Keneltäkään ei jäänyt huomaamatta hänen kasvojensa kauhistavan väsynyt
ilme ja kalpeus, joka valkean peruukin ja mustan virkapuvun vuoksi oli
tavattoman silmään pistävä. Hänen suuret silmänsä leimusivat kuin tuli.
»Miekka on huotraansa liian terävä», kuiskasi joku.
Tärkeänä hetkinä voimakkaat ihmiset pitävät kaikki muut ihmiset
jonkinlaisen välimatkan päässä. Kukaan ei voi heitä lähestyä. He
kulkevat eteenpäin omin voimin ja seisovat tai kaatuvat yksin. Kaikki
nousivat ylös Philipin astuessa saliin, mutta kukaan ei tarjonnut
hänelle kättänsä. Yksinpä entinen kuvernöörikin kumarsi hänelle vain
kuvernöörin istuimelta valtakatoksen alla.
Philip asettui tavalliselle tuomarinpaikalleen kuvernöörin oikealla
puolella, sillä vasemmalla puolen istui piispa. Piispan takana oli
yliprokuraattorin paikka ja Philipin taakse oli kuvernöörinsihteeri
asettunut. Suosionosoitukset, joilla Philipiä tervehdittiin, päättyivät
kättentaputukseen, joka vähitellen heikkeni ja häipyi, niinkuin
rannasta palaavan aallon kohina. Kun oli syntynyt hiljaisuus, nousi
Philip ja kuvernööriin kääntyen virkkoi:
»En tiedä, muistaako teidän ylhäisyytenne, että tänään on lainmukainen
käräjäpäivä.»
Kuvernööri hymyili ja naurunhymähdys kävi läpi koko salin.
»Sen jätämme toiseen aikaan», hän sanoi, »tänään meillä on tärkeämpää
tehtävää.»
»Suokaa anteeksi teidän ylhäisyytenne», väitti Philip» »minä olen vielä
tuomari. Luvallanne annamme kaiken käydä laillista latuaan.»
Seurasi lyhyt äänettömyys, kysyvä katse ja kylmä vastaus: »Tietysti,
jos haluatte, mutta teidän velvollisuudentuntonne — —»
Naiset parvekkeella olivat lakanneet löyhyttelemästä viuhkoillaan,
edustajat liikahtivat levottomasti tuoleillansa alhaalla salissa.
Oikeudensihteeri tunkeutui esille tuomarinpenkin luo. »Tälle päivälle
on ainoastaan yksi juttu, teidän ylhäisyytenne», hän kuiskasi
Philipille.
»Ilmoittakaa se julkisesti, sihteeri», määräsi Philip. »Mikä juttu se
on?»
Sihteeri selitti lyhyesti: Juttu koski erästä nuoria naista, joka oli
koettanut lopettaa päivänsä Ramseyssä ja ollut siitä asti pidätettynä.
»Kuinka kauan hän on ollut vangittuna?»
»Seitsemän viikkoa, teidän ylhäisyytenne.»
»Antakaa minulle kirja, että saan kirjoittaa alle määräyksen hänen
vapauttamisestaan.»
Kirja tuotiin tuomarin korokkeelle. Philip kirjoitti alle, antoi sen
takaisin sihteerille ja sanoi kääntyen vankilan päällikköön:
»Mutta säilyttäkää häntä siksi, kunnes joku tulee häntä noutamaan.»
Tämän toimituksen aikana oli vallinnut jäätävä hiljaisuus. Kun se oli
ohi, alkoivat naiset hengittää vapaammin. »Muistattehan tuon jutun
— jätti miehensä ja pienen lapsensa — sittemmin saanut avioeron,
kuten olen kuullut — kelvoton olento.» »Ah, kyllä muistan! Eikö häntä
kuulusteltu ensimmäistä kertaa juuri samana päivänä, jolloin tuomari
sairastui?» »Miehet ovat aina liian helliä kohdellessaan tuollaisia
olentoja.»
Philip oli noussut taaskin. »Teidän ylhäisyytenne, minä olen täyttänyt
tuomarina viimeisen velvollisuuteni.» Hänen puheensa oli käheätä ja hän
näytti väsyneeltä ja kyllästyneeltä.
Entisen kuvernöörin lämpö oli hiukan kylmennyt tämän odottamattoman
keskeytyksen aikana. Siitä huolimatta arpi oli kohonnut selvemmäksi
hänen otsallansa ja hän nousi hymyillen seisoalleen. Samana hetkenä
myöskin kuvernöörinsihteeri astui esille ja asetti kaksi kirjaa
hänen eteensä pöydälle — Uuden Testamentin, jonka nahkakannet olivat
kuluneet, ja Liber Juramentorum'in, valakirjan.
