Pelonsekaisen jännittyneenä ja epäluuloisena Liena kohtaa jokaisen
vieraan, sillä voihan se tuoda tietoja kirkonkylästä. Hän pelkää
Kalleakin, kun Kalle palaa kirkkoretkiltään.
Tavallisesti ovat uutiset pikkuasioita, joita ei laisinkaan olisi
kannattanut pelätä: Kankaanpään herrasväki on ollut sairaana; joku
palvelijoista on mennyt naimisiin ja kartanossa on pidetty häät. Tuuli
on kaatanut suuren puun puutarhasta. Alhon rouvalla on taas pieni,
niitä syntyy siellä yhtä tiheään kuin täällä Pimeässäpirtissä... Alhon
patruunasta on aina paljon uutisia. Se syöttää väelleen silakoita,
jotka ovat viiden vuoden vanhoja, ja juottaa armollaan ruiskahvia.
Palvelijat vaihtuvat siltä ihan joka kuukausi, kuka sillä rupeaisi
olemaan, joka ei anna työtäkään työmiehilleen! Kankaanpään armo
on tavallisesti pannut Kallen mukaan tuomisia lapsille. Siellä
on hiivaleipää ja vehnäkorppuja, joskus koreapaperinen konvehti
tai orehtia. Lapset mainitsevatkin armoa sadun hyvänä haltiana,
joka hyville lapsille aina lähettää tuliaisia, ja odottavat isää
kotiin malttamattomina. Kun hän vihdoin on päässyt pirttiin, käy
hänen ympärillään kihinä ja kähinä. Kukaan ei ehdi huomata Lienan
levottomuutta.
-- Nyt se tulee, nyt se tulee! ajattelee hän ja sydän takoo kuuluvasti.
Mutta tavallisesti ei tule mitään vaarallista. Hän rauhoittuu, lakkaa
pelkäämästä ja kuvittelee vaaran jo ainiaaksi menneen. Silloin saattaa
joku yht'äkkiä, hitaalla, rauhallisella äänellä mainita Otto-herran
nimeä.
Kuuluu yhä olevan siellä Ruotsissa, vai missä kaukana lieneekään. Oli
kirjoittanut itsellään olevan morsiamen ja lähettänyt sen kuvan. Ja se
oli ollut paljain kauloin ja käsivarsin ja niin hepenissä, että ihan
kuin keisarillisten kuvat. Hyvin rikkaan sanovat olevan ja Otto-herra
kuuluu jäävän sinne sen suurille kartanoille kotivävyksi.
-- Jumalan kiitos! Jumalan kiitos! ajattelee Liena ja hänen rinnassaan
tuntuu helpommalta. Kunhan jäisikin!
Mutta jonkin ajan perästä tuo huhu sydänmaille tiedon, että hän on
käymässä kotona, on yksin. Ne naimakaupat ovatkin puretut. Iloisena
miehenä liikkuu pitäjällä, käy kesteissä ja metsästysmailla... Talveksi
painuu taas pois Suomesta eikä sinä kesänäkään palaa. Mutta seuraavana
kuuluu Pimeäänpirttiin viesti, että sillä taas on morsian, ovat jo
kuulutuksissa ja häät vietetään ennen juhannusta. Se tuo nuoren
armonsa Suomeen ja kuuluvat asettuvan Kankaanpäähän asumaan. Vanhat
lahjoittavat sen kummipojalleen. Siellä onkin nyt kova puuha, huoneita
maalataan ja paperoidaan, työmiehiä on tuotettu Helsingistä asti.
Tämän tiedon tuo mies, joka tulee suoraan pappilasta ruumista
kirjoituttamasta. Koko pitäjähän nämä asiat tietää, ihme, ettei tiedetä
Pimeässäpirtissä... No, on tässä juuri ollut kelirikon ajat, eikä ole
satuttu missään käymään.
