä luen sielustasi kuin avoimesta kirjasta, jatkaa Björkell. --
Sinä nukuttaisit meidät kaikki, saadaksesi yksin... sinä, jolla sentään
on nuori vaimo kotona.
-- Minunko vaimoni hän on? Hän on yhtä paljon teidän jokaisen vaimo,
kyllähän sinä sen tiedät... Minä totisesti en pane suuria vaatimuksia
vaimolleni. En vaadi sydämen hyvyyttä enkä pään viisautta, kunhan hän
vain kykenee synnyttämään minulle pojan -- mutta tämä!
-- Mistä sinä vielä tiedät! Vastahan te naimisiin menitte.
-- Älä puhu roskaa!
-- Sinun olisi pitänyt valita toinen.
-- Niin olisi.
Lindström ja Berg olivat jääneet pöydän ääreen ja hellästi kietoneet
kädet toistensa kaulaan.
-- Kas niin, Hektor, sinä uljas ystäväni, virkkaa Lassi kyynelsilmin,
-- me olemme taas humalassa, sikahumalassa.
-- Mitä arvelet, mentäisiinkö raittiusseuraan?
-- Mennään, mennään huomispäivästä. Minun päässäni kalkuttelevat
tuhannet sepät ja vatsassani käy kokonainen mylly...
-- Otetaan jäähyväisryypyt sitten. Sillä huomisesta päivästä alkaen...
ja vuoden loppuun asti, totta vie...
-- Mutta jos me kuolisimme, ennen kuin olemme päässeet kolkosta
lupauksestamme, ajattele, veljeni, raittiudessa!
-- Niin olisi ainakin loppumme ollut kunniallinen, vastaa Berg käsi
sydämellä ja kyynelsilmin.
-- Älä hiidessä! ulahtaa Lindström, käyden kalpeaksi kuin vaate ja
karaten ulos minkä pääsee.
Liena näkee hänen seisovan pitämässä kiinni porstuan pihtipielestä ja
siinä rykivän ja kakovan. Hannikin nostaa päätään, lakkaa itkemästä ja
virkkaa hätäisesti:
-- Tuliko se kipeäksi?
Äiti vetää oven hakaan. Olkoot nyt siellä, tehkööt mitä tahansa, vaikka
sytyttäisivät huoneet tuleen!
Hän lähenee miehensä vuodetta. Kuinka Kalle tulee viinalta! Hän ottaa
jotakin vaatetta päänsä alle ja laskeutuu penkille, riisumatta.
Muutamia kuukausia siis on Otto-herra ollut naimisissa ja nyt jo
ehtinyt kyllästyä. Ei näy löytävän onnea, vaikka sanovat armon olevan
sekä nuoren että kauniin... sydänmaan torpista lähtee naista hakemaan.
He laulavat siellä vielä, käyvät pihamaalla, kiroilevat pimeässä
porstuassa ja vihdoin nukkuvat. Lienan silmiin ei tule unta. Hän
pelkää. Tähdet tuikkivat ikään kuin räiskähdellen. Hanni valittaa
hiljaa unissaan... Nyt kävelee joku porstuassa, kävelee varovaisesti,
ei kompastu, sytyttää tulitikun... Koirat heräävät ja haukahtavat.
Ulko-ovi avautuu, askelet tömisevät pihamaalla... Kunhan vain ei olisi
heittänyt palavaa tulitikkua olkiin...
Liena kohoutuu kyynärpäilleen ja kuuntelee henkeä pidätellen. Ei
kuulu muuta kuin miehen kuorsaus ja lasten tasainen hengitys. Hän
nousee, hiipii yli lattian, raottaa ovea ja pelästyy, niin että sydän
seisahtuu: tulitikku kytee pahnojen vieressä koirien alla. Hän saa
tulitikun sammutetuksi sormiensa välissä ja hiipii takaisin tupaan,
mutta tuskin on hän saanut oven hakaan, kun askelet varovaisesti
palaavat porstuaan ja lähenevät tuvan ovea. Joku käy kääkään. Liena
koettaa varovaisesti hakaa, ikään kuin pelkäisi sen pettävän ja
lyyhistyy sitten kynnykselle.
Askelet etenevät, hiljaa, varpailla astellen, mutta ei kamariin, vaan
ulos... kulkevat seinäviertä, ikkunan alle... Herra Jumala, jos se
rikkoo ruudun!
Liena karkaa ikkunaan, katsoo ulos. Tähtitaivas räiskii, järvi on
tyven, tumma ja kiiluva. Äkkiä himmenee ruutu ja lasiin painuvat
kasvot... Liena tuntee nuo verestävät silmät, ne ovat samat, jotka
kerran ennen kohtasivat hänet ruudun läpi!
Hän kirkaisee ja typertyy permannolle eikä vähään aikaan tiedä mistään.