»Vaikka minä», alkoi entinen kuvernööri, »joka päivä yhä kasvavalla
kaipauksella ajattelen niitä katkenneita siteitä, jotka joksikin aikaa
olivat kiinnittäneet minua tähän kauniiseen saareen, minulle kuitenkin
tuottaa lohdutusta se tieto, että seuraajakseni on nimitetty mies,
jonka erinomainen lahjakkuus ja tahraton kunnia ja menneisyys minulle
ovat hyvin tunnetut. Hän tulee suojelemaan sitä itsenäisyyttä ja
riippumattomuutta, jota tämä saari on ammoisista ajoista asti saanut
nauttia samalla kuin hän edelleen säilyttää ja arvossa pitää sitä
uskollisuutta, jota tämä kansa aina on kruunua kohtaan osoittanut.
Minä rukoilen Kaikkivaltiaan Jumalan siunausta hänen hallituksellensa,
että hän, jos kerran tulee hetki, jolloin hän on samassa asemassa kuin
minä tänä päivänä, voisi yhtä selvään ja kiitollisena muistaa sitä
ystävyyttä, jota aina on hänelle osoitettu, ja että hän yhtä suurella
kaipauksella kuin minä lausuu jäähyväisensä Man-saaren kansalle.»
Sen jälkeen kuvernööri tarttui virkasauvaan antaen merkin nousta, jota
myös heti seurattiin. »Ja nyt, herra», hän sanoi kääntyen hymyillen
Philipiin. »Tehdäksemme kaikki lakien mukaan, kuten te sanotte,
sallikaa minun ensiksi saada hänen Majesteettinsa valtakirja, jolla
teidät on virkaan nimitetty.»
Seurasi hetken äänettömyys ja sitten Philip sanoi selkeällä, kylmällä
äänellä:
»Teidän ylhäisyytenne, minulla ei mitään valtakirjaa ole. Sen
valtakirjan, jonka olen saanut, olen palauttanut takaisin. Minulla ei
sen vuoksi ole oikeutta tulla asetetuksi kuvernöörin arvoon. Samalla
olen eronnut myöskin tuomarin virasta, ja vaikka eronpyyntööni ei vielä
ole suostuttu, en minä tosiasiassa ole enää missään valtion virassa.»
Mykkänä hämmästyksestä, ihmettelevin ilmein kaikki tuijottelivat
puhujaan. Joku oli noussut ylös tuomarinpenkin takana. Se oli
kuvernöörinsihteeri. Hän ojensi kätensä aivan kuin koskeaksensa
Philipin olkapäähän, mutta hillitsi itsensä ja astui alas taas.
»Arvoisat neuvosherrat ja kansanedustajat», jatkoi Philip, »te
luulette, että olette kokoontuneet katselemaan miestä, joka syöksyy
kuolemaa synkempään kuiluun. Olkoon niin. Teillä on kuitenkin oikeus
vaatia selitystä ja minä olen täällä antaakseni sen. Mitä olen tehnyt,
on tapahtunut omantunnon pakotuksesta. Minä en ole sen aseman arvoinen,
mikä minulla on, vielä vähemmän olen sovelias siihen asemaan, mitä
minulle on tarjottu.»
Philipin takaa kuuluva epäselvä huudahdus keskeytti häntä hiukan.
»Ah, älkää luulko, vanha ystävä, että minä tässä puhun
turhanpäiväisesti alentaen omia ansioitani. Mieluummin olisin
toivonut, ettei minun olisi tarvinnut puhua selvemmin, mutta mikä on
välttämätöntä, sen täytyy tapahtua. Teidän ylhäisyytenne on puhunut
minun tahrattomasta kunniastani. Suokoon Jumala että niin olisi, mutta
synti on kuitenkin sen syvästi tahrannut.»
Hän vaikeni, koetti alkaa uudelleen ja vaikeni taas. Sitten hän jatkoi
täydellisen hiljaisuuden vallitessa hiljaa ja koruttomasti: »Minä olen
viettänyt kaksinaista elämää. Sen elämän rinnalla, jonka te olette
nähneet, on ollut toinen — Jumala yksin tietää, kuinka täynnä se on
ollut väärintekoja, alhaisuutta ja häpeää. Minun velvollisuuteni ei ole
sekoittaa ketään muuta tähän tunnustukseeni. Riittäköön, kun sanon,
että menestykseni ja urani on perustettu petokseen ja ryöstöön, että
olen pettänyt sen naisen, joka on rakastanut minua koko sydämestään
ja että olen ryöstänyt sen miehen, joka on luottanut minuun kaikesta
sielustaan.»