Miehen mentyä jää torppaan kolkko hiljaisuus. Vaari ja Kalle istuvat
kukin penkillään eteensä tuijottaen. Liena askaroitsee lieden ääressä,
selin heihin. Hanni liikkuu puna poskilla, silmissä kysyvä, kummastunut
ilme. Hän ei käsitä, mitä suremista siinä on, että nuori patruuna
viettää häitä ja muuttaa Kankaanpäähän. Hänen silmissään se kaikki on
kuin kaunista satua, komeat häät, nuori armo silkkivaatteissa... Mutta
isä ja vaari ovat kuin kivettyneet ja äiti vallan vapisee, mahtaa
siis olla jotakin hirveää tulossa. Lapsetkin, karatessaan tupaan
leikeistään, tuntevat ilman painostavuuden ja pysähtyvät ikäänkuin
olisivat iskeneet päänsä seinään.
-- Jo taisi tulla muutto tästä paikasta, virkkaa vaari vihdoin.
-- Ei sitä niinkään tee mieli muuttaa paikasta, jonka alastomaan
korpeen rakensit, vastaa Kalle siihen hämmästyttävän kiivaasti. --
Sinun on, Liena, lähdettävä kirkonkylään vanhan herrasväen puheille.
Kyllä se patruuna antaa sellaisen kontrahdin, että kohtuullista veroa
vastaan saadaan olla tässä rauhassa.
-- Mihinkäs minä tästä pääsen! vastaa Liena ja hänen äänensä värisee.
-- Paras, että aletaan etsiä toista torppaa.
-- Vai toista! kiivastuu Kalle. -- Vai toista! Eikä aletakaan...
Kummoinen lienee tämä Otto-herra? Ehkä on parempi kuin Alhon patruuna.
Eivät ole aina samaa maata samojen vanhempien lapset.
-- Sama se susien luonto aina on, ärähtää vaari.
-- Sano nyt sinä, Liena, kehoittaa Kalle tyynemmin, -- mitä sinä
luulet, sinähän tämän Otto-pojan olet nähnyt lapsena.
Veri tyrkkäytyy Lienan kasvoille, hän painuu puhaltamaan pataansa ja
vastaa sieltä:
-- Paljonkos minä sitä näin. Koulussahan se aina oli... Kerran
heristeli kepillä kerjäläisiä kyökistä, kerran sitoi kiven armon vanhan
kissan kaulaan ja kiusasi sitä järvessä. Ja ainahan se taas ajoi
hevoset niin pahasti, ettei niistä sitten enää ollut mihinkään. Ei
taida vain senkään luonnossa olla kehumista.
-- Johan minä sanoin, ärähtää vaari, -- että sudet on susia ja Holtit
on Holtteja. Jo tästä muutto tuli, jos vain Holtit haltijoiksi joutui.
-- Jaa, jaa, vai muutto! puhelee Kalle ja katselee kummissaan isäänsä.
-- Vai pitäisikö minun lähteä toista korpea rakentamaan ja jättää tämä
mustalaisten kortteeriksi! Hyvä teidän on sanoa, mutta kuka minut tänne
korpeen käski, kuka?
Kallen jokainen sana vihloo Lienan mieltä kuin veitsi. Oi, voi, kun
saisikin sen lepytetyksi! Jäähän hän tännekin, eihän hän tahdo pois...
Kalle ei suutu paljon koskaan ja nyt hän on oikein kiukuissaan. Oi,
voi, kun kulkee noin levottomana pitkin pihaa, katselee rakennuksia
kuin varas. Niin, kaikki ne ovat sen rakentamia, ei ole ihme, ettei tee
mieli heittää vieraille...
Äkkiä Kalle astuu sisään ja seisahtuu vaimonsa eteen.
-- Sinäkö lähdet vai minä? kysyy hän tiukasti.
Liena ei uskalla katsoa häntä silmiin eikä hän tiedä mitä vastaisi. Hän
vapisee niin, ettei kauha tahdo pysyä käsissä.
-- Ehkä sinä sittenkin toimitat asiat paremmin, jos itse menet, vastaa
hän vihdoin hiljaa.
Sanaa sanomatta Kalle menee ulos, valjastaa hevosen, sitoo sen aitaan
ja lähtee aittaan muuttamaan vaatteita.
-- Ethän ilman päivällistä lähde? kysyy Liena arasti.
Kalle tulee tupaan, haukkaisee kiireesti eikä puhu sanaakaan. Liena
valmistaa eväskontin hänen viereensä pöydänkulmalle.