Kun hän pääsee takaisin tajuihinsa, huomaa hän, että kasvot ovat poissa
ja Hanni on polvillaan hänen vieressään, itkien epätoivoisesti.
Tämä tunne, tämä tunne, jota Otto von Holten nyt tuntee, se on
nuoruutta ja kevättä. Siitä on kauan, kun hän sitä on tuntenut.
Ensin ei hän tyttöä huomannut, mutta kun se siellä metsässä lausui
nimensä, niin oli äänessä jotakin aivan ihmeellistä. Ja kun se sitten
karttuunihameessaan, hiukset silitettyinä kahden puolen päätä tuli
huoneeseen -- voi sitä lasta, voi sitä nuorta naista!
Jota myöhemmäksi ilta kului, sitä kuumempana kulkee Otto-herran veri.
Kaatukoot, kaatukoot nuo toiset! Björkell, se vanha ryöväri, arvaa
hänen ajatuksensa, mutta vihdoin nukkuu hänkin. Suokoon taivas, että
kivien uni peittäisi heidän silmäluomiansa! Hän hiipii ulos huoneesta.
Koira haukahtaa, hän potkaisee sitä ja se painuu vingahtaen nurkkaansa.
Mutta tämä on sittenkin toivotonta, sillä näin syksyllä ei enää nukuta
aitoissa. Kaikki ovat kiinni eikä mistään kuulu mitään. Kun voisi
tekeytyä kissaksi ja livahtaa sisään ovenlävestä! Koko perhe nukkuu
ehkä tuvassa. Vaistomaisesti vetäytyy hän sinne, hiljaa ja hiipimällä.
Ovi on kiinni. Ei aukea millään!... Se kasvattitytär, se kirottu akka,
se sen on telkinyt!! Kun edes saisi tietää, onko tyttö tuvassa, niin
lakkaisi etsimästä. Sillä tietysti sitä siellä nyt varjellaan kuin
aarretta. Voi, ymmärtäisivätpä oman etunsa, niin jättäisivät aarteen
hyvällä!
Hänen kasvojaan polttaa ja ruumis vapisee. Hän kulkee seinäviertä
ikkunan alle ja lähentää kasvonsa ruutuun...
Siellä on vastassa kiiluvat, kauhistuneet silmät vaaleissa kasvoissa,
jotka ovat kuin haudasta nousseet. Otto-herra hytkähtää ja vetäytyy
pois. Ei totisesti tiedä, oliko se ihminen vai oliko se näky. Hän on
juonut liikaa tänä iltana! Sisässä polttaa eivätkä silmät näe oikein.
Yö on kirkas ja kylmä, tähdet merkillisen tuikkivat. Läähättäen
astelee patruuna pihamaalla, ajattelematta sinne taikka tänne, kun
hän äkkiä huomaa ihmisolennon lähenevän -- ihmisolennon tai näyn tai
aaveen, sillä taivas ties, mikä se taas on, tuo luurangonnäköinen,
valkohapsinen...
-- Noo, virkkaa hän pilkallisesti, ikään kuin itsekseen, -- mikä sinä
olet miehiäsi? ja hämmästyy suuresti, kun hänen ruotsinkieliseen
kysymykseensä tulee vastaus, lausuttuna kolkolla äänellä kuin haudasta:
-- Jumalan ase olen minä.
Otto-herra ei ymmärrä sellaista lausetapaa kuin "Jumalan ase", mutta
sen hän käsittää, että koska tuo puhuu, niin mahtaa olla ihminen.
-- Mitä sinä, Holtti, tulet köyhien ihmisten luo? Eikö Jumalan viha
jo ole täysi? Mutta minä sanon sinulle: mene pois täältä, taikka sinä
kadut... Älä satuta kättäsi minuun, sillä minä olen Jumalan ase!
Patruuna oli yrittänyt käydä häneen käsiksi ja heittää hänet maahan,
mutta ukko nostaa häntä vastaan tukevan sauvansa ja puhuu, puhuu
käheällä, katkeralla äänellään kuin korppi vaakkuisi. Patruuna on
vimmoissaan eikä löydä sanoja, joilla tukkia tuon hävyttömän suun. Hän
on heittänyt kamariin kaikki aseensa ja koettaa turhaan aidasta kiskoa
seivästä puolustuksekseen.
-- Turhaan sinä raivoat, jatkaa ääni: -- Minä en enää ole Holttien
renki, vaikka ennen olin. Minä olen nyt Jumalan henki ja sanon sinulle:
varo henkeäsi! Mene pois täältä... Älä satuta kättäsi minuun, sillä
Jumala puhuu minun suuni kautta.
