II

Alhon ja Kankaanpään kartanot olivat parin virstan matkan päässä

toisistaan, saman järven rannalla. Alhon omistivat von Holtenit,

Kankaanpään Liljefeltit. Molemmat suvut, alkuaan kotoisin Ruotsista,

olivat jo vuosisadan hallinneet ja vallinneet kartanojaan, joihin

kuului suurin osa pitäjää. Väli perheiden kesken oli vuoroin huonompi,

vuoroin parempi. Aina niiden välillä vallitsi pieni kilpailu. Molempien

sukujen rouvia oli ammoisista ajoista kutsuttu "armoksi". Alholaiset

veivät voiton kankaanpääläisistä pitojen komeudessa ja ylellisyydessä.

Kankaanpääläiset elivät yksinkertaisemmin ja aluskunta piti heitä

hyvinä haltijoina. Alholaisia pelättiin ja pidettiin kovina haltijoina.

Tapahtui sitten, että Alhon patruuna kerran, palatessaan yölliseltä

retkeltään, tavattiin kuolleena reestään. Murhamiehestä ei näkynyt

merkkiä, ehkä taivas itse oli määrännyt iskun varoitukseksi

ja hyvitykseksi patruunan ystäville ja koko pitäjälle. Kolkko

kuolemantapaus lopetti yhdellä lyönnillä iloisen elämän Alhosta. Armo

kääntyi sairaaksi eikä enää vastaanottanut vieraita. Patruuna-vainajan

kerrottiin kummittelevan suurissa suojissa sydänyöllä. Hän nähtävästi

haki armoaan, koska lakkasi käymästä, kun armo vuoden perästä kuoli.

Nyt joutuivat Alhon alaikäiset lapset, Kustaa ja Otto, Kankaanpään

patruunan holhoukseen. Kustaa oli monta vuotta vanhempi Ottoa ja sai

pian haltuunsa perintötilansa. Otto pysyi vielä lastenkirjoissa.

Kustaa meni naimisiin ja joutui perheelliseksi mieheksi. Ottoa pitivät

Kankaanpään vanhat herrasväet miltei omana poikanaan. Eihän heillä

ollut perillistä, se oli aina ollut heidän suuri surunsa. Otto sitä

jossakin määrin lievensi, hänen hyväkseen he nyt työtä tekivät, häneen

kiinnittivät toiveensa.

Otto kävi koulua Helsingissä ja kun hän tuli lomalle kotiin, asui

hän tosin Alhossa, mutta häntä odotettiin jo heti seuraavana päivänä

Kankaanpäähän käymään ja hän viipyi usein pitempiäkin aikoja. Hän

saapui uusissa vaatteissaan, jotka oli saanut koulun päättäjäisiin, ja

joka kerta ihmeteltiin hänen kasvamistaan. Hyvänen aika, johan hän oli

Minette-tädin pituinen! Kävi sedän korkuiseksi, kasvoi ylitsekin!

-- Mihinkä sinä, poika, oikein aiotkaan? huudahti patruuna, taputtaen

häntä olkapäälle. Sitten asetti hän päähänsä silmälasit ja avasi

kahisevan paperin, jonka lyseolainen oli antanut hänen käteensä. Hänen

sitä tutkiessaan vallitsi huoneessa hiljaisuus, vain ruokasalista

kuului kahvikuppien kalina. Patruuna ojensi Oton todistuksen

vaimolleen. Minette-rouvan silmät olivat heikot. Hän ei saanut selvää

mistään, mutta hän katseli kuitenkin tarkkaavaisesti paperia. Sitten

antoi hän sen takaisin Otolle, tarttui hänen käsiinsä, veti hänet

luokseen, syleili häntä lämpimästi ja suuteli otsalle. Oton kasvot

olivat tämän kestäessä tulipunaiset. Hän pelkäsi, hän oli varma siitä,

että se tyttö, se Leni, on jossakin ovenraossa tirkistelemässä ja

virnistelemässä.

Setä oli kadonnut työhuoneeseensa ja kun hän sieltä palasi, oli hänen

kädessään kultaraha. Sen sai Otto. Sitten tuli jo vapaampi ja parempi

olla. Ohjelman virallinen puoli oli ikäänkuin suoritettu ja alettiin

seurustella.

-- No, Leni, tuotko meille jo enemmän kahvia? huusi täti. Ihan

tahallaan oli hän tänään määrännyt, että Leni tarjoaisi kahvia, jotta

nuorten suhde kävisi selväksi, että he käsittäisivät, että toinen on

palvelustyttö, toinen herra.

He olivat nimittäin aina näihin asti seurustelleet tovereina, koska

sattuivat olemaan yhdenikäiset. Nyt olivat he käyneet liian suuriksi

toisilleen.

Leni oli köyhien lapsi, nälkävuosina olivat Kankaanpään herrasväet

armahtaneet häntä ja ottaneet hänet taloonsa. Kuka hyvänsä olisi

kadehtinut hänen asemaansa, hän oli kerrassaan hyvillä päivillä. Eihän

hänellä ollut muuta tekemistä kuin järjestellä herrasväen hienoissa

huoneissa, kutoa kankaita, leipoa ja silloin tällöin lukea ääneen

armolle. Mutta se kiitämätön letukka ei ensinkään ollut tyytyväinen

kohtaloonsa. Se oli iloinen, kaunis tyttö, mutta se ei saanut näyttää

kauneuttaan salissa enempää kuin väentuvassakaan. Herrasväen kanssa

seurustelemaan oli hän liian huono ja renkien ja piikojen joukossa

nauramasta oli armo ankarasti kieltänyt, sillä siihen oli hän liian

hyvä. Hän oli siltä väliltä, ja se oli hirveän ikävää ja yksitoikkoista.

Otto von Holtenin joulu- ja kesälomia oppi hän pitämään rajapyykkeinä

elämänsä tasaisella taipaleella. Otto-herraa odottaessa kävivät työt

talossa kuin tanssien. Puiston piti olla ihan järjestyksessä, nurmikot

lakaistuina, lavat kylvökunnossa, hedelmäpuut ja pensaat mullitettuina,

käytävät hiekoitettuina. Tai piti joulusiivousten olla ohi, oluen

pantuna ja leivosten leivottuina.

Helposti saatiin Alhosta tietää, koska hevonen oli lähetetty vastaan

asemalle, ja tulon jälkeisenä aamuna alettiin Ottoa hyvissä ajoin

odottaa Kankaanpäähän. Leni, jonka kangaspuut olivat ikkunan ääressä,

joten hän saattoi nähdä tielle, sai toimekseen valvoa, koska tutut

ajopelit ilmestyisivät tienkäänteeseen. Samassa hetkessä pantiin

kahvipannu tulelle ja leipäkori täytettiin kaikenlaisilla herkuilla.