Hetken perästä kolisevat rattaat kivisellä kujalla ja Liena huomaa
eväskontin unohtuneen tupaan... Vai tahallaanko heitti? Oliko tosiaan
niin vihoissaan?... Hän koppaisee sen pöydältä ja lähtee juoksemaan
perässä lapset kintereillä. Heistä on hauskaa juosta kilpaa äidin
kanssa ja he huutavat ja ilakoivat. Puna poskilla Liena saa kiinni
Kallen. Liena ojentaa hänelle unohtuneen kontin ja katsoo häneen
rukoilevasti. Kalle ei sano mitään, mutta Liena huomaa pahimman puuskan
jo menneen ohi, sillä lapsillehan hän jo hymyilee.
Hän katoaa metsään, mutta kauan kuuluu vielä rattaitten kolina
kivisellä tiellä. Liena kuuntelee sitä pihaportilla ja hänen on paha
olla. Hän on loukannut Kallea, ei olisi pitänyt kehoittaa muuttamaan
Pimeästäpirtistä. Eihän hän sitä ilokseen tehnyt, tulisihan hänenkin
ikävä tätä korpea... Mutta asua Otto-herran maalla, olla riippuvaisena
hänen armostaan, joutua ehkä näkemään häntä. Yhä vielä kuuluu tieltä
rattaiden röyke. Kalle-raukka!
Toiset lapset leikkivät jo iloisesti pihassa, mutta pikku Hanni istuu
miettiväisenä tuvassa kehdon ääressä. Hän kääntää äitiin syvät,
mustansiniset silmänsä, jotka ovat kuin vanhalla ihmisellä, ja kysyy
hiljaa ja varovaisesti:
-- Mamma, mitä on tapahtunut?
Äiti koettaa selittää asiat niin luonnollisesti, yksinkertaisesti ja
välinpitämättömästi kuin suinkin, mutta Hanni kyllä huomaa, että siihen
jää jotakin, jota ei sanota hänelle, ja hänen silmänsä pysyvät kaiken
päivää syvinä ja surullisena niinkuin kehittyneellä ihmisellä, joka
miettii elämän ongelmoita.
Kallea ei kuulu kotiin seuraavana päivänä. Vasta illallahan Liena häntä
oikeastaan odottaakin. Vaari lämmittää saunan ja keitto seisoo yöhön
asti hiilloksessa. Mutta Kallea ei kuulu.
Liena käy levottomaksi. Jos jotakin on tapahtunut, jos on sattunut
sairastumaan. Vaari vastaa siihen kiukkuisesti, että mitä turhia, mutta
Liena huomaa hänenkin seisoskelevan veräjällä kuulostamassa, eivätkö
kivet tiellä jo kolise... Entä jollei Kalle palaakaan, jos hän matkalla
on saanut tietää...
-- Hyvä Jumala, ole minulle armollinen, vaikeroi Liena itsekseen,
rintojaan pidellen. -- Mitäpä jos astuisi Kallen eteen ja paljastaisi
kaikki! Sitten ei enää olisi tätä ainaista pelkoa. Kalle varmaan
antaisi anteeksi. Mutta jollei antaisi? Vaari voisi suuttua niin, että
surmaisi. Ja Hannin, viattoman lapsen he hylkäisivät ja työntäisivät
maantielle ihmisten jalkoihin...
Hanni kyllä tietää, että äiti on huolissaan. Hän koettaa olla niin
kiltti, hän täyttää äidin toivomukset jo ennen kuin äiti on ne
lausunutkaan. Illalla hän tekeytyy pieneksi lapseksi, kapuaa äidin
polville, kietoo kädet kaulaan ja pusertaa vastaansa.
-- Mamma, oma hyvä mamma! Sinulla on niin kauniit silmät, Hanni
rakastaa sinua, älä itke!
Hän hymyilee syvine silmineen, joitten kiilto on kostea kuin
lähteen kalvon, heittäytyy taapäin, keikauttaa päätään ja katselee
veitikkamaisesti ja kiehtovasti. Jo alkaa puhua ruotsia.