-- Kyllä minä sinulle näytän, sinä perkele, karjaisee patruuna vihdoin
ja karkaa porstuaan ottamaan asetta, mutta kompastuu koiriin, jotka
oven takana haukkuvat meteliä. Kirotut elukat, kyllä hän ne opettaa, ja
hän potkii ja pui nyrkkiään minkä jaksaa. Kun hän vihdoin, pitkä halko
kädessä, juoksujalan palaa pihaan, ei siellä ole ketään ihmistä. Lehmät
makaavat tarhassa, silloin tällöin kalkahtaa kello. Järven kiiltävässä
kalvossa kertautuu syvä taivas räiskähtelevine valoineen.
Kuka se oli, tai mikä se oli ja mitä se oikeastaan puhui? Oliko hän
todella näin humalassa... Nyt välähtelee taas ikkunassa jotakin
valkoista... Tämä Pimeänpirtin kangas näkyy olevan noiduttu paikka,
huomenna pitää ottaa selvää ja tehdä puhdasta. Täällä tuntuu
kummittelevan.
Patruuna palaa kamariin. Hänen kiukkunsa on väistynyt ja sijaan tullut
jokin epämääräinen tunne. Se on jonkinlaista outoa pelkoa, jota ihminen
tuntee, kun yliluonnolliset voimat näyttävät käyneen häneen käsiksi
eikä hän tiedä, mihin häntä aiotaan viedä.
Toverit nukkuvat kuin porsaat pahnoissaan, suut auki, kuonot pystyssä.
Vanha Wahlberg kuorsaa sängyssä, Björkell sohvalla ja Kyösti
heittelekse levottomasti nurkassa olkien päällä. Noo, kyllä näillä
retkillä miehistyy!
Patruuna tuuppaa Lassi Lindströmiä hiukan syrjemmälle ja heittäytyy
pitkäkseen oljille.
Kun saisikin unta!
V
Soutajia on käsketty varhain olemaan valmiina ja he ovatkin nousseet
ennen aurinkoa, mutta ei kuulu herroja lähtemään. Miehet ovat hiukan
huolissaan, heidän rukiinsa itävät kohta kuhilaissa ja tänään olisi
ollut hyvä päivä aumata.
Kylläpä makaavat torpanväetkin kuin kuoleman unta. Lehmät jo alkavat
ammua tarhassa, mutta lypsäjiä vain ei tule.
Vaari juttelee hyvän aikaa soutajien kanssa, asetellen kuntoon
kalanpyydyksiään. Vihdoin hän lähtee tupaan. Sitä siivoa rappujen
edessä ja porstuassa! Ihanhan siinä läkähtyy... Koirat vinkuvat ja
karkaavat vastaan, heilutellen häntää ja vongerrellen kuin käärmeet...
Vaari käyttää nyrkkejään ja puskee koko vimmansa tuvan oveen, joka yhä
on haassa.
-- No jo nyt näkee, että herroja on talossa, kun ei enää tiedetä
ylös nousta. Pianpa näkyvät tavat tarttuvan! Ja oikein on varustettu
herrojen siivo. Mutta tätä älä sinä, Liena, korjaakaan...
Kallen päätä särkee, mutta ei tässä nyt auta ruveta kipeäksi, täytyy
olla etujaan valvomassa. Paras antaa herrojen maata ja pitää kahvi
kuumana, että saavat heti kun nousevat.
-- Retku sinä olet etkä mikään mies! sanoo vaari synkästi.
-- No ei tämä nyt minustakaan hauskaa ole, närkästyy Kalle. -- Mutta ei
tee mieli lähteä maantiellekään.
-- Saakohan edes nuo koirat tuosta päästää, kuiskaa Liena,
itkunsekaista kiukkuaan hilliten.
-- Älä helkkarissa! vastaa Kalle. -- Ei ole mitään sanottu.
-- Ovat unohtaneet. Eihän luontokappaleita tuolla lailla...
Vaari lähtee ääneti porstuaan ja irroittaa muitta mutkitta koirat.
Ne liehuttavat häntiään ja nuolevat kiitollisina hänen kättään.
Hetkisen nuuhistelevat pihamaalla, mutta sitten hajoavat metsään, eikä
aikaakaan, kun niiden haukunta kuuluu haasta.
Siunatkoon, kuinka Kalle säikähtää! Mitä nyt herrat sanovat, kun
tulevat? Kyllä ne nyt niin suuttuvat, että... Pois tästä on meneminen,
jättäminen kaikki tyynni... Ja vaari vain nauraa eikä Lienakaan valita
miehensä mukana. Jo loppuu Kallen kärsivällisyys.
-- Kyllä teidän kelpaa pilkata, mutta ette ymmärrä, mitä on rakentaa
koti korpeen ja heittää se, jos herra suuttuu. Mutta minäpä en heitä,
minä nöyrryn, minä rukoilen ennen kuin lähden.
