Aamu oli ihana, ilma lämmin ja raitis ja suloiset kevät tuoksut kevään
kukista levisivät kaikkialle. Ruusut hohtivat pensaissa ja orvokit
hymyilivät penkeissänsä. Vihreällä nurmikolla ajelivat nuoret lampaat
toisiansa ja leivonen liversi sinitaivaalla.
Kun he saapuivat kaupunkiin, oli siellä vilkasta liikettä ja vilinää.
Tien mutkassa käräjätalon lähellä oli ihmisjoukko tihein. Muuan poliisi
kohotti kätensä hevosten edessä ja Jem-y-Lord pysäytti. Pormestari
astui vaunun ovelle ja luki adressin. Siinä puhuttiin myöskin
Rauta-Christianista ja nimitettiin häntä »Suurimmaksi tuomariksi.»
Kaupunki oli ylpeä siitä, että Man-saaren ensimmäinen man-saarelainen
kuvernööri oli syntynyt Ramseyssa.
Philip vastasi lyhyesti rajoittuen lausumaan vain kiitoksensa, jota
seurasi iloinen eläköönhuuto ja vaunut vierivät edelleen. Matka
muodostui suurenmoiseksi riemukuluksi. Sulbyn ja Ballaughin kaduilla
liehuivat liput ja ihmisiä oli tungokseen asti. Vähitellen liittyi
heihin yhä uusia vaunuja, niin että jono kävi pian sangen pitkäksi.
Piispa odotti piispan kartanon portilla ja hänen vaunuillensa
järjestettiin tilaa heti kuvernöörin jäljessä.
Tynwaldissa kohtasi heitä liikuttava näytelmä. St. Johnin koulun lapset
olivat asettuneet vuorelle neljään riviin, toisiin tytöt ja toisiin
pojat ja tällä vuosituhantiselta esi-isäin muistolle pyhitetyltä
paikalla he lauloivat kansallishymnin, kun Philip ajoi ohitse.
Onneton mies istui kyyristyneenä vaunuissansa. Kyyneleet täyttivät
hänen silmänsä ja kurkkua kuroi niin, että oli vaikea hengittää. »Oi,
kuinka toisin kaikki olisikaan saattanut olla!»
Harry Delanyn puun luona odotti joukko kalastajia, joilla oli kirje
mukanansa. Se oli heidän tovereiltaan Kinsalesta. Retkellä olijat eivät
itse voineet ottaa osaa päivän juhlallisuuksiin, mutta ajatuksissaan
he olivat mukana. Lippu kohotettaisiin joka laivan mastoon ja kello
kaksitoista kohottaisi jokainen man-saarelainen kalastaja Irlannin
vesillä iloisen eläköön huudon. Jos irlantilaiset heiltä kysyisivät,
mitä he sillä tarkoittavat, he vastaisivat: »Näetkös, kalastajain
ystävän, kuvernööri Philip Christianin kunniaksi.»
Onneton mies ei tuntenut enää tuskaa. Hänen kurjuutensa oli niin suuri,
että se oli yläpuolella tällaisen tunteen. Jonkinlainen jumalainen
hulluus käsitti hänen olentonsa. Hän heitti maailman ja tämän maailman
ruhtinaan selkänsä taa. Maailman kunnia ja ihmisten kiitos ja ylistys
eivät olleet muuta kuin saatanan viettelyksiä. Jumalan apu oli estävä
häntä sortumasta. Hän vastustaisi. Hän oli selviytyvä kaikesta
voittajana.
Jem-y-Lord käännähti kuskipenkillänsä. »Katsokaa, teidän ylhäisyytenne!
Kuunnelkaa!»
Castletownin liput liehuivat yli linnan Kotkatornin. Kuului moniäänisiä
sorinaa ja lopuksi ääretön riemuhuuto: »Nyt, pojat! Kolme kertaa kolme!
Eläköön, eläköön, eläköön!»
Kaupungin portille oli pystytetty ikivihreistä kasveista riemukaari.
Siihen oli kirjoitettu manin kielellä: »Dooiney Vannin, Ihiat myr
hoilloo» — Oikea man-saarelainen, seuratkoon sinua onni, minkä
ansaitset.»