Sykkivin sydämin ja salaa katseli Leni uudinten takaa entistä

leikkitoveriaan, jonka kanssa ei enää sopinut leikkiä. Kuinka hän oli

miehistynyt ja käynyt kauniiksi!

Oli kuin suuri, lämmin laine olisi alkanut nousta tytön sisässä ja

posket täyttyivät kuumalla verellä. Hetkisen aikaa hän painoi käsiä

rinnalleen, ikäänkuin tyynnyttääkseen aaltoa, mutta astui sitten

eteiseen, Otto-herraa vastaan... Täti ja setä siellä jo ihmettelivät

kummipoikansa kasvamista, piika auttoi yltä palttoon, armo kävi kiinni

käteen, patruuna hartioihin ja niin vietiin nuorukainen saliin. Leniä

ei kukaan ollut huomaavinaan.

Hänen lämmin suloinen tunteensa kävi äkkiä katkeraksi, kädet

pusertuivat nyrkeiksi ja kyyneleet kohosivat silmiin. Kuinka hän

tunsi vihaavansa sekä Ottoa että armoa ja kaikkia. Hänpä ei menekään

tarjoamaan kahvia, kun käsketään, hän ei ensinkään näyttäydy.

Mutta hetkisen oltuaan ruokasalissa ja oven takaa kuunneltuaan heidän

ääniänsä valtasi hänet niin suuri uteliaisuus, että hän sittenkin

päätti tarjota kahvit ja hillot ja omenat -- talviomenat Kankaanpään

omasta puutarhasta.

Kaiken aamua oli hän pukeutunut, mutta yhä vielä teki hänen mielensä

peilin edessä tarkastaa, olivatko hiukset hyvin. Hän valeli kasvojaan

vedellä, mutta yhä ne vaan hehkuivat ja hän astui saliin niin

hämillään, että tuskin uskalsi silmiään nostaa...

Otto-herran todistus ei ollut oikein hyvä ja hän selitti voimiensa

takaa, että heidän koulussaan ollaan ankarampia kuin missään muissa

kouluissa. Mitäpä nuo vanhat ihmiset sitten olisivat ruvenneet

poika-raukkaa nuhtelemaan! He uskoivat niin mielellään hänen

sanoihinsa. Täti suuteli häntä otsalle ja setä taputti olkapäälle ja

veti esiin kultarahansa.

Otto oli aina harmitellut noita tapauksia ja suudelmia. Ihan varmaan

se tyttö, se Leni oli jossakin katselemassa! Hän ei voinut kärsiä

sitä tyttöä, häntä hävetti muistellakin, että he joskus olivat

leikkineet yhdessä. Hän päätti nolata hänet perinpohjin, päätti olla

aivan tuntematta häntä. Mutta kun Leni tuli saliin ja seisahtui tädin

eteen, niin vilkaisi Otto häneen syrjästä ja hämmästyi, sillä tyttö

oli aivan muuttunut: hänen hameensa helmat ulottuivat lattiaan asti,

vartalo oli kuin täysikasvaneilla ja päälaelle oli koottu pehmeä,

kiiltävä hiusmätäs. Hänen silmänsä olivat hyvin kauniisti maahan

luodut. Oton teki äkkiä mieli mennä häntä tervehtimään, oikein kädestä,

mutta samassa muisti hän päätöksensä, muisti myöskin, ettei se sedän

ja tädin talossa olisi sopinut, ja punastui omia ajatuksiaan. Hän

odotti jäävänsä kahdenkesken Lenin kanssa, sillä hän tunsi, että

hänen välttämättömästi täytyy saada sanoa hänelle jokin sana. Siihen

ei kuitenkaan ilmaantunut tilaisuutta. Rekeen noustessaan vilkaisi

hän ikkunoihin ja erotti silloin selvästi uudinharsojen takaa tytön

kukoistavat kasvot. Mutta ne hävisivät samassa.

Ensimmäisenä joulupäivänä tuli Otto Kankaanpäähän enemmän saadakseen

nähdä Leniä kuin tervehtiäkseen vanhuksia.

Setä nukkui päivällisuntaan ja täti, kissa sylissä, uinui ruokasalin

suuressa nojatuolissa. Hän ilostui suuresti, kun Otto tuli, ja rupesi

paikalla purkamaan hänelle huoliaan. Hänen oli kesken joulupäivää

pitänyt torua Leniä.

-- Jaa, minä en tiedä, mitä minun pitää siitä tytöstä ajatella!

huokasi hän. -- Omana lapsenamme olemme häntä pitäneet, kaikki olemme

koettaneet hänelle antaa. Näillä omilla käsilläni olen opettanut häntä

ompelemaan ja kirjoittamaan ja tänään, ihan yhtäkkiä hän purskahtaa

itkuun ja sanoo, että lähtee pois meiltä.

-- Onko se mahdollista! sopersi Otto, peläten että hänen sydämensä

tykytys kuuluisi.

-- Hän syyttää minua siitä, ettei saa olla nuori eikä huvitella.

Olenko minä koskaan kieltänyt häntä huvittelemasta, kun se tapahtuu

sopivaisuuden rajain sisäpuolella, mutta ymmärtäähän jokainen, ettei

se sellainen, mitä hän nyt tahtoo, käy päinsä. Hän tahtoisi huomisiin

tanssiaisiin, oletko mokomaa kuullut...! Hän aivan unohtaa kuka hän on:

kerjäläisvaimon lapsi!

Otto hämmästyi. Vai heidän, herrasväen tanssiaisiin! Niin, olisi se

tuntunut aika kummalliselta, jos hän olisi ilmestynyt sinne muitten

vieraitten joukkoon... Olisikohan hän saanut tanssia?

-- Kukaan ei voine syyttää minua ylpeydestä, jatkoi vanha rouva

kiihkeästi. -- Minä kohtelen renkiä ja piikaa kuin vertaistani, jos he

ymmärtävät antaa minulle minun arvoni. Mutta liian tutunomaisiksi eivät

he saa ruveta. Sitä minä en kärsi.

-- Tietysti, sopersi Otto. Hänen ajatuksensa kierteli pitkän aikaa,

etsien sanoja, joilla taitaisi rauhoittaa loukkaantunutta armoa.

-- Missä... missä se Leni nyt on? kysyi hän vihdoin niin

välinpitämättömänä kuin suinkin.