Vähitellen astuvat herratkin ulos kamarista. He huomaavat paikalla,
että koirat ovat poissa. Kuka saakeli ne on päästänyt irti!
Patruuna ja Björkell joutuvat vimmoihinsa. Tällainen ihana aamu ja nuo
aasit pilaavat sen päästämällä koirat irti.
-- Patruuna on hyvä ja antaa anteeksi, pyytää Kalle, lakki kourassa. --
Ne olivat tehneet tänne vähän pahaa siivoa...
-- No mitä sitten. Sopii akan pestä.
-- Johan se pesi... Ja emmehän me sitä valitakaan, emme me olisi
päästäneet niitä. Kas, se oli se minun vanha isäni. Se on vähän
sekaisin päästään.
Patruuna käy tarkkaavaiseksi ja kysyy tyynemmin:
-- Asuuko se täällä sinun luonasi? Onko se vanha ukko?
-- Kyllä, kyllä, patruuna. Se on käynyt vähän vanhuudenhöperöksi viime
aikoina...
Aa, se on siis se yöllinen aave! Mielipuoli! Patruuna naurahtaa, viskaa
pyssyn olalleen ja lähtee Björkellin kanssa metsälle.
Muut eivät malta vielä lähteä. Lassi pyytelee emännältä kahvia, Berg
menee rantaan ihailemaan luontoa ja Wahlberg ajaa partaansa -- se hieno
mies ei metsästysretkelläkään malta esiintyä ajamattomana! Kyösti
Åkerfelt liikkuu kalpeana, silmät turvonneina, hyvin häpeissään. Berg
kehoittaa häntä uimaan, mutta Kyöstistä tuntuu vesi niin kylmältä,
ettei hän uskalla. Kun vanha herra Wahlberg vihdoin, kammattuna ja
peseytyneenä tulee tupaan, tervehtii hän ystävällisesti emäntää ja
lapsia. Hän ei osaa sanaakaan suomea, mutta hän ottaa kummallekin
polvelleen pienen pellavapään, näyttää heille kelloaan ja saa heidät
erinomaisesti viihtymään. Lienan tekisi mieli jutella hänen kanssaan,
hän näyttää niin miellyttävältä ja hyvältä... Mutta eihän tässä nyt
ehdikään. On laitettava aamiaista ja siistittävä kamari.
Hänen puhtoinen, kaunis kamarinsa! Permanto ja matot ovat täynnä
veritahroja, saappaan- ja käpälienjälkiä, likööritahroja,
paperossinpäitä, sylkeä... Kun saisikin sisunsa hillityksi, niin ettei
halkeaisi!
Tunnin kuluttua palaavat herrat metsästä, reippaina ja hyvällä
tuulella. Kummallakin on jänis, eivätkä he tarpeeksi osaa ylistää näitä
metsästysmaita.
Aamiaispöytä on katettu kuistille, jonne päivä lempeästi paistaa. Aamu
on mitä ihanin, ilma kirkas, nurmi vielä kasteen vallassa ja järvi
peilityven. Tämä torppa pitäisi oikeastaan ottaa kartanon haltuun,
jotta syksyisin saisi oleskella täällä.
Jänis oli todella hyvin paistettu -- Minette-tädin kyökkitaitoa! Ryyppy
täytyy ottaa kahvikupeista ja juomalaseista ja sitä ottaessa laulavat
herrat. Wahlberg, seisoen tuolilla, johtaa juhlallisesti kuin ainakin
kapellimestari.
-- Mutta missä Berg on? Ho-op!
-- Ho-op! vastaavat kaiku ja Berg yht'aikaa.
-- Hän piirustaa rannalla.
-- Kyösti on myöskin jo tänäpänä tehnyt runon.
-- Enpä, huudahtaa Kyösti punastuen. -- Kirjoitin vain pari sanaa
muistikirjaani.
-- Runomitalla! Mitä sinä siitä peittelet?
-- Mutta kun ei se ole totta!
-- Kuulkaapa, koira yhä vielä ajaa.
-- Pelkään, että se tällä kertaa ajaa lampaita.
-- Jokohan taaskin! Se on se Freja-heittiö, minä tunnen sen haukunnasta.
-- Toinen ryyppy, veikkoset!
Wahlberg kapuaa tuolille, nielee suunsa tyhjäksi, nostaa lasinsa ja
alkaa. Mutta tuskin ovat herrat päässeet ääneensä, kun johtajan käsi
vaipuu, ääni katkeaa ja kasvoilla kuvastuu pelonsekainen hämmästys.
Herratkin päästävät lasinsa pöydälle ja seuraavat hänen katsettaan.
Otto-herran takana seisoo vanha mies, suora kuin honka ja laiha kuin
luuranko. Hapset ovat valkeat, parta valkea ja silmien yllä seisoo
pörröllään valkea karva. Kasvot ovat paljasta luuta ja niiden päällä
keltainen nahka. Silmät pistävät esiin syvistä kuopista.
