Sinä iltana oli tavatonta liikettä Peelin kaupungissa. Oli St.
Patrickin päivä ja makrillin kalastajien tuli lähteä Kinsaleen.
Sataviisikymmentä alusta oli satamassa, valot loistivat kapteenin
kojusta ja tuli paloi kajuutassa. Piipuista kohosi savu ilmaan ja
purjeet olivat puoliksi levällään. Meri-ilma oli raitis; rivakka
tuuli kävi luoteelta ja raikas suolainen tuoksu täytti ilman. Kun
kohovesi oli palannut, alkoivat laivat vähitellen solua satamasta.
Silloin hyökkäsivät vaimot, lapset ja vanhemmat miehet kauemmas
satamajohteelle. Äidit olivat katsomassa poikiaan, vaimot miehiään,
lapset isiään ja tytöt sulhasiaan kaikki täynnä iloa ja riemua, naurua
ja reippaita huudahduksia.
Joku tytöistä muisti, että he jättivät saaren, ennenkuin uuden
kuvernöörin juhlallinen virkaan-asettajaispäivä oli ehtinyt. Heti
paikalla he olivat valmiit leikkivaaleihin — niinkuin heidän olisi
itsensä pitänyt valita kuvernööri.
»Ketä te äänestätte, herra Quayle?» — »No tuomari Christiania
tietysti.» — »Heittäkää siis hakanne tänne, niin me tyrkkäämme teidät
merelle siitä hyvästä.» »Tuossa on nuora, vetäkää tytöt.» Ja nuora
heitettiin ja parikymmentä tyttöä tarttui siihen vetäen alusta laiturin
sivua, kunnes se yksin alkoi lekotella, kiersi kalliot ja katosi kuin
lokia merelle koillisen puhaltaessa.
»Onnea matkalle, Harry!» — »Kukkaro täynnä rahaa, kun tulet kotiin,
Jem!» — »Kirjoita meille — muista kirjoittaa!» — »Hyvästi isä, hyvästi!»
Kukaan ei itkenyt. Kyyneleistä ei ollut merkkiäkään — kaikkialla vain
reippaita, nuorekkaita kasvoja, kirkkaita silmiä ja iloista naurua,
kunnes alus aluksen perään solui aavalle merelle ja tuuli tarttui
niiden purjeisiin niin, että ne sukelsivat tummaan yöhön. Yksinpä
koiratkin laiturilla ilakoivat, hyppivät ja haukkuivat aivan kuin
olisivat olleet hulluina ilosta.
Kesken tätä vilkasta näytelmää asteli eräs mies, puettuna lyhyeen
lakkiin, leveäreunaiseen, pehmeään hattuun, laiturille omituinen
pikkuinen koira kintereillään. Hän seisoi hetkisen aivan kuin
hämmästyen tätä merkillistä yöllistä näytelmää, joka oli hänen
edessään. Sitten hän tunkeutui nuoren väen muodostaman ryhmän läpi ja
kuunteli hetkisen heidän puhettaan ja nauruaan. Hänen koiransa seurasi
häntä, kuono aivan hänen kantapäillään. Jos joku toinen koira hullussa
nuorekkaassa ilossaan nuuski ja haukkui sen ympärillä, se murahti ja
irvisti ja painui takaisin isäntänsä jalkoihin aivan kuin häveten.
»Tuomari, Tuomari, no, joko sinä ole! alkanut tulla vanhaksi, häh?»
sanoi mies.
Hetkisen kuluttua hän meni aivan äänettömästi matkoihinsa. Kukaan
ei häntä kaivannut; kukaan ei häntä edes huomannutkaan. Hän oli
palannut takaisin kaupunkiin. Leipurin puodista, joka oli auki, että
matkalle-lähtijät voisivat evästä itsellensä varustaa, hän osti
laivakorppuja. Sitten hän palasi rantatietä laiturille. Päästyään
rakettihuoneen luo hän kääntyi rannalle ja katseli hietikosta, kunnes
löysi melkoisen kiven, joka oli keskeltä kapeampi ja päistä leveämpi.