Rouva Liljefelt lähetti palvelijan noutamaan mamsselia. Mutta mamsseli

ei tullut.

-- Näetkö sitä sisua. Otto, näetkö!

Otto kävi ensin hyvin neuvottomaksi, mutta hetkisen perästä pääsi hän

sanojen päähän kiinni ja sai aikaan enemmän kuin ikinä itsekään olisi

voinut toivoa.

Leni istui huoneessaan nyrpeänä, itkettynein kasvoin, ankarasti

miettien, mihin nyt suuntaisi kulkunsa, sillä hän ei rupea olemaan

täällä, hän kuolee täällä ikävään, hän menehtyy ja tukahtuu... Ah,

kuinka hän vihaa armoa ja...

Samassa kuului koputus oveen ja kynnykselle astui Otto herra. Leni

tunsi hänet paikalla, vaikkei huoneessa ollut muuta valoa kuin se,

minkä pilvien peittämä kuu loi, ja sävähti kiireesti seisomaan,

silitellen hiuksiaan.

-- Hyvää iltaa, alkoi Otto hämillään. -- Minä... minä... mitä kuuluu?

-- Ei mitään, vastasi Leni kuivasti ja jäi paikoilleen.

Ottokaan ei tullut lähemmäksi. Heidän välillään olivat valkealla

vaatteella peitetyt kangaspuut, niiden ohi näkyi Lenin voimakas vartalo

ikkunaa vastaan. Otto näki, miten hänen rintansa kohoili.

-- Armo... täti pyytää tulemaan luokseen, jatkoi Otto epävarmasti.

Ei vastausta.

-- Täti odottaa.

Leniltä pääsi pieni nauru, katkera ja kiukkuinen.

-- Jos mentäisiin...

-- Eikö hän sitten vielä ole tarpeekseen torunut! puhkesi Leni

puhumaan. -- Minä en tule, en tahdo häntä nähdä.

Otto likeni pari askelta.

-- Tietääkös Leni, mitä hän juuri ehdotti? Että me tanssittaisiin.

-- Tanssittaisiin! Kuka ja kuka?

-- Minä ja Leni. Ruokasalissa.

-- Minä! huudahti Leni, -- minäkö ja... ja Otto-herra?

-- Niin, niin, täti istuu jo soittokoneen ääressä.

Otto tarttui hänen käteensä. Kuinka se oli kuuma!

Ensin hän vastusti, ikäänkuin olisi tahtonut olla päätökselleen

uskollinen, mutta sitten koko hänen katkeruutensa laukesi, hänen

nyrpeytensä haihtui kuin pyyhkäisemällä ja kun he tulivat valaistuun

ruokasaliin, olivat hänen kasvonsa säteilevässä hymyssä. Nojatuolissa

nukkui nyt vain vanha kissa, sillä armo istui todella salissa

soittokoneen ääressä.

-- No, Leni, huusi hän ystävällisellä äänellä ruokasaliin, -- herra von

Holten on luvannut tanssia sinun kanssasi. Nostakaa nyt pöytä syrjään,

niin voitte tanssia.

Sitten alkoi hän kosketella soittokoneen vanhoja, heikkoja kieliä

vanhoilla, kankeilla sormillaan ja pääsi vihdoin kiinni ainoan vanhan

valssinsa päähän. Mutta Lenin mielestä oli tämä soitto ihanaa, hänen

sydämensä sykki kuuluvasti eikä hän uskaltanut nostaa silmiään.

Otto-herra tarttui pöydän toiseen päähän, Leni toiseen, ja yhdessä

käden käänteessä siirsivät he koko kapineen nurkkaan.

-- Kunhan minä nyt osaisin! kuiskasi Leni Oton kiertäessä käsivarttaan

hänen ympärilleen.

Se oli kaunis tyttö, jota Otto piteli käsissään. Hän hurmaantui, kun

sitä katseli.

Silmä oli maahan luotu, sen kansi oli kalpea ja lahea kuin

lumivuokon lehti ja siitä valui sinertäviä, hienoja suonia, jotka

päättyivät silmän ripseihin. Mutta poskea vastaan näyttivät ripset

pitkiltä, mustilta... Kuinka hänen hiuksensa lemusivat lehahtaessaan

tanssitoverin kasvoja vastaan! Kuinka hänen ruumiinsa oli pehmeä ja

lämmin, kuinka se värähteli!

-- Sehän menee mainiosti! vastasi Otto vihdoin hänen viime sanoihinsa.

-- Kuka onkaan ollut opettajana?

-- Minä itse vain. Olen katsellut, kuinka herrasväet tanssivat... Voi

kuinka tämä on lystiä! Ettekö jaksaisi viedä vielä kovemmin... noin,

noin! Kuinka te saitte tätinne suostumaan?

-- Selitin hänelle, että... olette nuori.

-- Kuinka te olette hyvä, Otto-herra...! Jos te käsittäisitte, miten

ikävää se on, kuin ei kuulu herrasväkeen eikä talonpoikiin, kun ei saa

jutella neitien kanssa eikä piikojen kanssa...

-- Kyllä minä ymmärrän.

Kun he tanssivat nojatuolin ohi, sattui Lenin esiliina sitaisemaan

nukkuvan kissan korvaa. Se loukkaantui siitä, korva ei enää oiennut,

vaan jäi luppuun ja vihdoin kissa nousi, oikaisi selkäänsä ja hyppäsi

maahan, suuttuneena koko tästä uudenaikaisesta komennosta. Se vain

huvitti tanssivia. Lenin mieleen muistui ohimennen, kuinka hirveästi

hän kerran oli suuttunut Otolle, kun Otto oli sitonut kiven saman

kissan kaulaan ja kiusannut sitä rannassa. Mutta siitä oli monta vuotta

ja häntä kummastutti, että hän oli saattanut Otolle suuttua. Nyt ei

hän varmaankaan olisi voinut suuttua mistään! Otto-herra olisi hänelle

saanut tehdä mitä hyvänsä!

-- Aijai, jatkoi hän hetken perästä, -- kuinka minun tekisi mieli

niihin huomisiin tanssiaisiin! Armo sanoo, ettei kukaan viitsisi

tanssia kanssani, mutta tanssittehan tekin, Otto-herra, ettekö?

Siihen kysymykseen ei Otto todellakaan olisi voinut vastata, mutta hän

keksi äkkiä keinon ja virkkoi:

-- Minäpä tiedän jotakin vielä hauskempaa. Jäädään tänne Kankaanpäähän

ja tanssitaan täällä!