-- Vai olet sinä vielä täällä! huutaa hän, sauvaansa heristäen. --
Nouse jo, mässääjä ja avionrikkoja ja sinun koko joukkosi, taikka...
Kaikki ovat nousseet pöydästä, mutta hämmästyksissään ei kukaan ole
saanut tukituksi rauhanhäiritsijän suuta.
-- Mitä hän sanoo? kysyy Wahlberg levottomana, sillä vaikkei hän
ymmärrä yhtään sanaa, tekee vanhuksen esiintyminen häneen kolkon
vaikutuksen.
-- Kirous, jatkaa äijä, -- kirous lepää raskaana...
Patruuna käy kiinni hänen keppiinsä, riistääkseen sen hänen kädestään,
mutta luiseva nyrkki pitää lujasti kiinni. Samassa karkaa Kalle
paikalle, tarttuu isänsä käsivarsiin ja alkaa hätääntyneenä kuljettaa
häntä pois.
-- Kyllä minä lähden, puhelee äijä, -- mutta rangaistus kohtaa
sinua kuitenkin, Holtti. Sinä kuolet kerran kuten isäsikin kuoli.
Sairasvuodetta ei sinun pidä saaman...
Ääneti katsoivat herrat hänen jälkeensä, vihdoin huudahtaa patruuna:
-- Se on hullu se mies! Se kummitteli täällä jo yöllä. Se on
välttämättömästi toimitettava hullujenhuoneeseen. No, setä Wahlberg,
nousepa nyt johtamaan.
-- Vai oliko se todellakin hullu! pääsee Wahlbergilta helpotuksen
huokauksena. -- Se oli niin älykkään näköinen, oikein kaunis mies...
-- Ja puhui hyvin! huudahtaa Kyösti Åkerfelt, -- tarkoitan: oikein
kaunopuheisesti, lisää hän hiukan hämillään.
-- Olisi hauska tietää, mitä pyhimystä hän näyttelee. Kai profeetta
Joonasta, joka sai käskyn saarnata Babylonia vastaan...
-- Niniveä vastaan, tarkoitat.
-- No, setä Wahlberg! keskeyttää patruuna, tarttuen lasiinsa.
Wahlberg kapuaa tuolilleen ja keskeytetty laulu lauletaan onnellisesti
loppuun. Mutta entinen tuuli ei tahdo palata. Vanha herra, joka ei
ymmärrä suomea, tahtoo, että äijän sanat hänelle käännettäisiin. Niistä
lasketaan leikkiä, mutta ne häiritsevät sittenkin.
Kalle telkii isänsä saunaan ja käy pyytämään anteeksi herroilta. Hänen
isänsä on tavallisesti niin hyvä ja sävyisä, mutta kas herrasväkeä
se ei kärsi. Jos vain kotonakin tapaa jotakin herraskaista, niin ei
suvaitse, vaan rupeaa saarnaamaan ja tulee ihan kuin hulluksi.
-- Sinun pitää toimittaa se hullujenhuoneeseen, sanoo patruuna.
Kalle säpsähtää ja käy kovin hämilleen.
-- Ne on kalliita laitoksia, hyvä patruuna, -- olisi se sinne jo muuten
toimitettukin. Ja kun se ei täällä kotona tee pahaa kenellekään...
-- Mutta se voi tulla ihmisiä tappamaan.
-- Ei se, kunnian patruuna, naurahtaa Kalle. -- Eihän se täältä
Pimeältäpirtiltä ole vuosikausiin käynyt kirkollakaan. Kyllä se täällä
pysyy. Ja voi sen taas herrojen ajaksi panna kiinni. Köysiin köytin
nytkin tuonne saunaan.
Ääneti kantaa Liena herroille ruoat, huivi vedettynä silmille. Hän
kyllä näki kun vaari tuli, hän kyllä kuuli hänen saarnansa, mutta se
siihen määrään lievensi hänen sydäntään, ettei hän sormensakaan päällä
yrittänyt häntä ehkäistä. Puhukoon, kuulkoot kerrankin kunniansa. Mutta
Kalle ehti hätään ja nyt kehtaa kertoa, että vaari on hullu! Viisaampi
se on kuin poika ikinä on ollut.
Otto-herraa on alkanut hermostuttaa tieto siitä, että tuo vaimoihminen
on niitä Kankaanpään lukuisia kasvatteja. Se on niin happaman näköinen
ja kun sunnuntai tulee, niin pannaan tietysti toiseen myttyyn voita,
toiseen munia ja lähdetään kirkolle. Käydään vanhaa armoa tervehtimässä
ja kerrotaan kuinka herrat metsästysretkillä... No, entä sitten. Viis
hän sellaisten ihmisten puheista! Mutta tuon naisen läsnäolo häntä
kiusaa, se ikään kuin sitoo häntä eikä hän saa tunnettaan karkotetuksi.