-- Mamma, älä itke! Isä on niin väkevä, kuka hänelle uskaltaisi mitään
tehdä. Kyllä isä tulee takaisin... Mamma, rakastathan sinä Hannia?
Äiti ei vastaa, painaa vain Hannia syliinsä, huojuttelee häntä siinä
hiljaa ja kyynelet valuvat alas poskia. He istuvat kuistin portailla.
Ilta on lämmin ja vasta-auenneet koivut lemuavat. Niiden kukkeita
latvoja kohoilee pitkin rantoja, siellä täällä hennon vihannan keskellä
ylenee mänty tai kuusi. Järven tyynessä näkyy syvä taivas ja lahden
suussa lepää pienoinen saari koivuineen, jotka ojentuvat vettä kohti,
ikäänkuin heittäytyäkseen sen syliin. Herkkinä vaeltelevat pilvet
taivaalla, niiden värit vaihtelevat lakkaamatta. Käki kukkuu saarelta,
toinen vastaa rannalta, kolmas ja neljäs kukahtelevat koivusta kaivon
vierellä. Koiranputket pihamaalla ovat sysänneet meheviä lehtiä ja
nuppupäisiä runkoja. Nokkosten päät ovat vielä punertavat, ilma on
täynnä pieniä, keveitä hyönteisiä ja kevään lemua.
Vaikea, vaikea täältä olisi lähteä, hyvä täällä on ollut. Paljon
syntiä tuntee Liena tehneensä miestään ja sydänmaata kohtaan, kun on
valittanut kohtaloaan. Kun saisikin takaisin Kallen ja entiset hyvät
ajat, niin ei ikinä toivoisi muuta...
Otto-herra tulee Kankaanpäähän nuoren armonsa kanssa, hän asettuu
asumaan _niihin_ huoneisiin, yhdessä he tulevat käyskelemään _siinä_
puistossa... Ei, ei, pois ne ajatukset, hän ei tahdo ajatella mitään,
ei muistaa mitään!... Hän huutaa Hannin nimeä ja tarttuu hänen
käsivarteensa.
-- Lapseni, on jo yö, mennään levolle!
Hanni säpsähtää unenhorroksista ja katselee kummastuneena äitiin.
Kolmantena päivänä palasi Kalle erinomaisella tuulella. Hänelle oli
sattunut sellainen onni, että oli joutunut Kankaanpäähän juuri nuoren
herrasväen tuliaiskesteihin.
Sitä iloa ja riemua! Kun siinä, missä Kankaanpään maat alkavat, oli
ollut vastassa mahdottoman iso kunniaportti ja lippuja riukujen
nenässä ja kirjoituksia, joitten sanottiin merkitsevän "tervetuloa".
Ja tällaisia portteja oli ollut useampia ja päärakennuksen ovipieleen
oli kiedottu jos minkälaisia köynnöksiä ja laitoksia ja portaille
oli levitetty hieno tulipunainen villamatto. Piiat ja rengit olivat
pyhävaatteissaan ja pehtori kävi neuvomassa, että kun nuori patruuna
ja hänen armonsa astuvat vaunuista, niin pitää huutaa "hurraa". Sattui
sitten vielä sellainen korea päivänpaiste ja pihlajat aukaisivat
juuri kukkiaan ja komean näköistä oli, kun vaunut tomupilven keskellä
ilmestyivät tienkäänteestä. Hevosten valjaat välkkyivät hopealta,
vaahdossa olivat lautaset ja nuorten pään päällä armo piteli punertavaa
päivänvarjoa. Hän oli ihkasen silkkisessä puvussa, hatussa kukkia ja
töyhtöjä ja kun hän astui alas vaunusta, niin näkyi suippokärkinen
kenkä ja alushame, joka oli paljaista pitseistä ja silkkisistä
nauhoista. Siinä samassa jyräyttivät jyvämiehet ja rengit ja piiat
hurraa-huudon. Armo kääntyi, nyökäytti päätään ja suu oli makeassa
naurussa... Sillä on mustat hiukset kuin kuuman maan ihmisillä,
kasvoja ja silmiä ei oikein voinut erottaa kaikilta niiltä harsoilta
ja hepeniltä, mutta kyllä se hyvin korea mahtaa olla. Muhkean näköinen
se taas oli patruunakin. Vanhat olivat vastassa portailla ja antoivat
siinä suuta nuorille.