Sitten hän astui laiturille, koira seurasi jäljessä katsellen hänen
toimiansa.
Viimeinen alus oli nyt päässyt ulos lahdelta. Sen saattoi aivan
selvään erottaa kuutamossa, samoin kuin vihertävän laineenkin, joka
löi sen reunoihin. Muutamassa laivassa oli lyhty katolla ja miehen
suunnaton varjo lankesi levitetylle purjeelle. Kuului huudahduksia ja
vastauksia yli kohisevan veden. Silloin alkoi joku nuori ääni laulaa
veneistä »Ihana Mona, hyvästi jää.» Naiset tarttuivat säveleeseen ja
niin esitettiin vuorolaulua säkeistö säkeistöltä, naiset laiturilta ja
miehet veneistä, välimatkan laajetessa lakkaamatta heidän välillään.
Muuan vanha kalastaja, joka oli pysynyt tungoksesta vähän ulompana,
piti pikku tyttöä olkapäällänsä.
»Te ette lähdekään Kinsaleen tällä kertaa, toveri», sanoi ääni hänen
takanansa.
»Oh, en, herraseni, mutta kyllä minä siellä osallani olen ollutkin.
Runsaasti kolmekymmentä vuotta olen sitä ammattia harjoittanut. Mutta
nyt en minä enää kykene.»
»Sellainen on maailman meno, nähkääs. Nyt on nuorten vuoro. Niiden
vuoro on nyt laulaa, Jumala niitä siunatkoon! Me emme tahdo suinkaan
pahoitella, vai kuinka? On kuitenkin yksi asia, joka meidän on aina
muistettava — mc voimme muistella omaa nuoruuttamme ja se lohduttaa!»
»Minä muistelenkin lakkaamatta menneitä aikoja, herra», sanoi vanha
kalastaja.
»Elämä on sittenkin parasta, mitä tiedämme ja kun kuolema tulee, ei
sekään ole mikään hirveä onnettomuus. Ettekö tekin ole siinä samaa
mieltä, toveri?»
»Olen kyllä, herra, olen.»
Viimeinen alus oli nyt kiertänyt linnakallion taa, ja sen pääpurje
oli vähitellen pienentynyt, kunnes kokonaan hävisi näkyvistä. Laulu
laiturilla oli vaiennut ja naiset ja lapset käänsivät surullisiksi
painuneet kasvonsa kaupunkia kohden.
Kuului yleinen juttelun sorina, »eikö se ollut komeata?» — »Eikös
sinustakin?» — »No, miksi te sitten itkette?»
Tytöt hymyilivät kostein silmin toisillensa ja palasivat raskain
askelin takaisin. Äidit kantoivat kitisevät lapsensa kotiin koettaen
hyssytellen rauhoittaa heitä. Vanhat miehet tallustivat kotiin selkä
kumarassa ja laahaavin askelin.
Kun kaikki olivat menneet ja satamamestari heittänyt viimeisen
silmäyksen ja huomannut, että kaikki oli, kuten piti, asteli mies
koirinensa tyhjän laiturin ulommaiseen kärkeen, jossa istahti pollarin
päähän. Kaikki oli nyt hiljaista. Äänet, laulu ja nauru olivat
vaienneet. Ei ollut muuta ääntä kuin nousevan veden kohina, kun se
mahtavana virtana tunkeutui lahteen kallioiden ja laiturijohteen
välitse.
Mies katseli koiraansa, kumartui alas, antoi sille korpun ja taputteli
sitä, kun se ratusteli illallistaan. »Tuomari, rakas Tuomari! Oletko
sinä jo vanha, vai? Me olemme kulkeneet yhdessä pitkiä matkoja, emmekös
ole? Vähän väsynyt, niinkö? Sinä et jaksaisi enää kulkea sellaista
matkaa. Vaikea on kuitenkin erota. Machree! Machree!»