Leni ilostui niin, ettei hän keksinyt mitään sanomista. Laine hänen

sisässään oli pulpahtamaisillaan yli laitainsa, kyynelet tuntuivat jo

silmissä.

-- Niin me tehdään, jatkoi Otto varmemmin. -- Mahtavatkohan täti ja

setä lähteä?

-- Kyllä he ainakin aikovat. Mutta kuka meille soittaa?

-- Emme tarvitse soittoa!

Heidän äänensä olivat alenemistaan alenneet, lopulta he puhuivat

kuiskaten ja vihdoin kokonaan vaikenivat, onnellisina päätöksestään.

Äkkiä lakkasi soitto ja Otto tunsi, että hänen täytyy päästää

Leni käsistään. Leni vei käden otsalleen, ikäänkuin häntä olisi

pyörryttänyt, hän ei taaskaan uskaltanut katsoa ylös ja unohti kokonaan

kiittää tanssitoveriaan. Kun hän sen huomasi, oli jo myöhäistä ja

hän riensi vain juoksujalan saliin kiittämään armoa. Hänen olisi

tehnyt mieli karata vanhan rouvan kaulaan, hänen siinä istuessaan

soittokoneen ääressä kuin unelmiin vaipuneena. Koko maailma tuntui

niin ihanalta, niin kaunis oli salikin. Sitä valaisi ainoa kynttilä,

paksussa hopeajalassa soittokoneen kannella, kasvit loivat suuria

varjoja valkeille seinille, joilla riippui perhekuvia, maalaamattomalla

permannolla juoksi valkoisia, siniraitaisia mattoja, kattokruunun

hiotut lasit välkkyivät taivaankaaren kaikissa väreissä.

-- Kiitoksia, armo! kuiskasi Leni, ylen onnellisena, valmiina mihin

tahansa.

-- Pidä hyvänäsi, lapsi, vastasi armo kummissaan ja hiukan hämillään

jalomielisen suostumuksensa odottamattoman suuresta vaikutuksesta.

-- Toivottavasti sinä nyt käsität, että minä aina olen ajatellut

parastasi... No niin, no niin... Kiitä nyt vain herra von Holtenia,

sillä hänhän tämän oikeastaan pani alkuun.

Otto oli ruokasalin kynnyksellä ja Leni likeni häntä hiukan keikaillen,

mutta hyvin hämillään, sillä hän ei oikein tietänyt, pitikö

Otto-herralle nyt niiata vaiko vain kumartaa. Lopuksi hän sitten teki

ujon liikkeen, joka oli puoleksi niiaus, puoleksi kumarrus. Laine hänen

rinnassaan nousi suurena, lämpimänä, taivaan karvaisena. Hän vaikutti

Ottoonkin ikäänkuin hän olisi näkynyt sinertävän laineen läpi. Hänessä

oli jotakin niin utuista, kiehtovaa ja houkuttelevaa...

-- Nostakaa nyt ruokasalin pöytä paikoilleen, kehoitti täti.

Pöytää nostaessa loivat he toisiinsa vielä katseen ja se katse puhui

paremmin kuin kaikki sanat. Sitten piti Lenin mennä toimittamaan sisään

teetä, patruuna tuli ruokasaliin ja ilta kului niin hauskasti, ettei

sellaista iltaa ollut koskaan ollut.

Otto jäi Kankaanpäähän yöksi. Hänellä oli siellä oma kulmakamari, jossa

hän jo ennenkin oli viettänyt monta yötä. Alhossa ei häntä kaivattu,

tiedettiin, ettei hän ollut hukassa.

Lenin silmiin ei tahtonut tulla unen hiventä. Hän lepäsi

liikkumattomana vuoteellaan ja sydän takoi särkyäkseen. Mielessään

kertasi hän jokaisen hänen sanansa, hänen liikkeensä ja katseensa. Se

ei ole unta, se on todella totta ja tapahtunutta! Hän on korotettu

sen sorjan pojan rinnalle niinkuin sadussa tuhkimus... Onko kukaan

kuolevainen niin onnellinen kuin hän?... Mutta kestääkö tätä, eikö

sittenkin päivä peity pilviin, ja hän herää näkemään, että se kaikki

oli unta, valo, joka syttyi juhlayönä ja katoaa juhlien kanssa!

Yö on tyyni ja pimeä, ikkuna on alhaalta vetäytynyt kuuraan. Hän

tuijottaa jäätähtiin ja tuntuu äkkiä siltä, kuin talviyöstä ojentuisi

koura tavoittelemaan hänen onneaan. Se on armo, hänen emäntänsä,

joka ei ikinä suostu hänen onneensa. Hän tulee, hän tulee!... Ei,

hän ei tahdo ajatella sitä, hän tahtoo vain muistella Otto-herraa,

jonka kanssa hän tanssi! Mutta jos hänkin laski leikkiä eikä jääkään

huomenillalla kotiin... Leni hypähtää istumaan, ojentaa kätensä

ikäänkuin pitääkseen kiinni jotakin ja purskahtaa itkuun... Tuntuu niin

oudolta tietää, että hän, hän, hän on täällä samassa talossa! Oi kuinka

peloittaa...

Ottokin on mennyt levolle epätavallisessa mielentilassa. Hänkään ei

saa ajatuksistaan, että se tyttö on täällä parin kolmen oven takana,

jotka ehkä eivät ole lukossakaan. Hän on yhä tuntevinaan, että vaaleat

hiussuortuvat hipaisevat hänen kasvojaan ja että tuossa hänen silmäinsä

alla on silmäluomi kalpean pehmeänä kuin lumivuokon lehti, josta valuu

alas sinertäviä suonia. Hänen katseensa hipoaa alas silmäluomea,

kaulaa, rintaa... Mikä siinä tytössä onkaan, joka houkuttelee ja

kiehtoo?

Hän nukkui pikemmin kuin Leni, mutta näki hullunkurisia unia, joihin

aina sekaantui Leni.

Kun hän aamulla ehdotti jäävänsä tanssiaisista pitääkseen seuraa

Lenille, purskahti täti suureen nauruun. Otto punastui korvia myöten ja

selitti tarpeettomalla kiihkolla, että hänellä tietysti olisi paljon

hauskempi tanssiaisissa. Hän vain ajatteli, koska se tyttö nyt on niin

huvinhaluinen...

-- Jumala siunatkoon sinun hyvää sydäntäsi! sanoi täti. -- Mutta

täytyyhän tytön oppia järkeä. Käsitäthän sinä, mitä huomiota se

herättäisi, jos kuultaisiin, että Otto von Holten istuu pitämässä

seuraa Kankaanpään talousmamsselille...