Mutta tuvassa oli väelle valmistettu kestit, ja niissä ne vasta oli
voit, viilit, rieskat. Kahvia juotettiin ja olutta ja viinaa niin
paljon kuin ikinä miehiin mahtui ja illalla tanssittiin. Oli kolmet
viulut soittamassa. Herrasväet tulivat ovensuuhun katselemaan ja nyt
oli armo taas toisenlaisissa hepenissä: vaaleanpunaisissa, ja niin
ohkaisissa, että hihojen läpi paistoi pinta.
-- No, kuinka kontrahdin kävi? keskeytti vaari vihdoin äreästi poikansa
kertomuksen. -- Taisit juoda juovuksiin ja antaa nahkasi mennä
huutokaupalla.
-- Eikö mitä! Kävinhän minä vanhan patruunan puheilla ja hän vakuutti
meidän saavan hyvän isännän ja lupasi vielä erittäin puhua meidän
torpastamme.
-- No, teittekö kirjalliset kaupat?
-- Eihän siinä olisi aikaa ollut, kun juuri nuorta paria odotettiin,
mutta sen patruuna merkitsi kontrahdin syrjään, että vielä kymmenen
vuotta eteenpäin saamme asua tässä entisellä verolla.
-- Mahdoit panna lisäämään, että elinajan...
-- Onhan sitä nyt taas kymmenessäkin vuodessa tällä verolla. Sitten
vaurastuvat lapset ja rupeaa saamaan irti tuosta suostakin.
-- Jo pistit käpäläsi ketun paulaan.
Kalle on täynnä toiveita, vanha patruuna on vakuuttanut, että nuoresta
patruunasta tulee hyvä isäntä. Mitä tässä siis rupeaa suremaan! Hetken
päästä on hän jo jatkamassa juttuaan tuliaiskesteistä.
Hän oli aidanraosta nähnyt nuorten kävelevän puutarhassa. Armon
liepeet olivat lakaisseet käytävää, jotta hiekka pölysi. Sitten olivat
lähteneet soutelemaan ja armo oli laulaa liritellyt veneessä.
-- Ei nyt hullumpata, kuinka sillä piti olla koreat alushameet!
Päällepäin minä ne hänen sijassaan olisin pannut.
Pienemmät lapset kähisevät vanhan armon lähettämien tuliaisten
ympärillä, mutta Hanni kuuntelee isän kertomusta, kuuntelee hohtavin
poskin, silmät loistaen ja huulet auki, ikäänkuin särpimässä joka sanaa.
Liena tuntee inhoavansa miestään. Missä kesteissä hän on ollutkaan
juomassa ja syömässä! Hän tuntee kauheaa halua karata esiin, iskeä
nyrkkinsä pöytään ja tukkia hänen suunsa. Tai paeta pois kuulemasta!
Mutta uteliaisuus pidättää häntä huoneessa.
-- Sillä kuuluu olevan niin kauheasti vaatteita, päivittelee Kalle
yhä innoissaan, -- että piti kolmella hevosella vedettämän asemalta,
paljasta vaatetta!
Lienan sisu kiehuu, hänen täytyy välillä käydä ulkoilmassa, jotta saisi
hengitetyksi.
-- Mahtaneeko vanha patruuna mainita mitään siitä, että Kankaanpään
kasvatti on Pimeänpirtin miehellä? kysäisee hän vihdoin, jäätyään
kahdenkesken Kallen kanssa.
-- Kyllä minä kumminkin pyysin, vastaa Kalle reippaasti. -- Senhän
siinä juuri pitääkin tepsiä...
Liena on ääneen huutamaisillaan.
Niin, niin. Hän saa sen siis tietää. Lieneekö sitten hyväksi vaiko
pahaksi! Hän soisi, ettei Otto-herra saisi tietää hänen piilopaikkaansa
eikä kuulla hänen nimeänsä, ja nyt pitää juuri hänen nimensä pelastaa
Pimeäpirtti Kallelle ja hänen perheelleen.
