Porvoossa,
Werner Söderström,
1901.
I
Maantie, joka niillä seuduin kulki, ei ollut mikään valtatie.
Vähäinen oli siinä liike eikä siitä talvisin ajettu lumirekeä. Se oli
rakennettu köyhinä vuosina, jotta ihmiset saisivat leipää. Se johti
kirkolta sydänmaan kyliin. Mutta siitä oli vielä hyvän matkaa Kalle
Aukustinpojan torpalle Pimeänpirtin kankaalla.
Yksin oli torppa jäänyt keskelle korpea, vasta pitkien virstojen päässä
asuivat naapurit, ja he olivat alun pitäen vieroneet Pimeänpirtin
väkeä. Sillä Kalle Aukustinpojan vaimo ei ollut heikäläisiä, hän oli
Kankaanpään kartanon kasvatti ja mamsseli. Siitä oli kyllä jo hyvä
joukko toistakymmentä vuotta, kun hän korpeen muutti, ja herraskiilto
oli hänestä kulunut melkein jäljettömiin, mutta huoneet hän aina piti
kovin hienoina, aivan kuin alituisesti olisi odottanut vieraita,
kamarin ikkunoissa piti olla kartiinit ja nurkassa oli sohva kuin
herrasväissä. Paikkakunnan vaimoilla oli paljon puhumista hänestä,
ylpeä hän heidän mielestään oli ja sentähden eivät he koskaan
kotiutuneet Pimeässäpirtissä.
Kalle Aukunstinpoika itse oli perin kelpo mies, hyvänluontoinen
ja avulias. Mielellään hänen tykönsä olisi mennyt ilman asiaakin
ja viipynyt puhelemassa pirtin penkillä. Se oli iso pirtti ja sen
ikkunoista tuli valoa kuin kirkon ikkunoista. Eihän se vaimokaan, se
Liena, oikeastaan koskaan puhunut epäystävällistä sanaa, ja niinhän
sen vaatteet olivat kuin talonpoikaisen ihmisen ainakin, mutta sen
käytöksessä oli jotakin, joka piti ihmiset loitolla, se ei ollut vain
akkojen juoruja, sen myönsivät miehetkin. Lisäksi asui Pimeässäpirtissä
Kallen vanha isä, "Pimeänpirtin vaari", jota ihmiset puoleksi leikillä,
puoleksi tosissaan kutsuivat noidaksi. Hän oli kolkko mies ja hänen
vaimovainajallaan oli ollut pahat silmät, joilla hän oli katsellut
tauteja ihmisten lapsille ja elukoille. Vielä tänäkin päivänä, kun
kylän lapset olivat tottelemattomia, uhkasi äiti huutaa "Mörköä" tai
"Liikaa", ja jos lapset kysyivät, mimmoinen se Mörkö tai Liika on, niin
vastasi äiti: "Sellainen kuin Pimeänpirtin vaari".
Vaari ei liikkunut mihinkään Pimeästäpirtistä. Hän ei koskaan käynyt
kirkonkylässä eikä hän polvistunut noiden raihnaiden joukossa,
jotka lukukinkereillä etsivät yhteyttä Herran kanssa hänen pyhässä
ehtoollisessaan. Joka vaarin näki, näki hänet ruuhessa järvellä tai
metsässä kiskomassa pajunkuorta ja tuohia tai kutomassa verkkoa pirtin
pöydänpäässä. Pari kertaa vuodessa, joulun ja juhannuksen edellä, kävi
hän kauppamiehessä noutamassa nuuskaa ja tupakkia. Ihmiset olivat
tietävinään, että vaari on rikas, vaikka hän käy niin risaisissa
vaatteissa: hänellä on aarre metsässä.
Paimenet olivat helluntaiyönä nähneet sinertävän valkean palavan
Pimeänpirtin kankaalla, juuri sellaisen valkean, joka syttyy maan
pinnalla, kun povessa on kultaa ja hopeaa. Ja seuraavana yönä, juuri
ennen aamun koittoa, olivat he hiipineet kaivamaan sitä paikkaa, missä
ihmeellinen liekki oli värähdellyt, mutta ei sieltä löytynyt kuin soraa
ja santaa. Aarre ei noussut, kun eivät kaivajat osanneet sanoja, joilla
vaari sen oli manannut maahan.
Vähänpä nykyajan ihmiset oikeastaan vaarista tiesivät. Hänen ikäisiänsä
oli harvoja elossa eikä ketään täälläpäin. He kyllä olisivat osanneet
sanoa, miksi vaaria pelättiin: vaaria oli aikoinaan epäilty nuoren
siskonsa surmaamisesta, vaikkei asiaa ollut saatu näytetyksi toteen.
Noin viisikymmentä vuotta sitten oli hänestä kerrottu, ettei hän
koskaan uskalla ajaa partaansa, sillä hänen poskessaan on veripilkku,
joka ei lähde saippualla eikä lipeällä.
Vaari ei koskaan ollut yrittänyt poistaa epäluuloa, jolla häntä
katsottiin. Hän ei välittänyt ihmisistä ja hän soi mielellään, että he
pysyivät alallaan. Mutta ei hän kotiväelleen ollut paha, piti lapset
oikein hyvänä. Hän oli kuin uskollinen koira, joka vieraille murisee ja
antaa heidän pysyä siinä luulossa, että puree, mutta on valmis veriin
asti puolustamaan omiaan.
Ei tullut kysymykseenkään, että poika ja miniä olisivat kohdelleet
vaaria pahasti. Kalle oli hyvä poika, hän koetti ottaa varteen kaikki
isän neuvot. Liena taas täytti aran tottelevaisena vaarin tahdon. Hän
oli polttanut kirjansakin, rakkaat ruotsinkieliset kirjansa, jotka oli
saanut Kankaanpään vanhalta armolta, sillä vaari ei sietänyt sellaisia
herraskaluja. Pimeässäpirtissä ei saanut olla mitään maallisia
"renkutuksia", ainoastaan aapinen, postilla, katkismus, raamattu ja
virsikirja. Kuvien tähden oli Liena salaa säilyttänyt kertomuksen
Kenovievasta, mutta senkin vaari sai käsiinsä. Hän oli kerran tavannut
Pimeänpirtin lapset yhdessä paimenten kanssa metsässä, katselemassa
Kenovievaa, ja pikku Hanni, joka ymmärsi ruotsia ja osasi lukea, oli
itkusilmin kertonut heille liikuttavaa kertomusta. Äkkiä oli vaarin
katajainen keppi alkanut paukkua likeistä puunrunkoa vastaan ja hänen
äänensä oli jymissyt, jotta kangas kaikui. Mutta peloissaan olivat
lapset paenneet, eivätkä he enää sen päivän perästä Kenovievaa nähneet.