Vauhti oli hiljennyt, hevoset kävelivät.
»Aja kovemmin», huudahti Philip.
»Kadut ovat tungokseen asti täynnä, teidän ylhäisyytenne», selitti
Jem-y-Lord.
Liput liehuivat joka akkunasta, joka katolla, jokaisessa
lyhtypatsaassa. Ihmiset kulkivat hurraten vaunun jäljessä. Heidän
suosionosoituksensa oli kiihtynyt korvia särkeväksi meluksi.
Philip ei voinut vastata siihen. »Hän kuulee sen», hän ajatteli. Hänen
päänsä painui. Hän kuvitteli Katea kopissaan, jonne seinien läpi kaikui
huminana nämä tervehdyshuudot.
He ajoivat satamakatua. Äkkiä pysähtyivät vaunut Miehet riisuivat
hevoset vaunujen edestä. »Ei, ei!» huusi Philip.
Hän tahtoi hypätä alas, mutta vaunut lähtivät taas heti liikkeelle.
»Tämä on viimeinen rangaistukseni», hän ajatteli horjahtaen paikoilleen
selkänojaa vasten. Huudot ja nauru levisi sitten pitkin rantaa, kuin
ilakoiva, ratiseva valkea.
Rykmentti sotilaita muodosti kunniakujan laskusillalta pääovelle. Kun
vaunut vyöryivat sisään paukahtivat yhteislaukaukset. Samalla aloitti
rykmentin soittokunta »Jumala, suojahas sulkeos kuningas.»
Kaupungin pormestari avasi vaunun oven ja esitti adressin. Siinä
lausuttiin uusi kuvernööri tervetulleeksi tähän vuosisataiseen linnaan,
jossa hänen edeltäjänsä aina oli virkaan asetettu, ja mieluisalta
tuntui uudistaa alamaisuuden lupaus kruunulle sen vuoksi, että eräs
heidän omista maamiehistään oli katsottu kyllin arvokkaaksi saaren
korkeimpaan virkaan. Yksikään man-saarelainen ei ollut osakseen saanut
niin suurta kunniaa sitten Illiam Dhonen (Ruskean Williamin) päivien.
Tuo mies oli uuden kuvernöörin kunnioitettua sukua, mutta siitä oli
kulunut jo pari vuosisataa.
Philip vastasi harvoin sanoin, riemuhuudot kaikuivat uudestaan, soitto
raikui ja he astuivat linnaan sen pitkän käytävän kautta, joka johti
neuvostosaliin.
Muutamassa etuhuoneessa odottivat virkamiehet. Kaikki he olivat
keski-ikäisiä tai vanhoja miehiä, joilla oli ansioluettelossaan
monta palvelusvuotta, mutta he eivät tunteneet kateutta.
Kuvernöörinsihteeri otti entisen oppilaansa vastaan huudahduksella,
jossa henkilökohtainen ylpeys ja kunnioitus, rakkaus ja alamaisuus
kilpailivat keskenänsä. Oikeustoimen ja hallintovirastojen puolesta
lausui kenraaliprokuraattori hänet tervetulleeksi ilmaisten
erittäinkin ilonsa siitä, että heidän virkatoverinsa oli kohotettu
saaren korkeimmalle paikalle. Sitten hän loi silmäyksen hänen sukunsa
historiaan Man-saarella, hänen omaan lyhyeen, mutta huomattavaan
toimintaansa tuomarina, jossa viisaus, vanhat parhaat menettelytavat
ja kaunopuheisuus olivat johtaneet asiat aina oikeaan ratkaisuun, sekä
toivotti voimaa ja pitkää ikää toteuttaa ne monet toiveet, joita hänen
nuoruutensa ja tahraton miehuutensa herätti.
»Herra kenraaliprokuraattori», vastasi Philip, »minä en voi ottaa
vastaan teidän onnittelujanne, niin paljon iloa kuin ne minun
sydämelleni tuottaisivatkin, jos voisin ne omaksua. Se tuottaisi
minulle vain yhä suurempaa surua, jos te ehkä sangen pian joutuisitte
katumaan sitä lämmintä hyväntahtoisuutta, jolla olette minut
tervetulleeksi lausuneet.»