Hän otti kiven, sitoi sen nuoran päähän, teki silmukan toiseen päähän,
pisti sen koiran kaulaan ja varoittamatta otti äkkiä kiven ja koiran
heittäen ne reunustan yli mereen. Vanha elukka parka päästi surkean
valituksen lentäessään ilmassa, loiskahdus ja sitten — vesi huuhteli
kohisten laiturin seinää.
Mies oli äkkiä kääntynyt ja kävi raskain askelin laituria pitkin.
Yö oli Philipille ollut tuskan yö. Koko maailma tuntui liittoutuneen
yhteen estääkseen häntä panemasta päätöstänsä toimeen. »Sinun ei
pidä», näytti olevan tunnuslause, joka oli kirjoitettu kaikkialle.
Neljä henkilöä oli saanut selville hänen salaisuutensa ja kaikki
näyttivät yksimielisesti tahtovan pitää sen omina tietoinaan.
Ensimmäinen oli kuvernöörinsihteeri, joka oli suljettujen ovien
takana järjestänyt avioeron. Toinen oli Pete, joka olisi voinut
julistaa hänen häpeänsä koko maailmalle ja siten vetänyt hänet alas
hänen korkeasta asemastaan, mutta joka mieluummin vaikeni ja vetäytyi
kenenkään huomaamatta pois tieltä. Sitten tuli Caesar, jonka kauhea,
pettymyksestä johtunut järjenhäiriö auttoi häntä säilyttämään hänen
salaisuutensa kuin vuoressa. Nan-tädin huolenpito Katen tulevaisuudesta
teki mahdolliseksi, ettei tarvinnut osoittaa varoja, jotka olisivat
kavaltaneet salaisuuden. Kaikki nämä tuntuivat huutavan hänelle —
olipa sitten syynä rakkaus tai pelko: »Säilytä rauhasi. Älä sano
mitään. Mennyt on ollutta ja mennyttä. Se on kuollut eikä sitä enää ole
olemassakaan. Jatka alkamaasi tietä. Olet vasta alussa. Mitä oikeutta
sinulla olisi luopua päämäärästäsi? Saari katsoo sinuun ja odottaa
sinulta paljon. Astu eteenpäin ja ole luja.»
Jumalan kiitos, nyt oli toki liian myöhäistä taipua tähän kiusaukseen,
liian myöhä oli enää jättää omatuntonsa tyynnyteltäväksi tällaisilla
lahjuksilla. Peruuttamattomasti hän oli tiensä valinnut ja ottanut
ratkaisevan askeleen. Hän ei voinut enää palata takaisin.
Mutta mikä hirveä rangaistus, itse herättää koko, saari
harhaluulostaan! Miten kauhealta tuntuisikaan hetki, jolloin kaikki
saisivat tietää, että hän oli pettänyt koko maailmaa! Hän oli roisto
— valkeaksi sivuttu hauta. Jokainen askel, jonka hän oli ottanut
pikaisesti kavutessaan ylös, oli käynyt niiden ihmisten ruumiiden
yli, jotka häntä liiaksi rakastivat. Ensin Katen, joka oli uhrattu
tuomarin viralle, ja sitten Peten, joka maksoi hinnan hänen kuvernöörin
arvostansa.
Hän luuli näkevänsä ylpeitten katseitten synkkenevän, kuulevansa
petettyjen kiroukset, tuntevansa rehellisten sydänten kuumat kyyneleet
heidän nähdessään niin kauniilta näyttävän elämän sortuvan. Tuskassansa
kiusauksen viimeisinä hetkinä hänestä tuntui, ettei hän taistellut vain
ihmisten ja maailman, vaan itse pimeyden pääruhtinaan kanssa, joka
käytti hyväkseen maailmaa katkerasti ivatessaan hänen asemaansa — joka
tarjosi hänelle kaiken maailman kunniaa voidakseen ikuisesti tuomita
hänen sielunsa.
Silloin ilmestyi toinen kiusaus, jonka toteuttaminen oli aivan lähellä
— kiusaus jättää kaikki ja paeta. Oli puoliyö. Kuu valaisi meren
rajatonta ulappaa. Hänen sielunsa oli kuin musta, seisova pohjasakka
silloin, kun luode on alimmillaan eikä vuoksi ole vielä alkanut kohota.