Lasten kasvatuksesta yritti vaarin ja hänen miniänsä välille joskus
nousta riitaa. Vaari vaati niin mahdottomia. Lapset eivät saaneet
kutsua äitiä mammaksi eikä äiti olisi saanut puhua ruotsin sanaa
Hannille. Ja se oli Lienan suurimpia iloja. Muut lapset olivat
niin paksupäisiä, ettei se heidän kanssaan olisi saattanut tulla
kysymykseenkään, mutta Hanni...! Vaari ei olisi sallinut ommella
pienintäkään koristusta lasten vaatteisiin eikä opettaa poikia
kumartamaan, kuten äiti tahtoi. Ei hän myöskään sietänyt äidin pientä
vieraskamaria, jonka ikkunoissa oli uutimet, lattialla punaraitaiset
matot, nurkassa sohva ja seinällä Kankaanpään herrasväen kuvat...
Lienan sydämessä yritti katkeruus päästä valloilleen. Eikö hän jo
tarpeeksi ollut kärsinyt ja kieltäytynyt! Mutta kun hän siitä tyyntyi
ja meni omaan itseensä, niin jo kävi taas hiljaiseksi ja nöyräksi.
Niitä syviä metsiä Pimeänpirtin ympärillä! Jos siellä aura kilahtaa
kaskimaan kiveen, niin on auran kurjessa Kalle Aukustinpojan käsi, ja
jos hongan tyveen iskee kirves, niin on sama käsi sitä kirvestä ollut
heiluttamassa. Ei ole täällä muita ihmiseläjiä. Puissa hyppivät oravat,
halmeitten laidassa seurustelevat jänikset, ja kettu ja sudet tulevat
aina torpan veräjälle asti tavoittelemaan saalista.
Parikymmentä vuotta sitten on kulo käynyt nuolemassa Pimeänpirtin
korpea. Sentähden makailee siellä ristiin rastiin toistensa päällä
kaatuneita honkia sammalten ja variksenvarpaitten peitossa, latvapuoli
lahonneena punertavaksi mullaksi. Entisen sijalle on noussut uusi
metsä, jonka kuori on karvainen ja oksissa riippuu pitkää, harmaata
naavaa.
Miten kumma elämä siellä kaukaisessa korvessa, kun kevät tekee
sinne tuloaan! Asutuilla mailla, missä ihmiskäsi korjaa pois talven
jätteitä, missä ihmissilmä seuraa lumen vallan pakoa, tulee kevät
kuin riemulla ja suurella ilolla. Purot kulkevat kuin leikkiä lyöden,
lehtisilmut rävähtävät auki iloisesti kuin lapsen silmä, joka herää
hyvästä unesta onnellisessa kodissa, kukkaset puhkeavat kuin juhliin.
Mutta sydänmaan yksinäisyydessä nousee heinä risujen ja sammalten
alta kuin arastellen. Ja vaikka aukeaakin koivuihin lehti ja vaikka
havupuut työntävätkin uusia kasvaimia, niin aina häämöttää alta se
pitkä, harmaa sammal, johon ei päivä koskaan ole päässyt paistamaan
ja joka on inunut ja pärissyt siinä kaikissa tuulissa monena kesänä
ja talvena. Ei nouse sydänmaan rinteille koreita kukkia. Kalpea on
kukoistus mustikanvarressa ja valkoinen on metsäntähti. Kaatuneen
hongan juuresta ylenee nuori pihlaja, suitsuttaen vesoja ja kukkia ja
lemua riemukkaammin kuin sydänmaan muut puut. Sen huumaavassa tuoksussa
seisovat heinänhelpeet, sammaleet ja suopursut ikäänkuin outojen
aavistusten alaisina. On valoisa yö, kevät on tullut hiljaa, huulilla
surumielinen hymy ja hiuksissa seppel metsäntähdistä.
Entä sitten talvi kaukaisessa korvessa! Se on yksinäinen ja hiljainen
kirkonkylässä, kun tuiskut tukkivat tiet ja pakkanen karkottaa ihmiset
liki lieden kylkeä, mutta aukaiseehan siellä sentään kruunun aura
tiet ja tuleehan sinne sentään posti viesteineen suuresta maailmasta,
jos vähän myöhästyykin. Mutta sydänmailla, missä pyryt viikkokausiksi
katkaisevat yhteyden muuhun maailmaan, siellä vasta on yksinäistä ja
hiljaista! Kun ihminen hämärän haihtuessa luo katseen ulos töllinsä
ikkunasta, niin on kinoksia ikkunan tasalla ja lunta sileänä kenttänä
yltympärillä. Ei näy tietä saunaan eikä talliin eikä navettaan.
Tuskin erottaisi kaivoa, jollei olisi tullut merkityksi seipäällä.
Maa on yhtenä sileänä, eheänä pintana, niinkuin meri pienoisen luodon
ympärillä. Ei aukea porstuan ovikaan, sillä jättiläisnietos on
noussut sen eteen yön aikana. Niin on torppa hankien keskellä kuin
merenkulkijan hauta asumattomalla saarella.
Liena, Kankaanpään entinen "Leni mamsseli" on jo ehtinyt tähän elämään
tottua. Oi, kuinka hänen ensin oli ikävä, kuinka hän halasi kuulla
uutisia kirkonkylästä ja kuinka hänen kuitenkin täytyi niitä pelätä!
Nyt ei hän ikävöi eikä pelkääkään. Joitakuita kertoja hän avioliittonsa
ensi aikoina kävi entisessä kodissaan. Vaikeaa oli nähdä tuttuja
paikkoja eikä hän patruunan ja armon ystävällisiin sanoihin osannut
vastata muuta kuin itkemällä... Ei hän pitkiin aikoihin enää ole
päässytkään kirkolle, sillä lapset ovat kahlehtineet kätkyen ääreen.