Pitkin kesää tuo huhu tietoja Kankaanpäästä. Siellä kuluvat päivät
yhtenä ainoana juhlana. Vieraita ovat salit täynnä, viinit virtaavat
vetenä, yöt kuluvat päivinä, päivät öinä. Ei kuulu nuori patruuna
varsinaisesti tahtovan ryhtyä talon ohjiin niin kauan kuin vanhat
palvelijat ovat paikoillaan. Syksystä ottaa uudet ja käy kiinni
kartanon hoitoon. Vanhat herrasväetkin kuuluvat syksyllä muuttavan
kaupunkiin. Sitä odottaessa nuoret juhlivat, käyvät naapuripitäjissä
ja ottavat vieraita vastaan. Silloin tällöin kuuluu nuori patruuna
pistäytyvän pellolla, ei puhu mitään, mutta nauraa pahasti. Ei kuulu
hänen armonsa sentään olevan kovin ylpeä. Talkoissa oli käynyt tuvassa,
tanssinut väen joukossa ja omalla kädellään ojentanut parille rengille
viinaryypyt.
Syksymmällä käyvät huhut arveluttaviksi. Ulossetelin ovat saaneet
vanhat uskolliset palvelijat, voudista alkaen, joka on ollut
Kankaanpäässä kolmekymmentä vuotta. Oikein koulunkäyneen pehtorin
kuuluu patruuna pestanneen. Sisästä ovat jo kaikki vanhan armon
aikaiset poissa, ruotsalaiset "neihtyet" siellä nyt sipsuttelevat
tyykikengissä. Sitäpaitsi aikoo patruuna hajoittaa koko kylän kirkon
ympäriltä. Mutta mihin joutuvatkaan kaikki ne ihmisraukat, vanhat
kyyryselät miehet ja muijat, jotka nykypolven koko muistiajan ovat
siinä kasvattaneet tupakkejaan ja pelakuunejaan? Armo kuuluu heidän
asuntohökkelejään vihaavan. Ne rumentavat näköalaa ja haisevat nenään,
kun ohitse kulkee. Joutukoot mihin tahansa!
"Pikku Hanni" on näihin aikoihin kuudennellatoista ikävuodellaan. Hän
on kasvanut pitkäksi, hoikaksi tytöksi. Isä ja vaari ovat jo parina
syksynä tahtoneet lähettää hänet rippikouluun, mutta äiti on jyrkästi
pannut vastaan, sillä hänen mielestään on pitänyt antaa lapsen varttua
vähän ymmärtäväisemmäksi.
"-- Sillä on ymmärrystä liiaksikin", mutisee vaari itsekseen.
Muutamissa suhteissa on vaari oikeassa. Hanni on ajatellut asioita,
joita ei moni vanhakaan ole huomannut ajatella. Tuskin oli tytön suussa
hampaita, kun hän jo rupesi kyselemään paratiisin käärmettä. Mutta
toiselta puolen on Hanni hyvin lapsellinen. Hän saattaa puhella Pikulle
ja Misselle ihan kuin ihmisille. Hän karkaa vielä äidin kaulaan ja
tahtoo istua polvella kuin pikkulapset. Vaari kyllä heristää menemään,
kun vain sattuu olemaan saapuvilla: hävetköön suuri tyttö kuolata kuin
koira ja alituisesti suudella! Mutta vaari taistelee turhaan, sillä
äiti on Hannin puolella ja suosii sitä kuolaamista.
Hanni on iloinen tyttö, hän astuu kuin tanssien, ja hänen hymynsä
luulisi voivan sulattaa kinoksia. Se onkin monet kerrat ajanut mäkeen
äidin nuhteet, monet kerrat pannut vaarin pään pyörälle rangaistako
päivää siitä, että se paistaa, soimatako iltataivasta siitä, että se
rusottaa! Ja toinen mieli on käskenyt rankaisemaan Hannia, kitkemään
rikkaruohoja juuria myöten, vääntämään nuorta vitsaa -- toinen käskenyt
antaa auringonsäteiden leikitellä ja kevätpuron pulputa.