Ihmettelevät katseet risteilivät, mutta jalot raatiherrat eivät
voineet käsittää noita sanoja sellaisina, kuin ne oli tarkoitettu;
he päinvastoin selittivät hänen vastauksensa tavalla, joka parhaiten
vastasi heidän persoonallisia hetken tunteitaan. »On kaunista», he
kuiskailivat, »kun hyvinkin lahjakas nuori mies kaikesta huolimatta on
vaatimaton.»
»Pyydän anteeksi, hyvät herrat», sanoi Philip, »minun täytyy vetäytyä
omaan huoneeseeni.»
Kuvernöörinsihteeri seurasi häntä puhellen:
»Ah, tänään Tom Christian-parka tuntisi itsensä ylpeäksi — ylpeämmäksi
kuin jos tämä kunnia olisi tullut hänen omalle osallensa — tuhat, tuhat
kertaa ylpeämmäksi.»
»Olkaa armollinen, olkaa armollinen ja jättäkää minut yksin», sai
Philip sanotuksi.
»En suinkaan tahtonut loukata teitä, Christian», pyyteli sihteeri
anteeksi.
Philip laski lämpimästi toisen kätensä hänen olalleen. Voimakas mies
sai kyyneleet silmiinsä ja palasi toveriensa luo.
Seinän takaa kuului epäselvää sorinaa ja tohinaa. Tämä oli tuomarin
yksityishuone, jota hän käytti silloin kun istui käräjiä täällä. Toinen
kahdesta ovesta johti tuomarinistuimelle. Kuten tavallisesti, seisoi
muuan konstaapeli vartioimassa sitä ovea. Mies avasi leukahihnan ja
otti kypärän päästänsä. Hänen tukkansa oli aivan harmaa.
»Onko istuntosali täysi?» kysyi Philip.
Konstaapeli kurkisti katsomareiästä. »Tungokseen asti, teidän
ylhäisyytenne.»
»Pitäkää käytävät vapaina.» »Kyllä, teidän ylhäisyytenne.»
»Onko oikeuden kirjuri saapuvilla?» »On, teidän ylhäisyytenne.»
»Entäs vankilan päällikkö?» »Alakerrassa, teidän ylhäisyytenne.»
»Sanokaa molemmille, että ovat saapuvilla.»
Konstaapeli pisti avaimen oveen ja jätti huoneen. Jem-y-Lord hyökkäsi
sisään innoissaan ja hikoillen.
»Entinen kuvernööri on tulossa ruohokentällä. Hän on täällä tuossa
paikassa, herra.»
»Anna minun peruukkiin ja vaippani.»
»Tuomarin peruukkiko, teidän ylhäisyytenne?
»Niin.»
»Nyt käytätte sitä viimeistä kertaa.»
»Niin, viimeistä kertaa, poikaseni.»
Ulkoa kuului kannusten kalinaa ja rummun pärinää.
»Nyt hän on täällä», selitti Jem-y-Lord.
Philip kuunteli. Kohina kaikui häneen asti avoimesta ovesta ja
kumisevasta käytävästä, niinkuin aaltojen pauhu luolaan kahlehditulle
vangille.
»Kate kuulee sen myöskin.» Tämä ajatus ei jättänyt häntä hetkeksikään.
Mielikuvituksissaan hän näki Katen kokoon kyyristyneenä takan ääreen
vankilassaan painaen kätensä korviinsa, ettei kuulisi ulkoa tulevia
iloisia ääniä, jotka kaikuivat viiltävinä näissä tavallisesti
äänettömissä ja synkissä muureissa.
Jem-y-Lord kurkisteli katsomareiästä. »Nyt hän lähestyy tuomarin
penkkiä, herra. Neuvoston herrat seuraavat häntä ja koko sali on täynnä
naisia.»
Syvästi liikutettuna kulki Philip edestakaisin huoneessa. Viereisessä
salissa oli epäselvä mumina kiihtynyt vilkkaaksi puheensorinaksi.
Konstaapeli palasi mukanansa oikeuden kirjuri ja vankilan päällikkö.
»Kaikki on valmiina, teidän ylhäisyytenne», sanoi oikeuden kirjuri.