Täällä sydänmaassa on rauhaa ja työtä. Täällä muuttuu koneeksi,
joka aamusta iltaan tekee ruokaa, vaatetta, lapsia, eikä yölläkään
saa lepuuttaa rumentuneita jäseniään. Sillä yöllä pitää viihdytellä
ja kapaloida nuorinta lasta. Mutta vieressä kuorsaa aviomies, suu
selällään, vedellen häiritsemätöntä unta kuin hirsiä. Kuinka Liena
välistä tuntee vihaavansa häntä! Hän hänet tänne kuljetti, repi kuin
kasvitarhasta kukan ja vei suohon mätänemään. Hän mätänee täällä,
kuihtuu, kuolee, kun ei koskaan enää pääse ihmisten joukkoon, joitten
kanssa voisi puhella huolettomasti ja iloisesti kuten ennen... Vai
untako lieneekin, että hänkin kerran oli nuori, iloinen, sorja!...
Kuinka häntä iljettää tämä elämä, kuinka hän vihaa tuota miestä!
Ei, ei, ei! Anteeksi, armollinen Jumala! Ne sanat pääsivät suusta, ei
sydämestä, sillä onhan hän koko sielustaan ja mielestään kiitollinen
Kallelle. Hänhän hänet pelasti. Ilman häntä kiertelisi hän ehkä
vieläkin hylkynä maailmalla eikä olisi hänen lapsellaan, hänen pikku
Hannillaan isää... Liena pelästyy omia ajatuksiaan ja katselee
hätääntyneenä ympärilleen: eihän kukaan vain herännyt, eihän kukaan
vain unissaan nähnyt hänen ajatuksiaan!
Nämä asiat ovat niin salaisia, ettei niitä saisi ajatellakaan muuta
kuin kahdenkesken itsensä kanssa. Kukaan ei koskaan saa niitä tietää,
hänen täytyy viedä ne mukaansa hautaan. Omaksi lapsekseen luulee Kalle
Hannia ja Kallen ja Lienan lapsena on hän kirkonkirjoihin merkitty.
Sen täytyy niin olla, sille ei voi mitään -- täytyihän hänen hankkia
lapselle isä!... Se oli rikosta, se oli petosta, mutta onhan hän saanut
kärsiä rikoksestaan! Ja nyt se on peitetty ja unohdettu, ei kukaan
aavista mitään. Kaikki ovat tyytyväisiä ja onnellisia. Kalle rakastaa
Hannia -- kuka ei Hannia rakastaisi! Onko nähty sen suloisempaa lasta,
kuka saattaa sillä lailla kietoa käsivarret kaulaan ja katsella
suurin syvin silmin! Vanha vaarikin, juro tervaskanto, joka kaikille
ärisee, pitää Hannia silmäteränään. Hän on torpan ilo, Pimeänpirtin
päivänpaiste!... Ne vanhat asiat ovat haudattavat... Niin, kunhan
voisivat unohtua Lienaltakin! Eivät tahdo haihtua, eivät antaa rauhaa,
vaikka hän on sanonut elämälle hyvästi ja hautautunut korpeen.
Syksyillat ovat pahimmat. Kun Kalle viipyy kirkkoretkellään ja vaari on
pannut saunaan maata ja lapset kaikki nukkuvat, on Lienalla tuska ja
sielun ahdistus. Sataa, tuulee, pimeys on läpitunkematon eikä unta tule
silmiin -- hänen täytyy muistaa erästä samanlaista iltaa toistakymmentä
vuotta sitten...
Hän oli kulkenut puutarhan takaportista, se parkaisi pahasti ja hänen
sydämensä seisahtui pelästyksestä, että koko talo heräisi. Mutta ei
sitä kukaan kuullut, sillä tuuli kovasti. Hänen hartioillaan oli harmaa
saali ja toisella kädellään piteli hän sen kulmia kiinni, painaen
niitä sydänalaansa vastaan. Sitä tuskaa, sitä epätoivoa...! Maa oli
liejuna, savi luisutti. Hän kiersi päärakennuksen kulman ja pysähtyi
kulmakamarin ikkunan alle, kuunteli, kuunteli. Hän pisti saalinnurkkia
hampaittensa väliin, jotta se pysyisi ympärillä, kapusi kivijalalle,
tarttui käsin ikkunalautaan ja nosti kasvonsa ikkunan tasalle...
Koputti ruutua... koputti vielä... ja vielä. Huoneen perän sängystä
nousi ihminen valkeissa yövaatteissa ja läheni ikkunaa. Otto-herra,
hänen rakkaansa... Se näytti nyrkkiään ja otti pöydältä aseen, jolla
uhkasi. Ei tyttö välittänyt siitä, piteli vaan itseään riipuksissa
ikkunanpielessä. Vihdoin aukeni ikkuna. Oi kuinka hän itki ja rukoili!
Mutta se oli kuin kivi, ei sulanut, hääti vaan pois ja lupasi lyödä,
jollei lähde. Liena ei lähtenyt, eihän hän voinut lähteä, hän rukoili
hartaammin kuin jos olisi henkensä edestä rukoillut. Äkkiä tunsi hän
sormiaan työnnettävän jollakin kovalla, silloin ne lamaantuivat ja hän
retkahti alas ja jäi pitkäksi aikaa voihkimaan liejuiselle maalle. Kun
hän vihdoin siitä heräsi, käsitti hän, että nyt on kaikki lopussa ja
hätä edessä.
Jospa se kaikki saisi jäädä hänen omaksi salaisuudekseen, niin voisihan
sen kantaa, voisipa ehkä iloitakin, mutta sen saa aikoinaan maailma
tietää, ja mihin hän, kurja, silloin joutuu! Ei ole ketään, jolle
voisi uskoutua ja jolta voisi etsiä turvaa ja neuvoa. Armo on sairaana
eikä se sitä ikinä uskoisi kummipojastaan, häntä, tyttöä syyttäisi
kaikesta ja ajaisi maantielle. Ja jos hänen sanojaan uskoisikin, niin
ei hän niitä ikinä saisi omalla äänellään lausutuiksi. Ne tarttuisivat
kurkkuun ja tukahuttaisivat, mutta maalle eivät tulisi...
Niitä kauheita öitä ja päiviä! Ei saanut itkeä ihmisten nähden, ei
valittaa eikä vaikeroida. Piti teeskennellä, valehdella, laskea ja
punnita. Satasen tuntia mietittyään hänen laskunsa olivatkin valmiit.
Minkä piti tapahtua, sen piti pian tapahtua!
Sateisena sunnuntai-iltapäivänä kahli hän liejuista maantietä myöten
pienelle punaiselle mökille hautausmaan takana. Siellä tapasi hän
puolijuopuneen miehen, sairaan lapsen ja hiljaisen vaimon, jonka
hän paikalla tunsi kosijansa Kalle Aukustinpojan sisareksi. Hänelle
hänen piti saada sanotuksi, että Kallelle lähetettäisiin tieto,
että... Kuinka hän lienee saanut asiansa puhutuksi, sitä ei hän
itsekään käsittänyt, mutta vaimo tuli niin iloiseksi, että oli kaulaan
kapsahtamaisillaan ja keitti kahvia, ja sitä Lenin täytyi juoda.