Talousmamsseli! Niin, sitä se eilinen tyttö oli. Jota hän oli pitkin

yötä ajatellut ja jonka kauneutta hän oli pitänyt niin hienona! Hän

muisti äkkiä, että sillä oli suuret, karkeat kädet ja mustuneet kynnet.

Se oli kuin olikin talousmamsseli! Hyi, jo häntä hävetti! Setä tuli

vielä lisäksi siihen ja rupesi tekemään hänestä pilaa.

-- Sitähän voitaisiin selittää miten hyvänsä, sanoi täti. -- Ei, rakas

Otto, tule sinä vain meidän kanssamme.

-- Leikkiähän se oli, selitti Otto pontevasti ja rupesi kovasti

mielimään tupakkaa. Tähän saakka oli hän tupakoinut vain salaa, mutta

nyt hän äkkiarvaamatta aivan julkisesti ja ujostelematta kysyi

sedältä, saisiko hän mennä ottamaan sikaarin. Setä hymähti ja antoi

suostumuksensa, häntä huvitti nähdä, että poika alkaa miehistyä.

Senjälkeen ei Otto vahingossakaan puuttunut puheisiin Lenin kanssa.

Ja Leni tunsi, että koko sen illan onni on pyyhkäistävä pois mielestä

niinkuin uni päivän tullen. Mutta on unia, joita ei saa pois

päivälläkään, eikä Leni saanut tätä. Se kalvoi häntä ja kulutti kuin

tauti. Jota enemmän muuria hänen ja Oton välille korotettiin, sitä

kuumemmaksi hän kuumeni.

Kaiken talvea kutoi täti sukkia kummipojalleen. Hänen täytyi heikkojen

silmiensä takia käyttää vaaleita lankoja, mutta kun silmikko putosi,

niin täytyi Lenin tulla sitä nostamaan. Joskus kysyi armo Lenin

mielipidettä sukkien raidottamisestakin. Pari kertaa lähetettiin Otolle

laatikollinen leivoksia: pipari- ja sokerikakkuja, roonia, kanelileipiä

ja mantelikiehkuroita -- kaikkea, mistä tiedettiin Oton pitävän. Leni

leipoi jokaiseen piparkakkusydämeen sydämensä ikävät ja surut ja toivoi

koko mielensä hartaudella, että Otto nakerrellessaan leivoksia ehkä

muistelisi häntäkin.

Mutta hänen sydämiään söi moni muukin kuin Ottoherra itse. Otto

kutsui luokseen joukon iloisia poikia ja Kankaanpään herkuilla oli

hyvä menekki. Päälle ryypättiin punssia. Pullot olivat kätketyt

piironginlaatikkoon ja juomalasista tai pullonsuusta otti jokainen

kulauksensa.

Samana keväänä piti Oton tulla ylioppilaaksi ja Kankaanpään herrasväki

oli jo kauan miettinyt, miten tätä merkkitapausta olisi vietettävä.

Vihdoin olivat he tulleet siihen johtopäätökseen, että he tarjoavat

Otolle Kankaanpään aivan polkuhinnasta. Hehän ovat vanhoja ja

kivulloisia ja vaikka pehtori olisikin kunnon mies, niin ei hänen

silmänsä ole samanarvoinen kuin isännän silmä. Eihän heillä ole ketään

likeisempää kuin Otto, hänhän on kuin heidän oma poikansa. Jos he

nyt Kankaanpäästään luopuvatkin, niin jäähän heille vielä sittenkin

tarpeeksi, ja jakakoot kaukaisemmat sukulaiset heidän kuoltuaan sen

keskenään.

Kankaanpäähän toimitettiin puusepät ja maalarit ja muutaman viikon

aikana kalkuteltiin aamusta iltaan vanhassa talossa. Kuinka nuori

ylioppilas tuleekaan ilostumaan, kun hän tapaa kaikki niin uutena ja

siistinä ja kun hän vielä lisäksi saa kuulla, että koko talo tulee

hänen omakseen! Vanhukset iloitsivat jo edeltäkäsin niin sydämen

pohjasta.

Leni pantiin kutomaan uusia mattoja hänen huoneensa lattialle. Hän

ryhtyi työhönsä kiihkeästi ikäänkuin sillä ravitakseen mielensä

nälkää ja päästäkseen Otto-herraa likemmä. Tavallaan se lohduttikin,

sillä syntyihän hänen käsissään vaate, jota hänen jalkansa tulisivat

koskettamaan. Oi, kuinka hän olisi suonut itse olevansa sen vaatteen

sijassa, saavansa lyyhistyä vaikkapa maan tasalle... Oi, kuinka hänen

oli ikävä, ikävä!

Tuli kirkkaita, keväisiä päiviä ja lumi suli hänen silmiensä alla,

mutta hän vain suri, ja heiluttellessaan sukkulaa, äänteli itsekseen

ikäväänsä.

Nähdessään kirjavat raidat täytyisi Oton muistaa kenen kamarissa

kangaspuut seisovat ja silloin täytyisi hänen ajatella tyttöä, joka

häntä rakastaa...

Puuseppien joukossa oli muuan Kalle-niminen mies, joka tuon tuostakin

puhutteli Leniä, kun sattui hänet näkemään. Milloin hän huomautti, että

on kaunis ilma, milloin sanoi ilmaa rumaksi. Se oli harteva, rehellisen

näköinen mies. Leni huomasi hänet sivumennen. Mutta eräänä sunnuntaina

sattuivat he yhteen, molemmat matkalla kirkkoon. Heille tuli puolen

virstan pituinen yhteinen matka ja kun Lenin päähän äkkiä muistui asia,

jossa ehkä tästä miehestä saattaisi olla apua, puhutteli hän miestä.

-- Tehän olette kirvesmies, virkkoi hän. -- Ettekö tekisi minulle

kukkatelineitä? Kukkani seisovat liian matalalla. Aurinko ei ylety

niihin.

-- Se on paha, ettei aurinko ylety, vastasi mies huolestuneesti,

ikäänkuin olisi ollut kysymys ihmishengestä, joka ei tule toimeen ilman

aurinkoa. Ja samalla katsahti hän arasti ja ihaillen mamsseliin.

Lenissä heräsi halu olla ystävällinen tuolle miehelle. Hän ei ollut

ruma, kyllä hiukan kömpelö, mutta aika hauskan näköinen.

-- Oletteko ennen tehnyt kukkatelineitä? kysyi hän ja hänen silmänsä

loistivat lempeästi. -- Vai ettekö? No, mitä te olette tehnyt?