Oh, kunpa voisi jättää kaiken jälkeensä — häpeän ja kunnian ja kaiken!
Hetki oli sama, jolloin tytöt Peelissä auttoivat kalamiehiä ulapalle ja
nämä tunnustivat äänestävänsä Christiania.
Unessa olivat tuskat vielä kamalammat. Hän oli olevinansa
Castletownissa, jossa hiipi salaa linnan muurin vierustaa. Kurkistellen
parlamenttitalolle ja satamaan hän koetti salaa pistää yksityisen
avaimensa oikeussalin lukkoon. Vanha portinvartijan vaimo kuuli, kun
hän hiljaa asteli porttikäytävää tullen ulos kädessään kynttilä, jonka
liekkiä hän toisella kädellään suojeli. »Minä olen unohtanut jotakin»,
sanoi Philip. »Anteeksi, teidän armonne», vastasi eukko syvään
niiaten. Äänettömästi Philip oli avaavinaan oven, joka oikeussalista
vei vankilan puolelle, mutta pimeästä portaitten juurelta huusi
vartija hänelle: »Kuka siellä? Seis!» — »Vaiti!» — »Herra tuomari!
Pyydän anteeksi, teidän armonne.» — »Näyttäkää minulle, missä ovat
naisvangit.» »Täällä päin, teidän armonne.» — »Missä on _hänen_
koppinsa?» — »Tässä, teidän armonne.» »Antakaa minulle avain ja lyhty.
Menkää nyt takaisin vartijain huoneeseen.» Hän oli nyt Katen luona.
»Oma rakkaani, rakkaani!» »Oi, rakas lemmittyni!» »Tule, paetkaamme
tältä saarelta. Minä en voi sietää sitä. Minä luulin, että voisin,
mutta en voi. Minä olen saanut luokseni lapsen. Tule!» Ja sitten
vastasi Kate: »Minä menen minne tahansa sinun kanssasi, Philip, mihin
vain tahdot. Minä en tarvitse mitään muuta kuin sinun rakkautesi. Mutta
onko se sinunlaisesi miehen arvon mukaista? Jätä minut. Me olemme jo
langenneet kyllin syvälle tarvitsematta enää suistua tähän kuiluun.
Pois täältä! Mene!» Ja hän hiipii pois kopista peläten tuota rakastavaa
vihaa, joka tahtoi pelastaa hänet häneltä itseltään. Hän, tuomari ja
kuvernööri; oli hiipinyt ulos kuin koira.
Se oli vain uni. Kun hän heräsi, linnut lauloivat ja sinisenä kaareutui
taivas meren yllä. Kiusaus oli voitettu; hän oli polkenut sen jalkainsa
alle. Hän ei voinut epäröidä enää; hänen maljansa vuoti yli äyräittensä
ja hän tahtoi tyhjentää sen pohjia myöten.
Jem-y-Lord tuli sisään suu täynnä uutisia. Kaupunki oli lipuin
koristettu. Tästä oli tuleva yleinen juhlapäivä. Kunniaportti
oli pystytetty ruohokentälle käräjäLalon eteen. Ihmiset eivät
antaneet tuomarin vastaväitteitten itseänsä estää. Se, joka väistyi
kunnianosoituksilta, ansaitsi sitä enemmän ihmisten kunnioituksen. He
aikoivat ojentaa adressin uudelle kuvernöörillensä.
»Ojentakoot vain — ojentakoot vain», sanoi Philip.
Jem katsoi kysyvästi häneen. Hänen isäntänsä kas-vojen ilme oli hänestä
aivan outo.
»Saanko minä tulla ajamaan tänään, teidän ylhäisyytenne?»
»Saat, poikaseni. Mahdollisesti tämä onkin viimeinen kerta, Jemmy.»
Mitä oli kuvernöörille tapahtunut. Oliko mielenliikutus koskenut häneen
liian syvästi?