Mutta kun hän vihdoin pääsi näkemästä noita kasvoja, joissa oli samat
rehelliset, siniset silmät kuin Kallen kasvoissa ja sama valkoinen
tukka, niin hävetti ja inhotti siihen määrään, että olisi tehnyt mieli
heittäytyä ojaan, joka oli puolillaan rapakkoa. Siinä hänen oikea
paikkansa olisi ollut!
Kalle, uskollinen kosija, saapui raha-ansioiltaan kuin linnun siivillä.
Hän oli kuin sokea onnestaan, häntä oli helppo pettää. Sisaren pientä
epäilystä oli vaikeampi kumota, mutta Kalle välitti viis siitä mitä
maailma ajatteli ja vei morsiamensa ehdoitta ja kysymyksittä pappilaan.
Voi, Leni olisi suonut maan ratkeavan nielemään heitä molempia kitaansa.
Kevään tultua muuttivat he Pimeänpirtin korpeen. Patruuna olisi
mielellään antanut torpanpaikan likempääkin, mutta Liena tahtoi kauas. He
saivat täydellisen verovapauden viideksi vuodeksi ja hyvät myötäjäiset.
Vähitellen he kotiutuivat torppaansa ja maailma unohti heidät. Kunhan
vain he itse olisivat voineet unohtaa! Tai lieneehän muilla ollutkin
rauha, muilla, joilla oli hyvä omatunto, mutta ei perheen äidillä,
Liena-raukalla.
Hauskalta näyttää pirtissä talvi-illoin, kun perhe on koolla ja valkea
loimottaa liedessä. Isä veistelee. Perunapata ja liimapannu porottavat
rinnan arinalla. Lastukasassa leikkivät lapset. Hanni on jo auttavinaan
vanhempia, hän hoitelee liimapannua ja kiikuttaa kehtoa, mutta
unohtuu hänkin kesken vakavinta puuhaansa leikkimään. Hän kietaisee
lastukiehkurat rannerenkaiksi ja sormuksiksi, panee pään kallelleen ja
ihailee siinä omia käsiään.
Isä veistää kaunista arkkua Isontalon rikkaalle isännälle, joka kuoli
alkuviikolla, ja lapset temmeltävät arkun pohjalla.
-- Älkää, älkää hyppikö, lapset, varoittaa isä, -- ettekö tiedä, että
tämä on ruumisarkku.
Mutta lapset eivät ole tottuneet isää tottelemaan ja jatkavat kisaansa,
ikäänkuin eivät olisi kuulleetkaan.
-- Mitenkä se kuollut pannaan? kysäisee joku kimakalla lapsenäänellään.
-- Näin vaan makaamaan kuin sänkyyn.
-- Oliko se isäntä näin iso mies?
-- Mene pois, niin minä näytän.
-- Ja sitten kansi päälle...
-- Kyllä te vielä aikoinanne saatte sitäkin makuusijaa koettaa, virkkaa
vaari äreästi verkoltaan pöydän päästä ja luo leikkiviin kalsean
katseen silmälasiensa päällitse. Lapset vaikenevat paikalla ja leikki
lakkaa, sillä vaaria he pelkäävät, kun vaari tuollaisella äänellä
sanoo. Vaarin tarkoitus on oikeastaan katsahtaa Hannin mutkiin. Mitäs
peliä se oikeastaan niillä lastuilla pitää? Mistäs se on oppinut noita
kiehkuroita tuolla tavalla kiertämään käsiensä ympäri?
Liena seuraa lapsia rukkinsa äärestä. Hänenkin tarkoituksensa on ollut
lopettaa kolkko leikki ruumiskirstussa, mutta vaari on ennättänyt ennen
häntä.
Niin, niin. Tuossa ne lapsikullat nyt pyörivät, iloinen on heidän
mielensä ja omatunto puhdas, ei ole huolia, ei peloita pyörähdellä
ruumiskirstussa. Mutta kuinka kauan sitä kestää? Koska aukenevat
heidän silmänsä, koska näkevät he olevansa sydänmaassa, jonka takana
on kirkonkylä ja kaupunki hyvän- ja pahantiedon puineen? Jo he
tuon tuostakin kyselevät kirkonkylää ja kartanoa ja koulua. Kuinka
mielellään Liena soisi heidän pääsevän täältä sydänmaalta, synkkäähän
täällä on ja ilotonta. Mutta maailma peloittaa häntä. Miten kävisi
siellä hänen lastensa, miten hänen pikku Hanninsa?
Se on vaaleakutrinen, sinisilmäinen lapsi, kaunis kuin kuva, hento
ja taipuvainen, herkkä heruttamaan sekä hymyä että kyyneliä. Se
on viisas, juoksee äidin asioilla ja hoitelee Liisua, joka vielä
kangertelee kehdossa. Sitä se rakastaa, kantaa retuuttaa, tanssittelee
ja laulattaa. Ei ole kenenkään tarvinnut opettaa Hannia lukemaan.
Itsestään on oppinut ja lukea osaa mitä kirjaa hyvänsä. Kuinka se Hanni
illalla maata pannessa osaa rukoilla! "Että hyvä Jumala suojelisi isää
ja vaaria ja kaikkia siskoja ja Misseä ja Pikkua ja kukkoa ja kanaa
ja parantaisi Jussin sormen ja varjelisi pikku Hannia." Ja kuinka se
lapsi osaa laulaa! Helisemällä helisee sen ääni äidin äänen rinnalla,
kun on luettu Jumalan sanaa ja sitten veisataan virsi. Tutummat virret
se osaa ulkoa, veisaa kädet ristissä, poskilla puna ja suuret silmät
tähdättyinä taivasta kohti.
Hannia katsellessa käy äidin mieli niin helläksi, että kyynelet
nousevat silmiin. Hän ei itsekään tiedä, suruako tuntee vai iloako.