Ihmiset alkoivat hengittää kuuluvasti. Joku veti tuoliansa puhujan
takana. Kuvernöörinsihteeri oli noussut jalustalle. Hänen punakoilla
kasvoillansa kuvastui voimakas mielenliikutus.
»Suvaitseeko teidän ylhäisyytenne», hän alkoi epävarmasti ja sammaltaen
syvällä bassoäänellänsä, »ehkä teidän ylhäisyytenne tietää samoinkuin
me kaikki tällä saarella tiedämme, että hänen kunnianarvoisuutensa on
juuri äskettäin toipunut pitkällisestä ja vaikeasta sairaudesta, johon
ylenmääräinen työ ja liiallinen velvollisuudentunto on ollut syynä ja
että — tosiasiassa, että — no, ettemme peittelisi totuutta, että — —»
Sanomaton helpotuksen huokaus kuului koko salissa ja kuvernööri, jonka
kasvot olivat valahtaneet hyvin kalpeiksi, nyökytti hyväksyvästi
päätänsä. Mutta Philip vain hymyili surullisesti päätänsä pudistaen.
»Minä olen ollut sairas», hän myönsi, »mutta en siitä syystä, kuin
tässä on sanottu. Jumalan oikeudenmukainen rangaistus on kohdannut
minua.»
Kuvernöörin kirjuri laskeutui takaisin.
»Tuli se hetki, jolloin minun täytyi istua oikeutta ja tuomita
omaa syntiäni, hetki, jolloin hän, joka oli menettänyt kunniansa
luottamuksesta minuun, seisoi syytettynä minun edessäni. Minä, joka
olin ollut ensimmäinen syy hänen onnettomuuteensa, istuin tuomarin
penkillä tuomitsemassa häntä. Hän on nyt vankilassa ja minä olen
täällä. Sama laki, joka on tuominnut hänelle häpeällisen rangaistuksen,
on kohottanut minut kunniaan ja valtaan.»
Ääretön hiljaisuus, kylmä kuin aamu ennen päivän sarastusta, vallitsi
salissa. Sukkelalla vaistolla, joka valtaa joukot suurina hetkinä,
ihmiset ymmärsivät sinä hetkenä kaiken — epäpuhtauden sen miehen
luonteessa, joka oli näyttänyt niin puhtaalta, alhaisuuden ja valheen
siinä elämässä, joka oli näyttänyt niin jalolta.
»Kun kysyin itseltäni, mitä minun nyt olisi tehtävä, oli minulla
ainoastaan yksi ratkaisu valittavana. Minun oli aivan mahdotonta
istua oikeutta, koska itse olin väärä ja samalla tulin ajatelleeksi
korkeampaa tuomioistuinta, jonka edessä kerran saisin kaikesta vastata.
Minun täytyi lakata olemasta tuomari. Mutta tämä turvasi vain elämäni
tulevaisuudessa, mutta ei rangaissut minua entisyydestäni. En voinut
antautua maallisen oikeuden rangaistavaksi, koska en ollut rikkonut
maallista lakia vastaan. Ulkonainen laki ei voi asettaa ihmisen
omaatuntoa tilille. Se täytyi hänen itsensä tehdä.»
Hän vaikeni taaskin ja jatkoi sitten tyyneesti: »Minun tuomioni on
tunnustaa julkisesti syntini ja kieltäytyä kaikista niistä maallisista
eduista, jotka olen ostanut toisten kärsimysten hinnalla.»
Ei ollut enää mahdollista epäillä hänen sanojensa merkitystä. Hän oli
tehnyt syntiä ja korjannut synnistänsä sadon. Se sato oli tuottanut
hänelle suuria ja loistavia etuja, mutta nyt hän oli luopunut niistä.
Kunnianhimoisimmatkin unelmat olivat täyttyneet, ihmeet elämässä
toteutuneet, maailma lepäsi voitettuna hänen jalkainsa juuressa,
mutta hän hylkäsi ne kaikki. Kylmä hiljaisuus salissa oli muuttunut
lämpimäksi kunnioitukseksi. Hän kääntyi valamiehiin, mutta kaikkien
silmät olivat maassa. Silloin hänen omakin katseensa painui.
»Kunnioitettavat neuvostoherrat, te, jotka olette palvelleet
kunnialla tätä saarta niin kauan, ehkä te moititte minua siitä, että
olen kutsunut teidät kuulemaan tänne tätä tunnustusta. Mutta jos
te tuntisitte sen kiusauksen, joka houkutteli minua pakenemaan ja
jättämään tunnustuksen tekemättä, kääntämään selkäni menneisyydelle,
heittämään kaikki kohtalon syyksi, syyttämään elämää ja olosuhteita
ja vakuuttamaan itselleni, etten voinut menetellä toisella tavalla,
niin te uskoisitte, että se ei ollut helppoa ja Jumala tietää, ettei
se ollut myöskään turhaa, että vaivasin teitä tulemaan tänne näkemään
nousuani häpeäpaaluun.»