Eilen hän ei sitä vielä tuntenut, mutta nyt... Pois näitten ihmisten
täytyy joutua täältä. "Kasvatit" eivät kuulu Kankaanpään nykyiseen
ohjelmaan. Ja onko tämä tällainen rustholli nyt laitaa. Mitä muuta kuin
metsää hävittämässä! Eihän sellainen vero, minkä se maksaa, korvaa edes
sitä vahinkoa, minkä se täällä tekee, kun hakkaa puita, pyytää kaloja
ja metsästelee mielin määrin.
Patruunan sisu paisuu ja hän päättää heti syötyään lähteä sanomaan irti
Kalle Aukustinpoikaa. Björkell, joka istuu hänen vieressään, arvaa
hänen ajatuksensa ja virkkaa:
-- Se on kultainen tuo lausetapa: tee talonpojalle oikeutta, mutta älä
milloinkaan hyvää. Sitä eivät nähtävästi Kankaanpään entiset arvoisat
omistajat ole tunteneet. "Hyvyys" eli oikeammin sanoen leväperäisyys on
aina heidän hallituksessaan ollut ohjaajana.
-- Odottakoot, odottakoot! katkaisee patruuna hänet uhkaavalla,
hermostuneella äänellä.
-- Jota enemmän vapauksia talonpoika saa, sitä useampia hän tahtoo,
jota enemmän tuloja, sitä enemmän hän kuluttaa ja tuhlaa. Anna vain
torpparin asua tällaisessa palatsissa, niin hän kohta luulottelee
olevansa kartanon herra eikä enää halua tehdä työtä... Se on kyllä
hullu tuo ukko, mutta ei hän puhuisi niinkuin puhuu, jollei hän olisi
kasvanut siinä hengessä, että herra on olemassa torppareja varten eikä
päinvastoin.
-- Älä jatka, veikkoseni, olen kuullut ja nähnyt tarpeekseni!
-- Niin pian kuin työmies saa sen päähänsä, että herra on olemassa
hänen mukavuudekseen, niin pian on kaikki männikköön menossa. Silloin
se on hän, joka käskee, ja herran pitää kulkea hänen talutusnuorassaan.
Otto-herra kulauttaa kurkkuunsa loput olutlasistaan ja karkaa ylös,
suunnatakseen askeleensa suoraan tupaan.
-- No sinä mies, näytä nyt se kontrahti!
-- Jaa se kontrahti! pääsee Kallelta ja hän on jo lähtemäisillään
vanhalle kaapilleen, kun hän äkkiä seisahtuu ja luo patruunaan
epäilevän katseen. -- Kyllä minä sen näytän, hyvä patruuna, mutta
samana päivänä kun nuori herrasväki kartanoon ajoi, kirjoitti vanha
patruuna siihen, että se kestää kymmenen vuotta.
Tätä puhetta ei patruuna enää siedä.
-- Helvetti, kirkaisee hän. -- Sinun kontrahtisi ei mitään merkitse!
Jos minä tahdon, niin sinä tänäpäivänä vielä olet tuolla kankaalla.
Minä voin ajaa sinut portille minä minuuttina tahansa. Minä olen nyt
täällä herra eikä mikään "vanha patruuna".
-- Kunnian patruuna antaa anteeksi, yrittää Kalle nöyränä. -- Minä
vain...
-- Suu kiinni! katkaisee hänen sanansa patruuna. -- Loppu tästä täytyy
tulla. Vapunpäivänä viimeistään pitää tämän torpan olla tyhjänä.
Patruuna lähtee rivakasti tuvasta ja läiskyttää oven kiinni. Portailla
istuvat herrat hauskasti tupakoimassa. Wahlberg tahtoo tietää, miten
"adjö" ja "tack" sanotaan suomeksi ja Lassi opettaa hänelle vakavasti,
että naisille sanotaan "hyvästi kultaseni" ja miehille "hyvästi
perkele".
-- Mitä Kyösti nauraa? kysyy Wahlberg.
-- Ei mitään, vastaa Kyösti, koettaen pidättää nauruaan.
-- Eikö jo mennä metsälle, huudahtaa patruuna äreästi. -- Koirat ajavat
väsyksiin.
Soutajat saavat käskyn jäädä odottamaan, kunnes torpan naisväki on
pannut eväät koppaan. Sitten heidän pitää soutaa Syvälahteen ja siellä
odottaa herroja.
Kalle on kuin kivettyneenä jäänyt seisomaan kaapilleen, kontrahti
kädessä. Isommat lapset ovat ääneti, nuorin puhua songertaa kätkyessä.
Liena liikkuu askareissaan hehkuvin poskin...