Ehkäpä enimmän pelkoa. Valtavana nousee hänen mieleensä aavistus:
sen lapsen ei käy hyvin! Jumala etsiskelee isäin pahat teot lasten
päälle, Hanni saa ehkä kantaa rangaistukset äidin rikoksista. Hyvä
Jumala, lähetä mitä muuta hyvänsä, kunhan ei sitä! Eihän toki viatonta
rupea rankaisemaan, onhan Hanni juuri niitä puhtoisia, joille taivaan
valtakunta kuuluu. Hän on oikeastaan liiankin hyvä tälle maailmalle,
ehkä Jumala sen tähden tahtoisikin korjata hänet taivaaseensa... Paras
se olisi, äiti tuntee sen sydämessään, jos Hanni kuolisi. Silloin olisi
hän korjuussa eikä äitiä kalvaisi tämä kauhea pelko. Mutta tuskin on
tunne päässyt äidin mielessä syntymään, kun jo koko hänen luontonsa
nousee sitä vastaan: hän ei voi elää ilman Hannia! Älä ota, armollinen
Jumala, rankaise jollakin toisella tavalla, ota jotakin muuta, vaikkapa
joku noista toisista lapsista!... Ajatus on hirveä ja synnillinen,
anna, armias Jumala, se anteeksi, mutta jätä Hanni pimeään maailmaan,
jätä hänet hymyllään lohduttamaan!
Äiti ei tahtoisi itselleenkään myöntää, että Hanni on hänen sydäntään
likempänä kuin muut lapset. Hän selittää sen sillä lailla, että Hanni
on vanhin ja viisain, että hänestä jo on paljon apua kotiaskareissa,
että hän niin hellästi osaa vaalia pieniä siskojaan...
Vaari käy lisäämässä saunan uunia ja kokoaa pirttiin tultuaan lapset
ympärilleen, alkaakseen kertoa heille tapauksia Jumalan kansan
historiasta. Hän kuvaa paratiisia, ensimmäistä ihmisparia ja käärmettä.
Hän johtuu puhumaan maailman turhuudesta ja pahuudesta. Oi, jospa
ihminen huomaisi, että jota loitompana hän osaa pysyä maailmasta, sitä
paremmin säilyy hänen omantuntonsa rauha. Oi, jospa ihminen ymmärtäisi
karttaa kiellettyä hedelmää, ennenkuin hän huomaa olevansa alasti,
ennenkuin on myöhäistä!
Hanni katsoo häneen suurin, sinisin silmin ja hypistelee lastukiehkuraa
ranteensa ympärillä.
-- Vaari, virkkaa hän totisena, -- kuinka se käärme tuli?
-- Se ei madellut, kuten meidän päivinämme, se tuli kahdella jalalla.
-- Vaari, eikö se enää koskaan tule kahdella jalalla?
-- Tulee, lapseni, kun se tulee ihmisen hahmossa, joka tahtoo vietellä
meitä syntiin.
-- Onko se koskaan tullut Hannin luo?
-- On ehkä jo tullut, sillä käärme on sama kuin paha henki ja pahasta
hengestä on jokainen paha ajatus, joka ihmisen sydämeen tulee.
-- Ei Hanni vielä ole nähnyt käärmettä, joka olisi kävellyt kahdella
jalalla.
-- Hanni saa ehkä vielä nähdä, kun tulee suureksi.
-- Mitä Hannin silloin pitää tehdä?
-- Paeta, lapseni!
-- Mutta jos ottaisi kepin ja löisi.
-- Ei se auta, ei sitä käärmettä lyödä tavallisella kepillä, ihmisen
täytyy vyöttää itsensä Jumalan sanan kaksiteräisellä miekalla, ottaa
päällensä uskon kilpi ja kaikki taivaan sota-aseet, sillä...
Mutta vaari ei ennätä lopettaa lausettaan, sillä Hanni purskahtaa
itkuun ja pakenee äidin turviin.
-- No lapseni, lapseni, lohduttaa Liena, -- ei käärme pienten lasten
luo tulekaan.
-- Äiti, Hanni ei tahdokaan tulla suureksi, Hanni tahtoo aina olla
lapsi.
Hanni itkee aivan nääntyäkseen, hän ei rauhoitu mistään pyynnöistä
eikä vakuutuksista. Äiti pelästyy hänen sairastuneen, nostaa hänet
käsivarsilleen ja kantaa sänkyyn. Yhä vielä Hanni itkee, tuntuu niin
hyvältä, kun he kaikki ovat ympärillä häntä vaalimassa ja hoitamassa.
Hän tuntee nyt aivan selvästi, että se suuri käärme, joka kävelee
kahdella jalalla, on pistänyt häntä käsivarteen. Voi kuinka siihen
koskee!
-- Mikä tuli? kysyy äiti hätääntyneenä.
-- Tuohon, mamma, käsivarteen se pisti!
-- Mikä pisti, oma lapseni?
-- Se suuri käärme!
-- Eihän, eihän, lapseni!
Äiti lohduttelee, silittelee Hannin päätä ja kostuttaa ohimoja kylmällä
vedellä.
-- Mitä ne lasta pelästyttävät! rauhoittaa hän suudellen Hannin otsaa.
Mutta vuoteen jalkopohjissa seisoo vaari ankarana kuin se Jumalan
enkeli, joka ajoi Aatamin ja Eevan paratiisin yrttitarhasta. Hän
ei räpäytä silmiään, huulet ovat lujasti koossa ja katse tuijottaa
ankarasti Hanniin. Hänellä ei ole ainoaakaan lohdutuksen sanaa
sairaalle lapselle.
-- Tyttö-raukka, pääsee häneltä vihdoin kolkosti, hiljaa kuin unessa,
-- sinulla on perkele!
Hanni lakkaa paikalla itkemästä, kääntää pois kasvonsa ja pidättelee
nyyhkytyksiään. Hän ei pitkiin aikoihin uskalla katsoa ylös, sillä hän
kuvittelee vaarin yhä seisovan vuoteen ääressä. Vihdoin tirkistää hän
salaa sormiensa lomitse, joita on pitänyt silmillään, ja kun huomaa
äidin olevan yksin, kuiskaa:
-- Mamma, se oli vaari, joka pisti!
-- Eihän lapseni, hymyilee äiti, onnellisena siitä, että Hanni tointuu,
-- ei kukaan ole pistänyt mamman omaa Hannia. Mamma antaa Hannille
sokeripalan. Hanni on nyt hiljaa siinä, kunnes mamma palaa.
Hänen pitää jättää Hanni, sillä lehmät ovat lypsettävät.
Liena on erehtynyt luullessaan, että hän yksin kärsii sieluntuskia
Pimeänpirtin torpassa. Vaari on toinen, jonka mielestä rauha tuon
tuostakin pakenee.
Hän on kulkenut saunaan ja istuu lavitsalla, pää käsien varassa.