Hän kääntyi uudestaan yleisöön.
»Arvoisat maanmieheni, hyvät naiset ja herrat, teille, jotka olette
osoittaneet minulle niin suurta hyvyyttä, niin paljon enemmän
ystävyyttänne kuin luonteeni oikeuttaa tai käytökseni ansaitsee, teille
sanon jäähyväiseni; mutta en sano niinkuin se, joka lähtee maasta pois.
Kun minä voitin mielitekoni karata tunnustamatta, voitin samalla halun
ollenkaan lähteä täältä pois. Täällä, jossa elämäni on luhistunut
raunioiksi, täytyy myöskin uuden elämäni alkaa. Vain täällä se on
myöskin oikea. Tällä saarella, jossa kaikki tuntevat lankeemukseni, on
tapahtuva nousemisenikin — se on oikeus ja kohtuus — nouseminen, joka
vaatii ankaraa taistelua, surua ja kyyneleitä. Mutta jos se tapahtuu,
tapahtuu se oikealla tavalla. Se voi viedä vuosia, monia vuosia, mutta
minä tahdon odottaa — olen valmis tekemään työtä. Ja samalla hän, joka
oli arvokas jakamaan korkeimman kunniani, tahtoo jakaa myöskin syvimmän
alennukseni. Sellainen on kaikkien naisten osa — Jumala siunatkoon ja
tukekoon heitä!»
Hänen syvä liikutuksensa tarttui kaikkiin.
»Ehkä te pidätte minua surkuteltavana. Elämässäni on ollut hetkiä,
jolloin todellakin olen ollut surkuteltava, mutta ne ovat olleet
niitä aikoja, niitä synkkiä hetkiä, jolloin teidän ylenmääräinen
kiitollisuutenne on osoittanut minulle suunnatonta suosiota ja
huomaavaisuutta, ja minua on lakkaamatta seurannut varjo, joka on
huutanut: »Philip Christian, ne pitävät sinua oikeana tuomarina — sinä
et ole oikea tuomari; ne luulevat sinua rehelliseksi mieheksi — sinä
et ole rehellinen mies.» Älkää surkutelko minua nyt, kun synkät hetket
ovat ohi, kun uusi elämä on alkanut ja kun vihdoinkin saan kuunnella
oman sydämeni ääntä, joka on aina ollut Jumalan ääni.»
Hänen silmänsä loistivat, hänen suunsa hymyili.
»Jos tietäisitte, kuinka vähällä olin antaa asioitten kulkea sitä
latua, jolle ne olivat lähteneet, peitellä syyllisyyteni, salata
todellinen luonteeni, elää häpeässä ja kuolla teeskentelijänä, te
pitäisitte nyt onneani kadehdittavana. Hyvästi, hyvästi, Jumala teitä
siunatkoon!»
Ennenkuin kukaan oli ehtinyt käsittää, että hänen äänensä oli vaiennut,
hän oli kadonnut tuomarin korokkeelta ja tuomarin tuoli oli tyhjä.
Silloin ihmiset katsoivat liikutettuina toistensa hämmästyneitä
kasvoja. He seisoivat yhä, sillä kenenkään mieleen ei ollut johtunut
istuutua.
Mitään puheita ei enään pidetty sinä päivänä. Virkkaamatta sanaakaan
tai antamatta pienintäkään merkkiä, kuvernööri laskeutui alas
paikaltaan ja juhlallisuus oli loppunut. Kaikki siirtyivät ovea kohti.
»Suuren hinnan hän tuosta kaikesta on maksanut», ajattelivat miehet.
»Kuinka paljon hän onkaan häntä rakastanut», ajattelivat naiset.
Sinä hetkenä löi vanha, kuningatar Elisabethin aikuinen kello linnan
tornissa kaksitoista, ja kalastajat Irlannin vesillä kohottivat
riemukkaan hurraahuudon kotona olevan ystävänsä kunniaksi. Voimakas
jyrinä kaikui kaupungissa. Sen oli synnyttänyt tykinlaukaus. Sitä
seurasi toinen ja vielä kolmas. Ne ammuttiin laivasta, joka juuri kynti
merta siitä ohi.
Philip muisti, mitä tuo merkitsi — ne olivat Peten viimeiset
jäähyväiset.