Nyt, nyt se on tehtävä! sanoo ääni hänen sisässään. Nyt on aika tullut,
nyt on mentävä hänen eteensä ja huudettava koko maailman kuullen: minä
olen se nainen, jota sinä kerran kuutamoisena iltana Kankaanpäässä
sanoit rakastavasi, jonka sinä poljit allesi sammalmättäälle... Joko
muistat...! Ja sen illan lapsi, se on tuo Hanni... Vieläkö tekee
mielesi koputella sen aitanovea! Tämä Pimeänpirtin Kalle meidät
pelasti häpeästä ja vei tänne korpeen... Vieläkö tekee mielesi tulla
tänne metsästysretkelle, vieläkö häätää ulos meitä!... Ja Lienan
tätä puhettaan ajatellessa paisuu hänen povensa ja hän nauraa niin
katkerasti, että kyynelet pursuvat silmiin...
Ei, ei, ei! Hän ei saa sitä tehdä! Mitä sanoisi vaari ja Kalle, mitä
tulisi Hannista! Pitää vaieta, pitää painaa suu lukkoon ja sydän kiinni.
-- Mitä täällä on tapahtunut? kysäisee vanha Wahlberg tupaan astuessaan
ja unohtaa hämmästyksestä koko suomalaisen sanavarastonsa. Sydämellinen
ilme kasvoissa ojentaa hän Kallelle kätensä, silittelee lasten päitä ja
pistää Lienan kouraan hopearahan.
-- Mitä tämä oikein merkitsee?
-- Lienee tullut jokin riita Holtenin kanssa. No, setä, näytä nyt, että
osaat, mitä sinulle opetimme.
Kallea rohkaisee vanhan herran ystävällisyys. Se on varmaan hyvä mies,
se varmaan tahtoo auttaa häntä.
-- Eikö herroissa ole yhtään lakimiestä? virkkaa hän Lindströmille
ja Kyöstille, koskei vanha herra näy osaavan suomea. -- Kun minun
kontrahdissani sanotaan, että kymmenen vuotta saan asua tässä, kun minä
tyhjään korpeen olen tämän torpan rakentanut ja patruuna sanoo, että
hän koska tahansa voi ajaa minut maantielle ja kun hän jo antoikin
ylössanoman...
Hän ojentaa paperia Lindströmille. Se on kellastunut paperi ja toisen
sivun alareunassa on Liljefelt vanhuksen käsialaa.
-- En minä nyt voi mitään, vastaa Lindström virallisella äänellä. --
Minä olen nyt lomalla. Syksyllä alkaa taas kova työ. Jos tässä nyt
rupeaisin selvittelemään kaikkien torpparien riitoja ja asioita, niin
ei minulla koskaan olisi levon aikaa.
-- Kyllähän minä sen ymmärrän. Mutta jos nyt kuitenkin... Jos te
satutte olemaan lakimiehiä...
-- Satunpa kuin satunkin. Tulkaa vain käräjille, niin tavataan...
-- Tuleeko herra oikein tänne meille istumaan käräjiä? kysäisee Kalle
kyyristyen nöyrempään asentoon.
-- Sittenpähän nähdään. Hyvästi nyt!
Kaivolla saunan luona tapaavat herrat Hannin. Hän on arkivaatteissa
ja häntä hävettää niin, että hän aikoo karata, mutta patruuna menee
ystävällisesti luo ja puhuttelee hymyillen:
-- Eikö täällä Pimeässäpirtissä tule ikävä olla, sinä nätti likka?
Eikö tekisi mieli kirkonkylään? Tule sinä sinne Kankaanpäähän, armo
tarvitsee sisäpiikaa...
Veri karkaa Hannin poskille eikä hän uskalla nostaa katsettaan.
Toisella kädellään kiinnittää hän röijynsä ylintä nappia ja sitaisee
toisella hiuksia otsaltaan. Sydän lyö niin, varmaan näkyy kankaan läpi.
-- Tyttö on todellakin herttainen! myöntää Björkellkin, joka seisoo
kappaleen matkan päässä.
-- Täss' on sinulle, Hanni, lausuu patruuna, pistäen rahakappaletta
kouraan ja vieden kätensä silittämään poskea.
Samassa kilahtaa ruutu ja saunanikkunaan ilmestyy harmaahapsinen,
kellertäväihoinen pää. Hannilta putoaa raha. Kädet silmillä, itku
kurkussa lähtee hän juoksemaan rantaan päin.
-- Hyvästi, Hanni, huudahtaa patruuna nauraen hänen jälkeensä.
Mutta äijän huulilta tulvii kauheita sanoja. Patruuna ei tahdo niitä
kuulla. Björkell sen sijaan sekä katselee että kuuntelee.