-- Jumala, Jumala, ääntelee hän itsekseen, -- kiivas Jumala, mistä hän
on oppinut lastukiehkuroita sillä lailla kiertelemään ranteittensa
ympäri? Mistä vikuroimaan päätä kallelle, mistä puhumaan silmillään,
mistä itkemään kuin hullu? Jumala, Jumala, sisareni henki elää siinä
lapsessa! Lapsi raukka, käärme on tuleva luoksesi moninaisissa
muodoissa!!
Saunassa on tikua, vaari huomaa, että täällä pyörtyy, jollei siirry
raikkaaseen ilmaan. Hän lähtee siis, kulkien seinää myöten, asettuu
kynnykselle, ottaa kouraansa lunta ja vie otsalleen. Tuulen kohina
kuuluu ikäänkuin etäältä. Hiillos riutuu, lunta sataa suurina
hiutaleina... Kirjava keto kesällä, ihmisikä kirjavampi!!
Hänkin oli nuori ja ajeli Alhon herran kanssa metsästysretkillä ja
pidoissa. Iloinen oli herra, hurja hevonen, välkkyvät valjaat ja rohkea
renki. Kun he riensivät kylän halki ja ihmisten korviin sattui heidän
kulkustensa kilinä, niin jo karkasi ovensuihin lapsia ja tyttöjä
ikkunoihin, mutta joka tiellä sattui olemaan, sai korjautua syrjään
minkä pääsi. Sillä herra saattoi olla sillä tuulella, että antoi mennä
vaikka ihmisten päällitse, jolleivät hankeen osanneet.
-- Ann' mennä, Akku, ann' mennä! huusi herra, kun ei itse halunnut olla
ohjaksissa. -- Saat hyvän ryypyn, jos tunnissa ollaan perillä.
Tunnissa oltiin ja ryyppy saatiin, mutta ori oli vaahdossa eikä moneen
päivään kyennyt ajettavaksi...
Oli pakkanen ja tähdet tuikkivat. Oli jo kulunut tuntikausi siitä, kun
oli käsketty valjastamaan hevosia, mutta yhä kuului hoilotus ja rähinä
herrojen kamarista. Siellä laulettiin ja huudettiin ja lasit kilisivät.
Akustia paleli. Hän painiskeli Kankaanpään kuskin kanssa lämpimäkseen.
Toisia miehiä oli nukkunut rekiin. Vihdoin viimein ovet avautuivat
ja Alhon hevosta huudettiin portaiden eteen. Herra sieltä tulla
luhjusteli, piika talutti toiselta puolen, isäntä-patruuna toiselta. He
tepastelivat lumessa, ikäänkuin olisivat opettaneet lasta kävelemään ja
vihdoin retkauttivat "lapsen" Akustin rekeen. Se vain mörisi sieltä,
kun peitettiin vällyihin, ja antoi rauhallisesti viedä kotiin asti.
Mutta kun se oli selvempänä, niin silloin ei ajettukaan kotiin vaan
ajettiin kestikievariin. Ja siellä palveli yhteen aikaan Akustin nuori
sisar, Milja.
Hiki nousee vanhan miehen otsalle, kun hän näitä muistelee. Vuodet
eivät ole saaneet mitään haihtumaan hänen mielestään. Yhtä selvästi
kuin kiukaan tuossa ja riutuvat hiilet ja lavitsan ja nokisen
hangon, jota pitelee käsissään, muistaa hän keltaiseksi maalatun
kestikievarirakennuksen, vinttikaivon maantien laidassa, peltitaulun,
jossa oli hevosenkuva ja kestikievarin nimi sekä virstamäärät
likikestikievareihin... Lasikuistilta tultiin saliin, pöydällä
ovensuussa oli päiväkirja ja mustepullo, ikkunoissa punaisesta
paperista tehtyjä kukkasia... Milja tulee saliin punaposkisena, rinnat
korkeina. Herra lähenee häntä, taputtaa poskea, tarttuu vyötäisiin.
Akusti näkee kaikki ikkunasta. Hänen verensä alkaa kiehua, häntä
pyörryttää...
Ei hän enää tiedä mitä tekee...
-- Äh siinä, vieläkös naurat, vieläkös heiluttelet itseäsi herrojen
edessä, vieläkös päästät kamariisi? Äh siinä, rukoiletkos, kadutkos...?
Jo, jo lakkasi liikkumasta, jo lähti henki, silmät nurin...
Jumalan kiitos, nyt se on pelastettu!
Vaari suistuu permannolle ja hänen ajatuksensa katkeavat...
Tuulee, koivu kaivon luona huojuu ja humisee. Lumi menee valkeina
kiehkuroina nurkkiin ja soliin. Tienpaikat tasaantuvat tasaantumistaan,
pellonaidan syrjälle on jo syntynyt harja, jonka pää on kiertynyt
koreaksi kaareksi kuin laine.
-- Jokos sauna joutuu? kysyy Liena ovelta, mutta ei saa vastausta.
Hän luulee, ettei vaari ole saunassa, ja on jo astumaisillaan hänen
päälleen. Äkkiä hän huomaa vanhuksen permannolla ja alkaa liikutella
häntä, mutta kun ei saa henkiin, karkaa voivotellen ja päivitellen
talliin, jossa tietää Kallen olevan illastamassa hevosia.
-- Tule, hyvä ihminen, auttamaan, hän huutaa jo oven takana, -- vaari
on saanut häkää päähänsä.
Kallelta ei tule vastausta. Hän sekoittaa jauhoja ruuheen. Hangon
haarat koluuttavat ruuhen pohjaa, varsi keikkuu Kallen pään päällä
ja hänen kainalonsa alitse koettaa Pikku päästä nuolemaan jauhoja
silpuksien päältä. Leikillä nipistelee se isäntänsä hihaa ja isäntä
puhelee sille ystävällisesti kuin hyvälle toverille. Tallin seinät
ovat homeenkarvaiset, lyhty seisoo nurin käännetyn saavin pohjalla ja
talikynttilässä on pitkä karsi. Liena raottaa ovea ja uudistaa sanansa
kiivaasti.
-- No vielähän tästä nyt ehtii, selittää Kalle vain ja juottaa vielä
hevosen, ennenkuin lähtee liikkeelle.
Lumihangessa saavat he vaarin tointumaan ja heidän käsivarsiensa
varassa astelee hän tupaan.