Mitä mahtaa oikeastaan hänen mielessään liikkua, kun hän kesäiltana tuo
karjaa kotiin metsästä? Hän on päästänyt hajalle hiuksensa, punonut
päälaelleen seppeleen koivunlehvistä ja pistänyt kukkasia pitkin
vyötäriään. Esiliina on täynnä kukkia, joskus on sidottu kiehkura
Omenan sarveenkin. Hän likenee laulaen ja huiskuttaa pajuista vitsaa.
Hän astelee kiikutellen ja lehvät hänen hiuksissaan värähtelevät.
Vaari istuu saunan kynnyksellä ja katselee hänen tuloaan.
-- No, virkkaa hän jurosti, -- mikä morsian sieltä nyt on tulevinaan?
Hanni ei kuule, sillä veräjäpuut kolahtavat maata vastaan.
-- Mitä vaari sanoo?
-- Kysyn vain että Mörököllin morsianko se sieltä tulee? Mikä halu
sinulla pitää olemankin katkoa kukkia ja sitten noin kekkaloiden kulkea
ikäänkuin olisit vene tuulessa...
Tyttö katsoo häneen suurin, hämmästynein silmin.
-- Ja mitä sinä aina hoilottelet niinkuin olisit kulussa ylenannettu
kyytipoika? Aina minun pitää kuulla sinun vikinääsi korvissani, jos
istun tässä saunan kynnyksellä tai ruuhessani, aina se vain jostakin
soi...
Hannin silmät käyvät kosteiksi ja hän katselee vanhukseen ikään
kuin pyytäen. Vaari jo heltyykin ja lähtee lisäämään uuniaan. Hän
soisi, että Hanni sillä välin poistuisi, ja viipyy saunassa kauemmin
kuin tarvitsisi. Mutta kun hän palaa ulos, niin seisoo tyttö yhä
paikoillaan. Hän hymyilee hiukan arasti, ikäänkuin kysyäkseen:
eihän vaari enää ole suutuksissa? Ja nähdessään, että vaari jo on
ystävällinen, viskaa hän koko esiliinansa vaarin syliin ja karkaa
lehmien luo, salavihkaa nauraen.
Vaari jää tuijottamaan kukkasia, joita on hajonnut maahan ja hänen
polvilleen. Jokin kukkanen on tarttunut hänen hiuksiinsakin eikä
lähde kuin kouralla kaapaisten. Mutta kaikki hänen aseensa ovat nyt
kadottaneet teränsä. Hän häpeää pahaa ajatusta, joka äsken hänessä
liikkui... Tyttö on puhdas kuin lähteen vesi, ei toki ole synti
katsella kukkasia ja lehtiä. Ihmisten iloksihan hyvä Jumala ne loi...
Iloitkoon lapsi niin kauan kuin voi, kolkkoa on metsässä ja pirtissä,
kun ei hänen riemuansa sieltä kuulu.
Pikku Hanni ei tosin aina ole iloinen. Jota useampi vuosi on kulunut
yli kymmenennen syntymäpäivän, sitä epätasaisemmaksi on hänen
luonteensa käynyt. Hyvän tuulen mentyä saattaa hän olla kiukkuinen ja
katkera ja soimata vanhempiaan siitä, että he ovat haudanneet hänet
tänne. Häntähän pidetään kuin vankia ja pahantekijää, ei koskaan
päästetä nuorten joukkoon. Ei hän viitsi tänne jäädä, hän lähtee
kirkolle, pääseepähän johonkin palvelukseen.
-- Vait, vait, lapseni, kuiskaa äiti pelästyneenä. -- Tuki suusi syntiä
puhumasta. Jos vaari kuulee, niin hän sinua lyö...
-- Lyököön vain, minä en välitä! Vaari minut tahtoisi vaikka kaivoon
upottaa, etten näkisi kuuta enkä päivää enkä kukkia. Mieluummin kuolen
kuin vaaria tottelen.
-- Rakas lapseni, kuinka sinä puhut sillä lailla! Vaari rakastaa sinua
ja toivoo parastasi, niinkuin me kaikki muutkin. Älä tahdo pois täältä
rauhallisesta kodistasi, sitä kadut vielä elämässäsi. Kenellä on
sellainen koti kuin sinulla, kaikki sinua rakastavat, sinulla ei ole
mitään puutetta...