-- Rakennustöissähän minä enimmäkseen, ja sitten veistellyt

kaikenlaisia, tuoleja ja pöytiä ja ruumiskirstuja ja...

-- Ruumiskirstuja! keskeytti Leni ja silmien suuri terä vetäytyi

pelästyneeksi ja ikäänkuin musteni. Ja se pysyi yhä mustana, vaikka

suu jo hymyili, kun hän jatkoi: -- Joko te nyt noin nuorena rupeatte

tekemään kuolleille majoja. Ihan minua peloittaa!

Nyt hymähti tuo vakava mieskin ja kävi oikein miellyttävän näköiseksi.

Hänellä oli niin suuret siniset silmät.

-- Kuollahan meidän kaikkien pitää!

-- Kunhan eivät kukkani kuolisi, kun joutuvat telineittenne päälle!

He nauroivat molemmat ja juttelivat lopputien oikein iloisesti ja

tutunomaisesti. Kirkon ovesta he vielä astuivat yhdessä, mutta sitten

erkani Leni naisten penkkeihin, nuorukainen miesten puolelle.

Parin päivän perästä tuli Kalle ruokatunnillaan tuomaan telineitä. Ne

olivat kauniisti kirjaillut, ja kun Leni kysyi, mitä hän on velkaa,

niin vastasi mies ettei mitään. Ja oikein hän loukkaantui, kun Leni

vain olisi tahtonut maksaa.

Samana päivänä, jolloin korjaustyöt kartanossa loppuivat, läksi Leni

kävelemään. Oli lämmin, valoisa ilta. Hiirenkorvat puhkeilivat ja

lintuja ilakoi joka oksalla. Hän kokoili vuokkoja ja kissankäpäliä

tien vierestä ja kulki kaihoihinsa vaipuneena. Otto-herran tulo likeni

likenemistään.

Äkkiä huomasi hän miehen seisovan keskellä tietä, kädessään koppa,

jossa oli höylä ja muita työkaluja. Mies asetti kopan pientareelle ja

läheni Leniä hitain askelin, katse maahan luotuna.

Ensin Leni kavahti, mutta huomasi samassa, että sehän on se puuseppä.

Mies tervehti ja pysähtyi, mutta ei pitkään aikaan virkkanut sanaakaan.

Leni järjesteli kukkasiaan.

-- Mikä teidän on? kysyi hän vihdoin. -- Näytätte niin surulliselta.

-- Minä vähän puhuisin mamsselille, kun ette suuttuisi.

-- Mitä minä suuttuisin!

-- Ehkä siksi, että olette mamsseli ja minä vain talonpoika.

-- Puhukaa nyt vain! kehoitti Leni hiukan levottomana.

-- Eihän sellaisia pitäisi puhua kuin vertaisilleen.

Hän jäi taas pitkäksi aikaa ääneti katsomaan eteensä ja hypistelemään

petäjän kylkeä suurella kourallaan. Leni seurasi hänen temppujaan

hämmästyneenä. Koko hänen silmänsä oli ainoana suuren teränä, josta

milloin loisti levottomuus, milloin veitikkamainen huudahdus: mitä

sinä, hyvä mies, nyt oikein tahdot? Nuori puuseppä ei sitä huomannut,

hän oli hyvin tosissaan.

-- Minä pyytäisin, pääsi häneltä vihdoin, -- että mamsseli tulisi minun

vaimokseni.

Leni oli purskahtamaisillaan nauruun, mutta pidättyi. Vai sitä se oli!

Oli hän ehkä sitä hiukan pelännyt.

-- Mutta ettehän te ensinkään tunne minua, sanoi hän vihdoin jotakin

sanoakseen.

-- Jaa minäkö? Ei mamsseli tiedä, kuinka kauan minä olen teidän

mutkiinne katsellut! Rippikouluakin käytiin yhteen aikaan, vaikka

mamsseli kävi yksityisesti rovastin edessä. Ja kun juhannusaattopäivänä

herrasväki kaikki oli kirkkoa koristamassa, olin minä kantamassa

koivuja. Minä muistan mamsselin puvunkin ihan niinkuin tämänpäiväisen

aamiaisen, muistan senkin, kun herrasväki sunnuntaina tuli kirkkoon ja

mamsseli istui vaunuissa vastapäätä armoa ja patruunaa... Sitten kun

suomalainen rippi jo oli ollut, jäin minä vielä kirkkoon ruotsalaiseen.

Mamsseli niin itki, kun astuitte alttarille...

Leniä liikutti kuunnella miehen kömpelöjä sanoja. Vai oli siis ollut

ihminen, joka kaikkina näinä vuosina oli kantanut häntä mielessään,

kärsinyt, kuten hän itse Otto-herran takia! Se tuntui hyvältä, eikä

Lenillä ollut sydäntä sanoa, ettei hän ollut nuorukaista edes huomannut.

-- Taidan minäkin nyt muistaa teidät, puhui hän. -- Mutta en minä tätä

olisi odottanut!

-- Mistäs mamsseli sitä. Ja enhän minä nyt heti tahdo vastausta. Lähden

tästä matkalle. Jos sitten tulooni asti olisitte ehtinyt ajatella. Tai

jos niinkuin aikaisemmin olisitte päättänyt, niin voisitte vain sanoa

sisarelleni, joka on sen suutarin vaimona siellä punaisessa mökissä

hautausmaan takana...

-- Punaisessa mökissä hautausmaan takana, toisti Leni kuin unissaan,

varmana siitä, ettei ikinä mene sitä sanaa viemään.

Mies puhui hänelle vielä pitkältä, puhui tyynellä äänellään, josta

mielenliikutus, toivo ja epätoivo värähteli. Leni katseli häneen

vilkkumatta, nyökäytti tuon tuostakin päätään tai hymyili, mutta ei hän

kuunnellut miehen sanoja. Hänen ajatuksensa olivat ihan epämääräiset ja

tietämättään kylvi hän toivoa nuoren miehen rintaan. Hyvästi jättäessä

painoi hän silmänsä maahan, häneen koski, hänen kävi sääli.

Niin he erosivat. Leni luuli nähneensä hänet viimeisen kerran eikä

häntä sen enempää ajatellut.

* * * * *

Otto-herra ei läpäissyt ylioppilastutkinnossa. Sitä mahdollisuutta ei

kukaan ollut tullut ajatelleeksi ja se pani mielet kuohuksiin.

Patruuna suuttui.

-- Pojalta ei puutu päätä, torui hän, -- mutta se on laiska. Ei se nyt

Kankaanpäätä saa, minä vain en sille Kankaanpäätä anna!