Siellä ovat lapset jo asettuneet aterialle. He kuorivat perunoita
kilpaa. Hannin edessä pöydän nurkalla on suuri, kellertävä kasa, hänen
poskensa hehkuvat ja innoissaan, huomaamatta mitään ympärillään,
vetelee hän kuorta yhä uusista perunoista.
-- Minä voitin, minä voitin! huutaa hän ennen kuin viimeinen peruna
vielä on kuorittukaan.
-- Niin, puolustautuu Jussi, vanhin pojista, nyrpeästi, -- kun minulta
putosi puukko. Isä, kuulkaas, ottakaas minulta, minun perunani ovat
suuremmat, tuo Hanni tekee aina petosta, se ottaa niin pieniä...
-- Pikemminhän taas suuren kuorii kuin pienen, sanoo Hanni ja kastaa jo
perunaa suolakalakuppiin. -- Äiti ottaa Hannilta. Makeammat pienet ovat
kuin suuret. Äiti ottaa nyt Hannilta.
-- Entäs kuka antaa vaarille? kysyy isä vakavasti, -- ettekös näe, että
vaari on sairaana.
Hanni heitältää niskaansa.
-- Hanni vain ei anna! huudahtaa hän säihkyvin silmin ja hänen kasvonsa
käyvät veripunaisiksi.
-- Aijai! Entä jos vaari kuolisi!
Silloin Hanni pyyhkäisee perunakasan pöydän kulmalta esiliinaansa,
sitaisee suutaan hihaansa ja karkaa vuoteen ääreen, johon vaari on
laitettu pitkäkseen.
-- Ottakaa, vaari-kulta, ottakaa kaikki!
Vaari katsahtaa lapseen arasti, ikäänkuin olisi tehnyt sille väärin ja
laskee kätensä pellavankarvaiselle päälaelle.
Sinä iltana ei Hannia millään tahdo saada panemaan levolle. Heti
kylvystä ja illalliselta päästyä alkaa hän kiusata äitiä.
-- Eikö äiti kertoisi sitä Hannin satua?
-- Ei äiti ehdi. Nythän on yö ja kaikki panevat maata.
-- Äiti, mamma! Hanni tahtoisi kuulla sen prinsessa Mirandan laulun.
-- Ei nyt! Ei äiti nyt ehdi.
Mutta Hanni on saanut päähänsä, että hänen juuri tänä iltana pitää
saada kuulla sekä satu että laulu, vieläpä nähdä tanssikin, jota äiti
osaa tanssia. Hän seuraa äitiä kaikkialle: hän kantaa pois ruokia hänen
kanssaan, valmistaa vuoteita hänen avukseen, riisuu pikku siskoja
sänkyyn. Vihdoin, kun hän ei enää ymmärrä, miten voisi auttaa, istuutuu
hän penkille ja seuraa siitä nyrpeänä äitiä, joka yhä pesee patoja ja
kulkee aitoissa. Isä jo panee levolle ja vaari on saatettu saunaan.
Hanni yhä kiikkuu penkillä. Vihdoin ottaa äiti vielä luudan ja lakaisee
lattian. Hannin on kovin uni, mutta hän ei tahdo nukkua. Hän kimmahtaa
ylös nurkastaan, käy äidin helmoihin ja alkaa taaskin pyytää. Sillä
tytöllä niitä on sanoja! Se se osaa houkutella. Hän selittää, että vain
tahtoisi nähdä unta Mirandasta, ja eihän hän sitä voi, jollei mamma
kerro, mamma-kulta!
-- Hannilla ei ensinkään ole sydäntä, selittää äiti, -- kun ei jätä
mammaa rauhaan. Mamma on väsyksissä.
Silloin Hanni laskee pienet kädet silmilleen, huokaa ja vaikenee. Sen
lapsen huokausta on mahdoton vastustaa.
-- No, tule nyt sitten! sanoo äiti ja vetää hänet pimeän porstuan läpi
vieraskamariin.
Ensin siellä on ihan pimeä, mutta äidin taskussa on aina tulitikkuja ja
hän sytyttää lampun, joka seisoo pöydällä sohvan edessä. Hän istuutuu
nojatuoliin, hengittää syvään ja Hanni kapuaa hänen syliinsä, hiljaa,
ylen onnellisena, sydän täynnä lämpöä ja hyväilemisen halua.
Huoneessa on vähän viileä, sillä eihän sitä lämmitetä kuin sen verran,
etteivät kukkaset kuole, mutta kaikki on järjestyksessä, hienona ja
juhlallisena. Mattojen punaiset raidat helkkyvät maalaamattomalta
permannolta, uutimet ovat puhtaat ja läpikuultavat, sänky kohollaan
valkeita, pitsitettyjä tyynynpäällyksiä. Seinäpaperit ovat haaltuneet
niinkuin kuvatkin, jotka riippuvat seinillä, mutta Hannin mielestä
on kaikki täällä niin äärettömän kaunista. Hän on täällä niin ylen
onnellinen. Mammakin on niin kokonaan hänen omansa. Hän saa silittää
poskia ja tukkaa ja suudella silmiä ja suuta ja otsaa. Miksi mamman
silmissä on kyyneleitä? Onhan Hanni mamman luona! Hanni rakastaa mammaa!
-- No, mamma, kerro nyt!... Saahan Hanni sanoa mammalle "sinä". Se on
niin hauskaa!
Liena katselee häntä kyyneltensä läpi ja pusertaa häntä rintaansa
vastaan. Hanni on sittenkin hänen ainoansa, hänen lohdutuksensa, hänen
elämänsä aurinko. Kun saisi hänelle puhua kaikki, uskoutua hänelle
kokonaan. Hän, äiti, on avuttomampi kuin lapsi hänen polvellaan, hän
tarvitsisi turvaa ja neuvonantajaa.
-- Noo, mamma! kuiskaa Hanni ihan äidin korvan juuressa, salaperäinen
odotus silmissä.
Äiti silittää hänen hiuksiaan ja alkaa kertoa. Hän on nuoruudessaan
lukenut satunsa ja itse sepittänyt lisää. Hän kuvaa linnaa, jonne
johtaa pihlajakuja ja jonka päässä, portilla, kasvaa kaksi korkeaa
kuusta. Pihamaalla on punaisia, keltaisia ja valkeita ruusuja ja
ruusujen keskellä käyskelee prinsessa Miranda, hoitelee niitä, katkoo
kuivia oksia, sitoo ja suojaa tuoreita. Hän on kaunis kuin päivä,
hänellä on siniset silmät ja kullankarvainen tukka. Tahtomattaan,
ehkäpä tietämättäänkin antaa äiti hänelle omat piirteensä. Hän kuvaa
hänet sellaiseksi jollaisena itse nuorena oli, pukee hänet omiin
vaatteisiinsakin, vaikka luoden villasta silkkiä.