Konstaapeli käänsi avainta ovessa ja seisoi käsi oven kahvassa.
»Vain hetkinen — odottakaa hetkinen», pyysi Philip.
Kiusauksen viimeiset tuskat kiduttivat nyt häntä. Sisäinen ääni tuntui
kysyvän, mitä oikeutta hänellä oli kutsua ihmisiä tänne tehdäksensä
heistä pilkkaa. Ja toinen ääni tuntui nauravan hänen teatterimaisille
tempuillensa koota arvohenkilöitä yhteen ja lähettää heidät sitten
tyhjin toimin kotiinsa kuin pahanilkiset koululapset.
Tämä ajatus askarteli kiihkeästi hänen mielessänsä sanoen hänelle, että
hän pöyhkeili, että hän teki suuren numeron omasta onnettomuudestansa,
että hän oli näyttelijä ja että minkä vaikutuksen hänen aikomansa
kohtaus tekisikin, olisi se tarpeeton, sopimaton ja halveksittava.
»Sinä puhut häpeästäsi ja alennuksestasi — mikään parannus ei voi niitä
huuhtoa pois. Sinä tulit tänne uskotellen itsellesi, että peseydyt
puhtaaksi ja vapaudut entisyydestäsi — ihmisvoima ei voi sitä tehdä.
Turhuutta, turhuutta ja samalla järjettömyyttä! Entistä enemmän
narripeliä ja kerskailua ja isku oikeuden arvokkuudelle!»
Näiden ajatusten ja tuskain kiduttaessa häntä hän tuli ajatelleeksi,
että voisihan hyvinkin antaa päivän juhlallisuuksien tapahtua
häiriöttä, voisi ottaa vastaan kuvernöörin viran, koska ihmiset sitä
odottivat ja vasta sitten ehtisi antaa saaren yhteiskunnallisille
ennakkoluuloille iskun ottamalla Katen vaimoksensa. »Ei ole vielä liian
myöhä», kuiskasi kiusaaja.
Philip pysähtyi ja muisti ne kaksi kirjettä, jotka hän eilen oli
lähettänyt. »Jumalan kiitos, nyt _on_ jo liian myöhäistä!» hän virkahti.
Hän oli lausunut sanat ääneen ja läsnä olevat virkamiehet katsahtivat
häneen. Jem-y-Lord seisoi hänen takanaan vavisten ja purren huuliaan.
Oli todellakin liian myöhäistä enää taipua tähän kiusaukseen. Ja miten
julmaa, turhaa ja ellottavaa olikaan kuunnella enää sen ääntä! Hän
oli ollut kyllin kauan maailman palvelija; hän tahtoi tästä hetkestä
asti olla sen herra. Ei väliä, vaikka kaikki hornan henget nauraisivat
hänelle! Hän tahtoi kuitenkin toteuttaa päätöksensä. Ainoastaan yhdellä
ehdolla hän saattoi elää maailmassa — hänen tuli luopua siitä kokonaan.
Ei ollut kuitenkaan olemassa kuin yksi keino maailmasta luopumiseen
— hänen tuli luopua siitä palkasta, minkä maailma antoi, ja riisua
yltänsä naamari ja valheverho. Hän ei ollut tehnyt syntiä vain Katea ja
Peteä, vaan koko saarta vastaan ja saaren tuli myöskin antaa hänelle
vapaus.
Hitain, epävarmoin askelin hän lähestyi ovea, mutta päästyänsä parin
askeleen päähän konstaapelista hän pysähtyi. Hän hengitti kuuluvasti.
Jos virkamiehet olisivat lähemmin tarkastaneet häntä tällä hetkellä,
he olisivat luulleet häntä mieheksi, joka on matkalla mestauspaikalle.
Mutta poliisi seisoi hänen edessään valtavasti eteensä tuijottaen
kypärä toisessa kädessä ja toinen valmiina oven kahvassa.
»Nyt», sanoi Philip syvään huoaten.
Monet kasvot kurkottuivat esille, hajuvedet tuoksuivat, nenäliinat
liehuivat ja puhkesi suosionosoitusten myrsky.
Philip oli astunut Oikeussaliin.