-- Usko pois, lausuu hän Otto-herralle heidän astellessaan piennarta
pitkin hakaa kohti, -- se mies ei ole mielipuoli! Varo sitä miestä!
Pimeäänpirttiin jää painostava mieliala.
Mistä se patruuna oikeastaan suuttui? Ei olisi pitänyt niitä koiria
päästää irti. Olisi pitänyt vartioida sitä isää... Voi, voi, voi, jo
tästä nyt tuli miero eteen!
Vaari on riuhtaissut itsensä irti ja haavoittanut kätensä ruutua
rikkoessaan. Nyt etsii hän Hannia, tähystelee tuvasta, aitasta. Rantaan
se meni, sieltä vilkkuukin huivi. Niin, niin, ei auta enää pakeneminen,
jo tulee tuomio... Vaari astuu häntä kohti rivakasti kuin nuorukainen.
Hanni seisoo hiekalla, katsellen ulapalle, liikkumattomana. Vaari
tarttuu hänen käsivarteensa ja pusertaa sitä kovasti. Sihisten lähtee
hänen kurkustaan kysymys:
-- Joko tiedät, vieläkö paratiisin käärme lähenee ihmistä kahdella
jalalla?
Hanni iskee häneen säihkyvät silmänsä, riistäytyy irti ja huutaa
loukkaantuneena:
-- Mitä te minua tyrkitte, mitä minä olen tehnyt?
-- Sen itse tiedät... Mitä se sinulle sanoi? Antoiko se sinulle rahaa?
-- En minä ottanut...
-- Mitä se sanoi...? Vastaa!
-- Kankaanpäähän pyysi sisäpiiaksi! sanoo Hanni uppiniskaisesti.
Vaari näyttää peloittavalta. Hannista tuntuu siltä kuin hän aikoisi
lyödä, mutta lyököön vain, vaikkapa kaataisi siihen paikkaan. Mitäpä
hänen elämästään on, ei ne täältä kuitenkaan päästä. Hanni naurahtaa...
Vaari ei lyö, ei edes ala torua, katsella tuijottaa vain jäykin
piirtein ja vihdoin kääntyy pois, vieden hihaa silmilleen.
Hanni hätkähtää. Mitä hän on tehnyt, mitä sanonut, mitä ajatellut...?
Paratiisin käärme, joka kävelee kahdella jalalla, onko se käynyt
täällä...?
Vaari itki... Se ei vielä koskaan ole tapahtunut, eihän hän itkenyt
silloinkaan, kun pikku veli kuoli. Mitähän tämä tietää?
Hanni alkaa astua pitkin järven rantaa. Hiekka narskuu jalkojen alla,
puista putoilee keltaisia lehtiä. Vaari ei menekään kotiin, hän katoaa
metsään. Hanni heittäytyy maahan, painaa kasvot käsiinsä ja valittaa
ääneensä.
Tuntuu niin oudolta, mustalta, pyörryttävältä. On kuin hänen
ympärillään olisi pimeä äärettömyys ja hän itse, istuen jonkun hirveän
pedon sylissä, kiitäisi eteenpäin, kiitäisi sellaisella vauhdilla, että
jos jotakin pudottaa ja samassa kaipaa sitä, niin jo on menty satoja
penikulmia ja pudotettu esine on niiden takana.
Hänen sydämensä tuntuu niin suurelta ja kipeältä. Käärme on siihen
pistänyt, sen myrkky siellä syö. Kunhan ei tästä tulisi kuolema...!
Samassa kuuluu koiran haukku, se likenee likenemistään. He ovat siis
vielä täällä, voivat tulla, voivat löytää, voivat viedä.
Hanni karkaa ylös ja rientää kiireesti kotiin. Häntä peloittaa, hän ei
enää saa rauhaa missään.
Kotipihalta kuuluu valitus ja parku. Lapset riippuvat aitaa vastaan
veräjän suulla, itkevät ja huutavat. Yhteen ääneen alkavat he sitten
kertoa Hannille, että herrojen koirat ovat tappaneet karitsan, heidän
korean, valkoisen karitsansa. Se raukka oli juossut pakoon, ja
koiraroikale perässä kieli pitkällään suusta. Ei se huolinut kiellosta.
Karitsa oli määkäissyt ja juossut vimmatusti, mutta sitten kompastui
ojaan ja koira sai kiinni ja repi suuren haavan kurkkuun. Hetkisen se
vielä eli, mutta sitten oikaisi siihen suoraksi... Ja taas alkaa itku
ja valitus.
-- Minä en heitä tätä, ähisee Kalle. -- Minä menen vanhan patruunan
puheille, minä käyn kaikki oikeudet.
-- Rauha meiltä sittenkin on mennyt, huokaa Liena kalpeana, piirteet
tylsinä.
-- Voi karitsaa, meidän valkoista karitsaamme! itkevät lapset.