Kauas kuuluu maine Mirandan kauneudesta ja kosijoita tulee hänelle
kaikista maista. Tulee Itämaiden kuuluisa kuningas mustine orjineen ja
tuo kultia ja hopeita. Tulee Ahti, meren kuningas, ja tarjoaa kaiken
kunniansa. Tulee vihdoin ylpeä Vuorenpeikko, tarjoten rikkautensa.
Mutta kaikki hylkää Miranda.
Eräänä iltana on hänen isänsä linnassa kutsut ja paljon kansaa koolla.
Puettuna kultaan ja silkkiin loistaa Miranda itse tähtenä muitten
keskellä. Äkkiä tulee kansanjoukosta nuorukainen. Hänen päässään ei
ole kruunua eikä sormissa sormuksia, ei kukaan edes tiedä, kuka hän on
ja miten hän on linnaan päässyt. Hän astuu Mirandan luo, pää pystyssä,
keltainen tukka liehuen hartioilla, ja pyytää häntä tanssiin. Ensin
Miranda hämmästyy ja närkästyy, mutta pojan katse on niin kirkas, ettei
hän voi sitä vastustaa. He alkavat tanssia...
-- Mamma! keskeyttää Hanni loistavin silmin ja sävähtää maahan, --
näytä, tanssi!
-- Ei, ei! kuiskaa äiti pelästyneenä. -- Ei nyt, johan nyt on yö!
-- Mamma, hyvä, kaunis mamma, näytä, tanssi! Hanni on prinsessa, ole
sinä nuorukainen...
Kun ei äiti liiku, niin tanssii Hanni yksin, kädet vyötäisillä, hiukset
liehahdellen, pää kallellaan, suu hymyssä...
-- Näinkö, mamma? Onko tämä oikein?
Äiti tuntee, että tämä on mielettömyyttä, että tässä pitäisi torua,
kiireesti nousta ja palata todellisuuteen. Mutta ennenkuin hän ehtii
tehdä päätöstä, kapsahtaa Hanni hiestyneenä, joka jäsen sävähdellen,
takaisin hänen polvelleen, kietoo käsivarret kaulaan, avaa suunsa ja
peittää sillä koko äidin suun.
-- Kuinka sitten, mamma?
-- Nyt nukkumaan, heti paikalla!
-- Entä loppu, mamma?
-- No, siitä tuli häät, jotka kestivät kahdeksan päivää...
Hän irroittaa Hannin kädet kaulastaan, sammuttaa lampun ja vie Hannin
tupaan.
-- Katso, kuinka kaikki nukkuvat, kuiskaa hän nuhdellen. -- Hanni
joutuu nyt kanssa. Hanni on niin iso tyttö, että pitää osata itse
riisuutua!
Hetkisen vaikenee Hanni ikäänkuin mietteisiin vaipuneena.
-- Luuleeko mamma, että Hanni tuntisi Mirandan linnan, jos joskus
näkisi? kysäisee hän äkkiä.
Liena säpsähtää. Sitä mahdollisuutta ei hän ikinä ole tullut
ajatelleeksi.
-- Ei Hanni sitä voi nähdä, selittää hän, -- eihän Mirandan linnaa
ole missään. Tämä on vain satua kaikki tyynni. Hanni panee nyt kädet
ristiin ja siunaa itsensä.
Hanni tottelee. Mutta päästyään Herran siunaukseen hän keskeyttää äkkiä
rukouksensa ja kysyy:
-- Pitääkö rukoilla ainoastaan ihmisten edestä? Eikö eläintenkin edestä?
-- Kyllä. Kaikkien luotujen edestä. Ensin ihmisten, sitten eläinten.
-- Miksi ensin ihmisten?
-- Koska ihmisillä on sielu...
-- Mutta miksei eläimillä ole sielua?
-- Nuku nyt, lapseni, äläkä enää kysele. Kun sinä tulet suureksi, niin
sinä ymmärrät kaikki nämä asiat.
-- Äiti, eikö tosiaankaan eläimillä ole sielua?
-- Ei, lapseni.
Äiti korjaa ryijyä Hannin ympärille ja lähtee sulkemaan ovia.
Hetkiseksi pysähtyy hän portaille ja vetää henkeään. Ei mistään kuulu
elävän ääntä, hiljaa kuin hieno hiekka sihahtaa lumiryöppy ajaessaan
ohi, ja korvesta kuuluu kumea kohina, metsän surullinen tuutilaulu
nukkuvalle sydänmaalle.
Ei ole Hanni luotu tätä korpea varten. Haudassa hän on täällä. Saleissa
hän olisi omansa, silkkiin puettuna, hymyssä ja tanssissa... Kuitenkin:
varjele armollinen Jumala sinne joutumasta!
Liena kaapii luudantyvellä lumen porstuan oven välistä ja vetää sen
kiinni. Pistää sitten tuvan oven moppiin. Eihän sitä täällä tarvitsisi,
sillä ei täällä varkaita liiku... Tuvan pöydällä palaa kitupiikki,
ulottaen kuvan pienestä liekistään kattoon asti. Ikkunain alla seisoo
Kallen tekeillä oleva työ, ruumisarkku. Pesässä hehkuu hiillos,
pankolla torkkuu kissa mustan paidan vieressä. Leveässä sängyssä makaa
Kalle ja pienempiä sänkyjä on pitkin peräseinää. Liena kulkee toiselta
toiselle peittelemässä lapsia.
Noo! Hanni vain ei vielä nuku, lepää silmät selällään ja tuijottaa
kattoon.
-- Mamma, kuiskaa hän, -- Hanni luulee sittenkin, että eläimillä on
sielu. Hanni on katsellut Pikun silmiä ja huomannut, että Pikulla on
sielu. Kuinka Pikku muuten osaisi nimelleen hirnua? Ja kun Missekin
osaa erottaa Jussin Hannista. Mamma, eikö se ole sielua?
-- Kyllähän Hannilla riittää kysymyksiä, sanoo äiti oikein ankarasti,
-- mutta nyt pitää nukkua.
-- Mamma, oliko prinsessa Miranda...
-- Ei, tämä ei kelpaa...
Hanni vilkaisee äitiin ja huomaa, että äiti tarkoittaa totta. Silloin
hän asettuu huppuun ryijyn sisään ja kääntyy seinään päin.