-- Saisipa vaikka olla puutettakin, vaikkapa nälkää ja vilua, kunhan...
-- Mitä, lapseni, haluaisit?
-- En tiedä itsekään... Jotakin muuta kuin mitä täällä on...
Hanni purskahtaa itkemään niin raivoisasti ja toivottomasti, että äiti
pelkää hänen sairastuvan. Hän itkee niin, että ruumis vapisee, hän ei
tahdo ottaa vastaan äidin lohdutusta, hän työntää häntä pois luotaan ja
pyytää, että annettaisiin hänen olla. Vihdoin saa äiti hänet syliinsä
ja viihdyttelee kuin sairasta.
-- Muistatko, Hanni, kuiskaa hän hänelle, -- prinsessa Mirandaa, joka
jätti loistavat salinsa ja...
-- Hän oli tyhmä! Minä ainakaan en tekisi sillä lailla!
-- Et tiedä, mitä puhut, lapsi. Et ole koettanut elämää.
-- En. Ja sitä minä juuri tahdonkin. Äiti, päästä minut pois täältä,
päästä, jos vähänkin rakastat. Muuten minä jonakin yönä karkaan...
Niin, niin, saatte nähdä...
-- Mutta vuoden päästähän sinä pääset rippikouluun...
-- Vuoden päästä! Vai pitää minun vielä kitua täällä vuosi, kokonainen
talvi!
Hannin äänessä on sellainen katkeruus, että äitiä hirvittää. Nyt itkee
hänkin, irroittaa kätensä Hannin ympäriltä ja jättää hänet yksin.
Hänen täytyy siis päästä! Mitä pikemmin sitä parempi. Nuoren halua
maailmalle ei mikään pidätä, hänen täytyy saada katsella elämää
silmiin...
Mikä tulee itse asiassa olemaan pikku Hannin kohtalo? Piiaksi ei
häntä ole totutettu, eikä hän siksi kelpaa. Herrasnaiset eivät
tule tunnustamaan häntä vertaisekseen. Hän on siltä väliltä. Kuten
äitikin. Hänet olisi ehkä säälimättä pitänyt panna pellolle ja riiheen
raatamaan. Mutta äiti raatoi mieluummin itse. Hanni oli aina niin
hentoa tekoa...
-- Valaise, Jumala, minun ymmärrykseni, rukoilee Liena hiljaa itsekseen.
Hänestä tuntuu siltä kuin hänen lapsensa edessä olisi musta
tulevaisuus, täynnä vaaroja, jotka hiipivät vastaan joka mutkasta. Hän
on tuntenut tätä Hannin syntymästä asti eikä hänellä ole ollut voimaa
rukoilla Jumalaa korjaamaan lasta ikimajoihinsa. Hän on tuntenut sen
mustan, läpitunkemattoman välttämättömyyden likenemistään likenevän
-- sen jonkin, josta hän ei tiedä, mitä se oikeastaan on, mutta jota
hän pelkää ja josta hän on varma. Hän on koettanut sitä karttaa,
panna vastaan, puolustaa lastaan. Mutta ei näy auttavan! Se tulee, se
tulee... Jumala, valaise ymmärrystä, opeta, mitä tulee tehdä!
Silloin sipsuttelee joku hänen rinnalleen ja Hanni karkaa hänen
kaulaansa, itkien, katuen, anteeksi pyytäen.
-- Mamma, kuiskaa hän ruotsiksi, -- Hanni on niin häijy ja ilkeä. Sinä
olet aina niin hyvä ja rakastavainen. Anna anteeksi Hannille! Ei, älä
anna! Lyö Hannia, mamma, minä pyydän sinua, minä ansaitsen sen... Älä
katso minuun noin hellästi, älä anna anteeksi, lyö minua...
-- Voi lapseni, kun sinä ymmärtäisit luottaa mammaan! Täällä
sydänmaassa on meidän paras olla.
-- Minä tiedän, mamma. Mutta minua vetää niin pois...
-- Sinun pitää päästä, sinun pitää päästä, lausuu Liena hiljaa ja
huoaten.