-- Mutta, yritti armo välittää, -- jos hänelle nyt todella on tehty

väärin. Tiedämmehän, miten persoonallisia opettajat voivat olla...

-- Mitä syytä kenelläkään olisi häntä vainota. Se lurjus luulee

voivansa meidän vanhojen päähän ajaa mitä palttua hyvänsä, mutta hän

erehtyy. Minun silmäni ovat jo auenneet, minä en enää sokeasti usko

häneen... Ja kirjeessä sitten ilmoittaa kaiken tämän. Olisi vain

saanut tulla itse puhumaan... Ruotsiin, Ruotsiin sitä sitten lähdetään

niinkuin karkulaiset ainakin.

-- No mutta etkö ymmärrä, ettei hän uskalla tulla kotiin?

-- Se on kurjaa, se on raukkamaista! Mutta millähän rahoilla hän aikoo

Ruotsiin lähteä? Olisi hauska tietää. Veli hänelle ei lähetä rahoja,

eikä hän niitä pyydä minulta.

-- Mutta Erik, rivien välistä kyllä lukee pyynnön...

-- En tahdo lukea mitään rivien välistä. Tulkoon suullisesti puhumaan

tai kirjoittakoon edes suoraan. Rivien välistä lukekoot rakastuneet, ei

se ole miesten kieltä. Ja miestä minä olen hänestä toivonut, mutta...

Vanhukset elivät siinä luulossa, että Otto sentään pian tulee kotiin,

sillä millä hän Ruotsiin pääsee, kun he eivät ole lähettäneet hänelle

rahaa. Mutta he suuresti erehtyivät, sillä kuinka ei Otto von Holten,

jonka vuoden päästä piti tulla suurten omaisuuksien omistajaksi, olisi

saanut irti rahaa miten paljon hyvänsä!

Hän läksi kuin läksikin Ruotsiin, tutustui sukulaisiinsa, piti hauskaa

ja ilmoitti syksyllä Kankaanpäähän, että hän on päättänyt ruveta

maanviljelijäksi. Hän seuraa täällä suurten kartanoiden maanviljelystä

ja karjanhoitoa ja menee sitten maanviljelysopistoon.

-- Näetkö nyt, riemuitsi rouva Liljefelt kyynelsilmin, -- kuinka väärin

häntä tuomitsit. Hän on sittenkin se, jota hänestä toivomme. Voi, miten

väärin teimme hänelle!

-- No niin, myönsi patruuna kaikin puolin hyvillään. -- Mutta olisi hän

silti voinut tulla ylioppilaaksikin.

Leni suri häntä kuin kuollutta, voimatta häntä unohtaa.

Kului vuosi. Oli syksy.

Vanhat herrasväet olivat lähteneet häihin naapuripitäjään. Syyshallat

olivat jo alkaneet ja kukkalavat olivat yöksi peitetyt niinimatoilla

ja havuilla. Aamulla oli Leni lähtenyt puutarhaan ottamaan pois

peitteitä. Nurmi oli paksussa, hopeankarvaisessa kasteessa, teillä

oli keltaisia lehtiä, tuuli alkoi herätä liikuttelemaan niitä. Päivä

paistoi lämpöisesti ja kaikki kukat olivat säilyneet hallalta. Hän

pisti resedanoksan napinläpeensä ja alkoi taitella astereita vaaseihin.

Äkkiä kuuli hän koiran haukuntaa ja rattaitten jyrinää pihasta, mutta

ei malttanut lähteä katsomaan. Hetkisen perästä hän sentään kävi

uteliaaksi, oikaisihe suoraksi ja alkoi kuulostella, kasvot kääntyneinä

päärakennuksen pitkään ikkunariviin.

Salin keskimmäisen ikkunan uudinta työnnettiin syrjään ja ruudun taakse

ilmaantuivat kasvot... Lenin sydän tuntui seisahtuvan ja koko ruumis

kangistui, sillä hän luuli näkevänsä näyn: Otto-herran kasvot! Hän ei

voinut liikkua paikalta, hän ei voinut ajatella sinne eikä tänne...

Hetkisen perästä Otto-herra ilmielävänä kiersi rakennuksen nurkan ja

lähestyi käytävää pitkin. Silloin karkasi veri Lenin poskille ja sydän

alkoi sykkiä.

Otto-herra oli hienossa, kellertävän harmaassa puvussa, punainen

kravatti kaulassa, päässä leveäreunainen, ruskea huopahattu. Hän oli

kookas ja solakka, hiukset pikimustat ja lyhyiksi leikatut, parta

suippeni leuan alle ja viiksien päät nousivat somasti pystyyn. Hänen

silmissään oli sama epämääräisen ruskehtava väri kuin ennenkin.

Muuten hän oli kovasti kaunistunut, miehistynyt ja... ja käynyt niin

ulkomaalaisen näköiseksi.

Hän nosti hattuaan ja oli ojentamaisillaan kätensä, mutta kun huomasi

Lenin käden multaiseksi, niin ei ojentanutkaan, vaan rupesi paikalla

puhumaan. Puhui virallisella, vakavalla äänellä kuin herra palvelijalle

ja kasvot olivat jääkylmät. Hänen äänensä kuullessaan kävi Leni

kalpeaksi, tuntui siltä kuin viimeisetkin toiveet olisivat särkyneet.

Tyynesti ja virallisesti vastasi hän herran kysymyksiin, kertoi, missä

herrasväet olivat, ilmoitti Alhon herrasväkienkin olevan samoissa

häissä ja kehoitti lähtemään perässä. Varmaan vielä ehtisi, hevosia oli

kyllä joutilaina talossa... Herra sanoi olevansa väsyksissä ja pyysi

laittamaan aamiaista.

Kuinka Leni olisikin suonut hänen lähtevän pois! Tuolle hänellä ei

ollut mitään asiaa. Häntäkö hän oli itkenyt ja ikävöinyt? Mahdotonta,

sillä tuohan on ventovieras mies... Jospa olisikin eikä kantaisi

Otto-herran kasvoja ja puhuisi hänen äänellään!... oi, kun ei hän

ikinä olisi palannut, että olisi saanut itkeä ja ikävöidä eheästi!...

Lenistä tuntui entistä tyhjemmältä ja kolkommalta. Hän ei koko päivänä

mennyt vieraan näkyviin, vaan lähetti palvelustytön tarjoamaan ruokia.

Sentään hän ei voinut estää silmiään seuraamasta vierasta, kun tämä

liikkui ulkona, eikä korviaan kuuntelemasta hänen askeleitaan ja

ääntään. Kerran oli hän jo hiipimäisillään oven taakse kuuntelemaan,

nukkuiko Otto-herra, mutta pelästyi omaa ajatustaan ja päätti entistä

itsepintaisemmin pysyä hänestä, vieraasta miehestä, loitolla.

Mutta jota illemmaksi päivä painui, sitä levottomammaksi, raskaammaksi

kävi hänen olonsa. Hänen oli niin kalvavan ikävä. Kunhan edes olisi

ollut joku, jonka kaulaan olisi saanut heittäytyä itkemään. Mutta ei

ollut ketään, piti vain painamistaan painaa kyynelvirtaa alas kurkkuun,

ettei se pääsisi puhkeamaan nyyhkytykseksi.

Tuuli tyyntyi ja kuu nousi kirkkaana puoliskona taivaalle. Taivas oli

syvän sininen ja kuulakka. Järvi oli liikkumaton ja kuollut, korkeat,

kellastuneet rannat heijastuivat sen kalvoon kuin lasiin.

Lenin pitää taasen peittää lavat, sillä yöllä varmaan tulee halla.

Ah, kuinka hänen sielunsa isoo ja huulet janoavat! Sydän on täynnä kuin

puu mahlajan aikana. Hän kuulee sen takovan, kuulee omat askelensa

hiekkakäytävällä. Hänen ympärillään kohoavat satavuotiset puut, niiden

varjoja juoksee hopeankarvaisella nurmella ja yli hiekkakäytävien,

jotka kuunvalossa ovat kaamean näköiset kuin matalapohjaiset joet...

Nurmi on vahvassa kasteessa. Resedat ja hajuherneet lemuavat. Joku

ajelee maantiellä ja Alhon koira haukkuu. Läheltä ei erota muuta kuin

hänen omat puuhansa, kun hän liikuttelee niinimattoja. Sitä mitä

hän odottaa, sitä ei kuulu... Onko hän todella jo nukkunut, eikö

kuunvalokaan houkuttele häntä puutarhaan? Hän on matkasta väsynyt,

Jumalan kiitos! Ei, ei, ei Leni tahdo häntä nähdä!

Ja ikäänkuin kiusausta peläten hän kiiruhtaa peitteitten levittämistä

ja päättää lähteä sisään. Mutta hän ei lähde. Hän painuu syvemmälle

puutarhaan.

Hän halajaisi syleillä näitä puita, koskettaa niitä huulillaan...

Kuinka ne kohisevat kummallisesti! Peloittaa... Hän tahtoisi heittäytyä

tuohon käytävälle, tuohon valkeaan hiekkavirtaan, jäädä siihen ja

siihen kuolla... Nyt kuuluu askeleita läheltä, ovi käy, hiekka

narahtelee: se on hän, joka tulee...

Mitä tehdä? Paetako vai rientää vastaan? Hän pelkää ja iloitsee eikä

tiedä mitä tehdä... Jää paikoilleen nojautuneena puunkylkeen ja päättää

olla ihan hiljaa, hengittämättäkin, käyköön sitten miten hyvänsä:

jollei hän huomaa, niin merkitsee se, että kaikki on lopussa; jos

huomaa, niin se on sillä lailla sallittu...

Sallittu, sallittu...

Tyttö seisoo siinä silmät kiinni kuin elämäntuomiotaan odotellen.

Askelet likenevät suoraan häntä. Pyörryttää. Täytyy pitää kiinni

puusta, käyköön sitten kuinka tahansa!

Hänen ympärilleen kietoutuu käsivarsi ja kasvojen päällitse käy kuuma

henkäys. Tahdotonna, rentona raukeaa hän syliin, joka käärii hänet kuin

lämpöiseen aaltoon.

-- Leni, kuiskaa ääni, se ikävöity, kaivattu ääni, -- ethän vielä

kokonaan ole minua unohtanut? Muistathan vielä meidän tanssimme!

Hän suutelee ja painaa itseään vasten. Hänen kätensä soluu pitkin

kaulaa ja niskaa ja pysähtyy pusertamaan rintaa...

Leni pelästyy ja avaa silmänsä. Silloin näkee hän vastassaan hirveät,

nälkäiset kasvot... Hyvä Jumala, nyt täytyy paeta, nyt täytyy

riistäytyä irti...

-- Miksi vapiset, tyttö? kuiskaa ääni korvan juuressa ja taas käy

henkäys yli Lenin kasvojen. -- Etkö minua rakastakaan?

Leni pääsee hetkeksi irti, vain hänen kättänsä pitelee vielä kuuma käsi.

-- Etkö rakasta? Vastaa!

Eikö hän rakastaisi, hän, joka kaikkina näinä vuosina on kärsinyt ja

kitunut rakkaudessaan? Eikö hän saisi tunnettaan tunnustaa? Hän tahtoo

sen julkilausua, huutaa sen ilmoille koko sielullaan ja mielellään.

-- Rakastan, virkkaa hän. -- Minä luulin, että olitte minut unohtanut,

voi miten kärsin!

-- Älä itke, kulta!

-- Miksi te olitte niin kylmä, kun tulitte?

-- Tahdoin tutkia olitko muuttunut.

-- Mutta mitä ihmiset, mitä armo ja patruuna sanovat...? kuiskaa Leni

kiihkeästi ja koettaa riistäytyä irti.

-- Emme ajattele heitä. Sanokoot mitä hyvänsä.

-- Voi minua, voi minua!

Otto kietoo käsivarret hänen ympärilleen ja pusertuu häntä ihan

likelle. He astuvat alas käytävää vierekkäin kuin olisivat yksi

ihminen. Puut suhisevat hiljaa, kuu loistaa, koko maailma nukkuu.

Leniä alkaa värisyttää, hän kulkee kuin pyörryksissä. Se toinen on

hehkuva ja kuuma ja vie yhä eteenpäin, kohti vettä. Laiturin kyljessä

on valkoinen vene, joka kertautuu järven kalvoon. Siellä näkyy syvä

taivaskin ja kuu...

Äkkiä he erkanevat tiestä, eivät astukaan veneelle, vaan metsään,

suurten puitten alle...

Lenille tulee hätä. Hän aavistaa jotakin hirmuista ja rumaa. Pois, pois

tästä kauhistuksen paikasta! Mutta hän ei enää pääse. Hän voihkii, hän

itkee ja rukoilee... Koira kartanolla alkaa haukkua. Hän kuulee sen

kuin hukkuva pelastuksen huudon rannalta ja vaipuu samassa veden alle,

kadottaa tahtonsa ja tajuntansa...